Alexandra Salmela: Antisankari

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista.

Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. Jännittyneinen mielin aloin lukea Antisankaria, sillä takaraivossa takoi pelko, että sen kanssa käy samoin kuin "kaksiseiskan." Ei käynyt. Kävi toisin. Myönnän kyllä, että en edelleenkään oikein ymmärrä, mihin Salmela tietyllä kokeellisuudella pyrkii. Miksi hän esimerkiksi käyttää niin paljon eri fonttityyppejä ja -kokoja, tekstinpaloja ja muuta vastaavaa sälää. Miksi lauseet välillä loppuvat kesken ja miksi samaa toistetaan uudelleen. Mutta se siitä marinasta. Kohtuutonta olisi kirjailijaa moittia siitä, että hän nyt vaan - kuten Salmelan tapauksessa - on harvinaisen kunnianhimoinen ja korkeamman aidan yli ponnistava.

*

Tästä maasta tulee maailman oikeudenmukaisin: kaikki ihmiset, eläimet sekä kasvit elävät siinä sopuisasti, Suurta Äitiä syvästi kunnioittaen. Tämä maa on seisova eturintaman linnoituksena taistelussa maailmanlaajuista riistokapitalismia vastaan. Tässä maassa tulee todeksi Utopia.

Utopia on Suuren Suunnanantajan perustama sosialistinen ekodiktatuuri ja kaikinpuolinen mallimaa, jossa kukaan ei omista tai kerskakuluta ja jossa on omistauduttu elinympäristön puolustamiselle ja vaalimiselle. Utopian lapset ovat maaemonpentuja ja heitä edustaa Antisankarissa 14-vuotias Meteora Airiainck, joka matkustaa äitinsa Lian kanssa naapurivaltioon, Etelä Unionin pääkaupunkiin Koronovoon, jossa "kulutusmaailman yhteiskunta sahaa puun rungosta oksaa, jonka päällä me kaikki istumme." Utopiasta on kotoisin myös Antti Sankari, joka tutkii maailmaa epätrendikkään hitaaksi valokuvauksen tekevän camera obscuransa välityksellä. Tätä romaania voisi luonnehtia myös toteamalla, että se on kertomus siitä, miten Antti Sankarin etunimestä putosi pois toinen t-kirjain, mutta ei nyt jäädä miettimään sitä, koska juna on juuri saapumassa Koronovoon.

Koronovossa tapaamme mediaguru Michele Po:n eli tuttavallisemmin Tzalin, joka on "alkoholisoitunut surkimus ja kansan ehtymättömän mielenkiinnon, jopa omalaatuisen rakkauden kohde" eli tiivistäen henkilö, jonka kaltaisia keltainen lehdistö rakastaa, koska heidän elämäntapansa tarjoaa lukemattomia mehukkaita otsikoita ja tarinoita, jotka ovat jo itsessään suorastaan myyttisiä ilman että toimittajien tarvitsisi niitä sellaisiksi jalostaa.

Tässä nyt niinku olis tän teoksen tärkeimmät henkilöt: Meteora, Lia, Antti Sankari, Tzal ja kertoja. Mä voisin olla vaikka kertoja. Kuka sä haluisit olla?

*

Teoksen kertoja seuraa 152 monitorin kautta kaupungin elämänmenoa. Hänen tarkkailunsa kohteena on erityisesti Antti Sankari, jonka perään hän on lähettänyt Tzalin, joka kadottaa Antin näköpiiristään jatkuvasti. Koronovossa vallitsee "aivan mieletön syke" - se on todellinen enemmän, paremmin, mahtavammin, mikään ei riitä -kaupunki, jossa kulutusjuhlan irvokkuus on ottanut jumalan muodon. Sen ylpeys on Stairway to Heaven. "Uudenlainen elämäntyylikonseptikeskus" ja "arkkitehtoninen helmi", jossa "entisajan vahva perinne avautuu syleilemään innovatiivisuuden kunnianhimoa." Tekniikkakin on siellä niin modernia, että se on nykyaikaa edellä. Kaikkinensa Stairway to Heaven toi mieleeni The Dubai Mall -ostoskeskuksen, josta löytyy yli tuhannen luksuskaupan lisäksi mm. sisäteemapuisto, luistelurata, pingviinejä ja maailman suurin karkkikauppa. Ah, mikä helpotus olikaan päästä kyseisestä kompleksista ulos, kun siellä pari vuotta sitten vierailin.

Salmelan kertojaratkaisu on riemastuttava. Usein puhutaan tarina- tai juonivetoisista romaaneista, mutta Antisankari on kertojavetoinen romaani. Luin tätä teosta kuin dekkaria, kun arvuuttelin, kuka kertoja loppujenlopuksi on. Salmela kyllä antaa vihjeitä kertojan identiteetistä, mutta osa niistä on harhaanjohtavia, joten mysteeri kertojan ympärillä säilyy pitkään.

Antisankarin teksti on pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää. Salmelan kritiikki on vimmaista ja sen vimmaisuus tuntuu hyvältä. Itse asiassa se tuntuu ihan tosi hyvältä.

Hyvä työ tuo rahaa, raha tuo hyvää elämää, hyvä elämä tuo onnellisuutta ja onnellisuus on hyvä työ, kaunis koti, edustava perhe, yhdessä ne luovat onnellisuutta, joka on yhtä paljon kuin raha, jolla kustannetaan elämän mukavuuksia, elämyksiä, mainetta, rakkautta ja valtaa, ylellistä hemmottelua vuoden jokaisena päivänä, niin ettei mikään enää tunnu miltään, ja sisään hiipivän tyhjyyden pelossa nostetaan panoksia, tuplataan annoksia, triplataan vauhti.

Koronovassa kaikki on myynnissä ja kaupan. Erityisen irvokasta on, että ympäristönsuojelukin on kaupallistettu sen sijaan, että elettäisiin niin, että ympäristöä suojeltaisiin jo ennen kuin se on tuhottu. Asiaan tietysti kuuluu ihmisjalostus ja kunnon koronovolainen on terve, rikas ja onnellinen. Jos näin ei ole, menköön muualla pilaamasta tätä hienoa kaupunkia, joka on talouskasvuvaatimuksilla ja tuotantoloikilla laatoitettu.

Salmelan kritiikki on hyvällä tavalla jäätävää ja armotonta ja erityisesti Stairway to Heavenia vastaan suunnattu mielenosoitusperformanssi edustaa railakkaasti potenssikorotettua versiota sirkushuveista kansalle. Kauhuskenaariota ei Antisankarissa edusta se, että ihmiset ovat vaarassa tulla aivopestyiksi, vaan se, että ihmiset riemumielin ja -rinnoin ja omasta toiminnastaan ylpeän häikäistyneinä hoitavat tämän aivopesun omatoimisesti.

*

Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarimiehet / joita koko valtakunta arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarinaiset / jotka tosityöstä palkintonsa saa? *

Laulua voisi jatkaa liittymällä kuoroon Meteoran kansssa: Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankariäidit, jotka lapsensakin hylkää tuosta vaan?

Salmela rapauttaa myyttiä sankarista niin valtion kuin ihmisenkin ominaisuutena. Utopiasta tulee dystopia, koska ihminen. Sankarista tulee antisankari, koska ihminen. Edellä mainituista voisi tehdä päätelmiä, mutta oma nautinto.

näinä lohduttomina päivinä kokonaisen ihmiskunnan pitäisi heittäytyä roviolle ja sytyttää itsensä tuleen vapautuakseen, vapauttaakseen raskaasti koeteltu planeetta pahasta - itsestään.

Kyllä vaan on ihan hemmetin hienoa, että Salmela pyrkii uudistamaan romaania lajina siitä huolimatta, että se osin vaikeuttaa Antisankarin vastaanottoa. Tämä teos on vuori lakeuksilla, jossa maa on yhtä pitkää sumuista tasaista peltoa ja josta muun kuin realismin ei ole tapana nousta. Kyllä vaan tykkään siitä, että Antisankarissa on vimmaa. Minulle se merkitsee sitä, että ei ole annettu periksi ja pysähdytty paikalleen ja alistuttu siihen, että kaikki muu paitsi oma nautinto on turhaa. Vaikka Antisankarin ihmiskuva ei herätä toiveikkuutta, Salmelan kirjoitustapa kaataa muurin, joka eristää meidät toimimasta sen puolesta, mihin haluan uskoa meidän sisimmässämme uskovamme, jos rohkenemme raottaa kyynisyytemme verhoa. Antisankari on romaanivirrasta poikkeava, älykkäästi omintakeinen romaani - kuvastin, jonka eteen jokainen käyköön omalla vastuullaan.

Alexandra Salmela: Antisankari (2015)
446 sivua
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta


* J. Karjalainen: Sankarit