tiistai 29. huhtikuuta 2014

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki


Ranskalaisen pääsiäisen kolmas lukukohteeni oli belgialaisen Grégoire Polet'n 'Väreilevä kaupunki' (Leurs vies èclatantes, 2007), joka on Pariisiin sijoittuva mosaiikkimainen taideromaani.

'Väreilevässä  kaupungissa' Polet kuvaa samaa tai melkein samaa hetkeä ja/tai  tapahtumaa usean eri ihmisen näkökulmasta. Polet'n esitystapa on syklinen, kerronta ikään kuin pyörähtelee: kuvaa, poistuu ja palaa taas takaisin. Tästä hyvä esimerkki löytyy heti teoksen alusta, jossa yksi romaanin henkilöistä ottaa kaksi valokuvaa naapuritalon valaistusta ikkunasta. Tämän jälkeen kertoja siirtyy siihen huoneistoon, jonka ikkunaa valokuvissa on kuvattu. Kummastakin kappaleesta löytyvät samat lauseet. "Ensimmäisessä kuvassa, yleisnäkymässä, lamppu palaa. Toisessa, samanlaisessa, se on sammunut." Näin Polet vahvistaa vaikutelmaa siitä, että ensimmäisen ja toisen kappaleen tapahtumahetki on sama. 

Väreilevässä kaupungissa' on laaja henkilögalleria ja kirjoitin henkilöiden nimiä lukiessani muistiin, jotta pysyisin kärryillä, kuka kukin on. Jossakin vaiheessa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sillä, kuka mitäkin kokee, ei Polet'n romaanissa oikeastaan ole merkitystä.  Koska teoksen henkilöt on kuvattu pinnallisesti, ei liene mielekästä etsiä heistä mitään suurempia totuuksia. Eikö Polet’n teoksen tarkoitus itse asiassa ole osoittaa, että mitään totuuksia ei ole, on vain näkemyksiä, subjektiivisia kokemuksia, näkökantoja ja välähdyksiä vähän samaan tapaan kuin lamppu yhtenä hetkenä on päällä ja seuraavana sammunut. Tämä voi tarkoittaa joko lampun kahta eri tilaa tai olla metafora milloin millekin asialle. 

'Väreilevä kaupunki' irtautuu esitystapansa kautta ns. suurten kertomusten tavasta pyrkiä esittämään maailma selitettävänä ja pysyvänä järjestelmänä, jonka syiden ja seurausten väliset lait ovat osoitettavissa. Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard puhuu simulaatiosta kuvatessaan sitä, miten tieto todellisuudesta rakentuu jäljittelyn kautta. Polet'n romaani edustaa mielestäni juuri simulaation tapaista jäljittelyä, jossa ei ole tarkoituskaan kuvata elämää sellaisena kuin se on. Jossa itseasiassa koko elämän sellaisenaan oleminen, saati sen kuvaamisen mahdollisuus asetetaan kyseenalaiseksi.  

Lukijalle annetaan vihjeitä, joiden avulla hän voi luoda teokselle merkityksen, mutta samanaikaisesti häntä muistutetaan siitä, että merkitykset ovat katoavaisia, hetken lapsia kuin teoksen alussa otettu valokuva. Paikoin Polet'n kerronta saakin varsin kekseliäitä muotoja, kuten esimerkiksi silloin, kun hän kuvaa taijin harjoittamista puistossa. Toinen näkee ihmiset W:n muodossa, toinen toiselta puolen taas M:n muodossa. Se, miten asiat nähdään, riippuu siitä, kuka katsoo ja mistä suunnasta. 'Väreilevässä kaupungissa' tekstin merkitys ei olekaan löydettävissä ensisijaisesti itse teoksesta, vaan lukija luo tekstin merkityksen lukiessaan. 

Toisaalla 'Väreilevässä kaupungissa' järjestetään hautajaisia, toisaalla häitä. Kummatkin tapahtumia, jotka jo itsessään kantavat mukanaan valtavaa merkitysvarastoa ja joihin meistä jokaisella on jonkinlainen suhde. Halki Polet'n teoksen tärkeällä sijalla on Pariisi, joka lienee yksi kuvastoltaan ladatuimmista kaupungeista ja jota siksi voi hyvällä syyllä kutsua merkkien merkiksi tai koodien koodiksi. 'Väreilevä kaupunki' on lisäksi täynnä taidetta ja puhetta taiteesta, joka edelleen korostaa, että kyse on elämän jäljittelystä, elämän ja taiteen välisestä vuoropuhelusta, ei elämästä sinänsä. Kertoja vertaakin yhtä teoksen henkilöistä tauluun, "joka takertuu seinään milloin täällä, milloin Madridissa, milloin Roomassa, milloin Wienissä."

Polet’n romaanissa kiinnostuin erityisesti sen alku- ja loppuosan lyhyiden kappaleiden ja vaihtuvien näkökulmien sekä niiden välissä sijaitsevien teoksen keskiosan kappaleiden välisestä suhteesta. Pitemmissä kappaleissa äänessä on usein Joseph Conard, jonka nimi on lähes identtinen Joseph Conradin kanssa, joka taas on tunnettu teoksestaan 'Pimeyden sydän' (Heart of Darkness, 1899). Conard puhuu elämän suuria asioita ja hänen puheensa sijaitsee 'Väreilevän kaupungin' keskiosassa, sen sydämessä. Conardin puheet kommunikoivat toisaalta teoksen alun ja lopun kanssa, mutta ne viittaavaat myös Conradin romaaniin, hänen kuvaukseensa Afrikan sydämestä pimeänä ja kiehtovana, mystisen Kurtzin olinpaikkana. Mitä tästä pitäisi ajatella? Minä ajattelin tämän niin, että Polet’n teoksen alku- ja loppuosan tehtävinä on luoda kyseenalaistava pinta, jota vasten Conardin puheet väreilevät (sic). Tätä taustaa vasten Conardin puheista on vaikea sanoa, onko ne esitetty tosissaan vai ovatko ne pelkkää syvällisten puheiden simulaatiota. Ne ovat toisaalta uskottavan oloisia käsityksiä elämän ilmiöistä, mutta teoksen alku- ja loppuosat tekevät mahdottomiksi niiden kiinnittymisen mielipiteiksi tai käsityksiksi. Siinä missä 'Pimeyden sydämessä' kohtalonomaisuus ja kiehtovuus nivoutuvat yhteen, kohtaavat 'Väreilevän kaupungin' sydämessä kevyt ja painava, uskottava ja tekopyhä.

Baudrillardin mukaan sairauden simulaatiossa ei ole kyse teeskentelystä vaan siitä, että sairas tuottaa itselleen sairauden oireet. Conardin galleristiystävä Robertin puheissa tulee esiin ihminen, joka "kehittää itselleen haluamiaan tauteja ja parantuu samalla lailla. Ihminen on sitä mitä haluaa. [...] Kaikessa on kyse siitä, mihin kohdistamme voimamme. Siis halumme." Sama pätee Polet'n romaaniin. Voimme lukea siitä, mitä haluamme. Voimme antautua sille tai tuomita sen tekotaiteelliseksi yritelmäksi. Lukiessani 'Väreilevää kaupunkia' olin itse siitä hyvinkin innostunut, mutta näin jälkikäteen en enää tavoita omaa innostustani. 

Kun Conard puhuu taideteoksen orgaanisesta sommittelusta, hän kuvaa pitkälti sitä, miten koen 'Väreilevän kaupungin' toimivan. Se on "tehty sen omilla ehdoilla [...] Niin kuin organismi, joka kehittyy itsekseen, kasvaa ja paisuu yhdestä solusta." Lukiessa voimme valita, mitä solua lähdemme seuramaan, pysähdymmekö katsomaan sen kehittymistä vai jatkammeko matkaa jonkun toisen solun parissa. Se, mitä kohtaamme riippuu sattumista. Jos hyvin käy, sattumat ovat onnellisia. 


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienoisromaani 'Huviretki painajaisiin' (La classe de neige, 1995) oli ranskalaisen pääsiäisen toinen lukukohteeni. Carrère on yksi Ranskan palkituimmista nykykirjailijoista. Teoksellaan 'Huviretki painajaisiin' hän voitti ranskalaisen Prix Femina - kirjallisuuspalkinnon ja teos on sovitettu myös elokuvaksi, joka taas palkitiin Cannesin elokuvafestivaaleilla.

'Huviretki painajaisiin' kertoo noin 10-vuotiaasta Nicolasista, jonka hänen vanhempansa lähettävät kahdeksi viikoksi hiihtoleirikouluun. Nicolasin leirilaukku unohtuu isän autoon ja heti alusta alkaen poika joutuu tämän vuoksi silmätikuksi. Carrère kasaa uhkaavia pilviä leirikoulun yläpuolelle heti teoksen alussa. "Hän [Nicolas] oli joutunut kaikkien keskipisteeksi ja tiesi ennakkoaavistuksensa oikeaksi: leirikoulusta tulisi hirvittävä kokemus." Miten hirvittävä, sitä Nicolas ei onneksi voinut tietää.

Ollaan syrjäseudulla ja tuon ikäiset pojat osaavat olla todella ilkeitä toisilleen. Poikien johtaja on arvaamaton Hodkann, jonka mielenliikkeitä muut pojat yrittävät aistia. Hodkann määrää pelkällä olemassaolollaan, miten muiden tulee olla. Hän on fyysisestikin isokokoinen, mutta vielä suurempi on hänen henkinen valtansa, jossa on jatkuva väkivallan uhka. Nicolasilla on lisäksi kiusallinen salaisuus, jonka paljastuminen asettaisi hänet äärimmäisen noloon tilanteeseen.

Carrèren luoma alkuasetelma on mestarillinen. Se tihkuu outoa jännitystä, jota tihentää Nicolasin ujous ja erilaisuus suhteessa muihin poikiin. Nicolasin kuvitelmien kautta Carrère kertoo pojan kasvatuksesta. Siitä, miten Nicolasia on opetettu pelkäämään kaikkea mahdollista ja miten vaara vaanii kaikkialla ja miten asioilla on tapana mennä kauheaan ja julmaan suuntaan. Nicolasin kuvitelmat ovat raakoja, väliin suunnattoman väkivallan täyttämiä, joka korostaa pojan sisällä olevaa tuskaa. Pienen pojan kyvyttömyyttä kertoa, miten ahdistuneeksi hän olonsa kokee. Tai vielä pahempaa. Tilannetta, jossa ei ole ketään, jolle kertoa.

Kun Nicolas pääsee viettämään kaksin aikaa leiriohjaaja Patrickin kanssa, käy samalla ilmi, että kaikenlainen rentous on pojalle vierasta. Kuvaus Patrickin ja Nicolasin automatkasta on riipaiseva, koska se kertoo, että elämän pienet, nautinnolliset ja luottamuksentäyteiset hetket ovat Nicolasille täysin vieraita. Kuunnellessaan musiikkia autossa Nicolas voi hetken olla kuin kuka poika tahansa. "Nicolas ei ollut koskaan kuullut mitään yhtä kaunista kuin tämä laulu, koko hänen ruumiinsa osallistui siihen, hän olisi halunnut koko elämänsä olevan tällaista. Hän olisi halunnut aina istua auton etupenkillä ja kuunnella tällaista musiikkia ja olla isona Patrickin kaltainen: ajaa autoa yhtä hyvin ja rennosti, yhtä täydellisen vapaana ja hallitusti."

'Huvimatka painajaisiin' on sekä kuvastoltaan että tunnelmaltaan hyvin elokuvallinen. Lukiessa voi melkein kuulla, miten teoksen tunnelmaa sanoitetaan musiikilla ja miten automatka on ainoa kohta, jossa musiikki on iloista ja vapautunutta. Carrère osaa painostavan jännityksen luomisen taidon ja paikoin häntä lukiessa tulee mieleen Ian McEwanin synkät tunnelmat. Kun Nicolas sairastuu ja Patrick käärii hänet vilttiin ottaakseen pojan mukaan hiihtomajalle seuraamaan muiden leiriläisten hiihtotouhuja, piirtyy kuva pojasta, jonka itsen ja maailman välillä on ylitsepääsemätön raja. Kun lähistöllä vielä katoaa leirikoululaisten ikäinen poika, joka myöhemmin löytyy kuolleena, tapahtumat saavat käänteen, joka saa lukijan toivomaan, että se, mitä hän aavistelee, ei olisi totta.

Carrère kirjoittaa mutkattomasti, mutta hänen sanansa kantavat raskaita painoja, joissa tiivistyy psykologinen jännitys. Se, mitä ei näe, mutta jonka olemassaolon tuntee.


torstai 24. huhtikuuta 2014

Tarzan-musikaali

Kuva Helsingin kaupunginteatterin nettisivuilta

Kirjabloggari kävi Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Tarzan-musikaalin seuranaan 11-vuotias tyttärensä. Etukäteen tämä musikaali ei herättänyt mitään suurempia intohimoja, mutta koska esiteini-ikäisille on melko vähän tarjontaa teattereissa, päädyin ostamaan liput Tarzan-musikaaliin.

Tarzan on minulle aiemmin tuttu pelkästään kirjoista, joita jonkun verran lapsena tuli luettua. Muistikuvat rajoittuivat siihen, että Jane opettaa Tarzanille ihmisten kieltä. "You, Tarzan - me, Jane." Esitys lähti mielestäni hieman jähmeästi käyntiin, mutta I näytöksen puolivälissä se alkoi toimia. Kuten yleensäkin teatterissa, kiinnitin tälläkin kertaa erityistä huomiota lavastukseen, joka tässä esityksessä olikin paikoin varsin upeaa. Erityisesti mieleen jäivät ihmisistä tehdyt kukkaset lihansyöjäkasveineen, jotka olivat valtavan hienoja ja edustivat koko esityksen upeinta visuaalista antia.

Itse tarina sisältää monia klassisia kysymyksiä, jotka minulle tulivat aika lailla yllätyksinä, koska lapsena Tarzan-kirjoja lukiessa en osannut niihin kiinnittää huomiota samalla tavalla kuin nyt aikuisena. Vierauden ja toiseuden tematiikka on Tarzanin ydinaluetta ja sen kuvaus toteutui esityksessä tavalla, joka varmasti avautui myös lapsikatsojille. Itse tarinahan on varsin traaginen, koska Tarzan ei ole oikein ihminen, mutta ei myöskään gorilla, joiden seurassa hän on kasvanut. Jokunen päivä sitten kirjoittaessani Delacourtin romaanista 'Katseenvangitsijat' siteraasin hänen lausettaan "kieli edeltää meitä aina." Tämä lause tulee todennetuksi myös Tarzanin tarinassa. Ihminen ei ole olemassa täysivaltaisena ihmisenä kielen ulkopuolella.

Kaupunginteatterin esitys nostaa esiin viidakon sekä suurena ja lämpimänä että pelottavana ja hallitsemattomana. Gorillojen ihmismäisiä piirteitä, erityisesti niiden sosiaalisuutta, korostetaan ja puretaan näin ihmisten ja eläinten välisiä jyrkkiä rajoja. Äitigorillasta on tehty hyvin ihmisäitimäinen kaikkine perusäitimäisine tunteineen, joista etusijalla on hänen rakkautensa Tarzania kohtaan ja hänen halunsa suojella poikaa mieheltään, gorillayhteisön johtajalta, joka haluaa pitää gorillat ja ihmiset erossa toisistaan, koska hän ei luota ihmisiin - omien huonojen kokemustensa takia, kuten myöhemmin paljastuu. Muutoinkin gorillaäidin roolihahmo oli kaikessa ilmeikkyydessään hieno roolisuoritus. Mieleenpainuva oli myös hänen puolisonsa gorillajohtaja kumeine, nykyaikaisen äänitekniikan mahdollistamine, huutoineen.

Gorillajohtajan ihmisiä tunteman epäluulon kautta tuodaan esiin, miten omat henkilökohtaiset, johonkin ryhmään liittyvät kokemukset helposti yleistyvät kaikkiin tähän ryhmään kuuluvia kohtaan. On julmaa (ja mielestäni jopa pedagogisesti kyseenalaista), että gorillajohtajan pelot ihmisiä kohtaan osoittautuvat oikeiksi. Esitys vihjaa, että muutokset vaativat rohkeita yksilöitä ja päätä sekoittavan rakkauden, jotta raja-aidat erilaisten välillä voivat murtua. Aikuisen näkökulmasta tämä on naiivia, mutta lapsikatsojia ajatellen lienee oikea ratkaisu pelata elementeillä, jotka heidän on helppo tunnistaa. Sama koskee teoksen loppuratkaisua.

Koko paketti on varsin fyysinen sekä vauhdikas ja gorillat tanssivat, breikkaavat ja kieppuvat mitä mielikuvituksellisimmissa asennoissa. Tyttäreni suosikkeja esityksessä olivatkin juuri gorillat. Poistuimme teatterista tyytyväisinä näkemäämme ja itse olin eniten yllättynyt siitä, että esitys puhutteli minua loppujen lopuksi aika vahvastikin.  Erityismaininnan ansaitsevat myös Janen laulusuoritukset. Reipasta, raikasta ja konstailematonta.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki, nostan sinulle hattua, lippistä ja kaikkia muitakin päähineitäni. 'Kultarinta' on suunnattoman hieno romaani ja vielä suunnattomamman hienoksi sen tekee se, että kyse on esikoisteoksesta. En varmaan koskaan ole lukenut yhtä mahtavaa luontokuvausta (anteeksi Thoreau, en ole lukenut sinua, en ainakaan kovin paljoa) kuin 'Kultarinnassa'. Mistä Kytömäki on edes keksinyt ne kaikki luontoa kuvaavat substantiivit ja verbit, joilla hän 'Kultarinnassa' kuvaa metsää ystävänä ja vihollisena. Miten metsä onkaan synkkä ja pelottava ja samanaikaisesti rauhan ja turvan syyssija, puista ja aluskasvullisuudesta koostuva kotiliesi. Ei liene kovasti liioiteltua sanoa, että kun 'Kultarinnan' luettuaan menee metsään, löytää sieltä värejä ja tuoksuja, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi.

'Kultarinta' on metsän kirjoitusta, johon linnut lentävät välimerkit. Vaikka pidänkin luonnosta, en ole varsinaisesti kirjallisten luontokuvausten ystävä. Ne saavat minut usein pitkästymään. Näin ei kuitenkaan todellakaan käy 'Kultarinnan' seurassa. Siinä luonto on elimellinen osa ihmisiä, heidän toinen, todempi olomuotonsa. Se asettaa liikkeeseen luonnon ja ihmisen välille luodut määrittelyt. 'Kultarinta' pitäisi ihan hetimmiten kääntää, sillä tämä on nyt uutta suomalaista vahvaa kirjallisuutta, joka on samanaikaisesti sekä perisuomalaista että nautinnollisen uudistavaa.

Minulle kultarinta on maisemataulu. Siellä on puita, kallioita, sammalta, lintuja, uhkaa, ymmärrystä, sulautumista, yhteiskunnan kumua. Se on tarina Erikistä ja hänen tyttärestään Mallasta sekä Erikin vaimosta ja Mallan äidistä Lidiasta. Se kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta sekä isän ja tyttären välisen viimeisimmän siteen uskomattomasta kestävyydestä. Se kertoo kansalaissodasta sitä varsinaisesti kuvaamatta ja tämän sodan jättämistä haavoista, naisten tekemästä kovasta työstä, hengen palosta, nimimerkkikirjoituksista, punaisista käsivarsinauhoista, poliittisesta vainosta. Muun muassa. Ajallisesti 'Kultarinta' kattaa Suomen historiasta 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet.

'Kultarinnan' henkilökuvaus on usein ihastuttavan vihjailevaa. Kytömäki selvästikin luottaa lukijan ymmärtävän ilman suurempia julistuksia. Tästä erinomainen esimerkki on Kytömäen tapa kuvata Erikin äitiä Stellaa, joka tuo mieleeni Aino Kallaksen päiväkirjat. Kallaksen kuvauksen siitä, miten hän oli "nainen kuin jäätynyttä samppanjaa" ja miten hän, joka oli niin tehty rakastamaan joutui niin monta kertaa pettymään rakkaudessa. Sekä Stella että päiväkirjojen Aino, häkkilintuja kaipaamassa vapauteen.

Jos on yhteiskunnallisesti jollakin puolella, on helppo keksiä syitä, joilla perustella omaa vakaumustaan. Sulkea vähän silmät, sulkea korvat, estää epäilevät ajatukset. Erikin henkilöhahmon kautta Kytömäki osoittaa, millaiseen kriisiin oma elämänkatsomus voi joutua, kun rakkaus astuu kuvaan. Lidia saa Erikin näkemään toisin koko sen henkisen maaston, johon hän lapsuudessaan on juurtunut. Kun maailma ja sen virtaukset lähtevät liikkeelle vain metsä pysyy. Sen puut ja linnut eivät kieltäydy ottamasta vastaan niistä turvaa hakevaa. Erikin pako metsään muuttuu konkreettiseksi, kun hän viettää talven eristyksissä metsämökissä, kun toisaalla Suomessa veli käy asein veljeä vastaan.

Pelastaakseen Lidian Erikin on tehtävä tekoja, joita hän ei kenties muutoin tekisi. Sydän vaatii niitä, sydän ja kunnia. Lidian ja Erikin hitsaa yhteen myös möykkymäinen syyllisyys, jota he tahoillaan tuntevat. Toinen äitinsä, toisen isänsä kuolemasta. Elämä vaan ei tee rakastamista helpoksi. Lidian sairaus runtelee rakkauden metsäpolut. Se piirtää vääjäämättömän merkkinsä, se vie palokärjeltä, Lidian käyttämältä nimimerkiltä, sen tunnusomaisen punaisen.

Syöksykierre ottaa Erikin haltuunsa. Hän ajatuu eroon tyttärestään Mallasta, Malla hänestä. Silti pysyy se viimeisin lanka. Tapa, jolla Kytömäki kuvaa isän ja tyttären kurkottautumista toistaan kohti läpi vuosien saa paatuneimmankin lukijan miettimään, miten vahva on vanhemman ja lapsen välinen side. Erossa isästä Mallan elämä on kovaa, toisinaan sietämätöntä. Kuoleman houkutus kurkkii häntä oven raosta.

Kytömäen kuvauksesta kasvaa myös kritiikki yhteiskuntaa kohtaan. Niitä menettelytapojen noudattajia kohtaan, jotka asettavat sääntöjä, joista pitävät kiinni silloinkin, kun sille ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että sääntöjä on noudatettava niiden itsensä vuoksi. Malla on kuitenkin vahva, järkyttävän vahva. Siirtolohkareen vahva. Se ei tietenkään tarkoita, että mikään olisi helppoa.

'Kultarinta' heitti minut syvälle omaan menneisyyteeni ja sen taakse. Aikaan, jolloin en vielä ollut edes olemassa. Aikaan, jossa mummoni sairasti tuberkuloosia ja vietti keuhkoparantolassa yhteensä 10 vuotta elämästään. Niin tekee oivallinen kaunokirjallinen teos. Tulee osaksi lukijan elämää. Nostaa esiin sellaista, jota ennen lukemaansa ei ole osannut tulkita, jolle ei ole osannut antaa sanoja.





sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Kirjallisuuden osalta päätin viettää ranskalaisen pääsiäisen. Ensimmäinen teemapääsiäisen lukukohteeni oli Grégoire Delacourtin 'Katseenvangitsijat.'

'Katseenvangitsijat' alkaa kuvauksella siitä, miten kiinnostunut teoksen päähenkilö Arthur Dreyfuss on naisten rinnoista. Pitäisikö tähän nyt lisätä, että kukapa mies ei olisi. Ei sentään, en halua uskoa, että puolet ihmiskunnasta elää ajatellen/katsellen/himoten naisten rintoja aina ja kaikkialla. Arthurille rinnat ovat kuitenkin iso juttu. Ehkä se johtuu siitä, että koira söi hänen siskonsa. Hirvittävä tapahtuma, joka mainitaan ohimennen, mutta joka sulkee Arthurin äidin rakkauden pojaltaan. Ehkä nyt pitäisi löytää joku analyysi koiran syömän siskon ja Arthurin tissikiinnostuksen välille, mutta jätän tuo yhteyden jokaisen itsensä pohdittavaksi.

Delacourtin romaanin alku tuo mieleeni Michel Houellebecqin, tuon ranskalaisen suurta ristiriitaisuutta herättäneen kohukirjailijan, jonka kirjoituksia en juuri nyt välittäisi muistella. Miehinen katse, himo, halu ja planetaan kokoinen ego. Miehinen leikkikenttä. No thank you.

Siinä missä Tarttin 'Goldfinch' ja Kushnerin 'The Flamethrowers' on kyllästetty taiteella, pursuu 'Katseenvangitsijat' viittauksia elokuviin. Siis todella pursuu. Tämän vuoksi ei liene kovinkaan yllättävää, että autokorjaaja-Arthurin ovella seisoo yhtenä päivänä Scarlet Johansson ihastuttavine rintavarustuksineen. Tosin Arthurin autokorjaamokaveri luulee Scarlettia Angelina Jolieksi, hänen siskonsa Reese Weatherspooniksi ja Arthurin äiti Elisabeth Tayloriksi. Ja on se kyllä oikeastaan aika yllättävääkin. Jos ovikello nyt soisi ja ovella olisi Benicio del Toro (jonka myös Delacourt mainitsee romaanissaan), menisin minäkin veteläksi ja epäilisin vahvasti, että kyseessä olisi todella hän.  

'Katseenvangitsijoiden' kertoja rakastaa paitsi elokuvia ja näyttelijöitä myös Jean Follain -nimistä runoilijaa, jonka säkeitä hän sirottelee tekstiin. 'Katseenvangitsijoissa' onkin - positiivisessa mielessä - rakentelun maku. Tekstissä on paljon pintaa, joka rinnastuu kuuluisten näyttelijöiden kuviin lehdessä ja valkokankaalla. Heidän elämäänsä, jota jahdataan jatkuvasti. Heistä luotuihin pintoihin, joita haluavan katsojan katse himoaa. Scarlett Johansson on kuka tahansa naispuolinen näyttelijä, jota himoitaan ja halutaan ja josta nähdään unia. Myöhemmin paljastuu, että hän on myös Jeanine Foucamprez. Ulkonäöltään täydellinen Scarlett Johanssonin klooni. 

Se, miten Delacourtin teoksen kokee riippuu tietysti myös siitä, miten tuttuja hänen mainitsemansa elokuvat ovat lukijalle. Elokuvista käsin lukukokemusta voisi rakennella loppumattomiin. 'Katseenvangitsijat' luokin maailman, jonka reuna ei tule vastaan. Delacourt täyttää lukijan huikaisevalla vapauden kokemuksella, jonka tiedostaessaan lukija joutuu kuitenkin tekemään sen hetkellistä euforiaa rajoittavan havainnon, että mitään muuta mahdollisuutta ajatusten välittämiseen ei ole kuin kieli, oli se sanallista tai kuvallista. Että vasta kieli tekee ihmisestäkin ylipäänsä mahdollisen. "Sanat edeltävät meitä aina."

Delacourtin tapa kirjoittaa on nautinnollinen ja kurittoman hulvaton. Metafiktiivisten teosten tapaan hän vie lukijalta illuusion siitä, että kirjallisuus olisi oma eristetty maailmansa, ehjä kokonaisuus. Hän muistuttaa meitä kirjallisuuden luonteesta kirjallisuutena, keinotekoisena siinä mielessä kuin kirjallisuus näyttäytyy, jos sitä verrataan elämään. Delacourtin kertoja estää tietoisesti meitä uppoutumasta kertomukseen, antautumasta tarinan vietäväksi, unohtamasta, että olemme tekemisissä kirjallisen teoksen kanssa, joka on konstruktio, jonka tällä kertaa on luonut ranskalainen kirjailija Grégoire Delacourt. 

Vietkö sinä minut meren rannalle? Vien. Mikä on kaikkein kaunein merenranta? En tiedä, kävin kerran Cap Gris-Nezissa PP:n ja Julien kanssa.

(Maantieteestä kiinnostuneiden ja muiden uteliaiden tiedoksi: Cap Gris-Nezin niemi sijaitsee Wissantin ja Audressellesin kuntien välissä Pas-de-Calaisin departementissa Audinghenin 600 asukkaan kunnassa, Côte d'Opalen rannikkoalueen sydämessä. Se on kaikkein lähimpänä Englantia sijaitseva Ranskan rannikon kohta, tarkalleen 28 kilometriä Doverista. Paikka on erityisesti ornitologien mieleen lukuisten muuttolintujen takia - keltasirkkuja, varpusia, ruokokerttusia, kihuja jne. - joita voi tarkkailla siellä keväisin ja syksyisin; korkea kallioniemeke, jolta on upeat näkymät. Siellä tosin tehdään valitettavan paljon aika rumia itsemurhia: neljänkymmenenviiden meterin pudotuksen jälkeen ihmisruumis muistuttaa melko lailla koiranruokaa.)

Kaikkein tärkein tapahtuu sekä todellisessa maailmassa, että elokuvissa, että elokuvien kulisseissa, että runoudessa kuin kirjallisuudessa ylipäätänsäkin. Se on sitä, joka tapahtuu vielä Ryan Goslingia komeamman Arthurin ja Jeaninen (aka. Scarlett, aka Reese, aka Elisabeth, aka Angelina) välillä. Se on sitä, joka saa Arthurin kaahaamaan autolla hirvittävää vauhtia kotiin Jeaninen kanssa, koska on kiire riisua kaikki vaatteet ja heittäytyä toistensa syliin. Se on sitä, kun maataan sängyssä ja haluaisi sen hetken jatkuvan ikuisuuksiin. Se on ennen kaikkea sitä, kun tietää, että mikään hetki ei jatku. 

Jeaninen ja rakkauden kautta Arthur löytää kielen ja sanat. "Vain rakkaus voi estää meitä muuttumasta murhaajaksi." Melodraamaa, mutta vain pinnalta. Määritellään rakkaus. Määritellään murhaaja. Enää ei olekaan kyse melodraamasta. Sitä paitsi ihmiselämän tosimmilta tuntuvat asiat ovat usein hieman kuluneita ja banaaleja. Tämän Delacourt osoittaa romaanissaan tavalla, joka on tuore ja yllättävä. Rakkaudesta kun on kirjoitettu loputtomiin ja tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin maailma on olemassa. Ei siitä ole mitään uutta sanottavaa, mutta meillä on siihen jano. Sille janolle 'Katseenvangitsijat' puhuu. Paitsi että janolle ei yleensä puhuta, se vaikkapa mieluummin sammutetaan. Delacourt ei sammuta, hän vie meidät lähteen äärelle, mutta ei anna juoda. Ei ainakaan ennen kuin olemme käyneet läpi rakkauskipeän ja sen, "ettei ihmistä koskaan rakasteta hänen itsensä vuoksi vaan sen, mitä hän täydentää toisessa ihmisessä."

'Katseenvangitsijat' muissa blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Luettua

torstai 17. huhtikuuta 2014

Ritva Hellsten: Orvot


"Aina kysytään: Kuinka kauan rakkaus kestää? Minä kysyn: kuinka paljon se kestää?"

'Orpojen' alkulehdellä todetaan: "Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eivät ole satunnaisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953-2004).

Lyön faktat pöytään heti kättelyssä. Halusin lukea Ritva Hellstenin 'Orvot', koska kirjoittaja on Raija Siekkisen sisar. Lähtöasetelmasta seurasi, että etsin Raijaa ympäri kirjaa. Raijaa, joka on minulle suorastaan myyttinen hahmo. Terveisiä vaan Joel Haahtelalle. Hän ainakin tietää, mitä tarkoitan. Kiitos myös Saralle, joka vinkkasi minulle Ritvan kirjan.

Lukemiseni odotushorisontista seurasi, että minun oli lukiessani hyvin vaikea suhtautua Ritvan kokemuksiin. Minä kun halusin vaikkapa vaan kuinka pienen palasen Raijaa. Ritva kuvaa kyllä ihan kelvosti lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa sekä sisarten välistä kateutta ja mustasukkaisuutta. 'Orvot' onkin intiimi kurkistus lapsuuteen, jossa isä joi ja jonka rakkaudesta sisarukset taistelivat. Lapsuuteen, jossa äiti pelkäsi ja siirsi pelkonsa tyttärilleen. Äiti, joka oli kykenemätön rakastamaan tyttäriään, tunnekylmä ja etäinen.

Ritvan pienoisromaanin ongelma on, että tarinasta puuttuu jännite ja dramaturgia. Elämä ei käänny tarinaksi niin, että ihminen alkaa muistella menneisyyttään ja kirjoittaa muistonsa ylös. Ritva antaa lukijalle tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtuivat, niihin ei ole lisättävää. Ne ovat, kuten ne on kerrottu, tosia tai vähemmän tosia. Ne eivät kasva, niiden välille ei löydy salattuja yhteyksiä. Ne eivät herätä lukijassa löytämisen riemua. Ritvan tapa kirjoittaa ei voisi olla kauempana Raijan kirjoitustavasta, jolle tunnusomaista oli, että hyvinkin pienestä saattoi kasvaa valtavia, käänteentekeviä muutoksia ja oivalluksia. Voi hyvinkin olla, että Ritvan kertoma tarina toimisi paremmin kuunneltuna.

Ritva toteaa heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla, että hänen sisarensa kuoli palamalla. Muistan, kun kuulin tuon uutisen. Muistan epäuskoni, kauhuni ja ne karmeat kuvat, jotka tulivat mieleeni väkisin. Muistan, miten kuvittelin sen talon, jonka sisällä Raija Siekkinen kuoli palamalla. Itse asiassa vieläkin, 10 vuotta myöhemmin, tuon talon kuva on mielessäni. Ei mikään oikea talo, ei se, jossa Raija kuoli, vaan mieleni rakentama talo. Puutalo. Ne liekit. Jätetään tämä nyt tähän.

Ritvan tehtävä oli pitää Raijasta huolta, koska Raija oli pikkusisko. Parisen vuotta Ritvaa nuorempi. Sisarten välit olivat Ritvan mukaan täynnä kateutta ja mustasukkaisuutta. Kumpaa isä rakastaa enemmän? Aina isä, ei koskaan äiti. Lukiessani tunnen, että Ritvan pitäisi vihdoin saada oikeutta, tulla huomatuksi. Päässäni alkaa pyöriä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura, joka saa uuden muodon: Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Siekkisen Raijan. Niinpä, minäkin, varsinainen Brutus.

Kun Raija mainitaan, teksti alkaa loistaa määrittelemätöntä valoa, vaikka asiat ovatkin raskaita. Raija kirjoittaa kirjeessään sisarelleen: "Minä en tule toimeen isän ja äidin kanssa. Se tekee elämän kurjaksi, minä en ymmärrä miksi, mutta kotona minulla on lähes aina jotenkin vainottu olo. Syyt kaikkiin tahallisiin väärinymmärtämisiin ja ymmärtämättä jättämisiin ovat liian syvällä, tai sitten siinä on jotain muuta, en minä enää edes halua selvittää niitä vaan päästä pois." Väliit isään korjaantuvat myöhemmin, äitiin ei koskaan. Äiti on monumentin kokoinen, hän kontrolloi tyttäriensä elämää ja hänen lonkeronsa ulottuvat aina tyttärien päiväkirjoihin asti. Romaaneissaan Raija kuvasikin äidit usein pahoina ja kritisoi poroporvarillista perhe-elämää. Lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta.

Kuinka paljon rakkaus kestää? Raijan kysymykseen tekisi mieleni vastata, että paljon, mutta ei loputtomiin. Oli rakkaus miten suuri tahansa, ei se kaikkea kestä. Jos rakkaus pitää jatkuvasti ansaita, jos sitä pitää pyytää kerta toisensa jälkeen kuin armolahjaa, tulee piste, jolloin rakkaus lakkaa kestämästä. 

Ritvan teosta lukiessani alan ymmärtää paremmin, miksi Raija on minulle niin tärkeä. Sekä Ritva että Raija olivat omilla tavoillaan ulkopuolisia, joskin luultavimmin erilaisista syistä. Mietin, lukiko Raija koskaan C.G. Jungin elämäkertaa. Lukiko hän koskaan Jungin ajatuksia yksinäisyydestä, sanoja, joiden pariin itse olen niin usein palannut. Jung kirjoittaa: "Yksinäisyys ei synny siitä, ettei ympärillä ole ihmisiä vaan siitä, ettei heille voi välittää asioita, jotka itsestä tuntuvat tärkeiltä, tai se syntyy siitä että pitää arvokkaina ajatuksia, jotka toisten mielestä vaikuttavat epätodennäköisiltä."

Lukiessani en mieti Ritvan kertoman omaelämäkerrallisuutta tai fiktiivisyyttä. Kaikki kertominen, mukaan lukien omasta elämästä kertominen, on kuitenkin loppujen lopuksi valintoja ja tulkintaa. Jotain kerrotaan, jotain jätetään pois. Tarina kutoutuu sanotun varaan. 'Orvot' kasvaa loppua kohti ja samalla sisarusten äidin kylmyys muuttuu yhä jäätävämmäksi. Vaikka kaiken tapahtuneen voisi unohtaa, esineissä kokemukset tiivistyvät ja jatkavat elämäänsä. Ritva sanoin esineissä "tiivistyvät ne rakkauden hippuset, jotka kuvittelee tai toivoo saavansa."

Kävelen kirjahyllylle. Otan käteeni Raijan pienoisromaanin 'Saari' vain pitääkseni sitä kädessäni, silittääkseni sen etukannen ketunkuvaa, katsoakseni etuliepeessä olevaa Raijan kuvaa. Katsetta, joka on kirjoitusta.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa.

Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on niin pieni, että se tuntuu käytännössä olemattomalta.

Väittäisin, että Akselin ja Viljan tarina ei varmasti ole kaikkein tavallisin lestadiolaisen avioparin tarina. Akselin myötätunto jatkuvien raskauksien kourissa kamppailevaa Viljaa kohtaa kulkee läpi teoksen sen kantavana voimana. En usko, että moni muu mies olisi yhtä ymmärtäväinen kuin hän. Vielä vähemmän uskon, että kovinkaan moni päätyisi yhtä radikaaliin tekoon kuin Akseli.

Koska 'Taivaslaulusta' on jo kirjoitettu useimmissa blogeissa, haluan omassa kirjoituksessani tarkastella erityisesti naisen ruumista lestadiolaisen uskonnon käyttämän vallan välineenä ja objektina. Tässä tarkastelussa teoreettisena viitekehyksenäni on ranskalaisen filosofin Michel Foucault'n näkemykset vallan ja ruumiin välisistä kytköksistä.

Naisen ruumis. Mitä se 'Taivaslaulussa' kestääkään. Venyy ja kutistuu. Paisuu ja tyhjentyy. Lestanainen on ruumiinsa armoilla. Vastaantulijatkin katsovat ensin mahaa ja vasta sen jälkeen muuta osaa naisesta. Ruumiin kautta manifestoituu uskonyhteisön käyttämä valta, joka alistaa naisen synnytyskoneeksi. Se asettaa ehdot, joihin muu elämä on sovitettava. Jos ruumis on uskonnollisessa mielessä hengen temppeli, on raskaana olevan naisen ruumis lestadiolaisen temppelin pyhin huone.

Foucault puhuu biovallasta, joka on näennäisesti suojelevaa, mutta joka tosiasiallisesti toimii tehokkaana kontrollimenetelmänä. 'Taivaslaulussa' lestadiolaisuus näyttäytyy juuri tällaisena biovallan muotona, jonka yhteisönsisäinen tarkoitus on hyvä. Se pyrkii uskonnon kirjaimen toteuttamiseen, jossa lisääntyminen on Jumalan juhlistamista. Naisen osalta tämä valta on kuitenkin julmaa. Se päättää hänen ruumiistaan ja asettaa hänet mahdottomaan tilanteeseen, jossa nainen ei enää ole oman elämänsä subjekti, vaan biovallan häikäilemättömästi hyväkseen käyttämä objekti. Jos et noudata biovallan määräyksiä, olet huono, epänainen, epä-äiti, epäuskovainen. Ulkopuolinen, halveksittava. Kuvaavaa on sekin, että lestadiolaisuuden sisällä naisista puhutaan äiteinä, tyttärinä ja sisarina. Nainen naisena on jotakin normit ylittävää, pelottavaa, alkukantaista ja pois työnnettävää. Vagina dentata.

Vilja ei omista ruumistaan, eikä hän voi itse päättää siitä, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. Kaiken lisäksi hän on helposti hedelmöittyvää sorttia. Kuvaus juoksulenkistä, jolla Vilja hyvästelee ruumiinsa on riipaiseva. "Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho." Raskaana oleva ruumis ei ole oma, se on lestadiolaisen uskon haltuunottama ruumis. Kohtu sitoo naisen tiheisiin raskauksiin. Se on uuden elämän edellytys ja Viljan vihollinen. Vapaus on mahdollinen vain kohduttomalle. "Olen rukoillut sairautta, joka säästäisi hengen mutta veisi kohdun. Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana."

Lestadiolainen biovalta ei ulotu pelkästään ruumiseen, vaan ruumiin kautta se kontrolloi koko ihmistä aina ajatuksia myöten. Jo pelkkä omassa mielessä tapahtuva kyseenalaistaminen synnyttää huonon omatunnon. Kohdun tyhjyys on hetkellinen tila. Välitunti, jolta kellot kohta soittavat uuden raskauden pariin. Raskaustestejä ostetaankin säästöpakkauksina. Biovallan lonkerot tekevät pakenemisen mahdottomaksi. Lapset tarvitsevat Viljaa joka päivä. Heidän kysymyksilleen ja tarpeilleen ei tule loppua. Rauhala kuvaakin taitavasti lestadiolaisen ja uskonnottoman elämän välisiä yhteentörmäyksiä lasten leikeissä. "Nää nuket lähtis nyt seuroihin. Ne laittas hienot vaatteet päälle. [...] Ne kävelis seurapenkkiin niin että Anniinan poninhäntä heilus ja Katariinan iso tukka kahisis. Etupenkkiin ne ei menis, ettei kaikki kattos niitä eikä puhuja alkas kertomaan niitten synneistä, suruttomuuesta ja vääristä vaatteista."

Koska Vilja ei voi paeta ulkoisesti, hän pakenee sisään päin. Hänestä tulee toinen Vilja, joka projisoi omalle ruumiilleen mahdottoman kapinan tietokoneelta katsottujen pornoelokuvien tekonautintoruumiiden katselemiseen. Viljaa ja elokuvan naisia yhdistää se, että heidän ruumiinsa on väline, jota käytetään lasten tekemiseen ja miesten halujen tyydyttämiseen. "Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan."

Rauhalan tekstin rytmi, sen hyppelehtivyys ja tekstin väliin liitetyt blogimerkinnät, kuvaavat villtävän tarkasti ja väliin jopa hämmentävän uskaliaasti lestadiolaisuuden naiselle asettamien vaatimusten kokonaisvaltaisuutta. Erityisen hienoa on, että kaikista lestadiolaisuuden kipeistä puolista huolimatta Rauhala kuvaa myös siihen sisältyvän hyvän ja turvallisen. Hänen tekstinsä yllä lepää lämmin ymmärrys. 'Taivaslaulu' on niin  aiheensa kuin kirjallisten ansioidensakin puolesta merkkitapaus.


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
284 sivua
Kustantaja: Gummerus

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Baileys-palkinto 2014

burial-rites_medAmericanah_large
Kuten joku jo saattaa muistaakin, on suosikkikirjallisuuspalkintoni Baileys Women's Prize for Fiction, joka aiemmin tunnettiin nimellä Orange Women's Prize for Fiction.


Nyt on taas se aika vuodesta, että vuoden 2014 palkintokandidaattien lyhytlista on julkistettu. Baileysin kohdalla käytäntö menee niin, että ensin raati valitsee 20 teosta ns.  pitkälle listalle ja tältä listalta sitten 6 ns. lyhytlistalle.

lowland_med

Tänä vuonna lyhytlistalle ovat päässeet Chimamanda Ngozi Adichien, Hannah Kentin, Jhumpa Lahirin, Audrey Mageen, Eimcar McBriden ja Donna Tarttin teokset.


undertaking_medOma lukutilanteeni on tällä kertaa sikäli hyvä, että olen lukenut lyhytlistalle päässeistä teoksista puolet eli Adichien, Lahirin ja Tarttin teokset. Ne kolme, joita en ole lukenut, ovat minulle täysin tuntemattomia, mutta aion toki jossakin vaiheessa lukea myös ne, koska Baileys-palkintoehdokkuus on ollut minulle henkilökohtaisesti tae siitä, että kyse on teoksesta, josta mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulen itsekin nauttimaan. Olen listannut viime vuosina lukemani Baileys-teokset täälläSieltä löytyvät myös tämän vuoden pitkälistalaiset. Aiempia Baileys-ehdokkaita koskeva listaus on työn alla. 

Koska tosiaan en kaikkia lyhytlistalaisia ole lukenut, on vaikea lähteä veikkaamaan voittajaa. Baileys-palkinnon voittajan julistaminen on myös usein ollut aika yllätyksellistä. Tänä vuonna huomiotani kiinnitti esimerkiksi se, että Eleanore Cattonin 'Luminaries', joka oli ns. pitkällä listalla ei päässyt lyhytlistalaisten joukkoon, vaikka Catton on voittanut tällä teoksellaan jopa Man Booker -palkinnon. Viime vuonna taas voittajaksi nousi ainakin Suomessa suhteellisen tuntematon a.m. homes romaanillaan 'May we be forgiven', vaikka ehdokkaana oli myös hurjaa suosiota nauttinut ja palkintoja plokannut Hilary Mantel. Itse olisin mieluusti nähnyt tämän vuoden lyhytlistalla Rachel Kushnerin romaanin 'The Flamethrowers', joka oli minulle sekä intensiivinen, hurja, että erittäin mieleenpainuva lukukokemus. Se ei kuitenkaan noussut pikältä listalta lyhytlistalle.

Baileys-palkinto on myös sikäli mielenkiintoinen, että voittajan tittelistä kisaavat rintarinnan niin jo suurta suosiota saavuttaneiden tekijöiden teokset kuin esikoisromaanitkin. Tämän palkinnon kohdalla se, että tekijä on jo kannuksensa ansainnut ei ole tae siitä, että se tulisi valituksi voittajaksi.

goldfinch_med
A-Girl-is-a-Half-Formed-Thing_medHenkilökohtaisesti epäilen, että Adichiella olisi mahdollisuuksia voittoon, koska ainakaan aiempina vuosina sama kirjailija ei ole voittanut Baileys-palkintoa kahdesti ja Adichie kuittasi voiton vuonna 2007 romaanillaan 'Half of a Yellow Sun'. Sama tilanne on Donna Tarttin kohdalla, koska hän voitti Baileys-palkinnon vuonna 2003 romaanillaan 'The Little Friend'. Lisäksi Tarttin 'Goldfinchille' myönnettiin tänä vuonna Pulitzer-palkinto, joten epäilen, että Baileys-tuomaristo tulisi valitsemaan voittajaksi 'Goldfinchiä.' Lahirille Baileys-palkintoa ei ole myönnetty, mutta toisaalta myös hän on saanut Pulitzerin vuonna 2000 teoksellaan 'Interpreter of Maladies.' Voi hyvin olla, että Baileys-raati haluaa nostaa esiin jonkun tuntemattomammasta lyhytlistakolmikosta. Jos minä saisin päättää, kuka Baileys-palkinnon saa, antaisin sen Lahirille, vaikka 'Americanah' onkin minulle palkintoehdokkaista rakkain.





sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Claire Messud: The Woman Upstairs (Kohtaaminen-haaste)

Oletko koskaan kokenut Lucy Jordan -hetkeä?

At the age of thirty-seven she realised she'd never
Ride through Paris in a sports car with the warm wind in her hair.

Marianne Faithfullin 'Balladi Lucy Jordanista' on Claude Messudin romaanin 'The Woman Upstairs' ytimessä. Marianne Faithfull taas muutti minuun asumaan vuosia sitten, eikä hän lähde koskaan pois.  Ei sen jälkeen, mitä olemme yhdessä kokeneet. Jos minun pitäisi kuvata elämäni yhdellä biisillä, se voisi hyvinkin olla juuri 'The Ballad of Lucy Jordan'. Ei kukaan tietäisi, mitä tarkoitan, mutta on asioita, joiden kohdalla on vaan hyväksyttävä, että niitä voi jakaa kovin huonosti. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että tapahtuu jotakin, joka ravistelee elämän niin perustavalla tavalla uuteen uskoon, että Lucy Jordan unohtuu kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Näin tapahtuu 'The Woman Upstairsin' päähenkilölle Noralle, kun hän tutustuu Shahidien perheeseen: Siranaan ja Skandariin sekä heidän poikaansa Rezaan.

En ehtinyt lukea edes Messudin teoksen ensimmäistä sivua, kun tiesin, että tämä on minun kirjani. Lisäksi tämän kirjan lukeminen osui niin oivalliseen aikaan. Juuri nyt, keväällä, huhtikuussa, kuukautena, jonka raakuutta vihaan. Juuri nyt, kun olen yrittänyt vaikuttaa useampaankin asiaan, mutta vastaanotto on ollut vain tuomitsevaa hiljaisuutta tai katseita, joilla sanotaan: älähän nyt, ei ole sopivaa, älä hermostu, ei tässä mitään, etköhän nyt vaan liioittele. Jossain vaiheessa sitä joko masentuu tai lakkaa olemasta kohtelias ja hyväkäytöksinen.  Silloin sitä antaa huudon tulla, eikä välitä paskaakaan siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Nora, opettaja, kaikin tavoin hyväkäytöksinen ja kiltti vuodesta toiseen. Nora, joka rientää avuksi, ymmärtää ja lohduttaa. Nora, jota katson silmiin ja toteamme yhdessä, että ei elämä voi mennä näin. Nora, jonka kanssa huudan, koska olemme tulleet siihen pisteeseen, että kaikki epämääräinen ja kuvottava alkaa vaan pursuta suusta ulos.  Raivoava nainen, pelottava otus. Ei saa, nainen ei saa.

Annetaan Messudin puhua.

I'm a good girl, I'm a nice girl, I'm a straight-A, strait-laced, good daughter, good career girl, and I never stole anybody's boyfriend and I never ran out on a girlfriend, and I put up with my parents' shit and my brother's shit, and I'm not a girl anyhow, I'm over forty fucking years old, and I'm good at my job and I'm great with kids [...] It was supposed to say 'Great Artist' on my tombstone, but if I died right now it would say 'such a good teacher/daughter/friend instead; and what I really want to shout, and want in big letters on that grave, too, is FUCK YOU ALL.

Nora, otan sinua kädestä kiinni. Pannaan soimaan Killing in the name. Annetaan Rage Against the Machinen huutaa.  And now you do what they told ya, now you're under control.

Nora ja minä, me olemme yläkerran naisia. Niitä tavallisia. Meitä pahempi on vain ullakolla asuva hullu nainen, jonka meille esitteli ensimmäistä kertaa Charlotte Bronte romaanissaan 'Jane Eyre'. Feministikirjallisuudentutkijat Sanda M. Gilbert ja Susan Gubar vaikuttuivat hänestä niin, että antoivat naiskirjallisuudesta kirjoittamalleen antologialle nimeksi The Madwoman in the attic. Messud osoittaa, että jos yläkerran nainen jatkaa kiltteilemistä, työntää pettymyksensä sisään päin, alistuu ja nöyristelee liikaa voi käydä niin, että hänestä tulee ullakon hullu nainen, 'Jane Eyren' Bertha.

Elämässä tulee väistämättä aika, jolloin elämä alkaa tuntua pieneltä, jolloin kaikki ympärillä näyttää toistuvan iankaikkisesti (voi Simone de B., me rakastamme sinua) ja sitä huomaa ajattelevansa, että mikään ei muutu, että toivokin on jotain muille ihmiselle tarkoitettua. Messud kuvaa tätä tilannetta Noran elämässä ja kutsuu sitä Lucy Jordan -hetkeksi. Se on se hetki, jolloin vähitellen tajuaa, että unelmat eivät välttämättä koskaan käy toteen, kuten Noran unelma siitä, että hänestä tulisi suuri taiteilija. Kuten minun unelmani siitä, että sekalaisista papereista kellarissa tulisi jonakin päivänä kuin ihmeen kaupalla valmis tutkimus. Nora, sinä olet yläkerran nainen, minä olen kellarinainen. Jos me nyt emme huuda kaikkea tätä raivoa ulos, meistä tulee Berthoja, ullakkonaisia.

Ja sitten. Humahdus, pamahdus ja epifania. "When you least expect it. Suddenly, there's an opportunity, an opening, a person or people you couldn't have imagined, and - elation! - it feels as though you've found the pot of gold, when you'd thought all the gilt was gone from this world forever." Noran koko elämä mullistuu, kun hän tutustuu Shahidien perheeseen. Äkkiä hänessä riutuva taiteilija on täynnä energiaa ja hän huomaa työntävänsä syrjään monet jokapäiväisen elämän velvoitteet. Hän vuokraa yhteisen studion Siranan kanssa. Siranan, joka on aurinko, taiteilija, kuuluisa, kaikkea sitä, jota Nora itse haluaisi olla. 'The Woman Upstairs' saa minut muistamaan naisen, joka käveli luentosalia päästä päähän ja painoi epifanian repeatille. Miten Teiresias, miten Afrodite, miten runous, miten valkoinen marmori, miten aika ajassa, miten kaikki, mutta erityisesti Teiresias.

Mitä se on tämä ihastuminen toiseen ihmiseen. Rakkautta, vastaisivat useimmat. Sitäkin, sanoo Nora ja minä nyökyttelen. Se on sitä, että toinen ihminen sytyttää valon elämisemme huoneeseen. Se on sitä, että toinen ihminen saa meidät tuntemaan, että olemme valittuja, ainutlaatuisia ja korvaamattomia. Se on sitä, kun taideteos näyttää meille sellaisen salatun, jota emme voi sanoilla jakaa eteen päin. Se on kaipausta. Se on sitä, kun maailma antaa koskettaa kasvojaan. Se on sitä, kun näemme, että tällainen toinen kerros ylipäätään on olemassa.

En ihmettele yhtään, että Nora ihastuu Sirenan mieheen Skandariin. Kun luen Skandarin ajatuksia historian kirjoittamisesta, ihastun  häneen itsekin. Kun hän kertoo, miksi historia ei voi olla totta, hän tiivistää sanoiksi sen levottomuuden, jota koen kun asioista ei voi kertoa joka puolelta yhtä aikaa. Historia ja tarinat ovat aina jostakin näkökulmasta kerrottuja, parhaimillaankin vain yhden valitun, kapean näkökulman yrityksiä totuudeksi.

You can't make a picture three hundred sixty degrees; we can't, even in one second of a life, show everything that we experience. So how could we do such a thing for a person's history, or a people's history?
[...]
And what would it do, how would it change things, if nobody were allowed to know anything about Hitler, about the war, about any of it, until first they learned about Brahms, Beethoven and Bach, about Hegel and Lessing and Fichte, about Schopenhauer, about Rilke - but all this, you had to know first.

Skandar on Noralle minun luennoitsijanaiseni. Minä kerron nyt Norasta ja minusta tällä tavalla. Sen voisi tehdä lukemattomilla muillakin tavoilla. Jokainen lause on valinta, joka hylkää sata muuta lausetta. Sitä, miksi valitsen juuri jonkun tietyn lauseen tuntuu usein aika vaikealta selittää. Jostakin se lause tulee, päätyy sormista näppäimille ja näyttöruutuun. Se, että juuri joku tietty lause tulee valituksi tai ylipäätään edes mahdolliseksi riippuu niin monista tekijöistä: Luxembourgin puistosta, Michel Foucault'sta, Alice Walkerista, Simone de Beauvoirista, kirjallisuustieteestä, mielentilasta, henkilökohtaisesta historiasta, tuntemistani henkilöistä, lukemistani teoksista, katsomistani elokuvista, kuulemistani keskusteluista, kaipauksesta ja rakkaudesta. Sillä lauseella ei ole alkuperää. Kun ajattelen tätä, tunnen mitä Nora tuntee kävellessään öisiä katuja Skandarin kanssa. Kun ajattelen tätä, muistan luennoitsijanaisen, hänen tapansa kävellä luentosalissa. Hänen sanansa, OMG, nyt minä palan.

Sirena rakentaa näyttelyään, Nora luo pienoismaailmoja, joissa on huoneet Emily Dickinsonille ja Virginia Woolfille. Minä putoan menneisyyteen lukemaan.



Ilman Henrik Ibsenin 'Nukkekotia' Nora tuskin olisi nimeltään Nora. Muistattehan Nora Helmerin, joka totesi olevansa "ennen kaikkea ihminen" ja vasta sen jälkeen nainen?  Vuonna 1879 Noran sanat olivat vallankumouksellisia. Messud ei kaihda olla avoimen feministinen. Miten hirveän epämuodikasta ja ihanaa. Lukiessani palaan omien rakkaitteni pariin. Niiden feministitutkijoiden, joita ilman en tätä nyt tässä kirjoittaisi.

Ja sitten tulee se viimeinen kuuluisa niitti, joka liittää minut Noraan nippusiteillä. Ei siinä vielä kaikki, että Messud tutustuttaa minut Noraan. Että  hän kuljettaa minua läpi vuosien, luentosalien ja feministiteorian täyttämien öiden. Hän nostaa esiin myös blogini.  Muistellessaan entistä poikaystäväänsä, Nora puhuttelee minua: "Reader, in  my time, I almost married."

***

Tämä teksti on vastaus Kohtaaminen-haasteeseen, johon minut kutsui osallistumaan Kaisa Reetta. Haaste on osa lukukeskuksen valtakunnallista lukuviikkoa.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi.

Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Koska olen huonosti selvillä, kuinka laajalti tämä haaste on jo kiertänyt, haastan mukaan kenet tahansa, joka haluaa jakaa kohtaamisensa blogiyhteisölle. 

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Rachel Kushner: The Flamethrowers

Ostin Harley Daavidssonin, sillä ajelen iltaisin, varmaan lähtee startista käyntiin nääs. Kun haiuslihas jo pullistuu, niin kampiakseli hurjistuu ja neidon nännit mun selkääni vasten puristuu.

Vaan eipäs puristukaan. Neito on se, joka ajaa. Eikä fillarikaan ole harrikka, vaan Moto Valera.

Rachel Kushnerin 'The Flamethrowers' (2014) tempoilee moneen suuntaan. On nopeusajoja suola-aavikolla, taidenäyttelyitä New Yorkissa, pornoleffoja vihreiden ovien takana, poliittista aktivismia 1970-luvun Italiassa, kumityöntekijöitä Brasilian metsissä sekä joukko romaanihenkilöitä, joiden perimmäisiä aivoituksia tuntevat tuskin he itsekään. Teoksen päähenkilökin on kuin kuka nuori nainen tahansa, mutta häntä kutsutaan Renoksi, koska hän on kotoisin sen nimiseltä paikkakunnalta. Tosin nyt minä huijaan, ei Reno ole kuin kuka tahansa, kaukana siitä. Itse asiassa erinomaisen omanlaisensa, mutta minkälainen, se on sitten taas jo hieman kimurantimpi juttu. Ainakin hän osaa ajaa kovaa moottoripyörällä, ajautua kummallisiin seurueisiin ja rakastaa vääränlaisia miehiä, kuten enempi vähempi paskiaista nimeltä Sandro.

Kushnerin romaanissa on jotakin samaa kuin Tarttin 'Goldfinchissä'. Jos Reno ja 'Goldfinchin' Theo Decker kohtaisivat, seuraisi siitä ehkä romanssi, mutta ainakin vauhtia, vaarallisia tilanteita ja läjäkaupalla viittauksia kuuluisiin taiteilijoihin. 'Goldfinchin' tavoin 'The Flamethrowers' on taiteen kyllästämä. Se ei ole taideromaani, mutta se on pääsemättömissä kuvataiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta. Jokainen mainittu taiteilija - kuten esimerkiksi Warhole, Giacometti, Antonioni, Brecht, Rimbaud vain muutamia mainitakseni - tuo teokseen oman viitekehyksensä. 

Teoksen henkilötkin muistuttavat siinä mielessä taideteoksia, että he ovat useimmiten jotakin muuta kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa. He peittävät, kätkevät, huiputtavat, valehtelevat. He ovat pinta, jota taidenäyttelyvieras voi tulkita. He ovat myös pinnan alla, mutta ennen kuin heidän ominaispiirteitään ehtii tunnistaa, tulee pimeää tai maisemanvaihdos. Mitä he sitten ovatkin, he ovat hurjan kiinnostavia. Renon lisäksi erityisesti Sandron ystävä Ronnie. Ei hänestä ota selvää, hän avaa itsensä peittämällä. Hän on oma manifestinsa. Usko tai ole uskomatta, ei se Ronnieta kiinnosta. Mitä tahansa hän sanookin, on se kiertoilmaisu tai sitten niin suora ilmaisu, että se menee jo mutkalle.

Lähimmäksi lukija pääsee Renoa. Ajamaan hänen kanssaan kilpaa moottoripyörällä ja tekemään naisten nopeusajon maailmanennätyksen. Vaeltelemaan taidenäyttelyiden avajaisiin, näkemään taiteen silmäätekeviä tai niitä, jotka sellaisia haluaisivat olla. Kuulemaan keskusteluja, joista ei ymmärrä sen enempää kuin Renokaan. Se menee näin, kunnes se menee toisin. Tärkeää on, että joku kuuntelee, mutta vielä tärkeämpää on olla äänessä. Pitää muistaa, että ei kysy vääriä asioita. Että varsinkaan ei kysy, kuka kukin on, sillä sellaiset asiat kuuluu tietää. Muuten sitä on vaarassa jäädä kiinni typerryttävästä hölmöydestä.

New Yorkista mennään Italiaan. Renon kanssa Sandron vanhempien kotitaloon, jossa palveilijat hiippailevat kuin aaveet. Jossa on omat sääntönsä, joiden mukaan ei voi toimia oikein, jos on amerikkalainen ja nuori, kuten Reno. Kummalliset kanssakäymisen koodit vallitsevat. Niitä ei voi tulkita, eikä Sandro niitä Renolle opeta, ei edes voi. Ne kulkevat veren perintönä, vierasta verta ne kammoksuvat.

Italiaa ennen käytiin Brasiliassa Sandron isän kanssa. Oltiin liikemiehiä kumibisneksessä, rikastuttiin, tultiin vaikutusvaltaisiksi. Muututtiin mahtaviksi. Välillä oli toinen maailmansota. Sielläkin ajettiin moottoripyörillä. Ammuttiin. Kuoltiin. Oltiin nuoria miehiä kaupungin kadulla. Ajettiin ensimmäistä kertaa fillarilla. Vauhdin ja hallinnan tunne. Siellä ne siemenet kylvettiin, se rakkaus liikkuviin kaksipyöräisiin ja kumiin, jota myöhemmin etsittiin Brasiliasta.

Kaikesta edellisestä kasvoi Valeran rengastehdas. Se palkkasi ihmisiä, työläisiä, jotka rupesivat kapinaan. Siirryimme aikaan, jolloin oli vaarallista olla rikkaan italiaslaisperheen jäsen. Katkerimmin tämän koki Sandron veli Roberto. Opiskelijamellakat ja ääriliikkeet, Punaiset Prikaatit. Renon mukana kadulla. Kaasu käy myös niiden silmiin, jotka ovat Renon tavoin paikalla ilman poliittisia päämääriä. Elämän heittäminä, toipumassa petollisesta rakkaudesta. Sandron maanisen naishimon seurauksista. Osana kommuunia, joka ottaa avosylin vastaan, kunnes heittää ulos kadulle turhan mustasukkaisuuden vuoksi. Taas mennään. Ajetaan autolla autostradaa. Kumi palaa molemmista päistä.

Minne Reno meneekin on siellä sisäpiiri, johon hän ei kuulu. Keskustelut työntävät Renon pois. Sylvia Plathin ääni kysyy: "Oletko sinä meidän kaltaisemme ihminen?" Pitäisi tuntea niin paljon enemmän ihmisiä, tietää, muistaa, mikään ei riitä. Olisi pitänyt kasvaa toisin, jotta pääsisi sisään. Ja mitä siellä olisi? Mahdollisuus esittää itsensä, olla representaatio. Näyttää piilottamalla. Ei Renon juttu ollenkaan, mutta silti ulkopuolisuus nakertaa. Unohtuuko se, jos ajaa tarpeeksi kovaa? Unohtuuko se, jos ei pysähdy miettimään? Unohtuuko se, jos vaihtaa Sandron Ronnieen? Kukaan ei vastaa. Kukaan ei tiedä. 

Voiko kirjasta nauttia, jos vähän väliä huomaa kyselevänsä, että mistäköhän tässä oikein on kysymys? Rachel Kushnerin 'The Flamethrowersin' perusteella vastaus on: kyllä voi ja kovasti voikin. Kypärä päähän ja menoksi.  

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Hullut päivät, Tiina Raevaara ja dilemma



Kirjojen ostaminen on tänä vuonna räjähtänyt käsiin. Tätä oireyhtymää ei todellakaan lievitä käynti Hulluilla päivillä. Saalista lähti taas mukaan ja selitykset ostoksille on tietysti valmiina.

Selasin 'Ghana ikuisesti' oli pakko ostaa, koska se on yksi niistä kirjoista, jotka haluan lukea uudestaan. Luin sen ensimmäisellä kerralla englanniksi ja nyt haluan lukea sen vielä suomeksi, koska aiemmalla lukukerralla se osui huonoon lukusaumaan ja lukemiseen meni luvattoman kauan aikaa.

Murakamia nyt vaan ei voi olla ostamatta, jos sitä on tarjolla. Morrisoniakin haluan taas lukea pitkästä aikaa, vaikka yleensä olenkin hänen uudemman tuotantonsa kanssa hieman eksyksissä. 'To Kill a Mockingbird' on ollut lukulistallani jo pitkään. 'Kvanttivarkaan' ostin sen takia, että olen melkein- lainannut sen kirjastosta jo ainakin viisitoista kertaa. 'Appelsiininkuorten katu' jotenkin vaan ööö ... tarttui mukaani. Hyvä selitys sekin.

*

Tiina Raevaara oli tosiaan tänään vieraana kirjastossamme. Oli tarkoitus kirjoittaa muistiinpanoja, mutta oli niin mukava kuunnella Raevaaraa, että muistiinpanojen tekeminen jäi aika vähiin, joten tässä nyt vaan joitakin hajanaisia tunnelmia Raevaaran vierailusta. 

Puheenaiheena oli erityisesti 'Laukaisu' ja jossain määrin myös 'Hukkajoki,' jonka olimme lukeneet lukupiirissä. Raevaara kertoi myös yleisesti omasta kirjoittamisestaan ja suhteestaan eri kirjallisuuden lajeihin: romaaniin, pienoisromaaniin, novelliin ja tietokirjoihin. Hän kertoi 'Laukaisussa' halunneensa kokeilla nimenomaan pienoisromaanin kirjoittamista. Sen kirjoittamisen yhteydessä hän kertoi lukeneensa "taustateoksina" mm. Oatesin 'Sisareni, rakkaani' sekä Shriverin 'Poikani Kevinin.'

Raevaara kertoi myös erilaisista kertojakokeiluista 'Laukaisun' kertojan suhteen; mm. siitä, miten minäkertoja ei toiminut teoksessa ollenkaan. Noin muutoinkin hän sanoi kiinnittävänsä erityistä huomiota juuri kertojaan. Tämä oli todella mielenkiintoista, koska sekä 'Laukaisussa' että 'Hukkajoessa' olen nauttinut suuresti Raevaaran kertojista. Puhetta oli myös siitä, että Raevaaran teoksissa on usein aika synkkiä tapahtumia, kuolema on usein läsnä. Erityisesti esikoisteoksestaan 'Eräänä päivänä tyhjä taivas' puhuessaan hän naureskeli, että toivottavasti lukijat eivät pidä sitä omaelämäkerrallisena, esikoisteoksia kun usein luetaan jonkinlaisina kirjailijan oman elämän kuvastajina. Synkkien elementtien esiintymisen selittäjäksi hän mainitsi, että se saattaa johtua siitä, että hän kirjoittamalla haluaa käsitellä omia ajatuksiaan kuolemasta. Oikeassa elämässä Raevaara on kuitenkin kaikkea muuta kuin synkkä. Energinen, iloinen ja ystävällinen.

Raevaara oli myös todella sympaattinen. Aivan ihastuttava oli hänen kuvauksensa siitä, miten tärkeiksi 'Hukkajoen' henkilöt olivat hänelle kirjoittamisen myötä käyneet ja miten surullista heistä oli luopua teoksen valmistumisen myötä. Omasta lukemisestaan Raevaara totesi, että hän lukee kaunokirjallisuutta mielellään suomeksi (myös käännöksinä) ja monesti hän saattaa lukea jonkun teoksen useampaankin kertaan. Tilaisuuden lopuksi kävin vielä kertomassa hänelle, että pidän hänen teoksistaan jollain aivan erityisellä tavalla, jota en itsekään osaa (tai oikeastaan edes halua) sen tarkemmin määritellä. Oli mukavaa päästä sanomaan se suoraan hänelle.

*

Dilemmassani on kyse siitä, että on niin valtavasti kirjoja, jotka haluaisi lukea ja toisaalta yksi lukukerta ei monesti edes ole tarpeeksi. Esimerkiksi juuri 'Hukkajoen' kohdalla koin vahvasti, että yksi lukukerta ei mitenkään riitä. Tähän samaan, useampaa lukukertaa vaativaan joukkoon kuuluu omalla kohdallani iso läjä teoksia, joista tällä hetkellä päällimmäisinä edellä mainitun 'Hukkajoen' lisäksi ovat tänään ostamani Selasin romaani, Zadie Smithin 'Risteymiä' ja Tea Obrehtin 'Tiikerin vaimo.' Olen nämä kaikki lukenut englanniksi ja luulen, että saatan olla menettänyt jotakin myös sen takia, että en ole lukenut niitä suomeksi. Tämä on dilemman b-osa.

Yliopistolla aikoinaan iskostettiin opiskelijoiden päähän, että kirjallisuutta on luettava alkuperäiskielellä. Olenko ottanut tämän ohjeen liian vakavasti? Ainakin jo vuosia tilanne on ollut se, että olen kokenut , että on jollakin tavoin väärin lukea käännöstä. Tässä ei ole kyse siitä, että mitenkään aliarvioisin käännöksien laatua. Joskus hyvä käännös voi olla suorastaan parempi kuin alkuperäiskielinen. Kuitenkin suhteeni sanoihin on sillä tavalla omituinen, että ne merkityskoostumat, joita sanat kantavat mukanaan eivät avaudu minulle samalla tavoin erikielisinä ilmaisuina. Tällöin käännöksen on mahdotonta toimia samoin kuin alkuperäistekstin.  Kielitaitoni tosin ei riitä kuin englannin- ja ruotsinkielisten teosten lukemiseen, joten dilemma liittyy vain näillä kielillä kirjoitettuihin teksteihin. Luen myös paljon kirjallisuutta, jota ei käännetä suomeksi, joten niiden kohdalla vaihtoehtoa ei edes ole. Oma omituisuutensa on, että Murakamia haluan lukea ehdottomasti englanniksi. Esimerkiksi 'Suuri lammasseikkailu' ei toiminut omassa luennassani suomeksi ollenkaan, mutta englanninkielisenä nautin siitä kovasti.

Kirjastovierailusta vielä iso kiitos Tiina Raevaaralle näin bloginkin kautta! Hänen seuraavan teoksensa kohdalla aion kiinnittää entistä enemmän huomiota kertojaan. Sitä odotellessa, dilemmaa mietiskellessä.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Fragmentteja alkuvuoden luetuista

Kiitos kaikille lukijoilleni ja niille, jotka ovat kommentoineet. Rrrrakastan kommentteja!

Ajattelin kirjoittaa ensimmäisen blogikatsaukseni, jossa nostan esiin niitä teoksia, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen tai muutoin olleet mielenkiintoisimpia alkuvuoden 2014 aikana.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Kotimaisen kirjallisuuden osalta on blogissani alkuvuodesta laukaistu, purkauduttu, kohistu, ripustettu maailmojen lippu liehumaan sekä ymmärretty chilin nauttimisen vaarat.


Tiina Raevaaran 'Laukaisu' on kuin luoti. Tiivis kiteytymä, kova, valoa taittava särmäkivi. Huomenna menen kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, kun hän saapuu vieraaksi kirjastoomme. Odotan hänen kohtaamistaan mielenkiinnolla, sillä hänen teoksillaan on erityinen tapa kaivautua minuun. Ne kulkevat samaa polkua, jonka raivasi Raija Siekkinen aikoinaan. Raevaaran sen enempää kuin Siekkisenkään kirjat eivät ole minulle vain kaunokirjallisia maailmoja, vaan pikemminkin verenkierron palasia. Mystisiä, selittämättömiä, avaavia, ravistavia, jonkin salatun melkein paljastamista. Kirjoitukseni 'Laukaisusta' on ollut blogini suosituin kirjoitus ja tämä tietysti on Raevaaran, ei minun ansiotani.

Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaus' on jäänyt elämään ajatuksiini pitkälti lukemisen jälkeen. Olen monesti jopa miettinyt laittavani lisäyksen blogiini, koska bloggauksen jälkeen on tullut mieleen asioita, joita en heti lukemisen jälkeen hahmottanut. 'Purkauksessa' minua kiinnostaa näin jälkikäteen erityisesti se, että ne asiat, joita blogissani kritisoin ovat samoja, joiden myöhemmin olen alkanut miettiä olevan teoksen vahvuuksia.

Katja Kaukosen 'Kohina' riemastuttaa loppuratkaisullaan, joka avaa mahdollisuudet monille eri tulkinnoille. Sisäkertomuksen käyttö osana teoksen rakennetta nostaa koko teoksen uusiin ulottuvuuksiin. Olen rakenteiden ja kertojaratkaisujen ystävä, pidän siitä, että saan lukiessani luoda kertomuksen. Pidän siitä, että ei anneta liikaa valmiiksi, vaan luotetaan lukijaan. 'Kohina' ruokkii näitä halujani kutkuttavasti.

Leena Krohn on kirjailija, jota kohtaan tunnen jotakin kummallisen suloista myötätuntoa. Ihailen suunnattomasti hänen tapaansa luoda omastamme poikkeavia maailmoja, jotka samalla kertovat olennaisimman myös siitä maailmasta, jossa elämme. 'Hotel Sapiens' on edellä mainitusta mitä mainioin esimerkki. Pystyin lukemaan sitä vain pieninä palasina, koska se sai ajatukseni liikkeelle niin moneen suuntaan, että päässäni oli multimediatehdas non-stoppina. Valtavia henkisiä liikahduksia tapahtui Hotel Sapiensissa yöpyessäni, mutta aina yön tullen minua alkoi pelottaa. Jotain uhkaavaa ja pimeää ui Hotel Sapiensista mieleeni. Tuntui lohdulliselta, että lopussa ripustettiin liehumaan maailmojen lippu.

Johanna Sinisalon 'Auringon ydin' oli riemukkaan riekkumisen juhlaa. Sitä lukiessa piti aina välillä huudahtaa ilosta ja nautinnosta. "Just niin". "Ha-haa, hit the road Jackie." Sukupuoli ja sen perinteinen määrittely ja siihen liitetyt merkitykset saavat 'Auringon ytimessä' voimaannuttavaa kyytiä. Miten pidänkään siitä, että Sinisalo kirjoittaa korkealta ja kovaa ja häpeämättä, suorastaan julistaa megafoniin. Sinisalon teksti palaa riehakkaammin kuin rintaliivit feminismin toisen aallon aikana.


Ulkomaisen kirjallisuuden kohdalla alkuvuosi on ollut huima. Tämä johtuu osin siitä, että luin monia palkittuja teoksia, erityisesti Baileys-palkittuja, joista tähän mennessä ylipäätään yksikään ei ole osoittautunut pettymykseksi.



Vuosi vaihtui Donna Tarttin 'Goldinfinchin' seurassa, joka kulki mukanani omassa pienessä kangaskassissaan, minne sitten meninkään. 'Goldfinch' on teos täynnä taidetta, surua, nuoruutta, epätoivoa, etsimistä. Se on Theo Deckerin odysseia, matka kohti sitä, mikä ja kuka Theo Decker on. Se sisältää myös kertkaikkisen riemukkaan henkilöhahmon, Boriksen, josta tulee Theon hyvä ystävä niin Hyvässä kuin etenkin Pahassa.

Ruth Ozeki: A tale for the time being
Ruth Ozekin 'A Tale for the time being' avasi minulle ihan kokonaan uuden maailman. Menin juovuksiin kvanttimekaniikasta. Tätä lukiessani nousin aina välillä kävelemään ja toteamaan, huh-huh. Ozeki sai minut tuntemaan, että kaikki tosiaankin liittyy kaikkeen. Varsinkin, jos unohdamme sellaiset aikamääreet kuin menneisyys ja tulevaisuus. Ozeki sai minut myös googlettamaan ja twitterista pamahti näytölleni hänen romaanihenkilönsä vanhan Jikon twitter-tili. Se oli pysähdyttävä hetki. Oli muutoinkin nautinnollisen hämmentävää, kun ajattelin jotakin ja muutaman sivun päästä löysin ajatukseni Ozekin romaanista. Jos tähän asti luetuista teoksista pitäisi valita vain yksi (mikä kamala tehtävä) olisi se 'A tale for the time being.'

Tekstiilisouk Dubaissa (kuva: Omppu)

G. Willow Wilsonin Alifin mukana matkustelin monenlaisissa maailmoissa, joissa tapasin mitä ihmeellisimpiä tyyppejä ja otuksia. Wilson sai minut kiinnittämään huomiota tietotekniikan poliittiseen puoleen ja siihen liittyvään vallankäyttöön. Hänen ajatuksensa ovat myöhemmin kevään kuluessa todentuneet Venäjän ja Ukrainan välisessä konfliktissa, jossa internetillä, siihen pääsyllä ja siitä ulos sulkemisella on ollut tärkeä merkityksensä. Wilson, muslimi, nainen, kirjailija ja sarjakuvantekijä, lumosi minut niin, että aloin seurata häntä twitterissä.


Anna Stothardin nimettömän päähenkilön kanssa kannoin hänen äitinsä matkalaukkua. 'Pinkissä Hotellissa' oli vahva aistimusmaailma. Tuoksut ja hajut tuoksuivat ja haisivat ja yhdistyivät komeaan visuaalisuuteen. Identiteetti ja sen etsiminen oli keskeistä tässä road movie -tyylisessä romaanissa. Tästä kirjasta blogattuani tapahtui sellainenkin juttu, että eräänä iltana juuri ennen nukkumaanmenoa puhelimeni piippasi. Kun aloin tutkia, mistä oli kyse, huomasin Stothardin uudelleentwiitanneen bloggaukseni hänen romaanistaan. Huh. Syrjäisen ja pienen Suomen aloittelevan bloggarin kirjoitus oli päätynyt kirjailijan itsensä twitter-seinälle. Tämän jälkeen blogiini tulikin monia vierailuja twitterin kautta. Mitäköhän he tekstistäni ajattelivat, kun eivät ymmärtäneet siitä mitään yhtä englanninkielistä lainausta lukuunottamatta.


Herta Mueller: Tänään en  halunnut tavata itseäni
Shani Boianjiu kutsui minut vierailemaan Israelin armeijassa. 'The people of forever are not afraid' on rakenteellisesti haastava teos, joka läväyttää silmille todellisuuden, jossa nuoret naiset kiskaistaan kahdeksi vuodeksi armeijaan, jossa tapahtuvista asioista selviämiseen ei välttämättä loppuelämä riitä. Boianjiun seuraavaa teosta odotan innolla, sillä hänen kirjoittamistapansa on erittäin mielenkiintoinen.

Yritin myös taas kerran tulla toimeen Herta Muellerin kanssa, mutta ei siinä tälläkään kerralla kovin hyvin käynyt. Hän on loistava, toistan loistava ja totean vielä kolmannen kerjan loistava kirjailija, mutta en pääse hänen teksteihinsä sisälle. 'Tänään en halunnut tavata itseäni' sai minut kirjoittamaan kaksi keskenään vastakkaista kirjoitusta, joista molempiin sisältyi sama lause.

Käytyäni pienellä St. Kildan saarella Karen Altenbergin opastamana sain ihailla vertaansa vailla olevan huikeaa henkilökuvausta, jolle saaren luonto antoi sen sävähdyksen, joka saa sydämen lyömään nopeammin. Niin kaunista, niin raakaa. Ikävää, että tätä teosta ei ole suomennettu, koska olen varma, että siitä pitäisi todella moni. Edellinen ajatukseni perustuu siihen, että Eowyn Iveyn 'Lumilapsi' on ollut hyvin suosittu (vaikka itse en sille erityisesti lämmennyt) ja Altenbergin 'Island of Wings' sisältää samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä hankausta ja yhteiseloa, mutta on ihan hemmetin paljon 'Lumilasta' parempi romaani.


Löysin myös itselleni uuden kirjailijatuttavuuden, Alice McDermottin, joka kirjoittaa pienesti ja äärimmäisen vaivattoman tuntuisesti. Hänen tarkat havaintonsa saivat minut hiljaiseksi. McDermott ei käytä lukijan kosiskelemiseksi mitään tehokeinoja. 'Someone' osoittaa, että hän vaan yksinkertaisesti on ihan armoitettu kertoja, joka vetää lukijan tunteineen mukaan tarinaan sellaisella intensiteetillä, että romaanihenkilöiden ja todellisen elämän henkilöiden välinen raja katoaa.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Haastevastauksia

Kiitos haasteeta Pihi nainen. Vastaan nyt samoin tein, että ei unohdu. Muumihaaste on edelleen hautumassa, kun en löydä yhtä valokuvaa:

11 ASIAA MINUSTA

1. En voi sietää vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja pienemmän/heikomman kiusaamista ja halveksuntaa

2. Inhoan huhtikuuta

3. En ole kodin hengetär

4. Tykkään tanskalaisista tv-sarjoista ja elokuvista

5. Innostun helposti

6. Tekniset vempaimet ovat heikko kohtani

7. Jos suutun, osaan olla hyvin hyvin vihainen ja tehdä sen jäätävän tyylikkäästi ja joskus myös valitettavan ilkeästi

8. Olen taistelijaluonne

9. Viihdyn teeskentelemättömien ihmisten seurassa

10. Nukun liian vähän, koska en malta mennä ajoissa nukkumaan

11. Haluaisin nähdä Oopperan kummituksen


PIHIN NAISEN KYSYMYKSET ja vastaukseni niihin

1. Millainen ihminen on tärkein läheisesi?
Maailman ensteks parhain tyyppi

2. Miksi vastasit tähän haasteeseen?
Vastasin, kun haastettiin. Eikun tietysti siksi, että voin kertoa itsestäni 11 asiaa. :)

3. Minkä taidon osaat hyvin?
Lapseni rakastamisen

4. Mitä tekisit vapaapäivänä, joka olisi vain sinun tarpeitasi varten?
Kävelisin ympäriinsä Pariisissa

5. Kenen kanssa viettäisit kuukauden kahdestaan erämaassa?
Ihmisen, joka tuossa vastapäätä syö juuri karjalanpiirakkaa

6. Milloin olet parhaimmillasi?
Ideoidessani jotain juttua

7. Kenet haluaisit tavata?
Alice Walkerin

8. Lempiruokasi?
Sushi

9. Millainen elämä on hyvä?
Sellainen, jossa tulee koko ajan enemmän itsekseen

10. Haluaisitko elää ikuisesti?
En.

11. Suosikkikirjasi?
Hagar Olssonin "Chitambo"

Tässä vielä haasteen ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään. 
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

OMAT KYSYMYKSENI HAASTETUILLE, joita ovat seuraavien blogien pitäjät: Kirjakaapin kummitus, Kaisa Reetta T., Kirjavalas, Erjan lukupäiväkirja, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, La petite Lectrice, Luettua elämää, Nenä kirjassa, Lurun luvut, Sabinan knalli.

1. Jos sinulla olisi taikasauva, minkä asian muuttaisit maailmassa?

2. Kuka on esikuvasi?

3.  Miten sinusta tuli sinä?

4. Alkuvuotesi hulluin tapahtuma?

5. Lempikaupunkisi?

6. Lausahdus, jolla kuittaat hankalan tilanteen?

7. Mikä on parasta ihmisessä?

8. Biisi, jota useimmiten hyräilet?

9. Lempipuheenaiheesi saunassa?

10. Mikä on hyvä tapa aloittaa päivä?

11. Aurinkorasvasi suojakerroin?