perjantai 31. maaliskuuta 2017

L. Onerva: Murtoviivoja - BAR Finland 13

Novellihaaste on viime aikoina kärsinyt melkoisesti, kun runoinnostus on ollut niin valtaisa. Tuskin enää edes muistan aikaa, jolloin en aloittanut aamuani lukemalla runoja. Nyt joka tapauksessa paikkaan tilannetta kutsumalla BAR Finlandiin L. Onervan (oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen) ja hänen novellikokoelmansa Murtoviivoja, joka on vuodelta 1909. Monet aiemmat BAR Finland -teokset ovat olleet uudelleenlukuja, mutta tämän kokoelman luin nyt ensimmäistä kertaa.

L. Onerva (1881-1972) oli monipuolinen kirjailija, joka kirjoitti niin runoja, novelleja kuin romaanejakin. Tämän lisäksi hän teki käännöstöitä ja toimi kriitikkona. Onervan kirjalliselle tuotannolle tyypillisiä kysymyksiä on naisen asema ja siihen liittyvät vapauden ja sitoutumisen väliset ristiriidat, eikä Murtoviivoja tee tässä asiassa poikkeusta. Maria-Liisa Nevalan toimittamassa teoksessa "Sain roolin, johon en mahdu" L. Onervasta kerrotaan kuvaavasti kappaleessa, jonka otsikkona on "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana."

1880-luvun naisasialiike kasvatti naisten tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja naisen roolia ja naiseuteen liitettyjä merkityksiä alettiin sen myötä yhä enenevässä määrin problematisoida. L. Onerva oli vasta 16-vuotias, kun hän kirjoitti:

Muuten olen usein ajatellut, että jos ei naisen vapautta olisi rajoitettu, niin ehkä olisi maailmassa paljon enemmän nerontuotteita, ja jaloja aatteita. Kenties nuo naiset, jotka syntyivät ja kuolivat niin ahtaissa oloissa, olisivat olleet kuinkakin eteviä ja jaloja. (emt, s. 288)

*

Murtoviivoissa Onerva kuvaa erilaisia variaatioita naisten elämästä ja heidän tekemistään ratkaisuista. Kokoelman aloittava novelli kertoo avioparista, Heikistä ja Elisasta. Siihen on kirjoitettu näkemys, jonka mukaan nainen on miehelle kiinnostava niin kauan kuin hän on haave ja unelma. Todellista naista mies kestää kovin huonosti. Onerva kuvaa Elisan korostuneen lapsenomaisena, kun taas Heikki on kuvattu aikuisena.

Novellissa 'Marketta Salminen' novellin päähenkilö on elämän kovettama nainen, joka on jättänyt taiteilijamiehensä ja jonka elämä naisena on jo 38-vuotiaana monella tapaa ohi. Marketta Salmisen henkilöhahmon kautta Onerva kritisoi mm. naisen ulkonäölle asetettuja vaatimuksia. Nimipäähenkilön kasvoista hän kirjoittaa, että

[n]iistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi.

Marketta Salmisen itsemäärämisoikeuden hinta on naiseuden menettäminen siinä mielessä, miten muut asian näkevät. Novellin nimihenkilö on itsensä valitessaan muuttunut näkymättömäksi muiden silmissä. Novelli 'Meiri' puolestaan kertoo orvoksi jääneestä Meiristä, jolle Tohtori Kolista tulee ensin isähahmo ja myöhemmin mies. Missään välissä Meirillä ei ole tilaisuutta pohtia, kuka hän itse on. Miehelleen Meiri on kaukana tasaveroisesta kumppanista ja tämä kutsuukin Meiriä "pikku linnuksi."

Murtoviivojen novellien nainen sekä etsii itseään vahvempaa, että toisaalta kärsii siitä ristiriidasta, että hänen on mahdotonta valita sekä itsensä että rakkautensa. Novellissa 'Itsenäinen nainen' Onerva kuvaa naisen tuntoja seuraavasti:

Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus.
[...]
Tunsin, että minun oli luovuttava joko persoonallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta.

Naiseuden eri puolet eivät mahdu onervalaiseen naiseen. Hänen naisissaan on herännyt uusi tietoisuus, mutta se, miten sen kanssa pitäisi elää on vielä hämärän peitossa ja nainen palaa etsimään turvaa vanhasta tutusta juonikuviosta, vahvan miehen tarjoamasta turvasta, jota vasten hänellä on lupa tuntea itsensä heikoksi. Horisontti avautuu, mutta on vielä valoton. Naisen paikka on jatkuvasti ihan konkreettisestikin murtoviivoilla seisomista.

*

Osa novelleista käsittelee yleisempiä ihmiselämään liittyviä teemoja. Novelli 'Luonnonlaki' esimerkiksi kertoo nuorukaisesta, joka on päättänyt tehdä itsemurhan, koska hän ei kuulu niihin valioyksilöihin, jotka ansaitsevat elää. Novelli 'Elämä kuoleman jälkeen' puolestaan kertoo kirjailijasta, joka on kateellinen hyvin menestyneelle oopperalaulajaystävälleen. Kirjailija ei ole valmis luopumaan vakaumuksestaan ja itselleen asettamistaan eettisistä vaatimuksista, vaan elää mieluummin köyhyydessä ja puutteessa.

Kokoelman loppupuolella Onerva palaa naisen asemaan liittyvään tematiikkaan ja novellissa 'Viha' sekä kokoelman päättävässä novellissa 'Lankeemus' nainen näytetään hänen itselleen asettamiensa ja ympäristön taholta tulevien vaatimusten ristiaallokossa. 'Vihassa' Onerva kyseenalaistaa avioliiton, joka tässä novellissa on instituutio, joka tappaa rakkauden, "ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon." Avioliitossa nainen ei voi olla kokonainen, vaan hänen on jatkuvasti soviteltava tekemisiään puolisonsa mukaan.

Yhteiselon lakastuneisuus kirjoittuu 'Vihassa' naisen kasvoihin. Väärinymmärrykset puolisoiden välillä kasvavat ja he ajautuvat omiin maailmoihinsa. Miehen "ratkaisu" on elää niin kuin vaimoa ei olisikaan, mutta toisaalta juuri vaimonsa kautta hän alkaa vihata naisia yleisemminkin. Vaimon osana taas on muuttua palvelijaksi, mukautujaksi ja vaikenijaksi. 'Viha' on avioliittoviilto, jossa nainen on lopulta olemassa vain pidäteltyjen vihantunteidensa kautta.

Novellissa 'Lankeemus' naispäähenkilö Ertta omaksuu kovan naisen roolin ja kyseenalaistaa puolisonsa tasa-arvopyrkimykset julistamalla, että hän haluaa katsoa miestään ylöspäin. Samanaikaisesti hän kuitenkin toteaa olevansa miestään vahvempi. Kaikki vuosien aikana Ertan sisimpään kerääntynyt viha ja kuona ryöpsähtää julki. Koska tämä novelli on kokoelman viimeinen vaikutelmaksi tulee, että Ertan myötä pääsevät ääneen kokoelman muutkin naiset, joilta itsenäisyyden puute tai sen hinta on vienyt elämänilon.

Koska et antanut minun virrata elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen minä soutava sinun suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa.

Onervan kieli on tulta. Se polttaa vielä yli sadan vuoden takaakin.



L. Onerva: Murtoviivoja (2000/1909)
179 sivua
Kustantaja: Otava


#Novellihaaste - 12 novellia

BAR-Finland -välilehti blogissani klik



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas

Säkeilyvaaran kannessa pitäisi lukea isoilla selkeillä kirjaimilla:

Saattaa lisätä kiinnostusta runoutta kohtaan huomattavassa määrin ja aiheuttaa runokokoelmien hamstraamistarveoireilua.

Koska edellä mainitun kaltainen varoitus puuttui lähdin viattomin ja pahaa aavistamattomin mielin tutkimaan, mitä havaintoja ja tulkintoja ovat runoista tehneet Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen. Runorepertuaari on teoksessa varsin laaja, sillä mukana on niin uudempaa kuin vanhempaakin aina Kalevalasta rap-lyriikoihin asit. Kirjoitukset runoista ovat parin sivun mittaisia ja tyyliltään vaihtelevia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen kirjoittavat myös omista runoistaan.

Nyt sukelletaan.

Tiihosen kirjoituksessa runoilijaa ei säästellä ja piikki sojottaa myös runoanalyysien suuntaan. Kas näin Tiihonen runostaan 'Kesäillan kevyt käsitteellisyys.'

Jonkinlainen merkitystavoite lienee kirjoittajalla tässäkin runossa ollut, mutta hyvin vaikea sanoa mikä. Käy niin että dissonanssisen konnotaation yritys tavoittaa relevantti refleksikaatio epäonnistuu ja pelkästään kiusallinen sanahapuilu vyöräyttää kielellisen yritelmän merkityksettömyyksineen nonsensiaaliseen rotkoon kuin käsistä karanneen moottorikelkan.

Neuvo: Jokaisen runoilijan kannattaa välttää runojensa päätymistä Ilpo Tiihosen luettaviksi.

*

Säkeilyvaaran ehdoton rikkaus on kirjoittajien hyvin erilaiset runojenlukutavat.  Välillä olin lukiessa vahvasti "ai juma" -tunteiden vallassa, sillä niin kiinnostavia huomioita kirjoittajat lukemistaan runoista tekevät. Kun otetaan huomioon, että Säkeilyvaaran tarkoituksena on innostaa runojen ja niistä kirjoittamisen pariin, on tilanne välillä se, että hipsin itseltäni salaa tietokoneelle ja deletoin bloggerin draft-kansiosta aluilla olevan runokirjoitukseni. No en nyt sentään. Liioittelin vähän, jotta tulisi selväksi, että Säkeilyvaara saattaa toimia myös pikemminkin riman nostajana kuin laskijana. Luultavasti kyseessä on kuitenkin vain henkilökohtainen ongelmani, joten siitä ei kannata sen suurempia välittää.

Erityisen hauskaa on lukiessa olla kirjoittajan kanssa ihan eri mieltä. Näin tapahtui voimakkaimmin heti kokoelman alussa, kun Juhani Karila kirjoittaa Risto Ahdin runosta 'Sen, joka ei ole ihminen, on älytöntä lukea aukkoja.' Ongelmana tosin on, että en yhtään tiedä, onko Karila sitä mieltä kuin hän kirjoittaa olevansa. Siitä, että näin on, Karila saa syyttää itseään vai luottaisitko sinä mieheen, joka kirjoittaa:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

*

Säkeilyvaarasta opin monenlaista, kuten vaikkapa tärkeitä kreikankielestä peräisin olevia, runon keinoja kuvaavia termejä. Mainituiksi tulevat: anafora, diakopee, epanalepsis, karakreesi, kiasmi, parallelismi ja personifikaatio. Pauli Tapio kirjoittaa, että ko. termejä voi pitää joko kiehtovina tai raivostuttavina. Itse en oikein osaa päättää, kumpaan suuntaan kallistuisin, sillä niiden kiehtovuus on raivostuttavaa ja raivostuttavuus kiehtovaa. Saatanpa jonain päivänä ottaa tehtäväkseni selvittää, mitä vaikkapa epanalepsis tarkoittaa ja aloittaa runobloggaukseni toteamalla jotakin sen tapaista kuin

Kamalan hieno oli tämä runokokoelma, jota en osaa sen paremmin kuvata kuin toteamalla, että se on kamalan hieno.

Suuren vaikutuksen minuun tekivät Silvia Hosseinin lähes akateemisen pureutuvat runo- ja laurulyriikkaluennat. Enpä olisi etukäteen osannut edes kuvitella, miten monenlaisia asioita voi löytää Asan biisistä Murheen musta mieli. Hosseinin tekstin luettuani oli pakko laittaa luurit korviin ja kappas vaan minttusekäville, miten eri tavalla tämä biisi avautui.

*

Koristelin Säkeilyvaaran lukiessani monilla värikkäillä liimalapuilla, mutta koska siitä on jo muutama viikko aikaa koristeluprojektini syvimmät tarkoitukset eivät nyt kokoelmaa selatessa oikein enää aukene. Joka tapauksessa yksi merkityistä kohdista sijoittuu sivulle 119, jossa Kirsti Mäkinen toteaa: "Ehkä tulkintani ei kelpaa folkloristeille. En oikein usko siihen itsekään." Kyse on Kantelettaren Mataleenan virteen liittyvästä kirjoituksesta.

Luultavasti tässä kohdin mietin kysymystä siitä, että miksi joku tulkinta tuntuu oikealta ja toinen taas ei. Teksteillä, toisilla enemmän kuin toisilla, on kiinnostava kyky vastustaa tulkintoja. Joskus tämä vastarinta synnyttää kamalaa meteliä, kuten kävi silloin, kun olin luonut ihan mahdottoman hienon tulkinnan eräästä Deborah Levyn novellista. Ongelmana vaan oli se, että tulkinta rupesi pakottamaan tekstiä, josta teksti taas hätääntyi ja meni paniikkiin, eikä suostunut rauhoittamaan ennen kuin lupasin luopua kyseisestä tulkinnasta. Tässä yhteydessä olisin ei-kulttuurisesti eli toisin sanoen luonnollisesti käyttänyt esimerkkinä yritystäni tulkita runoja, mutta sellaista ei ole olemassa, koska runoja en halua tulkita. Se tuntuisi minusta siltä kuin sitoisin runon jalat, taivuttaisin sen varpaat jalkapöydän alle ja tekisin runon kävelemisestä niin kivualista, että se jäisi mieluimmin paikalleen.

Runolijan arkkityyppi, kuten tiedämme, on mies. Sellainen vähän benjaminilaisesti kuljeskeleva sielutuskainen Baudelairea ihaileva tyyppi, jonka suuruus on seurausta hänen sukupuolestaan. Tähän väliin on syytä heittää ylläripylläri. Myös naiset kirjoittavat runoja. Se, että kaikenmaailman kaanonit ovat ohittaneet monien naisrunoilijoiden teokset ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että niin on tapahtunut. Naisrunoilijoiden runojen laadusta se ei kerro mitään. On ilahduttavaa, että Vilja-Tuulia Huotarinen on ottanut tarkasteluunsa Juuli Niemen runon 'Ole sinä hyvä niin  minä olen paha.' Näin esiin pääsevät myös tamponit, joista runoudessa on harvoin puhuttu. Huotarisen luennassa runo saa sukupuolen. Se on tärkeää, koska runo on - jos nyt ihan suoraan sanotaan - vähän kyllästynyt olemaan mies.

Satu Grünthal osuu henkilökohtaiseen pisteeseeni kirjoittamalla Lauri Otonkosken runosta Paossa. Näin siksi, että Säkeilyvaarassa mainituista runoista ja runokokoelmista ainoa, josta olen kirjoittanut niin sanotusti virallisissa yhteyksissä eli kansanomaisemmin hyvän arvosanan toivossa on juurikin tämä Otonkosken kokoelma. Grünthalin teksti etenee henkilökohtaisten muistumien ja havaintojen kautta ja siinä mielessä hänen kirjoitustapansa taitaa olla lähimpänä omaani. Pidän siitä, kun runo kiemurtelee osaksi elämääni niin imperfektissä, nykyhetkessä kuin futuurissakin. Grünthalin teksti saa minut ymmärtäämään, että runon ja minun välillä on kohtaamispaikka, joka on aikamuodoista vapaa.

Lopuksi haluan todeta, että runoista kirjoittaminen on vakava asia. Paitsi silloin, kun se ei sitä ole. Säkeilyvaaran tekstit muistuttavat, että runoja lukiessa saa olla tosissaan ja leikkiä, saa istua ja seisoa, saa olla hereillä tai nukuksissa. Saa ihan mitä vaan, mitä mieleen tulee ja saa sitäkin, mitä ei tule. Runo on riski, joka kannattaa ottaa.



Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (2016)
233 sivua
Kustantaja: WSOY


Helmet lukuhaaste kohta 6 Kirjassa on monta kertojaa




maanantai 27. maaliskuuta 2017

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Se oli muistaakseni vuonna 1998. Paikka oli Helsingin yliopiston suuri luentosali, jonka etuosassa istui (vai seisoi?) valkotukkainen dekonstruktionismin kuningas, ranskalainen Jacques Derrida. Suunnilleen kaikki, mitä hän puhui meni ohi, kun fanityttöyksissäni juutuin toistelemaan itsekseni "herranjumala, se on ihan oikeesti Jacques Derrida." Vielä tänäänkin, 20 vuotta tuon tapahtuman jälkeen, olen sitä mieltä, että kyseessä on yksi elämäni huippuhetkistä.

Kerroin edellisen sen vuoksi, että Laurent Binet on valinnut romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) moton Derridalta ja siteeraan sen tähän, koska se "on voimassa" kaikkien tekstien suhteen - niin oman Binet-luentani kuin myös tämän kirjoittamani bloggauksen suhteen.

"Tulkitsijoita on kaikkialla. Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijoiden juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään."


Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) on semioottis-lingisvistis-polittinen seikkailupastissi ja agenttitarina, jossa Binet vie älykköjen nimidroppailun ihastuttavaan huippuunsa ja tekee heistä romaanihenkilöitä.  Omalla kohdallani tilannetta parantaa se, että KMRB:n valuu ranskalaista älykkökermaa, jonka pisaroita olen itsekin tykännyt nuoleskella.

Roland Barthes jäi auton alle vuonna 1980 heti sen jälkeen, kun hän oli lounastanut François Mitterrandin kanssa, joka tuolloin oli Ranskan sosialistipuolueen presidenttikandidaatti. Tästä tapahtumasta Binet on kehittänyt keitoksen, jossa Barthesin kuolema oletetaan murhaksi. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa, että yksi Barthesin kuuluisimmista teoksista on nimeltään Tekijän kuolema. Binet'n romaanin jännityssäie käynnistyy Barthesin hallussa olevan paperin varastamisesta. Kyseessä ei ole mikä tahansa dokumentti, vaan paperi, jossa on selitetty venäläläisen kielitieteilijän Roman Jakobsonin kehittämä kielen seitsemäs funktio. Tämä maaginen ja performatiivinen loitsufunktio on ohje, jota soveltamalla puhuja voi vakuuttaa kuulijansa ja saada tahtonsa läpi. Aika käyttökelpoista vai mitä?

Varastetun paperin ympärille kietoutuu riehakasta menoa, mutta minua tämä romaanin ns. toimintapuoli ei erityisemmin kiinnostanut ja lähinnä pohdin sen osalta, onko kyseessä jonkinlainen nyökkäys Edgar Allan Poen Varastetun kirjeen  (The Purloined Letter) suuntaan. 70-80 -lukujen intelligentsian henkiinherääminen kirjan sivuilla ja heidän sattumuksensa sen sijaan synnyttivät naurua runsaassa määrin. Läsnä ovat Barthesin ja jo aiemmin mainitun Derridan lisäksi mm. Michel Foucault, Louis Althusser, Gilles Deleuze, Umberto Eco, Julia Kristeva, Philippe Sollers, Paul de Man, Francois Lyotard, John Searle, Bernard-Henry Levy, Hélène Cixous ja Judith Butler.

Lienee rehellistä sanoa ääneen, että jos edellä mainitut nimet eivät sano mitään, tämä kirja ei ehkä ole yhtä hauska kuin mitä se on, jos on kyseisten tyyppien kanssa joskus mielessään askaroinut. Mitä minuun tulee, niin menen tiloihin jo pelkästään siitä, että Binet on ottanut romaaniinsa mukaan ikisuosikkini Michel Foucault'n. Ilokseni hän kirjoittaa mm. Michel Foucault'n seikkailuista gay-saunassa ja Fouault'n sekä The Curen Robert Smithin välisen ohivuoropuhelun. Mikään kulttuurinen tai muu ympäristö ei ole Binet'ltä turvassa. Syntien sovitus löytyy tennispeleistä ja John McEnroe rinnastuu Johannes Kastajaan.

Lukiessani Binet'n edellistä romaania HHhH,  opin että häneen ei ole luottamista. Tuskin minkään toisen kirjan kohdalla olen googlettanut yhtä paljon. KMRB sen sijaan on jo lähtökohtaisesti fiktiota ja HHhH:n tapaan Binet käyttää hyväkseen metafiktiivisisä kommentteja, jotka kiinnittävät huomiota romaanin romaaniluonteeseen. Kun lisäksi otetaan huomioon, että KMRB:n julkisina salavieraina ovat sekä merkitsijä että merkitty nousee se mitä Binet kirjoittaa yhä uusiin kierteisiin ja kerroksiin. Sen voisi sanoa vaikka niin, että tässä romaanissa kaikki kommentoi kaikkea sekä romaanin sisällä että sen ulkopuolella.

Parasta KMRB:ssä on, että sitä lukiessa en ole se, joka pitää kirjaa käsissään, vaan se, joka istuu kahviloissa, saunassa, seminaareissa ja lentokoneessa Binet'n romaanihenkilöiden kanssa. Moi Julia, tules jo, me ollaan pahasti myöhässä. Älä nyt sitä Philippeä odota, se on vielä kotonaan peilin edessä harjoittelemassa suuren älykön monologiaan. Sorry Gilles, täytyy mennä, tuolla on Michel ja Judith. Ryntäilen tekstissä. On pakko saada hipaista jokaista suuruutta. Tai no, Althusserin jätän väliin, koska hän kuristi vaimonsa kuoliaaksi.

Kun olen porukkaan lähtenyt, pääsen mukaan myös Logos clubin tilaisuuksiin, joissa väittelijät väittelevät kirjaimellisesti sormensa kaupalla, sillä hävinneeltä katkaistaan sormi poikki naps. Jos on suuri ja tärkeä väittely kyseessä voi tapahtua radikaalimpiakin anatomisia poistoja, mutta turhasta hienotunteisuudesta Philippe Sollersia kohtaan jätän kertomatta, mitä hänelle tapahtui.

Älymystöpiirit saavat Binet'n romaanissa kovaa kyytiä ja on hänen onnensa, että teoksen romaanihenkilöt ovat pääosin jo kuolleet, sillä syitä henkilökohtaisiin loukkaantumisen tunteisiin tämä romaani sisältää huomattavan määrän, vaikka Binet ei missään kohdin sorru ilkeyksiin. Parhaiten Binet'n romaania voisi kuvailla rivistöllä hymynaamoja, joiden silmistä tursuaa naurun kyyneleitä. Tätä bloggeri ei kuitenkaan valitettavasti mahdollista. Siksi on kirjoitettava sanoin: "merkillä on aina monta tulkintaa, polysemia on pohjaton kaivo."

Binet'n romaanissa ns. oikeita eli fiktiivisiä romaanihenkilöitä edustavat Barthesin murhaa tutkiva komisario Bayard sekä hänen apulaisensa Simon Herzog. Binet kyseenalaista romaanihenkilöiden ja todellisten henkilöiden välisen eron tekemällä todellisista henkilöistä romaanihenkilöitä, jolloin on luonnollista kysyä, millä tavalla todelliset henkilöt ja romaanihenkilöt/todellisista henkilöistä tehdyt romaanihenkilöt eroavat toisistaan.

Jätän sinulle seuraavan epäretorisen kysymyksen: Jos todellisesta henkilöstä voi tulla romaanihenkilö, miksipä sitten romaanihenkilöstä ei voisi tulla todellinen henkilö? Vastaukset kysymykseen voi laittaa kommetteihin.



Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (2017)
378 sivua
Ranskankielinen alkuteos La septième fonction du langage (2015)
Suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Gummerus - kiitos arvostelukappaleesta


Laurent Binet'n haastattelu (klik)


Helmet lukuhaaste kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Peruste: François Mitterrand esiintyy teoksessa :D




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Adichie ja minä

Olen ottanut Adichien avosylin vastaan. En ole tullut edes miettineeksi, kenelle Adichien kirjoitukset on tarkoitettu. Luettuani tämän (klik) Guardianin artikkelin huomasin, että minä olen vieraantumassa Adichiesta ja se sattuu, sillä niin mielelläni pitäisin hänestä yhtä paljon kuin ennenkin.

Ensimmäinen Adichielta lukemani kirja oli Half of the yellow sun (Puolikas keltaista aurinkoa). Vuosi oli 2007. Suomessa kukaan omassa tuttavapiirissäni ei vielä tuolloin puhunut Adichiesta, enkä  muista että hänestä olisi puhuttu julkisessakaan keskustelussa. Tämän romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, josta olen kirjoittanut tässä (klik).

Keltaisen auringon jälkeen luin Purple hibiscuksen (Purppuranpunainen hibiskus), joka on Adichien esikoisromaani. Luin sen myöhemmin suomeksi ja olen kirjoittanut siitä tässä (klik). Hibiscusta seurasi This thing around my neck -novellikokoelma, josta tuli Adichien suosikkiteokseni aina siihen asti kun luin hänen romaaninsa Americanah (Kotiinpalaajat), joka sai minut aloittamaan kirjabloggaamisen. Myös tämän kirjan luin myöhemmin suomeksi ja siitä olen blogannut tässä (klik).

Kun We all should be feminists -kirjanen ilmestyi luin sen melko tuoreeltaan (klik). Sitä lukiessani syntyi myös ensimmäinen särö Adichie-rakkauteeni. Sinänsä kyse on tietenkin terveestä ilmiöstä. On hullua korottaa joku ihminen sellaiselle jalustalle kuin minä asiaa varsinaisesti edes huomaamatta olin Adichien suhteen tehnyt.

*

Guardianin artikkeli herätti monia kysymyksiä, koska siinä esiintyvä Adichie ei ole "minun Adichieni." Kyllä vaan, jonkinlaisen omistuoikeuden häneen olin onnistunut luomaan.

The author of Half of a Yellow Sun plunged into a row about identity politics when she suggested in an interview last week that the experiences of transgender women, who she said are born with the privileges the world accords to men, are distinct from those of women born female. She was criticised for implying that trans women are not “real women”.

Guardianin mukaan Adichie sanoi, että koska transnaiset ovat syntyneet miesten etuoikeuksien kanssa, ovat heidän kokemuksensa erilaisia kuin naisiksi syntyneiden naisten. Adichieta kritisoitiin siitä, että hän vihjaa, että transnaiset eivät ole "oikeita naisia."

Adichie puolustautui Guardianin mukaan toteamalla, että hänelle transnaiset ovat aina olleet naisia.

“From the very beginning, I think it’s been quite clear that there’s no way I could possibly say that trans women are not women. It’s the sort of thing to me that’s obvious, so I start from that obvious premise. Of course they are women but in talking about feminism and gender and all of that, it’s important for us to acknowledge the differences in experence of gender. That’s really what my point is.”

Adichien mukaan kyse on sosiaaliseen sukupuoleen liittyvistä kokemuksellisista eroista, jotka hänen mukaansa on tärkeää tunnistaa. 

Adichien selitys on uskottava. Ehkä häntä vain tulkittiin väärin. Ongelmalliseksi suhteeni Adichieen muuttuu siinä vaiheessa, kun hän sanoo yllättyneensä, että häntä kritisoi hänen "oma heimonsa" eli tasa-arvoa kannattavat naiset. Niin tärkeä kuin Adichie on minulle ollut ja edelleenkin on, tämän Guardianin artikkelin luettuani Adichien käytös alkaa vaikuttaa primadonnamaiselta. Miten hän voi olettaa, että hän olisi jossain erityisasemassa, jossa hän olisi kritisoinnin yläpuolella. Miten hän voi vaatia, että muiden feministien olisi oltava juuri sitä  mieltä kuin hän itse on? Adichie korostaa keskustelemisen merkitystä, mutta samanaikaisesti alkaa näyttää siltä, että on keskusteltava hänen säännöillään.

“Speaking of language, even the word ‘intersectionality’ comes from a certain kind of academic discourse that sometimes I don’t know what it means.”

Adichie kritisoi intersektionaalisuutta ja sen käsitettä ja suhtautuu akateemiseen feministiseen tutkimukseen ylipäänsä melko nuivasti. Adichie on tietenkin oikeassa siinä, että feminismi on ollut länsimaisesti vääristynyttä, mutta feminismiä ei edistä se, että Adichie kieltäytyy kategorisesti käyttämästä ns. neljännen aallon feminismin termejä. Hän on toisaalla sanonut haluavansa olla iloinen feministi, mutta mitäpä jos iloinen feminismi ei riitä? Tulee tunne, että hän haluaa poimia pullasta vain rusinat ilman että hän haluaisi tutustua pullataikinan tekemisen problematiikkaan. Feminismin tarkoitus ei ole olla ensisijaisesti helppoa ja siihen kuuluvien käsitteiden opiskelu voi väliin olla työlästäkin.

Jossakin määrin ihmettelen myös sitä, miten Adichiesta on yhtäkkiä tullut transnaiskysymysten asiantuntija. Adichie käskee valkoisia naisia menemään peilin eteen toistamaan "kaikki naiset eivät ole valkoisia." Tässä ei ole mitään kummallista, mutten  miten sitten Adichien neuvot eivät päde häneen itseensä. Miksi hän ei käske itseään toistamaan peilin edessä: "kaikki naiset eivät ole syntyneet naisiksi."

Ilahduttavaa on, että Adichiesta on nyt tullut yksi meistä ja voin kritisoida myös häntä ja hänen näkemyksiään. Tämä on kohteliaisuus.  Jään miettimään kenelle Adichien feminismi on tarkoitettu. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei ainakaan minulle.


torstai 23. maaliskuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat

Aloin lukea Helmi Kekkosen Vieraita jo kauan ennen kuin olin pitänyt tätä romaania edes kädessäni. Luin sen kantta. Luin kuumailmapalloja ja mietin yhtä viikonloppua vuosia sitten, kun olin mukana kuumailmapallokilpailun aputiimissä. Aina ja yhä uudestaan tämä Elina Warstan suunnittelema kaunis ja puhuva kansi tuli mieleeni ja sen mukana sanat: kuumailmapalloa voi ohjata vain nostamalla tai laskemalla sen korkeutta niin, että tuuli on mahdollisimman suotuisa.

Oikeastaan minä tein tulkintani Vieraista jo sen kannen perusteella. Olin vähän hölmösti jo etukäteen varma, että Vieraat on kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan. Ihmisistä, jotka lentävät taivaan poikki lähekkäin, mutta aina niin, että toinen on vähän edellä ja toinen jäljessä. Jos kuumailmapallolle haluaa antaa synonyymin, sitä voisi Kekkosen romaanin yhteydessä kutsua puhumattomuudeksi. Se on vaikenemista, joka erottaa ihmiset. Se on kyvyttömyyttä lukea tuulta.

Vieraat on näkökulmaromaani, mutta se ei ole sitä itsetarkoituksellisesti, kuten niin monet nykyromaanit ovat. Tarkoitan, että näkökulmia (kuten myös aikatasoja) käytetään nykyromaaneissa paljon ikään kuin ne olisivat taikakeinoja, vaikka ne monissa tapauksissa eivät tuo itse tarinaan mitään lisäarvoa ja harmillisen usein pelkästään löyhentävät romaanin rakennetta ja tuloksena on epämääräistä sekavuutta. Vieraissa sen sijaan näkökulmat ovat hengityksen kaltaisesti tarinan palveluksessa ja niiden käyttö motivoituu romaanin teeman kautta. Kekkosen romaanissa näkökulmat tuovat julki asioita, joista romaanihenkilöt eivät keskenään puhu, vaikka juuri niistä heidän pitäisi puhua.

Olen lukenut Kekkoselta aiemmin Suojattoman, joka on jäänyt muistiini paitsi vahvana, myös harson kaltaisena, osittain jopa eteerisenä. Se on hyvä romaani, mutta kirjallisesti Vieraat on sitä kunnianhimoisempi ja samalla myös osoitus Kekkosen kirjailijanäänen löytymisestä aiempaa vahvemmalla tavalla.

Rrrakastan kirjoja, joissa jätetään sopivasti kertomatta. Vieraissa kerrotun ja vihjatun balanssi on erinomainen. Teos alkaa melkein tarinan lopusta, Senjan järjetämistä illalliskutsuista, jotka päättyvät cliff hangeriin, joka virittää odotuslangan teoksen loppumetreille asti. Tietyllä tapaa odotan läpi romaanin vahvistusta sille, mitä alussa uskon tapahtuneen. On pakko saada tietää. Tämä odotus tuntuu kesäpäivältä, jolloin myrsky kerää voimiaan ja täyttelee sateen saaveja.

Joku ehkä muistaakin, että Raija Siekkinen on minulle elämää suurempi. Hän on myös tähän mennessä ainoa kirjailija, jonka kohdalla olen joutunut jättämään bloggauksen kesken, koska sanat asettuivat sellaiseen yhteisrintamaan minua vastaan, että en päässyt läpi niiden muodostamasta muurista. Kuinka ollakaan, Kekkonen on valinnut Vieraiden motoksi Raija Siekkisen sanat: Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Mistä ihmisten välinen vieraus alkaa? Onko myöhemmin löydettävissä joku yksittäinen tapahtuma, josta voidaan sanoa, että se oli ketjun ensimmäinen? Että jos siinä kohdassa olisi tehty toisin kaikki olisi mennyt eri tavalla? Vieraissa lasten ja vanhempien välillä on möykkymustaa. Aikuiset ovat hyväksikäyttäjiä ja omat intressinsä etusijalle asettavia.  Lapsena koettu tekee näkymättömiä paiseita ihoon ja ihmisen kasvaessa ne kasvavat mukana. Vaikka niitä ei paljaalla silmällä näe, ne estävät kantajaansa pääsemästä edes rakkaimpiensa kylkeen kiinni. Ne tekevät epävarmaksi. Saavat luulemaan, pettämään ja tarrautumaan.

Jokainen kirjan henkilöistä on omalla tavallaan onneton. Surullisin on niin kovin lasta haluavan Senjan kohtalo, jonka riipivyyttä lisää hänen vaikea äitisuhteensa. Sen mitä Senja ei tiedä, minä lukijana pääsen kokemaan. Pääsen kuulemaan Senjan äidin lausuvan: "Mutta en minä ollut äiti. Minä esitin äitiä." Tekisi mieli ravistaa häntä. Huutaa hänelle vasten naamaa: Mitä sinä tuota minulle kerrot. Selvitä asiasi tyttäresi kanssa.

Vieraat on älykäs romaani ja minua harmittaa, että Virginia Woolfin Mrs Dalloway (1925) ei ole paremmin muistissani. Kekkonen viittaa Woolfin romaaniin suoraan jo teoksen alussa, kun Senja lähettää miehensä ostamaan lisää kukkia. En tosin olisi tätä vihjettä havainnut, jos en samaan aikaan Vieraiden kanssa olisi lukenut Satu Mannisen runokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari, jossa Manninen heti ensimmäisessä runossaan lainaa Woolfin romaanin ensimmäistä lausetta: "Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat."

Vieraat on ihastuttavan kontrolloitu ja kielellisesti hurmaava, hurjimmillaan sen kuvasto on peiteltyä aggressiota täynnä.

Kun hän astuu takaisin makuuhuoneeseen hän pysähtyy nukkekodin eteen, työntää kaikki pikkuruiset huonekalut yksitellen nurin ja rutistaa heiveröisen sängyn nyrkkinsä sisällä palasiksi, piilottaa siinä maanneet nuket hyllyn taakse.

Tämä on niin valtava kuva, että se ei suostu pysymään kirjan sivulla 79, vaan alkaa kieppua ympäri huoneita, joissa asun. Tulee tungosta. Täsmällisesti, kuten hänen tapoihinsa kuuluu, paikalle astuu Henrik Ibsen ja pitää hiljaista monologia Nora Helmeristä. Virginia Woolf ei kuuntele häntä, vaan puhuu avioliitosta, joka on ohi. Tutkija huutaa akateemiseen äänensävyyn, että Mrs Dalloway on vastine James Joycen Odysseukselle. "Jatkuva preesens," kailottaa Gertrude Stein.

Heillä kaikilla on paljon asiaa, mutta he eivät tiedä, mitä minä tiedän, koska eivät olet lukeneet Helmi Kekkosen Vieraita. Nimittäin: ei saa koskaan lakata unelmoimasta tai uskomasta ihmeisiin. Sellaistakin voi tapahtua, että jonain päivänä ei olekaan kuumailmapallossaan yksin.


Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)
195 sivua
Kustantaja: Siltala - kiitos arvostelukappaleesta


Helmet lukuhaaste kohta 9 Toisen taideteoksen inspiroima kirja

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Johanna Venho: Yhtä juhlaa


Tämä on naisten jatkumo. Sen alkupää on historian hämärillä seuduilla, suomaiden ja ajanlaskun alun takana. Säästän sinut saappaidesi litinältä. Säästän sinut soiden silmiltä, joiden nälälle olet ruokaa. Säästän sinut kaikelta ja annan käteesi Johanna Venhon Yhtä juhlaa.

Että ne olivatkin tällaisia nämä runot. Että niissä on äiti ja pikkulapsiaika, äiti ja vähän vanhempilapsiaika. Että niissä on hermeneuttinen tila, jonka purkunaru on lapsen navassa kiinni.

En muista aiemmin lukeneeni näin äitiyksellistä runoutta. Humahdan Venhon runojen läpi naistenklinikalle ja lapseni on kaksi tuntia vanha. Äidit kulkevat vauvasänkyjä työntäen. Ovat armeija. Äitien mukana on äitien äidit ja heidän äitinsä ja niin edelleen. Äitys on tiskirätti, joka läimii kasvojani. Haisee äitimaito ja äitiveri. Jumalauta, tähän minä en ryhdy, sillä jos ryhdyn lakkaan olemasta. Lääkäri kiltti, saanko ottaa vauvani ja lähteä kotiin.

Niin me lähdemme erikoisluvan turvin. Vauvani on 36 tunnin ikäinen.

Venhot runot palauttavat mieleeni omat kokemukseni. Niin se menee kuin hän kirjoittaa. Niin se maailma pyörii, vaikka sitä ei edes huomaa, kun koko maailma on vauvanmuotoinen, vauvantuoksuinen, vauvanitkuinen, vauvankaikkinen joka suuntaan. Kun maailman raja loppuu vauvan pikkuruisiin varpaisiin ja sormiin.

Nämä runot tulevat kaukaa ja kun ne tekevät matkaa äitien muodostaman kunniakujan läpi jotain jokaisesta äidistä tarttuu niihin. Ne iskevät itseensä rytmiä Kantelettaren poluilta. Ne tuutivat vanhoihin lauluihin uudet sanat ja kumartavat kiittäen edeltäjiään. Näin se menee. Tämänkin kohdan minä tunnistan. Tämän jaksamattomuuden ja väsymyksen ja kasvot, joilla ei ole väriä. Tämän pelon ja niin suuren onnen, että se ei oikein ihmiseen mahdu.

Venhon runot ovat vahvalla tapaa toisteisia. Niiden pyörteet uusia, mutta mukana vähän vanhaa ja vähän sinistä ullakoiden laatikoista, vähän kirjastoista lainattua. Ne imevät minut itseensä kiinni. Ne ovat pikkuvauvan suu, jolle mikään muu ei kelpaa kuin maito. Ne polkevat askeeleensa äitien polkuun. Niillä on vahvat ja halkeilleet kantapäät.

Kun luen tätä kokoelmaa minulla on vahva tunne, että se, mitä runoilija on arjessaan nähnyt on kirjoittunut näihin runoihin paikka paikoin melko lailla sellaisenaan. Niin minäkin alan tarkkailla ympäristöäni ja kun menen töihin minua vastaan tulee poika, jolla on kainalossa play-maitokaakaota. Minä kuvittelen hänen kaverinsa, joiden joukkoon ilma tuota tölkkiä ei ole menemistä. Minä kuvittelen aamuisen kinan, kun poika on tarvinnut rahaa kaakaota ostaakseen. Minä kuulen korvissani hänen selityksensä äidilleen. Minä kuulen epätoivon hänen äänessään, kun hän kertoo, miksi ei käy, että hän keittäisi kotona Van Houtenia termospulloon.

Yhtä juhlaa on nimenä ironinen, mutta yhtä kaikki se on virta, johon tekee mieli mennä uimaan yhä uudestaan. Äidinruumis sukeltaa, on hetken vapaa. Lapset ovat rannalla rivissä ja järjestyksessä ja sovussa ja joku muu vartioi heitä hetken. Sellaiset hetket ovat tärkeitä. Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi.

Älä kuuntele neuvoja,
kuuntele miten rintalastan alla jyskää
ja joudut kadotukseen
jos lähdet väärälle tielle.
Vaistoasi seuraa vain.
Lapsesta tulee narkkari mummonpotkija
jos et syötä sille itsetehtyjä soseita.

Yhtä juhlaa on kirjoitusta kotiäitiyden pyhästä kolmiosta. Kakkavaipat. Hella. 24/7 syli. Kokoelmassa on niin paljon runoja, että ne tönivät toisiaan. Että ne ovat kuin lapset, joilla on joka hetki maailman tärkeintä asiaa. Äiti kato!

Venhon runot ovat fyysisiä ja vimmaisia, ikiaikaisia ja ruumiillisesti saostuneita. Niiden arkisuudesta nousee lyyrinen vallankumous. Nyt ei olla sodassa, eikä valloiteta vieraita maita. Nyt ei rasvata aseita, eikä unelmoida vihollisen naisesta. Nyt tehdään jotakin tärkeämpää. Nyt varjellaan tulevaisuutta.



Johanna Venho: Yhtä juhlaa (2006)
125 sivua
Kustantaja: WSOY

#runo100




sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Tämä on tunnebloggaus, eikä ole sattumaa, että julkaisen Koko Hubaran Ruskeista Tytöistä kertovan tekstini juuri Minna Canthin päivänä.

Ruskeat Tytöt on kirja, jota ei ole tarkoitettu minulle. Mitä luultavimmin sitä ei ole tarkoitettu myöskään sinulle, sillä todennäköisyys on suuri, että sinä olet minun laillani valkoinen ihminen. Siitä, että olemme valkoisia seuraa monenlaisia asioita. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sinä tai minä olisimme millään tavalla asiantuntijoita sen suhteen, mistä Koko Hubara kirjoittaa kirjottaessaan ruskeille eli ei-valkoisille tytöille.

Selvennän asiaa kertomalla esimerkin, jonka minulle kertoi Slavoj Žižek:*

Spike Leen elokuvassa Malcolm X on hieno yksityiskohta: kun Malcolm X lopettaa yliopistossa pitämänsä puheen, nuori valkoihoinen nainen tulee hänen luokseen ja kysyy, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: "Et mitään." 

Žižek jatkaa, että Malcolm X:n vastaus ei tarkoita konkreettisesti sitä, että valkoinen ei voisi tehdä mitään, vaan että valkoisten on "ensin hyväksyttävä, että mustien vapauden pitää nousta mustasta väestöstä itsestään, sen sijaan että hyvät valkoihoiset liberaalit lahjoittaisivat sen heille." Mustan tilalle voidaan kirjoittaa ei-valkoinen tai mikä tahansa vähemmistö tai sorretussa asemassa oleva ryhmä.

Tästä Žižekin kuvaamasta näkökulmasta minä luon itselleni position, josta luen Koko Hubaran esseitä. Jos sinä teet samoin, sinun positiosi on todennäköisesti kuitenkin eri kuin omani, koska minulla on ruskea tytär ja esimerkiksi rasismi ja sortavat käytännöt ovat perheessäni läsnä ihan eri tavalla kuin sinulla, jonka perhe on kokonaan valkoinen. Toistettakoon nyt vielä, että asia tulisi varmasti selväksi, että edellisestä ei seuraa, että olisin jotenkin samassa asemassa kuin Koko Hubara. En ole. Tyttäreni sen sijaan on, mutta se on hänen juttunsa ja siihen liittyy asioita, joita en koskaan voi kokemuksellisesti täysin ymmärtää.

Niin sanottu Oneiron-keskustelu osoitti taas kerran, miten sokeaa suomalainen valkoisuus on. Tässä keskustelussa, jos se nyt edes keskustelun nimeä ansaitsee, Koko Hubara joutui mitä kummallisempien hyökkäysten kohteeksi, koska valkoisen on niin vaikea nähdä omaa valkoisuuttaan, siihen liittyviä etuoikeuksia ja vallankäyttöä. Omasta valkoisuudestaan sokaistuneille tekisi hyvää lukea Ruskeat Tytöt ja antaa sen raaputtaa valkoista ihoaan. Itse aloitin taisteluni valkoisuuden kanssa 90-luvun loppupuolella, kun kirjoitin graduani Alice Walkerin romaanista 'Meridian.' Kirjoittamisprosessin aikana jouduin valtavaan ristiriitaan, kun aloin epäillä, onko minulla valkoisella ihmisellä edes oikeutta kirjoittaa tutkimusta mustan naisen kirjoittamasta romaanista. Asia askarrutti minua niin paljon, että kysyin neuvoa oppiaineeni professorilta. Hän oli valkoinen mies, eikä ymmärtänyt mistä puhuin.

*

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo useamman päivän. Olen hermostunut ja rauhaton enkä löydä sanoja sille, mitä haluaisin sanoa. Sen lisäksi minua pelottaa koko ajan, että teen jotain väärin kirjoittaessani Hubaran kirjasta. Tämä pelko on terveellistä, vaikka tuntuukin painona ruumiissani ja tekee raskaan olon. Se kertoo siitä, että olen tottunut olemaan etuoikeutettu. Se tuntuu epämukavalta. Sen kuuluu tuntua epämukavalta.

Hubaran esseet saavat minut kuuntelemaan Kendrick Lamaria ja ajattelemaan Rosa Parksia. Suurikin muutos voi lähteä yksilöstä ja nyt minusta tuntuu, että jotain on Koko Hubaran ja tämän kirjan myötä muuttunut. En ole ennustaja, mutta veikkaan, että tulevaisuudessa tullaan sanomaan jotakin tämäntapaista: se alkoi siitä, kun vuonna 2017 julkaistiin Koko Hubaran kirja Ruskeat Tytöt.

Kirjallisuudessa minulle erityisen tärkeä laji on kehitysromaani, koska siinä tarkastellaan sitä prosessia, jonka kautta ihminen ottaa paikkansa yhteiskunnassa. Ruskeita Tyttöjä voisikin hyvällä syyllä kutsua esseistiseksi kehitysromaaniksi, jossa Hubara neuvottelee kaiken näkemänsä ja kokemansa kautta omasta paikastaan maailmassa. Ruskeat Tytöt on henkinen ja ruumiillinen matka painajaisesta unelmaksi. Se on nimeämistä, sanallistamista ja rakenteiden paljastamista. Hubaran tekstissä on vahva rytmi ja se saa minut tärisemään. Se on niin aukinaista ja paljasta. Sen lukeminen tuntuu vähän siltä kuin katsoisi ekaluokkalaisen ylittävän vilkasta tietä. Äkkiä maailma on täynnä jättikokoisia maastoautoja ja autokuskit juovuksissa. Siihen pelkoon sekoittuu kunnioitus ja hiljaiseksi meneminen. Se tuntuu siltä, kun katselee tähtitaivasta. Siihen pelkoon sekoittuu kiitollisuus, että on saanut tällaista tekstiä lukea. Siihen pelon lankaan kietoutuu punaisia sydämiä ja se ylettyy Jani Toivolaan ja hänen muistelmiinsa Musta tulee isona valkoinen sekä Ta-Nehisi Coatesiin ja hänen esseeromaaniinsa Between the world and me.

*

Koko Hubara on luonnehtinut Ruskeita Tyttöjä tunne-esseiksi. Niiden läpi kulkee kokemus siitä, että mistään elämänympäristöistä ei löydy ketään, johon samaistua. En tiedä, miltä se tuntuu, koska en ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. En tiedä, miltä tuntuu, kun kirjoissa, musiikissa, televisiossa, teatterissa, yliopistossa, työpaikalla jne. muut ovat erinäköisiä kuin minä. Luettuani Ruskeat Tytöt tiedän miltä se on Koko Hubarasta tuntunut, mutta kokemuksellisella tasolla olen yhtä tietämätön kuin ennenkin.

Hubaran esseistä kirjoittaessani omat kokemukseni tunkevat koko ajan tekstiini. Luen Ruskeita Tyttöjä valkoisena naisena, mutta myös ruskean tyttären valkoisena äitinä. Olen välissä. Hankaudun. Kirjoitan ja deletoin. Siirtelen tekstinpaloja. Ajattelen, että en pysty, mutta samalla tiedän, että nyt ei ole kyse valinnasta. Nyt on kirjoitettava, pystyi siihen tai ei, sillä muutoin tukehdun. Tuntuu että Hubaran sanat tekevät minuun pesän ja kun yritän kirjoittaa tungos minussa käy yhä tukalammaksi, sillä kirjoitukseni synnyttää lisää kirjoitusta. En pysty rajoittamaan itseäni.

Ruskeat Tytöt sisältää useampia kohtia, joita päädyin nimittämään yhteen yhteentulemisen pisteiksi. Ne ovat Hubaran esseistä löytyviä teemoja, jotka ovat minulle läheisiä, vaikka katsonkin niitä eri positiosta kuin hän. Ensimmäinen tällainen yhteentulemisen piste on rap-musiikki. Hubara kertoo rap-musiikin merkityksestä samaistumiskohteena. Rapissa naisen asema ei perinteisesti ole ollut kummoinen, vaikka toki tilanne on muuttumassa naisräppäreiden ottaessa genreä haltuunsa. Pitkään naisen asema oli olla lähinnä rap-videoiden bimbo-pukeutunut keikistelijä, miehen katsetta varten elehtivä seksikäs kaunistus. Hubaralle rap tarjosi kuitenkin enemmän kuin mikään muu, koska samainen mikään muu ei tarjonnut yhtään mitään. Rap-videot olivat ensimmäisiä representaation muotoja, joista Hubara löysi lähimpänä itseään olevan näköisiä ihmisiä.

Myös minulle rapilla on ollut varsin voimaannuttava vaikutus ja kiinnostukseni sitä kohtaan alkoi sellaisessa vaiheessa, jossa moni asia muuttui elämässäni perustavalla tavalla.  Tästä johtuen rapilla tulee aina olemaan minulle erityinen merkitys, vaikka siihen liittyy myös paljon nostalgiaa, sillä jos ihan rehellisiä ollaan, niin nykyisin kyse on ennen muuta Public Enemystä, jolta olen kulttuurisesti ominut voimalauseiksi kahden heidän biisinsä nimet: Fight the Power ja Don't believe the Hype.

Toinen läheinen piste on Hubaran mainitsema kirjallisuus. Tässä on vielä sellainenkin yhteensattuma, että myös minulle erityisen avaava kokemus oli juuri Zora Neal Hurstonin tekstien lukeminen. Hubara kertoo niistä vaikutuksista, joita häneen teki Hurstonin teos Their eyes were watching God. Omalla kohdallani kyse oli Hurstonin teoksesta Dust tracks on the Road, jota luin osana omaelämäkerrallisten tekstien kurssia. Sitä ennen olin toki lukenut Hubarankin tärkeiksi mainitsemia Toni Morrisonia ja Alice Walkeria, mutta se varsinainen liikahdus mustan naiskirjallisuuden uudenlaiseen lukemiseen sai alkunsa Hurstonin kirjasta. Kun Hubara vielä mainitsee Jhumpa Lahirin, minun sielukirjailijani, niin pitää taas muutaman hetken keskittyä pelkästään hengittämiseen.

Kolmas yhteentulokohta on Pariisi. Hubara kuvaa Pariisin edustamaa vapautta ja sitä, miten Pariisissa hän voi olla kuka on, eikä se ole kenellekään mikään juttu. En tiedä, onko sattumaa, mutta ainakin on mielenkiintoista, että Pariisi on ensimmäinen kaupunki, jota tyttäreni on sanonut rakastavansa sen vuoksi, että siellä tummaihoiset ovat kaikissa ammateissa sen sijaan, että he olisivat poikkeustapauksia. Muistan tämän hetken erityisesti selvästi. Paikkana oli erään pariisilaisen ostoskeskuksen nuortenliike, jossa toimi myyjänä tummaihoinen poika, joka ostostapahtuman päätteeksi iski tyttärelleni silmää. Siinä sitten olin. Täysin ulkopuolisena ja ilman mitään mahdollisuuksia sillä hetkellä tai koskaan myöhemminkään tulla osaksi sitä yhteyttä, jota heidän välilleen tuohon hetkeen sisältyi.

Neljäs minua hyvin läheltä liippaava teema liittyy stereotypioihin ja eksotisointiin. Kun luen Hubaran kokemuksista, erityisesti siitä, miten häntä epäiltiin myymälävarkaaksi ja miten häneen tuossa tilanteessa käytiin seksuaalisesti käsiksi, mieleni tekee huutaa ja kiroilla. Mikä tämä tällainen maailma on, jossa tuntematon ihminen voi työntää kätensä teinitytön housuihin ja kukaan ei puutu asiaan? Jos tyttö olisi valkoinen ja kätensähousuihintyöntäjämies musta niin johan loppuisi iltapäivälehdistä painomuste ja nettikommentoijat olisivat rasistisen joukkohysterian vallassa. Sen voi sanoa myös niin, että kun valkoinen tekee ei-valkoiselle jotain, sitä kutsutaan yksittäistapaukseksi. Kun ei-valkoinen tekee valkoiselle jotain se johtuu hänen ei-valkoisuudestaan, rodustaan tai etnisestä ryhmästään. Silloin teko on hänen rodulleen tyypillinen.

Stererotypiat ja eksotisointi ovat vähemmistöjä kohtaan käytettyjä astaloita. Ne ovat raakaa vallankäyttöä ja silloin kun niihin liittyy rasismi ei kyse ole pelkästään yksilöön kohdistuvasta vallankäytöstä, vaan vallankäytöstä myös yksilön lähipiiriä, sukua ja koko viiteryhmää kohtaan. Kun ruskea tyttäreni oli pikkuvauva neuvolan terveydenhoitaja diagnosoi hänen vatsavaivojensa johtuvan siitä, että meillä syödään niin tulista ruokaa ja kuunnellaan musiikkia kovalla.

Viiden yhteentulokohta on yksinhuoltajuus. Ruskeissa Tytöissä Hubara kirjoittaa Kaddishin syntyneelle lapselle. Minä kirjoitin tietokoneelle päiväkirjaa tyttäreni pikkulapsiajoista ja suojasin kirjoitukseni salasanalla, jonka unohdin ja sen vuoksi en pääse näihin teksteihin enää käsiksi. Siinä missä omat kirjoitukseni ovat pelkkiä (kadonneita) muistiinmerkintöjä, on Hubaran kaddishin konteksteinä Imre Kertészin Kaddish syntymättömälle lapselle ja Ta-Nehisi Coatesin esseet pojalleen.

Hubaran Kaddish on kaunis ja täynnä rakkautta. Hänen tyttärensä on ihmeellinen ja täydellinen niin kuin tyttäret äitiensä silmissä ovat. Yksinhuoltajuus on kuitenkin myös vaativaa ja uuvuttavaa, vaikka lastaan rakastaisi kuinka paljon.  Vaikka hän olisi kuinka helppo ja aurinkoinen lapsi. Nyt alkaa sydän hakata ja nyt sanon sen, jonka olen jo pitkään halunnut sanoa: yksinhuoltajuus on jotain ihan muuta kuin sitä, että puoliso on välillä työmatkoilla. Yksinhuoltajuus on vastuun yksinäisyyttä. Jos et ole yksinhuoltaja pidä turpasi kiinni yksinhuoltajuuteen liittyvistä asioista, sillä et todellakaan tiedä niistä mitään.

Ja minä sanon seitsemän taikasanaa.
"Nuku vaan, äiti tekee vähän aikuisten hommia."
Kahden minuutin tauko, koko maailma pysähtyy, kumpikaan meistä ei liiku. Äläherääläheräääläherää, minä meditoin. Einyteinyteinyt, minä rukoilen. Enjaksaenjaksaenjaksa, minä myönnän. Sinä hengität hetken pinnallisesti, ja sitten uni ympärilläsi tihenee taas.


Ruskeat Tytöt päättää Koko Hubaran hiljaisuuden ajan ja kun hiljaisuus on kerran rikottu ei se enää koskaan voi olla samalla tavalla hiljaista kuin se oli ennen rikkoutumistaan. Jotkut kirjat muuttavat maailmaa. Ruskeat Tytöt on sellainen kirja.

Kun olen saanut tämän tekstin valmiiksi ruskea tyttäreni tulee luokseni Ruskeat Tytöt kädessään ja sanoo: "Luin tätä vähän ja vaikutti tosi kiinnostavalta. Aion lukea kokonaan."



Koko Hubara: Ruskeat Tytöt - tunne-esseitä (2017)
238 sivua
Kustantaja: LIKE - Kiitos arvostelukappaleesta



*Slavoj Žižek: Uusi luokkataistelu - Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt, Into 2017. Lainaus on sivulta 68.


Helmet lukuhaaste kohta 47 Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Baileys Prize - pitkälista 2017



Tässä ne ovat, vuoden eniten odottamani kirjallisuuskilpailun eli Baileys-palkinnon pitkälistan ehdokkaat. Vuosien 2011-2016 kirjat löytyvät blogini yläpalkista (klik), jonne olen myös linkittänyt lukemani teokset. Vuotta 2011 edeltävien kirjojen osalta listalla on tekeillä, ollut sitä jo parisen vuotta. Listan valmistumisennuste ei tällä hetkellä valitettavasti ole kovin hyvä.

Tämän vuoden kirjoihin voi tutustua tarkemmin Baileys Prizen nettisivuilla (klik). Tietoni tämän vuoden pitkälistalle päässeistä kirjoista perustuvat pääasiassa juuri Baileys-palkinnon sivuilla oleviin kirjaesittelyihin.

Ehdokkaat ovat:




Stay With Me, Ayobami Adebayo

Afrikan maista eniten olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta  (esim. Achebe, Adichie, Atta, Soyinka,  Unikwe, Obioma,  Shoneyin, Nwaubami) ja suluissa mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy myös blogistani.

Ennuste, että tulen lukemaan Adebayon romaanin on siis varsin hyvä. Teos sijoittuu Lagosiin, jossa Yejide yrittää kaikin keinoin tulla raskaaksi. Adebayo käsittelee romaanissaan myös Nigerian 1980-luvun yhteiskunnallista kuohuntaa ja  yksilötasolla hän kuvaa, miten epätoivoisia ovat usein yrityksemme välttyä sydämen särkymiseltä.






The Power, Naomi Alderman

Naomi Alderman on minulle nimenä tuttu, mutta en ole lukenut häneltä mitään. Kun kirjan nimi on Valta kiinnostukseni herää oitis.

The Powerissa tytöt huomaavat, että he pystyvät muutamalla sormen liikkeellä aiheuttamaan kipua ja jopa kuolemaa. Kirjassa kysytään: mitäpä jos valta olisikin naisten käsissä. Tämän tyyppiseen skenaarioon tutustumista on mahdotonta vastustaa. Lukulistalle ehdottomasti.











Hag-Seed, Margaret Atwood

Atwood oli minulle nuorempana tärkeä kirjailija, mutta jostakin syystä olen ajautunut hänestä erilleen, enkä ole lukenut häntä vuosiin, vaikka hänen kirjansa minua kiinnostavatkin.

Hag-seed kertoo Makeshiwegin teatterifestivaalin taiteellisesta johtajasta Felixistä, jonka tuotannot ovat ihastuttaneet ja vihastuttaneet. Nyt Felix suunnittelee ennen näkemätöntä toteutusta Shakespearen Myrskystä.

Lähtökohdat ovat niin kiinnostavat, että tästä saattaa hyvinkin tulla kirja, jonka myötä palaan Atwoodin tuotantoon.




Little Deaths, Emma Flint

Tämän kirjan panin merkille jo alkuvuodesta ja se on jonossa tilauslistallani.

Little deaths sijoittuu vuoteen 1965 ja sen päähenkilö on nainen, jota syytetään lastensa murhasta. Hän on äitinä kaukana pullantuoksuisesta kodin hengettärestä, joka on raskauttava tekijä hänen syyllisyyttään todisteltaessa.

Mielettömän kiinnostavalta vaikuttavaa feminististä kirjallisuutta, jossa uskoakseni äitimyyttiä ravistellaan kuin räsymattoja ennen vanhaan siivouspäivänä.

Tätä ei voi jättää väliin.




The Mare, Mary Gaitskill

Gaitskill on minulle uusi tuttavuus.

The Mare kertoo alkoholimista toipuvasta nelikymppisestä Gingeristä, joka haluaisi saada oman lapsen. Hän päätyy miehensä kanssa ilmoittautumaan vapaaehtoisperheeksi organisaatioon, joka järjestää kesälomia lapsille, jotka tulevat vaikeista olosuhteista. Näin eräänä päivänä Gingerin ja Paulin luo saapuu 11-vuotias Velveteen Vargas, Brooklynin kovimpien katujen kasvatti ja Ginger on heti myyty.

Haluaisin heti tietää tästä teoksesta enemmän.



The Dark Circle, Linda Grant

Linda Grantilta olen aiemmin lukenut romaanit When I lived in modern times, The cast iron shore, The Clothes on their backs ja We had it so good, josta olen myös blogannut.


The Dark Circle sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja kertoo tuberkuloosia sairastavista teinikaksosista, jotka lähetetään kentiläiseen parantolaan, jossa he joutuvat lääkärien armoille.

Grant on aiemmilla kirjoillaan uinut suosiooni ja heti kuvauksen tästä kirjasta luettuani minua alkoi kiinnostaa, mitä parantolassa oikein tapahtuu.






The Lesser Bohemians, Eimear McBride

Iralntilainen Eimear McBride voitti Baileys-palkinnon vuonna 2014 teoksellaan A girl is a half-formed thing, jota hän kirjoitti yhdeksän vuotta ja joka on kielellisesti hyvin omaperäinen. Ostin kirjan, mutta en ole saanut sitä luetuksi, mutta tilanne tulee korjaantumaan, sillä kyseinen kirja on yksi #hyllynlämmittäjä -haasteeseen valitsemistani kirjoista.

The Lesser Bohemians kertoo 18-vuotiaasta irlantilaistytöstä, joka muuttaa Lontoseen opiskelemaan draamaa ja rakastuu vanhempaan näyttelijään.  Kummankin päähenkilön menneisyydestä löytyy salaisuuksia.

Draama, Lontoo, näyttelijät - mieleeni tulee Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout), josta pidin järkyttävän paljon.






Midwinter, Fiona Melrose

Etelä-Afrikassa syntyneen ja brittiläistyneen Fiona Melrosen romaani on tarina isästä ja pojasta, jotka ovat menneisyytensä vankeja, koska eivät ole pystyneet käsittelemään perheen äidin kuolemaa. Midwinterissä he eivät enää voi paeta menneisyyttään.

Hmmm.









 

The Sport of Kings, C.E. Morgan

The Sport of Kingsin aineksia ovat mahtava Forgesin perhe, raviurheilu ja rotukysymykset. Forgesien dynastiaa hämmentää juuri vankilasta vapautunut musta mies, joka tulee heille töihin.

Hevosurheilu ei kiinnosta, mutta rotujen väliset konfliktit kyllä. Miinuspisteitä järkyttävän rumasta kannesta.











The Woman Next Door, Yewande Omotoso

Omotoson romaani kertoo kahdeksankymppisistä naapuruksista Cape Townissa. Kummallakin rouvalla on menestyksekäs ura takanaan ja he ovat leskiä. Toinen heistä on musta, toinen valkoinen ja kumpikaan ei voi sietää toista.

Vaikuttaa kutkuttavalta. Luulen, että tämän kirjassa parissa saisi nauraa useammankin kerran.









The Lonely Hearts Hotel, Heather O’Neill

Kanadalainen Heather O'Neill on olllut Baileys-ehdokkaana aiemminkin ja juuri tämän kilpailun kautta olen hänet ns. löytänytkin. Olen lukenut häneltä romaanit Lullabies for little criminals ja The girl who was Saturday night. Jälkimmäisestä olen myös blogannut.

Lullabies kertoo huumeisästä ja hänen tyttärestään. The girl taas kahdesta sisaruksesta ja heidän yrityksistään aikuistua. Kummatkin O'Neillin kirjat ovat olleet sykkiviä ja mustia tunteita täynnä.

The Lonely Hearts Hotel on tarina kahdesta montrealilaiseen orpokotiin vuonna 1914 hylätystä vauvasta, joista kummallakin on erityiskykyjä. Pierrot on pianonsoiton ihmelapsi ja Rose puolestaan valaisee maailman tanssillaan. Pierrot ja Rose rakastuvat ja alkavat haaveilla sirkuksesta, jonka kaltaista ei ennen ole nähty.




The Essex Serpent, Sarah Perry

The Essex Serpent on historiallinen romaani, jonka tapahtumat saavat alkunsa vuonna 1893. Cora Seabornen aviomies kuolee ja Cora totuttelee uuteen elämäänsä. Avioliitto ei ollut onnellinen, eikä Cora ollut kotonaan vaimon roolissa. Miehensä kuoltua hän lähtee poikansa kanssa Essexiin rakentamaan elämäänsä uudelleen.

Historiallinen romaani ei lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta never say never.

Barkskins, Annie Proulx

Annie Proulx on tunnettu ja tunnustettu kirjailija, mutta en ole lukenut häneltä mitään, vaikka se monesti on suunnitelmissa ollutkin.

Barkskinsin alku sijoittuu 1600-luvulle ja kertoo kahdesta köyhästä nuorukaisesta, joista tulee puunhakkaajia. Ajallisesti teos kattaa yli 300 vuotta ja siinä kuljetaan Pohjois-Amerikasta, Eurooppaan, Kiinaan ja Uuteen-Seelantiin.

Apua! Jo toinen historiallinen romaani.








First Love, Gwendoline Riley

Rileyn romaani kertoo kolmikymppisen kirjailijan Neven ja häntä vanhemman Edwynin avioliitosta ja sen kipukohdista. Onko kyse rakkaustarinasta vai ei?















Do Not Say We Have Nothing, Madeleine Thien

Thienin romaanista kuuntelin juuri eilen Bad feminists -kirjakerhon pod castia ja kiinnostuin tästä kirjasta, joka käsittelee Tiananmenin aukion tapahtumia, joita kuvataan Kiinasta Kanadaan paenneen Ai-Mingin kautta.














The Gustav Sonata, Rose Tremain

Rose Tremain on hänkin tullut minulle tutuksi Baileys-kilpailun myötä. Ihastuin hänen teokseensa The Road Home, joka voitti Baileys-palkinnon vuonna 2008. Lisäksi olen lukenut häneltä historiallisen romaanin Restoration sekä romaanin Sacred Country, josta pidin vallan paljon ja josta olen myös blogannut. Alkuvuodesta ostin Tremainin novellikokoelman The American Lover eli hän on kaiken kaikkiaan kirjailija, jota pidän silmällä.

The Gustav Sonatassa Tremain kysyy, mitä eroa on  ystävyydellä ja rakkaudella.  Teoksen päähenkilö Gustav Perle elää sveitsiläisessä pikkukylässä, jossa toisen maailmansodan kaiut ovat kaukaisia. Gustavin isä on kuollut ja hänen äitinsä on häntä kohtaan kumman välinpitämätön.

Lukiessani esittelyn tästä kirjasta mieleeni tuli vahvasti The Road Homen päähenkilö ja se totaaliliikutus, jota koin kirjaa lukiessani.



Tätä bloggausta kirjoittaessani olen ollut sen onnellisen harhan vallassa, jolloin tuntuu, että sitä ehtii lukea vaikka mitä. Todellisuus tulee kyllä tämän haaveeni murskaamaan vielä monta kertaa, mutta väliäkö tuolla. Baileys-lista on tänäkin vuonna kiinnostava ja jään innostuksella odottamaan, mitkä kuusi näistä kuudestatoista teoksesta selvittävät tiensä lyhytlistallae. Voittaja julkistetaan 7. kesäkuuta.

Eniten minua kutkuttaa tällä listalla Emma Flintin Little Deaths ja Naomi Aldermanin The Power, mutta haluaisin lukea myös ainakin Atwoodin, O'Neillin, Tremainin, Thienin ja Grantin romaanit. Toivottavasti niistä mahdollisimman moni päätyy lyhytlistalle. On kuitenkin hyvä muistaa, että Baileys Prize on kirjallisuuskilpailu, jossa vanhat meriitit eivät paina ja jossa ennakkosuosikit ja kovat nimet eivät välttämättä voita. Viime vuonna esimerkiksi voiton nappasi monen yllätykseksi irlantilainen Lisa McInerney teoksellaan The Glorious Heresies, jonka hienouksia en tosin itse löytänyt ja päädyin kutsumaan sitä bloggauksessani "kirjalliseksi fuck you -debyytiksi."

Miltä nämä ehdokkaat sinun mielestäsi kuullostavat?


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jos tuntuu välillä siltä, että ei uskalla tai jos pelottaa uudenlaisessa tilanteessa kannattaa jo ihan senkin takia lukea Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen. Tekisi mieli sanoa, että tämä kirja muutti elämäni ja sanoisinkin, jos se ei kuulostaisi niin hölmöltä ja mainoslausemaiselta. Vähän sillä tapaa pääsi kuitenkin käymään ja tästä asiasta lisää hieman alempana.

Jos joku sanoo minulle Jani Toivola, niin ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen on päänsisäinen kuva Jani Toivolasta loikkimassa pitkin askelin vesilammikoiden yli kelloonsa vilkuillen, sillä hänellä on jo kiire. En kyllä yhtään tiedä, mistä moinen kuva on päähäni muodostunut, enkä tiedä sitäkään, käyttääkö Jani Toivola rannekelloa. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että oleellisempaa tässä kuvassa onkin se, että näen Jani Toivolan liikkeessä, menossa jonnekin ja jotakin kohti.

Luin tämän kirjan jo joku aika sitten ja olen jo valitettavasti joutunut palauttamaan sen takaisin kirjastoon, joten en pysty tässä kirjoituksessa ottamaan esiin monia kiinnostavia asioita ihan sen takia, että niistä kirjoittaessani minun pitäisi tarkistaa, millä sanoilla Jani Toivola niistä kertoikaan. Muistiinpanoni sisältävät useampia  kohtia, joissa olen kirjoittanut ylös vain sivunumeroja myöhempää tarkistamista varten.

*

Toivolan kirjan lukeminen muistuttaa minua Ta-Nehisi Coatesin tekstistä Between the World and me. Se ei muistuta minua tästä kirjasta ensisijaisesti siksi, että kumpikin kirjoittajista on tummaihoinen, vaan siksi, että näissä kahdessa teoksessa on jotakin sillä tapaa niin rehellistä, että lukiessa samalla kun ihailu on suurta sitä tuntee myös vähän kauhistusta ja huolta kirjoittajan puolesta. Siis niin, että tulee ajatus: nyt sinä avaat itsesi sillä tavalla, että tämän jälkeen sinua on helppo lyödä. Oletko ihan varma, että niin kannatti tehdä. Tuskin ehdin edellisen miettiä, kun tilalle tulee kiitollisuus siitä, että on ihmisiä, jotka uskaltavat.

Musta tulee isona valkoinen kertoo, miten Jani Toivolasta tuli se Jani Toivola, joka hän nykyisin on. Kirja esittelee hurmaavan pikku-Janin, joka jo lapsena oli sillä tapaa päättäväinen, että ei antanut muiden itseään lannistaa, vaikka niitä muita kyllä oli enemmän kuin tarpeeksi. Elämäkertatarinan rinnalla kirjassa kulkee tarina, jossa Jani Toivola matkustaa veljensä Danielin kanssa Keniaan tapaamaan sukulaisia, joita hän ei ole koskaan nähnyt. Matkalla oma kehonkieli saa selityksensä ja tietyt tavat löytävät alkukotinsa. Matkalla vahvistuvat juuret.

Monet Jani Toivolan rasismiin liittyvistä kokemuksista ovat minulle valitettavan tuttuja, koska minulla on ruskea tytär. Yksi yhä uudelleen nouseva kysymys, josta myös Koko Hubara puhui Savoy-teatterin Kirja viekön -illassa on kysymys: mistä sinä olet kotoisin? Vaikka olisi syntynyt Suomessa on Suomi väärä vastaus tuohon kysymykseen. Yleensä se johtaa vain jankuttamiseen siitä, että tummaihoinen ei voi olla suomalainen. Jani Toivolan kokemuksissa tummaihoinen on sekä huutomerkki, että toisaalta se, jonka ohi katsotaan. Se satuttaa.

Tästä romaanista tekee erityisen hienon kokemuksen paitsi Jani Toivolan rehellisyys, myös hänen tapansa suhtautua eteen tuleviin vastoinkäymisiin. Hänellä on myös suuri kykyä kohdata muut ihmiset ja olla sillä tavalla nöyrä, että muilta oppiminen tulee mahdolliseksi.  Jani Toivola puhuu paljon myös pelosta ja siitä, miten sille ei saa antaa valtaa, sillä pelko on kuin vuorivillaa, joka eristää muista ihmisistä. Pelon vastakohdaksi kirjoittautuu rakkaus, josta "kaikki hyvä elämässä alkaa."

*

Jani Toivola kertoo myös politiikasta sekä niistä vaikeuksista, joita poliittisen ja  yksityisen minän yhdistäminen tuottaa. Hän kritisoi politiikan kiertymistä vanhojen toiminta- ja ajatustapojen ympärille, eikä pelkää tuoda esiin niitä epävarmuuden tunteita, joita hän poliitikkona on kokenut. On aika suuri juttu olla ensimmäinen suomalainen tummaihoinen kansanedustaja, mutta tämä on vasta alkua, sillä kansanedustaja Toivola haluaa isäksi. Tämä on projekti, joka ei etene ihan tavanomaisimpia reittejä, koska Jani Toivola on homoseksuaali. Luja usko ja luottamus siihen, että asiat järjestyvät vie Jani Toivolaa eteen päin ja nykyisin hän on pienen tytön isä.

Musta tulee isona valkoinen herätti minussa valtavasti lämpöä ja kunnioitusta. Teki mieli katsoa Jani Toivolaa vähän  ylöspäin ihan vaan siksi, että hän on sen kaiken elänyt ja kirjoittanut, mistä hän kirjassaan puhuu. Kaiken muun hyvän ja mielenkiintoisen, kaiken muun tärkeän ja rehellisen ylle nousi kuitenkin yksi ihan tietty hetki. Se liittyy Jani Toivolan oleskeluun New Yorkissa, jossa hän kävi näyttelijäkoulua. Kyseisessä koulussa Jani Toivola tajusi, että hänen tilanteensa on varsin haastava, koska a) hän on tummaihoinen b) hän on homoseksuaali ja c) hän ei osaa tarpeeksi hyvin englantia. Näistä vaikeuksista huolimatta hän ei antanut periksi. Nämä Jani Toivolan näyttelijäkoulukokemukset minä siirrän henkilökohtaiseen uskalluspankkiini, josta kaivan ne esiin aina silloin, kun tuntuu siltä, että en osaa. Kun pelkään olevani muiden mielestä naurettava tai en uskalla tehdä, mitä haluaisin.

Musta tulee isona valkoinen on kutsu rohkeuteen. Se on statement, joka osoittaa, että suurimmat vastukset ovat loppujen lopuksi useammin ihmisen sisä- kuin ulkopuolella. Jani Toivolan kirjaa voin varauksetta suositella ihan jokaiselle. Jos se ei synnytä ajatuksia, vikaa kannattaa etsiä jostain muualta kuin Toivolan kirjasta.


Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen - miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan
266 sivua
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 21 Sankaritarina
Feministinen lukuhaaste

tiistai 14. maaliskuuta 2017

PÄIVITYS RUNOHAASTEESEEN - "Viini lasissa kuin veistos"* - RUNOHAASTE 6.1.-31.12.2017 - #runo100




Päivitys runohaasteeseen 14.3.2017:


Runohaaste jatkuu koko vuoden eli 31.12.2017 asti. Lisäksi julkaisen vuoden 2018 alkupäivinä uuden runohaasteen, jonka yksityiskohdat ovat mietinnässä. Sen voin luvata, että jotain jännää on tulossa.

Olen saanut runohaasteesta paljon myönteistä palautetta ja aika moni on myös rohkaistunut bloggaamaan runoista. Onpa runoja lukeneet myös ihmiset, joille ne aiemmin ovat olleet hyvin vieraita.


Omalla kohdallani on käynyt niin, että romaanit ovat välillä vallan meinanneet jäädä sivuun, kun runoinnostus on ollut niin kova. Yksi syy haasteen jatkamiselle ja uuden haasteen luomiselle onkin se, että haluan tehdä runojen lukemisesta (ja niistä kirjoittamisesta) elämäntavan. Nykyisin aloitan päiväni aina niin, että heti aamukahvilla luen muutaman runon, jotta varmasti ei mene päivääkään, jolloin en runoja lukisi.

Haasteen säännöistä vielä sen verran, että vaikka alunperin ajattelin, että laskisimme luettujen runojen määrän on se ainakin omalla kohdallani käynyt mahdottomaksi, koska luen runoja milloin mistäkin. Tämän vuoksi olen muuttanut sääntöä niin, että laskemme luettujen kokoelmien määrän. Toki jos joku pystyy laskemaan lukemiensa yksittäisen runojen määrän, niin se tottakai sopii myös.

Uudet haasteosallistujat ovat tervetulleita!

Muistakaa myös Suomi on runo -sivusto (klik), jossa Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaistaan uusi runo aina maanantaisin.



* * *

"Minä en lue runoja. Ne on niin vaikeita, että en ymmärrä niitä. En osaa sanoa niistä mitään." Kuinkakohan monta kertaa olenkaan edellä olevat lauseet kuullut. Joka tapauksessa liian monta. Aivan liian monta kertaa olen myös jättänyt  kirjoittamatta runoista juurikin siksi, että koen, että en osaa tehdä niille oikeutta.

Tänä vuonna on paljon kirjallisia juttuja menossa. Luetaan romaaneja. Moni suomalainen klassikko tekee lukijoiden käsissä uuden tulemisensa. Luetaan novelleja. Novellihaasteen myötä toivottavasti enemmän kuin aikaisemmin. Vaan runo? Missä on runo? Liian usein muiden lajien alla puristuksissa. Senpä vuoksi lanseeraan runohaasteen siitä huolimatta, että vallalla lienee jo haasteähky. Minun on kuitenkin kovin vaikea ottaa sinua tosissani, jos väität, että et muutamassa kuukaudessa ehdi lukemaan edes yhtä runoa. Eri asia tietysti on, jos runot eivät ollenkaan kiinnosta.

Suomi 100 -vuoden kunniaksi runohaasteessa luetaan itsenäisyytemme aikana julkaistuja suomalaisten runoilijoiden runoja. Niitä voi lukea vaikkapa yhden päivässä illan päätteeksi tai aamun aloitukseksi tai meditoida runon avulla keskellä päivää.

Haasteen tarkoituksena on runojen lukemisen lisäksi päästä eroon ajatuksesta, että runojen lukeminen ja ymmärtäminen on vaikeaa. Mitä on ymmärtäminen? Mitä on oikein ymmärtäminen? Kuka sen määrittää, milloin on ymmärretty ja oikein ymmärretty? Ei kukaan. Tekisi mieleni sanoa, että ymmärtäminen on yliarvostettua. Runoista, kuten taiteesta ylipäätäänkin, voi oikein hyvin nauttia, vaikka koettua ei pystyisikään täsmällisesti sanallistamaan. Me itse olemme niitä pahimpia esteitä, jotka estävät meitä runoja lähestymästä.  

Runohaaste alkaa tänään ja on voimassa aina 30.6.2017 31.12.2017 asti, jolloin julkaisen koostepostauksen, johon jokainen voi omat runopostauksensa linkittää. Jos kirjoittaminen runoista tuntuu ylivoimaiselta riittää, että lasket, kuinka monta runoa haasteen aikana olet lukenut ja ilmoitat tämän luvun koontipostaukseen.

Toivon, että runot synnyttävät keskustelua. Että ne olisivat kohtauspaikka, jossa voimme tavata ja niille antautua. Että ne olisivat uusia ovia ja huoneita. Huonekaluja, joille ei ole vielä keksitty nimeä.

Runohaasteen hashtag on #runo100 ja haaste toimii myös vielä suunnitteluvaiheessa olevan 6.7.2017 järjestettävän kirjabloggarien runotapahtuman tukiprojektina. Itse tulen kommentoimaan lukemiani runoja myös blogini Facebook-sivulla ja Twitterissä (ks. blogini oikeassa reunassa oleva palkki), joten kannattaa pitää silmällä myös niitä.

Olet tervetullut mukaan runohaasteeseen, vaikka sinulla ei olisi omaa blogia. Riittää, kun ilmoitat lukemiesi runokokoelmien määrän joko blogini koostepostauksessa tai blogini facebook-sivulla tai twitterissä.


Älä epäröi. Ole rohkea, sillä rohkea sinä olet. Lue runo ja vaikutu. Puhu ja kirjoita siitä, mitä luit. 


Tervetuloa mukaan!


PS. Jokaista haasteeseen ilmoittautunutta juhlistaakseni luen yhden runon, josta laitan parin rivin sitaatin toivottaessaeni hänet tervetulleeksi haasteeseen.



* Otsikossa oleva lause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin Sirkka Turkan runokokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba (Tammi, 1986)

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Joka on joskus katsonut Tanssii tähtien kanssa -kilpailua on luultavasti pannut merkille, miten Jorma Uotinen aloittaa kritiikkinsä. Ei huono, hän sanoo. Ei se nyt tässä kirjoitettuna paljon miltään kuullosta, mutta Jorma Uotisen sanomana se jää mieleen resonoimaan. Linn Ullmannin Siunatusta lapsesta tekee mieleni sanoa juuri "ei huono." Paljon sitä enempää ei sanomisen tarvetta olekaan.

Tämä on ensimmäinen Linn Ullmannilta lukemani kirja, sillä jostain syystä en ole saanut häntä aiemmin luetuksi, vaikka minulla on tämän kirjan lisäksin norjankielisenä hänen esikoisensa Før du sovner sekä ruotsinkielisenä hänen romaaninsa Nåd. Tarvittiin Sivumennen-podcastissa julkaistu hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain suoritettua ensimmäisen Ullmannini, sillä  nimenomaan suorittamiselta tämän romaanin lukeminen tuntui.

Ullman on hyvin suosittu kotimaassaan Norjassa ja käsittääkseni myös Suomessa hänen kirjoistaan on pidetty aika lailla. Siunattu lapsi kertoo vahvasta isästä, Isakista ja hänen kolmesta tyttärestään. Isak muistuttaa kovasti Linn Ullmannin isää Ingmar Bergmania ja kaikenlaista voisi päätellä jo siitäkin, että kirjailija on valinnut sisarusten isän  nimeksi Isak. Omalla kohdallani Siunatun lapsen avainromaanius vaikeuttaa kirjan lukemista, sillä Bergman on yksi lempiohjaajistani. En ole ollenkaan varma, haluanko rivien välistä tulkita, miten paska Bergman oli ihmisenä ja isänä.

Kielellisesti teos on varsin kelvollinen ja paikoin oivaltavakin, mutta.  
Tapahtumien kuvaus on sekin ihan mainiota erityisesti teoksen alkupuolella, mutta. 
Hyvin traaginenkin elementti teoksesta löytyy, mutta. 
Siunatussa lapsessa sisarukset tekevät matkaa isänsä luo Hammarsön saarelle, mutta enin osa teosta koostuu erinäisistä lapsuuden kesien muisteloista. Kyllä ne kesältä maistuvat, mutta monin paikoin muistelmat jäävät pirstaleisiksi ikään kuin kiertäen jotain keskusta, jonka merkitys ei teoksessa koskaan paljastu. Ehkä kyseessä on Isakin ego.

Siunattu lapsi on kokonaisuutena kumman irrallinen. Aineksia ja kunnianhimoa löytyy, mutta mihin erilaiset muistot ja kuvaukset varsinaisesti liittyvät, se ei koskaan selviä. Pidin esimerkiksi kohdasta, jossa kuvattiin erilaista naapuria, jonka käytös herätti asuinyhteisössä raivoa. Miksi tämä naapuri ylipäänsä otettiin mukaan, kun hänet tarinan myötä unohdettiin. Tämäntapaista liikehdintää Siunatussa lapsessa on paljon ja kokonaiskuva jää muodostumatta. Ullmannin langat eivät johda Ariadnen luokse, vaan eksyvät matkalla.

Kaiken kaikkiaan olen suorastaan hämmentynyt siitä, että Siunattu lapsi jäi niin yhdentekeväksi. Tekisi mieli panna osasyyksi se, että kirja oli mukani Oslon matkalla ja lukeminen oli mitä nyt oli, kun iltaisin puhkiväsyneenä ja kovassa flunssassa sitä lueskelin. En nyt kuitenkaan halua turvautua tekosyihin. Enimmän osan aikaa olin lukiessani ärsyyntynyt siitä, että kirjan ja minun välillä oli panssarilasi, jota en onnistunut tylsällä linkkuveitselläni edes raaputtamaan. Jaa-a. Näin kävi. Turha sitä on enää tässä vaiheessa ruikuttaa. On toki aina mielenkiintoista pohtia, miksi joku kirja ei iske, vaikka siinä iskemispotentiaalia olisikin. Mistä luulet, että se johtuu?


Linn Ullmann: Siunattu lapsi (2006)
334 sivua
Norjankielinen alkuteos Et velsignet barn (2005)
Suomentanut Tarja Teva
Kustantaja: WSOY, Bon-pokkari

torstai 9. maaliskuuta 2017

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Kun aloin lukea Jukka Laajarinteen romaania Pinnan alla pimeä minulla oli samanlainen tunne kuin silloin, kun luin Tiina Raevaaran teosta Yö ei saa tulla (Paasilinna). Tämä tunne oli yleissävyltään pelokas, sillä Raevaaraa lukiessani olin kovassa kuumeessa ja hyvin altis sen kaltaisille kokemuksille, jolloin todellisuus ei enää ole ihan itsensä, vaan retkottaa epämääräisissä asennoissa, joista ei pirukaan ota selvää. Tai jos joku, niin itse asiassa juuri piru.

Pidin kovasti Laajarinteen esseeteoksesta Tiloissa ja olenkin usein puujalkavitsimäisesti naureskellut, että luin Tiloissa tiloisssa. Käytyäni läpi lukutilastoni huomasin hämmästyksekseni, että olen lukenut vuonna 2011 Laajarinteeltä myös teoksen Kehys. Koska tämä teos ei ole jäänyt kovinkaan kirkkaasti mieleeni lähdin googlettelemaan ja löysin Kiiltomadon sivuilta tämän (klik) mainion kirjoituksen. Sen luettuani ihmettelen kovasti, että muistakuvani Kehyksestä ovat niin hataria. Taidanpa lukea sen jossain vaiheessa uudestaan.

Pinnan alla pimeän kansi tuo mieleeni musteläikkätestin, jonka itsekin olen joskus tehnyt ja jonka tulosten perusteella olen tullut määritellyksi epäkelvoksi hakemaani tehtävään. Kun yritän kerätä ajatuksiani tästä teoksesta, huomaan, että sanottavaa on niin paljon, että on vaikea päättää mistä aloittaisin. Todetaan nyt sitten ensihätään vaikka se, että tämä teos sisältää melko jumalattoman määrän kysymyksenasetteluja, joista pidän ihan älyttömästi. 

Teoksen lähtötilanteen voisi ilmaista vaikka seuraavien kysymysten muodossa: Mitäpä jos maailmamme on jo alkanut loppumisensa tavalla, josta meillä ei vielä ole aavistustakaan? Mitäpä jos juuri edellisen lauseen kirjoittaessani tapahtui jotakin kamalaa, joka on osa siitä isommasta kamalasta? Kuinka kauan menee ennen kuin edes viisaimmat oivaltavat, että tietyt tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa? Joka tapauksessa on varmaa, että siinä vaiheessa, kun näistä tapahtumista kerrotaan uutislähetyksissä on jo auttamattoman myöhäistä.

*

Pinnan alla pimeä alkaa Aino Takauman terapiakäynnin kuvauksella ja samalla tulee esitellyksi terapeutti Kaarlo Nuorteva, joka on romaanin keskeisiä henkilöitä epidemiologi Doris Lumpeen ohella. Yhdellä tasollaan romaani on rakkauskertomus, joka kertoo Kaarlon ja Doriksen tarinan. Sen, mitä kerran oli ja mikä meni kamalalla tavallaan pieleen, eikä ole jättänyt kumpaakaan heistä rauhaan. On jotain koomista (vai onko?) siinä, että tarvitaan maailmaa vakavasti uhkaava katastrofi, että Kaarlo ja Doris tapaavat toisensa uudelleen selvittääkseen, miksi kävi niin kuin kävi.

Rakkaus on tietysti sekin viruksen kaltainen, mutta Laajarinteen romaanista löytyy vielä paljon pahempi virus, joka uhkaa tehdä lopun meistä kaikista. Kyseessä on MPI eli Mass Psychogenic Illness, joka leviää arvaamattomilla tavoilla, kuten esimerkiksi joukkohysterian muodossa. Sen ilmentymiin kuuluu myös mm. Wotan-riivaus, joka aikaansai natsien toimeenpaneman juutalaisten joukkotuhon. Skandinaviassa puolestaan Wotanin veljesviruksesta käytetään nimeä Odin.

Laajarinteen romaani kokoaa itseensä mm. hiilikaivosonnettomuudet, mannerjään sulamisen, trooppiset myrskyt sekä maanpintaan syntyvät kraaterit. Ne voidaan selittää ilmastonmuutoksella, mutta kun kaivetaan vielä vähän lisää käy ilmi, että kysymys on vedenpaisumusmyytin ilmentymistä. Pinnan alla pimeä sisältääkin runsasti mytologista aineistoa ja kierroksia kasvatetaan Gilgameshin ja Upanisadien kautta.

Tiheätunnelmainen Pinnan alla pimeä on vahvasti kiinni tämänpäivän uhkakuvissa ja paikoin se suorastaan täsmäiskee siihen maailmantilanteeseen, josta on tullut tavaksi käyttää nimitystä "these troubled times." Tässä yhteydessä huomiota kannattaa kiinnittää Laajarinteen kuvaamiin "katalyyttihenkilöihin," jotka karismaattisina persoonina omaavat kyvyn vetää suuren joukon ihmisiä mukaan omiin (usein harhaisiin) näkemyksiinsä ja mielentiloihinsa. Heitä on muitakin kuin Donald Trump. Heitä on myös Suomessa.

Laajarinne luotaa tekemiemme havaintojen ja tulkintojen sekä todellisuuden välistä suhdetta. Jos teoksen kertojan tavoin oletamme, että "havainnot synnyttävät todellisuuden," seuraa tästä, että mitään objektiivista todellisuutta ei voi olla olemassa, vaan todellisuuksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ajatus on melkoisen musertava ja tuomitsee meidät loputtomaan yksinäisyyteen. Toisaalta voidaan kysyä, että jos havainnot eivät synnyttäisi todellisuutta, niin mistä/miten todellisuus siinä tapauksessa syntyisi ja mitä todellisuus oikeastaan edes tarkoittaa?

Pinnan alla pimeässä psykoterapeutti Kaarlo Nuorteva on taipuvainen näkemään asioiden välillä monenmoisia yhteyksiä, joka luonnollisesti johtuu osin hänen ammatistaan. Samalla herää kutkuttavia pohdintoja siitä, että onko mahdollista saavuttaa jokin korkeampi ihmisen mielen ja tekojen tulkitsemisen taso. Mistä psykoterapiassa on kysymys? Onko kaikki aina myös jotakin muuta kuin miltä se näyttää? Onko tulkinnan takana aina yhä vaan uusia tulkintoja? Miten muodostuvat eri tapahtumien väliset ketjut? Miten ne toisiinsa vaikuttavat (vai vaikuttavatko)?

Monien Laajarinteen romaanin esittämien ajatusten juuret ovat filosofiassa ja fysiikassa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Pinnan alla pimeä olisi mitenkään vaikeaa luettavaa. Laajarinne on älyttömän taitava esittämään asiat sillä tapaa kansantajuisesti, että niiden ymmärtämiseksi ei vaadita etukäteistietoa. Siinä vaiheessa kun kirjassa pohditaan ns. kaiken teoriaa ja Higgsin bosonina tunnettuun alkeishiukkaseen liittyviä maailmanlopun ennustamisen teemoja tekisi mieli kiljua riemusta, että joku osaa kirjoittaa näistä asioista niin kiinnostavasti ja selkeästi kuin Laajarinne tekee. Toki on myönnettävä tässä yhteydessä, että jos olisin fiksumpi ihminen, olisin varmaankin opiskellut fysiikkaa pääaineenani.

Pinnan alla pimeä sai minut pohtimaan kuvitellun ja toteutuvan välistä vuorovaikutusta. Onko niin, että jos jotain kyetään kuvittelemaan, se tulee myös tapahtumaan (tai on jo tapahtunut)? Voitaisiinko maailmaa muuttaa kuvittelemalla se toisin? Mikä tätä koko härdelliä oikeastaan ohjaa? Pinnan alla pimeä herätti minussa valtavasti sen tyyppisiä kysymyksiä, joiden pohtimisesta nautin suuresti. Lopputuloksia nämä pohdinnat harvoin tuottavat, mutta se ei olekaan niiden pointti. Laajarinne sysää maailman ns. aliset voimat liikkeeseen ja on varsin epävarmaa, onko niiden pysäyttämiseksi tehtävissä yhtään mitään. Eräs varmuus teoksesta kuitenkin löytyy. Nimittäin se, että parhaimmat muistot jäävät rakkaustarinasta, joka ei koskaan toteutunut.

Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (2017)
263 sivua
Kustantaja: Atena - kiitos arvostelukappaleesta




Helmet lukuhaasteessa sijoitan Pinnan alla pimeän kohtaan 48 Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Perusteluna on se, että en tiedä kovinkaan paljon fysiikasta.