Siirry pääsisältöön

"Ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa" - Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla - Siivoojan käsikirja 2


Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa.

Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon:

Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta.

Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen. 

Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ainekset on isketty kankaalle palettiveitsellä ja levitetty peukunpäällä - se elää vankasta, kouraantuntuvasta aineellisesta voimastaan."

Berlinin kohdalla ostan edellisestä öljyvärit, laatumaalauksen, palettiveitsen sekä "kouraantuntuvan aineellisen voiman". Heti kokoelman alku on varsin öljyvärimäinen, sillä Berlin mainitsee teoksensa ensimmäisessä kappaleessa kaikki päävärit. Laatu taas on jo suorastaan itsestäänselvyys Berlinin kohdalla, mutta on kuitenkin hyvä mainita se siltä varalta, että joku ei hänen novelliensa mestarillisuudesta vielä olisi tietoinen.

Palettiveistä voidaan käyttää kuvamaan Berliinin terävyyttä ja hänen tarkkaa, pienetkin yksityiskohdat huomioivaa silmäänsä. "Kouraantuntuva aineellinen voima" puolestaan on suorastaan Berlinin novellien tunnusmerkki. Hänen tekstinsä ovat todentuntuisia ja vahvasti elämällä maustettuja. Myös peukunpää sopii kuvioon, kunhan mainitaan, että se kuuluu krapulaiselle ihmiselle.

Berlinin novelleissa juodaan paljon viinaa ja monet kuvatuista henkilöistä ovat alkoholisteja. Tämä on aihepiiri, joka oli Berlinille äärimmäisen tuttu, koska hän oli alkoholisti itsekin. Mitä kaikkea hän olisi ehtinytkään kirjoittaa, jos ei olisi juopotellut niin paljon, sillä tosiasia on, että "ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa."

Berlinin novelleissa kieli on älyttömän helpon tuntuista. Usein se on myös korostuneen yksinkertaista ja suorastaan naiivia, joka saa ihmettelemään, minkälaisella pintajännityksellä hänen sanansa on varustettu, jotta ne välttävät banaalisuuden.

Joulu oli ihana. Kivoja lahjoja, hyvää ruokaa.

Tyypillinen berliniläinen lause on lyhyt ja toteava ja pisteet lauseiden perässä kilahtavat kuin kirjoituskoneesta lähtevä ääni riviä vaihdettaessa. Berlin näyttää kielelle kieltä ja sanoo sanojensa välissä:  hah-haa, pitäkää te muut ne hienot monimutkaiset lauseenne, minulle riittää kun on subjekti, predikaatti ja pieni höyste.

Kielikuvat ovat tässä kokoelmassa yllättäviä ja rapsakoita. Sepeli rusahtelee "kuin aplodit" ja nainen iskee kätensä pöytään "kuin kangistuneen linnunkynnen." Pari kommentoivaa sanaa riittää Berlinille siihen, että hän muuttaa niitä edeltävän tekstinsä ironiseksi.

Basil pelasi golfia ja krikettiä ja oli mukana teatterikerhossa. Hän oli esittänyt toista vanhoista neideistä näytelmässä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Valtavan hauskaa.

Niin on Lucia. Nauroin ääneen, kun luin edellisen kohdan kirjastasi.

Toisinaan Berlin myös kurkottaa suoraan kohti lukijaa, kuten kuolleiden asuntojen siivoamista käsittelevässä novellissa Surutyötä:

Miettikää itse. Jos te sattuisitte kuolemaan ... Voisin helposti päästä teidän koko omaisuudestanne eroon jo parissa tunnissa.

Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa on ihan omanlaisensa rytmi, jossa on paljon novelliensisäistä liikettä ja joka tekee näistä novelleista niin täysin hurmaavia. Lukijana niiden maailmaan imeytyy sillä tapaa ovelasti, että asiaa ei tule panneeksi edes merkille. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä novellin tapahtumia, joiden toivoisi jatkuvan loputtomiin, sillä Berlinin tekstit synnyttävät vahvan tunteen elossa olemisesta.

Kielen ja rytmin välittämisessä suomentajan rooli on keskeinen. Kristiina Drewsin suomennoksen onnistumisesta kertoo paljon se, että Tanssia ruusuilla ei vaikuta yhtään suomennokselta, vaan Berlinin novellien kieli on niin luontevaa kuin se olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi. Erityisesti kirjenovellin Rakas Conchi -suomennos saa minut haukkomaan henkeäni, sillä se sisältää lauseita, jotka ovat ajatuskulkuja ja lauserakenteita myöten kuin suoraan omista teini-iässä kirjoittamistani kirjeistä.

Tanssia ruusuilla -kokoelman henkilögalleria on pitkälti sama kuin Berlinin aiemmassa kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Pääosassa ovat ns. tavalliset ihmiset ja muut elämää ilman valttikortteja pelaavat. Kun novellissa Hymyilisit vähän yksi henkilöistä on asianajaja tuntuu tämä lähes Berlinin ja minun väliseni sopimuksen rikkomiselta, sillä asianajaja ei edusta ollenkaan ammattikuntaa, johon olen tottunut Berlinin novelleissa törmäämään. Tämän vuoksi - ja toki muistakin syistä - on erityisen riemastuttavaa, että tavallisten ihmisten elämäntapa vie asianajajan mennessään. Hänen kannaltaan tietysti on ikävää, että samalla menee pirstaksi hänen avioliittonsa.

