 |
| Kuva: Patrik Pesonius |
Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan.
Ai miks?
No malta hetki.
Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä.
Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen
tral-lal-lal-lal-laa
Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero.
Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman kyseisten kaverusten ruumiinrakennetta. Sen sijaan, että heiteltäisiin kermakakkuja kaverin naamaan hierotaan siihen "sitä itseään" ja tehostetaan vaikutelmaa sylkemällä hampurilaisiin.
Meke ja Koistinen ovat itsensä, työnsä ja elämäntilanteensa vankeja. Työ on paskaa, eikä parempaa ole odotettavissa. Parempiin hommiin harvoin palkataan ihmisiä, joiden cv haisee eilisen ranskalaisilta. Miesten roisi kielenkäyttö kertoo elämän jumittautumisesta pisteeseen, jossa millään ei enää ole väliä. Paitsi tietysti sillä, että ehtii valmistaa hampurilaisen 38 sekunnissa.
Ateriassa miesten kokema turhautuminen on kärrätty heidän sisältään ulos meidän kaikkien nähtäväksi. Laajemmassa kontekstissa Ateria liittyy osaksi duunarinäytelmien ketjua. Tehtaan paikalla on hampurilaismesta, jossa työ on yhtä lailla monotonista kuin tehtaassakin. Tätä näkökulmaa Janne Vasaman lavastus tukee oivallisesti ja vauhtia otetaan myös kuvaruuduista, joissa jäätiköt sulavat, ja jotka toimivat myös hampurilaispaikan informaatiotauluina.
Lavastus jättää näyttämölle paljon tilaa, joka on myös ongelmallista, koska välillä Meke ja Koistinen ovat turhan kaukana yleisöstä ja dialogi meni tarpeettoman tuntuisesti huutopinnistykseksi. Samaan hengenvetoon on todettava, että tyhjä näyttämötila tulee tarpeeseen tiettyjen kohtausten kannalta, joten ratkaisulla on käytännölliset perusteet.
 |
| Kuva: Patrik Pesonius |
En usko, että tämä esitys toimisi niin hyvin kuin se toimii ilman Juho Milonoffin lavakarismaa ja vahvaa roolisuoritusta. Hänen Koistisensa hallitsee näyttämöä ja valuttaa äärimmäisen vittuuntuneisuutensa ja totaalisen ihmisistä pitämättömyytensä niin meidän katsojien kuin Mekenkin päälle.
Meke ei kuitenkaan suostu jäämään Koistisen varjoon, vaikka tämä aluksi heittääkin ranskalaiset rasvaan tykimmin. Niko Saarela punnertaa roolihahmonsa vuoropäällikkyyden kautta Koistisen rinnalle.
Kovaksi ei synnytä. Kovaksi kasvetaan. Sen todistavat Koistinen, jolla on hellä suhde pehmiskoneeseen ja Meke, joka kasvattaa rottaa.
Musiikki liimantuu esitykseen hylvattomasti ja sekä korostaa näyttämötapahtumia, että luo niihin ristiriitaisuutta. Kun Scorpions kohtaa Richard Straussin Ateria värisee kuin onnistunut hyytelö.
En edelleenkään tiedä, mitä mieltä Ateriasta loppu viimeksi olen ja juuri se on minulle tämän esityksen suurin vahvuus. Ateria välttää luokitteluja, eikä suostu asettumaan. Mika Leskisen ohjaus onnistuu luomaan Okko Leon tekstistä niin monia keskenään ristiriitaisia tunnetiloja ja useaan suuntaan sojottavia särmiä, että Ateriaa on mahdotonta kääriä siistiin pakettiin.
Mitä tahansa Aterialta etukäteen odotatkin saat erittäin luultavasti jotakin ihan muuta.
KOM-teatteri: Ateria
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valot ja videot: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Kiitos teatterilipusta
Kommentit
Lähetä kommentti