Kävin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Seuraa raportti siitä, mitä näin ja koin ja ajattelin.
Matka Turkuun sujui lähes mysteerisissä tunnelmissa, sillä seurana oli sitkeä sumu, joka synnytti tunteen siitä, että Turku on piilottanut itsensä, jotta Helsingistä tulijat eivät löytäisi perille.
Vaan me löysimme. Me 1, Turun piiloutumisyritys 0.
Aluksi oli hermostunut olo, en oikein tiennyt, miten lähteä lähestymään messutarjontaa. Siispä syömään. Japanilainen katuruoka osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi ja sen jälkeen olo olikin jo kotoisampi.
Kiertelin messuilla ja bongasin antikvariaattiosastolta Don DeLillon romaanin Vaaka (Tammi 1989), joka puuttuu DeLillo-kokoelmastani. Eipä puutu enää.
Ajauduin keskusteluun toisen messuvieraan kanssa, joka esitti minulle klassikkokysymyksen, josta menin lukkoon ja joka pyyhki mielestäni kaikki loistavat elämäni aikana lukemani kirjat. Hän nimittäin pyysi minua kertomaan, mitkä ovat 3 parasta lukemaani kirjaa.
Onnistuin tiristämään ilmoille kaksi suosikkiani, jotka olivat Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki (Teos 2024) ja Taiye Selasin Ghana ikuisesti (Otava 2013). Hätäratkaisuna nostiin esiin vielä Don DeLillon Valkoisen kohinan (Tammi 1986).
Löi niin kovin paljon tyhjää. Ei tullut mieleen Rachel Cusk, eikä Deborah Levy.
Vastaavissa tilanteissa mieleni tekisi suositella ensimmäisenä Hagar Olssonin (1893-1978) romaania Chitambo (1933), joka aikoinaan mullisti lukijaelämäni, mutta jonka suositteleminen ei ole kovin hyvä vaihtoehto. Chitamboa kun ei ole edes suomennettu.
Mennään keskusteluihin, joita en niinkään referoi, vaan joista kirjoittelen omia tuntemuksiani enimmäkseen asioiden eli keskustelujen vierestä.
1. Keskustelu:
Millä säännöillä kuvteltu maailma rakennetaan?
Vehka Kurjenmiekka ja Siiri Enoranta, haastattelijana Nea Lahtinen
Keskustelun otsikko jo kertookin, mistä oli kyse. Kävi ilmi, että Siiri Enoranta suunnittelee kaiken huolellisesti, kun taas Vehka Kurjenmiekka paahtaa menemään ja katsoo, mitä tapahtuu.
Itse olen suht huono fantasiakirjallisuuden lukija, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, että Kurjenmiekan ja Enorannan teokset ovat tämän genren kiinnostavinta suomalaista antia. Enoranta on jo Finlandia-palkittukin vuonna 2018 teoksestaan Tuhatkuolevan kirous (Wsoy 2018), Kurjenmiekka ei vielä.
2. Keskustelu:
Kirjailijat ja julkisuus
Jaakko Yli-Juonikas ja Anna-Leena Härkönen, haastattelijana Hanna Ryti
Yli-Juonikas ja Härkönen ovat somepoissaolevia kirjailijoita eli harvinaista laatua nykymaailmassa.
On sääli, että saadakseen huomiota kirjoilleen kirjailijan on lähes pakko olla somessa tai ainakin somessa olemisesta on hyötyä kirjojen myynnissä.
"Julkinen eläin, julkinen eläin
Mä olen julkinen eläin, julkinen, ah ah"
(Hassisen kone)
Some on kirjailijoiden doping. Kuka douppaa parhaiten saa eniten kirjojaan myydyksi.
Jos olisin diktaattori päättäisin, että kirjailijat eivät saa olla somessa ja että heidän yksityiselämänsä tirkistely on lailla kielletty. Sallittua ja suositeltavaa ja pakollista olisi kirjallisten teosten lukeminen.
Tämä aihe herättää niin paljon ajatuksia, että jätän tämän nyt vaan tähän. Todellinen syy siihen, miksi en tätä aihetta enempää ruodi on toki se, että haluan nyt vaan julkaista tämän postauksen ja päästä lukemaan.
Perinkö nyt juuri maan? Perinkö edes muutaman neliömetrin?
3. Keskustelu:
Tiina Raevaara: Tulevaisuuden aaveet, haastatteljana Marko Hautala
Tiina Raevaaran teosten pariin minut johdatti aikoinaan hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni (Teos 2010). Raevaara kertoikin olevansa suuri novellien ystävä ja novelleja sisältää myös hänen uutuusteoksensa Tulevaisuuden aaveet (Haamu 2024).
Osoittautui, että Raevaaraa kiehtoo erityisesti kauhu- ja scifikirjallisuuden elementit ja niiden yhdistäminen biologiaan, joka tietenkään ei ole yllättävää. Onhan Raevaara myös biologian tutkija.