Kokoelman aiheita ovat mm. teiniäidin ongelmat, poliisin korruptio, vankilassa järjestetty kirjoituskurssi, rakkausneuvot, ystävyys, huumeidenhakumatka ja laattaremontti. Usemmassakin novellissa käsitellään kuolemaa muodossa tai toisessa, sillä moni novelleista kertoo Sallystä, joka on kertojan sisko ja sairastaa syöpää.  Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Berlin kuvaa kuolemaa samalla ilkikurisella otteella kuin muutakin aineistoaan.

Tärkeintä kuolemassa on tehdä siitä kaunista ja juhlavaa.

Berlinin novellit on marinoitu alkoholissa ja usein alkoholismi on niissä niin arkipäivää, että siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota. Kummallisempaa kuin juopottelu olisi se, että joku käyttäisi alkoholia kohtuudella. Berlin ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi alkoholismia, vaan se on ikään kuin osa elämää siinä missä syöminen, seksi ja nukkuminenkin. Yksi tämän novellikokoelman loistavimmista kiteytyksistä liittyy sekin alkoholiin.

 Hämmentävää kuinka sokea silloin olin - mutta nyt olenkin raitis.

Tanssia ruusuilla on täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia. Kun sain tämän kokoelman käteeni aloin lukea sitä paitsi hurmiossa, myös vauhdilla. Pakotin kuitenkin itseni hidastamaan tahtia, sillä Berlinin tekstit ovat parhaimmillaan, kun niitä lukee maltilla ja tarkkaan. Berlin ei vihjaa, mitä tuleman pitää, vaan pudottaa yllättäviä huomioita keskelle tekstiä, eikä viittaa niihin enää sen jälkeen. Tästä hyvä esimerkki on novelli nimeltä Romanssi, jossa dialogin välistä löytyy lause: "Tässä kohdin panin nauhurin päälle." Se muuttaa novellin luonteen ja vihjaa, että kyse on oikeasti käydystä keskustelusta, jonka Berlin on litteroinut osaksi novelliaan.

Yksi syy miksi Berlinin lukeminen on niin nautittavaa on juuri se, että hänen novelleistaan saattaa löytää suunnilleen mitä tahansa yksityiskohtia ja kun niin käy minä ainakin tunnen suurta tyydytystä siitä, että olen kyseisen yksityiskohdan tullut panneeksi merkille.

Lucia Berlinin novellit ovat loputtoman kiehtovia, eikä niistä voi saada tarpeekseen. Tanssia ruusuilla ihastuttaa, naurattaa ja välillä vähän itkettääkin. Se menee sieluun ja sydämeen ja pistää veren kuplimaan. Se saa muistamaan, että ilman kirjallisuutta elämässä ei olisi paljonkaan järkeä ja ennen muuta se saa tuntemaan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että Berlin on nämä novellit kirjoittanut. Ihannemaailmassa olisi aina odottamassa uutta, vielä lukematonta Berliniä.



Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018


Helmet lukuhaaste, kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Kommentit

  1. Minulle se viinan kanssa läträäminen oli liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö? Voi ei. No, minä sitten tykkään Berlinin novelleista sunkin puolesta :D

      Poista
  2. Luin tämän loppuun tänään, enkä ole omaa blogitekstiä vielä kirjoittanut, joten en nyt uskaltanut kuin silmäillä sun tekstiäsi. Mutta tulin silti toteamaan, että tämä oli ihan järjettömän hyvä! Ihan tahallani ja itsehillintääni koetellen pitkitin lukemista melkein kuukauden mittaiseksi prosessiksi, että sain nauttia näistä mahdollisimman pitkään. Olisi kyllä tehnyt mieli ahmia kerralla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Berlinin ekan luin nopeasti, mutta tämän kanssa pakotin itseni ottamaan hitaammin, koska en halunnut kirjan loppuvan ja koska halusin nauttia rauhassa ja takertua yksityiskohtiin :D
      Järjettömän hyvä tosiaan ja ihan omanlaisensa. Pitää ostaa kyllä nämä Berlinin kirjat vielä omaksi.

      Poista
  3. Omppu! Mikä kirjoitus! Itselläni tää kirja kävi jo kirjastolainassa, mutten ehtinyt mukaan vielä ollenkaan. Ja juuri siksi, että luin säästeliäästi ehkä yhden novellin viikossa ja huokailin upeutta. Kolme novellia ehdin lukea, omaa kirjaa nyt odotellessa. Rakastan tätä, vaikken vielä ole lukenutkaan alkua pidemmälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Berlinin novelleja on kyllä aika mahdotonta olla rakastamatta. Mulle on jotenkin lähtemättömästi jäänyt päähän Suvi Aholan kritiikistä sanat, että Berlin oli alkoholisti, joka kirjoitti kuin enkeli. Se on aika laittamattomasti todettu. Berlin on ihan oma genrensä.
      Jään odottelemaan, mitä tulet lausumaan tästä kokoelmasta sitten joskus myöhemmin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip