Alexandra Salmela: 56, oletan

Alexandra Salmela ei ole saanut suomalaisissa kirjallisuuspiireissä siinä määrin arvostusta kuin hän ansaitsisi. Toki hänen esikoisteoksensa 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos, 2010) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta sen jälkeen Salmelasta on pidetty kovin vähän meteliä. Aihetta kyllä olisi, kuten hänen uusin teoksensa 56, oletan osoittaa.

Salmelan romaani on saanut nimensä siinä kerrotusta 56 eri naisen tarinasta, jotka on nimetty naisten etunimien mukaan. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että vaikka naiset ovat eri nimisiä osa heistä esiintyy tarinoissa useamman kerran.  Avautuu myös mahdollisuus, että kaikki 56 tarinaa kertovat yhden ja saman henkilön eri puolista, johon viittaisi naisten nimien jälkeen kirjoitetut suluissa olevat tarkennukset, joka toimivat myös tulkinnallisina vihjeinä.

Esimerkkejä:

Salome (yksittäisen ihmisen kuolema on tragedia)

Anna-Stiina (sadonkorjuuaikaan ammattiylpeys syntyy uudelleen)

Edith (listat lisäävät turvallisuudentunnetta)

56, oletan on korona-ajan kirjallisuutta ja pandemia ja siihen liittyvä eristäytyminen ja sen seurauksena oleva yksinäisyys ovat enempi vähempi naisten elämään vaikuttavia tekijöitä. Teoksesta on löydettävissä myös autofiktiivisyyttä, joka tulee esiin selvimmin mm. tarinassa numero 3, jonka otsikkona on 'Hän (alexandra)' ja jossa kyseinen Hän pyrkiessään keskittymään joogatunnin liikkeisiin saa ajatuksen, että "hän voisi tosiaan kirjoittaa, jotain, joka viikko, vuoden ajan."

Jos kirjoittaa vuoden ajan tarinan / viikko on 52-viikkoisen vuoden tuloksena 56 tarinaa. Näinhän se menee.

Myöhemmin tarinassa numero 39 'Freya (56, oletan)' taas Freya puhuu "autoterapeuttisesta" kirjoitusprojektistaan, joka kantaa nimeä '56, oletan'.

Salmela leikkii onnistuneesti autofiktiivisyyden kanssa. Hän tuo sitä sekä esiin, että samanaikaisesti ironisoi sen käyttöä. 

56, oletan on fragmentaarinen ja kokeellinen romaani ja edustaa juuri sen tyyppistä onnistunutta kokeellisuutta, jossa kokeellisuus on kirjallisuuden palveluksessa, eikä toisin päin. Varsinaisia tarinoita edeltävä tarina 'Alkunainen' toimii lähtötelineenä sille, mitä on tulossa. Kun Alkunaisen tapaaminen miehen kanssa ei onnistu hän menettää itsensä ja tarinan lopussa hän on supistunut pelkäksi A:ksi. Salmelan romaanissa miehet ovat enimmäkseen tyyppejä, jotka jättävät naiset.

56, oletan sisältää varsin huomattavan määrän kerronnallisia ja kielellisiä nerokkuuksia. Paikoin mennään absurdismin puolelle, kuten käy tarinassa nimeltä 'Valeria (hajoamispiste)', joka kertoo Valeriasta, joka pandemiasta johtuen kokee pakoksi yliharrastaa liikuntaa ja vähitellen hänen ruumiinosansa alkavat putoilla ja irtoilla. Tarinassa 'Margeeta (taikinarakkaus)' nimihenkilö taas tekee taikinaa, joka paitsi paljastaa rakkauden olemuksen yltyy lopulta tappajaksi. Tarinassa 'Camilla (hyötykasvinhoidon terapeuttisista aspekteista' tomaatit villiintyvät pahemman kerran.

Teoksen absurdeista tarinoista löydän jotakin samaa riemukasta tunnelmaa ja realistisen metamorfoosia kuin Anu Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2017). Myös 56, oletan -teoksen feministisistä havainnoista voi löytää jonkinasteista sukulaisuutta Kaajan novellikokoelmaan.

"Ei siitä ole kauan kun oli Suloinen Jane, jota havittelivat kaikki. Lady Jane, jolle uskotaan sielu, ruumis ja kohtalo. Kuningatar, suurin piirtein. Nyt hän on enää pelkkä Jane. Ei kenenkään vaimo."

56, oletan on älykäs, mahtavasti hillitön ja kokeellisen hilpeästi kuplahteleva romaani, joka tulee kertoneeksi paljon niistä olosuhteista, joiden kanssa olemme pari viime vuotta eläneet ja yrittäneet tulla toimeen. Ja kuten Salmelan romaani viimeisellä sivullaan muistuttaa: MINÄ OLEN TAIDE! Tähän ei ole muuta lisättävää kuin että SINÄKIN OLET TAIDE!

Alexandra Salmela: 56, oletan

202 sivua

Teos (2021)

Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Others

 

"To read means, literally, to open a book, and at the same time, to open a part of one's self."

Translating Myself and Others -teoksessa Lahiri kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin kääntämisestä, lukemisesta sekä omasta rakkaustarinastaan italian kielen kanssa.

Lahiri on (ollut) minulle erityisen tärkeä kirjailija, jonka teosten parissa olen kokenut suuria ja laajalle avautuvia hetkiä. Hänen viimeisin fiktiivinen, italiaksi kirjoitettu teoksensa Missä milloinkin (Tammi 2020, suom. Helinä Kangas, Dove mi trovo 2018) oli kuitenkin jossain määrin pettymys ja osin samoin kävi tämän hänen esseekokoelmansakin kanssa.

Translating Myself and Others sisältää Lahirin alku/jälkisanat kolmeen eri Domenico Starnonen teokseen, jotka hän on kääntänyt italiasta englanniksi sekä muutamia muita esseitä. Jos on lukenut Starnonen kirjat jää Lahirin esseekokoelman uusien tekstien määrä varsin pieneksi. Teoksen lopussa on kaksi italiankielistä esseetä, joiden englanninkieliset versiot löytyvät myös tästä teoksesta.

En voi välttää ajatusta, että Lahirin esseekokoelma on hieman väkisin kokoon kasattu ja italiankieliset tekstit ovat mukana lähinnä tuomassa kokoelmaan volyymia. En myöskään kykene pääsemään eroon ajatuksesta, että Lahiri pyrkii tässä kokoelmassa osoittamaan omaa italian kielen taitoaan ja oppineisuuttaan.  

Kävi niinb, että kiinnostukseni tätä kokoelmaa kohtaan väheni sitä mukaa mitä pidemmälle luin. Olisin halunnut metsän, mutta sain yksittäisiä puita, joista osa toki oli mitä kiehtovimpia tuttavuuksia. 

*

Alla pari huomiota, jotka tästä esseekokoelmasta haluan kirjoittaa itselleni muistiin.

Italiankielen haltuunotto näyttäytyy Lahirin esseissä paitsi kielitaitona eräänlaisena itsensä ulkopuolistamisen projektina.

"Writing in another language reactivates the grief of being between two worlds, of being on the outside. Of being alone and excluded."

Teoksen mielenkiintoisimmat esseet liittyvät Starnonen teoksiin ja niitä lukiessani kirjoitan muistiinpanovihkooni harmitukseni siitä, että en itse osaa lukea sillä syvyydellä ja tarkkuudella ja innovatiivisuudella kuin Lahiri. 

Lahirin mukaan myytit ovat ainoita alkuperäisiä tekstejä ja kaikki niiden jälkeen kirjoitettu on pelkästään uudelleenjärjestelyä. Esseessä In Praise of Echo hän tarkastelee kääntämistä metamorfoosina, jonka hän paikantaa Ovidiuksen Metamorfooseihin. Narkissos-myytin Narkissos positioituu kirjailijaksi / alkuperäiseksi tekstiksi ja samaisen myytin Echo (kaiku) kääntäjäksi / käännettäväksi teokseksi. 

Kääntäminen on Lahirille peiliin katsomista ja peilistä heijastuvan jonkun muun kuin oman kuvan näkemistä.

*

Lahirille taide edustaa erityistä aluetta, jonka tulee pysyä erillään sosiaalisista tai poliittisista tarkoitusperistä, koska tällöin se hänen mukaansa menettää tosimman tarkoituksensa. Taiteen tehtäväksi hän näkee muutoksen (konseptina) ja sen seurauksien tarkastelun. 

"[a]rt is not - should not - be an instrument for change of any kind. Once art weds itself to a social or political purpose it is bled of its true purpose, which is not change the world but to explore the phenomenon and the consequences of change itself."

Mitä Lahiri varsinaisesti tarkoittaa jää minulle epäselväksi. En osaa nähdä taidetta irrallisena saarekkeena, vaan olen enempi taipuvainen näkemään taiteen aina jollakin tavoin sidoksissa niin sosiaaliseen kuin poliittiseenkin. Toki tämä riippuu myös siitä, miten sosiaaliset ja poliittiset tarkoitusperät määritellään.

 Mietittäväksi jää myös, että vaikka teos olisi tehty ilman sosiaalisia ja poliittisia tarkoitusperiä, tapahtuu teoksen vastaanotto aina osana laajempia kontekstejä, joista edellä mainitut ulottuvuudet ovat ainakin minulle yksi merkittävimmistä, vaikka en niitä taiteen tehtävänä sinänsä pidäkään.

Koska mielenkiintoisimmat esseet ovat teoksen alkupuolella jäi lopputulemaksi hieman lässähtänyt vaikutelma. Vaikka Lahirin kääntämistä käsittelevät huomiot ovat syviä ja syvällisiä jättivät ne kumman kylmän vaikutelman.

Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Other

198 sivua

Princeton (2022)

Emma Dabiri: What white people can do next - From allyship to coalition

Omasta valkoisen etuoikeutetun asemastani ...

Eipä jatketa edellistä lausetta.

Alkaa olla jo feminististä peruskauraa tunnustaa valkoisen etuoikeutetun asema. Mutta mitä sitten? Millä tavalla se muuttaa niiden asemaa, jotka eivät ole etuoikeutettuja? 

Etuoikeuksien tunnustaminen on etuoikeutettujen etuoikeus. Tunnustamalla omat etuoikeudet - jos rehellisiä ollaan - tullaan liian usein vain pönkittäneeksi omaa etuoikeutetun asemaa. 

Edellinen ei tarkoita, etteikö omia etuoikeuksia olisi hyvä tiedostaa, mutta on älyllisesti laiskaa kuvitella, että niin tekemällä edistäisi ei-etuoikeutettujen asemaa. Solidaarisuuden osoittaminen on tärkeää,  mutta näyttäminen ei ole tekemistä. Kun yli 28 miljoonaa Instagram-käyttäjää postasi feediinsä (olin yksi heistä) mustan neliön George Floydin brutaalin poliisimurhan kuohuissa me osoitimme solidaarisuutta, ei sen enempää.

*

Emma Dabirin What white people can do next. From Allyship to coalition on lyhyt kirja, joka onnistuu tehokkaasti murtamaan monia ajatustapoja, joiden pohjalle valkoiset (myös feministit ja myös minä, ja väliin ennen kaikkea juuri me) ovat rakentaneet näkemyksensä siitä, että he ovat tiedostavia ja epätasa-arvoisuutta vastaan taistelevia yksilöitä. Dabiri osoittaa, miten laajasta ja syvälle menevästä itsepetoksellisesta harhasta on kysymys.

Nostan seuraavaksi esiin muutamia Dabirin ajatuksia itselleni muistiin, jotta voin palata niihin myöhemmin. 

*

Liittolaisuuden (allyship) sijaan Dabiri peräänkuuluttaa koalitiota, joka rakentuu yhteisten intressien tunnistamiselle.  Liittolaisuus olettaa hänen mukaansa rotujen välisen eron ja vahvistaa mustien ja valkoisten välisiä valta-asetelmia. Ongelma on sama kuin puhuessamme suvaitsevuudesta. Olla liittolainen tai suvaitseva pohjautuu rakennelmalle, jossa liittolaiset ja suvaitsevat ovat valtasuhteessa niihin, joiden liittolaisia ollaan tai joita suvaitaan. Pyrkimys on näennäisesti hyvä, mutta vain näennäisesti, eikä se kestä lähempää eettistä tarkastelua.

Sekä antirasistisen työn että liittolaisuuden kompastuskivinä Dabiri näkee niiden usein huomiotta jättämän kapitalismin kritiikin. Tämän vuoksi myöskään vaatimukset "etuoikeuksista luopumisesta" eivät pelkästään voi saada todellista muutosta aikaan.

"It is crucial to connect the dots between the origins of global capitalism, colonialism and the invention of race."

Dabirin mukaan yksi suurimmista ongelmista rotujen välisen tasa-arvon toteutumiseksi on, että valkoisuutta ei haasteta, vaan se otetaan "luonnollisena" kategoriana. 

”Unless the idea of whiteness as a ’natural’ category is disrupted and replaced with something else, the underpinning belief of superiority enshrined as natural to the category will remain intact."

Hyväksikäyttö ja epätasa-arvo ovat upotettuina kapitalismin ja rotujaottelun ytimeen. Dabiri vertaa "valkoisen pelastajan" ja "vähempiarvoisen värillisen ihmisen" välistä binaarijakoa kartesiolaiseen henki/ruumis -dualismiin. 

"The association of non-white people with violence and sexuality, with crime or laziness, and their economic exploitation as physical labour, are all rationalized by this application of basic metaphysical dualism."

Tilanteen parantamiseksi tarvitaan systeemitasolle ulottuvia muutoksia. Osana ratkaisua Dabiri näkee koalitiot, jotka perustuvat vastavuoroisuudelle, yhteisen perustan tunnistamiselle. Koalitioista eivät hyödy vain sorretut, vaan kaikki muutkin.

Tarve koalitoille on huutava myös Suomessa, kuten muun muassa Ujuni Ahmedin teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY 2022) tulee esiin. Ahmed kirjoittaa, miten valkoisten naisten kohdalla tietyt asiat ovat ihmisoikeuskysymyksiä, kun taas tummaihoisten naisten kohdalla ne määritellään maahanmuuttajakysymyksiksi ja/tai enemmistö näkee ne kotoutumisongelmina. Eri ryhmiin kuuluvien naisten ongelmien pohjimmiltaan yhteinen perusta jää näin tunnistamatta.

*

Nykyisin suosittu intersektionaalinen feminismi ei sekään saa Dabirilta puhtaita papereita, vaan hän näkee sen ongelmallisena siihen liittyvien kategorioiden länsimaalaiskeskeisyyden vuoksi. Tätä problematiikkaa pohtiessani tulen siihen tulokseen, että on luettava uudestaan Minna Salamin teos Aistien viisaus: Mustan feminismin näkäkulma kaikille (Kustantamo S&S 2020, Sensuous Knowledge: A Black Feminist Approach for Everyone. Suom. Sini Linteri)

*

Kaikki ei-valkoiset eivät ole pahoja. 

Kaikki ei-valkoiset eivät ole hyviä. 

Jälkimmäiseen väitteeseen liittyvän ajattelun Dabiri näkee usein olevan seurausta ihmisen kokemista omahyväisistä syyllisyydentunteista rasismin suhteen, joita hyvitetään itselle positioimalla omasta valta-asemasta käsin toiset/ei-valkoiset yksipuolisesti hyviksi.

*

Identiteettipolitiikan käsitteen loi 1970-luvulla Combahee River Collective - ryhmä, jonka muodostivat radikaalien mustien, lesbojen, feministien ja sosialististen naisten joukko, jonka päämäärät olivat paitsi antirasistisia ja antiseksistisiä, myös kollektivistisia pyrkiessään yhteistoimintaan muiden edistyksellisten organisaatioiden ja liikkeiden kanssa.

