sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Aura Nurmi: Leijonapatsailla

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan.

Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista.

kukaan ei suojele sinua 
ei ole sinun puolellasi 
he laittavat kätensä rintsikoittesi alle

Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin

nyt onnea sulle toivottaa
ihanat vanhempasi
on polkus vasta alkamassa
rippijuhlanasi

Miten kaukana voivatkaan olla korusanat ja todellisuus? Miten irvokas on viittaus ihaniin vanhempiin. Miten polku on todellisuudessa piikkimatto.

Perhejuhlat, ristiäiset, häät ja vastaavat itkettävät minua noin yleensäkin. Itkettää ihmiset, jotka pukeutuvat ns. parhaimpiinsa ja yhden juhlan ajaksi yritetään luoda kohottunut tunnelma. Minä kuitenkin tunnen noissa tilaisuuksissa suurta surua, jonka uskoisin johtuvan juuri siitä ristiriidasta, mikä vallitsee normielämän ja juhlatilanteen välillä. Juhlat ovat liian usein yhteinen valhe.

Nurmen runojen lukeminen tuntuu samalta kuin yrittäisi pukea vaatetta pahan palovamman kärsineen ihonosan päälle. Palovammat kuitenkin paranevat, runoissa kuvatun tytön elämä ei.

Hankoon sijoittuvien runojen myötä huomaan olevani Monika Fagerholmin romaanissa Kuka tappoi Bambin? Sieltä kuljen Nelli Ruotsalaisen kokoelmaan Täällä en pyydä enää anteeksi. Haluan pelastaa kaikki nuoret tytöt. Pelastaa heidät itseltään ja muilta ihmisiltä.

Leijonapatsailla on kokoelma, jossa mitään ei alleviivata, ei osoiteta. Sanat välähtelevät kuin salamat, jotka valaisevat voimalla, jota vastaan ei auta edes silmien sulkeminen

on kesäkumibiisi 
kiekkolaulu 
kansallishymni 
soittoääni 
raiskausbiisi

On kiire aikuisuuteen. Siellä odottaa lohduton tulevaisuus. Siellä odottaa kahtiajakautunut yhteiskunta, riistotalous ja alemman yhteiskuntaluokan hyväksikäyttö. Siellä odottaa suloinen kapitalismi viikate kädessään ja liian moni meistä on pitkäksi kasvanutta heinää.

Siivoojan näkökulmasta kirjoitettu proosaruno tiivistää kaiken oleellisen. Itkeskelen sitä lukiessani. Kun on antanut koneistolle kaiken mitä pystyy saa palkaksi palkattomuuden. Tämän kohtalon kokeneen ystävä lähettää tekstiviestin, jossa hän toteaa, että

[e]n saisi toiseksi viimeistä enkä viimeistä palkkaani. Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot.

"Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot."

Aura Nurmen runot antavat äänen vaiennetuille ja tuovat esiin yhteiskunnan sen varjopuolen, josta rikkaat yrittävät pestä käsiään juostessaan nonstop-Cooperia oman napansa ympärillä kassakoneen viehkon kilinän säestyksellä.

En pysty. Sanani eivät riitä. Ei kykyni. Ei taitoni. Olen tiloissa tämän kokoelman taidokkuudesta ja keksin ihan hirveän monta ihmistä, jotka pitäisi lukita häkkiin ja päästää ulos vasta, kun he ovat sisäistäneet Nurmen kokoelman sanoman.

Leijonapatsailla on huuto, joka herättää valtavasti tunteita. Se näyttää, miten maailman epäoikeudenmukaisuuden mekanismit toimivat ja herättää halun käydä taisteluun tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Enempää ei runokokoelmalta voisi vaatia.

Leijonapatsailla on elintärkeää runoutta, jonka lukemista kenenkään ei pitäisi jättää väliin.



Aura Nurmi: Leijonapatsailla
86 sivua
Otava (2020)



sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Kristiina Wallin: Meduusameri

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus.

Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea.

Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa.

Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään.

Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalka osuisi sen limaiseen pintaan. Että uimarista lähtisi huuto kuin naisesta, joka synnyttää.

Sanoilla voi tehdä mitä vaan, jos niitä käyttää yhtä taitavasti kuin Wallin, joka antaa sanansa luomistyön rakennusvälineiksi.

Kirjoitan sanoja kuten toivo veistän alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää. Hiekka kerääntyy kynnykselle, synnyttää dyynejä ja soraharjuja, kasvattaa matalia mäntyjä. Mäntyjen takana seisovat kuuset, kuusten takana lehmukset ja vaahterat.
Niin syntyy puisto.

"Niin syntyy puisto."

Puisto on silmissäni silmieni edessä. Se on minussa. Siitä käytetään joskus nimeä Luxembourg. Minä kävelen Wallinin luomassa puistossa, pysähdyn George Sandin patsaan eteen ja tunnen jokaisen kivenmurusen kenkieni alla. Niin syntyy muisto puistossa kävelystä.

Voin sen sanoa ääneenkin. Sanon, koska haluan ja haluan kaikkien tietävän. Sanon sen kuin väenkokouksessa torilla megafoni kädessäni.

Olen suuresti mieltynyt Wallinin runojen materiaan. Niihin aineksiin, joista on luotu "planeetan luusto" ja kaikki se, jota olemme tottuneet kutsumaan maailmaksi.

Yön ja päivän sanat, jakautuminen kahtia kuin 1500-luvulla hiuksiin tehty jakaus, joka vuosisatojen ajan peitetään meduusan hiuksista tehdyllä peruukilla. Sanat, jotka ovat tämän hetken uimakelloja, joista purkautuvat vedet työntävät liikkeeseen sen mitä on ollut ja sen mitä on tuleva. Uimakellojen aika, jossa vuosisata ja silmänräpäys kohtaavat kuin kaksi toisilleen vieraudessaan oudon tuttua arki-iltana kahvilassa torin laidalla.

Wallin kääntää uuteen asentoon tutun ja panee sen kohtaamaan odottamattomia asioita.

Kirkon rappusilla istuu nainen sylissään kristallikruunu, sylissään rautatie tai lapsi.

Meduusameren sanoissa tapahtuu "luiden fotosynteesi". Luista tehdyt kirjaimet, pyöreiksi hioituneiden luiden pisteet sanojen päällä ja lopussa.

Wallinin runot kantavat toivoa, joka "syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella." Ne kantavat toivoa kuin pää laakeriseppelettä tai Lucia-neito kruunua, jossa on steariinikynttilät. Toivoa, joka asuu hoitokodissa olevan vanhuksen käden suonien alla ja josta hän ei enää mitään tiedä.

mutta öisin meduusat liimautuvat limakalvoja vasten

Minun limakalvojani kutittelee Meduusamerta lukiessani Tiina Lehikoisen Multa ja Saila Susiluodon Metropolis. Ajan liike niissä ja niiden välillä.

Meduusameri hiljentää nykyelämän kuumeisen hälyn ja palauttaa ihmisen osaksi luonnon kiertokulkua. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Se tuntuu armolta.



Kristiina Wallin: Meduusameri
84 sivua
Tammi (2020)




sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate on pornomyrsky, joka aiheuttaa kuvotusta. Se on sen laatuista seksuaalista psykedeliaa, että vastaavaa ei liene aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa nähty.

Olen fanittanut Anu Kaajaa hänen esikoisteoksestaan Muodonmuuttoilmoitus alkaen ja nyt ihan viimeistään hei kaikki ihmiset HALOO menetätte kamalasti, jos ette lue Kaajaa.

Katie-Katessa ei säästellä pornoa kuvastoa, jonka Kaaja yhdistää Kateen (Middleton), Katieen (Price) ja Katie-Kateen (skandinaavinen Åsa) sekä brittien kuninkaallisiin.

Katie-Kate on kuvaannollisesti läpeensä versaaleilla kirjoitettua tekstiä, jonka sanoman voisi kiteyttää vaikkapa seuraavaan lauseeseen
Nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa.

Länsimainen ihminen on kyllästetty seksuaalisuudella kuin se olisi ihollemme pensselöityä vernissaa. Käsittelyä ei pääse pakoon, vaan se iskeytyy kimppuumme kaikkialta. Tämän vuoksi onkin vaikea suhtautua kovin vakavasti teoksiin, joiden kirjoittaja on keksinyt, että seksikuvaukset myyvät ja siinä tarkoituksessa hän on ripotellut teokseensa muutaman sukupuolielimen ja puolituhman kuvauksen poikasen/tyttösen.

