Odottamattomien vaikeuksien kohtaamisesta runoja lukiessa -Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni.

Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin.

Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä. Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus (tai rakkaudettomuus)

Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä.

Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan.

Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti.

Lehto etäännyttää äitystematiikan itsetään tarkastelemalla sitä reaalielämän ihmisten kautta.

Kun brittiläinen Alison Hargreaves kuolee vuorella hänestä tulee huono äiti. Kunnon äidit eivät lähde vuorille uhmaamaan kuolemaa. Äitien on pysyttävä lestissään. Kauhan varressa hellan ääressä vaipan vaihdossa maitotissinä turvasylinä iltasatujen lukijana.

sanomalehtien mielipidepalstat räjähtävät: alison hargreaves oli huono äiti, 

riskeerata henkensä nyt sillä tavalla blaa blaa blaa

Yhdysvaltalainen David Vetter (1971-1984), jolta Lehdon kokoelma lainaa nimensä tuli tunnetuksi "kuplapoikana", sillä hän joutui vastustuskyvyn puuttumisen vuoksi elämään koko elämänsä kuplan sisällä. Kun David Vetterin vanhemmat halusivat saada lapsia he ottivat suuren riskin, koska vaarana oli, että lapsi kantaisi perinnöllistä geeniä, joka aiheuttaa immunologisen puutostilan. Olivatko he piittaamattomia vanhempia? Miksi heidän piti saada biologisesti oma lapsi? Miksi he eivät voineet adoptoida?

rakastaako ihminen aidosti vain sitä minkä hän kupeissaan kantaa?

[...] 

Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää  

parempi kuin ei elämää ollenkaan? 

Sylvia Plath työnsi päänsä kaasu-uuniin ja jätti lapsensa Nicholasin ja Friedan selviytymään, miten parhaiten taisivat. Ei kunniapisteitä äitiydestä Plathille.

Rouva Lubitz taas kasvatti tietämättään pojastaan mielenterveydellisesti epävakaan nuoren miehen, joka syöksi Germanwingsin lentokoneen päin vuorta.

Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään

puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia 

etsitään iltaan saakka.

Minun on vaikea suhtautua todellisten ihmisten läsnäoloon Lehdon runoissa. Erityisesti rouva Lubitzin kohdalla pistää vihaksi. Eikö rouva Lubitz ole kärsinyt ihan tarpeeksi poikansa teon vuoksi. Pitääkö hänet vielä napata runokokoelmaan lukijoiden ihmeteltäväksi? Tämä on asia, josta en pääse yli. Tämä on asia, joka tulee Kultapojan runojen ja minun väliin.

Todelliset ihmiset välineellistyvät Lehdon runoissa. Heiltä viedään heidän ihmisyytensä ja tehdään heistä tyyppejä, joiden avulla luodaan runojen äitiysmaastoa. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Se hiertää. Haluan jättää nämä ihmiset ja heidän läheisensä rauhaan, vaikka toki ymmärrän, miksi heidän läsnäolonsa on näiden runojen kannalta välttämätöntä.


***** Tässä kohtaa pidän muutaman viikon tauon Lehdon runoista ja odottelen, josko pääsisin yli niistä reseptiovaikeuksista, joita näiden runojen oikeat ihmiset minulle aiheuttavat. En pääse. Vaikka kuinka yritän, en pääse. Oikeat ihmiset ovat näissä runoissa möhkäleitä, enkä saa heitä siirtymään tuuumaakaan saati sitten, että pystyisin katsomaan heidän lävitseen. *****


Joskus parasta, mitä äiti voi tehdä on, että hän luopuu lapsestaan. Tätä teemaa Lehto käsittelee kokoelman viimeisessä osassa, joka on saanut nimekseen Die Babyklappe. Vauvaluukkuun äiti voi jättää vauvan, josta ei kykene pitämään huolta.

Vauvaluukut eivät ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa, mutta sattumalta ne tulivat vastaan myös Jeanette Wintersonin romaanissa The Gap of Time, jota luin samaan aikaan Lehdon runokokoelman kanssa. Tämän seurauksena se kuva vauvaluukusta, jonka Lehdon runoja lukiessani näen mielessäni on itse asiassa peräisin Wintersonin romaanista. Hämmentävää.

Die Babyklappe johdattaa valokuvia ottavan turistin kautta lukijan takaisin Lehdon runokokoelman alkuun, jossa turistin kertakäyttökamerat nielevät kitaansa näkemänsä "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten."

Matka ei pääty, eikä ole lineaarinen. Äitiyttä määrittävät normit uhkaavat jauhaa myllynkivinä jokaisen, joka uskaltaa äidiksi ryhtyä.



Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
80 sivua
WSOY (2019)


Kultapoika, kuplapoika oli yksi kuudesta vuoden 2019 Tanssiva karhu -runokilpailun finalisteista

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään.

Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea?

Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen.

Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta.

Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkureittejä. Kyse on hieman samasta ilmiöstä kuin Salla Simukan kokoelmassa Sammuta valot/sytytä valot.

Vainosen sanoilla on vankat juuret, jotka kasvavat paljon kirjoittaneen ihmisen taikinasta. Teksti on täyteläistä ja antaa sanoille tilaa kasvaa niiden täyteen mittaan. Vainonen ei koristele, eikä käytä eksoottisia mausteita, vaan luottaa peruskerronnan voimaan. Se tuntuu siltä kuin seisoisi vankat kumisaappaat jalassa lätäkössä ja tietäisi, että ei tarvitse pelätä yhtään jalkojen kastumista.

Yön ja päivän tarinoita sisältää yhteensä 12 tarinaa, joista monet ovat puhdasverisiä novelleja, jotka päättyvät ennalta arvaamattomalla tavalla. Tässä suhteessa tekee mieleni mainita erityisesti novelli nimeltä Näkymä, joka kertoo miehestä, joka tarkkailee kaukoputkella vastapäisessä talossa asuvaa naista. Jossakin mieleni pohjalla ehtii välähtää Hitchcockin Takaikkuna ennen kuin mies päättää käydä naisen asunnossa.

Monissa Vainosen novelleista liikutaan elämän ja kuoleman sekä toisaalta todellisen ja epätodellisen rajalla. On paikkaa muuttavia työhuoneita. On kapellimestari, joka johtaa orkesteria sianpää harteillaan. On nainen, joka tekee työkseen homekartoituksia.  On toinen nainen, joka haluaa säilöä leikkauksen jälkeisen rintansa. On outoja lapsia. On vanha kulkurimies, joka kytkee jatkojohtoja toisiinsa. On kauhutunnelmiin etenevä risteilymatka.

Joki löyhkää mudalta ja mätäneviltä kasveilta, hyttien ovet repsottavat auki. Lilja on avannut niistä jokaisen ja nähnyt, nähnyt pimeässä ja hämärässä. Hyteissä lojuvat hänen matkatoverinsa, ihmiset jotka sattuma oli ajanut yhteen tähän laivaan.

Novellien aiheet ovat riemastuttavan vaihtelevia ja monissa niistä vallitsevassa roolissa on unheimlich, jonka läsnäolo saa vakuuttavimman ilmaisunsa novellissa Noutajat. Elämä ja kuolema haukkaavat toisiaan Vainosen teoksessa ja tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on liukuva. Usein se on pelkästään tuulessa lenksottava portti, joka ei estä kulkua kumpaankaan suuntaan. Paikoin ilmaa värisyttävät Black Mirror -tyyliset vibat.

Vainosen novelleista johtaa lankoja moniin suuntiin. Lukiessani mielessäni käyvät erityisesti eteläamerikkalaiset maagisrealistit, George Orwell, ja Leena Krohn.

Novelli Päät nostaa esiin kysymyksen ihmisen sokeasta halusta seurata muita, olla kaltainen ja matkia. Samalla käy ilmi, että se mikä aluksi vaikuttaa itse tehdyltä valinnalta onkin kaikkea muuta. Kapitalistinen markkinakoneisto jyllää ja jauhaa myös ne, jotka vastustavat sen toimia. Yksilöllisyys on sille uhka ja sen vuoksi vastarinnan kiiskeily on pantava kuriin keinoja kaihtamatta.

Myöskään surrealistiset elementit eivät ole Vainosen novelleille vieraita. Pitkään naimisissa olleesta avioparista kertova novelli Kaksin liukuu alun realismista surrealismiin niin että novellin lopussa on vaikea varmasti tietää, mitä oikeastaan tapahtui.

Vainosen novelleissa yö tunkeutuu päivään ja värittää sen kolkoilla, uhkaa tihkuvilla väreillään.  Menneisyys astelee painavin askelin pureskellen muistoja terävillä kulmahampaillaan. Ilma hengittää pelkoa ja pimeää.

Novellien tunnetila muistuttaa usein painajaisunta, josta aamu ei nukkujaa vapauta. Sielun synkät katveet käännetään esiin kuin kevätmaa, johon istutetaan kasveja, joilla on pahan voimat.

Minua Vainosen novellit viehättivät erityisesti sen vuoksi, että ne eivät antaudu lukijan edessä, vaan pitävät kiinni omasta ominaislaadustaan. Yön ja päivän tarinoita avautuu äänettömäksi kauhun huudoksi, joka ottaa palan lukijasta vangikseen.



Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
214 sivua
Aula & Co. (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale

Matemaattisen tiheää - Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia.

Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus.

Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä

Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää liikettä ja työntäessäni verhoa, joka ei työnny mietin mahdollisuutta, että se repeää. Humahtaa riekaleiksi kuin kuuluisan temppelin kuuluisa esirippu.

En osaa päättää, missä kohtaa verhoista voi sanoa, että ne on vedetty syrjään. Ystäväni ja tuttavani, voisitko tehdä minulle palveluksen ja osoittaa minulle sen kohdan?

Pietarisen kokoelmassa mahdoton ja mahdollinen siittävät lapsia solkenaan. Lapsia, joiden syntymä on jatkuvasti tuloillaan. Lapsia, jotka syntyivät kolme tuhatta vuotta sitten ja jotka syntyvät taas huomenna, ylihuomenna,  ja sadan vuoden päästä. Lapsia, jotka syntyvät nyt. Ihan juuri tässä värähdyksessä, joka siitä mainitessani meni jo.

Yksin ja toisin -kokoelman keskeisiä elementtejä ovat peilit ja aika. Jo kokoelman kansi on ylösalainen peilikuva. Siinä metsä on taivasta, jonka alla linnut lentelevät kohti puiden latvustoja. Kansi on vihje tulevasta ja vihjeellisyydessään oiva aperitiivi itse kokoelmaan.

Pietarisen runoissa siirtymät ja liukumat peilaantuvat toistensa kautta. Ykköset ja nollat menevät toistensa läpi samanaikaisesti kuin ne eivät hievahdakaan omilta paikoiltaan. Ne eivät liiku eivätkä ole liikkumatta. Ne ovat toisistaan pääsemättömissä. Ne tarvitsevat toisensa voidakseen olla ja unohtaa, että toinenkin on. Ne ovat niin erillään toisistaan, että niitä ei pysty toisistaan edes virkavalta erottamaan.

Tämän kokoelman runot ovat matemaattisen tiheitä, usein huilumaisen avaria. Ne noudattavat kuviota ja niiden sisuksissa on kaavoja.

Tulossa:

0.5/1   0.75/1   0.88/1    0.94/1    0.97/1 ...  

Lähdössä: 

1/1.5   1/1.75   1/1.88    1/1.94    1/1.97 ...

Ja sanallisesti vaikkapa näin:

Vieraat tulevat: ensin alusvaatteet

sitten housut sekä paita, viimeiseksi päällystakki. 

[...] 

Vieraat lähtevät: ensin päällystakki 

sitten housut sekä paita, viimeiseksi alusvaatteet

Pietarisen runoissa on runsaasti  elementtejä, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Loogiset mahdottomuudet sekä kiehtovat että etännyyttävät runoja lukijasta. Välillä tuntuu, että algoritmin valta on liiallista. Kenties se on hieman juovuksissa omasta potenssistaan. Kenties se on maistellut palkkapäivän kunniaksi.

Pietarisen runot kuvaavat ajan suhteellisuutta. Niissä 'jo' ja 'ei vielä' kohtaavat paikassa, joka jo on, mutta jota ei vielä ole. Paikassa, jota vasta rakennetaan, mutta joka tuli valmiiksi joskus (tässä yhteydessä randomisti valitsemani) vuoden 1632 paikkeilla.

Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.

Pietarinen operoi pienillä, paikoin minimaalisilla ja toisinaan suurennuslasia kaipaamaan saavilla liikahduksilla ja lähenee tässä suhteessa Olli-Pekka Tennilän runokokoeolmaa Ontto harmaa. Näiden runojen nerokkuutta olisi hullua käydä kiistämään. Voin sen sijaan tunnustaa, että tietty ilmanala niiden ja minun henkilökohtaisen ihastukseni väliin jää.

Yksin ja toisin on kokoelma, jota on pidettävä pitkään kädessä. Lämmitettävä hiljalleen ja odotettava, että se suostuisi laskeutumaan ylhäältä korkeuksistaan maanalaisistaan kuin muuttolintu, jonka aika on nyt eli eilen ja huomenna. Pietarisen runot ovat hallittuja entiteettejä, joita voin ihailla lasiseinän takaa ilman että vereni lähtisi laukkaan.

Jos ajateltaisiin, että Pietarisen runot ovat lankaa voisi sanoa, että mitä enemmän tästä langasta virkkaa sitä pienemmäksi virkkaus käy samaan aikaan kun mitä enemmän virkkausta purkaa sitä enemmän sitä on jäljellä.



Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
61 sivua
WSOY 2018


Kirja oli vuoden 2019 Tanssiva Karhu -runokilpailun ehdokkaana

Poikaystävän housut - Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

"Ei ole sinun kirjasi", sanoi minulle yksi jos toinenkin luettuaan Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Kerron heti tähän alkuun salaisuuden. En nimittäin kovinkaan paljoa luota muiden arvioihin siitä, mistä kirjasta mahdollisesti saattaisin innostua, mutta varmasti Savonlahden romaaniin tutustumista lykkäsi kuitenkin ainakin jossain määrin se, että lähipiirini lukijoiden kesken vaikutti vallitsevan konsensus sen suhteen, että voisin hyvällä omalla tunnolla jättää tämän kirjan väliin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun otin uudestaan käyttööni äänikirjapalvelun päätin kuunnella ETKKM:n. Vähän varovaisesti ja ikään kuin itseltänikin hieman salaa. Sain kyllä kirjasta ennakkokappaleen kustantajalta juuri ennen sen ilmestymistä, mutta jostakin syystä kirjan kuunteleminen houkutti lukemista enemmän.

Nyt kirjan kuunneltuani minulla on vahva tunne, että kuunneltuna ETKKM oli minulle parempi ja intiimimpi kokemus kuin mitä se olisi ollut luettuna ja haluankin ihan erikseen kiittää myös kirjan lukijaa, Pirjo Heikkilää.

ETKKM on kiinnostava kirja jo senkin vuoksi, että se on jakanut vahvasti mielipiteitä. On niitä, joiden mielestä se on loistava ja toisaalta niitä, joiden mielestä se on pelkkää valitusta ja sipsin syöntiä.

ETKKM kertoo nuoren naisen elämästä. Hänen ihmissuhteistaan ja työnhaustaan, Tinder-treffeistä, baari-illoista, kaupassa käymisestä ja päiväunelmoinnista. Se sisältää periaatteessa juuri niitä elementtejä, joita on monissa niistä teoksista, joista kriitiikeissä käytetään ilmausta sukupolvikokemus. Savonlahden romaani ei kuitenkaan voi olla sukupolvikokemus, koska tämä ilmaus on ovelasti - ilman että asiaa suoraan mainitaan - varattu miesten kokemuksille. Tosin usein silloinkin sen käyttäminen lähinnä typistää itse kirjaa, kuten on tapahtunut esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanin kohdalla.

Sukupolvikokemuksen sijaan haluan puhua ajan säilömisestä. Yhtä lailla kuin äskettäin lukemani Eila Pennasen romaani Ennen sotaa oli nuoruus säilöö 1930-lukua, tallentaa Savonlahti kolmekymppisen naisen elämää ja sitä määrittäviä tekijöitä sekä yhteiskunnassa 2010-luvulla liikkeellä olevia ilmiöitä ja virtauksia. Vaikka Savonlahden romaanin päähenkilö on vanhempi kuin keskeiset henkilöt Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kesken - jonka niinikään kuuntelin äänikirjana - on niistä löydettävissä jaettua maastoa.

Vaikka kukaan ei minulta kysy vastaan silti, että romaanina Savonlahden teos on huomattavasti Rooneyn teosta kiinnostavampi. Kummassakin näistä teoksista korostuu ystävyyden merkitys eräänlaisena vastavoimana sille maailmalle, josta omaa paikkaa on vaikea löytää. Sekä Rooney että Savonlahti kirjoittavat konstailematonta kieltä, jonka avulla romaanihenkilöitä ja heidän arkeaan kuvataan hyvin läheltä unohtamatta yksityiskohtia, jotka saattavat vaikuttaa pikkuasioilta, mutta joiden merkitys paljastuu paljon suuremmaksi.

Rooneyn romaani ei kuitenkaan onnistunut tulemaan minua lukijana (kuuntelijana) yhtä lailla lähelle kuin ETKKM. Keskusteluja ystävien kesken jäi etäiseksi ja viileäksi kokemukseksi, jonka kuuntelin lähinnä velvollisuudesta loppuun. Savonlahden romaanista sen sijaan löytyy useita kohtia, jotka tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta. Ei ehkä juuri tässä hetkessä, mutta elämänkaareni aiemmissa vaiheissa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa se, kun ETKKM:n päähenkilö ostaa huonekasvin, jotta hänkin liukuisi siihen kategoriaan, joka osaa pitää huonekasvit hyvinvoivina. Myöhemmin todetaan yhdellä lauseella, että päähenkilö heitti huonokuntoisen huonekasvin pois.

Huonekasvi palauttaa mieleeni muistikuvan naisesta, joka kulki kaupungilla punoskori käsivarrella ja koristi pilkisti purjonvarsia. Ajattelin, että siinä menee nainen, joka on hyvä laittamaan ruokaa.  Tunsin, miten rinnassa muljahti. Hänen purjonvartensa manifestoitavat sellaista kodin henkeyttä, johon tiesin olevani siinä elämänvaiheessa toivottoman kykenemätön.

Valtavavasti kuvausvoimaa löytyy ETKKM:stä myös esim. sen tyyppisistä ilmauksista kuin "ne ovat poikaystäväni housut". Kyse ei ole siitä, kenen housut ovat tai housuista ylipäätään, vaan siitä, että päähenkilöllä on poikaystävä, johon hän voi puheessaan viitata ja näin tehdä tiettäväksi, että hän on ihan ok tyyppi, koska hän on onnistunut saamaan itselleen poikaystävän. On helppo kuulla kaikki se ylpeys, joka noihin sanoihin sisältyy. Nyt minullakin on niin kuin muillakin. Hän on valinnut minut.  Olen siis ihan ok tyyppi.

Juu. En ole unohtanut, miten joskus aikanaan tuli ujutettua vasenta nimetöntä enemmän näkyville, jotta läsnäolijat huomaisivat, että minut oli "kelpuutettu." Yhtä lailla muistan senkin, miten juhlalliselta - jos toki myös keinotekoiselta - tuntui sanoa "minun mieheni." Yleensä kyllä käytin hänestä mieluummin etunimeä.

Mitä tulee niihin sipseihin, jotka ETKKM:stä puhuttaessa on niin usein mainittu ei toki ole kyse sipsien syömisestä sinänsä, vaan enemmänkin turvan hakemisesta elämän kaoottisuutta vastaan. Sipsit edustavat ikään kuin kotia ja se tietty valkosipulikastike, jota yhdestä kaupasta saa ja toisesta taas ei on tämän "kodin" jatke. Sipsit lohduttavat, mutta niiden syöminen saa aikaan myös häpeää ja tunteen siitä, että ei pysty kontrolloimaan itseään.

Tässä kohdin voisin kertoa omasta parin vuosikymmenen takaisesta kääretorttukaudestani, mutta antaa olla. Enä myöskään lähde pohdintoihin ruoan ja hyvinvoinnin välisestä korrelaatiosta, vaan totean sen sijaan, että Sisko Savonlahden romaani yllätti minut todella positiivisesti. Savonlahden teksti on jollakin tapaa hirmuisen huolellista, hälystä riisuttua ja pohdittua.  Se valaisee teoksen päähenkilön niin kokonaisvaltaisesti, että kirjan lopussa tuntuu, että kyse ei ole enää romaanihenkilöstä vaan tosielämän tuttavuudesta.



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Äänikirja
Gummerus (2018)

Tuleeko sota? - Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus * BAR Finland, 40

Vain amatöörit lukevat pelkästään kirjoja, joista he pitävät ja joiden lukeminen on viihdyttävää. Kirjallisuuden tosiystävät sen sijaan taistelevat myös sellaisten teosten kanssa, joiden lukeminen ei tahdo ottaa onnistuakseen ja joiden sivuilta löytyy "vastaanpaneva seinä" jos toinenkin.

Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua.

Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oman lukijakuvan luomisesta kuin siitä, mitä varsinaisesti luetaan.

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus (1942) oli minulle juuri sellainen kirja, jonka lukeminen oli työlästä ja jota lukiessani välillä ihmettelin, että miksi ihmeessä tämäkin kirja nyt täytyy lukea. Paikoin etenemiseni hitaus muistutti Stendahlin Punaisen ja mustan lukemisesta, jonka niin ikään luin sinnillä loppuun, koska se on teos, johon viitataan erittäin usein ja ihan aiheesta klassikko ja lisäksi myös psykologisen romaanin edelläkävijäteos. Mitään lukujuhlaa sen läpi taapertaminen ei kuitenkaan ollut.

Ennen sotaa oli nuoruus on tärkeä kirja ennen muuta sen takia, että se säilöö aikaa. Se säilöö yliopisto-opiskelijoiden elämää ja aatteellisia virtauksia ennen sodan puhkeamista. Pennasen käyttämä filtteri on juuri sodan uhka, joka on jatkuvasti läsnä. Se on taivaalle kerääntyvä mustien pilvien rintama, joka saattaa muuttua sateeksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla kun tämä romaani on täysin kiinni 1930-luvun aatteellisissa virtauksissa voi sen nähdä laajenevan myös yleisemmäksi kuvaukseksi siitä, mitä on olla nuori aikuinen, jonka tulevaisuus on uhattuna. Nykylukija voi sijoittaa sodan tilalle vaikkapa ilmastonmuutoksen.

Ennen sotaa oli nuoruus on Eila Pennasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Pennanen kertoo, että hän on romaanissaan jakanut itsensä kolmeksi eri henkilöksi. Teoksen päähenkilö Kirsti opiskelee suomalaista kansanrunoutta ja kannattaa isänmaallisuusaatetta. Hilkka taas on kotoisin köyhistä oloista ja rahanpuute on usein tehdä hänen opiskelustaan lopun. Hilkan aatteellinen koti löytyy kommunismista. Näiden kahden henkilön väliin jää estetiikkaa opiskeleva Tuula.*

Pennasen romaani kertoo siitä kiihkeästä elämänvaiheesta, kun kodin turvallinen ja tuttu elämänpiiri on jäänyt taakse ja maailma kuoriutuu esiin uusine yllykkeineen yliopisto-opiskelujen myötä. Monille kirjan henkilöistä tämä merkitsee myös ensimmäisiä kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kirjassa on mukana useampikin henkilöhahmoille hämmennystä aiheuttava eroottisen heräämisen kuvaus.

Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa aatteiden taistelua. Nationalistinen ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) pitää päämääräänään Suur-Suomen rakentamista. Samaa ajattelua löytyy myös ylioppilaiden ja akateemisten muodostamasta Akateemisesta Karjala-seurasta. Vaikka Pennanen ei suoraan sano, on teoksesta luettavissa, miten edellä mainitut liikkeet pyrkivät pitämään yllä naisten ja miesten välistä eroa. Miesten jutut on miesten juttuja ja kuuluvat salonkeihin, kun taas naisten paikka on keittiössä naisten puuhissa. Yksi IKL:n kannattajista, Hannu Rauta, toteaa:

Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla kuumaa teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.

IKL:n ja AKS:n rinnalla keskeinen yhdistys teoksessa on myös Akateeminen sosialistiseura (ASS) sekä Kristillinen ylioppilasliitto. Kommunistiset liikehdinnät henkilöityvät teoksessa vahvimmin Kirstin serkkuun Jorma Vehmaaseen, joka on jättänyt vaimonsa ja lapsensa maaseudulle ja muuttanut Helsinkiin, jossa hän pyrkii värväämään uusia jäseniä kommunistiselle liikkeelle ja toimittaa sen sanansaattajana toiminutta Nyrkki-lehteä.

Pennanen kuvaa niitä ristiriitoja, joita teoksen henkilöt kokevat suunnistaessaan eri maailmankatsomusten ristitulessa. Usein tilanteet monimutkaistuvat kun läheiseksi koettu opiskelutoveri löytääkin paikkansa omien aatteiden suhteen vastakkaisesta ideologiasta. Ihastumiset ja rakastumiset sekoittavat pakkaa nekin, sillä äkkiä ihastuksen kohteen suosima aatesuunta saattaa alkaa kummasti vetää puoleensa.

Ennen sotaa oli nuoruus sisältää monia vastakkainasetteluja. Rintamalinjoja vedetään niin aatesuuntien välille kuin myös naisten ja miesten, maalaisten ja kaupunkilaisten sekä tosissaan opiskelevien ja opiskelijaelämään keskittyvien välille. Usein nousee puheissa esiin myös se, olisiko parempi liittoutua Venäjän vai Saksan kanssa.

Toisinaan kansallissosialistisen Saksan ihailu on teoksessa ajan hengen mukaisesti naiivin varauksetonta. Ylistystä saa osakseen niin Saksan armeijan "komeampi miesaines" kuin saksalainen "yhteinen kasvatuskin".  Samalla kuitenkin Pennanen hyödyntää aatekeskustelua myös sukupuolten välisen epätasa-arvon kuvaamiseksi. Suuret sanat ja aatteet ovat miehistä maastoa, mutta romaanin naiset eivät aina suostu olemaan keskustelun hiljaisia koristeita, vaan pyrkivät ottamaan aktiivisesti paikkansa niistä keskusteltaessa ja samalla luomaan mielitietylle kuvaa itsestä ajattelevana ja tiedostavana naisena.


Kansallissosialismi on itse asiassa suuri aate, kun se tekee tuollaisia uusia ihmisiä, terveitä, kauniita tyyppejä. Niitä näkee heidän propagandakuvissaan, ja ihanne on mielestäni arvokas. - - -Tuula koetteli kepillä jäätä.


Ennen sotaa oli nuoruus on saanut alaotsikokseen lajimääreen ylioppilasromaani. Näin korostuu se, että kyse ei ole kenestä tahansa nuorista ihmisistä, jotka etsivät suuntaansa elämässä, vaan nimenomaan nuoresta sivistyneistöstä.

Pennasen romaanin loppu on hätkähdyttävä. Se iskeytyy lukijan silmälle kuin juurikin sota, jonka mahdollista puhkeamista romaanin henkilöt niin usein pohdiskelevat.





Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus
270 sivua
WSOY (1942)


Merkittäviä suomalaisia kirjoja käsittelevän BAR Finland -sarjan muihin teksteihin pääset tutustumaan tästä



*Kirsti Manninen: "Ennen sotaa oli nuoruus", teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989)

🌈 viikko * Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile

Olen jo pitkään halunnut lukea taiwanilaisen Qiu Miaojinin romaanin Last Words from Montmartre (1996), jonka hän kirjoitti ennen itsemurhaansa. En kuitenkaan ole saanut tätä teosta käsiini, joten kun Helmetin sateenkaaritietokannasta löysin Miaojinin romaanin Notes of a Crocodile (1994) päätin lukea sen Montmartre-teoksen sijaan.


Miaojinin avoimesti lesboutta kuvaavilla kirjoilla on ollut suuri merkitys Taiwanin LGBT-yhteisölle ja Notes of a Corocodile on hyvää vauhtia matkalla kulttiteokseksi ellei se sitä jo olekin. Miaojin (1969-1995) opiskeli kotimaassaan psykologiaa ja vuonna 1994 hän muutti Pariisiin jatkaakseen opintojaan mm. Hélène Cixous'n opetuksessa. Miaojinin sisäinen elämä ja ulkomaailma olivat jatkuvasti törmäyskurssilla tavalla, joka sai hänet päätymään itsemurhaan vuonna 1995. Täyttä varmuutta siitä, miten hän itsemurhan teki ei ole, mutta useimpien näkemysten mukaan hän puukotti itsensä kuoliaaksi keittiöveitsellä.*


Notes of a Crocodile koostuu yhdeksästä muistikirjasta, joista löytyy niin päiväkirjanomaisia merkintöjä, tuokiokuvia, elokuvakäsikirjoituskohtauksia kuin perinteisempää proosakerrontaakin. Romaanissa kuvataan joukkoa taiwanilaisia LGBT-nuoria ja heidän elämäänsä 1980-luvun Taiwanissa. Teoksen päähenkilö on Lazi, jonka nimi on slangisana lesbolle kiinankielessä.


Läpi teoksen kulkee symbolinen tarina krokotiileistä, jotka pyrkivät tulemaan toimeen yhteiskunnassa, joka suhtautuu heihin epäluuloisesti. Krokotiilimyönteiset vaativat, että krokotiilit pitäisi hyväksyä muiden joukkoon, kun taas krokotiilivastaisten mukaan ne ovat moraalittomia ja levittävät sairauksia. 


Romaani alkaa vuoropuhelulla, jossa ääneen pääsevät krokotiili, Osamu Dazai, Yukio Mishima ja Haruki Murakami. Tämän keskustelun kautta Miaojin vakiinnuttaa sen tunnemaaston ja painoluokan, jossa romaani tulee liikkumaan. Mikään "Krokotiilissä" ei ole kevyttä, vaan elämisen paino on läsnä sen joka sivulla. Tiedostava ihminen elää oman ruumiinsa muodostamassa vankilassa yksinäisenä ja muista eristettynä.

The fact is, most people go through life without ever living. They say you have to learn how to construct a self who remains free in spite of the system. And you have to get used to the idea that it's every man for himself in this world. It requires a strange self-awareness, whereby everything down to the finest detail must be performed before the eyes of the world.

Maailman tiedostava silmä tuijottaa Lazia herkeämättä. Perheen hänelle asettamat toiveet joutuvat törmäyskurssille hänen omien toiveidensa kanssa. Vapaus ja vaikeus valita nostavat esiin kysymyksen vapaasta tahdosta. Onko sitä edes?


Miaojin kuvaa värikkäästi, mutta pohjavireeltään melankolisesti kirjan henkilöiden ystävyys- ja rakkaussuhteita sekä opiskelijaelämää, joka kirjassa tapahtuu lähinnä yliopiston ulkopuolella. Sukupuoli näyttäytyy kirjassa usein vankilana, jonka kaltereita on väännettävä vaikka väkisin, jotta vapaampi elämä olisi mahdollista.


Notes of a Crocodile on syvällinen teos, jossa ihmisen ja maailman välistä hankausta kuvataan filosofisen tarkasti.  Se on kirja, joka tarjoaa mahdollisuuksia monista eri näkökulmista tehtäville tulkinnoille.



Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile
鱷魚手記 (1994)Englanniksi kääntänyt Bonnie Huie
242 sivua
New York Review Books (2017)







*Wikipedia: Qiu Miaojin (klik)

🌈viikko * Jeanette Winterson: The Gap of Time

Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns?


Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesbø. Itse olen näistä uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed, joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn.

Pride-viikon kunniaksi päätin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time, joka aloittaa Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta.  Heti alkuun pitää todeta, että Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - lähtenyt tekemään queer-versiota Shakespearen näytelmästä, mutta ihan heterosti tämä teos ei sentään kaikilta osiltaan etene.

Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on askarruttanut häntä yli 30 vuoden ajan.

Wintersonille tämä Shakespearen näytelmä on ennen muuta kertomus löytölapsesta. Siinä menneisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti sidoksissa toisiinsa ja menneisyyden tragedia tulee julki tulevaisuuden kautta yhä uudestaan. Lisäksi Talviselle tarinalle on keskeistä anteeksiannon tematiikka.

Wintersonin romaania voi toki lukea itsenäisenä teoksena, mutta oman kokemukseni mukaan siitä saa eniten irti, jos tuntee Talvisen tarinan. Näin syntyy myös tilanne, jossa Shakespearen näytelmä ikään kuin edustaa menneisyyttä ja Wintersonin romaani taas tulevaisuutta, ja nämä kaksi ovat toisistaan yhtä pääsemättömissä kuin menneen ja tulevan tasot Shakespearen näytelmän tapahtumien tasolla. Minulle Talvinen tarina ei ole kovinkaan tuttu, joten luin sen synopsiksen netistä.

Wintersonin henkilöhahmot ovat pitkälti saaneet nimensä Shakespearen näytelmästä. Sisilian kuningas Leontes on romaanissa Leo, Bohemian kuningas Polixenes puolestaan Xeno. Winterson tosin riisuu kummatkin heistä kuninkuudesta ja kirjoittaa heidän välilleen nuoruusvuosiin sijoittuvaa intiimiä läheisyyttä. Niinikään Shakespearen näytelmälle keskeinen kadonneen lapsen tarina ja siihen liittyvä ennen muuta Leon kautta ilmenevä mustasukkaisuusdramatiikka on mukana Wintersonin romaanissa vauhdikkailla tapahtumakäänteillä maustettuna.

The Gap of Time alkaa kiinnostavasti ja erityisesti Leon kiivas luonne ja hänen raivonpurkauksensa luovat romaaniin vahvan jännitteen. Toki samanaikaisesti mielessä käy, mikä mahtanee olla ollut motiivina siihen, että Winterson on halunnut viedä tapahtumien kuvauksen toimintaelokuvaa muistuttavaan mekkalointiin. Luultavasti kyse on jonkinlaisesta huumorista, josta en uskalla lähteä enempiä lausumaan. Varsin hulppea on joka tapauksessa esimerkiksi parkkitaloon sijoittuva kohtaus, jossa Leo pyrkii romuttamaan Xenon ajaman auton.

The Gap of Timen alussa Shep, jonka nimi viittaa suoraan Shakespearen näytelmän paimeneen (Shephard), löytää sairaalan "vauvaluukusta" tyttövauvan, jonka hän ottaa mukaansa. Lapsen nimeksi tulee sen esikuvan mukaan Perdita, joka tarkoittaa kadonnutta. Juuri kun ehdin kiintyä Shepiin ja hänen Clo-poikaansa ja odotan jännityksellä, miten he vauvanhoidosta selviävät, Winterson siirtyy kertomaan, miten tultiin siihen pisteeseen, että Perdita piti jättää "vauvaluukkuun."

The Gap of Time on levoton romaani ja varsinkin sen loppuosa vaikuttaa vähän hätäisesti rakennetulta. Romaanissa myös selitetään ikään kuin varmuuden vuoksi asioita, jotka lukija kyllä on tullut jo panneeksi merkille, jos hän yhtään on ollut hereillä.Toisaalta juuri se, että tapahtumat jäävät osin irrallisen ja välähtelevän tuntuisiksi luovat vaikutelman elämänkaltaisuudesta.

Shakespearen näytelmälle tärkeät kysymykset anteeksiannosta ja lojaaliudesta ovat läsnä, mutta Wintersonin kieputtaa niitä omaan tapaansa, joka jättää minut osin hämmennyksen valtaan. Tuntuu siltä kuin katsoisin, mutta en näkisi. Tekstissä on vieraannuttavia elementtejä, joista en saa otetta. Kieltämättä vähän huimaakin, kun mietin, miten pitkään Winterson on fanittanut Talvista tarinaa. Moni mainio yksityiskohta meni minulta taatusti ohi, koska en tunne alkutekstiä tarpeeksi hyvin.

The Gap of Timen kohtaloksi tulee olla kirja, johon en onnistu pääsemään sisään tavalla, jolla haluaisin. Usemman kerran käy myös niin, että en oikein tiedä, onko kyse Wintersonin viisaista sanoista vai "coelho-viisaudesta":

It takes so little time to change a lifetime and it takes a lifetime to understand the change.

Winterson liittää omat pohdintansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa Talvisesta tarinasta suoraan romaanin jatkoksi ja samalla hän sulkee Shakespearen ja oman teoksensa välisen aikaluukun. Kun hän kirjoittaa romaanihenkilöihinsä viitaten "so we leave them now" olen minäkin valmis luopumaan näiden tyyppien seurasta.



Jeanette Winterson: The Gap of Time
289 sivua
Vintage (2015)