Julkaisin pari viikkoa sitten kokeellisen kirjallisuuden haasteen (#kokkir) ja avaan sen omalta osaltani Amorfiaanalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä teos sopii tämän haasteen korkkaamiseen aivan täydellisesti. Samalla kutsun Mariaana Jäntin vieraaksi kirjalliseen baariini eli BAR Finlandiin, jotta saadaan kivaa säpinää baari-iltaan.
Amorfiaanassa on talo, jossa on huoneita, joissa on tyyppejä, jotka tekevät erinäisiä asioita. Tämän tarkemmin Jäntin teoksen juonta ei voi kertoa ja samaan hengevetoon on aiheellista todeta, että olisi pöyhkeää väittää, että tiedän, mistä tässä romaanissa on kysymys.
Luin Amorfiaanan ensimmäisen kerran ennen kuin olin tutustunut ns. ruumisteorioihin. Tämä seikka on mielenkiintoinen siksi, että ensitapaamiseni Jäntin romaanin kanssa oli ennen muuta hyvin ruumiillinen. Tämä ei tietenkään ole sinänsä mikään ihme, sillä teos itse tarjoaa ruumistaan moneen kertaan.
Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas on mentävä, että viitttaus lakkaa? [...] Onko se identiteetti eli onko TÄMÄ = MINUN RUUMIINI? Eikö lause tarkoita mitään, onko se sulkulause, suljettu osasto, eristys?
Luettuani Amorfiaanan nyt uudelleen kiinnitin aluksi ruumillisuutta enemmän huomiota itse tekstiin ja sen täydelliseen välinpitämättömyyteen sen suhteen, onko lukijan mahdollista saada selville, mitä tässä romaanissa tapahtuu.
Amorfiaanan tekstuaalinen rikkaus on niin yltäkylläistä, että siihen on vaarassa hukkua. Se on pullistunut sekunti, joka kuvaa hetkeä, jolloin kertoja katsoo ikkunasta, miten kolmipyörää ajava lapsi on jäämässä auton alle. Kaikki se, mikä tässä romaanissa tapahtuu, tapahtuu tuona hetkenä ja tapahtuminen leviää kuin veri onnettomuuspaikalla. Se ei tunne rajoja, ei esteitä, vaan valuu pyörteenä, jonka liikkeisiin lukija tulee vedetyksi mukaan.
Paikallistan Amorfiaanan symbolista järjestystä edeltävälle semioottisen ja kaoottisen alueelle. Se ikään kuin takoo symbolisen ovea, hieman sitä jo raottaakin, mutta ei päästä lukijaa kulkemaan tuosta ovesta. On jaksettava pettyä yhä uudestaan. On jaksettava nostaa kädet pystyyn ja ilmaista oma antautumisensa. Okei teksti, sinä voitit. Tässä olen kaikessa hämmentyneisyydessäni.
Ennen kaikkea on jaksettava hyväksyä se, että varsinaista ymmärryksen hetkeä ei tule. Että tulee aavistuksia ja sanaketjuja, jotka toisintavat ihmisen päänsisäistä puhetta. Sitä kaikkea, joka on olemassa, mutta jota ei pysty muuttamaan sanoiksi. Amorfiaana on maratonlaji. Se vaatii uhmaamaan lukemisen kipua ja riittämättömyyttä. Se vaatii hyväksymään, että en kykene. Se vaatii ottamaan itsensä vastaan juuri sellaisena kuin se on.
Amorfiaana pakottaa kysymään, mitä on kirjallisen teoksen ymmärtäminen? Mistä tietää, että on ymmärtänyt? Mihin kokemus ymmärtämisestä perustuu?
Amorfiaanan tekstuaalisessa totalitarismissa on jotakin samaa kuin Clarice Lispectorin teksteissä. On pudotusta ja tahmaa. On naulituksi tulemista. On naulojen jättämät jäljet ruumiissa ja ennen muuta se hetki, kun naulat ovat juuri lävistämässä lihakudoksen.
Amorfiaana on mytologinen ja symbolinen. Siinä on monta kahvaa ja omista mieltymyksistä riippuu, mihin niistä haluaa tarttua. Amorfiaana tykyttää ja tyrkyttää. Se on naiskirjoitusta, joka Helene Cixous'n mukaan pakenee määrittelyjä ja teoretisointeja. Kirjoitusta, joka ei antaudu. Kirjoitusta, joka on jatkuvasti jo muualla kuin siinä paikassa, johon lukija yrittää sen vangita tutkiakseen sitä lähietäisyydeltä. Se on Medusa, joka ei tiedä naurunsa syytä tai jos tietääkin, ei sitä suostu missään nimessä kertomaan.
Tätä tekstiä kirjoittaessani aistin lihasta lähtevää palaneen hajua. Siinä se ruumis taas on, lentokyvytön raajallinen möhkäle, joka sanoo itsestään
Olen Ikariaana koska en osaa lentää, mutta palaa osaan, yhtyä itseeni, kärytä. Tarjoan palvilihaani palkaksesi, häkitetty kannibaali!
Ruumis tulee tekstiini annan sille lupaa tai en. Ruumis on teksti on ruumis. Toista ei voi irroittaa toisesta. Ei kirjallisuudentutkija, eikä virkavalta, jonka valta on lähellä valaa. Yksi kirjain muuttaa ruumiin. Jokainen välimerkki menee sen pintakerroksesta läpi. Miten ikinä saatoin edes kuvitella, että voisin puhua Amorfiaanasta ilman, että ruumis olisi mukana.
Jäljet johtavat Ranskaan ja poststrukturalismiin/-modernismiin. Haraan vastaan. Olen äänekäs. Tönäisen ensimmäiseksi sivuun ne, jotka kuorivat subjektia ja hakkaavat identiteettiä kuin se olisi kasa perunoita, joista ne haluavat tehdä mummonmuusia.
Ruumis on kenttä, teksti on kenttä. Herrat hyvät, oliko vielä muuta? Amorfiaanan rinnalla teoria on pälä pälä. Anteeksi. Päätän näin, että en menisi pitemmälle. Jotta saisin suojeltuani itseäni Amorin nuolten osumilta. Niiden kärjistä erittyviltä teorioilta.
Olen monesti kuullut lauseen: luen vain kirjoja, joista pidän. Mikäs siinä, mutta provosti sanottuna se on suunnilleen tyhmintä mitä lukija voi tehdä. En voi väittää nauttineeni Amorfiaanan lukemisesta. Välillä tunsin sen parissa samanlaista pakokauhua kuin hississä, joka yht'äkkiä päästelee kummia kirskahtavia ääniä. Teksti edessäni oli seinä, jota en kyennyt murtamaan ja sen vuoksi oli pakko pysähtyä ja hyväksyä ja antautua Jäntin kirjoitukselle.
Usein, vaikka ei tietenkään välttämättä aina, on niin, että kirja, joka lukiessa tuntuu hyvin vetävältä ja jonka lukeminen etenee helposti ei loppujen lopuksi jätä montaakaan mustikkaa tuokkoseen. Sen sijaan teokset, jotka ovat röyhkeitä ja lukijalle kohtuuttomia vaatimuksia esittäviä ovat monesti juuri niitä teoksia, jotka tekevät painavimman ja pitkäkestoisimman vaikutuksen. Tämän huomaa yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun tämän kaltaisesta kirjasta alkaa kirjoittaa bloggausta. Hana aukeaa ja ruumiin nektari virtaa, ja maailma ympärillä laajenee ja rusahtelee. Juuri tällainen teos on Amorfiaana.
Amorfiaana on valoilmiö maisemassa, josta kameraan ei jää kuvaa. Se on suunnaton saavutus. Asemahalli, josta junat lähtevät aikatauluista välittämättä.
Mariaana Jäntti: Amorfiaana
174 sivua
Gummerus (1986)
Aiemmat BAR-Finland kirjoitukset ovat täällä
Kommentit
Lähetä kommentti