Reader, why did I marry him?

"I feel just exactly like somebody has peeled all the skin of me."  Jos olet klassikkopoliisi lopeta lukeminen tähän. Tämä ei ole pyyntö, vaan käsky. Myönnän, että haasteeseen valitsemani The Member of the Wedding  (1946) ei ole klassikko tämän termin perinteisimmässä mielessä, mutta ns. moderni klassikko joka tapauksessa. Amerikkalainen kirjailija Carson McCullers (1917-1967) tunnetaan parhaiten ns. syvän etelän kirjailijana. The Member of the Wedding  (1946) edustaa hänen tuotantonsa vähemmän tunnettua puolta. McCullers debytoi vuonna 1940 romaanilla The Heart is a Lonely Hunter . Heti seuraavana vuonna häneltä julkaistiin teos Reflections in a Golden Eye . Member of the Weddingiä saatiin odottaa seuraavat viisi vuotta. Tosin tämän viiden vuoden aikana McCullers kirjoitti myös pienoisromaaniaan The Ballad of the Sad Café, joka on julkaistu kokeolmassa  The Ballad of the Sad Café: The Novels and Stories of Carson McCullers (1951). McCullersin teosten nimet luovat v...

Sitten Anu Kaajan Muodomuuttoilmoituksen (Teos 2015) en ole törmännyt yhtä kutkuttavaan suomalaiseen esikoisnovellikokoelmaan kuin Loviisa Pihlakosken Sairastapauksia . Nimensä mukaisesti Pihlakosken novellit kiertyvät väljemmin tai tiukemmin erinäisten sairauksien ympärille. Yliherkkyyksiä, OCD:tä, luulosairautta, unihalvauksia, sairaalloista liikuntaintoilua, terapiaa. Muun muassa. Pihlakosken novellit ovat lajinsa muotopuhtaita edustajia. Ne sisältävät tyylikkäitä ja yllättäviä käänteitä. Tunnelmat ovat usein tiheitä, painajaismaisiakin. Todellisuus on taso, jolta tapahtuu irtaumia. Pihlakoski maltaa jättää juuri sopivasti kertomatta, jolloin lukijalle jää tilaisuus täydentää lukemaansa. Varmuutta tapahtuneesta ei aina anneta, vaan lukijalle ojennetaan raamit, johon hän voi asettaa mielensä mukaisen tulkintakuvan. Aihepiirit, joissa novelleissa liikutaan ovat kiinnostavia ja tuoreita. Novellissa Kuhnuri tuholaismyrkyttäjä yrittää työnsä ohella ehtiä tervehtimään palvelutalossa asuv...

"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikommankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä." Näin minä sen kirjoitin on  esseistisen pohdiskeleva teos kirjoittamisen merkityksestä Helmi Kekkoselle. Samalla se luotaa syvempiin ihmisyyden ja identiteetin kysymyksiin. Mitä kirjoittaminen ihmiselle tekee? Voiko ihmisestä tulla parempi kirjoittamisen kautta? Miten teksti ja kirjoittaminen luo ja muuntaa kirjoittajansa identiteettiä? Aluksi ei ole mitään, pelkkä tyhjyys. Tulee ajatus tai kuva tai kysymys tai kokemus. Tulee riivaaja, joka ei anna kirjailijalle rauhaa. Joka pakottaa, kunnes syntyy lause, toinenkin, alkaa matka kohti kirjaa. Sillä "If a story is in you, it has to come out", siteeraa Kekkonen William Faulkneria. Näin minä sen kirjoitin -teoksessa Kekkonen kuvaa ennen muuta Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen romaaninsa Liv! syntyä. Erityistä herkkua on, että teoksessa on mukana muutamia Kekkosen ja hänen kustannustoimittajansa välisiä sähköposte...