Katie-Kate ei ole tällainen kirja. Se on kauimpana pikkusievästä näpertelystä seksin ympärillä. Se on kathyackeria. Se on hengästyttävä saavutus, joka tekee selväksi, mikä ihmisryhmä käyttää seksin ylivaltaa. Erityisen jysäyttävä on litterointi pornoelokuvaan sisältyvästä naisen ja miehen dialogista.

Kaajan romaania lukiessani tiesin jo, mitä ja miten tulisin siitä kirjoittamaan. Tulisin liitelemään korkealla ja kamppailemaan hengästymisen kanssa. Tulisin ironian kautta ylistämään Katie-Katen maasta taivaaseen.

Tämä teksti ei kuitenkaan ole se teksti, jota päässäni pyörittelin. Se taas johtuu siitä, että olen suunnattoman kuvotuksen vallassa, enkä halua tuottaa yhtään lisää seksikirjoitusta ja ilman sitä taas Katie-Katesta on melko mahdotonta puhua.

Oksettaa ja niin pitääkin. Katie-Katen jälkeen kuuluukin olla epämukava ja toivoton olo. Kaaja hieroo lihamarkkinoiden mekanismit suoraan lukijan naamaan. Olen puolustuskyvytön, enkä voi lopettaa lukemista ennen kuin olen päässyt teoksen loppuun.

Katie-Katen jälkeen minua mummottaa. Haluaisin lukea kirjan, jossa kuvataan ruskeassa sukkahousussa olevaa silmäpakoa niin, että se saa maailmani värisemään. Jossa päivän suurin päätös liittyy siihen, mitä teelaatua juodaan. Jossa perheenäidin esiliinalla on ratkaiseva merkitys. Jossa viherkasvin hyvinvointi on oleellinen asia.

Whatever.

Voisin kirjoittaa Katie-Katesta, että se kuvaa naisen esineellistämistä vahvan feministisellä, röyhkeällä ja totaalisen anteeksipyytelemättömällä otteella. Jos kirjottaisin niin, kirjoittaisin totta. Katie-Kate on Peeping Tom, jonka linssi paljastaa sukupuolten väliset valtasuhteet niiden kaikessa ällöttävyydessä.

Katie-Katen hallitsevin neste on sperma ja pornoteollisuusmiesten silmäkulmissa kiiluvat kosteiden setelien esiinnostattamat himotipat. Lukiessa tekee mieli kirota. Saatanan perkele tätä maailmaa.

Katie-Kate iskee vasten kasvoja prinsessaseksualisoituneen kulttuurimme. 

Sain Katie-Katesta todellakin tarpeekseni ja minulle se on tämän romaanin suurin juttu. Vaikka alunperin pidinkin Kaajan romaania teoksena, joka sopii juuri kaltaiselleni feministiselle lukijalle en ole asiasta enää ollenkaan varma.

Kaajan romaani on toteutettu taidokkaasti, mutta siitä huolimatta väsyn väkisinkin sen jokapaikasta tunkevaan seksuaalisuuteen. No mutta sellainenhan tämä maailma on, joku sanoo ja on tietysti oikeassa. En vaan oikein keksi, miksi minun pitäisi altistaa itseni niin moninaiselle pahoinvoinnille, jota Katie-Kate minussa aiheuttaa.

Onko niin, että mitä raadollisemmin sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvataan seksuaalisen kuvaston ja pornon avulla sitä parempi romaani on?

Ei ole.

Rajansa kaikella. Palautan mielihyvin Katie-Katen takaisin kirjastoon, enkä aio sitä koskaan enää lukea. Julistaudun tylsäksi keski-ikäiseksi. Puen päälleni vekkihameen, pienikukallisen valkoisen paitapuseron ja ne kaikkein epäseksikkäimmät sukkahousut.

Katie-Kate osoittaa vakuuttavasti, miten hurjia maailmoja sanoilla voidaan luoda. Se on tinkimätön voimannäyttö. Punnerrus ja työntö, joka ei häpeä mitään.

Katie-Katen luettuani haluan maadoittaa itseni ruisleipätaikinaan. Kiitos Anu Kaaja, mutta please ei enää.



Anu Kaaja: Katie-Kate
262 sivua
Teos (2020)




sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille

Tommi Tabermann (1947-2010) ei esittelyjä kaipaa. Hän on suomalaisen eroottisen runouden itseoikeutettu pappi. Hänen tuotannostaan poimitut lainaukset ovat naistenlehdissä yhtä yleisiä kuin Risto Rasan tiskaava toukka.

Ruusuja Rosa Luxemburgille on Tabermannin esikoiskokoelma vuodelta 1970. Siinä eroottiset viittaukset ovat useimmiten vielä nuppuisia - ikään kuin varovaista esileikkiä kohti sitä, mitä myöhemmin tuleman pitää. Suorempiakin eroottisia leikittelyjä kokoelmasta toki löytyy.

Tänä iltana teet lihastasi
                               kirkon
Minun sadetakkisen pappini
                               kulkea edestakaisin.


Ruusujen runominä on aamuyön yksinäinen kotiinpalaaja kylmien valojen kaupungissa. Mahdollisuus toisen ihmisen edes hetkellisesti tarjoamaan turvaa tuottavaan lämpöön on mennyt. Maailman vieraus ja sen vaatimukset tuntuvat kipuna, jolle ei suo lohtua edes Tuomari Nurmion tutuksi tekemä taksin katolla vilkkuva valo.

Sentimentaalista? Ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea haikeaa ja surumielistä tavalla, joka on sukua Pentti Saarikosken alastomimmille kuvauksille ihmisen hauraudesta, perimmäisestä yksinäisyydestä sekä ulkopuolisuudesta. Runominä on Sisyfos, joka ei jaksaisi kantaa elämän sille kasaamaa kiveä.

Ruusujen maailma on vielä on aikaa -maailma, josta Juice Leskinen lauloi vuosikymmenen Tabermannin kokoelman ilmestymisen jälkeen osuvasti biisissä Myrkytyksen oireet. ”Kuule istuta vielä se omenapuu / vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee.”

Lenin-viittauksineen ja Rosa Luxemburgeineen Ruusuja kytkeytyy 70-luvun vasemmistolaisuuteen ja siinä voi kuulla kaikuja Agit Propin laulujen sanoituksista. Vaikka Tabemann nykyisin tunnetaan parhaiten eroottisesta runoudestaan, joka on pehmeää kuin Saden Smooth operator, on Ruusuja ennen muuta runoutta maailmaan heitetystä ihmisestä.

Metaforisella tasolla runominä kulkee pitkin yhden pakkasyön jäädyttämää jäätä, joka pitää pelottavaa ääntä hänen askeltensa alla. Toivon aspekti on runoissa kuitenkin käsinkosketeltava. Vielä on aikaa, vielä on mahdollista. Vielä muutaman hetken on avoinna ovi, jonka kautta maailman voisi ohjata kohti inhimillisempiä kehityskulkuja.

Ruusut ovat tässä kokoelmassa punaistakin punaisempia ja niiden punaisuus huipentuu Rosa Luxemburgille ojennettuun kimppuun. Punainen ei ole vain väri, vaan myöe elämä, veri ja maailmankatsomus.





Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille
57 sivua
Gummerus (2011/1970)







sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Vaikea uskoa, että teen sen, mitä aion seuraavaksi tehdä, mutta teen kuitenkin.

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaan vähän suuremmasta hommelihimmelistä. Eikä edes vähän suuremmasta, vaan itse asiassa aika valtavan kokoisesta.

Aion nimittäin kertoa elämän salaisuuden. Ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin yksi yleisempi kappale.

Uhrisyndrooma jatkaa sarjaa (onko kyseessä sarja?), jonka aloitti Uraanilamppu (2017), jota seurasi Delfiinimeditaatio (2019). Sarjaa yhdistävänä tekijänä on tyylilaji, joka ei mahdu minkään yksittäisen termin alle. Salmenniemi käyttää lisäksi hyväksi muita kirjallisia tekstejä, kuten Uhrisyndrooman aloittavassa novellissa Merisää, joka perustuu Emil Zolan novelliin "Taistelu myllyn luona". Itse en tätä taustatekstiä tunnistanut, vaan luin siitä Uhrisyndrooman lopusta. Joskus tosin mietin, pivätkö maininnat taustateksteistä paikkaansa vai ovatko ne huijausta ja osa Salmenniemen projektia.

Elämän ja sen sivutuotteena onnellisuuden salaisuus on, että pitää osata nauttia pienistä asioista ja välttää rutiineja.

Eikö juuri päivittäisten reittien muuttaminen tee ihmiselle hyvää, saa hänet näkemään maailman edes hieman uudella tavalla?

Ihan ensimmäinen juttu, jonka opin Uhrisyndroomasta on mieskirjoitus. Sen olemus ei ole paljastunut minulle sellaisessa alastomuudessa ennen kuin mitä Salmenniemi nyt eteeni lykkäsi. Ja hei, ei tässä vielä kaikki. Mieskirjoituksen lisäksi aion paljastaa, mitä on laadukas mieskirjallisuus.

Elikkäs. Salmenniemen kokoelmassa on muutama teksti, jotka ihan erityisesti selventävät, mistä mieskirjoituksessa on kysymys ja kysymys on siitä, että miehistä puhutaan pelkällä sukunimellä ja heitä kuvataan olosuhteissa, jotka muistuttavat sotaa. Salmenniemi luo sodan näppärästi mainitsemalla "punaiset", jolloin syntyy kuva sisällissodasta. Laadukas mieskirjoitus menee kuitenkin vielä pitemmälle ja laittaa edellä mainitut sukunimimiehet kuuntelemaan merisäätä ja syömään pastaa oletetuissa sisällissotaolosuhteissa.

Salmenniemeä lukiessa voi käydä niin, että ei oikein tiedä, mikä on kirjoitettu tosissaan ja mikä taas ei. Antti Majanderille taisi käydä vähän juuri niin (olen nyt tosirohkea, kun mainitsen Monsieur Majanderin blogissani) ja ehkä sen takia - tai jostakin muustakin syystä, en voi tietää - hän Hesarin kritiikissään päätyi lähinnä kehumaan Salmenniemeä.

Kehuminen on hyvä tapa välttää tilanne, jossa väittämällä jotain saattaisi tulla väittäneeksi väärin ja kun se paljastuisi tulisi vähän tyhmä olo. Minulle kävi niin yhden kirjan kanssa ihan vähän aikaa sitten, joten tiedän kyllä, miltä nolous ja häpeä tuntuvat. Sen takia - ja tämä nyt menee täysin ohi niin Salmenniemen, Uhrisyndrooman kuin Majanderinkin - on hyvä aina muistaa Saara Särmän lohdullinen lause. "Aina saa hävetä ja kärsiä."

Ei jätetä sotateema ihan vielä, sillä yks juttu mun on pakko kertoa. Se liittyy kokoelman toiseksi viimeiseen novelliin nimeltä Me taistelemme lapsen vuoksi. Kyseessä on ihan salmenniemeläisessä mittakaavassakin erityisen hulbbea teksti, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta sen sijaan sotamies synnyttää vauvan, jonka isä on toinen sotamies tai jotain sinne päin. Väitän, että aika raikas sotanäkökulma, jonka pohjalta kehittelin Salmenniemen lukijan sananlaskun. Se menee näin: Jos kertomus voi mennä mihin suuntaan tahansa, se menee.

Joskus pikkuasiat (vrt. edellä pikkuasiat ja onnellisuus) voi tehdä suuria. Yksi tällainen juttu Uhrisyndroomassa on, kun siinä mainitaan Tender Buttons. Tämä maininta menee varmaan monelta ohi, mutta satuin lukemaan kyseisen teoksen ei niin kovin kauan aikaa sitten (klikkaa tästä niin saat todisteen, että en valehtele), joten siinä valossa päättelen, että Gertrude Stein on yksi Salmenniemen muusista. Aika tolleen suoraviivaisesti tehty päätelmä, mutta joo.

