Reader, why did I marry him?

Alkuvuodesta lanseerasin kokeellisen kirjallisuuden (#kokkir) haasteen. Mulla oli unelma, että porukka innostuisi ylittämään rajojaan ja myös osa niistä lukijoista, joille kokeellinen kirjallisuus on vieraampi juttu altistaisi itsensä tutustumaan itselleen tyylillisesti oudompaan kirjallisuuteen. Saahan sitä unelmia olla. Mitä silmiini on osunut täällä blogeissa, instassa ja twitterissä ei haasteeni juurikaan ottanut tulta alleen. Tämä on sinänsä tietenkin täysin ymmärrettävää, sillä mieluustihan sitä jokainen lukee niitä tuttuja ja turvallisia kirjoja, kauden uutuuksia ja teoksia, joita lukevat kaikki muutkin. Jotta haasteeseen osallistuminen ei olisi jäänyt kiinni kokeellisen kirjallisuuden määrittelystä ja siihen liittyvästä problematiikasta oli lähestymistapa kokeellista kirjallisuutta kohtaan tässä haasteessa hyvin lempeä. Kokeellista kirjallisuutta olisi kaikki se kirjallisuus, jota lukija sellaisena pitää. Tätä kautta päästäisiin myös näkemään, kuka mitäkin kokeellisena pi...

Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin sexdeathbabies ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria. Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm! Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin Mustat paperit . Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä. Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa kuolema. Tällä kertaa kuolemassa on rintasyöpää sairastava 35...

Tässä tulee Suomen Maggie Nelson tai ainakin melkein. Elokuun kirjallinen baari koristellaan kukkasin, joiden kasvatuksesta vastaa Juha Mannerkorpi. Niin ja mitä tulee Maggie Nelsonin ja Juha Mannerkorven välisiin yhteyksiin niin heitä yhdistää kiinnostus siniseen. Nelsonin kohdalla kyse on yleisemmästä sinisen viehätyksestä, Mannerkorven romaanissa taas tarkkailun kohteena ovat sinisiä kukkia tuottavat päivänsinet. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin päivänsinen kukat voivat olla myös valkoisia, liloja tai punertavia, mutta sinikukkainen päivänsini on lajin kuningatar. Maggie Nelsonin tuntevat kaikki, mutta monelle nykylukijalle Juha Mannerkorpi lienee hieman tuntemattomampi. Mannerkorpi (1915-1980) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta löytyy niin runoja, novelleja, romaaneja, näytelmiä kuin kuunnelmiakin. Lisäksi hän oli ansioitunut suomentaja, joka käänsi mm. Sartrea, Camus'ta ja Beckettiä. Päivänsinet - Muuan loppukesä, merkintöjä (1979) koostuu teoksen al...

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja ...

Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on. Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin. Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä , joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta. Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit...

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ...

Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986) on pommi suomalaisen sukupolvirealismin lihassa. Se repii ja haastaa. Se mekkaloi, eikä suostu. Sen omintakeisuus tyrmää. Julkaisin pari viikkoa sitten kokeellisen kirjallisuuden haasteen (#kokkir) ja avaan sen omalta osaltani Amorfiaanalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä teos sopii tämän haasteen korkkaamiseen aivan täydellisesti. Samalla kutsun Mariaana Jäntin vieraaksi kirjalliseen baariini eli BAR Finlandiin, jotta saadaan kivaa säpinää baari-iltaan. Amorfiaanassa on talo, jossa on huoneita, joissa on tyyppejä, jotka tekevät erinäisiä asioita. Tämän tarkemmin Jäntin teoksen juonta ei voi kertoa ja samaan hengevetoon on aiheellista todeta, että olisi pöyhkeää väittää, että tiedän, mistä tässä romaanissa on kysymys. Luin Amorfiaanan ensimmäisen kerran ennen kuin olin tutustunut ns. ruumisteorioihin. Tämä seikka on mielenkiintoinen siksi, että ensitapaamiseni Jäntin romaanin kanssa oli ennen muuta hyvin ruumiillinen. Tämä ei tieten...