Milja Sarkolan uutuusromaanissa Psykiatrini teoksen naispäähenkilö alkaa kuvitella, millaista hänen terapeuttinsa elämä on. Nainen on keski-ikäinen ja keskiluokkainen, ja elää parisuhteessa juristikumppaninsa Eevan kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta nainen on sairaslomalla, koska kokee suurta merkityksettömyyden tunnetta.
Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.
Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu.
Koska nainen muistuttaa pitkälti kirjailijaa itseään on psykiatri käyttökelpoinen rakennelma, jonka kautta Sarkola voi tarkastella etäännytetysti erinäisiä kysymyksiä. Psykiatrin suuhun voi panna sanoja, jotka naisen lausumana saattaisivat luoda yhtäläisyysmerkit naisen ja Sarkolan itsensä välille. Näin psykiatri voi - tilanteesta ja lukijasta riippuen - toimia sekä sijaispuhujana että kilpenä mahdollista kritiikkiä vastaan.
"Psykiatri sanoi, että nykyinen muita kontrolloiva ilmapiiri rajoitti ja sensuroi taiteilijoita ja kavensi taiteen mahdollisuuksia toimia yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä."
Sarkola menee mikroskoopilla naisen mieleen, tunteisiin ja käytökseen. Mitä pidemmälle Sarkolan teosta luin sitä ahdistavammalta se alkoi vaikuttaa. Selitän reaktioni itselleni niin, että Psykiatrini nostaa pintaan nykyajan valkoisen kohinan. Luupin, johon nainen on juuttunut ja josta pois pääseminen vaikuttaa yhä mahdottomammalta. Luupin, joka minulle itsellenikin on valitettavan tuttu.
"Pelottaa, miten tässä elämässä käy. Selviääkö?"
Kuinka paljon helpompaa olisikaan ilman ajattelua, huomaan ajattelevani useampaan kertaan Psykiatrini-romaania lukiessani. Jospa voisikin itsereflektoinnin ja oman mielensä kaivelun lähettää matkaan kuin kirjekyyhkyn, jota ei odota palaavaksi.
Sarkolan romaani on tunnetilallisesti moniääninen. Vakava ja koominen menevät päällekkäin, ovat kuin modernit kirjalliset koppelot, jotka eivät suostu irtoamaan toisistaan. Nainen kertoo salaisesta haaveestaan
"kutsua ystäväpariskunta illalliselle, pariskuntana, viettää ilta nelistään hyvässä seurassa hyvän ruuan kanssa, että tämä edusti minulle hyvää ja onnistunutta elämää, että porvarillisuus oli hyvän elämän perusta."
Porvarillisuus on naiselle sekä syntymälahja että syntymäriivaus, ja se kiinnittyy imukupeilla suomenruotsalaiseen kulttuuriin, jolla on tarjota kosolti rituaaleja lähentyviä sääntöjä ja tapoja elämän elämiseksi oikein. Tyhjyyden tunnetta ne eivät poista, vaikka saattavat sen hetkellisesti peittääkin.
Psykiatrini ei anna minun ottaa itsestään pitävää otetta. Se pakottaa käymään läpi hankalia tunteita ja kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua. Se vetää maton altani. Sätkin lattialla, saatan olla myös alasti.
Miksi tämä kaikki vaiva, jota eläminen vaatii? Voiko taide antaa meille vastauksia? "Voiko taide muuttaa meidän arvojamme ja näkökulmiamme?"
Clarice Lispector kirjoittaa romaaninsa Passio alkusanoissa, että hän olisi mielissään, jos hänen teoksensa lukisivat "vain sellaiset ihmiset, joiden sielu on jo muotoutunut". Minusta tuntuu tuntuu tuntuu, että juuri tälle ihmisryhmälle myös Psykiatrini on antoisinta luettavaa.
Milja Sarkola: Psykiatrini
158 sivua
Teos (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti