sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä

Hämmentävän hyvä.

Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä.

Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana.

Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuja. Joiden pojat ovat olleen sen nimisiä kuin Jim Morrison, Kurt Cobain ja Charles Bukowski.

Oletko koskaan miettinyt edellä mainittujen tyyppien äitejä? Oletko päästänyt päähäsi ajatuksen siitä, mitä on vaatinut olla heidän äitinsä? Vai onko niin, että olet keskittynyt poikien - ja joskus niin harvoin tyttärien, että sitä oikeastaan on turha edes mainita - suureen alkoholin ja huumeiden läpi tislautuvaan nerouteen?

Vähän rehellisyyttä nyt hei niihin vastauksiin.

On naistaiteilijan viisautta jättää yrittämättä, tunkematta kolmikerroksista talokakkua yhtenä kimpaleena kurkkuun: äitiys, naiseus, taiteilijuus - vähintäänkin tukehtumiskuolema. Puff.


Jos vastakkain ovat lasten paras ja naistaiteilijan oma taidenäyttely, kumpaa äänestät?


Vaikka  Pilvenpiirtäjässä kuvaus etenee perheen äidin näkökulman kautta sitä hallitsee poika "Leo, Leonard, Leonard Bloomsbury". Lukijalle tarjoillaan monia täkyjä, joihin tarttua ja häneen kylvetään epäilys siitä, että täkyt saattavat olla hämäystä.

Esimerkiksi edellisestä käy hyvin Leon lempinimi "Leonard Bloomsbury", josta on vain intertekstuaalinen sanakivenheitto Joycen Odysseuksen Leopold Bloomiin sekä Bloomsbury-taiteilijaryhmään, jonka tunnetuimpia jäseniä oli Virginia Woolf.

Edellistä ajatuskulkua voisi jatkaa toteamalla, että siinä missä Leopold Bloom kävelee ympäri Dublinia, Laakson kerronta taas kulkee kerrostalon kerroksesta toiseen, joka graafisin keinoin tuodaan teoksessa myös esiin. Laakson kerrontatapaa voi syystä kutsua tajunnanvirtaiseksi ja Pilvenpiirtäjä olisikin kiinnostavaa törmäyttää yhteen jonkun Woolfin teoksen kanssa ja verrata niiden sisältämiä mahdollisia tajunnanvirrannallisia yhteyksiä.



Pilvenpiirtäjä on mix tape, johon Laakso kaiuttaa satuja ja lauluja, jotka avartavat tekstiä useihin suuntiin samalla kun teksti sulkee satuhahmot ja laulunpätkät syliinsä kuin mummo, joka tuudittaa ensimmäistä lastenlastaan keinutuolissa, joka ei pidä yhtään narisevaa ääntä.

Maahanpanijaisissa viimottaa kylmästi ja sataa ohutta lehtevää lunta. Lauletaan maankorvessakulkevi, papilla on parranajosta rikki leuan kuopanpuoleinen reuna. Lapsosentie. Lasketaan kolmeen, niin kuin kesken kesäolympialaisten hylätyllä urheilukentällä, juuri ennen loikkaa riitteiseen vesihautaan. Ihanaonenkeli.



Aluksi luin Laakson romaania kuin pitkää runoa. Tähän suuntaan minua ohjasi tekstin kielellinen ilmaisuvoima. Sen pyörteinen kielellinen virtuositeetti , joka vie mukanaan kuin naisen niminen myrskytuuli. Ei kysy lupaa, vaan puhaltaa. Kaikista ilmansuunnista.

Valtavankokoinen puuh! Mittarin voimallista värähtelyä.

Läpi tekstin lepattelee perhonen, jonka saattaisi lukea vertauskuvaksi Leon kehittymisestä pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja edelleen kohti. Enpäs sanokaan enempää.

Teenspiritsmell huokuu Pilvenpiirtäjän sivuilta. On mököttävää laatua niin kuin olla pitääkin ja äidistä tulee jäsen "kaikkien menetysten äitien" -liivijengissä, jossa kuppikoon perään ei kysellä.


Pilvenpiirtäjä on katu-uskottavaa kokeellisuutta, joka hyödyntää kokeellista kirjoitustapaa ja asettaa sen tarinan palvelukseen. Minua ilahdutti kovin myös se, että Laakson romaani on painettu kunnon paksulle paperille, joka on harvinaista herkkua näinä taloudellisesti kiperinä kirjamarkkina-aikoina, jolloin painokuluissa usein säästetään niin, että kirjan sivut ovat ohuita, helposti repeäviä lerpakkeita.

Laura Laakson ilmestyminen Suomen kirjallisuuskentälle on yksi nykykirjallisuutemme ehdottomia valopilkkuja. Kieleni on jo suusta ulkona ja odottaa hänen seuraavaa teostaan.




Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä
255 sivua
Aviador (2020)

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Peter Sandström on Suomen Patti Smith.

Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu.

Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan.

Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen tavalla, jossa sen merkitys on samanaikaiseti sekä täysin oleellinen että herttaisen yhdentekevä.

Smithin tavoin Sandström kirjoittaa läheltä itseään ja ikään kuin kyse ei varsinaisesti olisi kaunokirjallisesta teoksesta ollenkaan, vaan enemmän tekstuaalisesta rupattelusta, jonka luontevuus saattaa helposti peittää alleen sen, että kyse on tarkkaan harkitusta kirjallisesta konstruktiosta.

Rakkaus on kesy eläin kertoo äidin ja pojan välisestä suhteesta tilanteessa, jossa äiti on jo vanha ja sairastelee. Tämä tulee kovin lähelle elämääni, kun omakin äitini on tilanteessa, jossa oire jos toinenkin vaikeuttaa hänen hyvinvointiinsa ja alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että hänen terveydentilansa ei tule enää kohenemaan.

Lapsuuden kotiin palaaminen aikuisena on kova juttu, eikä se teoksen päähenkilöltäkään mene aina kovinkaan mallikkaasti. Hän saa aikuisen uhmakohtauksia, jotka eivät todellakaan imartele hänen persoonaansa. Juuri tällaisissa kohdissa en voi olla ihailematta Sandströmin rohkeutta panna itseään peliin. Houkutus lukea kirjoitettua totena on suuri ja sen pitäminen houkutuksena tekee lukemisesta herkullista.

Sandströmin edellisen teoksen - Äiti marraskuu - kohdalla käytin ilmaisua portarthurilainen realismi ja sen alle myös Rakkaus on kesy eläin asettuu luontevasti. Kyseessä on ihan oma realismin lajinsa, joka käy kauppaa maagisten elementtien kanssa tavalla, jossa näitä kahta ei erota toisistaan edes 112:sta apuun kutsutut virkapukuiset. Uusimmassa teoksessaan Sandström innoittuu hulvattomiin ylivetoihin, jotka saavat minut purskahtelemaan nauruun useamman kerran kesken lukemisen.

Elämä on vakavaa, mutta se ei ole sitä aina.




Teoksen fantastiset elementit ovat korostuneempia kuin Sandströmin edellisissä kirjoissa. Hautausmaalla toimitaan täysin epäsovinnaisella tavalla, hotellissa päähenkilö ilmoittaa seuralaisensa nimeksi Selma Lagerlöf, syö kissanruokaa ja äitinsä luona ollessaan tämän lääkkeitä ja päätyy esittämään kotiavustajaa pukeutumalla äitinsä hameeseen ja laittaa hiuspannan päähänsä.

Osa huvista syntyy siitä, että en pysty olemaan kuvittelematta kirjailijaa itseään edellä mainittuihin tilanteisiin. Kotiavustajakeissi saa Queenin I want to break freen soimaan päässäni ja se että näin tapahtuu vaikuttaa omaavan syvempiä merkityksiä, sillä viettäähän päähenkilö aikaa äitinsä kodissa tästä huolehtimassa vähän niin kuin vankina.

Päähenkilö on naimisissa, mutta hänellä on myös muita suhteita. Tästä syntyy herkullinen asetelma, kun päähenkilö on niin kovin Sandströmin itsensä oloinen. Väkisinkin tulee mieleen, että kirjailija on päättänyt ilkikurisuuksissaan testata, miten lukeva yleisö tähän asiaintilaan reagoi. Itse huomaan antavani hänelle anteeksi, kokevani anteeksiantamisestani huonoa omaatuntoa ja päätyväni olemaan varsin hämmentynyt koko tästä kuviosta.

Jään myös miettimään, miksi Sandströmin jonkin tyyppisen sivusuhteen toisen osapuolen nimi on Karhu. Viitataanko tällä epäsuorasti tietynlajiseen suomalaiseen mieserityiseen mielenmaisemaan?

Rakkaus on kesy eläin kutoo melankolista elämänlankaa, jota pilkuttavat humoristisesti hersyvät tehostevärit. Sandström jatkaa tässä teoksessa tavaramerkikseen muodostunutta tapaansa kirjoittaa ja hyvä niin. Sopivasti soveltaen on syytä esittää Egotripin tunnetuksi tekemä pyyntö: "Hei älä koskaan ikinä muutu / Kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin."




Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Kärleken är ett tamdjur
Suomentanut Outi Menna
Kustantamo S&S / Schildts & Söderström (2020)


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

REC on lumoava.

Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.

[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio

Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?

Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?



Kun sain RECin, hänen koko yli 600-sivuisen komeutensa, ihan ensi kertaa käsiini ja selailin sitä tuli Elämä. Käyttöohje -viba. Tätä Georges Perecin kuuluisaa teosta en ole onnistunut vielä lukemaan loppuun, vaikka olen toki yrittänyt. REC toi sen mieleeni, koska myös siinä on huonearkkitehtuuria, joka johtaa sen samoihin sukujuhliin kuin missä Perecin romaani pitää pöytää.

Onko näillä kahdella romaanilla muitakin yhteyksiä, sitä en voi tietää.
Sitäkään en voi tietää.
RECiä lukiessa muutoinkin koko tietämisen käsite horjuu.
Ehkä vain lohdutamme itseämme uskomalla, että tiedämme.


On aavistuksia ja varjoja. On suunnatonta löytämisen iloa. On lapsenomaista riemua.




Olen erityisen kiinnostunut romaanien rakenteesta ja tämän vuoksi REC on minulle isku palleaan ja nyrkki silmään. Rasi-Koskisen romaanissa rakenne on tematiikan palveluksessa ihan harvinaisen kiinnostavalla ja onnistuneella tavalla.

Luen RECiä kuin liikkuisin rakennuksessa. Kuljen portaita, jotka johtavat ei minnekään ja niin tehdessään vievät salaisuuden sisälle. Lukiessani muutun ja piilossa pitämäni paljastuu. Tulen ulos jostakin, johon en tiennyt menneeni sisälle.

Rakennus on metafora, joka sekä tiivistää että laajentaa. Myös samanaikaisesti. Kellari voi toimia ullakon palveluksessa tai toisinpäinkin tietysti. Tässä kohdin herra Freud pyytää puheenvuoroa, mutta arvaapa vaan saako hän sitä.

Ei saa, sillä minun on nyt valta. Olenhan lukija. Kaikki mitä sanon on totta ja vakavasti otettavaa. Totuuteni on keskellä valokuvaa. Epätosi on rajattu pois pois pois ja on helppo kuvitella, että sitä ei ole olemassakaan.

Kunnes tulee valtava kunnes.

Jotkut kaikkein pienimmistä asioista jäävät näkymättömiin, koska valo ei voi taittua niistä. Silti ne muodostavat näkyviä kaikkeuksia.

Tämä on oleellista RECissä. Mitä tapahtuu siellä, mistä ei puhuta. Mistä ei kerrota ja mitä ei kuvata. Siellä, joka ei tule lainkaan mainituksi. Siellä, mikä on etsimen ulkopuolella.

Kun kävelet portaita, et voi nähdä portaiden alle (elleivät ne ole lasia tai jotakin muuta läpikuultavaa ainesta).
Kun seisot seinän vieressä, et voi nähdä seinän taakse.
Kun otat valokuvan ja näytät sen ystävällesi hän ei näe sitä, mikä jäi kuvaamatta.



Olen ajatellut sitä usein. Erityisesti matkoilla olen sitä ajatellut.
Sitä, miten päädyn muiden valokuviin ja videoihin. Päädyn jonnekin, mitä en voi kontrolloida ja josta en voi edes varmuudella tietää.

Olemme hajaantuneet muiden otoksiin, emmekä voi tietää mihin päädymme. Sinusta tai minusta voi vaikka tulla osa taideteosta jossakin kaukaisessa maassa ilman että saamme sitä koskaan tietää. Virtuaalinen elämämme saattaa jatkua fyysisen elämämme jälkeen ilman että meillä on siitä aavistustakaan.



RECissä on kaksi poikaa tai kolme. Yksi voi olla kaksi tai kaksi yksi. Miten sen nyt ottaa. Minän ja ruumiin jakautuminen. Epävarmuus. Minä mietin joskus muinoin lukemaani Niccolò Ammanitin romaania, jonka nimen olen jo unohtanut. Mietin siinä kuvattuja poikia. Pelkoa ja painostavaa tunnelmaa, jonka RECin lukeminen kaivaa esiin osin jo vahvasti sammaloituneesta lukukokemuksestani.



Ja taide. Ja taiteen etiikka. Mihin asti on lupa. Kuka sen luvan antaa?
Andy Warhol halusi tehdä elokuvan, jonka lopussa Edie Sedgwick tekisi itsemurhan.


Elämä ei ole kiinnostavaa sellaisenaan. Sitä täytyy vähän käsikirjoittaa. Kaikki tapahtuu faktan ja fiktion välimaastossa. Rajoilla. Dokumentti ei ole kokonaan totta eikä kokonaan keksittyä. Siinä vain luodaan illuusio siitä, että katsojalle kerrotaan totuus, eikä silti kerrota.


Painajaisunien tunnelma. Piinaava jännitys. Uni, josta ei voi herätä, koska on jo hereillä (ellei lue nukkuessaan).

Minua pelottaa tämä vieras kaupunki. Sen kapeat kadut ja oudot ihmiset ja outo kieli. Sen tekstuaalinen juoksuhiekka.



REC on valtaisa kokemus. Se esittää taidokkaasti kirjaa, vaikka on oikeastaan jotain ihan muuta.

Tapahtuma(sarja).
Yksityisnäytös.
Voittaneiden vaihtoehtojen toteutuma.



Kuinka paljon on kaikkea, jota ei koskaan ole tullut ajatelleeksi?




RECissä on valtavasti aineistoa, joka kiehtoo ja hurmaa minua loputtomiin. Olo on kuin rakastuneella. Tekee mieli huutaa ja hihkua ja hyppiä ja käpertyä siihen onnen lajiin, jota voi tuottaa vain rakkain kirjallisuus.

Ja nyt teen jotain sellaista, jota en ole ennen blogissani tehnyt. Nyt teen näin:

Marisha Rasi-Koskinen ❤️






Marisha Rasi-Koskinen: REC
645 sivua
S&S (2020)

Teoksen oivallinen kansi: Jussi Karjalainen


Kiitos kustantajalle kirjasta!










sunnuntai 30. elokuuta 2020

Patti Smith: Year of the Monkey - Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?



Nyt ei tunnu hyvältä ollenkaan. Olen joutunut kriisiin Patti Smithin fanittamisen suhteen. Hyväksi tai pahaksi onneksi - valitse näkökulma - tähän samaan syssyyn luin Antti Nylénin eseeen Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?

Luultavasti, kuka voisi varmaksi tietää, sain juuri Nylénin tekstistä rohkeutta sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut minulle mitenkään erityinen teos. Tämä on todella outoa, sillä olin aivan sfääreissä Smithin kirjasta M Train (todistuskappale).

Tämä ei ole pelkästään outoa, vaan myös surullista. Innostuisin niin kovin mielelläni Pattin kirjoituksista. Ja miten se voi mennä niin, että aiemmin koin, että voisin lukea sivutolkulla siitä, miten Patti kertoo juovansa mustaa kahvia, mutta nyt yhtäkkiä kahvi on pohjaanpalanutta ja väljähtänyttä ja kahvilan nurkkapöytä näyttää kumman väsähtäneeltä.

Asioita kimurantistaa se, että olen itsestäänselvästi olettanut, että Pattin tekstit ovat totta. Year of the Monkeyn seurassa aloin kuitenkin epäillä, että näin ei ehkä olekaan. Tuntuu liian suurelta sattumalta, että Patti esimerkiksi tuosta noin vaan törmää mieheen, joka hänen itsensä tavoin ihan sattumoisin on suuri Bolaño-fani ja että hän törmää tähän mieheen yhtä lailla sattumalta pari kertaa vielä uudestaankin. 

Epäilyistäni huolimatta kerrottu lienee kuitenkin totta. Nylén muistuttaa esseessään, että Patti ei ole koskaan väittänyt, että hänen tekstiensä kertoja olisi kukaan muu kuin hän itse ja jatkaa, että autofiktio olisi Pattille "mahdoton genre."


Jos on tosielämässäkin tarunomainen hahmo, ei oman elämän lisävärittäminen fiktion keinoin ole hyvä idea. Vain suhteellisen tuntematon ihminen voi tehdä autofiktiota.

Olisin voinut jättää tuon jälkimmäisen lauseen siteeraamatta niin olisin välttänyt siihen tarttumisen. Kun nyt kuitenkin päätin sen siteerata tein toisen päätöksen ja päätin sen antaa olla ja jättää sen pohdiskelun johonkin myöhempään tekstiin. Tässä kohtaa nimittäin ei nyt ainakaan kaivata Karl-Ove Knausgaardia ja Peter Sandströmistä taas olen jo muutoinkin kirjoittanut varsin usein.

Oli miten oli on viattomuuden aikani ohi. Ja jos voisin, palaisin siihen takaisin. Tervehtisin ilolla omaa naiivia fanitustani.




Patti Smithin teokset saavat voimansa hänen läsnäolostaan tekstissä. Tuskin lukisin niitä, jos ne olisivat jonkun muun kirjoittamia. Viehätys on syntynyt Smithin loputtomasta uteliaisuudesta ja huomion kiinnittämisestä yksityiskohtiin sekä hänen syleilevästä humanismistaan. Smithiä lukiessa on tuntunut, että maailmassa on tolkkua. Hänen bootseistaan on lähtenyt lohdun ääni.

Year of the Monkeyn lukeminen paljasti minulle, että en ole oikeastaan koskaan pitänyt Patti Smithiä kirjailijana. Hänen tekstinsä ovat olleet minulle enemmän kuin hänen itsensä omanlaisensa autenttisen kulttuuri-ikonin hengentuotteita.

Voiko ikoni olla autenttinen? Jos voi, mitä se tarkoittaa?

Nylénin mukaan Patti on halunnut olla "kertomusten ja myyttien hahmo, merkitysten, fantasioiden, kuvien keskittymä ja personifikaatio." Tämänkaltainen tietoinen haluaminen on ristiriidassa sen käsityksen kanssa, joka minulla on Pattista ollut. Enemmänkin ajattelisin, että Pattista on kerrostunut myyttinen hänen elämänsä elämän myötä. Kuitenkin on otettava huomioon, että mainitussa kohtaa Nylén puhuu nimenomaan Pattista musiikkiartistina ja tuskin kukaan alkaisi väittää, etteikö Horsesin merkitys Pattin myyttisyyden luojana ole kiistaton. 

    


Pattin läsnolo kirjoitetussa on värittänyt hänen tekstinsä tavalla, joka on tehnyt niistä loputtoman kiinnostavia aina Apinanvuoteen asti. Tai no, joitakin epäilyiksiä heräsi kyllä jo Omistautumisen yhteydessä, mutta silloin en vielä halunnut/rohjennut sanoa asiaa ääneen.

Pelottaa jo etukäteen, että Patti kirjoittaa vielä lisää. Että hänen seuraavan mahdollisen kirjansa lukemisen myötä joudun luopumaan hänestä taas vähän lisää. Voisin tietenkin jättää lukematta, mutta se ei ole vaihtoehto.



Pattiin tiivistyy merkitys ja yksinäisyys. Ehkä juuri siksi tuntuu niin kamalalta, että en innostunut Apinanvuodesta. Innostumattomuuteni myötä mieleeni nousi kauhu siitä, että olen menettämässä myös laajemmassa mielessä kokemuksen siitä, että elämällä voisi olla mitään merkitystä. Mitään suurempaa kuin raahautuminen päivästä toiseen. 

On järjetöntä asettaa merkityksen tunne toisen ihmisen kannettavaksi. Siitä huolimatta jotenkin sillä tapaa olen tainnut Pattin kohdalla tehdä. Niin kauan kuin hän matkustelee ympäriinsä, viettää öitä hotellissa, kuvaa polaroid-kamerallaan ja kirjoittelee muistikirjaansa maailma on jossain kuosissa ja mallissa. Siinä on jokin mieli ja tarkoitus.

Nylén kirjoittaa Pattin menetyksistä, hänen ystäviensä ja rakkaidensa kuolemasta, ja pohtii millä nimellä Pattin elämisen tapaa voisi kutsua. Hän löytää Smithin kirjoista "tummia pohjavirtoja" ja sovittelee niitä masennusta muistuttavien tunnetilojen yhteyteen.


Ei synkkää raskasmielisyyttä, vaan outoa matalataajuista melankoliaa, joka oireilee ennemmin puuskittaisena toimintana kuin lamaannuksena?

Ehkä se on Sisyfoksen kiven rahinaa.


Nylén kirjoittaa, miten suunnilleen kaikki rakastavat Patti Smithiä varsin kritiikittömästi. Patti on säästynyt somepillkalta ja muilta ikäviltä ilmiöiltä, joka tietenkin on sinänsä hyvä asia. Tästä huolimatta jotain kauhistuttavaa on siinä, että joku on ikään kuin kaiken kritiikin yläpuolella.

Apua!


Jo se, että tämän tekstin kirjoittaminen on tehnyt syyllisen olon.
Jo se, että olen roikottanut tätä tekstiä luonnoksissa useita viikkoja.

     *tässä välissä Year of the Monkey ehti jo ilmestyä suomeksikin nimellä Apinanvuosi (Siltala) Nylénin kääntämänä*

Jo se, että minua kauhistuttaa sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut kummoinenkaan lukukokemus.

Jo se kertoo siitä, kuinka tärkeä Patti on minulle ollut ja on edelleen.






Patti Smith: Year of the Monkey
172 sivua
Bloomsbury (2019

Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?
essee
Bokeh (2020)

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Judith Kiros: O



Nyt on se tilanne, että superlatiiviadjektiivit pyörivät repeat-nauhalla päässäni. 

Tekee mieli vaan kehua Judith Kirosin O:ta kaikin mahdollisin tavoin. Tekee mieli kirjoittaa, että jos pitäisi valita 10 parasta elämäni aikana lukemaani runokokoelmaa olisi O ehdottomasti yksi niistä. 


Edellinen lause on kuitenkin sellainen löperölause, joita inhoan ja kirjoitin sen vain siksi, että jokaiselle tekstini lukijalle kävisi ihan tuhatprosenttisen absoluuttisen selväksi, että O on järisyttävän hieno runokokoelma. 

Kuultakoon pauhua, joka lähtee siitä, kun temppelien esiriput repeävät.



Ruotsissa Kirosin kokoelma on herättänyt paljon suitsutusta, jossa tietenkään ei ole mitään ihmeteltävää kenellekään, joka O:n on lukenut.

O viittaa Othelloon, joka kulkee läpi tämän teoksen ja transformoituu miehestä naiseksi. Pitkään Othelloa esittivät valkoiset näyttelijät black facessä. Ihonväri onkin keskeinen teema Kirosin runoissa. Sitä paitsi maalataan myös pestään niin, että se helottaa punaisena. 

Teoksessa vaihtelevat lyhyet runot ja proosarunot ja sen vahvikelankoina toimivat "oppitunnit".  

Snölektioner.

Sånglektioner.

Simlektioner.

Scenlektioner.

Språklektioner.


Kaikki oppitunnit alkavat s-kirjaimella. Se tuskin on sattumaa, vaikka en osakaan sanoa, miksi näin on. Mietin voisiko s viitata verbiin sluta, lopettaa.



Kiros käyttää proosarunoissa paljon om (jos)-rakennetta. Voisi ajatella, että Othelloon viittaava O valuu näin osaksi konditionaalia. Toisissa kohdin taas om toimii prepositiona (jostakin). 


Om huden gick att hänga av sig om morgnarna och dra på sig när det passade. (s. 85)

[...]

Om att göra rösten mer behaglig för att inte väcka oro eller missnöje. (s. 60)


Edellä olevat sitaatit ovat oivallisia esimerkkejä siitä, miten hienovaraisesti Kiros tuo esiin tummaihoisen ruotsalaisen kohtaamaa epätasa-arvoa ja tarvetta muuttaa itseään tullakseen hyväksytyksi. 


Kiros yhdistää runoihinsa hyvin erilaisia rekisterejä, joten runossa voi yhtäkkiä tulla vastaan yhtä lailla Kanye West kuin Franz Fanon. Huikeinta on, kun Kiros kirjoittaa Shakespearen lukevan Fanonia.


Myös kielellinen notkeus on O:ssa huomattavaa.


Om du inte hade virat håret runt långfingret som ett specialdesignat fuck you.  


O palauttaa mieleeni Athena Farrokhzadin runokokoelman Vitsvit, jonka luin reilu vuosi sitten. Nämä kaksi runoteosta häikäisevät kuin aurinko, jolta on turha yrittää suojautua. Suojaa ei ole. Kipu on. Ihoa hankaava juuriharja on.




Judith Kiros: O
110 sivua
Albert Bonniers Förlag (2019)


sunnuntai 16. elokuuta 2020

Toni Morrison: Jazz


Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus.

Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.

 
Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."


Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin:


Sth, I know that woman. She used to live with a flock of birds on Lenox Avenue. Know her husband, too. He fell for an eighteen-year old girl with one of those deepdown, spooky loves that made him so sad and happy he shot her just to keep the feeling going. When the woman, her name is Violet, went to the funeral to see the girl and to cur her dead face they threw her to the floor and out of the church. She ran, then, through all that snow, and when se got back to her apartment se took the birds form their cages and set them out the windows to freeze of fly, including the parrot that said: "I love you."


Jazzin alku vie ihmeelliseen maailmaan, jossa rakkaus on kipua on rakkautta. Se luo maan, jossa vallitsee kyllä rakkaus, mutta kauhistuttava, epätoivoinen rakkaus, joka ei kaihda mitään. Morrisonin sanat iskevät ihmisen vietit lukijan kasvoille. Ne tekevät haavoja.

Morrisonin sanat ovat täynnä jotakin suurempaa. Kohtaloa ja tähtien asentoja.

Lenox Avenue on paikka, jossa mustat ovat "turvassa valkoisilta". Siellä on lähellä kaikki paitsi oppikoulut ja pankit.

Yhteiskuntakritiikki ei Morrisonin romaaneissa ole koskaan osoittelevaa, vaan se kulkee yhtenä äänenä muiden äänien joukossa - usein myös niin, että sen havaitsemiseen vaaditaan lukijan herpaantumatonta tarkkaavuutta.



Morrisonin kielen vahvuus, hänen alkukuvauksensa täydellinen säälimättömyys saa minut odottamaan jotain, jota romaanissa ei enää myöhemmin tule vastaan, vaikka paljon hienoa tuleekin. Vaikutelma on sama kuin jos olisin teini-ikäinen, joka elää siinä käsityksessä, että koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat hänelle auki.



Jazzia ei Morrisonin romaanissa mainita kertaakaan, mutta siitä huolimatta se koostuu täysin jazzista. Hengittää sitä jokaisella sivullaan. Morrisonin sanojen sisällä loistaa jazz-musiikin syntyjuuristo.

Jazzin rakenne on musiikillisen kaimansa kaltainen. Romaanihenkilöiden elämissä liikutaan vapaasti. Mennään menneisyyteen ja ollaan nykyhetkessä. Poimitaan mukaan uusia henkilöitä, jotka tuovat mukanaan omat sävelkulkunsa. Elämä on toisinaan paksua savua, joskus taas sen ohuinta kiemuraa.

Romaanihenkilöt ovat soittimia, jotka pääsevät hetkeksi ääneen kuin muusikko, joka soittaa oman soolonsa kapakkahuoneen ilmaan. Isommassa kuviossa tämä vertautuu ihmisen hetkelliseen piipahdukseen maailmassa. Syntyä. Kuolla. Siinä välissä vähän jotakin. 



Mustien olemassaolo on Morrisonin romaanissa katseen varassa. Toisen katse tekee näkyväksi.

Sinä olet olemassa, he sanovat, koska minä katson sinua.

Tärkeä ei ole se, jota katsotaan, vaan se, joka katsoo. Kun valkoinen kääntää katseensa pois mustat lakkaavat olemasta.



Jazz on ylistys kaupungille. Kaupungissa mustat voivat sulautua, olla olematta huutomerkkejä julkisilla paikoilla.

Kaupunki antaa romaanissa mustille uusia mahdollisuuksia. Se muuttaa heidät ja tekee heistä erilaisia kuin mitä he ovat olleet ennen. Kaupungin henki "kohahtaa" ihmisen läpi "kuin ilokaasu". Kaupunki antaa ihmiselle takaisin heidän unelmansa omasta itsestään.

Tuo [kaupungin] lumo, pysyvä ja pitelemätön, valtaa lapset, nuoret tytöt, kaikenkarvaiset miehet, äidit, morsiamet ja kapakkanaiset, ja jos he pitävät päänsä ja tulevat Kaupunkiin, he tuntevat olevansa enemmän oma itsensä, enemmän sellaisia kuin aina uskoivat olevansa.


Morrisonin kielen täyteläisyys on paksua vartalovoidetta, joka parantaa rikkoutuneen ihon kirvelyn kautta.

Jazzin nykytasolla eletään vuotta 1926. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta oli tuolloin ongelma. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta on ongelma edelleen. Sata vuotta ei ole muuttanut tilannetta juuri mitenkään.




Jazzin kerronnallinen vaihtelu henkilöstä toiseen tekee sen lukemisesta haastavaa. Putoilen välillä kärryiltä sen suhteen, kenestä milloinkin on kysymys. En aina saa palasia sopimaan toisiinsa, vaan ne retkottavat edessäni uhmaavina pyrkimyksiäni vastustaen.

Usein en tiedä, mitä jostakin Jazzissa kerrotusta pitäisi ajatella. Siinä kuvataan esimerkiksi Villiä, joka elää alastomana metsissä. Omassa luennassani Villi nostaa esiin Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Masonin, hullun naisen ullakolla. Villin hulluus ehkä representoi mustien naisten alistettua asemaa.

Villi on Joen äiti ja Joe taas on se mies, joka romaanin alussa tappaa 18-vuotiaan rakastettunsa Dorcasin. Millä tavoin Joen teko motivoituu tai ei motivoidu hänen äitinsä kykenemättömyydestä pitää hänestä huolta jää minulle mysteeriksi. Ehkä Joe Dorcasin tappaessaan tappaa symbolisella tasolla äitinsä.

Suomenkielisen romaanin kannessa Villi on edustettuna Henri Matissen "La Sieste" -teoksen kautta. Kansiratkaisu on outo ja rasistinenkin. Se korostaa Villin alastonta hulluutta ja "villiä" seksuaalisuutta ja tulee näin hyväksyneeksi mustien naisten alistamisen ja stereotyypittämisen.



Jazz on rikas moniin suuntiin. Sen kompleksisuus peilaa jo itsessään mustien elämäntilannetta. Morrisonin romaani luo kuvattujen asioiden ja ihmisten välille tyhjentymättömiä yhteyksiä ja tarjoaa mahdollisuuden tehdä yhä uusia löytöretkiä tämän romaanin parissa.



Toni Morrison: Jazz
223 sivua
Englanninkielinen alkuteos Jazz (1992)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi (1993)


sunnuntai 9. elokuuta 2020

Me ollaan Tomista huolissamme niin - Janne Saarakkala: Sen pituinen se



Me ollaan Tomista huolissamme niin.

Ai ketkä me? No siis ainakin minä. 

Me tuli siitä, kun Kasevalla on se biisi, jossa lauletaan, että me ollaan Penasta huolissamme niin. Aloin lauleskella sitä, kun luin Tomista, joka on Janne Saarakkalan esikoisromaanin Sen pituinen se yksi kolmesta päähenkilöstä ja mulle se tärkein päähenkilö.



Sen pituinen se on kerrottu Erikan, Valtterin ja Tomin näkökulmien kautta + bonuksena vielä epilogista löytyvä neljäs näkökulma, joka kuuluu Erikan pojalle Nerolle.

Kun tämäKÄÄN teksti ei ole mikään arvio niin voin rauhassa keskittyä siihen, mikä mua tässä romaanissa ihan kaikista eniten kiinnosti eli Tomiin. 

Tom on "kulkurimunkki", vapautta todeksi elävä homomies, joka jättää Suomen taakseen ja matkustelee Euroopassa laukussa leipää ja piimää vaan eikun siis partavettä ja vaihtovaatteita. Vaan.


Kun Tom oli pieni poika hänen nimensä oli Tomi ja häntä kiusattiin koulussa. Hänet pelasti Erika ja näiden kahden välinen ystävyys kestää kaiken niin myötä kuin vastamäessä. Tosin vastamäessä välillä ystävyyden langat pingottuvat ratkeamispisteeseen asti, mutta ne ovat jotain ihme ainesta ja kestävät kummiskin.



Tom on Tom of Finlandin miesten huonetta ja sukua, ja näen hänet myös kohtaamassa Jean Genet'n kuvaamia, tupakkaa suupielestään roikottavia homomiehiä. Noin ylipäänsä homoudesta puhutaan Saarakkalan kirjassa tavalla ja tarkkuudella, johon en ole ennen törmännyt.



Tom on traaginen sankari riippumatta siitä, miten hänelle tulee loppujen lopuksi käymään. Hänessä ruumiillistuu vapauden idea, joka joutuu puristuksiin reaalimaailman vaatimusten kanssa. Tom on irrottanut itsensä kaikesta omistamisesta ja hänen kotinsa on hetken siinä paikassa, mihin hän laukkunsa iskee.


Niin voi elää, kun on nuori.

Mutta me kaikki vanhenemme ja ajan kulku lisää Tomin traagisuutta. 

Kuten joku on joskus osuvasti sanonut. Nothing fucks you harder than time.

Jo hyvissä ajoin Tomin tarinaa alan jännittää, mitä tapahtuu sitten, kun Tomista tulee vanhempi. Kun rintalihakset veltostuvat ja pakarat menettävät kiinteytensä. Hänen voimansa on hänen ruumiinsa. Ottava ja alistuva, miten kukin milloinkin hänet haluaa. 



Sen pituinen se pursuaa musiikki- ja kulttuurikuvastoa. Se kantaa mukanaan Madonnaa, Sielun veljiä, Ylioppilasteatteria ja Jouko Turkan vaikutuksia. Muun muassa. Sen sivuilla halutaan sinut Freestylen tutuksi tekemällä tyylillä.

Voitaisiinkin tässä kohtaa laulaa yhdessä:

"Vill ha dig i mörkret hos mig
Tiden den stannar när vi rör vid varann
Åh, jag lättar, jag flyger, jag svävar fram
Låt det aldrig ta slut"



Jos on Tomista huolissaan niin kuin minä kaikki peittyy hänen nahkatakistaan lähtevään ääneen. Se on tarkkaa kohinaa niin keskiössä kuin taustalla. Muualla. Se tyrkkii Tomia kohti uusia kaupunkeja. 

Tom on Nuoruustango, jolla pääasiallisesti ei ole muuta antaa kuin nuoruutensa ja nuoren ihmisen nautintoa tarjoava ruumiinsa. Tomin Descartes-muunnelma kuuluu: "Nauti, niin olet."

Jos on rakentanut elämänsä kuten Tom, ei vanheneminen sovi suunnitelmiin. Iän ja seksuaalisten kulkurikilometrien karttuessa Tomin on yhä vaikeampi pitää itseään edustuskunnossa.

"[...] Tomin on tehtävä hartiavoimin töitä hurmatakseen itselleen yöpaikka. On harjattava entistä ahkerammin hampaita, jotka eivät ole nähneet lääkäriä vuosiin, on ajettava parta aina vain huolellisemmin, oiottava vaatteita ja käytettävä enemmän hajuvettä, että kymmenen vuotta tien päällä ei paistaisi olemuksesta. On vaikea peittää sitä, että joutuu yhä useammin peseytymään julkisissa vessoissa kosteuspyyhkeillä."

Kyse ei ole pelkästään Tomin henkilökohtaisesta tragedista, vaan hänen kauttaan ihmisen osasta laajemminkin. Miten me vähitellen hiivumme. Miten voimanhetkistä tulee pelkkiä muistoja, kunnes aika peittää ne alleen ja käy vaikeaksi uskoa, mitä kerran tapahtui ja minkälainen ihminen sitä silloin olikaan. Miten itkunsekaisesti naurattaa omat unelmat ja naiivi usko siihen, mitä kaikkea odotti elämän tarjoavan. 

Vaan kuinkas sitten kävikään? Jää vain kolme sanaa. Sen pituinen se.




Janne Saarakkala: Sen pituinen se
405 sivua
LIKE (2020)