Reader, why did I marry him?

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti. Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden. Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä. Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtu...

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin. Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista. Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta . Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa. * Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää. Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Ni...

Kuva: Patrik Pesonius Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan. Ai miks? No malta hetki. Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä. Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen tral-lal-lal-lal-laa Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero. Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman ...

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja. Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä. En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi. Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän. Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseess...

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Ehkä olisi parempi tallettaa Terese Marie Mailhotin teoksen synnyttämät kuvat ja ajatukset syvälle sydämeen ja tutkia niitä itsekseen. Ehkä pitäisi luovuttaa ja antaa olla. Jättää paikalleen niin kuin jätetään marja pensaaseen tai mustikka varpujensa suojaan. Some things are too large kirjoittaa Mailhot ja juuri niin tunnen asioiden olevan tätä kirjaa ajatellessani. Liian iso minulle, vaikka fyysisesti taskukokoinen. Vaan yritän silti. Yritän, jotta joku - kuten sinä - kuulisit tästä kirjasta. Terese Marie Mailhot on kanadalainen kirjailija. Heart Berries - A Memoir syntyi kun hän kirjoitutti itsensä sisään sairaalaan ja hänelle annettiin kynä ja kasa tyhjää paperia. Mailhot syntyi alkuperäiskansojen reservaatissa Brittiläisessä Kolumbiassa, josta perhe muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen lapsuutensa oli täynnä niin aineellista kuin henkistäkin köyhyyttä. Mailhotin äiti oli sosiaalityöntekijä, mutta äitinä poissao...

Sayaka Muratan Convenience Store Woman on paitsi Japanin Sivuhenkilö aika lailla täydellinen paketti, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Kertomus Keikosta, ruokakaupan myyjästä,  on loppuunsa asti hallittu ja ovela kokonaisuus, joka avautuu puheenvuoroksi ihan jostakin muusta kuin mitä se pintatasollaan tuo esiin. Sayaka Murata (s. 1979) on kotimaassaan Japanissa palkittu kirjailija, joka on saanut Mishima Yukio -palkinnon peräti neljä kertaa. Convenience Store Woman on hänen kymmenes teoksensa ja ilokseni Wikipedia tietää kertoa, että myös useat muut Muratan teokset on käännetty englanniksi. Ihastuin nimittäin Muratan kirjoitustapaan siinä määrin, että haluan ehdottomasti lukea häntä lisää. ( Edit . 15.11.2018 11.06 The Convenience Store Woman on toistaiseksi ainoa Murakalta englanniksi käännetty romaani). Teoksen päähenkilö Keiko oli jo lapsena erilainen. Sosiaaliset säännöt ja koodistot eivät soittaneet hänessä kellon kelloa ja niinpä esimerkiksi kun p...

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core. Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.** Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar ( Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa. Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein ...