tiistai 30. huhtikuuta 2019

Miksi Annin piti kuolla? - Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät * BAR Finland, 38

Harva romaani lyö niin painavalla halolla päähän kuin Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät (1957).

Tarinan alussa Anni tulee karjakoksi maatilalle. Hänen alempaa asemaansa talonväkeen nähden Vartio korostaa panemalla Annin asumaan tilan päätalosta erilliseen rakennukseen, jossa hän saa seinänaapurikseen miehen nimeltä Napoleon.

Nimi on enne. Napoleon on kuuluisan kaimansa mukaisesti suurmies - tosin todellisuudessa lähinnä omasta mielestään. Anni joutuu Napoleonin pauloihin, mutta lumous on väliaikaista.


Aluksi nainen teki kaiken miehen mieliksi, noudatti tämän oikkuja, uskoi tämän vastenmielisyydet tiettyihin ruokiin ja niistä aiheutuvat pahoinvoinnin aistimukset. Nyt hän on uskovinaan ja tekevinään niin kuin mies on määrännyt, mutta tekee niin kuin itse parhaaksi näkee.



Napoleon ruumiillistaa miehistä vapautta. Hän viipyy tämän tästä viinanhuuruisilla nais- ja muilla retkillään useammankin päivän. Talonväki sietää Napoleonin käytöstä, hänen poissaolojaan, ryyppäämistään ja rahan lainaamistaan, koska Napoleon on kuitenkin hyvä työmies.  Niin hyvää työnaista ei Annista ikinä tulisi, että hän voisi tehdä samoin kuin Napoleon. Naisille ja miehille on eri säännöt.

Annin maailmaa ovat navetta ja lehmät.  Naiset rinnastetaan Vartion romaanissa myös konkreettisesti lehmiin, kun talon emäntä toteaa, että "nainen menee umpeen kuin lehmä pahasta mielestä." Emäntä myös kertoo tunteneensa itsensäkin lehmäksi lastaan imettäessään.

Navettatyöt paaluttavat Annin elämää. On herättävä aikaisin aamulla lypsylle. On elettävä eläinten kellonajassa.

Vartion kieli on modernistisen riisuttua. Hänen lauseensa ovat kirkkaita ja vakuuttavia ja niiden avulla hän luo maailman, jonka arvot ja asiat ovat sillä tapaa selkeitä, että nykylukijassa ne herättävät kiehtovaa nostalgiaa. Että tuollainenkin selkeä maailma on joskus ollut olemassa.

Hieman teoksen puolivälin jälkeen, luvussa 14 käy ilmi, että Anni on kuollut. Ihan noin vaan ilman minkäänlaisia edeltäviä vihjeitä siitä, että niin saattaisi käydä. Annin kuolema todetaan "sydänhalvauksesta" johtuvaksi, eikä sitä selitetä mitenkään. Mistä tässä oikein on kysymys?

Pakko myöntää, että lukijana olin järkyttynyt Annin kuolemasta. Tuntuu väärältä, että romaanin keskeisin henkilö yhtäkkiä ja ilman mitään ennakkovaroitusta ottaa ja kuolee. Tarinan alkuosa on fokalisoitunut Annin kautta, mutta hänen yllättävä kuolemansa siirtää fokalisaation Napoleoniin.

Mitä Annin kuolemasta tulisi ajatella? Tätä kysymystä varten on hyvä tarkastella, mitä Vartion romaanissa tapahtuu ennen Annin kuolemaa.

Annista kerrotaan, että hän on jättänyt miehensä ja tyttärensä, ja romaanissa kuvataan myös Annin vierailua tyttärensä alivuokralaisasunnossa Helsingin Albertinkadulla. Äidin ja tyttären välille syntyy helposti kinaa. Tytär Kerttu on Anniin verrattuna korostuneen kaupunkilainen muodinmukaista pukeutumista myöten.

Se, että Anni on jättänyt miehensä on teoksen kirjoitusajankohdan huomioon ottaen radikaali teko. Se sai minut myös odottamaan, että Anni tekisi muitakin tekoja, jotka laventaisivat naiselle varattua ahdasta roolia. Annin voima kypsyy hitaasti ja teoksen alussa näyttää siltä, että hän on valmis sopeutumaan Napoleonin määrittämään elämisen järjestykseen.

Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita, aamuisin nainen korjasi miehen vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä pyykkiä, miehen vaatteita ja omiaan.

Anni antaa Napoleonin päättää pukeutumisestaan ja kampauksestaan. Hän antaa Napoleonille rahaa lainaksi, vaikka epäileekin, että tällä ei ole tapana maksaa lainojaan takaisin.  Myöhemmin Anni saakin tietää, että Napoleon on lainannut rahaa myös talon isäntäväeltä ja joutunut turvautumaan vekseleihin.

Napoleon on tarinoitsijoiden ja selittäjien sukua ja hän kertoo juomisensakin johtuvan vain siitä, että hänen entinen vaimonsa oli kova luonne.  Kun hän vie Annilta salaa rahaa yrittää hän kääntää tapahtuman edukseen kertomalla, että tarvitsi rahaa ostaakseen jotain Annille.

Ja silloin se tapahtuu. Anni nousee korkeammalle kuin kenties koskaan aiemmin elämässään.


- Minä lähden tästä maasta, tätä tämä on, akkojen huutoa kun tulee kotiin. Samanlainen olet kuin muutkin.
- Sinä et mene mihinkään! - Sanat tulivat niin että mies pysähtyi.
- Sinä et mene mihinkään ennen kuin tämä asia on selvä!
- Mikä tämä? Oletko sinä sairas? Seisoo siinä kuin mikä. Kampaa ensin pääsi ja tule sitten puhumaan, ihan tympäisee tuo takku, naisen pitäisi sentään hiukset hoitaa.
- Sinä olet saatana. Anni sanoi sen tasaisella, tyynellä äänellä.


Napoleonin nimittäminen saatanaksi oli minulle vahvasti katarttinen kokemus. Se tuntui vähän samalta kuin se, kun Päällikkö Ken Caseyn romaaniin pohjautuvassa, Milos Formanin ohjaamassa elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän heittää lavuaarin ikkunaan ja pakenee mielisairaalasta.

Siitäs sait Napoleon. Kyllä Anni tästä vielä nousee.

Paitsi että ei nouse, vaan sen sijaan kuolee.

Romaanin päähenkilön tappaminen kesken romaanin on väkivaltainen teko. Miksi Annin on kuoltava ja mikä on hänen kuolemansa merkitys?

Voisi ajatella naiivisti, että Anni kuolee, koska hän joutuu huomaamaan, että hän on ollut aika hölmö ryhtyessään suhteeseen Napoleonin kanssa. Tätä tulkintaa voisi perustella sillä, että sydänsurut saavat aikaan sydänkohtauksen ja Annin kuoleman. Vartion romaanista ei kuitenkaan löydy perusteita tämänkaltaiselle hysteeriselle tulkinnalle.

Annin kuoleman voisi nähdä myös niin, että sen myötä Se on sitten kevät luopuu fiktiivisestä muodostaan ja alkaa noudattaa tosielämän tapoja. Oikeassa elämässä kuka tahansa voi kuolla koska tahansa, kun taas fiktiivisessä narratiivissa äkkikuolema rikkoo usein itse narratiivia vastaan.

Annin kuolemaa voisi perustella niin ikään sillä, että hänen on kuoltava, jotta kertoja voi tuoda esiin, että Anni on vain yksi nainen Napoleonin naisten sarjassa. Häntä ennen on ollut jo lukuisia muita ja hänen jälkeensä taloon palkataan uusi karjakko, jonka kanssa Napoleon alkaa tapojen mukaan tehdä lähempää tuttavuutta. Eikö tässä tapauksessa riittäisi, että kertoja panee Annin muuttamaan majaa ja tuo hänen tilalleen uuden karjakon, jonka kanssa Napoleon aloittaisi kahvinjuonnin?

Kahvia Vartion romaanissa juodaankin merkille pantavan paljon. Kahvi toimii välittäjänä, joka saattaa ihmiset yhteen saman pöydän ääreen. Kahvin avulla voidaan kutsua kylään ja se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden lähestyä toisiaan. Kahvin avulla kuvataan myös romaanihenkilön luonnetta. Napoleonin kahvin on oltava vahvaa.

Tappamalla Annin kertoja lyö paksun ja pitkän naulan Napoleonin sikamaisuuden arkkuun. Kuolemalla Anni saa myös viimeisen sanan, sillä kuollutta vastaan Napoleon tarinoineen häviää väkisinkin.

Se, että Anni on jättänyt miehensä ja se, että hän on alkanut tehdä Napoleonin toiveiden sijasta oman mielensä mukaan ja se, että hän nousee Napoleonia vastaan kutsumalla tätä saatanaksi ovat vahvoja feministisiä vihjeitä siitä, että perinteinen sopeutuva naisrooli on Vartion romaanissa saatettu käymistilaan. Yleisemmällä tasolla Annin kuoleman voi nähdä representoivan sitä, miten kirjalliselle kulttuurillemme on ollut tyypillistä unohtaa naiskirjailijat ja heidän teoksensa. "Tappaa" ne sen sijaan, että ne olisi otettu mukaan kirjallisuushistorioihin.

Romaanihenkilönä Anni vertautuu symbolisesti nisunjyvään, jonka on pudottava maahan ja kuoltava,  jotta se tuottaisi hedelmää. Annin on kuoltava, jotta romaanin dramaattinen kaari napsahtaisi poikki ja Annista tulisi kuolemansa kautta suurempi romaanihenkilö kuin hän hengissä pysymällä voisi koskaan olla. Annin kuolemassa ei ole kyse vain Annista, vaan kaikista vaiennetuista, väärin kohdelluista ja petetyksi tulleista naisista, joiden kohtaloon Vartio haluaa romaanillaan kiinnittää huomiomme.



Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
279 sivua
Otava (1957)


BAR Finland -sarjaan pääset tutustumaan tästä



lauantai 27. huhtikuuta 2019

Neljä viidesosaa niin mahtavaa ja sen jälkeen apua apua apua! - Sadie Jones: The Snakes

En edes muista milloin olisin kapinoinut yhtä raivokkaasti romaanin loppua vastaan kuin mitä tein Sadie Jonesin romaanin The Snakes kohdalla. Ei käy, en hyväksy. Ihan väärä loppu. Tahdon uuden ja paremman lopun, sillä The Snakes on ennen loppuratkaisua ja sitä kohti kulminoituvaa kertomuskulkua sitä taattua Sadie Jonesia, jonka lukemisesta nautin hurjasti.

Olen lukenut kaiken, mitä Jones on kirjoittanut ja hänestä on tullut minulle luottokirjailija. Blogatessani Jonesin romaanista Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava), kuvasin tutustumistani hänen tuotantoonsa seuraavasti:

"Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction* -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast (Kotiinpaluu, Otava) oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkellä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista.

Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests (Kutsumattomat vieraat, Otava), oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset olivat jo melko lailla kohtuuttomia."

Myös Fallout teki minuun suuren vaikutuksen ja pääni sisällä on saanut pysyvän paikan kohtaus, jossa kahden ihmisen katse löytää toisensa huoneen poikki ja jotakin heidän kummankin elämässä muuttuu sillä hetkellä perustavanlaatuisesti.

Jonesin romaaneille on suorastaan tunnusomaista, että niissä on mieshenkilö, joka on enemmän tai vähemmän hukassa elämänsä kanssa ja joka herättää lukijassa paljon tunteita. Romaanissa The Outcast se oli Lewis, The Falloutissa Luke. "Käärmeissä" tämä mies on Alex.

Alex on perheensä musta lammas. Sisarensa Bean sanoin "kuin lapsi, joka esittää aikuista". Entinen narkkari ja vastustamaton hulttio, jonka olisin toivonut olevan Jonesin romaanin päähenkilö. Kertoja kuitenkin päätti toisin ja romaanin aluksi hän tuo näyttämölle Bean ja tämän miesystävän Danin, jotka päättävät astua kolmeksi kuukaudeksi ulos oravanpyörästä ja lähteä matkustelemaan. Bea on psykoterapeutti, Dan kuvataiteilijan urasta haaveileva kiinteistövälittäjä.
 
Bean ja Danin ensimmäinen etappi on Alexin Ranskassa ylläpitämä hotelli. Nopeasti kuitenkin paljastuu, että hotelli on enemmänkin unelma hotellista ja vieraiden kirjoittamat viestit vieraskirjassa Alexin kynästä lähtöisin.

Jonesin henkilökuvaus on tässäkin romaanissa loistavaa.  Monet kerran makoilen lukiessa aurinkopedillä Bean, Danin ja Alexin kanssa. Paitsi että Alex harvoin makoilee, hän on liian levoton. Aina menossa (ei minnekään), aina tulossa (ei mistään). Tunnen, miten aurinkopeti on karhea reisiäni vasten. Tunnen ylipitkän ruohon tuoksun ja silmäkulmastani seuraan Alexia, jonka toivon saavan hotellinsa pyörimään ja elämänsä järjestykseen.

Hotelli ympäristöineen huokuu hiljaista määrittelemätöntä uhkaa ikään kuin päivätasoa söisi jatkuvasti yön pimeät kuvat, joiden harhaisuus on totta todellisempaa. Hotellin kuolemalta haisevalle uncannyn hallitsemalle ullakolle Alex on virittänyt käärmeloukkuja, mikä käärmeiden nahkanluontikyvyn ja Jonesin romaanissa  kuvatun perhekonstellaation kautta muodostaa vahvan ja moneen suuntaan avautuvan psykoanalyyttisen kuvan. 

Temaattista aineistoa Jonesin romaanissa on runsaasti, mutta sen keskeisin teema on raha ja siihen liittyvä valta ja sen suomat etuoikeudet. Bean vanhemmat ovat ökyrikkaita ja hänen isänsä Griff on tunnekylmä röyhkimys ja rasisti, jonka maailmassa kaikki on rahalla ostettavissa ja jolle pakolaisen henki ei ole minkään arvoinen.

'It's so boring, this sanctity of every human life bullshit,' Griff was saying. 'Thousands stranded on the borders of wherever, hundreds drowned - I'm   sorry, nobody likes to say it, but none of these people are essential. They're not useful - so what? The planet is horrifically overpopulated.


Griff on raivostuttava, omille etuoikeuksilleen sokea rikkaan valkoisen länsimaisen miehen irvikuva.  Hän on varsinainen isä helvetistä, mutta jopa hänenkin vastenmielisyytensä kalpenee, kun kertoja kuvaa Bean äidin Livin tekoja, jotka ovat moraalisesti vielä anteeksiantamattomampia.

Toisin kuin vanhempansa Bea elää Danin kanssa vaatimatonta elämää, eikä suostu hyötymään perheensä rahavaroista. Hän on vuosia vältellyt vanhempiaan, mutta joutuu kohtamaan heidät, kun he tulevat Alexin hotellille samaan aikaan, kun Bea ja Dan ovat siellä.

Jones käsittelee onnistuneesti tummaihoisen Danin kohtamaa rasismia, jos toki joutuu tätä tarkoitusta varten tappamaan yhden henkilöhahmoista. Kun syyllistä etsitään poliisi on erityisen kiinnostunut juuri Danin tekemisistä ja rasismi kirjoittautuu osaksi tämän kuulusteluja. Jones ei alleviivaa teoksessaan esiin tulevaa rasismia ja juuri siksi sen kuvaus on niin tehokasta. On helppo haistaa Danin hiki, kun poliisi esittää hänelle yhä uusia, ja usein kaikkea muuta kuin itse aiheeseen liittyviä kysymyksiä.

"Käärmeitä" näyttää, miten vaikea rahan seireeninkutsua on vastustaa. Jonesin romaanissa rahaa voisikin kutsua yhdeksi käärmeen ilmentymistä, sillä niin liukkaasti se luikertelee Bean ja Danin yhteiselämään ja uhkaa tehdä lopun kaikesta siitä, mikä aiemmin on ollut hyvää ja tyydyttävää.

Vaikka uskoisinkin tietäväni, miksi Jones on valinnut romaanilleen sellaisen lopun kuin hän on tehnyt, en hyväksy hänen ratkaisuaan. Ainoa tapa, jonka keksin teoksen lopun puolustukseksi on tarkastella sitä keinona välttää loppuratkaisu, joka millään tapaa tyydyttäisi lukijaa ja joka sitä kautta muodostaisi sillan romaanin tematiikkaan. Jonesin loppuratkaisu on tavallaan nerokas, mutta siitä huolimatta en pääse yli sen tuottamasta pettymyksestä. Ihan viimeiselle sivulle asti toivoin, että se mikä jo näytti aivan liian ilmeiseltä kääntyisi uuteen suuntaan. Toivoin ja tiedostin, että lopun tapahtumakulkua ei voisi katkaista kuin deus ex machina, joka ratkaisuna olisi kelvoton sekin.

Lopun aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta The Snakes sisältää niin valtavasti kiinnostavaa symboliikkaa ja siinä kuvatut henkilöt tulevat niin lähelle, että kokonaisuutena lukukokemus jää vahvasti positiivisen puolelle. Jokin osa minusta jää puutarhaan Bean, Danin ja Alexin seuraan ja toivon, että Griff ja Liv muuttaisivat suunnitelmiaan, eivätkä koskaan tulisi paikalle.




Sadie Jones: The Snakes
438 sivua
Chatto & Windus (2019)



*Baileys Women's Prize for fiction on nykyisin nimeltään Women's Prize for fiction

maanantai 22. huhtikuuta 2019

"Non, je ne regrette rien" - Rosa Meriläinen: Virhe

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?"

Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus* ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen Virhe nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta.

Otetaanpa aperitiivi:

Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni.

1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myöhemmin välttämätön, mutta ei nyt ajatella sitä. Itse asiassa, ei ajatella sitä ollenkaan.


Rojola kuvaa yllä mainitussa artikkelissaan, miten teksti tarjoaa lukijalle erilaisia lukupaikkoja, jotka kuitenkaan eivät ole mielivaltaisia, vaan tekstistä käsin motivoituvia. Kirjallisuuden institutionaalisesta luonteesta johtuen kirjallisuuteen rakentuu hänen mukaansa aina instituution rakentama, kulttuurin itsensä preferoima lukupaikka. Sen rinnalle voi rakentua esimerkiksi "vastustavan lukemisen" lukupaikka.

Meriläisen romaanissa tekstin tarjoamat lukupaikat ovat ihan harvinaisen selvästi tarjolla. Kulttuurisesti perinteistä lukupaikkaa hallitsee mieskatse, kun taas toinen teoksen tarjoama lukupaikka on avoimen feministinen. Valitusta lukupaikasta riippuen Virhe näyttäytyy hyvin erilaisena romaanina.

Jos Virhettä lukee mieskatseen hallitsemalta lukupaikalta siitä muodostuu tarina, jossa Ella Stewen käyttäytyy huonosti himoineen ja haluineen, kiihottaa ja härnää, ja hänen kuuluu saada teoistaan rangaistus. Eihän nyt kertakaikkiaan sovi, että nainen on sellainen kuin Ella. Seksuaalisuutta erittävä uhmakas kaunotar, jonka edessä mies miehen jälkeen lakoaa.

Meriläisen romaanin erityislaatu ei mieskatseen lukupaikalta juurikaan avaudu, kun taas feministiseltä lukupaikalta tarkasteltuna Virheestä tulee kertomus, jossa Meriläinen antaa 1920-luvun naisille vahvan seksuaalisuuden, ikään kuin ojentaa sen nykypäivästä aikakauteen, jolloin naisen avoimen halun kuvaaminen ei ollut suotavaa.

Ella Stewen, tuo 1920-luvun dekadenttia uutta naista representoiva haluisa nainen,  ihannoi itseään ja ruumiinsa kykyä vietellä.

Tuonakin iltana näin itseni kymmenien ihailevien silmäparien kautta. Rintani hyppelehtivät mekon alla, minä tunsin niiden kiinteän hedelmäisyyden, kun vain heristin itseäni vaatetta vasten. Rinnat, reidet, pyöreät pakarat, sirot nilkat, jäntevät pohkeet, pitkä kaula,  nautinnosta värisevä decoltée ja säännölliset kasvot. Ne olivat vain esimakua kaikesta siitä, mikä minussa oli onnistunutta.

Ellan rinnalla Afroditekin painaisi päänsä ja Venus menisi kateudesta nurkkaan kihisemään. Ella on avoimen omahyväinen ja tietoinen viehätysvoimastaan. Naisille asetetut rajat eivät häntä kahlitse, niitä hän tuskin edes huomaa. Hän on nainen, joka ottaa haluamansa ympäristön puheista piittaamatta. Nainen, joka valuu mahlaa ja sakeaa nektaria. Nainen joka muotoilee uutta naiseutta asettamalla itsensä halulla katseen kohteeksi.

Olin pannut itseni esille niin kuin modernin ihmisen kuuluu. On uskomattoman vanhanaikaista ajatella, että se ei olisi naiselle sopivaa.

Feministiseltä lukupaikalta Ellan ruumiillisen viehätyksen yli-ihmisellinen luonne hykerryttää. Että voikin olla raivostuttavan ihana nainen. Lukiessani en suostu kuuntelemaan, miten mieskatseen lukupaikalta kuorossa lausutaan Ellaa määritteleviä sanoja, jotka ovat kauniista kaukana. Julistetaan ja samalla viedään käsi housuihin, sillä romaanin alkuosan kiihottavuus ei jätä ketään kylmäksi.

Meriläisen dramaattisen kohtalokas kirjoitustyyli saa lukijan haistamaan rakkauden sakeat ja ylitsevuotavaiset mehut. Kirjallisuuden huonoimpien rakastelukohtauksien perään kuuluttavassa kilpailussa Virheellä ei ole mahdollisuuksia, sillä Meriläinen kuvaa Ellan ja Diman yhtymistä ja halua harvinaisesti onnistuneesti ja vivahteikkaasti. Erityisesti romaanin alkupuoli tarjoaa kielellistä nautintoa, jota lukiessa tuntee itsekin hieman kohoavansa. Olevansa Ellan kaltainen. Voimakas ja röyhkeä, lihan ilosanomaa levittävä.

Litisee ja valuu. Työntyy ja vetäytyy. Puree ja jyskyttää. Ei jätä koskematta ainuttakaan paikkaa ihmisen kehossa.

Vain halusta voi syntyä antamisen halu, vain halusta voi syntyä taide. Ja minä olin halua täynnä ja totisesti kaunis ja ihmeellinen juuri sellaisena kuin olin!

Ellan himoa roihuava ruumis tulee osaksi hänen taidettaan. Hän tekee Dimasta kipsivaloksia. Ikuistaa miehen kovaan materiaaliin. Lukitsee hänet rintakuvaksi, joka voidaan nostaa pöydälle ihailtavaksi ja käden liikkeellä pudottaa lattialle.

Edellisessä romaanissaan Osteri (klik, klik) Meriläinen nosti esiin aikansa kohuhenkilön, italialaisen muusan ja taiteidentukijan, markiisitar Luisa Casatin (1881-1957), joka oli tunnettu erikoisesta elämäntyylistään ja joka vaatteita useammin pukeutui parfyymiin.

Virheessä vuoron saa suomalainen taidemaalari Beda Stjernschantz (1867-1910), joka on syyttä jäänyt aikansa symbolistien, mm. Ellen Thesleffin ja Hugo Simbergin, varjoon.  Hänen nostamisensa esiin, jos mikä, on Meriläisen osalta kiitettävä feministinen teko. On korkea aika pakottaa historia käärimään unohduksen peite niiden naistaiteilijoiden yltä, jotka se on patriarkaatin parhaaksi jälkimaailmalta piilottanut.

Mieskatseen lukupaikalta romaanin alkuosa ei ole kiinnostava kiihottavuuttaan lukuunottamatta.  Tämän lukupaikan edustaja odottaa malttamattomasti, milloin Ella asetetaan herran kuriin ja nuhteeseen ja sen odotushorisontissa on Ellan katumus ja nöyrtyminen sekä anteeksipyyntö estottomasta käytöksestään.

Feministiseltä lukupaikalta käsin kirjan sivuilla kaikuvat Edit Piafin sanat siitä, miten hän ei suostu katumaan mitään: Non, rien de rien, non, je ne regrette rien.

Lihan ilojen soisi jatkuvan loputtomiin, mutta kiihko ei voi olla ikuista edes romaanissa. Tulee arki tai todellisuus tai jotain muuta yhtä tylsää. Niin käy myös Virheessä, jonka lopun tyydyttävyys on vahvasti lukupaikkaan sidottu.





Rosa Meriläinen: Virhe
317 sivua
Teos (2019)




*Teoksessa Marianne Liljeström (toim.) Feministinen tietäminen - Keskustelua metodologiasta, Vastapaino 2004

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Siri Hustvedt: Memories of the Future


This book is a portrait of the artist as a young woman.

Nyt on feministinen kirjallisuus ottanut uuden askeleen. Ei mitään osoittelevaa, ei oikeastaan kovin usein edes pinnalta feminististä.

Siis katsokaamme syvemmälle. Menkäämme rivien väleihin ja tekstin eri osien välisille kohtaamispaikoille! Pysähtykäämme ja hengittäkäämme! Ai ai, mitä löytyykään.

Tässä tekstissä on kaksi osaa.

Osa 1 Yleistä kertoo Hustvedtin romaanin ominaispiirteistä.

Osa 2 Feminististä analyysiä menee syvemmälle Hustvedtin teokseen ja siinä käsittelen nimenomaan teoksen feministisiä elementtejä. Varoitus: Osa 2 sisältää teoksen tulkintaa.

Tiedoksi myös, että Memories of the Future ilmestyy suomeksi syksyllä 2019 Otavan kustantamana.


1. Yleistä

En ole erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Eikun. Vaihdetaanpas aikamuotoa: En ole ollut erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Olen kyllä lukenut useimmat hänen teoksensa, mutta ne kirjat, joista monet muut ovat olleet ah ja vauh (Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia) ovat olleet minulle enempi ok ja eteenpäin.

Kunnes rävähti ja luin Hustvedtin romaanin The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma), joka monelle Hustvedt-fanille oli pettymys, mutta minulle suorastaan täydellinen. Kirjoitin siitä aikanaan pitkähkön blogipostauksen ja se on edelleenkin kirja, joka usein palaa mieleeni.

Tänä vuonna julkaistun Memories of the Futuren kanssa olin aluksi kiikun kaakun. Kiinnosti, mutta oli myös pitkästyttävää. En ole yksityiskohtaisten realististen kuvausten ystävä ja niitä tässä romaanissa on vähän liikaakin. Mutta sitten on se toinen puoli. Se puoli, joka nostaa hymyn kasvoille ja saa sydämen pomppimaan feministipomppua. 

*

The Memories of the Future kertoo naisesta, joka vuonna 1978 muuttaa Minnesotasta New Yorkiin kirjoittamaan romaania, jonka päähenkilö on häneltä kateissa. Hän imeytyy kaupungin pulssiin, graffiteihin ja metrovaunujen kolinaan. Aluksi yksinäisyyttä on paljon, mutta S.H. (kuten kertoja nuorta itseään nimittää) löytää ystävän, Whitneyn, joka alkaa kutsua häntä nimellä Minnesota. Whitneyn kautta S.H. liittyy osaksi "viiden jengiä" - ystäväporukkaa, joka pitää toisiinsa kiinteästi yhteyttä.

Vedähän suitsista. Edellä mainittuja nimikirjaimia ei tule tulkita niin, että kyseessä olisi Siri Hustvedt itse. Niitä ei tule tulkita myöskään niin, että kyseessä ei olisi Siri Hustvedt itse. Helppoja tulkintoja voi vastustaa vaikka sitä kautta, että S.H:n aviomiehen nimi on Walter. Ei siis Paul, kuten kirjailijan itsensä aviomiehen, joka kuulemma myös kirjoittaa kirjoja.

Aviomiehen nimen vaihtaminen riittää todistamaan lukijalle, että emme lue Hustvedtin omasta nuoruudesta. Tosin saatamme siltikin lukea, mutta se on toinen juttu. Tässä välissä on pakko huikata eräälle Geir Gullitsenille. Siis Geir, jos olet kuulolla, niin sinuna miettisin sitä mitä edellä kirjoitin. On ihan ok kirjoittaa omasta elämästä, mutta kun luulee tietävänsä totuuden myös kumppaninsa elämästä ja tunteista ja kirjoittaa niistä kirjassaan - kuten sinä romaanissasi Kertomus eräästä avioliitosta - niin se nyt vaan ei ole kovin fiksua. Suosittelen sinulle myös tätä blogipostaustani

Memories of the future sisältää myös Hustvedtin omia piirustuksia, jotka tuovat tekstiin liikettä ja tiivistävät hänen esittämiään tärkeitä pointteja. Voisi sanoa niinkin, että siinä missä joku toinen käyttäisi lähdeviitteitä, Hustvedt käyttää piirtämiään kuvia. Kun esimerkiksi S.H:n 94-vuotias äiti ihmettelee, miten hänen uutisissa näkemänsä mies voi olla Amerikan presidentti Hustvedt tiivistää tämän ihmetyksen kuvallisesti.

Rakenteellisesti The Memories of the Future etenee kolmella eri tasolla, joista on helppo pysyä kärryillä, sillä Hustvedt käyttää niissä eri fontteja. On S.H:n nuoruuteen sijoittuva päiväkirjataso, joka käsittelee vuosia 1978-1979. On fiktiivisen teoksen taso, joka kuvaa S.H:n työn alla olevan fiktiivisen teoksen etenemistä - käytännössä tosin useimmiten ei-etenemisestä. Lisäksi on nykyaikaan sijoittuva taso, jossa S.H. on 62-vuotias, asuu Brooklynissa ja käy katsomassa äitiään, jonka mentaalinen ote maailmasta on alkanut horjua.

Kokonaisuutena Memories of the Future käsittelee sitä, miten erilaiselta menneisyyden tapahtumat näyttävät, kun niitä katsoo muutaman vuosikymmenen päästä. Päiväkirjasta S.H. löytää useita mainintoja tapahtumista, joita hän ei enää muista. Toisinaan omat muistikuvat ja päiväkirjan muistiinmerkinnät ovat ristiriidassa keskenään.

Päiväkirjoissa S.H. kohtaa nuoren itsensä, joka 1970-luvun lopussa tuntuu hänestä paikoin kovin vieraalta ja on vaikea kuvitella, että kyseessä on se sama ihminen, joka hän on nykyisin. S.H:n eri ikävuodet kulkevat toistensa läpi ja kurottuvat lukijan nykyisyyteen.

[t]he young woman who lifts her eyes when she hears the door open at the Hungarian Pastry Shop in September 1978 becomes the aging woman who sits here now in September 2016 in her study in a house in Brooklyn and types the sentence you are reading in your own present, one I cannot identify.[...]What is memory if my earlier self is still out there somewhere unchanged?

Nuori S.H. jäi usein sanattomaksi, kun taas aikuinen S.H. tietäisi jo, mitä sanoa ja miten toimia. Monet päiväkirjassa kuvatut aikanaan epämiellyttäviä tunteita herättäneet tapahtumat saavat aikuisen näkökulmasta selityksensä ja niitä on mahdollista käsitellä tunnetasolla tavalla, johon nuorena ei vielä ollut mahdollisuuksia. Samalla käy ilmi, miten erilaista nuorempana olisi ollutkaan, jos jo silloin olisi tietänyt saman kuin vanhempana. Tältä osin Hustvedtin romaanissa maistuu Anneli Juutilaisen toimittama teos Kirjeitä nuorelle itselleni (Docendo), joka sisältää tunnettujen suomalaisten kirjeitä heidän teini-ikäiselle minälleen.

Liikkumalla tasolta toiselle Hustvedt näyttää konkreettisesti, miten elämä valuu fiktioon ja miten fiktiiviset teokset vaeltavat toisiin fiktiivisiin teoksiin. Myös niin, että kertomuksista, jotka vaikuttavat aluksi perin erilaisilta, paljastuu yllättäviä yhtymäkohtia.

One story becomes another story, and many stories are somehow the same story.

Kun tarina saa voimaa toisesta tarinasta ei kumpikaan niistä ole enää sama ja kun ne "lasketaan" yhteen ovat ne aina enemmän kuin toistensa summa.

*

Memories of the Future tuli paikoin lähelle äskettäin lukemaani Pirkko Saision romaania Epäröintejä. Samoin kuin Saisio myös Hustvedt kiinnittää huomiota kertojan tapaan liikutella romaanihenkilöitä. Joku heistä otetaan mukaan ja hänen annetaan olla tekstissä läsnä kunnes hän ei enää tekstin kannalta ole tarpeen. Sivuhenkilöstä voi tulla päähenkilö tai toisin päin, ja joskus henkilöhahmot lähtevät omille teilleen kirjailijalta lupaa kysymättä.

Hustvedtin romaanin kertoja muistuttaa, että kirjoittajan sanoissa kaikuvat aina muiden kirjoittajien tekstit, jolloin on aiheellista kysyä, kuka tekstissä itse asiassa puhuu. Kirjoittaminen näyttäytyy Memories of the Futuressa sekä suunnitelmallisena että samanaikaisesti tietoisen minän ulkopuolelta ohjautuvana usein osin selittämättömänä toimintana.

Writing as mourning, writing as illness, writing as exorcism, writing as revenge


2. Feminististä analyysiä

Memories of the Future on feministinen romaani, jonka feministisyyden kannalta kerronnan eri tasot ovat oleellisia.

Perustui teksti Hustvedtin omiin kokemuksiin tai ei, hän joka tapauksessa tekee yksityisestä yleistä, joka tulee merkittävällä tavalla esiin, kun S.H. kertoo päiväkirjassaan, miten hänet melkein raiskattiin ja miten tämä tapahtuma vaikutti hänen tapaansa tulkita ympäristöään pitkään aikaa itse tapahtuman jälkeen.

Läpi Hustvedtin romaanin korostuu esikuvien merkitys. Yksi heistä, saksalainen runoilija, avantgardisti ja dadaisti Elsa von Freytag-Loringhoven (1874-1927), on ylitse muiden. Hustvedt ei tyydy pelkästään nostamaan von Freytag-Loringhovenia esiin, vaan tekee hänestä S.H:n talismaanin, jonka runoteosta tämä jatkuvasti kuljettaa mukanaan ja josta hän saa voimaa.

Keskeinen henkilö Hustvedtin romaanissa on S.H:n naapuri Lucy Brite, joka on kuin modernisoitu versio Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin Bertha Masonista, hullusta naisesta ullakolla. Lucy puhuu paljon itsekseen ja käyttää puhuessaan eri ääniä. Kun S.H. kertoo hänestä "viiden jengilleen" kukin vuorollaan pääsee arvuuttelemaan, mistä Lucyn kohdalla voisi olla kyse. Onko hän hullu vai harjoitteleeko hän näytelmän vuorosanoja vai kuuluko hän kenties johonkin kulttiin?

Lucy on henkilöhahmona itse romaanin kannalta täysin oleellinen, sillä epäsuorasti hänen kauttaan S.H. saa haltuunsa taikasauvan, joka mahdollisesti on kuulunut Lucyn kuolleelle tyttärelle. Taikasauva taas on yksi tärkeimmistä Hustvedtin romaanin feministisistä työkaluista.

Sauva on paitsi fallossymboli, myös lääketieteen symboli. S.H:n sauvan koristelu rinnastuu suoraan hänen oman elämänsä haltuunottoon. Kun hän vielä asettaa sauvan niin, että se osuu siihen kirjahyllyn kohtaan, johon hänen päänsä osui, kun melkein-raiskaaja kävi hänen kimppuunsa tuunattu sauva liittyy osaksi traumaattisesta kokemuksesta parantumisen narratiivia.



Memories of the Future purkaa patriarkaattia tuomalla esiin millainen ihminen suuresti arvostettu "kulttuurimies" ja Yalen yliopiston professori Paul de Man todellisuudessa oli.

[h]e had faked his academic degrees, stolen money, abandoned his children, committed bigamy, and lied his way through countless close calls with the authorities. [... ] [P]aul de Man was a psychopath.

Hustvedt käyttää Paul de Mania hyväksi (sic!) käyttämällä häntä esimerkkinä, jonka avulla hän rapauttaa "suurmiehen" käsitettä. Näin tehdessään hän osoittaa samalla, miten henkilöpalvonta toimii. Oleellista ei ole niinkään se, mitä "suurmies" sanoo, vaan se "kollektiivinen charmi", jonka kuulijat saavat aikaan, kun he "suurmiehessä" löytävät omat tuntemuksensa tavalla, jota he eivät mistään muualta löydä. Kyseessä on tarttuva ilmiö, joka saa kuulijajoukon valtaansa.

Hustvedtin suurmiesanalyysi on erinomainen ja sitä on helppo hyödyntää myös mm. politiikassa ilmenevän henkilökultin aukikirjoittamisessa.

Memories of the Future kertoo miesselittäjistä ja niistä, jotka naisen kanssa keskustellessaan eivät saa katsettaan irti tämän rinnoista. Se nostaa esiin, miten nuori nainen on altis taipumaan miehen vaatimusten edessä, kun taas mies pitää tiukasti kiinni omista katsantokannoistaan ja ajattelutavoistaan.

Hustvedt asettaa kyseenalaiseksi ikonisten miestaiteilijoiden teokset ja osansa saavat niin George Bataillen väkivallan, erotiikan ja kuoleman kolmiossa operoiva Tears of Eros ja sen vastaanotto kuin Marcel Duchampinkin kuuluisa pisuaarikin.

Tutkimus on osoittanut, että pisuaari ei ollut alunperin Duchampin, vaan Elsa von Freytag-Loringhovenin pseudonyyminimellä Richard Mutt valmistama teos. Myös Duchamp itse on vahvistanut asian kirjeessään sisarelleen. Duchamp kirjoitti:

"One of my female friends who had adopted a pseudonym Richard Mutt sent me a porcelain urinal as a sculpture."

Kunnian antaminen pisuaarista von Freytag-Loringhovenille on ottanut patriarkaattia siinä määrin kaaliin, että on esitetty, että se ei voi olla naisen tekemä teos, koska se sisältää ajattelua.

Certainly, Freytag-Loringhoven had created broadly similar scatological works but nothing that held the thinking expressed in Duchamp's piece. (alleviivaus Hustvedtin)

Memories of the Future puhuttelee analyysiminäni intensiteetillä, johon harva teos pystyy. Siinä on valtavasti aineistoa, joka inspiroi tutkimaan paitsi Hustvedtin romaania myös kirjallisia teoksia ja kulttuurisia representaatioita laajemminkin. Se herättää myös kysymyksen siitä, että mistäköhän kaikesta meille onkaan kirjallisuudessa ja taiteessa valehdeltu.

Yhdistämällä feminististä fiktiota ja tosimaailman tapahtumia Husvedt on parhaimmillaan.




Siri Hustvedt: Memories of the Future
318 sivua
Sceptre (2019)



keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Silta yli synkän virran - Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim on Suomen realistisin kirjailija.

Kun nyt tuollaista menin väittämään niin muistutan, että realismille on tyypillistä, että se kuvaa ympäristöä ja todellisuutta objektiivisesti ja yksi yhteen. Juuri niin Hassan Blasim tekee uutuusromaanissaan Allah99, jossa hän näyttää todellisuuden koostuvan pirstaleista, keskeytyksistä, oudoista puheenvuoroista, panemisesta ja tuhannesta sälästä.

Tämän maailman todellisuudelle pärjäävät vain mielikuvitustarinat, vain veriset ja väkivaltaiset kauhutarinat, joissa todellisuus kuolee ja tilalle syntyy houretta ja mielikuvitus päästetään irti kuin vauhkoontunut peto.

Teoksen nimi Allah99 viittaa islamin Jumalan 99 nimeen,  jotka löytyvät Koraanista ja Blasimin romaanin sivuilta 168-169.

Allah99 ei ole Tuhannen ja yhden yön satu, vaikka sen kertoja Hassan "Minervanpöllö" Buma saattaakin tuoda mieleen prinsessa Šeherazaden, joka kertoo tarinoitaan välttyäkseen teloitukselta. Hassanilla on sama päämäärä kuin prinsessalla. Pysyä hengissä maassa, jossa on liikaa niitä, jotka haluaisivat karkottaa hänet joukostaan.

Hassan on kotimaastaan Irakista Suomeen paennut ex-eläinlääkäri, joka Allah99:ssä kirjaa ylös tekemiään haastatteluja, tekee päiväkirjamerkintöjä ja käy sähköpostikirjeenvaihtoa.  Koska hän on turhaan yrittänyt saada tekstejään julki arabikustantamoissa, hän päättää perustaa blogin.

Blasimin romaani sisältää runsain mitoin satiiria, jolta suomalaiset ovat kaikkea muuta kuin turvassa. Kuvaava on esimerkiksi Hassan "Minervanpöllön" näkemys siitä, että pakolaisten vyöry Suomeen avasi hänelle apurahahanat.

Rahoitusportit aukenivat, koska Suomessa haluttiin, että maahanmuutto- ja turvapaikkakysymykselle saataisiin kasvot, tai ääni, tai tarina.

Näin Suomen maahanmuuttopolitiikan symboliksi tuli Minervanpöllö, joka osuvasti on saanut nimensä roomalaisesta mytologiasta, viisauden ja sodankäynnin jumalattarelta Minervalta.

Allah99 kirjoittaa tarinaa sekä Suomesta että arabimaista. Suomalaiset ovat tässä romaanissa ahkerasti säästä puhuvaa, valittamiseen taipuvaa sekä saunaa ja kapakkaa temppeleinään pitävää kansaa.

Muutama vuosi sitten julkaistiin amerikkalaistutkimus*, jonka mukaan suomalaiset kuuluvat maailman vähiten empaattisiin kansoihin. Muistan tuolloin hieman kritisoineeni tutkimuksen tulosta, mutta viime kuukausina on alkanut tuntunut samalta kuin Hassanista.

Sen [suomalaisen] naama on kuin sanaristikko; vasta kun sitä jonkin aikaa tuijottaa kärsivällisesti ja vähän arvailee, alkaa päästä jyvälle sen tunteista. Että onko se iloinen, surullinen vai vihainen ... Suomalainen voi joskus näyttää samalta kuin kuolleet öljyvärimaalaukset. Kauniit, tunteettomat kasvot.

Allah99 saa minut miettimään omaa suomalaisuuttani ja teen sen kivuliaamman kautta eli en käytä pakoreittiä - "ne muut suomalaiset, minä en." Menen katsomaan kuvaani peilistä. Kaunista en löydä, mutta kasvojeni tunteettomuuden suhteen en olisi niinkään varma.

Blasim purkaa teoksessaan länsimaalaisten ajatusta siitä, että arabimaat olisi jokin yksi yhteinen möykky. Teoksen kertoja muistuttaa, että "islamilainen maailma" on länsimaailman käyttämä ilmaus - yksinkertaistettu termi, joka häivyttää eri maiden, kulttuurien ja yksilöiden väliset erot. Länsimaisesta näkökulmasta arabimaat näyttäytyvät tappamisen, autopommien, itsemurhaiskujen ja muiden "kauhukokemusten näyttämönä." Vaikka kaikki edellä mainitut ovat näkyvä osa arabimaiden todellisuutta, eivät ne ole koko totuus.

Kertojan mainitsemat "kauhukokemusten näyttämöt" ovat toki läsnä myös Allah99:ssä. Niistä lukiessani en voi olla miettimättä, eivätkö nämä väkivaltaiset tarinat ole juuri niitä, jotka täyttävät länsimaisten lukijoiden odotushorisontin, kun kuvauksen kohteena ovat arabimaat.

Allah99:ssä on pakolaisvideopeliä ja pakolaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Sen silmässä on monenlaista pilkettä. Pahaa ja hyvää silmää ja kierteistä silmäniskua.

"Tämä taitaakin olla suosittu ruokapaikka ...""On tosiaan. Räjäytetty kolme kertaa vuoden sisään", poika tokaisee ja repii nahkaa kanan päältä.    

Blasim kuvaa onnistuneesti ja lukijaa lähelle tulevasti sitä puristusta, jota elämä kahden eri kulttuurin välissä aiheuttaa. Allah99 riistää länsimaiselta ihmiseltä katsojasubjektin roolin ja saa hänet näkemään itsensä niiden silmin, joita hän on tottunut pitämään katsomisensa objektina.

Tyylillisesti Blasimin romaani on raivoisa ja törmäyttävä ja sen roiskeet kantavat pitkälle. Tarinoiden väliin sijoitetut kertojan todellisiksi väittämät sähköpostikeskustelut vuonna 2017 kuolleen irakilaisintellektuellin Adnan Al-Mubarakin kanssa tuovat teokseen sekä happea että romanialaisen kyynikkoajattelijan Emil Cioranin ajatuksia.

Allah99 ei soita totuuden torvea, vaan kysyy: mitä ylipäänsä ovat totuus ja valhe ja onko niitä aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Se on realismia realistisempi teos ja silta yli sen synkän virran, jolla kirjailija itsekin seisoo. Samalla se vakiinnuttaa Hassan Blasimin asemaa suomalaiskirjailijana, jolta voidaan jatkossakin odottaa paljon.



Hassan Blasim: Allah99
328 sivua
Suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY (2019)

Erityisen huomion ja kiitoksen ansaitsee Sampsa Peltonen, joka on suomentanut kirjan suoraan arabiankielestä.


*Tutkimus: Suomalaiset ovat lähes maailman huonoimpia asettumaan toisen ihmisen asemaan (klik)

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Horjuu horjuu, sortuuko myös? - Kai Aareleid: Korttitalo

Virolainen, toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan tuleva Kai Aareleid (s. 1972) sai romaanillaan Korttitalo minut pohtimaan omalta kannaltani vähemmän miellyttävää asiaa.

Korttitalon takakannessa Aareleidin romaania kuvataan mm. seuraavasti: "runollisen tarkasti kerrottu sukutarina Viron menneisyydestä ja muistoista." Näiden sanojen myötä näen edessäni virolaisia, joita ollaan kuljettamassa Siperiaan, näen kipua, kyyneliä ja suljetun yhteiskunnan. Aistin neuvostokommunismin kaikkialla häilyvän varjon, kuulen nyrkin iskevän oveen ja haistan kesken unien herätettyjen ihmisten pelon.

Väärin meni. Jäin kiinni virolaiseen kirjallisuuteen liittyvistä ennakko-oletuksistani. Korttitalo kertoo toisenlaista tarinaa. Yksilön ja perheen tarinaa, jossa kommunismin kumu on läsnä taustaäänenä.

Teoksen alussa oleva valokuva synnyttää voimakkaan tunteen siitä, että kyse on Aareleidin omasta henkilöhistoriasta, mutta yhtä hyvin kuva saattaa olla hämäystä, jonka avulla kirjailija tekee romaanin päähenkilöstä Tiinasta konkreettisesti läsnäolevan.

Aareleid on luonut romaaninsa kertojan, aikuisen Tiinan, joka alkaa kertoa omalle lapselleen tarinaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Näin hän siirtää mikrotason historiaa seuraavalle sukupolvelle, jotta se, mitä kerran oli ei pääsisi unohtumaan.

Aikuinen Tiina kertoo asioista, joista on vaikea puhua, mutta joista ei enää voi vaieta. Salaisuudesta, jonka on tullut aika löytää kuulijansa.


Lupasin, että kerron sinulle lopulta kaikesta.  [...] Aloittaa pitäisi alusta. Mutta missä on alku? Alkuja on paljon.

Aareleid käyttää taiten hyväksi lapsen näkökulmaa ja tässä suhteessa Korttitalo tuo mieleen toisen mainion virolaisen nykyromaanin, Ilmar Taskan teoksen Pobeda 1946 (Wsoy). Siinä missä Taska kuvaa yksilön kautta yhteiskunnallisia tapahtumia, on Korttitalossa kuvauksen keskiössä enempi yksityisen alue, jota Aareleid lähestyy Tiinan ja hänen perheensä tarinan kautta.

Korttitalo sijoittuu 1950- ja 1960-lukujen Tarttoon. Se on Tiinan kasvukertomus ja pyrkimys saada selville, mitä vuosia sitten oikein tapahtui ja kuka isä oli. Isä, jonka poissaolot muuttivat tunnelman kotona kireäksi ja jota lähelle Tiina ei koskaan päässyt. Isä, jonka arvoitukseksi jäänyttä luonnetta teoksessa konkreettisesti symboloi tämän kadonnut muotokuva. Voisikin sanoa, että Korttitalo on isän muotokuvan luomista ja sen ripustamista uudelleen seinälle.
Valokuva kirjan alussa

Teoksen nimi korostaa salaisuuksien verkkoa, joka saa Tiinan kodin huojumaan. Lapsi ei ymmärrä, mistä on kysymys, kun äiti laittaa liikaa huulipunaa ja nauraa kiharat heiluen vieraan seurassa. Kun isän poissaolot pitenevät ja patjan alta löytyy tukuttain rahaa.

Korttitalossa on paljon ilmaa, sen nurkissa puhaltaa tuuli, joka usein ei tule lempeiltä seuduilta. Pääkappaleiden osalta teos etenee lineaarisesti, mutta niiden sisällä liikutaan muistojen ajassa, jota myös teoksen fragmentaarinen luonne peilaa.

Mutta mitä on muistaminen? Mitä enemmän yritän koota muistojani näille keltaisille, pyöreäkulmaisille sivuille, jotka muistuttavat lapsuudesta, sitä selvemmäksi käy, että minulla on jäljellä vain aukkoja. On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet olemmekin me. 

Vuosien alta kertoja löytää Tiinan, joka rakastuu ensimmäistä kertaa. Tiinan, jonka koulussa virolaiset ja venäläiset on erotettu aidalla toisistaan. Tiinan, jonka äiti muuttaa kodista pois. Tiinan, joka etsii vastausta isänsä arvoitukseen luetteloimalla tämän elämän esineet.

Nuori Tiina ei saa vanhemmiltaan hoivaa, jota hän kipeästi kaipaa. Joskus jo melkein, mutta ei kuitenkaan. Kuin ovi, joka on raollaan, mutta jonka näkymätön käsi vetää tiukasti kiinni. Vieraus on asettunut isän ja Tiinan välille, eikä heistä kumpikaan osaa sitä murtaa.

Ei ole väliä sillä, että tytär haluaisi tarttua isää kaulasta ja itkeä, tai että isä tahtoisi ojentaa kätensä ja silittää tytön päätä. He eivät tee sitä, eivät voi, ovat liian kaukana toisistaan.

Korttitalo on elämän kaltainen. Kysymyksiin ei löydy yksinkertaisia vastauksia, hiljaisuus ei aina suostu aukeamaan ja muistoihin kerrostuu sellaistakin, josta ei voi varmuudella tietää onko kyse niihin myöhemmin liitetystä aineksesta.

Teoksen fragmentit ovat valokuvan kaltaisia. Toisinaan liian tummia, toisinaan liiaksi valottuneita ja joskus albumiin on jäänyt pelkkä liimajälki, joka kertoo, että kerran sillä paikalla oli kuva. Ehkä juuri se kuva, jonka kertoja tarvitsisi täydentääkseen aukon, johon muisti ei yllä.




Kai Aareleid: Korttitalo
333 sivua
Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
S&S (2018)


Helmet-lukuhaaste, kohta 43 Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kun mies lähtee "viemään roskia" - Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!



Milloin, minä hetkenä, todellisuus muuttui epätodeksi, uneksi, harhaksi ja hapuiluksi? Missä pisteessä raja murtui? Missä oli piste? Missä se nyt on? Missä?

Marjo Katriina Saarisen ¡Jälki! on omintakeinen kirja. Se on tarina Marionista ja Kaista, joista jälkimmäinen liittyy siihen miesporukkaan, joka ns. lähtee viemään roskia, eikä tule enää takaisin.

Alkaa Marionin piina. Läheisen katoaminen on kamalaa ja epätietoisuus tekee elämästä sietämätöntä. Marion käy mielessään läpi hänen ja Kain välistä suhdetta, sen on-off -laatua ja myrskyisiä yhteenottoja.

Kai vaikuttaa tyypiltä, jolla on jotakin salattavaa. Takautumien kautta käy ilmi, että hän on arvaamaton, mustasukkainen ja usein suorastaan ilkeä Marionille. Kaiken kaikkiaan Kaista muodostuu kuva, joka saa ihmettelemään, miksi Marion edes kaipaa Kain kaltaisen miehen tulevan takaisin. No, se johtuu varmaan rakkaudesta tai sellaiseksi luullusta.

Mahdollista on myös, että kadottamalla Kain kertoja haluaa saada lukijan miettimään katoamisen syvempää filosofiaa. 

 ¡Jäljessä! kuvataan pääasiassa Kain katoamisen jälkeistä aikaa, mutta Marionin muistojen myötä päästään tutustumaan myös tämän ja Kain yhteisiin hetkiin. Teoksen alkupuolella käydään muutaman kerran myös Espanjassa, jonne Marion ja Kai tekivät lomamatkan ja josta kertoja kaiketi poimi mukaansa kirjan nimen edessä olevan espanjalaisen huutomerkin.

Aluksi luulen, että kirjassa on kaksi tasoa, joista toinen sijoittuu Suomeen ja Tampereelle, toinen taas Espanjaan. Samalla alan aavistella, mistä voisi olla kyse, mutta mitä pitemmälle kirjaa luen sitä selvemmäksi käy, että olen väärillä jäljillä (¡sic!). 

