Reader, why did I marry him?

Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta (s. 173) Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181) Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni. Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin. Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt s...

Ocean Vuongin runot ovat ihmeellisiä ja sana ihmeellinen on tässä yhteydessä ymmärrettävä sen kaikissa mahdollisissa merkityksissä.  Ihmeellinen on ymmärrettävä tulvana, kipuna, rakkautena, haavoittuneisuutena, poeettisena hyökynä, Edward Hopperin Nighthawksin aiheuttamana sydänpysähdyksenä. Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan  Onnellisuudesta analyyttisestä ja emotionaalisesta lukemisesta ja liittää omalla kohdallaan jälkimmäisen erityisesti runojen lukemiseen. Näiden lukemistapojen ero tulee selkeästi ilmi, kun luen Vuongia. Jopa niin, että ajatuskin hänen runojensa analyysistä tuntuu paitsi mahdottomalta myös väkivaltaiselta. Luen Night Sky:ta emotionaalisen vyöryn vallassa. Sen seurassa vereni virtaa nopeammin. Kohisee syöksähdellen ja jarruttaen äkisi. Vuongin runot muistuttavat, miten elämässä kauhein ja kaunein saattavat yhtyä tavalla, joka tekee niiden erottamisen toisistaan mahdottomaksi. Ollaan paikassa, joka näyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, miten suur...

Nyt uidaan orgastisessa mehussa. Saa juoda. Saa upota ja maiskutella. Paljon muutakin saa. On kaikki luvat. Rajattomuus suorastaan. Oletko koskaan lukenut niin, että sormesi hyväilisivät patsasruumista? Minä tein niin nyt ensimmäistä kertaa. Anu Kaajan uutuusteoksen Rusetti kannessa* on Michelangelon Kuoleva orja, joka on muuta kannen materiaalia sileämpää. Lukiessani koskettelen Kuolevaa orjaa jatkuvasti. Se syöttää minuun tuntemuksia ja minä puolestani jätän siihen sormenjälkiä.  Kannen Kuoleva orja on pilkottu kolmeen osaan tuoden osiensa kautta esiin Rusetin rakenteen: I Rusetin solmiminen - A flame that's blue II Rusetti koristeena - I'm like a cake III Rusetin avaaminen - Cut me in two Rusetti on Kaajan edellisten teosten Leda ja Katie-Kate lapsi. Toki se on myös aikuinen, mutta edellä mainitut ovat sen vanhempia, joista se kasvaa ja työntyy esiin omana loistokkaana itsenään. Rusetti ei asetu mihinkään ennalta määriteltyyn lajityyppiin. Sitä voi kutsua romaaniksi, totta k...

"[e]ttä meidän maailmamme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyivät ylittämään arkisen todellisuutemme." Toisinaan toivon, että voisin paeta niin maailmaa kuin omaa elämäänikin lukemalla.  En voi. En osaa.  Kuulun niihin, jotka lukevat kohti. Lukevat etsimällä ja raaputtamalla, pinnanalaisia tavoittamaan pyrkien. Kun tähän vielä lisätään itse määrittelemäni onnistuneen lukemisen kriteerit olen usein vaikeuksissa.  Satuttaa tiedostaa, kuinka paljon enemmän jostakin teoksesta olisi voinut saada irti, jos itse olisi ollut oivallisemmassa mielentilassa.  Ei niin huolissaan. Ei niin hermostunut. Ei niin peloissaan siitä, miten tästä ja tuosta selviää. Satuttaa tiedostaa, että oma sinnepäin lukeminen on väistämättä kirjailijan ja hänen teoksensa aliarviointia. Satuttaa odottaa, että tulisi parempi lukemisaika. Kauhistuttaa, että tämä tilanne ei mene ohi. * Halusin lukea lohtukirjan. Jotakin sellaista, josta kasvaisi lämmintä ihmisyyttä kuin pehmeää luonnonlankaista ...

En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen. Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja. Äitiys, täältä tullaan! Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia. Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan. Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos. Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin ...

Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa. En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa. Vain märkivää haavaa. Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa.  Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua.  On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle. Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää jatkaa avautumistaan Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä ...

  Näin kirkkaan ja selittämättömän unen: näin unta että leikin peilikuvani kanssa. Mutta missään peilissä ei ollut minun kuvajaistani vaan niistä heijastui joku joka en ollut minä. Tämän unen vuoksiko minä keksin Ângelan peilikuvakseni? Ehkä unen vuoksi, ehkä ei. Joka tapauksessa kirjailija (mies) keksii Ângelan - naisen. Kirjailija on Adam ja Jumala, Ângela hänen luomansa kylkiluu. Asetelma muistuttaa Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja , jossa Lori (nainen) etsii vastausta elämisen kysymyksiin Ulisseksen (mies) oppilaana. Miksi Lispector haluaa alistaa naisen miehen palvelukseen? Miksi hän antaa miehelle Jumalan paikan? Näitä kysymyksiä tarkastelen tässä tekstissä feministisen lukutavan kautta.  Elämän henkäys on kirjoitettu kirjailijan ja Ângelan välisenä dialogina. Minä ja Ângela olemme sisäinen dialogini - minä keskustelen itseni kanssa. Käytännössä keskustelun sijaan kirjailija ja Ângela ilmaisevat itseään vuorotellen kirjailijan sallimissa rajoissa. Mi...