Suurteoksia-sarja on yksi innostavimmista jutuista, mitä suomalaisella kirjallisuuskentällä on viime vuosina tapahtunut. Konsepti on yksinkertainen ja nerokas. Naiskirjailijat kirjoittavat heihin vaikutuksen tehneen naiskirjailijan teoksesta. On aina yhtä jännää tutkia sisällysluetteloa. Keitä kirjailijoita on mukana ja mistä kirjoista he ovat kirjoittaneet. Vuonna 2021 julkaistussa Suurteoksia I -teoksessa Malin Kivelä kirjoitti Marlen Haushoferin romaanista Seinä (Der Wand, 1963). Tapahtui suurta ja ihmeellistä. Lukijat innostuivat Kivelän tekstin myötä Seinästä ihan urakalla ja kirjastovaraukset alkoivat kasvaa huimaa vauhtia. Tällä hetkellä Helmet-kirjastossa jonotusaika Seinään on pahimmillaan 17 vuotta.* Malttamattomana ihmisenä luin Seinän ruotsiksi ja kyllä, sitä todellakin kannattaa jonottaa. Suurteokset II ei synnyttänyt vastaavaa innostusta minkään yksittäisen teoksen kohdalla. Aineksia olisi ollut. Potentiaalisimpana äkkisuosioon nousevana teoksena pidän Leonora Carrington...

Pidin paljon, ja osin suunnattomastikin, Olga Palon novellikokoelmasta Aion kertoa nyt kaiken . Minulle tuossa kokoelmassa erityistä oli se, että muutamat Palon lauseet tiivistivät omia näkemyksiäni, joiden pukeminen sanoiksi oli ollut hankalaa. Tuntui siltä kuin olisin höpissyt sekavaa tajunnanvirtaa, jonka Palo olisi muokannut lauseiksi. Tämä sama tunne syntyi myös nyt, kun luin Palon esseeromaanin Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa .  Äitiyden, kirjoittamisen ja vapauden teemat saavat Palon uutukaisessa jatkoa.  Teoksen kehyksenä on Palon matka hänen lapsensa kanssa Berliiniin. Teemat ovat osin Palon aiemmasta kokoelmasta tuttuja, mutta nyt sukelletaan vielä syvemmälle ja lähestytään äitiyttä useista eri näkökulmista. Aion kertoa nyt kaiken -teoksessa Palo kirjoittaa: "Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytä...

Adichie on kustantamossa päätetty valita the tummaihoiseksi kirjailijaksi. Tämä tarkoittaa, että sillä, mitä hän kirjoittaa ei ole niinkään väliä, vaan oleellista on, että kirjan kannessa on hänen nimensä. Markkinointikoneisto hoitaa loput. En ehkä olisi ilmaissut asiaa yhtä jyrkästi kuin edellä tein, mutta koska tätä tekstiä aloitellessani olin juuri lukemassa Rebecca F. Kuangin menestysromaania Yellowface edellä esittämäni päätelmä vaikuttaa houkuttelevalta. Miksi juuri Adichie? Nigeria on täynnä kiinnostavia naiskirjailijoita, kuten vaikkapa Ayobami Adebayo, Sefi Atta,  Adaobi Tricia Nwaubani, Lola Shoneyin, Chika Unigwe - mainitakseni vain muutaman heistä, joita itse olen lukenut. Suhteeni Adichieen on ristiriitainen. Toisaalta hän on se, jonka romaanin Americanah myötä aloitin blogini. Toisaalta hän on kirjailija, joka on puolustanut J.K. Rawlingia ja esittänyt transfobisia mielipiteitä. Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten Adichien pieni kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla f...

En ollut lukenut Pronomineja pitkällekään, kun aloin maistaa suussani Perecin. George Perecin. Ja tarkemmin Elämä. Käyttöohjeen . Pronominit kertoo joukosta ihmisiä, jotka ovat lentokoneessa matkalla jonnekin. Mihin tarkalleen, siitä heillä ei ole tietoa. Siitä minullakaan ei ole tietoa, kuten ei siitäkään, mitä tapahtui, että he tälle oudolle matkalle lähtivät. Vieläpä ihan kilpailivat siitä, kuka mahtuisi lentokoneeseen mukaan. Myöskään heidän kansalaisuuksistaan ei anneta tietoa, mutta niitä on joka tapauksessa useita. Matkustajat ovat pelastusmatkalla tai ainakin toivovat niin. Toiveen ja todellisuuden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Weseliuksen romaanin alussa on lentokoneen kartta, jossa kerrotaan missä kukin matkustajista istuu. Ei heidän nimellään, vaan heidän istumapaikkansa mukaan. Siis tyyliin näin;: 21E Hybris, Hamartia ja Peripetia. 54E Kultakala. 9A Piispa tai taiteilija. Juuri tuo kartta toi mieleeni Perecin Elämä. Käyttöohjeen, jota en vieläkään ole lukenut, mutta...