Joutuiko Kai kenties rikoksen uhriksi ja jos, niin kuka on tekijä? Vai olisiko Kai ehkä tehnyt itsemurhan? Tai joutunut onnettomuuteen? Saarinen kutoo tarinaan mukaan H.C. Andersenin sadun Lumikuningatar sekä ranskalaisen nobelistikirjailija Patrick Modianon. Kumpaakaan en kuitenkaan onnistu kovinkaan suoraan yhdistämään itse romaanin.

Andersenin sadussa Lumikuningatar ottaa vangiksi Kai-nimisen pojan ja hänen ystävänsä Kertun on voitettava taistelu lumikuningatarta vastaan. Saarisen romaanissa Marion tekee teatterille dramatisointia Andersenin sadusta ja kenties tästä ei pitäisi vetää sen kummempia johtopäätöksiä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, viittaako lumikuningatar Saarisen romaanissa jäähän ja sitä kautta esiin nousevaan mahdollisuuteen, että Kai olisi hukkunut järven jäällä. Mikä tai kuka olisi tässä tapauksessa se lumikuningatar, joka Marionin olisi voitettava saadakseen Kain takaisin? Tätä kysymystä romaanin loppu valaisee, mutta yhtä lailla sen tarjoama valo ei osu siihen nurkkaan, jossa edellä olevan kysymyksen esitin.

Patrick Modianon osalta kertoja muistuttaa, että tämä on kirjoittanut kadonneista ja nostaa tätä kautta esiin ajatuksen siitä, että ihmisen jättämä jälki on vain hetkellinen. 

¡Jäljen! tarina on tuttu ja tunnistettava, mutta se jää etäiseksi. Ehkä tämä on Saarisen osalta valittu lähestymistapa ja tehokeino, mutta lukijana huomaan turhautuvani. Asiaa ei paranna se, että kielellisesti  ¡Jälki! sisältää useita hieman kömpelön oloisia lauseita ja huomaan penääväni kustannustoimittajan punakynän jäljen (¡sic!) perään. 

Teoksen loppusanoissa Saarinen kertoo, että romaanissa olevien lehtijuttujen taustalla ovat oikeat katoamistapaukset, jotka ovat tehneet häneen "syvän vaikutuksen." Vaikuttaisi siltä, että Saarisella on ollut hyvinkin tarkka merkityskuvio, jota hän tässä teoksessaan on lähtenyt toteuttamaan, mutta minut tämä kirja jättää ihmetyksen valtaan. Toisaalta juuri tätä kautta muodostuu side Marionin epätietoisuuden ja oman lukijuuteni epätietoisuuden välille.

¡Jälki! tarjoaa monia pieniä vihjeitä, mutta niitä seuratessani ajaudun nopeasti umpikujaan ja huomaan, että sen sijaan, että tulkitsisin Saarisen romaania alan tulkinnan kautta antaa sille merkityksiä, joita siinä ei välttämättä lainkaan ole. On pakko tunnustaa, että tekemäni alustavat tulkinnat eivät tule itse tarinasta käsin motivoiduiksi.

Edellisestä huolimatta en saa rauhaa ajatukselta, että katoaminen liittyy tässä romaanissa johonkin suurempaan. Kain katoaminen rinnastuu myös omien tulkintapyrkimysteni suistumiseen määrittelemättömän ja epämääräisen alueelle.

 ¡Jäljessä! on jotakin kiehtovaa ja antautumatonta, pakkomielteisen painavaa. Se ei suostu riisumaan sumua yltään.

Ehkä on niin, että ajatuksia, unia ja harhakuvia ei tämän romaanin kohdalla ole tarkoituskaan erottaa toisistaan. Ehkä kaiken kuuluu ollakin sumeaa Kain katoamisen kirjomaa verkkoa.



Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!
222 sivua
Teos (2019)

Teoksen ulkoasu: Jenni Saari



maanantai 8. huhtikuuta 2019

Pirkko ja Patti ne yhteen soppii ... - Pirkko Saisio: Epäröintejä

Pirkko Saision kirjat ovat kuin kaurapuuro. Joka aamu sitä haluaa syödä, eikä koskaan kyllästy ja päivä alkaa ihan väärin, jos puurohiutaleet on loppu. Mitä sitten tulee tähän Saision uusimpaan kirjaan, Epäröintejä, on vain oikeus ja kohtuus todeta, että se on varsinaista luksuskaurapuuroa.

Kaikki kirjoittamiseni perustuu siihen, että se mikä voi tapahtua jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle.

Olen erityisen lovena kirjoihin, jotka käsittelevät kirjoittamista ja juuri siitä on kyse Epäröinneissä ilman että kyseessä on mikään varsinainen kirjoitusopas. Toki Saision teoksessa käsitellään sen alaotsikon - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä - mukaisesti muitakin teemoja, mutta tässä tekstissä tarkastelen Epäröintejä nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta.

Ai miksi? No koska se nyt kiinnostaa minua kaikkein eniten.

Lukiessani Epäröintejä mieleeni tulee Patti Smith kolmestakin syystä.

Ensimmäinen näistä on se, että Saision tapa käsitellä kirjoittamista muistuttaa Patti Smithin kirjasta Omistautuminen.  Omistautumiselle ja Epäröinneille on yhteistä se, että ne puhuvat eniten ja olennaisimmin kirjoittamisesta silloin, kun ne eivät puhu siitä suoraan.

Toinen syy, miksi Saision uutuus saa minut ajattelemaan Patti Smithiä on, että sekä Smithillä että Saisiolla on aivan ainutlaatuinen kyky kirjoittaa hyvin simppeleistä arkisista asioista niin, että ne muuttuvat järkyttävän mielenkiintoisiksi. Tämän voisi ilmaista vaikka niin, että kumpikin heistä lähestyy todellisuutta kuvitteellisella taikasauvalla, jota heilauttamalla maailmasta paljastuu jotakin syvempää ja erityisen oleellisen tuntuista. Tämä näkyy konkreettisesti kumpaakin näistä kirjailijoista lukiessa niin, että äkkiä tuntuu siltä, että kaikki ympärillä on enemmän.

Kolmas Saision ja Smithin välinen yhtäläisyys on, että heidän sanansa tuntuvat virtaavan paperille sellaisinaan täysin vaivattoman tuntuisesti ikään kuin olisi hana, jonka avaamalla teksti valuu ihan itsestään valmiina paperille.

*

Kukaan Saisiota viime vuosina lukenut tuskin yllättyy siitä, että Epäröintejä ei ole juoniromaani, vaan se koostuu erinäisistä palasista, jotka liimaa yhteen se, että ne kaikki käsittelevät suoremmin tai epäsuoremmin sitä, miten kirjallinen teos syntyy ja minkälaisia kysymyksiä kirjoittaminen herättää ja miten näitä kysymyksiä on mahdollista - tai joskus mahdotonta - ratkaista.

Epäröinneissä henkilöhahmoja lainataan Tšehovilta ja repliikki etsii tarinaa, johon sijoittaa itsensä. Mahdollisuuksia repliikin "kodiksi" on äärettömästi ja tästä moninaisuudesta kirjailijan tehtävänä on seuloa paras mahdollinen ympäristö repliikille.

Epäröintien kertoja ryhtyy epäkirjailijaksi ja tyrkyttää kertojan roolia muille. Kokeilee. Miltä se näyttäisi ja tuntuisi ja miten se toimisi, jos kertoja olisikin joku muu. Miten se vaikuttaisi itse kertomukseen, mitä toisi esiin ja mitä jättäisi piiloon.

Se, mikä kirjoitetuksi tulee on aina valinta (vaikkakaan ei välttämättä aina kovin tietoinen valinta) ja kun valinta tehdään tuhat muuta juttua tulee epävalituksi. Epäröinneissä Saisio tekee kirjailijan valintaprosessit näkyviksi. Kertoja kamppailee sen kanssa, miten tarinaa tulisi kertoa ja esimerkiksi kokeilee eri kertojaratkaisuja.

(Kokeilen kaikkitietävän kertojan ääntä, se on minulle jostakin syystä hankala).

Saisio fyysisenä henkilönä on tekstissä harvinaisen vahvasti läsnä ja paikoin tuntuu lähes mahdottomalta tehdä eroa hänen ja kertojan välillä (ehkä siihen ei aina ole syytäkään). Tätä vaikutelmaa korostaa se, että sen mitä kirjailija yleensä ajattelee omassa päässään tai muistiinpanoissaan Saisio tuo Epäröinneissä kertojan pohdintojen kautta julki ja saa minut kysymään, että kuka tässä nyt oikeastaan näitä juttuja miettii. Kuten vaikkapa sitä, että

Onko tämä tarina nyt johtamassa mihinkään?

Pienten tarkkojen havaintojen kautta Saisio osoittaa kirjallisen teoksen konstruktioluonteen.

Ennen kuin kaikkitietävä kirjailija jatkaa kertomusta, keskeyttää hän sen hetkeksi.

Saision käsittelyssä kirjallinen teos näyttäytyy ikään kuin kirjailijan ja lukijan yhteisenä valheena, joka on niin hurmaava, että lukijana en mitenkään voi olla sitä allekirjoituksellani vahvistamatta. Tarvittaessa olen valmis lyömään paperiin vielä pari leimaakin kaupanpäälle.

Se, mistä kirjailija kirjoittaa synnyttää jatkuvasti uusia kysymyksiä, joista johonkin tarttuminen on aina jonkin toisen kysymyksen ohittamisesta. Toisaalta kirjailija voi tuottaa tekstiä pitkällekin niin, että jotakin täysin olennaista on jäänyt huomaamatta. Kirjallinen lopputulos näyttäytyy universumina, joka voisi olla aivan toisenkin lainen, mutta joka on kuten se on - ei niinkään siksi, että kirjailija olisi niin päättänyt, vaan koska itse tarina on sitä edellyttänyt.

Jokainen kirjoittava ihminen on kokenut sen maagisen hetken, kun henkilöhahmot alkavat elää omaa elämäänsä, eivätkä enää suostu kaikkeen, mitä kirjailija keksii heidän ehdottaa tekevän. Mistä tämä henkilöhahmojen autonomia syntyy, on mitä kiinnostavin kysymys. Miten se, mikä ei ole muuta kuin merkkejä paperilla voi omata oman tahdon?

Ja kas, nythän Mies jo pukeutuukin vakosamettihousuihin, ihan itse, ja pellavapaitaan! ja nostaa, kirjailijan mitenkään asiaan sekaantumatta, Brecht-tyyppiset lasit nenälleen.  

Saision romaanissa totuuden ja fiktion välinen suhde on herkullinen.

Kerron tarinan, joka on tosi. [...] On varmaankin tarpeetonta erikseen tähdentää, että minun kertomanani tarinasta tulee puhdas fiktio. Tarina on, tai on olematta, tosi sillä tavalla kuin totuus fiktiossa ilmenee tai on ilmenemättä.

Erityisesti autofiktion kohdalla lukijalla vaikuttaa monesti olevan tarve saada tietää, onko joku kerrottu seikka totta. Mitä sitten? Miten teoksen vastaanottoon ja sen kirjalliseen arvoon vaikuttaa tai pitäisi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta sen, että kerrottu on totta tai ei-totta?

Pirkko Saision kirjallinen nerokkuus on ihan omaa luokkaansa. Hän kirjoittaa näennäisen yksinkertaista tekstiä, josta pinnalle näkyy vain hammas, jonka juurien todellinen läsnäolo paljastuu vasta silloin, kun hammaslääkäri tarttuu pihteihin.

Vain harva pystyy menemään niin kirjallisten ytimien sisimpiin huoneisiin kuin Saisio Epäröinneissä tekee. Tässä kirjassa on kaikki olennainen, mikä on tarpeen kirjoittamisesta tietää. En voi kuin ihastuneena ihmetellä, miten Saisio onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tuotantonsa parhaan kirjan.






Pirkko Saisio: Epäröintejä - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä
259 sivua
Siltala (2019)


Aiemmin olen blogannut seuraavista Pirkko Saision teoksista:
Signaali (klik)
Mies ja hänen asiansa (klik)
Betoniyö (klik)
Musta Saara (näytelmä) (klik)

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Kirja, jonka kaltaista en ole ennen lukenut - Lisa Halliday: Asymmetry

Suhtaudun varsin epäluuloisesti kirjojen kansiin kirjoitettuihin mainosteksteihin ja myönnän hieman naureskelleeni, kun luin Lisa Hallidayn romaanin Asymmetry kannesta sanat "A book unlike any you've read". Näinköhän, ajattelin.

Tällä kertaa kehusanat kuitenkin pitivät paikkansa. Asymmetry on vallan erikoinen kirja, enkä tosiaankaan ole lukenut aiemmin mitään vastaavaa.  Se on nimensä mukaisesti (pinnalta?) erittäin epäsymmetrinen teos, joka jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen (Folly) kertoo vanhemman mieskirjailijan ja nuoren naisen suhteesta, toinen osa (Madness) amerikanirakilaisesta Amar Jaafarista, jonka matkanteko pysäytetään Heathrow:n lentokentällä. Kolmannessa osassa palataan ensimmäisen osan mieskirjailijaan (Ezra Blazer's desert island discs).

Asymmetryn kohdalla ei tarvitse pelätä, että tulisi paljastaneeksi sen juonen. Sen sijaan tästä teoksesta kirjoittaessa relevantti ongelma on, kuinka paljon paljastaa siitä, miten teoksen keskiosa liittyy / ei liity sen alku- ja jälkiosaan. Ensivaikutelma on, että keskiosalla ei ole mitään tekemistä romaanin alku- ja loppuosan kanssa, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Mielessäni on pari aavistelmaa, mistä voisi olla kyse, mutta spoilaamisvaaran vuoksi en voi kertoa näistä pohdiskeluistani enempää. Asymmetryä on ehdottomasti paras lähteä lukemaan ilman ennakkotietoja ja -käsityksiä.  Kun on lukenut puolet teoksen kakkososasta voi välillä käydä katsomassa peilistä, että minkälainen ilme naamalla on.

Edellä esitetyistä syistä johtuen tyydyn kertomaan pelkästään teoksen ensimmäisestä osasta, joka onkin aihekäsittelynsä puolesta teoksen mielenkiintoisin.

Hallidayn kuvaus vanhemmanpuoleisen, Pulitzer-palkitun mieskirjailijan Ezra Blazerin ja nuoren naisen, Alicen, välisestä suhteesta on vahva feministinen statement. Ezra omaa kaikki valkoisen heteromiehen oikeudet ja arvostuksen, ja on vielä kaiken päälle melkoinen häntäheikki, kun taas Alicella ei ole muuta kuin nuoruutensa. Epäsymmetria on siten myös Ezran ja Alicen parisuhteen vallitseva tila.

Asymmetry hämmentää heti alusta alkaen ja lukiessani pääni yläpuolella heiluu vähän väliä kupla, jossa lukee: Mitäh? Tekstin yllätyksellisyys muistuttaa Muriel Sparkin romaania The Driver's Seat, jossa niin ikään vastaan tulee mitä kummallisimpia käänteitä ja sattumuksia.

Suhteessaan Ezraan Alice on kuin koiranpentu, joka juoksee, istuu ja hyppii, kun isäntä käskee. Asymmetryssä Alice on suhteessaan Ezraan todellakin kuulun kaimansa mukaisesti ihmemaassa. Epäsymmetria ulottuu teoksessa kuitenkin vielä syvemmälle, jonka Halliday tuo esiin intertekstuaalisten viitteiden kautta. Alice esimerkiksi lukee Camus'ta ja alleviivaa tämän romaanista The First Man löytyvät sanat: "when I was very young, very foolish, and very much alone ... you paid attention to me and, without seeming to, you opened for me the door to everything I love in the world."

Eikö Alice ymmärrä, että hän on pelkkä palikka Ezran pelissä? Vai olenko minä kyyninen lukija, joka en usko Alicen ja Ezran väliseen rakkauteen? Vai pitäisikö edellä mainitussa kohdassa nauraa? Tämäntapainen tulkinnallinen epävarmuus on ominaista Hallidayn romaanille. Se sisältää jatkuvasti mahdollisuuden tulkita luettua usealla eri tavalla ja en osaa päättää mikä tapa olisi ns. oikea ja juuri tämä seikka tekee Asymmetrystä erittäin  kiinnostavan teoksen.

Halliday leikkii kirjallisuuden ikonisempien tekijöiden kanssa. Oma suosikkini oli seuraava Tshehovin kuuluisan lauseen uudelleenkirjoitus kysymysmuotoon:

If there's a defibrillator hanging on the wall in the first chapter, in a later chapter must it go off?

Asymmetryn luettuani en oikein osaa sanoa, mitä olen tullut lukeneeksi, mutta siitä ei ole epäilystä, etteikö Hallidayn romaani olisi riemastuttava tavalla, joka jättää lukijan kutkuttavan uteliaisuuden valtaan.  Asymmetry on viisas ja fiksu romaani, joka uskaltaa haastaa lukijansa salaisuuksiaan helpolla paljastamatta.



Lisa Halliday: Asymmetry
275 sivua
Granta (2018)


Liitän Asymmetryn kokeellisen kirjallisuuden #kokkir-haasteeseen, koska Halliday kyseenalaistaa romaanille tyypillisen temaattisen ja rakenteellisen yhtenäisyyden

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Kaikkea paitsi puolikuollutta elämää - Ain'Elisabet Pennanen: Voimaihmisiä - BAR Finland, 37


Kaikki tietävät Maria Jotunin, Aino Kallaksen ja L. Onervan. Harvempi sen sijaan on kuullut Ain'Elisabet Pennasesta, joka syyttä on jäänyt edellä mainittujen varjoon.  Suurella ilolla kaivan nyt naftaliinista Pennasen ja hänen romaaninsa Voimaihmisiä (1906).

Voimaihmisiä on Ain'Elisabet Pennasen (1881-1945) esikoisteos. Romaanien lisäksi hän kirjoitti myös runoja sekä käänsi suomeksi japanilaisia tanka- ja haikurunoja. Voimaihmisiä on avainromaani, jonka pohjana on Pennasen suhde näyttelijä Aarne Orjatsaloon, jota romaanissa edustaa kapellimestari Georg Braun. Pennanen sai lapsen Orjatsalon kanssa ja aiheutti skandaalin, kun kieltäytyi menemästä tämän kanssa naimisiin ja päätti kasvattaa lapsensa yksinhuoltajana.

Pennasen omasta elämästä löytyi muutoinkin runsaasti materiaalia kirjallisuuteen, käytti hän sitä sitten tai ei. Orjatsalon jälkeen hän avioitui ruotsalaisen Bruno Rolfin kanssa ja he saivat yhteisen pojan, joka kuitenkin avioeron myötä jäi isänsä huostaan. Epäonni rakkaudessa sai jatkoa, kun Pennasen rakastettu, italialainen taidemaalari, jätti Pennasen, kun heidän yhteinen lapsensa syntyi kuolleena.  Kun Pennanen sittemmin rakastui runoilija Juhani Siljoon tämän äiti ja sisar masinoivat parjauskampanjan Pennasta vastaan, koska eronnut ja epäsovinnainen Pennanen ei heidän mielestään kelvannut Siljon elämänkumppaniksi.*

Missä määrin Voimaihmisiä-romaanin päähenkilössä Hellevi Kolarilassa on Pennasta itseään jää lukijan arvuuteltavaksi.

*

Hellevi Kolarila on Voimaihmisten alussa siinä iässä, jolloin maailma on kokonaan auki sille, joka haluaa katsoa avoimin ja ennakkoluulottomin silmin. Siinä iässä, kun mahdollisuudet vielä kantavat mukanaan kaikkea toteutumispotentiaaliaan. Siinä iässä, kun korkea on mittaamattoman korkeaa ja matala helvetin alin ja synkin rotko.

Pennasen teoksessa 1900-luvun alun perinteiset naisroolit saavat kyytiä ja feministiset äänenpainot kurkkivat tekstistä milloin suoremmin, milloin hieman peitellymmin. Hellevin aluetta ei ole keittiö ja hellanvieri, vaan hän hamuaa koko maailmaa ja sen henkeviä ja filosofisia keskusteluja. Naisen onnen hän näkee perustuvan vapaudelle.

Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi.

Vapaus kuitenkin karkaa jatkuvasti Hellevin käsistä, kun hänen on tehtävä työtä ansaitakseen elantonsa. Takana on epäonninen ihastuminen Ristoon, jonka kanssa Hellevillä ei ollut tulevaisuutta, kun kävi ilmi, että he ovat toisilleen läheistä sukua.

Hellevin kirjallinen lähisukulainen taas löytyy L. Onervan romaanin Mirdja (1908) samannimisestä päähenkilöstä. Paikoin tuntuu kuin Hellevin henkilö olisi Mirdjan varhainen hahmotelma. Se, mikä Hellevissä on alulla kasvaa täyteen kukkaansa dekadentissa, "uutta naista" ruumiillistavassa Mirdjassa.**

On kutkuttavaa, että kaksi näin vahvaa, uudenlaista naiseutta esiintuovaa romaania on julkaistu ajallisesti niin lähekkäin. Vaikuttaisi siltä, että sekä Pennanen että Onerva ovat romaaneissaan kuvanneet teostensa kirjoitusajankohtana liikkeellä olleita yhteiskunnallisia virtauksia ja naisen asemassa tapahtuneita liikahduksia, joista yhteiskunnallisesti selkein esimerkki on Suomessa vuonna 1906 naisille myönnetty äänioikeus.

*

Hellevi on yhdistelmä haurasta ja voimakasta. Hän on sekä vapiseva, että vahvasti tahtova.


Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en. Olen suolanen ja ruma täällä. En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Ah! Miten ihanaa uhoa! Go Hellevi!

Hellevi sanoutuu irti asioista, joita hänen aikalaisensa pitävät naisen elämän päämäärinä. Hän sylkee kohti avioliittoa ja antaa moderniudessaan  piut paut ulkonäköön liittyville vaatimuksille.

Tärkeäksi henkilöksi ja eräänlaiseksi esikuvaksi Helleville nousee romaanin alussa Rouva U., joka matkustelee yksin pitkin maailmaa, eikä välitä itseensä kohdistuvista pahoista puheista. Rouva U. sytyttää tulen Hellevin sanoihin ja välillä lukiessani olin aistivinani, että näiden kahden välillä vihjattiin enempäänkin kuin pelkkään ystävyyteen.

Voimaihmisiä on kielellistä nektaria. Pennasen sanat nousevat korkeisiin sfääreihin ja vuotavat niin kuumeista elämäntuntoa kuin tuhon siemeniäkin. Hellevin tunnuslauseeksi kävisivät hyvin Minna Canthin sanat: "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää". Tunneasteikon ylä- ja alapäät roihuavat Hellevin sydämessä.   Rouva U. on vaarallinen houkutus, jota kukaan tai mikään ei voi pidätellä. Hänestä puhuessaan Hellevin sanat muuttuvat runoudeksi:

Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa[...]Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita ... Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä ...[...]Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja ... hitaasti tappaen 

Helleville rakkaus on korkeinta mitä on ja samalla se on pettymys, joka palauttaa hänet takaisin sille samaiselle naisen paikalle, jota hän aiemmin on suurin odotuksin lähtenyt haastamaan. Naisena hänen tehtäväkseen tulee odotus ja kärsimys. Hän kokee olevansa "turhin kupla". Korkealle kuroteltuaan Hellevi paiskautuu takaisin naisten alempaan elämään.

Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu. Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila!

Hellevin todelliseksi turmioksi koituu kapellimestari Georg Braun - taiteilijasielu vallan isolla ja koristeellisella t-kirjaimella. Naisesta naiseen kulkeva, vapaa ja sitoumuksiin suostumaton Braun, joka haluaa muovata Hellevin oman tahtonsa mukaan.  Hänen Helleviä kohtaan esittämiinsä vaatimuksiin kuuluu mm., että Hellevi

lukisi realistista ja naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla, pukisi ylleen terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan.

Jos Hellevi tekisi kaiken niin kuin Braun pyytää, niin ehkä sitten hän kelpaisi tälle.

Braunin myötä Hellevi unohtaa aiemmat puheensa ja unelmansa ja hänestä tulee potilas rakkauden hoitolaitoksessa, jota Braun johtaa.

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä. Braun oli sairastettava loppuun.

*

Taas kerran - anteeksi jo etukäteen, että saarnaan - tekee mieli kirjoittaa, että jokaiselle tekisi hyvää lukea myös vanhempaa kirjallisuutta. Sitä kirjallisuutta mitä meillä on nyt, meillä ei olisi ilman edeltäviä kirjallisia teoksia ja varhaisempien kirjailijoidemme uskallusta ja rohkeutta.

Voimaihmisiä on naiskirjallisuutemme voimannäyttö, enkä voi lakata hämmästelemästä, miten on mahdollista, että Ain'Elisabet Pennanen on sivuutettu jopa naiskirjallisuuttamme käsittelevissä yleisteoksissa.

Jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä sanon: Kiitos ntamo. Kiitos, että olette ottaneet näköispainoksen Voimaihmisistä. Juuri tällaisia tekoja kirjallisuutemme kaipaa. Että nostetaan esiin niitä, joiden osaksi on tullut kärsiä makuuhaavoista kirjallisen unohduksen sylissä.



Ain'Elisabeth Pennanen: Voimaihmisiä
239 sivua
Ntamo (2018) - Ensipainos Otava 1906)



*  https://fi.wikipedia.org/wiki/Ain%E2%80%99Elisabet_Pennanen
**Mirdjaa dekadenttina uutena naisena on käsitellyt Viola Parente-Čapková väitöstutkimuksessaan Decadent New Woman (Un)Bound: Mimetic Strategies in L. Onerva's Mirdja, Turun yliopiston julkaisusarja

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki

Annatuuli Saine ja Kati Outinen
©Marko Mäkinen
Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki on dramatisoitu elämäkerta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), joka on Suomen paitsi tunnetuimpia myös rakastetuimpia taidemaalareita.


Uransa alkupuolen realismin ja naturalismin kautta Schjerfbeckistä kehkeytyi modernisti, joka niin taiteestaan kuin omasta elämästäänkin karsi kaiken ylimääräisen. Samaa "konmarittavaa" linjaa noudattaa myös Kati Outisen Jurkalle ohjaama näytelmä.


Vuonna 2012 Ateneumissa pidettiin laaja Schjerfbeckin tuotantoa esittelevä juhkanäyttely, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Tuosta näyttelystä mieleeni on jäänyt erityisesti Schjerfbeckin omakuvien sarja, jossa ajankulun niin taiteellisen kehityksen osalta kuin ulkoisestikin saattoi lukea taiteilijan kasvoilta. Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki liittyy osaksi Schjerfbeckin maalaamien muotokuvien sarjaa.


Jurkan esityksessä monologi on muuntunut dialogiksi, jossa kohtaavat näyttelijä (Kati Outinen) ja tanssija (Annatuuli Saine). Minä maalaan teidät kaikki kertoo paitsi Schjerfbeckin elämästä myös ennen muuta katsomisesta ja katsotuksi tulemisesta. Erityisesti jälkimmäisen tematiikan kannalta Schjerfbeckin "kahdentaminen" on vallan nerokas ratkaisu.

Annatuuli Saine
©Marko Mäkinen

Jurkan esityksessä Schjerfbeck on ujo ja rohkea, pelkäävä ja yli rajojen uskaltava, herkkyydessään vahva ja hauras samanaikaisesti. Taiteilijan minän eri puolet saavat esityksessä nautinnollisen tulkinnan. On Helene, jolle sielu on sanoista suurin ja kaunein ja hänessä kiinni Helene, jonka elämänvoima saa näyttämön tärisemään.


Iida Hämeen-Anttilan käsikirjoittama ja Kati Outisen ohjaama Minä maalaan teidät kaikki kommunikoi myös laajempien taidepiirien kanssa unohtamatta kritiikkiä Schjerfbeckin ajan Suomen ahdasta henkistä ilmapiiriä kohtaan. Erityisen we got the power -henkinen on kohtaus, jossa yksi suomalaisen taiteen ikonisimmista teoksista, Taistelevat metsot, poljetaan kirjaimellisesti jalkoihin. Heippa miesten mestariteokset, nyt on naistaiteilijoiden vuoro.


Sen miten Schjerfbeck luo taidettaan esittää Saine liikkeen kautta. Esitys yltyy paikoin voimakkaan fyysiseksi ja rytminvaihdokset ovat nopeita. Äänimaailma vaihtelee hipihiljaisesta herkästi näyttämön tapahtumia korostaviin Faurén säveliin ja huipentuu elossa olemisen juhlistamiseen Beth Ditton I'm alive -biisin kautta tuoden esitykseen hyvää räkää.


Saine ruumiillistaa myös Schjerfbeckin rikkaan sisäisen maailman ja keskustelee Outisen esittämän Schjerfbeckin epäröivän, epätoivoisen, unettoman, vetäytyvän, inspiroituneen ja kipuilevan taiteilijan kanssa. Saine on Schjerfbeckin ruumis, Outinen tämän sielu. Erillisyydessään he ovat erottamattomia. Toistensa läpi kulkevia ja toisistaan syntyviä. Elämä, kuolema, taide - jokaisessa eleessä ja sanassa.


Minä maalaan teidät kaikki näyttää miten taideteos syntyy. Minuun teki erityisen vaikutuksen se tapa, jolla Outinen ja Saine loivat hyvin pienten elementtien ja vihjausten kautta Schjerfbeckin maalauksia ja omakuvia. Jos koska on liha konkreettisesti muuttunut taiteeksi, tekee se niin tässä esityksessä.

Kati Outinen
©Marko Mäkinen

Katsomisen tematiikka on esityksessä moninkertaista. On Schjerfbeck, joka katsoo itseään toisen itsensä kautta. On samanaikaisesti katsoja ja katsottu. On taitelija, joka näkemästään luo teoksen, joka myöhemmin ripustetaan museoihin yhä uusien ja uusien katsojien katsottavaksi.

Jurkassa katsojat ovat yksi yhteinen katsova massa, mutta samanaikaisesti jokainen myös oma erillinen katsojansa. Katsojat todistavat luomisen tapahtumaa ja taideteoksen syntyä, mutta ovat myös katsottuja ja potentiaalisesti maalatuiksi tulevia. Ne kaikki, jotka taiteilija voisi maalata ja jotka tulevat mukaan vedetyiksi ja symbolisesti maalatuiksi. Katseelta ei tässä esityksessä ole turvassa kukaan.


Väliajan jälkeen Jurkassa maalataan uusia omakuvia. Outinen ja Saine astuvat ulos rooleistaan ja "maalaavat" itsensä. Outinen kertomalla, Saine tanssimalla. He antavat itsensä yleisölle ilman roolin turvaa ja siinä on jotakin maagista.


Tämä ns. esityksestä ulos astuminen saa minut välittömästi muistelemaan Jurkassa aiemmin näkemääni Anna Lehmuskallion ohjaamaa Noraa, jossa niinikään rikottiin näyttelijän näyttelijänä ja näyttelijän ihmisenä itsenään välistä rajaa. Outisen ja Sainen omakuvat haastavat miettimään, onko näyttämöllä mahdollista olla itsensä vai luoko näyttämö olemiseen aina oman kerroksensa ja onko laajemmassa katsannossa koko maailma yhtä suurta näyttämöä, jossa roolit istuvat ihmisen kasvoilla kuin teholiimalla kiinnitetyt naamiot.


Esityksen jälkimmäisen puolisko paitsi täydentää edellä nähtyä ja tuo lähelle, myös lumoaa rikkoessaan lumouksen. Outisen ja Sainen omakuvista tulee nykyajan selfieitä, jotka kurovat umpeen Schjerfbeckin ajan omakuvien ja nykyajan itsensä kuvaamisen välistä aikajanaa. Lopuksi Outinen ja Saine luovat ainutkertaisen ryhmäkuvan, jossa meistä kaikista tulee Helene Schjerfbeckejä. Niin me kaikki tulemme maalatuiksi.




Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki
Käsikirjoitus, esitysdramaturgia: Iida Hämeen-Anttila
Ohjaus: Kati Outinen
Koreografia: Annatuuli Saine
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen
Lavastus, rekvisiitta ja puvut: työryhmä




Teatterilipusta kiitos Jurkalle