Raevaaran teokset - Laukaisua (Paasilinna 2014) lukuunottamatta - ylittävät realismin rajat ja pelottavat kaltaistani nössöä lukijaa. Raevaaran romaanien ja novellien kohdalla tilanne on usein se, että vaikka hänen luomansa maailmat ovat fiktiivisiä, ne voisivat olla myös totta. Jos eivät juuri tänään, niin jo huomenna tai ainakin jossain päin maailmaa.
4. Keskustelu:
Räntti
Hannu-Pekka Björkman, Mia Halonen, Artemis Kelosaari, Seppo Lahtinen
Ränttääjien komentaja Rosa Meriläinen
Räntissä Rosa Meriläinen kehotti osallistujia ränttämään asioista, jotka suomalaisessa kirjallisuus- ja kulttuuripolitiikassa ärsyttävät. Kelosaari otti keskustelussa vihaisimman rooliin, kuten hänen brändiinsä sopiikin.
Hallitus sai osansa ja olisi ansainnut saada osakseen paljon enemmänkin. Jotakin hyvin omituista on siinä, että persut huutavat suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin perään, mutta leikkaavat kulttuurin määrärahoista minkä kerkeävät.
Hannu-Pekka Björkmania on aina ilo kuunnella, sillä miehessä asuu jokin rauha, joka välittyy myös kuulijoille.
Räntti oli uusi konsepti, joka hakee vielä toimintamuotojaan. Räntit kirvoittivat monia yleisöaplodeja, mutta konseptissa on vielä hiomista.
5. Paneelikeskustelu:
Autofiktion eettisyys, kirjailijavieraana Harry Salmenniemi
Turun yliopiston kirjallaisuuden opiskelijat Joen Suontama, Selma Hopsu ja Tove Greus
Paneelikeskustelun polttopisteessä oli erityisesti Salmenniemen teos Sydänhämärä (Siltala 2024), joka teki mahdottomaksi lukemisen parodian kautta, joka taas Salmenniemen autofiktiivisen putken aloittavan teoksen Varjotajunta (Siltala 2023 kohdalla oli keskeistä.
Eettiset prinsiipit vaikuttavat Salmenniemen kohdalla olevan kunnossa, sillä varsinainen omaelämällinen aines on hänen teoksissaan vahvasti muokattua ja läheiset ovat antaneet hyväksyntänsä teoksille.
Itse olen jossain määrin ja välillä aika paljonkin pettynyt siihen, että Salmenniemi lähti autofiktion tielle. Pidin valtavasti hänen novellikokokoelmistaan
- Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)
- Delfiinimeditaatio ja muita novelleja (Siltala 2019)
- Uhrisyndrooma ja muita novelleja (Siltala 2020)
- Asiakaskoralli ja muita novelleja (Siltala 2021).
Salmenniemi on nopea kirjoittaja ja autofiktiota on luvassa lisää.
Mistä autofiktion suosio kertoo? Tätä kysymystä ei sivuttu paneelikeskustelussa, mutta en voi välttyä ajatukselta, että autofiktio on yksilökeskeisen huomiokulttuurin ilmentymä. Ei ehkä juuri Salmenniemen kohdalla, mutta noin yleisesti.
Se lienee myyntiluvullisesti hyvä valinta, sillä useimpia lukijoita kiinnostanee kirjailijan elämä ja siihen voi päästä käsiksi autofiktiota lukemalla. Toki ei voi tietää, mikä on varsinaisesti totta, mutta jo totuuden mahdollisuus on kutkuttava.
En väitä, että Salmenniemen kirjoista autofiktio tekisi jotenkin huonompia, mutta odotan aikoja, jolloin Salmenniemi palaa ihan vaan fiktioon.
Joel Suontama kehotti lukemaan / etsimään myös Salmenniemen novelleista autofiktiivisiä elementtejä. Kiinnostava ehdotus, johon en aio tarttua.
6. Keskustelu:
Antti Nylén ja Olavi Uusivirta
Kaksi jäbää jutteli rakkaudestaan kirjoihin ja Tšehovin novellit saivat osakseen suitsutusta.
Tämä keskustelu olisi tarvinnut huomattavasti enemmän aikaa, sillä Nylén ja Uusivirta kuuluvat niihin, jotka muuntavat kiinnostavaksi lähes kaiken, mistä puhuvat. Nyt aarteiden arkkua ehdittiin tuskin avata.
Antin ja Olavin viesti, joka on syytä ottaa vakavasti:
Rakastakaa kirjoja!
7. Messuostokset
Jo aiemmin maintun Don DeLillon romaanin Vaaka lisäksi ostin Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliön (Tammi 2024). Jälkimmäistä luin taannoin 250 sivua, jolloin totesin, että tämä kirja ansaitsee, että luen sen ajankohtana (käytännössä lomalla), jolloin minun on mahdollista antaa sille enemmän itsestäni.
Kiitos Turku ja Suomen vanhimmat kirjamessut, kiitos somepassista. Nähdään taas.
Kommentit
Lähetä kommentti