Reader, why did I marry him?

  Marlen Haushofer (1920-1970) oli itävaltalainen kirjailija. Väggen (suom. Seinä (1964), saksankielinen alkuteos Die Wand (1963) on hänen pääteoksensa, joka on käännetty useille kielille ja joka kuuluu 50 luetuimman kirjan joukkoon Itävallassa. Kuulin Haushoferista ja hänen romaanistaan ensimmäisen kerran kuunnellessani äänikirjana Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittaa kokoelmaa Suurteoksia (Tammi 2021), jossa Malin Kivelä on valinnut esittelynsä kohteeksi juuri Haushoferin ja Seinän.  Kivelän tekstin myötä löysin myös Rauni Paalasen teoksen Kahvilanaisia (Kirjayhtymä 1998), jossa Paalanen kirjoittaa mm. Seinästä sekä Seinän suomentaneen Eila Pennasen esseekokoelman Tunnustelua (WSOY 1965), joka sisältää myös Seinää käsittelevän esseen. Rauni Paalanen kirjoittaa Kahvilanaisissa, että Haushofer "löydettiin uudelleen 1980-luvulla feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä." En tiedä, missä määrin Haushoferista on puhuttu suomalaisissa feministisissä kirjallisuud...

Tiedoksi lukijalle: Tämä on instagramiin kirjoitettu teksti, jonka tekstin pituuden vuoksi julkaisen myös blogissani * Suurteoksia on ideana mahtava. Jo on kyllästymiseen asti luettu kirjallisia kokoomateoksia, jotka ovat täynnä miesten kirjoittamia teoksia ja joissa mukana naiskirjailijoista on korkeintaan Virginia Woolf (vrt. tunnetuimmista "kokoomateoksista" esim. Auerbachin Mimesis). Samaan hengenvetoon on todettava, että on myös vähän kulunutta jatkaa tätä naiset ja miehet -vastakkainasettelua, vaikka toki lienee niin, että niin kauan sitä on jatkettava, että erottelu kirjailijan sukupuolen mukaan osoittaa itsensä tarpeettomaksi. Toivottavasti näin käy jo pian. Oli kiinnostavaa kuulla, mitkä teokset ovat tehneet kirjoittajiin vaikutuksen niin henkilökohtaisella tasolla kuin motivoineet heidän omaakin kirjoittamistaan. Hieman kuitenkin petyin siihen, että useimmat Suurteoksissa mainitut teokset olivat joko suht ilmeisiä tai tunnettuja ja oikeasti vähän vanhemmat teokset o...

Tämä on teksti, josta darlingseja ei ole tapettu. Kuten Kosolan teoksen alaotsikossa on mainittu sen olevan tutkielma, on myös tämä kirjoitus hahmotelma muutamista tavoista, joilla Turkoosia vyöhykettä voisi lukea.  Darlingsit on pidettävä hengissä, koska jokainen niistä pitää sisällään lähestymissuuntia, jotka haluan pitää avoimina. I put you high up in the sky /  And now, you're not coming down /   It slowly turned, you let me burn /  And now, we're ashes on the ground  (Miley Cyrus: Wrecking Ball) Jos aloitan ihan alusta, ihan ensimmäisestä kohtaamisesta Turkoosin vyöhykkeen kanssa on aloitettava Miley Cyrusin purkupallosta, jonka Kosolan teoksen kansi loihtii esiin. Ei yksi yhteen, ei todellakaan, mutta kuitenkin niin, että pyöreä kova metallinen heiluva tuhoon kykenevä kappale, joka uhkaa heitä, joiden välillä on tunteiden vaikea ja sekava viidakko. Tuho, eikö vain, on kutsuhuuto Feeniks-linnulle? Turkoosi vyöhyke on rakkaustarina vai pitäisikö sanoa i...

Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä.  peilaan itseäni vernissasta Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn  sen yhden naisen eteen,  jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.  Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.  Sitä ei voi kukaan estää.  Pääni sisällä hän on kokonaan minun. * Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.  Stendahlin syndrooma par excellence.  Päihtyminen teoksen edessä.  Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä. Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.  Vielä nyt roolit ovat näin.  Ne johtavat harhaan. olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar, vuosiksi sivuun laskostettu uni nyt kaikkien...

Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen. On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse...

Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan.  Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.    Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät? Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy. * Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija.  Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisä...

  "Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan." Arvaatko yhtään kuka sanoo noin? Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää?  Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin. Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse.    (Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa) Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä.   Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä. * Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. ale...