tiistai 31. toukokuuta 2016

Raija Siekkinen: Saari (BAR Finland, 3)


Luin Raija Siekkistä (1953-2004) ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Kun muistelen helmikuuta vuonna 2004 mieleeni tulee väistämättä Siekkisen viimeiseksi jääneen romaanin nimi: Se tapahtui täällä (1999). Nimi tuntuu enteelliseltä ja kolkolta, siinä on mantelinkarvas sivumaku. Tässä kirjoituksessa puhun kuitenkin Siekkisen ensimmäisestä romaanista Saari, koska sitä en ole aiemmin lukenut.  Noin ylipäätäänhän Siekkinen tunnetaan parhaiten novelleistaan, jotka löytyvät yksistä kansista Otavan vuonna 2007 julkaisemasta kokoelmasta, jonka nimi on yksinkertaisesti Novellit.

Langenneena loveen

Huhtikuussa 2014 kirjoitin Ritva Hellstenin teoksesta Orvot. Tunnustin silloin, että lukemiseni syy oli ensisijaisesti se, että Ritva Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Ei kovin hyvä lähtökohta ja niinhän siinä kävi, että etsin Orvoista sivu sivun jälkeen Raijaa.

Kuulostakoon epäjumalanpalvonnalta ja jalustalle nostamiselta, mutta niin se vaan on, että Raija Siekkisen kirjat ovat ihan erityinen lajinsa. Jos lankeaa loveen hänen kirjoitustensa kanssa, siihen loveen myös jää. Tämän lienee kokenut myös Joel Haahtela, joka romaanissaan Katoamispiste jäljittää Raija Siekkistä.

Siekkisen tuotannolle on tyypillistä, että hän kuvaa ihmisiä, jotka ovat ulkopuolisia omassa elämässään. Hänen henkilöitään ympäröi tiheä yksinäisyys, joka koskee myös Saaren päähenkilöä Paulaa. Siteraan tähän saman kohdan C.G. Jungilta, jota siteerasin myös Orvoista kirjoittaessani. Näin sen vuoksi, että en olen löytänyt parempaa tapaa ilmaista sitä yksinäisyyden olemusta, joka Siekkisen kirjoissa on vahvasti läsnä. C.G. Jung kirjoittaa: "Yksinäisyys ei synny siitä, ettei ympärillä ole ihmisiä vaan siitä, ettei heille voi välittää asioita, jotka itsestä tuntuvat tärkeiltä, tai se syntyy siitä että pitää arvokkaina ajatuksia, jotka toisten mielestä vaikuttavat epätodennäköisiltä."

Yhteen sanaan tarvitaan 10.000 sanaa

Siekkisen kirjoitustyyli on minimalistinen. Hänen sanansa ovat tiivistyneet sadoista ja tuhansista sanoista, etsineet muotonsa niiden kautta. Pelkistyneet kuin veistos. Kaikki vähänkin ylimääräiseltä vaikuttava on karsittu pois. Darlingsit makaavat Saaren kallioilla nyljettyinä. Saarella myös Paula ja Paulan elämä teoksen joka paikassa. Kun Siekkinen kuvaa vaikkapa "vettynyttä, syvässä uivaa tukkia" on tukkikin Paula, joka on vaarassa upota niin syvälle, että sieltä ei enää nousta.

Saari on vahvasti symbolinen teos, jossa nimettömäksi jäävä mies ja Paula jäävät myrskyn vangitsemiksi saareen, johon Paula on perustanut oman huoneensa. Saarelta Paula näkee mantereelle, jossa asuu kaksi poikaa tätinsä kanssa poikien isän ollessa useimmiten poissa. Mantereelta katsottuna saari on näyteikkuna, jossa asuu outo ja joutilas nainen, joka pitää valoja mökissä yökaudet. Mantereella asuva nainen on oman kontrolli- ja järjestyshalunsa vanki ja niin hän haluaa ollakin. Elämällä vaan on hänen varalleen toisenlaisia suunnitelmia.

Paulalle saari on turvapaikka. Mies taas ajattelee, että se on kuin avioliitto, "jossa ei voi  kulkea kuin ympyrää." Paula näkee ketun, mies taas ei usko sen olemassaoloon. Pahinta on, jos on ainoa ihminen maailmassa, joka ketun näkee.

Edellisen lauseen kirjoitettuani ymmärsin, että parasta mitä voin tehdä, on päättää tämä kirjoitus tähän, vaikka paljon jäikin sanomatta.



Raija Siekkinen: Saari
127 sivua
Kustantaja: Otava


BAR FINLAND on blogini sivupolku, jossa esittelen minuun vaikutuksen tehneitä suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja aina kuun viimeisenä päivänä.

BAR Finland, 1 löytyy tästä

BAR Finland 2, löytyy tästä

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kielletty intohimo, jossa rakkauden kolmaspyörä on 1950-luvun Helsinki ahtaine ajatuksineen. Kävelypuvut, hatut ja kainaloihin asetettavat hikilaput. Ruokalistat ja syöminen. Ääni, jonka korkokengän ja kivikadun kohtaaminen synnyttää. Muun muassa näistä aineksista rakentuu Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, joka kumartaa nimensä kautta Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän suuntaan ja jonka tunnelmasta se kuljettaa paloja 1950-luvun Töölöön.

Romaanin alussa eletään välirauhan ajan viimeisiä päiviä. Miehet ovat palanneet sodasta poissaolevin katsein ja Porvoon saaristossa Rosalundin kustantamo järjestää juhlavastaanoton arvovaltaiselle saksalaisvieraalle. Emännöitsijän nimi on kuvaavasti Reetta Murros. Hänen kätensä haisevat hummerille, jota hän ruoka-ainepulasta huolimatta on onnistunut hankkimaan. Naisasianaisia tämä Reetta Murros, jonka mukaan jokaisen suurmiehen takana on emäntä. Hänen sanontansta todellinen painavuus selviää romaanin lopussa.


1950-luvun estetiikka

Säädyllinen ainesosa sisältää nostalgista menneen aikakauden viehtymystä, jota saattaisi erehtyä luulemaan kepeydeksi. Kyse on kuitenkin enemmästä. Parkkinen kirjoittaa korostuneen esteettistä kirjallisuutta, jossa niin kerronta, kieli, rakenne kuin itse kuvauksen tapakin ovat estetiikan palveluksessa. Säädyllisessä ainesosassa kerronta nousee esteettisistä impressioista ja siinä toteutuvat ne kriteerit, joilla on totuttu arvottamaan kuvataiteen esteettisen kokemuksen laatua: yhtenäisyys, kokonaisvaltaisuus ja intensiivisyys.* Tietyllä tapaa Parkkisen romaani ei olekaan minulle pelkästään lukukokemus, vaan myös katsomiskokemus. Sanat eivät ole tässä teoksessa pelkästään välineitä, joilla luodaan tekstiä, vaan niillä maalataan kuvia ja visuaalisesti rikkaita ympäristöjä. Niillä hiilipiirretään aikakausi ja sen henkinen ilmapiiri ja moraalikoodisto.

Lukiessani Parkkisen romaania 50-luku painaa minua kasaaan. Sodan jäljiltä elämä on vielä haurasta, rahapula usein uskollisin seuralainen ja kuvalehdissä totuus siitä, minkälainen on hyvä nainen ja miten vaimoutta parhaiten toteutetaan. 60-luku radikalismeineen ja vapaudentuulineen ei vielä puhalla, eikä juurikaan tarjoa edes vihjeitä siitä, että itse asiassa varsin pian henkisen ilmapiirin tunkkaisuus tulee murtumaan: syntyy naisasialiike Yhdistys 9 ja opiskelijat valtaavat vanhan ylioppilastalon. 1950-lukua voidaan pitää viimeisenä yhteisesti hyväksytyn moraalin vuosikymmenenä, jolloin säädyllinen käytös oli jaettu arvo, jonka kautta tavoiteltiin ainakin ulospäin kunniallista elämää. Tämän henkisen ilmapiirin kaikkine rajoituksineen Parkkinen tavoittaa romaanissaan niin kokonaisvaltaisesti, että 50-luku nousee yhdeksi romaanihenkilöksi.

Neuvostoliiton vakooja ja Kekkosen rakastajar

50-luvun Helsinkiin muuttaa Saara miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa. Jotakin, josta pitkään vaietaan on tapahtunut Saaralle tätä ennen. Parkkinen ruokkii mielikuvitustani tyylipuhtaan kutkuttelevasti. 

Saaran naapurissa asuu Elisabeth, mystinen maailmankansalainen, Neuvostoliiton ja Stasin vakoojaksikin epäilty ja Kekkosen rakastajattarena pidetty. Nainen, joka on ihan eri lajiketta kuin Saaran aiemmin tuntemat naiset. Syttyy halu. Syttyy himo. Syttyy kaiken unohtamaan saava roihu. Syntyy kolmiodraama. Ei, ei Juhani ole siinä osallisena. Se on Saaran, Elisbethin ja 50-luvun välinen suhde. Juhani on pelkkä statisti. Mies, jonka kanssa Saara meni naimisiin ottakseen kannettavakseen sen roolin, jota yhteiskunta häneltä vaatii. Ollakseen kuvalehdissä esitellyn kaltainen täydellinen vaimo, kodin hengetär, murusista loistoruokaa loihtiva ehtoisa emäntä, jolla omia tarpeita ei ole lain.

Elisabeth on mysteeri, joka ei paljasta itseään edes ystävälleen kirjoittamissaan kirjeissä. Hänen lauseensa ovat moniäänisiä, niissä kaikuvat useiden puhujien äänenpainot. Hän on auringossa loikoileva aistillinen käärme, joka nauttii nahkansa luomisesta. Kirjeformaatti ujuttautuu osaksi Säädyllistä ainesosaa samalla luontevuudelle kuin sillikaviaari paahtoleivälle.

Mistä puhumme kun puhumme kaviaarilla täytetyistä viiriäisenmunista

Parkkisen teksti on pitkään haudutettua kermakastiketta, jonka koostumus on prikulleen. Sanojen takana on kasvustoa, sipulimukuloita ja rihmastoa. Ruoat, ruokaresepetit, kokkaus ja syöminen luovat romaaniin oman kuvastonsa ja symboliikkansa, johon Parkkinen piilottaa salaisuuden.

Se, miltä jokin näyttää ei kerro mitään siitä, miten jokin on. Säädyllisen ainesosan vaikuttavuus kasvaa esteettisen kuvauksen yltäkylläisen loistokkuuden ja sen taakse kätkeytyvän elämäntyhjyyden välisestä ristiriidasta. Se tuo mieleeni Paolo Sorrentinon elokuvan Suuri kauneus (La grande bellezza), jossa Sorrentino Parkkisen tavoin on raahannut esteettisen idean ulos Platonin luolasta ja antaa sen näyttää kopioidun alkuperäistä todempana. Antaa sen made in -luonteen hohtaa. 

Elisabeth toteaa Säädyllisessä ainesosassa, että hänestä ei ole suuren eurooppalaisen romaanin kirjoittajaksi. Ilmaisun ironia saa minut naurahtamaan. Kuinkakohan monta kertaa olenkaan huutanut suomalaista kirjallisuutta lukiessani "suuren eurooppalaisen romaanin" perään. Ei haittaa, vaikka Elisabeth ei siihen pystyisi, sillä Leena Parkkinen pystyy ja komeasti pystyykin.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (2016)
335 sivua
Kustantaja: Teos



*Monroe C. Beardsley: Aesthetics – Problems in the philosophy of criticism


perjantai 27. toukokuuta 2016

Kesän 2016 noutopöytä


Lukusuunnitelmien teko on ihanaa. Erityisen ihanaa se on siksi, että suunnitelmia tehdessä sitä luulee omaavansa kaiken maailman ajan ja ehtivänsä lukea vaikka mitä. Suunnitelmani ovat aina ylimitoitettuja, joka sopii hyvin yhteen tunnuslauseeni "Imagine immensities" kanssa.

Kesän 2016 noutopöytä on nyt katettu ja koostuu seuraavista ruokalajeista:

Alkudrinkit: Rakkauden all female panel

Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu eli tässä tapauksessa Saara Särmälle, jonka loistavalta All male panel -projektilta* väänsin nimen omalle kesäprojektilleni. Kyseessä on projekti, jossa tarkastellaan rakkautta ja sen mahdottomuutta yksipuolisesti naisnäkökulmasta. Projektiin kuuluvat seuraavat kolme teosta:

Märta Tikkanen: Kaksi / Två (2004, Tammi / Söderström)

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina / Århundradets kärlekssaga (1978, Tammi / Söderström)**

Ebba Witt-Brattström: Århundradets kärlekskrig (2016)

Tiedän kyllä, että tähän jatkoksi olisi sopinut mainiosti vaikkapa August Strindberg, jonka romaani Giftas tuolta kirjahyllystä  juuri parhaillaan vilkuttelee. Nyt on kuitenkin niin, että on naisten vuoro. Tähän asiaan Henrik Tikkasella olisi luonnollisesti heittää ex tempore muutama loistokas aforismi, mutta nyt on ihan totaalisesti Märtan vuoro. Horace Engdahl taas on kertonut oman näkemyksensä teoksessaan Den sista grisen. Ebban ja Horacen kirjalliseen "taisteluun" pääset tutustumaan tästä.


Antipasto: Uudelleenluettavat

Uudelleenlukulistalleni olen valinnut kaksi teosta, jotka keikkuvat suunnilleen kaikilla niillä listoilla, joille on nostettu parhaita romaaneja kautta aikojen.  Ne löytyvät tietysti myös 1001-listalta sekä David Bowien kirjalistalta.

Kummankin valitsemani teoksen lukemisesta on jo pidempi aika ja tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, mitä näistä kahdesta ajattelen nyt, kun olen monella tapaa eri ihminen kuin olin silloin, kun luin ne ensimmäistä kertaa. Teokset ovat:

Vladimir Nabokov: Lolita (ensimmäinen suomenkielinen käännös 1959,Gummerus, englanninkielinen, samanniminen alkuperäisteos 1955)

Don DeLillo: Valkoinen kohina (1986, Tammi. The White Noise 1985)

Nabokov kirjoitti Lolitan englanniksi, mutta piti sitä niin tärkeänä teoksena, että käänsi sen itse myös venäjäksi. Lolitan on valkokankaalle saattanut Stanley Kubrick (1962) ja Adrian Lyne (1997). Olen nähnyt Kubrickin version ja itse asiassa muistikuvani elokuvasta ovatkin päällimmäisinä, kun nyt lähden lukemaan Lolitaa uudestaan.


Pääruoka: Baileys-kilpailu -ehdokkaat

Pyrkimykseni on lukea joka vuosi Baileys palkintolistalta ainakin voittaja ja lyhytlistalle päätyneet teokset. En väsy toistamaan, että tämän palkinnon myötä olen löytänyt läjäpäin kiinnostavia kirjailijoita, joista monista on tullut kestosuosikkejani. Ilman Baileys-palkintoa osa heistä olisi varmaan jäänyt kokonaan löytämättä.

Tämän vuoden lyhytlistalta olen ostanut seuraavat kolme teosta, jotka asettelen nyt noutopöydän hopeavadille.

Hanya Yanagihara: A Little Life

Cynthia Bond: Ruby

Lisa McInerney: The Glorious Heresies


Jälkiruoka: Kokeellinen kirjallisuus ja muut herkut kermavaahdolla ja ilman

Kokeellista kesäkirjallisuuttani edustavat David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (2016, Siltala) ja Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet (2016, Teos)

Muita herkkuja ovat Rosa Meriläisen Osteri (2016, Teos), joka oli alunperin kevätlistallani, mutta koska sain sen vasta käsiini, niin siitä tulikin kesäosteri. Oikeat osterit ovat inhottavia niljakkeita, enkä ymmärrä miksi ne ovat niin kovassa huudossa. Minulle riitti kertakokemus, mutta uskon, että Meriläisen Osteri on makuuni huomattavasti enemmän.

Lopuksi mainittakoon vielä, että kolmanteen klassikohaasteeseen luen Sylvia Plathin alunperin pseudonyymillä Victoria Lucas kirjoittaman romaanin The Bell Jar  (1963, Lasikellon alla 1975, Otava). Lisäksi aina kuukauden viimeisenä päivänä Bar Finland saa uuden vieraan.



En vanno, että luen kaikki yllä mainitut kirjat, mutta sen voin luvata, että tulen lukemaan myös jotain aivan muuta kuin noutopöydälle tässä kirjoituksessa olen esille laittanut. Kevään aikana luetuista on tulossa bloggaukset lähiaikoina seuraavista kirjoista:

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos)
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Tammi)
Silvia Avallone: Marina Bellezza (Natur och kultur)
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava)


* The Guardian Saara Särmästä

* *Teoksesta on olemassa myös uusi hieno Schildts & Söderströmiltä vuonna 2015 julkaistu painos

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Haaste: Unpopular bookish opinions


L

Kiitos Kirjasähkökäyrän Maille, joka haastoi minut kertomaan, mistä ja kenestä en kirjallisuudessa pidä. On muuten ihan sikakiva haaste, jota värittämään valitsin pari vuotta sitten Berliinissä nappaamani kuvan.

Haasteen säännöt ovat nämä:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.

4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.





1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 

Ensimmäisenä tulee mieleen Lena Anderssonin Egenmäktigt förfarande (Omavaltaista menettelyä). Se oli melkeinpä kaikkien muiden bloggarien mielestä hieno kirja ja sai koko Ruotsin kirjallisen kerman huokailemaan ihastuksesta. Minusta teoksen päähenkilö Ester Nilsson on raivostuttava tyyppi. En jaksa yhtään tuollaista "nainen on ihan onneton ja vinkuu miehen perään" -tematiikkaa.  Anderssonin teos saa minut epäilemään sukupuoltani. Koen, että se on kirja, josta naisten kuuluu tykätä, koska naiset ovat sellaisia kuin Ester. Jos en tykkää, olen ehkä mies. Väliäkö tuolla, sillä kukaan ei ole täydellinen.


2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ruth Ozekin kirja A Tale for the time being on ollut yksi parhaista blogiaikana lukemistani kirjoista. Bloggaukseni kyseisestä kirjasta ei ole kiinnostanut ketään, vaikka tämä teos on myös Pop of the Tops -listallani, jolle pääsevät vain huipuista huipuimmat. En laita tähän edes linkkiä, koska tosiaankaan Ozekin aivan mielettömän hieno teos ei voisi muita ihmisiä vähempää kiinnostaa. Itse koin sen kanssa hurjia hetkiä. Välillä jopa todellisen ja epätodellisen väliset rajat menivät lukiessa sekaisin. Kuljin ympäri kämppää ja olin niin fiililksissä, että pystyin tuskin hengittämään.

Koskan kiinnostamattomuus voidaan osin selittää sillä, että Ozekin kirja on englanninkielinen, niin mainitsen vielä toisen esimerkin. Erinomainen ja monen mielestä ihan kamala teos on Brett Easton Ellisin American Psycho. Sen diggaaminen toki vaatii tiettyä lukukulmaa, mutta se on varsin tyhjentävä esitys siitä, miten pahis saattaa istua vieressäsi ja kaikki luulevat hänen olevan hyvis.


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Nyt lyö tyhjää. Ei tule ainuttakaan kolmiodraamaa mieleen, jossa olisi käynyt niin, että päähenkilö olisi valinnut "väärän" tyypin. Itse asiassa ei tule mieleen kolmiodraamoja ylipätään. Vastaan sen tähden Elena Ferranten Loistava ystäväni, jossa olisin toivonut, että Lila olisi valinnut Elenan sen sijaan, että meni naimisiin. 


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Kauhukirjallisuus ei ole juttuni, koska en uskalla lukea kauhukirjoja. Jos joskus edes yritän, niin se johtaa nopeasti siihen, että alan tarkistella, lymyileekö joku sänkyni alla ja miettiä, mikä on tuo ääni, joka kuuluu porraskäytävästä. En kyllä ole varma, onko kauhukirjallisuus kovin suosittua muiden kuin kauhukirjallisuusfriikkien keskuudessa.


 5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Kirjallisuudessa sellainen voisi olla L.M. Montgomeryn Runotyttö. Tosin kun en ole ko. kirjoja edes lukenut, niin on vähän tyhmää sanoa, etten pidä Runotytöstä. Enemmänkin on kyse siitä, että runotyttökirjat noin  ylipäänsä eivät ollenkaan iskeneet, kun olin niille otollisessa iässä. Tämä on tietysti pahemmanpuoleinen virhe ihmisessä, sillä Runotytöstä nyt vaan kerta kaikkiaan kuuluu pitää. Tällä vastauksella saan toisen miinuspisteen. Ensimmäinen tuli Esteristä.


6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Noin yleisesti ottaen useimmat ruotsalaiset dekkaristit. Johan ne ruotsalaiset ovat omineet euroviisut, pitikö niiden nyt omia vielä dekkarigenrekin. Ihme tyyppejä. Onneksi meilllä on Jari Järvelä.


 7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Knausgårdin Taisteluni-sarja. En yhtään epäile sen laatua, enkä viehätystä, enkä parhautta, mutta en myöskään tunne vetoa ko. sarjan lukemiseen. Sitä paitsi osia on tässä sarjassa aivan liikaa ja tosi moni muu teos jäisi lukematta, jos saisin päähäni uppoutua Knausgårdin sielunelämään. En silti sano, ettenkö jonain päivänä saattaisi tähän sarjaan tarttuakin, mutta tällä hetkellä kiinnostusta ei ole.


8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

John Irvingin kirjan Garpin maailma -pohjalta tehty elokuva upposi minuun paremmin kuin kirja, joka sentään on Irvingin kirjoista paras tai ainakin yhtä hyvä kuin Kaikki isäni hotellit. Elokuvassa on vallan mainiossa roolissa nuori Leonardo di Caprio ja muistan, että tuon elokuvan jälkeen elin jonkin aikaa Johnnie Depp -huumaa. Se meni kyllä aika nopeasti ohi ja olen jättänyt suosiolla muille siskoille kuolaamisen Deppin perään. He ovatkin tehneet niin ihan urakalla.

Korjaus: Puhun edellä elokuvasta Gilbert Grape, joka ei perustu mihinkään John Irvingin kirjaan. Täten julistan kohdan 8 jääneen tyhjäksi. Kiitos Lukuisa-blogin Lauralle tämän asian tuomisesta tietooni.

Pakko vielä todeta, että näin nolo moka sopii varsin hyvin juuri näiden haastevastausten henkeen, kun edellä olen kaikenlaista muutakin noloa tunnustanut.


Paiskaan haasteella seuraavia bloggareita:

Leena - Donna Mobile
Leena  - Leena Lumi

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Haloo Suomi! Haloo haloo haloo! Miksi me emme puhu Emma Puikkosen kirjasta Eurooppalaiset unet? Onneksi huomasin taannoin WSOY:n katalogissa Puikkosen kohdalla sanan 'episodiromaani,' josta päättelin, että tämä kirja on minulle. Niin se olikin ja se oli sitä hyvin paljon.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan, että isommat kustantajat jakavat kirjailijat kolmeen eri koriin, jotka kantavat nimiä A, B ja C.  En tiedä asiasta mitään, joten etenen tässä Koskisen ajatuskulkujen perusteella. A-tyypit ovat niitä, joita mainostetaan joka paikassa. Esimerkkinä mainitsisin Tommi Kinnusen, jonka Lopotista oli hillittömän kokoinen lakana Akateemisessa kirjakaupassa. B-tyypit on niitä, joita kustantaja tuo esiin vähemmän, mutta jonkun verran kuitenkin. C-tyypit on niitä, joiden markkinointiin rahat eivät riitä ja jotka sen vuoksi saavat pärjätä enimmäkseen omillaan. Emma Puikkonen taitaa ikävä kyllä olla sijoitettu C-koriin, sillä Eurooppalaisten  unien mainontaa ei silmiini ole osunut kertaakaan.

Puikkosen romaani koostuu episodeista, jotka liittyvät toisiinsa enemmän tai vähemmän vahvoin lankoin. Näiden lankojen kautta luodaan kertomusten välille yhteys väliin hyvinkin vaivihkaisesti ja toisinaan taas laajakulmaa venyttämällä, jolloin horisontti upeasti aukenee ja syntyy tunne ihmisten kesken vallitsevasta yhteydestä ja siitä, että me kaikki olemme samaa. Langan kuiduissa itseään kasvattaa homo sapiensin kivi, jota jotkut tapaavat kutsua sydämeksi ja jonka jotkut näkevät kaikissa ihmisissä.

Eurooppalaisia unia näkevät mm. rekkakuski Toma, somalialainen pakolaisnainen Fadunmo, perheenisä Johannes, albanialaiset teinipojat, Berliinin muurin erottama perhe, Unkarin pääministeri sekä ruotsalaiset väkivaltaa ihannoivat nuoret. Luomansa henkilögallerian kautta Puikkonen näyttää, miten monia sellaisia kohtia elämä sisältää, jossa tapahtumat olisivat voineet lähteä aivan toiseen suuntaan ja sitä myötä koko elämä ihan eri raiteille. Eikä ainoastaan oma elämä, vaan hyvin monen muunkin elämä.

Tässä kohtaa joku varmaan ajattelee, että jaahas, Eurooppalaiset unet on köyhän kansan Kate Atkinsonia. Esitän vastalauseen. Esitän sen tietoisena siitä, että suunnilleen kaikki lukevat ystäväni rakastuivat Kate Atkinsonin romaaniin Elämä elämältä (Life after Life). Minulle taas se oli pelkästään hyvätasoinen romaani, ei sen kummempaa, koska olen niin kauan kuin muistan pitänyt itsestään selvyytenä sitä, että lähes mistä tahansa elämän kohdasta tie voisi jatkua moneen eri suuntaan riippuen siitä, tapahtuuko ja valitaanko sitä, tätä vai tota. Joskus pelastumme olemalla paikalla, toisinaan pelastumme olemalla poissa.

Siinä missä Atkinson antaa avaimet lukijan käteen, Puikkonen pelkästään vihjaa niiden olinpaikasta. Minä saan etsiä ja löytää ja se herättää minussa riemukkuutta. Eurooppalaisissa unissa ei ole kynnyksellä pelkästään yksilön elämä, vaan tienristeykseen pakkautuu koko eurooppa ja osin muutakin maailmaa, joiden niskaan hengittää aika, johon huomisesta lähtien viittaamme historiana. Eurooppalaisten unien myötä mietin, miten suuri ihme on, että on tapahtunut juuri se, mikä on tapahtunut. Miten paljon on kiinni sattumasta ja vastaavista tekijöistä. Minua huimaa. Hyvällä tavalla. Minua huimaa sillä samalla temaattisella huimauksella, joka minut valtaa lukiessani Wislawa Szymborskan runoa kaiken sattumanvaraisuudesta.*

Pulkkinen kirjoittaa aukinaista ja aukkoista tekstiä, johon paikoin sataa yllättäviä rankkuuden raekuuroja, jotka hätkähdyttävät ja pysähdyttävät. Hänen tapansa tuoda tarina esiin ja esitellä sen henkilöt on nautittava. Tässä yhteydessä mietin erityisesti kertomusta Johanneksesta poikansa kanssa uimahallissa, jossa sattuneeseen tapahtumaan pääsen kurkistamaan Johanneksen oletettujen muistikuvien kautta.

Vaikka kaikki romaanin kertomukset, episodit, mikäli haluatte, eivät ole yhtä vahvoja, on Eurooppalaisia unia dramaturgisesti kovan luokan esitys. Kun mennään tunteiden sisimpiin kerroksiin, sieltä ei enää samana palata. Erityisesti Berliiniin sijoittuvassa tarinassa kuvattu äidin rakkauden laajuus ja voima on kuvattu kuvastolla, joka häikäisee. Erinomaisen puhutteleva on myös kuvaus somalialaisesta Fadunmosta, josta lukiessani en ole enää minä, vaan pakolaisnainen, joka olen joutunut kummalliseen maahan nimeltä Ruotsi, jonka tavoille minun pitäisi oppia, jos minun sinne ylipäätään annetaan jäädä.

Puikkosen yhteiskuntakritiikki nostaa pakolaisteeman lisäksi esiin mm. puolalaisten telakkatyöläisten tilanteen, jonka raskaan kevyenä vastapainona on Vain elämää -tyyppisten tv-viihdeohjelmien back stage -puolen esittely. Se, mitä katsojalle ei näytetä, koska hei meillä kaikillahan kuuluu olla kivaa, kun itketään yhdessä. Puikkonen kuvaa, miten avioliitto natisee, etniset ristiriidat kärjistyvät väkivaltaisuuksiksi ja teinit torjuvat tylsyyttä ja yleistä maailmantuskaansa väkivallan avulla. Se, mistä Puikkonen kirjoittaa tapahtuu todella. Tänään, tässä ja nyt.

Eurooppalaiset unet eivät anna armoa, vaan kurkottavat myös tulevaisuuteen, jossa taide kaupallistuu eksponentiaalisesti, ihmisen onni on yhä enemmän tykkäysklikkausten määrästä kiinni ja lehtijuttujen arvo mitataan raflaavuudella. Ystäväni, älä vaivu epätoivoon, sillä kaikesta huolimatta on edelleen myös niitä, jotka istuttavat omenapuita ja niitä, joiden kutsumuksena on kirjoittaa hyviä uutisia. Lopuksi haluan nousta seisomaan ja nyökätä Emma Puikkosen suuntaan. Nyökätä kiitoksella ja ihailulla ja pyyhkiä vaivihkaa silmäkulmaani.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
178 sivua
Kustantaja: WSOY


*Viittaan erityisesti Szymborskan runoon 'Olisi voinut', josta otteen olen siteerannut tässä kirjoituksessani.




perjantai 20. toukokuuta 2016

Chika Unigwe: On Black Sisters Street

Mitä yhteistä on nigerialaisilla prostituoiduilla ja Freddie Mercuryllä? Se selviää tämän bloggauksen lukemalla.

Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (OBSS) kertoo Belgiassa työskentelevistä nigerialaisista prostituoiduista. Kyseessä ei ole pornofiktio, vaan kertomus siitä, miksi teoksessa kuvatut naiset jättävät kotimaansa ja ryhtyvät myymään seksipalveluja Antwerpenin punaisten lyhtyjen alueella.

Unohdetaan ensimmäiseksi sääli. Se ei auta ketään.

Unohdetaan kaikkivoipainen ajatus, että me täydellisessä länsimaalaisuudessamme pystyisimme pelastamaan afrikkalaiset prostituoidut. Emme pysty.

Hyväksytään, että prostituutio ei välttämättä ole vaihtoehdoista huonoin.

Yksi naisista pohtii asiaa: I meet interesting people at work. In what other job do you earn money just for lying on your back? Kaikki on suhteellista ja vielä vähän suhteelliseempaa. Elämä prostituoituna Belgiassa voi olla monin verroin parempaa kuin köyhyys ja täysi tulevaisuudettomuus Nigeriassa. Se voi olla suoranainen lottovoitto. Tai sitten ei.

*

Unigwen kerronta on korutonta, nyansoitua ja täynnä lämpöä teoksessa kuvattuja naisia kohtaan. Asiat ovat rankkoja, mutta niiden välistä pilkottaa huumoria, erityisesti naisten välistä huumoria.
Kukaan teoksessa kuvatuista naisista ei unelmoinut tulevansa isona prostituoiduksi. Yhdelle ei opiskelusta huolimatta löytynyt töitä, koska työpaikkaa oli mahdoton saada ilman oikeita suhteita. Toinen tuli raskaaksi liian nuorena, eikä lapsen isä, mahtava rikas mies suostunut tunnustamaan lastaan. Tähän päälle sama toinen joutui pitämään huolta perheestään äidin kuoltua ja isän oltua juoppo ja luonteeltaan heikko. Kolmas joutui todistamaan, miten sotilaat raiskasivat hänen äitinsä ja tappoivat hänen koko perheensä. Neljäs joutui isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi ja lähtemään kotoaan, koska hänen äitinsä ei halunnut uskoa mitään pahaa miehestään.

Miksi nämä naiset eivät hakeneet apua terveydenhuollosta? Miksi he eivät menneet rynkyttämään toimeentulotukipalvelun ovea? Tai hoidattaneet itseään terapeutin sohvalla? Käyneet traumaspesialistin vastaanotolla? Miksi mikään edellä mainituista vaihtoehdoista ei tullut heille edes mieleen?

Ei liene tarpeellista vastata esittämiini kysymyksiin.

*

Unigwen romaani havainnollistaa, miten yhteisöllisyys ja velvollisuus pitää huolta perheestä voi olla myös ansa. Usein päätös lähteä prostituoiduksi ei ole ensisijaisesti yksilön päätös, vaan kyse voi olla vaikkapa omien lasten tulevaisuuden turvaamisesta, heidän koulumaksuistaan, lääke- ja sairaanhoitokuluista tai perheen yleisen hyvinvoinnin takaamisesta prostituutiosta saatavilla rahoilla. Siinä missä miehet turvautuvat sähköpostihuijauksiin perheen/suvun elättämiseksi, kuten Adaobi Tricia Nwaubami kuvaa romaanissaan I do not come to you by chance, naiset lähtevät ulkomaille tehdäkseen rahaa ruumiillaan.

Yhtä lailla kuin prostituoiduksi ryhtyminen on myös siitä irtaantuminen enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen kysymys. OBSS:n keskushenkilö Sisi päättää jättää prostituution ja ilmoittaa poliisille Madamesta, joka hoitaa prostituutiobisnestä Belgiassa. Hän ei voi kuitenkaan tehdään niin, sillä samalla hän saattaisi vaaraan itsensä lisäksi laittomasti maassa olevat ystävänsä.

OBSS on häiritsevä teos, koska se pyyhkii pois auttamiskuvitelmat, joista etsimme lohdutusta. Tässä suhteessa se on sukua tanskalaisen Annette K. Olsenin elokuvalle Pieni sotilas (Lille soldat, 2008), jossa sodasta palannut naissotilas (Trine Dyrholm) pyrkii auttamaan prostituoitua, jonka autonkuljettajana hän toimii, mutta joutuu toteamaan, että mitään auttamisen tapoja ei ole olemassakaan.

Unigwen teoksessa naiset ovat kaikesta huolimatta vahvoja ja säälin tuolla puolen. Jotta he voisivat menestyä työssään on heidän opittava kantamaan kasvoillaan sitä hymyä, josta Freddie Mercury laulaa kappaleessa Show must go on: A smile that "stays on" - hymy, joka pysyy kasvoilla, mitkä tahansa olosuhteet ovatkin. Unigwe antaa toivon paremmasta tulla kertomukseensa. Sellainenkin päivä siintää horisontissa, jolloin kestohymystä voi luopua.


Chika Unigwe: On Black Sisters Street (2009)
258 sivua
Kustantaja: Ohio University Press (Modern African Writing)


maanantai 16. toukokuuta 2016

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä


Unohda Helsinki noir,
Tukholma noir,
Berliini noir,
Whatever noir,
sillä tässä tulee Kotka dark.

*** NO SPOILER WARNING, BECAUSE NO SPOILERS ***

Jos spraykannu olisi keksitty viisisataa vuotta sitten, Michelangelo olisi spreijannut koko Sikstiiniläiskappelin. Vatikaanin museossa olisi jäljellä kunniapaikalla tyhjät purkit, joita se on käyttänyt.

Sitaatissa esitetty ajatus on kutkuttava. En pysty olemaan pohtimatta, olisiko siinä tapauksessa Maailman luominen
-teoksessa toisiaan kohti ojentuvien käsien kynsissä kynsilakkaa ja jos olisi niin minkä väristä. Coral Peach, Hot Miami, Cool Mint.

*
Tyttö ja seinä on Jari Järvelän graffitidekkaritrilogian päätösosa. Trilogian ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi olen kirjoittanut tässä ja toisesta osasta Tyttö ja rotta tässä. Jos tämä dekkarisarja ei ole vielä tuttu, en aloittaisi tästä juuri ilmestyneestä teoksesta, vaan lukisin edeltävät osat ensin. On nimittäin suunnattomasti iloa siitä, että teoksen päähenkilön, nuoren tummaihoisen Metron edeltävät vaiheet ovat lukijalle tuttuja. Tyttö ja seinä kun jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin Tyttö ja rotta päättyi. Ajallisesti näiden teosten välillä ei ole kuin viikko.

Tytön ja seinän lukeminen alkoi vaikeissa merkeissä, sillä kaikesta hyvästä huolimatta Tyttö ja Rotta jätti muistoksi mustelmia, nyrjähdyksiä ja väärään asentoon vääntyneitä jäseniä. Pelotti, kuinka paljon väkivaltaa on tulossa. Käykö niin kuin Tytössä ja rotassa, että fiilis on kuin naamaani paiskattaisiin kermakakkuja, jotka on tehty ihmisluujauhosta ja koristeltu veressä kieritetyillä mansikoilla. Hankalinta oli, että olin tulkinnut Tytön ja pommin yhteiskuntakriittiseksi dekkariksi ja tätä samaa kriittisyyden lajia olen odottanut jatko-osiltakin. Miten hemmetissä lukea teosta, joka on sekä yhteiskuntakriittinen että täynnä väkivaltaa niin että jälkimmäinen ei syö edellistä?

Ratkaisuksi kehitin termin slapstick-väkivalta. Joku saattaa nyt kysyä, ETTÄ MITÄ. Mitä ihmettä slapstick-väkivaltaa Järvelän kirjoissa on? Ihan normaalia väkivaltaahan tuo on tai ainakin normaalia dekkariväkivaltaa. No, kun minulle ei ollut. Jotta olisin pystynyt pitämään kiinni (erityisesti Tytön ja rotan) yhteiskunnallisesta puolesta, jouduin määrittelemään suhteeni teoksessa olevaan väkivaltaan uudestaan. Minun oli pakko luoda sille ihan oma tasonsa, joka ei kumoaisi teoksen yhteiskuntakriittistä puolta. Tähän tarkoitukseen kehitin termin slapstick-väkivalta, joka on väkivaltaa, johon lukijan tulee suhtautua huumori edellä.

Tytössä ja seinässä reipas yhteiskuntakriittisyys tuli riemukseni takaisin ja väkivalta on Tyttöä ja rottaa paremmin balanssissa itse tarinan kanssa. Teoksen henkilögalleria on hilpeä. Vähän niinkuin Liisa ihmemaassa kävelisi Linnanmäen peilikujalla vuoden 2007 ukrainalaisen euroviisuedustajan Verka Serduchkan lauleskellessa Lasha tombai. Jos et tunne Verkaa, suosittelen googlettamaan.

J.R.R. Tolkienin maailma on Tytössä ja seinässä livahtanut Kotkaan ja sen itseoikeutettuna nokkamiehenä toimii ongelmia nopanheitolla ratkaiseva Frodo. Omassa kauhujenkartanossaan asuu Metron äidin entinen miesystävä Voltti ja siinä talossa vasta voikin tapahtua mitä tahansa. Vertauskuvallisesti sanottuna lehmät lentää ja helvetti painua pakksen puolelle. Myös vanha tuttu Paroni maailmanlopun ennustuksineen lataa omat värinänsä Tyttöön ja seinään. Tämän lisäksi teoksesta löytyy mm. Romeo ja Julia, jotka ovat tuttuja henkilöitä Järvelän aiemmasta teoksesta, joka kantaa tämän kaksikon nimeä ja oli aikanaan myös Finlandia-ehdokkaana.

Tytössä ja seinässä pääsin kurkistamaan myös Metron lapsuuteen, hänen herkempään puoleensa ja graffitien teon taustoihin ja syvempiin merkityksiin. Jos lähipiirissäsi on ihminen, joka käyttää graffitista sanaa 'töhry' älä puhu hänelle enää ikinä, vaan juokse mieluiten karkuun. Vaihtoehtoisesti voit luettaa hänellä Järvelän Metro-trilogiaa. Jos hän vieläkin änkyttää vastaan, osta hänelle matkalippu Orgosoloon, joka on maailmankuulu yhteiskunnallisesti kantaaottavista muraaleistaan.

*

Graffitidekkarista Järvelä on löytänyt lajin, joka tönöttää paitsi vahvasti kiinni tässä ajassa, toimii myös välineenä nostaa esiin tärkeitä rasismiin, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, ihmisten väliseen lojaliteettiin ja elämän yleiseen armottomuuteen liittyviä asioita. Trilogian jälkeen Kotka ei enää ole pelkästään se kaupunki, jossa öiseen aikaan "viinimaljat kuohuaa" ja "lempi tarjoo hehkuaan." Itse asiassa Kotkan Karhuvuoreen voisi alkaa järjestää Metron jalanjäljillä -teemaretkiä, joilla kirjaturistit voisivat tutustua tämän lähiön elämänmenoon ja retken päätteeksi spreijata seinää.

Luettuani Tytön ja rotan minulla oli aavistus, miten trilogia saattaisi päättyä. Olin osin oikeilla jäljillä, osin taas en. Varsinaista loppua ennen seuraa kuitenkin muuan huipentuma, joka nostaa tämän teoksen ja trilogian edelliset osat vanavedessään ihan uudelle tasolle. Nerokasta, ihan hemmetin nerokasta. Mertarannaksi ilmaistuna: Taivas varjele, mikä sieltä tulee. Sieltähän tulee napakymppi. Tästä osuudesta voisi tehdä VIP-huipennuksen Metro-turisteille.

Kaikkinensa Metro-trilogia on rakkauden ja pienen puolella. Se on myös kunnianosoitus spraykannukansalle ja pyllistys liian innokkaiden viranomaisten suuntaan. Relatkaa vähän! Käykää vaikka ostamassa Alepasta latet!


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (2016)
262 sivua
Kustantaja: Tammi
Kiitos arvostelukappaleesta!


Tytöstä ja seinästä on kirjoittanut myös "metrosiskoni" Tuija,  joka yours trulyn lisäksi kuuluu fiktiiviseen duoon nimeltä Myöhempien aikojen Metrotytöt. Tuija on bändin aivot, minä olen basisti.


lauantai 14. toukokuuta 2016

Ja Helsinki Litin kuningatar on ...


Hän on valovoimainen. Hän on syvä. Hän on säihkyvä. Hän on se, jonka jokaisen kirjan olen lukenut hänen vuonna 2008 julkaistusta esikoisteoksestaan lähtien. 

Hän on läsnäolo. Hän on kiinnostus. Hän on vakava. Hän on hauska. Hän on keskustelukumppaninsa huomioiva. Hän on se, jolle haluaisin huutaa katsomosta: I love you very much. Hän on Sadie Jones. 


*

Helsinki Lit on loistava kirjallisuustapahtuma, josta haluan kiittää kaikkia tapahtuman järjestäjiä sekä Yleisradiota, joka televisioi tapahtuman. 

Savoyn salissa oli kirjallisuusharras tunnelma, kun ihmiset kuuntelivat lavalla esiintyviä kirjailijoita. Itsestäni riippumattomista syistä pystyin osallistumaan vain osaan lauantaipäivää. Ei haittaa. Sain sen, mitä uumoilin ja sain vielä enemmän. Sain pienen palan Sadie Jonesista ja kätken sen muiden aarteideni joukkoon.

Sadie Jonesin ja Juha Itkosen keskustelu oli kahden kirjailijan keskustelua. Tapa, jolla he puhuivat toisensa huomioon ottaen ja toistensa puheesta innostuen oli hienoa kuultavaa. Heidän välillään oli yhteys, joka välittyi katsomoon. Tällaiset keskustelut ovat harvinaisia ja siksi olenkin onnesta ymmyrkäisenä, että sain kokea juuri tämän huikean tuokion.

Jones ja Itkonen olivat pitkälti samoilla linjoilla mitä tulee heidän ajatuksiinsa kirjoittamista kohtaan. Vaikka Jones oli kirjoittanut vuosikausia näytelmiä, kirjoitti hän ensimmäistä teostaan salassa. Itkonen puolestaan ei kertonut ensimmäisen teoksensa kirjoittamisesta kuin vaimolleen. Kumpikin oli sitä mieltä, että kirjoittamisesta kertominen tuntui hyvin suurelta askeleelta. Salassa kirjoittaminen oli Jonesin mukaan vapauttavaa, koska se mahdollisti tilanteen, jossa voi kirjoittaa mistä tahansa, koska tekstiä ei tarvitse näyttää kenellekään. Sekä Jones että Itkonen kertoivat kokevansa, että käsikirjoituksen edetessä työ helpottuu koska kirjan maailmasta tulee todellisempi kuin elävästä elämästä ja siihen on sen vuoksi helpompi palata.

Jones kertoi tietyllä tapaa perineensä kirjoittamisen jamaikalaiselta isältään, joka on mm. kirjoittanut näytelmiä BBC:lle. Keskustelu sivusi myös 1960-luvun virallista "huumeveikkomuusikkoa" Bob Dylania, jonka ystävyys Jonesin isän kanssa paljastui Jonesille, kun hän näki Dylanista tehdyn dokumentin. Esikoisteoksensa Outcast (suom. Kotiinpaluu, Otava) miljöön Jones kertoi keksineensä sitä kautta, että hän mietti, mikä olisi surkein ympäristö, jossa 1950-luvun teini voisi elää. Vastaus oli Englannin maaseutu ja Surrey. 1950-luvussa Jonesia kiinnostaa sen jännitteisyys toisen maailmansodan ja 1960-luvun vapauden vuosikymmenen välissä. Itkonen kertoi vaikuttuneensa Outcastin päähenkilöstä Lewisista ja jaan täysin hänen vaikutelmansa. Lewis on hahmo, joka on jäänyt minuun ja joka heräsi uudesta näkökulmasta eloon Jonesin uusimman romaanin Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava) Luken kautta. 

Sekä Jones että Itkonen ovat omien sanojensa mukaan esikoisteoksissaan etäännyttäneet itsensä teostensa henkilöistä ja maailmasta. Tämä ei ole tavallista, koska esikoisteokset ovat usein eniten omaelämäkerrallisia teoksia kirjailijan tuotannossa. Etäännyttämisestä huolimatta kumpikin heistä toi esiin, että kirjallinen teos on aina osa kirjoittajaansa ja kirjoittajan elämä on siinä läsnä tavalla tai toisella.

Jones ja Itkonen puhuivat myös nostalgiasta ja siitä, miten nuoruuden kotiseutu näyttäytyy erilaisena aikuisen näkökulmasta. Jones myönsi tuntevansa tiettyä nostalgiaa 1970-luvun vasemmistolaisia teatteriryhmiä, punaviinin juontia ja tupakointia kohtaan, mutta hän haluaa pitää nostalgiansa kurissa. Myös Itkonen sanoi taistelevansa nostalgiaa vastaan, koska olisi koomista, että ihminen 40-vuotiaana alkaisi viitata menneeseen nuoruuden kultaisena aikana, jolloin kaikki oli paremmin.

Sekä Jonesilla että Itkosella on teoksissaan monia nuoria henkilöhahmoja. Itkonen kysyikin Jonesilta, miksi me aina palaamme takaisin nuoruuteen. Jones sanoi kokevansa, että  nuorena ihminen on alastomimmillaan ja maailma on vielä auki ja täynnä lukemattomia mahdollisuuksia, joista valita ja korosti nuoruuteen liittyvän kokemuksia, jotka ovat universaalisti tunnistettavia. Itkonen lisäsi, että nuoruudessa on magiaa, koska silloin hyvin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa. 

Itkonen luki pätkän Jonesin haastattelusta The Guardian-lehdessä, jossa Jones on todennut kirjoittamisesta seuraavasti: "sitä kuvittelee katedraalin, mutta sivulle ilmestyy pelkkä työkaluvaja". Tämän pohjalta Itkonen pohti kirjoittamisen alkamista ideasta, joka vaikuttaa loistavalta ja täydelliseltä. Jones jatkoi vertaamalla idean ja sen toteutumisen välistä suhdetta Platon filosofiaan. Heti kun idea tulee todellisen maailman piiriin, siitä tulee idean jäljittelyä. Tähän on helppo samaistua, koska sama tapahtuu jokaisen blogikirjoitukseni kanssa. Päässäni asiat ovat niin hienosti, mutta blogiin ilmestyy työkaluvajoja. Niin kävi tämänkin bloggauksen kanssa.

Kiitos Sadie Jones ja Juha Itkonen. Teidän keskustelunne oli todellinen helmi


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Pystyn hyvin kuvittelemaan, että en lue Chinua Acheben romaania Kaikki hajoaa enää kolmatta kertaa. Syykin on selvä. Tämän romaanin lukeminen ei ole erityisemmin mukavaa tai nautinnollista. Sillä ei kuitenkaan ole tuon taivaallisen väliä, mikä on jonkun kaltaiseni helsinkiläisfröökynän henkilökohtainen kokemus tästä teoksesta, sillä yleisellä tasolla Kaikki hajoaa on yksi tärkeimmistä kirjoista, joita on kirjoitettu.

Chinua Achebea pidetään modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Hän on myös kirjailija, johon muut afrikkalaiset kirjailijat usein viittaavaat. Kaikki hajoaa on paalu afrikkalaisen kirjallisuuden maastossa ja vaikka olosuhteet ja ajat muuttuvat, se seisoo ylpeänä ja aikaa uhmaavana keskellä maisemaa. Niin pitää ollakin.

Acheben romaanissa kuvataan perinteistä nigerialaista Umuochan kyläyhteisöä ja siellä asuvien ihmisten elämäntapaa. Vallalla ovat henkiuskonnot ja järjelle vieraat maagiset tavat lähestyä todellisuutta, jotka länsimaisesta nykyperpsektiivistä näyttäytyvät eksoottisina menneen maailman rakannuspalikoina. Tässä kohdin on hyvä hypätä pois polulta, jolla kulkeminen vääristää luettua. Ehdotan, että Umuocha asukkaineen otetaan ihan sellaisena kuin se on irrallaan länsimaisen loputtoman viisauden kontekstista.

Kylässä asuu monta miestä, joiden nimi alkaa O-kirjaimella. Keskeisin heistä on Okonkwo, jonka laajalle levinnyt maine perustuu mm. hänen maineikkaisiin painisuorituksiinsa. Hän on varakas viljelijä, jolla on kolme vaimoa  ja kaksi arvonimeä ja joka on "osoittanut uskomatonta rohkeutta kahdessa heimosodassa." Okonkwo hallitsee perhettään kovalla kädellä ja hänen suurin pelkonsa on, että hän alkaisi muistuttaa epäonnistunutta, kroonisesti rahaa muilta lainannutta isäänsä.

Umuochassa on vallalla tiukka sukupuolen mukainen järjestys. Naisilla ja miehillä on jopa eri viljelykasvit ja rikoksetkin on jaettu naisten ja miesten rikoksiin. Miehen todellinen mitta mitataan sillä, miten hyvin hän hallitsee vaimojaan. Myös lapset kuuluvat automaattisesti miehensä suvulle. Okonkwon onnettomuudeksi lahjakkain hänen lapsistaan on hänen tyttärensä Ezinma ja hän huokailee usein, että olisipa Ezinma poika. Hänen ajatuksistaan on luettavissa, että Ezinman lahjat menevät hukkaan hänen sukupuolensa vuoksi.

Kun valkoinen mies uskontonsa kanssa saapuu Umuochaan, kylä joutuu sekasorron valtaan. Monet umuochalaisten käytännöt, jotka ovat toimineet heidän ohjenuoranaan joutuvat koetukselle. Enää oikeudenkäynnissä ei tuomarina toimi kyläläisistä koostuva Pahuuden metsä, vaan valkoinen mies tuo mukanaan omat lakinsa ja säännöksensä. Lähetystyötä tehdään kiivasti ja Okonkwo joutuu pettymään katkerasti, kun monet kyläläiset siirtyvät valkoisen miehen puolelle. Näin tekee jopa yksi hänen omista pojistaan.

Kaikki hajoaa on nigerialaisen kirjallisuuden Seitsemän veljestä ja Täällä Pohjantähden alla. Paitsi valkoisen miehen ja afrikkalaisen kyläyhteisön välisestä törmäyksestä, se kertoo yleisemmällä tasolla eri kulttuurien välisestä kitkasta ja vallankäytöstä. Aiheista, jotka ovat tänä päivänä polttavan ajankohtaisia. 


Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (2014)
239 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Things fall apart (1958)
Suomennos: Heikki Salojärvi
Kustantaja. Basam Books


sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein



Olen mykistynyt.

Charles Chaplinin elokuvasatiirissa Diktaattori (1940) Chaplin esittää Hynkeliä, joka pitelee maapallolta näyttävää ilmapalloa käsissään. Kuva on pysähdyttävä. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia elokuvakohtauksia. 'Daniel Steinin' vaikutus on samaa huonetta ja sukua.

Sanon suoraan, että 'Daniel Stein' on Ljudmila Ulitskajan tähanastisen tuotannon loistokkain teos. Sanon tämän hieman nikotellen, sillä Vihreän teltan alla teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. 'Daniel Stein' on kuitenkin vielä parempi. Minulle se oli myös varsinainen page turner, joka vei mukanaan heti ensi kappaleesta alkaen. Se kuuluu näin:

Minua palelelee aina. Kesälläkin, polttavan auringon alla uimarannalla, vilunväreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Se johtuu varmaan siitä, että synnyin talvella metsässä ja vietin ensimmäiset elinkuukaudet äidin turkista irti ratkotussa hihassa.

Jos tämä teos ei ole vuoden 2016 lopussa henkilökohtaisen käännöskirjallisuuden TOP 3 -porukassani ei asiaa selitä mikään muu kuin se, että kuluva vuosi on siinä tapauksessa ollut käännöskirjallisuuden osalta täysin ennennäkemättömän huima. En usko niin käyvän. Tarvitaan supersikakova teos, jotta 'Daniel Steinista' mennään yli. Suuren yleisön suosikkiromaaniksi tämä silti tuskin nousee. 'Daniel Stein' ei ole niitä teoksia, jotka aiheuttavat ihastunutta "voi että sentään, kun oli kiva romaani" -huokailua. Myös Ulitskaja-fanit saattavat kokea 'Daniel Steinin' maailman vieraaksi, sillä teoksessa puhutaan erittäin paljon uskonnoista ja erityisesti juutalaisuudesta. Toisaalta taas aiemmin Ulitskajaa vierastaneet saattaisivat "löytää" hänet juuri 'Daniel Steinin' myötä.

Juutalaisuus. Mikä loppuun asti kaluttu luu, joku saattaa huokailla. Ei enää yhtään juutalaistarinaa, sanoo toinen. Myönnän. Onhan näitä juutalaistarinoita kirjoitettu, mutta niiden laajassa joukossa 'Daniel Stein' on ainutlaatuinen. Se on tuore ja kerronnaltaan loistokas. Se vie syvyyksiin, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

*

'Daniel Stein' on dokumentinomainen romaani, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat. Ulitskaja itse toteaa teoksessaan:

Minä en ole oikea kirjailija, eikä tämä kirja ole romaani, vaan kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen "liimatta."

Liimaus on taidokasta. Sen tuloksena syntyy Ulitskajan tulkinta kertomuksen kohteena olevista tapahtumista ja ihmisistä. Teoksen alkuperäisnimi on Daniel Stein, tulkki (Даниэль Штайн, переводчик). Suomenkielisestä käännöksestä tämä täsmennys on jostakin syystä jätetty pois, joka on hieman kummallista varsinkin, kun tulkki viittaa myös monia kieliä hallitsevan Daniel Steinin asemaan tulkkina niin konkreettisella kuin kuvaannollisellakin tasolla.

Teoksen nimihenkilön takaa löytyy puolalaissyntyinen juutalainen Oswald Rufeisen (1922-1998), joka pelasti useita juutalaisia natsien joukkotuholta ja jonka Ulitskaja kertoo tavanneensa myös henkilökohtaisesti. Tietämykseni ei riitä ottamaan kantaa siihen, missä määrin uskollisesti Daniel Steinin tarina seuraa Rufeisenin tarinaa, mutta asiaa jonkin verran tutkittuani voin todeta, että yhtäläisyyksiä on huomattavassa määrin.

Ihmisenä Daniel Stein on monien identiteettien mies - ei vapaasta tahdostaan, vaan olosuhteiden pakosta. Hän pukeutuu niin natsien kuin venäläistenkin asusteisiin ja pelastuu kiperistä tilanteista kuin ihmeen kaupalla. Hänen elämänsä värikkyys ja tilanteiden moninaisuus muistuttaa Thoman Mannin mainiosta teoksesta Huijari Felix Krullin tunnustukset, vaikka mitään varsinaisesti yhteistä näillä teoksilla ei olekaan.

Rakenteeltaan Ulitskajan romaani koostuu kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, tallenteista, puheista ja vastaavista elementeistä. Suoraa ihmisten välistä kommunikaatiota ei ole kuin edellä mainittujen sisällä. Rakenteesta seuraa, että en missään vaiheessa uppoa teoksen syövereihin. En ajaudu tasolle, jossa kiintymykseni teosta kohtaan veisi minua kuin pässiä narussa. Tämä asiaintila on ristiriidassa sen kanssa, että 'Daniel Stein' on minulle page turner. Kuuluuhan tähän lajityyppiin oleellisesti juuri tietynlainen "pässiys," joka ilmenee siten, että lukija uppoutuu niin syvälle tarinaan, että muu maailma lakkaa hetkellisesti olemasta. Ulitskaja vangitsee minut toisella tapaa. Hän tekee sen suunnattomalla tietomäärällä, jonka hän tarjoaa helposti omaksuttavassa muodossa, joka tekee historiasta kouriintuntuvan elävää. 

Ulitskaja näyttää minulle euroopan, joka on täynnä jalanjälkiä. Niiden, jotka lähtivät ja saapuivat. Niiden, jotka pakenivat, piileskelivät ja löytyivät. Niiden, jotka valloittivat ja tappoivat. Lukiessani näen nämä jalanjäljet. Näen niihin kietoutuvat kohtalot. Näen, miten eurooppa repeilee. Näen kauheita asioita, näen suurta urhoollisuutta, ihmisten välistä sisaruutta ja halpahintaista petturuutta. Näen Ihmisen.

Suuri osa teoksesta sijoittuu Israeliin, jossa asustaa Daniel Steinin kaltaisia juutalaisia, joista on tullut katolisia, ortodokseja tai johonkin muuhun kirkkokuntaan kuuluvia. On arabimuslimeja ja arabikristittyjä. On uskontojen, kansallisuuksien ja etnisten ryhmien välinen sekamelska, rinnakkainelo ja vihanpito. On historia ja sen tapahtumapaikat.

'Daniel Steinissa' ihmiskohtalot ovat kaipausta ja usein väärinymmärryksiä täynnä. Kaiken ylle nousee katolinen veli Daniel ja hänen rakastava suhtautumisensa ihmisiin ja hänen näkemyksensä elämästä, jossa pitkämielinen ymmärrys on ensisijainen hyve, johon ihmisen tulee pyrkiä.

[u]skokaa niin kuin haluatte, se on teidän oma asianne, mutta noudattakaa käskyjä ja käyttäytykää niin kuin kuuluu. Sitä paitsi ei edes välttämättä tarvitse olla kristitty voidakseen käyttäytyä hyvin. Voi olla vaikka ei mikään. Vihoviimeinen ateisti, siivetön ateisti.

Daniel Steinin sanat ovat paljon nähneen ja kokeneen ihmisen sanoja. Ne ovat hänen testamenttinsa ja kutsu astua hänen viitoittamalleen tielle olimmepa sitten kritittyjä, siivettömiä ateisteja tai keitä tahansa. Viimeistään tällä teoksella Ulitskaja on lunastanut paikkansa nykykirjailijoiden kaikkein terävimmässä kärjessä. Ihan mieletön romaani!


Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein (2016)
537 sivua
Venäjänkielinen alkuteos: Даниэль Штайн, переводчик (2006)
Suomentanut Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala

Lämpimät kiitokset arvostelukappaleesta!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimamanda Adichien Kotiinpalaajat on juhlakirja, sillä sen lukeminen sai minut aloittamaan kirjabloggaamisen vuonna 2013. Että kyllä. Kirjallisuus voi muuttaa elämää monellakin tapaa. Lukemalla saattaa päätyä vaikkapa kirjabloggariksi. Tähän kai kuuluu lisätä, että päivääkään en ole katunut, että kirjabloggaamisen aloitin. Se ei ole vain turhanpäiväinen lisäys, se on myös totta.

Luin tämän loistavan teoksen uudelleen suomenkielisenä tuodakseni sen blogiini ja totean heti aluksi, että minua ei juurikaan kiinnosta teoksessa kuvattu rakkaustarina, sillä Kotiinpalaajat on ehkä hienoin fiktiivinen kuvaus rodusta, rodullistamisesta ja rotuun liittyvistä asioista ylipäätään.  Tämän vuoksi keskityn tässä bloggauksessa lähinnä rotuun sekä siihen kietoutuviin kysymyksiin sukupuolesta.

Rotu itsessään ei ole ongelma. Tavallaan rotu ei ole edes olemassa niin kauan kuin muut ihmiset ympärillä kuuluvat samaan rotuun. Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelukin huomaa oman afrikkalaisen mustuutensa erityisellä tavalla vasta kun hän muuttaa Nigeriasta Amerikkaan. Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että myös valkoisuus on rotu. Sitä ei ehkä tule niin usein ajatelleeksi, mutta jokainen meistä, ihonväristä riippumatta, on jonkin rodun edustaja.

Tehdäänpä pieni testi, jonka kysymykset olen lainannut Kotiinpalaajista. Sinun tehtäväsi on vastata niihin kyllä tai ei.

Oletko huolissasi siitä, että lapsesi eivät saa omaa rotuaan käsitteleviä koulukirjoja ja muuta koulumateriaalia?

Jos hoidat jonkin tilanteen hienosti, odotatko saavasi tunnustusta rodullesi? Tai että sinua kuvataan "toisenlaiseksi" kuin rotusi enemmistö?"

Kun haet pankista lainaa, pelkäätkö, että sinua saatetaan rotusi perusteella pitää taloudellisesti epäluotettavana?

Jos liikennepoliisi käskee sinut sivummalle, mietitkö, johtuuko se rodustasi?

Jos kuulut valkoisten suomalaisten rotuun, vastasit luultavasti kaikkiin neljään kysymykseen "ei." On hyvin mahdollista, että edellä mainitut kysymykset eivät ole koskaan tulleet edes mieleesi.  

***

Kotiinpalaajien rakenne hymyilyttää minua. Hymyilyttää siksi, että suurin osa teoksesta sijoittuu kampaamoon, jonne Ifemelu menee laitattamaan hiuksiaan. Kotiinpalaajissa on 522 sivua ja reilusti yli 400 sivua ollaan kampaamossa, josta toki kerronta tekee pitkiä loikkia muille tapahtumapaikoille, niin että lukiessa saattaa hyvinkin unohtaa olevansa edelleen kampaamossa. Adichien tapa kehystää suuri osa kerrotusta hiussalongilla on tietysti tarkoituksellinen. Afrikkalaisessa kulttuurissa hiukset ovat latautunut asia ja myös politiikan mahdollinen väline. Suoristettuja hiuksia pidetään merkkinä periksiantamisesta länsimaisille kauneuskäsityksille, kun taas luonnonmukaiset hiukset signaloivat omaa kulttuuria kohtaan tunnettua ylpeyttä. Hiukset kuuluvat tässä mielessä osittain samaan sarjaan kuin ihonvaalennusvoiteet.

Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä hiukset ovat myös väline, jolla uskonto hallitsee naisia. Kun Ifemelun äiti luopuu katolisesta uskosta ja kääntyy protestantiksi hän leikkaa hiuksensa ja polttaa ne, koska protestanteille hiusten suoristaminen on synti. Hän luopuu mieluummin "naisenkruunustaan" kuin taistelee hankalien afrikkalaisten hiustensa kanssa, joiden suoristamista hänen uusi uskontonsa ei hyväksy.

Monissa länsimaissa afrikkalaisia luonnollisia hiuksia ei katsota hyvällä.  Ei ole sattumaa, että Michelle Obaman hiukset ovat aina suorat. Valmistuttuaan lääkäriksi ja valmistautuessaan työpaikkahaastatteluihin Ifemelun Uju-täti kertoo saaneensa ystävältään neuvon: "Letit minun pitää purkaa ja tukka suoristaa ennen kuin menen haastatteluihin. [...] Jos on letit, ei pidetä ammattilaisena."

Adichie nostaa esiin amerikkalaisen näennäiskorrektiuden rotukysymyksissä. Tämä näkyy mm. siinä, että suoraa rotuun viittaamista vältetään ja keksitään kummia kiertoteitä. Mustasta naisesta esimerkiksi ei puhuta mustana, vaan upeana naisena. Korrekteille amerikkalaisille on tyypillistä nähdä afrikkalaiset ennen muuta hohdokkaina ja hymyilevinä köyhinä, jollakin tapaa pyhitettyinä. He korostavat tekemänsä hyväntekeisyyden merkitystä, jonka takaa paljastuu, että amerikkalaiset ”paistattelevat antamisen armossa.”

Ifemelun havainnot rodusta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta ja merkityksenannoista toimivat pontimena perustaa blogi, jossa hän voi puhua asioista niin kuin hän niistä ajattelee. Blogin suosion kasvaessa Ifemelua pyydetään myös erinäisille puhekeikoille ja hän huomaa varsin nopeasti, että amerikkalaiset eivät halua kuulla hänen ajatuksiaan. He haluavat, että hän vahvistaa sen, miten he rotuasioista ajattelevat, eivätkä pidä soveliaana sitä, että heidän ajatuksiaan kyseenalaistettaisiin.

Ifemelulle elämä Amerikassa aiheuttaa identiteettikriisin, koska häntä ei hyväksytä sellaisena kuin hän on. Asiaan kuuluu, että hänen pitää olla niiden stereotypioiden mukainen, joita amerikkalaisilla afrikkalaisista ja nigerialaisista on. Niinpä Ifemelu päättää hylätä puhetapansa ja opettelee amerikkalaisen puhenuotin. Se ei riitä. Mikään, mitä hän tekee ei riitä, koska hän ei ole syntynyt Amerikassa, jolla ei ole antaa hänelle enempää kuin ikuisen muukalaisen rooli. 

Blogissaan Ifemelu kirjoittaa amerikkalaisesta heimokulttuurista, joka rakentuu luokalle, ideologialle, alueelle ja rodulle. Luokka jakautuu kahteen: rikkaisiin ja köyhiin. Ideologisia vastinpareja ovat liberaalit ja konservatiivit. Alueellisesti Amerikka on jakautunut pohjoiseen ja etelään. Rotu puolestaan rakentuu "rodullisen hierarkian tikkaille," joiden ylimmällä pienalla ovat "valkoiset anglosaksiprotestantit" eli WASPit ja alimmalla mustat. Näiden kahden pienan välillä ovat esimerkiksi juutalaiset. Oletuksena on, että jokainen Amerikassa asuva ymmärtää automaattisesti heimokulttuurin säännöt.

*

On huomionarvoista, että Kotiinpalaajissa se, joka lähtee ulkomaille on nainen. Adichien painotus on selkeän feministinen. Ifemelu jättää poikaystävälleen Obinzelle penelopemaisen odottajan roolin. Teoksessa korostuu lisäksi, että lähteminen ei ole itsetarkoitus, vaan useimmiten reaktio kotimaan mahdottomiin olosuhteisiin. Esimerkiksi Uju-täti muutti Amerikkaan, koska Nigerian yliopistolaitos oli kaaoksessa, joka teki opiskelusta käytännössä mahdotonta. Ifemelun lähdön syyt olivat pitkälti samat.

Toisin kuin Uju-täti, Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Kyseessä ei ole niinkään romaanin sisälle sijoittuva teko kuin selkeä yhteiskunnallispoliittinen viesti. Ei ole olemassa onnenmaata. Ei ole olemassa toista kotimaata. Nigeriaa tai mitään muutakaan maata ei rakennetaan niin, että aivot vuotavat ulkomaille. Voidaan toki kysyä,  onko kotiin palaaminen ylipäänsä mahdollista. Mitä tarkoittaa palata sinne, mistä on lähtenyt, kun lähtömaa poissaolovuosien aikana on monilta osin käynyt vieraaksi. Missä on se koti, josta Ifemelu kerran lähti?

Adichien yhteydessä nostetaan usein esiin hänen Nigerian sisällissodasta l. Biafran sodasta kertova teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Se on erinomainen teos ja tavallaan teos, joka Adichien piti kirjoittaa, jotta jälkipolvet muistaisivat ja maailma saisi tietoa siitä, mitä Nigeriassa 1960- luvun lopullla tapahtui. Nykymaailmassa, jossa yhä useammat ihmiset joutuvat jättämään kotimaansa ja eri kulttuurit ja etniset ryhmät joutuvat usein törmäyskurssille keskenään, Kotiinpalaajat on teos, jonka lukemisen pitäisi olla suorastaan pakollista. Vaikka Adichie kertoo mustan afrikkalaisen kokemuksista Amerikassa on Ifemelun tarina pohjimmiltaan jokaisen muukalaisen tarina.


Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat 
522 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Americanah
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustajantaja: Otava (Otavan kirjasto)