Siirry pääsisältöön

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Kylläpäs Pauliina Vanhatalon 'Korvaamaton' on sieluun menevä teos. Minulle suorastaan täsmäteos, koska olen silleen niinku vähän heikkona oikeusfilosofisiin kysymyksiin ja 'Korvaamattomassa' on kyse muun muassa juuri siitä, miten epäsuhdassa keskenään ovat oikeustuomiot ja inhimillinen kärsimys.  

Henkistä kärsimystä joutuu hyvittämään, mikäli uhkaa toista pahoinpitelyllä, mutta siitä ei tarvitse maksaa, jos toteuttaa pahoinpitelynsä uhkaamatta; loukattua kunniaa voidellaan tuhansilla euroilla, mutta ruhjotusta ruumiista saa muutaman sadan euron kipurahat; kolmivuotiaalle lapselle korvataan surmattu isä mutta puolivuotiaalle ei, eikä kukaan tiedä mitä kaksivuotiaiden suhteen tehdään ennen kuin korkein oikeus kertoo, missä iässä ihminen osaa kärsiä.

Sitaatin loppuosa edustaa senluokan reipasta kantaaottavuutta, että muutama yläfemma Pauliina Vanhtalon kanssa on enemmän kun paikallaan. 'Korvaamattomassa' oikeuslaitos paljastuu spektaakkelin kaltaiseksi instanssiksi, joka jakaa omaa prosessioikeuttaan ilman että tuomion perusteet ovat oikeutettavissa muutoin kuin oikeudenkäyntijärjestelmän sisäisin periaattein, joiden kyseenalaisuuden jokainen asiaan perehtyvä voi helposti havaita. Pahinta on, että tämä ei ole oikeudenkäyntilaitoksen syy, koska vastakkain asetettavat asiat - teko ja laki - ovat hankalimmissa tapauksissa täysin yhteismitattomia. Miten rahalla voisi korvata vammat, menetykset, kivun ja säryn? 

Teoksen päähenkilö tuomari Aamu Mikkola on kokenut raskaan menetyksen, jota pakoon hän lähteen vieraalle paikkakunnalle mielessään kenties jokin sen tapainen ajatus kuin "kipu katoaa kun elämää seuraa riittävän kaukaa." Aukko Aamun elämässä ei ole pelkästään hänen menetyksensä kokoinen, vaan tapahtuma on muuttanut koko hänen elämänsä perustavalla tavalla. Aamun minuudesta on tullut vuotava haava, jota vasten lakipykälien sahalaitaiset reunat hankaavat. Kotipaikkakunnalla odottaa uusperhe ja mies, joka ei jaksaisi odottaa. Vanhatalo rinnastaa upeasti Aamun henkilökohtaiset tarpeet, hänen oikeutensa suruun ja hyväksymisen hitaaseen prosessiin sekä oman työn mielekkyyden ja oikeuslaitoksen puutteet. 

Vanhatalon kieli on täynnä niin hienovaraisia havaintoja, että hänen esitystapansa lähestyy onnistuneimmillaan Alice Munroa. Suuristakaan asioista ei pidetä meteliä, vaan niiden paino ujuttautuu lukijaan salakavalasti. Äkkiä on kurkussa pala ja silmäkulmassa kosteaa, tekee mieli halata Aamua. Lukiessa huomasin unohtavani, että 'Korvaamaton' on kirjallisuutta, koska teos maistui niin elämältä itseltään. Aamun ja minun välillä ei enää ollut rajaa ja tämän vuoksi oli välillä ihan pakko laskea kirja käsistä, jotta muistaisin lukevani fiktiota. Jotta muistaisin hengittää. Jotta näkisin, että ikkunan takana on pimeää ja muutama valo.

Vanhatalo kuvaa, miten Aamu ja hänen miesystävänsä Harri istuvat pihalla autossa. Tunnelma on käsinkosketeltavan tiheä. On hiljaisuus ja auton huurtuvat ikkunat, on molemminpuolinen halu ymmärtää toista ja ihmetys ja pelko sen suhteen, onko se enää mahdollista. On umpikuja ja epävarmuus. On kaksi ihmistä hirvittävän paljaina. On Harrin kysymys aikarajasta, jolloin Aamu olisi surrut tarpeeksi voidakseen palata kotiin. Tätä vasten asettautuu Aamun kollegan Eevan sanaton ymmärrys. 

"Eevan myötätunto ei paina, se ei holhoa, eikä yritä lohduttaa."

Eevan ja Aamun välillä tapahtuu harvinainen kohtaaminen, joka on riisuttu kaikesta yrityksestä ja hälystä. Voiko olla mitään hienompaa kuin se, että tulee hyväksytyksi ja nähdyksi ihan vaan sellaisenaan?

Tavassa, jolla Vanhatalo kuljettaa Aamun läpi menetyksen takaisin elämän syrjään kiinni, loistaa sentimentaalisuuden poissaolo. Teoksessa on lukemattomia kohtia, joissa tarina voisi kallistua liiaksi milloin mihinkin suuntaan, mutta Vanhatalo pitää kurssin tiukasti käsissään. Aamun tarina on romaaninpituinen metafora, joka jättää minuun soimaan lauseen: 

Onni painaa minussa surun tavoin, ne ovat kietoutuneet yhteen eikä niitä erota toisistaan.


Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (2012)
203 sivua
Kustantaja: Tammi


Muualla blogeissa: Täysien sivujen nautintoSinisen  linnan kirjasto (jossa lisää linkkejä bloggauksiin)


Kommentit

  1. Olipa innostavaa lukea hieno bloggauksesi, Omppu! <3 Mulla on Korvaamaton lainassa kirjastosta, ja sinun ansiostasi tämä nousi ylemmäs lukulistalla. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa Krista. Kiva sitten kuulla, mitä sinä olet tästä mieltä. Pidin hurjasti. Kiitos kun kävit kommentoimassa.

      Poista
  2. Kirjoitit todella hienosti tästä mahtavalta vaikuttavasta kirjasta. Kirjan kansikuva on jo erittäim kiehtova, ja kirjoituksesi todella lähes pakottaa lukemaan tämän teoksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekä Pitkä valotusaika että tämä Korvaamaton ovat minusta hienoja. Pidän erityisesti siitä, miten tavallaan keveästi Vanhatalo kirjoittaa isoja asioita, jolloin niistä tuleekin painavia, mutta ei tyrkyttämällä. Suosittelen tutustumaan. Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Voi miten viekoittelevasti johdattelet lukijaasi tarttumaan tähänkin kirjaan... Muistelen myös Pitkää valotusaikaa ja alkaa todella tuntua, että lukemistossani on Vanhatalon kokoinen aukko, joka olisi hyvä täyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä kaksi Vanhatalon teosta ovat kyllä herättäneet minussa suuren kiinnostuksen hänen kirjoihinsa. Pidän Vanhatalon tyylistä. Hän kirjoittaa todella taitavasti - jollakin tapaa ihan erityisesti sanojen voimaan luottaen. Vähän niinkuin olisi se asia, joka on ilmeinen ja mainittu, mutta lukiessa sille kasvaa juuret ja rihmasto. Suosittelen tutustumaan, saattaisipa hyvinkin olla Vanhatalo sinun kirjailijasi. Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Ooh, mahtavaa että maltoit ja ehdit tarttua tähän. Ja kiva, että pidit! Vanhatalo on kyllä mulle yksi tämän hetken kiinnostavimpia suomalaiskirjailijoita. Munro-vertauksesi ei ole muuten yhtään hullumpi - en itse ajatellut asiaa, mutta nyt kun sanoit sen ääneen, voin hyvinkin nähdä yhtymäkohdat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sun postaus oli se viimeinen lisäsysäys. :) Olen samaa mieltä, Vanhatalo on tosi kiinnostava kirjailija ja ihmettelen, miksi hänestä ei puhuta enempää. Mietin, että laitanko tuota Munroa, mutta kun tosiaan välillä tuli vahvasti Munro mieleen, niin laitoin sitten. Jotakin sellaista samaa taustaa/pohjaa/varjoa myöskin on sekä Munrolla että Vanhtalolla. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Katselin tuota kirjaa, mutta hylkäsin aihepiirin takia. Sen sijaan kiinnostuin ensi vuoden kirjasta. Muistin sinua pienellä jouluisella haasteella.

    http://ullankirjat.blogspot.fi/2015/12/top-ten-tuesday-nolot-kirjat-alyttomat.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi harmi. Jos se oli tämä oikeudenkäyntipuoli, josta et kiinnostunut, niin tarinassa on kyllä muutakin. Vai on ensi vuonna Vanhatalolta tulossa uusi kirja. Se pitää tietysti lukea. :) Kiitos haasteesta ja kommentista.

      Poista
  6. Tämä kirja tarttuu rohkeasti kamaliin epäkohtiin. Toivottavasti tulee vielä äänikirjaksi Celiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan jo vuodelta 2012. Luulisi, että olisi jo ehtinyt äänikirjaksi vai eikö sitten ole tulossakaan. Toivottavasti kuitenkin. Joka tapauksessa tässä teoksessa on paljon tärkeää asiaa ja Vanhatalon tyyli on nautinnollinen. Kiitos kommentista.

      Poista
  7. Tämä kirja tarttuu rohkeasti kamaliin epäkohtiin. Toivottavasti tulee vielä äänikirjaksi Celiaan.

    VastaaPoista
  8. Vanhataloa pitäisi kyllä lukea. Tai siis hänen romaanejaan; Keskivaikean vuoden luin tänä vuonna ja vaikka se on omakohtaista tilitystä masennuksesta, on se hurjan hyvin kirjoitettu.

    Tämä Korvaamaton tai Pitkä valotusaika voisivat olla kirjoja, jotka ns. uppoavat minuun.

    Hieno blogiteksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja olen samaa mieltä ja uskon, että tykästyisit. Pitkä Valotusaika on tosi hieno, mutta halusin nyt nostaa esiin Korvaamattoman, koska se on vähän vanhempi teos ja ansaitsee päästä esiin.

      Kiitos ja hyviä "uppoamisia" :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip