Nallekarkkeja ja filosofisia puita * Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema - BAR Finland, 33

Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan.

Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novellia/kertomusta, jotka ovat kallellaan etelä-amerikkalaisten kirjailijoiden harrastaman maagisen realismin suuntaan. Karilan kokoelmalle on ominaista, että siinä asiat lähtevät vyörymään hallitsemattomasti ja samalla niiden yhteydet reaalitodellisuuteen käyvät yhä ohuemmiksi ja monesti katkeavat kokonaan. Lopputuloksena on surrealistisesti kuplivia keitoksia, jotka valuvat yli arkimaailman rajojen.

Kokoelman tunnuslause voisi olla: Jos asioilla on mahdollisuus eskaloitua, niin myös tapahtuu. 

Omenakrokotiilin kuoleman mielenkiintoisimmat tekstit sijoittuvat sen alkupuolelle. Tämä vaikutelma saattaa tosin johtua myös siitä, että lukemisen alkuvaiheessa lukunystyräni eivät vielä olleet tottuneet omituisiin käänteisiin ja perinteisen kerronnan kahleita kolisteleviin tapahtumakulkuihin.

Ensimmäisessä tekstissä Persnetto, voittamaton kohtaavat Jumala ja persnetto. Kun Jumalalta erinäisten kuvioiden seurauksena irtoaa sormi se pääsee peruskoulun opetusohjelmaan. Jos on nähnyt Michelangelon Aatamin luomisen Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa ei voi olla kuvittelematta, miten juuri tuo sormi ottaa hatkat ja päätyy peruskoulun opetusohjelmaan. Ehkä se viihtyy siellä paremmin, ehkä ei.

Järjestyksessä toinen teksti, Kilpailujen talo, yltyy hulvattomaksi kapitalismin ilojuhlaksi, jossa mellastavat tontut, maahiset, mörököllit, näkit ja keijut. Tekstin voisi kiteyttää toteamukseen: paljon ei ole tarpeeksi paljon.

Omaksi suosikikseni nousi Fysiikanopettaja, jossa matemaattisesti ja fysiikallisesti lahjaton oppilas saa fysiikanopettajalta tehtäväksi olla tekemättä fysiikan läksyjä ja keskittyä sen sijaan kirjoittamaan tarinoita. Opettaja puhuu kovin ikävään sävyyn oppilaalleen ja muistuttaa hänen olevan tomppeli, jonka olemattomille matikantaidoille nauraa koko koulu. 

Olet tomppeli. Nyt katsot minua tuo vähämielinen ilme ikävystyttävällä naamataulullasi. Etkö usko, mitä juuri sanoin? Ilmaisen asian toisin: olet imbesilli. Kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Se on samanlainen taito kuin mikä tahansa, vaikka, sanotaan, automekaanikon kyky.

Parhaimmat naurut Karilan teoksessa kirvoittavat juuri muutamat kirjoittamiseen ja kirjailijan asemaan liittyvät kommentit. Samalla tulevat määritellyksi suuren kirjailijan speksit.

Suuren kirjailijan wikipedia-artikkelissa olisi ollut vähintään sisällysluettelo ja niin paljon tekstiä, että sivua olisi pitänyt vierittää alaspäin.

Näppärä määritelmä, jonka avulla on helppo tarkistaa, onko kirjailija suuri. Omenakrokotiilin kuolemassa osaansa eivät saa pelkästään kirjailijat, vaan taide yleisemminkin ja näin lukija saa hyödyllisen ohjekartan, jonka avulla voi ihan itse määritellä, onko taide hyvää vai ei. Tarinassa nimeltä Tämä sattui Marttiinin kaverin pojalle naureskellaan korkea- ja populaarikulttuurin väliselle rajanvedeolle. Tekstin päähenkilö Lasse ei tiedä pahempaa kohtaloa kuin joutua toteamaan, että hänestä on tullut Emmerdalen katsoja. Lassen näkemykset on jokaisen meistä hyvä pitää mielessä.

Lassen mukaan juonettomat elokuvat ja kirjat joissa on vähän pisteitä eli pitkiä virkkeitä on hyviä. Mitä horiskot ei tajua on se, ettei taiteilijoitten juttuja ees tartte tajuta.

Näppärästi Lasse antaa samalla minulle vapautuksen olla tajuamatta, mitä Karila Omenakrokotiilin kuolemalla syvimmältään haluaa sanoa. Kiitos Lasse!

Omenakrokotiilin kuolemasta löytyy niin puiden ihmistä suurempaa viisautta (Mihin puu kaatuu), pöytätennisyllätyksiä (Hän halusi vain lyödä palloa) kuin morsiamen ja sulhasen päätyminen Ähtärin eläinpuistoon varastamaan pandoja (Varastetaan pandoja). Kokoelman nimitarina kertoo oikeudenkäynnistä, jossa puolustusasianajaja Ukko Palikka oli "ainoa oikeudenkäynnin jäsen, joka ei ollut makeinen."

Karilan kokoelman tarinat piehtaroivat omassa absurdiudessaan, joka on sekä tämän kokoelman ansio, että paikoin myös rasite. Toisinaan huomaan lukiessani käyväni itseni kanssa seuraavan sanailun.

minä: Selvä.
minä: Mutta mitä sitten?

Yllätyksellisyys ja todellisuuden vääristely eivät ole ansioita sinänsä. Hyvältä kuulostava idea on joskus parhaimmillaan juuri ideana.

Omenakrokotiilin kuolema vakuuttaa, että siitä, että asiat menevät jollakin tavalla voidaan päätellä, että ne menevät kuten ne menevät, koska niille ei ole tullut mieleen mennä jollakin toisella tavalla. Sattuma soittaa tässä kokoelmassa äänekkäästi useampaakin instrumenttia. Periaatteessa tuttu vinksahtaa vinoon ja puraisee realismia kuin pehmeää nallehedelmäkarkkia, joka jää huutamaan kivusta ja odottamaan, että joku taitava karkkilääkäri korjaisi sen ehjäksi ja ehoksi.

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
111 sivua
Siltala (2016)



Linkki aiempiin BAR Finland -teksteihin