Salmenniemen tekstissä banaali on pukeutunut juhlapukuun. Smokkiin tai frakkiin - en koskaan muista kumpi on kumpi. Joka tapauksessa sen jälkeen kun konfetit ovat laskeutuneet juhlapuku on vaihtunut siniseen mainostarraiseen työhaalariin, josta kofeiinimyrkytyksensä kanssa kamppaileva mainostoimisto jamppa/tar luo lauseen: työhaalari on uusi juhlapuku. "Onko siinä jotakin pahaa?"

Kaikissa hyvissä kirjoissa on rakkautta. Usein onnetonta. Koska sitä on niin usein, niin ei siitä sen enempää kuin sitaatti.

Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.

Uhrisyndrooma sisältää lauseita, jotka tuovat mieleeni Tommy Tabermannin runot. Tätä kokemusta voisin paremman puutteessa kutsua oppitunniksi tekijän ja kontekstin merkityksestä. Otetaan esimerkki.

Kun minä ja rakastettuni rakastelemme, koko pieni huone on täynnä lemmensivelyjä.


Kun edellä olevan De l'amour -novellista peräisin olevan lauseen sijoittaa Tabermannin runokokoelmaan se ei enää ole merkitykseltään sama lause, vaikka ulkoisesti se on identtinen Salmenniemen lauseen kanssa.

Mistä merkitys syntyy? Puhuiko Barthes ihan höpöjä, kun väitti tekijän kuolleen?

Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä, joka on nimensä mukainen ja koostuu pelkästään viitteistä. Ajallisesti se sijoittuu aikakauteen, jolloin Salmenniemestä käytetään imperfektiä. Kyseessä voisi olla jonkun opiskelijaparan kirjallisuustieteellisen työn kappale, jossa hän tutkii Salmenniemen tekstejä.

Salmenniemen suhde kieleen on kuin ammuksen aseeseen. Kun liipaisimesta painaa kuti lähtee liikkeelle ja sen liikeradasta ei etukäteen kannata lyödä vetoa. Se on kuitenkin varmaa ja kristallinkirkasta, että osuupa luoti mäntyyn tai kiveen on lopputulos lukijaa hivelevä.

Salmenniemen lukeminen on loputonta. Mikään ei tule valmiiksi ja tulkinnallisten alaviitteiden määrä sen kun kasvaa. Ja se on ihanaa. Se on minulle henkilökohtaisesti suurinta kirjallisuusrakkautta. Se on addiktoivaa kamaa, josta olen mieluusti riippuvainen.

Okei. Tää oli sit tässä.

Eikun yks juttu vielä. 

Minulle tuli muutama päivä sitten tunne, eräänlainen intuitiivinen aavistus, että yhdestä tietystä kirjastosta (jossa en juuri koskaan käy) saattaisi löytyä pikalainana Uhrisyndrooma. Menin sitten tuohon kirjastoon ja siellähän se tyrkytti itseään. Mokoma.

Minusta on jo aiemminkin tuntunut, mutta erityisesti tuo kirjastotapahtuma on selvä merkki siitä, että minut ja Salmenniemen kirjat on tarkoitettu yhteen. Tarkoitan siis, että jos kirjan kanssa voisi mennä naimisiin, niin kumppanini olisi joku Salmenniemen kirjoista. En vaan tiedä mikä niistä. Elinikäisen kumppanin valinta on iso päätös.



Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja
220 sivua
Siltala (2020)


torstai 20. helmikuuta 2020

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisromaani. Alkuperäiseltä nimeltään teos on Mai betyder vatten (Mai tarkoittaa vettä), mutta suomeksi se on kääntynyt muotoon Virtaavan veden sukua, joka kuvaa itse teosta valtavan hyvin. Mpoyin romaanissa virtaavat niin vuodet ja maagiset ulottuvuudet kuin sukupolvelta toiselle siirtyvät tarinat ja uskomuksetkin.

Atena kustantamoa on kiittäminen siitä, että olemme viime vuosina saaneet suomeksi useampia kiinnostavia afrikkalaisia romaaneja, kuten esimerkiksi Chigozie Obiaman Kalamiehet ja Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois. Kuten Adébáyò pari vuotta sitten, myös Mpoyi on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.

Virtaavan veden sukua on kerrottu lapsikertojan, Adin, kautta. Lapsikertojan käyttö on usein hieman riskaabelia, mutta Mpoyi näyttää taitavasti maailman sellaisena kuin se Adin kautta avautuu. Näin sen välille, mitä Adi lapsen ja lukija aikuisen näkökulmasta ymmärtävät, syntyy kiintoisa jännite.

Mpoyi kuvaa pitkälti arkisia tapahtumia Tansanian Dar-Es-Salaamissa, mutta Adilla on myös oma salaisuutensa, josta muu perhe ei ole tietoinen. Ei edes diplomaattina toimiva isä, joka pyrkii suojelemaan perhettään ja pitämään sitä ankarassa kurissa ja nuhteessa.

Nuoret tytöt ja lapset ovat Mpoyin romaanissa alttiita aikuisten miesten vallankäytölle ja sille ei isäkään voi mitään. Naapurustossa liikuskeleva Monsieur Éléphant tietää, miten houkutella lapsia puoleensa.

Keskeisessä symboliroolissa on Mpoyin romaanissa monien muiden afrikkalaisten teosten tavoin hiukset. Tytöillä on tyttöjen letit ja naisilla taas naisten kampaukset. Hiuksilla reprensentoidaan myös yhteiskunnallisia tilanteita.

Äidin mukaan naiset muotoilivat hiuksiinsa spiraaleja jo silloin, kun Zaire itsenäistyi vuonna 1960 sen symboliksi, että kaikki toistuu.

Virtaavan veden sukua ei kosiskele länsimaisia kirjallisia arvoja, vaan on ylpeästi afrikkalainen romaani pääjuoneen yhdistyvine kertomuksineen. Lopputuloksena on kuitenkin myös sirpaleisuutta, joka tekee paikoin teoksen seuraamisesta haasteellista. Adin elämästä kertovaa tarinaa katkovat maagista ajattelua täynnä olevat tarinat, jotka romaanin kuluessa muodostavat oman kuvionsa peilaten tapaa, jolla leteistä muodostuu kampaus.

Ruotsinkielisen teoksen nimessä oleva Mai on Adin pikkusisko, jonka syntymä ajoittuu romaanin alkuun. Mai on erikoinen ja sairasteleva lapsi ja hänen osaltaan käy ilmi, että nimi Mai kytkeytyy tyttöjen isoisoäidin kohtaloon

Adin ajatuksissa myyttiset tarinat yhdistyvät kristinuskon monia muotoja ottavaan Jumalaan ja kun pikkusisko Mai ottaa päähän Adi ihmettelee, että "eikö vauvoille ole minkäänlaista helvettiä?". Mpoyin romaani kuvaa onnistuneesti juuri sitä, miten erilaiset aatemaailmat käyvät taistelua Adin mielessä. Samalla käy ilmi, että monien sukupolvelta toiselle kerrottavien tarinoiden voima on vahva yhä edelleen.

Tarinoista löytyy myös voimahahmoja, joista Adille tärkein on veden henki Mami Wata, jonka hän kokee spirituaaliseksi kannustajakseen.

Virtaavan veden sukua on tarinoista rikas romaani, joka soljuu veden lailla pinnan alta pilkottavista karikoista suuntaa vaihtaen. Teos päättyy mainintaan "kuusivuotiaalle itselleni", joka nostaa esiin ajatuksen kirjailijan ja teoksen henkilöiden välisestä suhteesta. Tästä varmaan kuulemme lisää Helsinki Litissä toukokuusssa.



Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua
252 sivua
Mai betyder vatten (2019)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena (2020)


Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Hanna Rentola: Heinäkuu

Heinäkuu on jumalattoman tylsä kirja ja se on sen ehdoton vahvuus.

Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä.

Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan.

Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa.

Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, että hän olisi malttanut pysyä aiheessaan.

Heinäkuun ihan alussa onnitellaan kertojaa, joka on valittu Heinäkuun kertojaksi. Metafiktiivisiä osuuksia on pari teoksessa myöhemminkin, mutta teoksen edetessä tekijä vaikuttaa unohtaneen metafiktiivisen projektinsa kokonaan.

Metafiktion käyttö on parhaimmillaan nerokasta ja kirjallista teosta rikastuttavaa, mutta Heinäkuussa se tuntuu epäolennaiselta ja tarpeettomalta. Vaikutelmaksi tulee väkisinkin, että Rentola ei ole täysin uskaltanut luottaa siihen, että arjen kuvaus riittää ilman että siihen yhdistetään sen kummempia kommervenkkejä.

Antti Rönkän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoa kuvaavassa teoksessa Silloin tällöin onnellinen (Gummerus) Rönkä suomii kokeellista kirjallisuutta ja toteaa, että "täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain." Hänen mukaansa Suomessa arvostetaan aivan erityisesti kokeellista kirjallisuutta, kun taas realismia pidetään vanhanaikaisena.

Heinäkuu on hyvä esimerkki teoksesta, jota meta ja post eivät rikastuta, vaan päinvastoin. Vaikka olen suuri kokeellisen kirjallisuuden ystävä, se ei tarkoita, että (pitääkö tämä nyt taas kerran ihan ääneen sanoa? Luultavasti) kaikki kokeellinen kirjallisuus olisi automaattisesti hyvää. Realistisessa kerronnassa, josta Rentolan tarkka arjen raportointi on mitä mainioin esimerkki, on oma voimansa, joka ei kaipaa ympärilleen kokeellisempia muotoja, vaan joka riittää ihan sellaisenaan.

Vaikka monia klassikoita lukiessa saattaa tulla tunne, että miehiset seikkailut ja uroteot sekä maskuliininen Weltschmerz ovat hyvän kirjallisuuden edellytyksiä ei tämä pidä paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin länsimaisen kirjallisuuden arviointiin kytkeytyneestä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, jossa sotaisan taistelun kuvaus on defaultisti kovempi juttu kuin kolmevuotiaan nukuttaminen.

Kotiäitinä olon rankkuus ja klaustrofobisuus tulee Heinäkuussa hienosti ilmi. On paljon odottamista. On paljon saman toistoa. On paljon Juulin hermojen venymistä äärimmilleen. Aamupesut, kahvia, aamupalat, kahvia, päiväunet, kahvia, puistokäynnit, kahvia ja sama alusta. Mitä kotiäidit tekisivätkään, jos kahvia ei olisi keksitty?

Rentola kirjoittaa hyvin ja se, minkä aluksi koin tylsänpuoleiseksi Juulin arjen raportoinniksi kasvaa isommaksi jutuksi. Heinäkuussa kuvatut arkiset tilanteet ovat tuttuja kaikille, jotka ovat olleet kotona pikkulasten kanssa. Maailma kutistuu kodin seinien sisälle ja lapset - niin ihania kuin he ovatkin - vievät välillä enemmän energiaa kuin mitä vanhemmalla on antaa.

Heinäkuu kurkottaa Juulin päiväunelmien kautta maagisen realismin puolelle, mutta minulle se on vahvimmillaan juuri realistisena arjen kuvauksena. Välillä koin lukiessani nostalgisia takautumia, joista monet aika on kullannut hassunhauskoiksi sattumuksiksi, vaikka ne tapahtuessaan olivat totaalisia äitiyteni nieleviä kokemuksia, joiden yli oli vaikea nähdä.

Rentolan kuvaamassa arjessa on rankkuutta, mutta myös paljon hauskaa, joka saa minut muistelemaan muutamia hulvattomia koti-isän kokemuksia Jonas Hassen Khemirin romaanissa Isän säännöt.

Heinäkuussa asioita ei selitellä tai reflektoida, vaan Juulin arki tuodaan esiin toiminnan kautta. Pikkulapsiarjen kaaoottisuus ja koettelevuus luovat tekstiin Rentolan taitavan lausetekniikan avulla ihan omanlaisensa rytmin, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa kuin nälkäinen makaronilaatikkoa.

Rentolan romaanista on löydettävissä vahva vertaistuellinen ulottuvuus. Vain saman kokenut voi ymmärtää, että joskus vanhemman jaksamisen raja voi olla siinä kohdassa, jossa lapsi kaataa maitolasin. Se on mitä se on ja juuri sellaisena sen kuvaaminen on tärkeää ja enemmän kuin tervetullutta.




Hanna Rentola: Heinäkuu
288 sivua
Pesä (2019)