Reader, why did I marry him?

Aliide Truu (Wanda Dubiel) Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu. Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä. Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi. Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kas...

Helvetin hyvä. Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys. Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä. Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Tim...

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna. Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa. Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta  Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin. Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuo...

K ööpenhaminalainen Pieni Merenneito on hyvin pieni. Pituutta sillä on 1,25 metriä ja painoa 175 kiloa. Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito sen sijaan on hyvin hyvin suuri. Sitä se on erityisesti visuaalisesti ja ursulallisesti. P ieni Merenneito -musikaali pohjautuu H.C. Anderseniin samannimiseen satuun (Den lille havfrue, 1837), mutta Disney-tuotanto on muokannut sitä omiin tarkoitusperiinsä ja karsinut tarinan traagisimmat elementit pois. Jäljellä on kuitenkin alkuperäisteoksen perimmäisimmät teemat eli erilaisuuden pelko ja omana itsenä olemisen tärkeys. M erenneito Ariel on ihastunut ihmisiin ja haluaisi itsekin olla ihminen. Hän elää kuitenkin vankina omassa ruumiissaan, on puoleksi merenasukas ja puoliksi tyttö. Teoksen tematiikka on erittäin ajakohtaista nykypäivänä ja Arielin taistelu saada elää oman näköistään elämää  on suorassa yhteydessä identiteettipolitiikan kysymyksiin. K aupunginteatterin esitys on visuaalisesti järkyttävän hieno. Siis ihan super...

Se saattaa upota Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi. (Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.) Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen  Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa? Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa. Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus. Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille ...

Kuva: Patrik Pesonius Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan. Ai miks? No malta hetki. Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä. Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen tral-lal-lal-lal-laa Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero. Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman ...

Kuva:   ©Marko Mäkinen Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee. Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic. Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni. Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa ni...

Miloš Formanin ohjaama, Ken Keseyn romaaniin perustuva elokuva Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi elämääni suuremmista elokuvasta. Se ei johdu näytelmän tarinasta tai näyttelijöistä tai mistään vastaavista tekijöistä, vaan siitä, että tuo elokuva sisältää katarttisen huipennuksen, joka on alkanut merkitä minulle vuosien kuluessa the katarsista. Kyse on, kuten moni varmaan jo arvaakin, kohtauksesta, jossa elokuvan lopussa huomattavan isokokoinen alkuperäiskansojen edustaja nimeltään Päällikkö (Will Sampson) ensin tukahduttaa elokuvan päähenkilön McMurphyn (Jack Nicholson) ja heittää sen jälkeen lavuaarin ikkunan läpi. Siinä missä tukahduttaminen on armollinen teko McMurphyn muututtua vihannekseksi lobotomian jälkeen edustaa lavuaarinheitto kaiken elokuvassa aiemmin kuvatun potilaisiin kohdistetun vallankäytön haastamista ja alistavista käytännöistä vapautumista ja siksi se tuntuu niin hyvältä ja purkaa kaikki ne ahdistuksen tunteet, joita elokuvaa katsoessani olen kokenut.  ...

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu. Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatis...

Jalmari Jalonen, Jouni Puumalainen, Nestori Välitalo. Kuva: Timo Seppälä Sain kutsun seuraamaan Teatteri Kultsan Paniikin kenraalia. Paniikki kertoo miesten tunne-elämästä, joka taas herätti sen verran paniikkia mun mielessä, että tarvitsin mukaan kaverin ja onnekseni Tekstiluolan Tuomas oli halukas lähtemään seuraksi. Kiitos Tuomas! Ilman sua koko juttu olis ollu ihan toisenlainen. Pitää nyt kertoa myös se, että innostuin kyllä heti Paniikista just sen takia, että sen aihe on mulle aika totaalisen vieras. Mitä miehen päässä liikkuu? Voinko ymmärtää miehen ajatuksenjuoksua, jos sitä mulle näyttämöltä tarjoillaan? Menisinkö ehkä sympatiapaniikkiin? Paniikin on kirjoittanut Mika Myllyaho ja esitys on kiertänyt menestyksekkäästi ympäri Suomea ja käynyt myös ulkomailla. Kantaesityksensä se sai Ryhmäteatterissa vuonna 2005. Näytelmässä on kolme kaverusta, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Nestori Välitalon Joni, joka jostain syystä toi ensin mieleeni vahvasti Jari Sillanpä...

Tiesinpäs ja oikeassa olin! Luettuani Lena Anderssonin romaanin Egenmäktigt förfarande (jep, luin sen ruotsiksi) kirjoitin mm.: "En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion." Edellisestä huolimatta minulla oli vahva ennakkotunne, että Lilla Teaternin käsittelyssä Esterin rakkaushuolista saattaisi syntyä esitys, joka olisi mieleeni ja tässä asiassa olin harvinaisen oikeassa ja näytelmän nähtyäni tiedän myös, miksi tämä teos ei romaanina minua puhutellut, vaikka se suunnilleen kaikissa muissa lukijoissa herätti ihastunutta huokailua. Lilla Teaternin Egenmäktigt förfarande tekee kertakaikkisen hyvää Lena Anderssonin romaanille. Esitys on varsin pelkistetty ja sen moottorina on saumattomasti yhteen puhaltava neljän näyttelijän ensemble. Kaiken keskiössä on luonnollisesti Ester (Linda Zilliacus) ja hänen onneton rakastumisensa Hugo...

"Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin." KOM-teatterin Veriruusut perustuu Anneli Kanton samannimiseen romaaniin, joka kertoo punakaartin tytöistä ja naisista Suomen sisällissodassa. Se keskittyy Kanton romaanin Valkeakosken ja Lahden tapahtumia kuvaaviin osioihin. En ole Kanton romaania lukenut, joten odotukseni esityksen suhteen perustuivat eri suunnilta kuulemiini -lähes poikkeuksestta kehuviin - kaikuihin Kanton romaanista. Lainasin kyllä taannoin Veriruusut kirjastosta, mutta en sitten pystynytkään sitä lukemaan, sillä romaanin tematiikka ahdisti liikaa. Kun KOM-teatteri ystävällisesti kutsui kirjabloggareita seuraamaan Veriruusujen esitystä en kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään, vaan halusin ehdottomasti nähdä tämän esityksen. Olen nyt sulatellut Veriruusuja muutaman päivän ja etsinyt sanaa, josta lähtisin sen kuvaamisessa liikkeelle. Sana on leikkinyt kanssani. Se on tehnyt tuloaan, mutta vetäytynyt kerta toisensa jälkeen takaisiin piiloon. Sanaa e...

Maija Andersson Kuva: Mitro Härkönen "Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa ..." Teatteri Avoimissa ovissa pari päivää sitten ensi-iltansa saanut Sudenmorsian on ensimmäinen Aino Kallaksen romaaniin perustuva näyttämödramatisointi, jonka olen nähnyt. Etukäteen mielessäni oli musta ja synkkä metsä sekä sen läpi kiitävä susien lauma, joukko raivoavia kyläläisiä ja palava sauna. Koska olen lukenut Sudenmorsiamen parikymmentä vuotta sitten muistikuvani Kallaksen romaanista olivat varsin  ylimalkaisia ja päällimmäisenä mielessäni oli painostava tunnelma, joka repii teoksen päähenkilöä Aaloa kahtaalle. Heini Tolan ohjaus on hallittu paketti hiidenmaalaisen avioparin, Aalon ja Priidrikin, onnenhetkistä sekä heidän ajatumiseensa yhä kauemmas toisistaan. Teatteriesityksessä Aalo edustaa korostetusti Aino Kallasta. Esitys alkaa kirjailijan toteamuksella, että hän on juuri aloittanut kirjoittaa Sudenmorsianta. Näin painopiste s...

Joskus sen tietää heti. Nimittäin sen, että on alkamassa lukea kirjaa, joka on harvinaisen hieno tapaus. Joskus myös aavistelee väärin ja kirja osoittautuu lupaavasta alustaan huolimatta pettymykseksi. Niin ei käynyt Eleanor Cattonin Harjoitusten kohdalla, vaan se lunasti kaiken sen, jota lupasi jo sivuilla 7-8. Otan tähän alle pitkähkön sitaatin, joka todistaa väittämäni. Kyse on tilanteesta, jossa soitto-oppilaan äiti on tullut saksofoninopettajan vastaanotolle saadakseen tyttärelleen paikan soittotunneilla. Saksofoninopettaja perustelee valintojaan äidille: Vaadin oppilailtani sitä, [...] että he ovat untuvaisia ja murrosikäisiä, murjottavasta epäluottamuksesta finneillä, täynnä sisällä kiehuvaa yksityistä raivoa, vimmaa, epävarmuutta ja synkkyyttä. Vaadin että he odottavat käytävällä ainakin kymmenen minuuttia ennen joka tuntia, hellivät haavojaan, nyppivät surkeina arvottomuuttaan niin kuin sormella hypistetään rupea tai hyväillään arpea. Ennen kuin opetan tytärtänne a...

Olen naisten elämäkertojen putkessa ja putkeni on tällä hetkellä kahden teoksen pituinen. Ensimmäinen "putkikirjani" oli Jaana Torninoja-Latolan kirjoittama Elvi Sinervon elämäkerta ( klik ) ja nyt on vuorossa Annina Holmbergin teos Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie . Jos lukisin kaikki tänä syksynä ilmestyneet naisten elämäkerrat putkestani tulisi kuuden teoksen pituinen. Jos mukaan otettaisiin miehistä kertovat elämäkerrat putkeni ulottuisi vähintäänkin meren alitse Tallinnaan, sillä miehistä kertovia elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä peräti 56 kappaletta. Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrasta johtaa suora silta ilman aasia Holmbergin Tahtoon ja hohtoon , sillä sekä Sinervo että Holmberg liikkuivat osin samoissa ystäväpiireissä, joihin kuuluivat mm. Arvo Turtiainen ja Brita Polttila. Yhteistä pohjaa näiden kahden naisen välille löytyy myös taiteilijaryhmittymä Kiilan kautta. Ritva Holmbergille Elvi Sinervo oli tahdonvoimainen esikuva, josta hän h...