"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen" kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys. Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa. Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä. Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt
"Me luemme kirjaa ja alamme itkeä." [...] "Eikä se johdu siitä, että kirjan henkilöt olisivat todellisia. Vaan siitä, että niin suuri osa meistä itsestämme on fiktiota." Johannes Anyurun uusin romaani Ixelles on kirskuvan ajankohtainen. Ixelles kertoo kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta. Kodista, joka oli ennen ja joka on nyt. Se iskee vasten naamaa nähdyksi tulemisen tarpeen ja mitä seuraa siitä, kun jää näkymättömäksi. Sen sanoista lähtee nuolia kohti yhteiskunnan kyvyttömyyttä ymmärtää, minkä näkeminen olisi oleellisinta. Se näyttää mielipidemanipulaation voiman. Ja kaiken kuvatun välissä rakkaus. Ja kuolema. Niiden yhtäaikaisuus ja keskinäinen syleily. Ixelles on vahvasti kerrostunut. Se tulee kiinni lukijaan useista suunnista ja ajankohdista. Se kantaa sisällään luovuttamatonta. Voi olla, mutta voi olla että ei olekaan. Totuus on sana, sen sisällä epätoivo ja kuvitteellinen parempi maailma. Kun Ruth ja Mio olivat nuoria he asuivat Antwerpenissä asuinalueella,