Maria Stepanova: Kadoksiin

Olen aiemmin lukenut Maria Stepanovalta teoksen Muistin muistolle (Памяти памяти, suom. Mika Pylsy, Siltala 2019). Siinä missä Muistin muistolle on rönsyilevä ja runsas (niin sivujensa kuin käsittelemiensä teemojenkin suhteen) esseemäinen teos, on Kadoksiin tiukkaan puristettu timantti.

Olin varannut Stepanovan pienoisromaanin jo heti siitä kuultuani, mutta olin pitänyt varausta jäädytettynä. Kun huomasin, että tähän teokseen on Helmet-kirjastossa yli 1200 varausta päätin vapauttaa varauksen ja ottaa selvää, miksi tämä kirja on niin suosittu. Etenkin, kun erinomaisen hieno Muistin muistolle ei muistaakseni (sic!) saanut kummoisiakaan lukujoukkoja liikkeelle.

Kadoksiin-romaanin alkupuolella en ollut siihen erityisen ihastunut. Mielessä kävi, että tässäpä taas yksi romaani, jota suunnilleen kaikki kehuvat, mutta minun tehtäväni on olla se kylmä lukija, joka ei teokselle lämpene.

Jatkoin lukemista ja vähitellen Stepanovan teoksen lumous alkoi kietoutua ympärilleni. 

Kadoksiin on samanaikaisesti pieni ja valtava. Se kertoo kirjailija M:stä, joka on matkalla kirjallisuustapahtumaan, mutta jonka matkanteko keskeytyy, kun jatkoyhteyksiä ei löydy.  

Kadoksiin on kritiikkiä Venäjää ja erityisesti Venäjän Ukrainaa vastaan käymää hyökkäyssotaa kohtaan. M. oli ennen kirjailija, mutta sodan alettua hän ei ole voinut enää kirjoittaa. Venäläisenä kirjailijana häneltä odotetaan, että hän jakaisi ns. sisäpiirin tietoa kotimaastaan. Koska M. on nainen häneltä odotetaan erityisesti, että hän kuvaisi naisen asemaa Venäjällä. 

M. haluaa vaieta, olla teoksessa pedoksi nimetyn Putinin Venäjän ulottumattomissa.

"[a]inoa tapa hankkiutua eroon pedosta oli hankkiutua eroon omasta itsestä tai ainakin tukkia turpansa oitis ja ikiajoiksi, ettei tulisi huolimattomuuksissaan sanoneeksi mitään sen äänellä."

M. matkustaa Euroopassa, on tavoittamattomissa. Hän jättää puhelimensa lataamatta. Hän luopuu kirjailijan identiteetistään, muuttuu muukalaiseksi. Venäläisyys aiheuttaa hänelle häpeää ja hän kokee syyllisyyttä synnyinmaansa teoista.

Sodat ja katastrofit tiivistyvät usein yhteen lehtivalokuvaan, kuten Vietnamin sotaan liittyvä "Napalm Girl" tai Tiananmenin verilöylyihin liittyvä "Tank Man." Nämä kuvat jäävät elämään ja muuttuvat kuvaamiensa tapahtumien symboleiksi. Kadoksiin-romaanissa Stepanova viittaa  naiseen, joka seisoo kadun varressa valkoinen paperi käsissään. 

Tunnistan tämän kuvan heti. Se julkaistiin vähän sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut hyökkäyssotansa. 

Valkoinen paperi on vahva viesti, joka toimii myös M:n tilanteen symbolina. Kirjoittamattomuus on sekä katoamista että suostumattomuuden osoitus. Kuitenkin, vaikka M. irrottaa itsensä kirjailijan roolista ei ole takuuta siitä, etteikö hän voisi tulla tunnistetuksi, kuten tapaaminen tuntemattoman miehen kanssa osoittaa.

Arja Pikkupeuran hieno suomennos ei anna M:n jäädä vain hahmoksi, josta luetaan ja joka lukemisen jälkeen unohdetaan, vaan M. (joka viitannee kirjailijan etunimeen Mariaan) jää muistuttamaan, että demokratiaa on todellakin puolustettava joka ikinen päivä.

Maria Stepanova: Kadoksiin
155 sivua
Фокус
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala (2024)