1970-luvun identiteettipolitiikka ja sen pyrkimykset eivät ole - Dabiri muistuttaa - rinnastettavissa tämän päivän sosiaalisen median alustoilla käytävään identiteettipolitiikkaan, joka on kiinnostunut lähinnä suojelemaan vain tiettyyn ryhmään kuuluvien oikeuksia sekä edistämään yksilön ja houkuttelevan henkilöbrändin menestystä. Tämänkaltaista identiteettipolitiikkaa Dabiri kuvaa ilmaisulla "identiteettipolitiikan hyperkapitalistishelvetillinen versio" (hypercapitalist-hell version of identity politics).

Dabirin mukaan tapa, jolla identiteettipolitiikka nykyisin käsittelee ero(avaisuuksi)a on johtanut tilanteeseen, joka inkluusiota edistäkseen moninkertaistaa ulkopuolelle sulkemisen.

" 'Difference' produces new subjects of inquiry, that then infinitely multiply exclusion in order to promote inclusion. (kursivointi Dabirin).

Erosta on tullut identiteettipolitiikassa sekä identiteettiä edeltävää että sitä määrittävää.

"It [identity] relies on the subject X: insert race/gender/sexuality/class/disability. This atomizes the limitless variety of subjectivity into lists of 'knowable' categories that 'reduce' in order to acknowledge, flattening the complexity of being into neatly bounded classifications that produce a subject defined by their difference who can be governed and appealed to, not to mention targeted for advertising, accordingly."

Kuka voittaa? Kuka kärsii? 

*

Teoksensa lopussa Dabiri kirjoittaa

"I want something to have fundamentally changed by the time you have finished this book, something that will stop us from having this conversation again ten years, twenty years from now.

Omalla kohdallani Dabirin toive on käynyt toteen. What white people can do next on muuttanut ajatteluani ja saanut tiedostamaan niin rasismiin kuin feminismiinkin liittyviä ongelmakohtia, joista en aiemmin yhtä lailla ole ollut tietoinen. Tämä kirja ei päästä helpolla, sillä on kivuliasta löytää ongelmia niistäkin ajatuskuluista, joiden on uskonut olevan ihmisten välistä tasa-arvoa edistäviä.

Lähden uudelle kierrokselle.

Emma Dabiri: What white peope can do next. From allyship to coaliation.

158 sivua

Penguin books (2021)

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Claudia Durastanti kertoo teoksessaan Tuntemani vieraat professorista, joka käyttää sanaa finction "jostain, mikä toisaalta ei ole vilppiä mutta on kuitenkin rakennettua."

Kyseisen professorin termi kuvaa oivallisesti Durastantin teoksen lajityyppiä. Vaikutelmaksi tulee, että teoksessa sekoittuvat fiktio ja autofiktio, joihin yhdistyy myös esseetyyppistä muistelmakerrontaa. 

Tuntemani vieraat avautuu kuvauksena kertojan kuuroista vanhemmista, mutta teoksen edetessä vanhemmat jäävät enemmän taka-alalle kertojan vallatessa enemmän tilaa itselleen ja omille kokemuksilleen sekä havainnoilleen.

Vanhemmat ovat hulvattomia ja villejä. "Äiti kaasusumua, isä outo galaksi."

Vanhemmat muistavat heti teoksen alussa esitetyn ensimmäisen keskinäisen kohtaamisensa kumpikin omalla tavallaan, joka toimii vihjeenä lukijalle, että kaikki kerrottu ei välttämättä mennyt ihan niin kuin se teoksessa kerrotaan. 

Valehteleminen  hyvän tarinan luomiseksi on kertojan DNA:ssa.

"Minä ja isäni kilpailimme siitä, kumpi kertoi mahtavimman valeen, ja molempia ajoi sama häpeämätön halu onnistua vilpissämme."

Kertojan vanhemmat ovat ihastuttavan kohtuuttomia tekemisissään. Hyberpolisten kuvausten kautta kertoja ottaa vanhemmistaan kaiken irti ja näistä muodostuu teokseen siinä määrin voimakas moottori, että kun vanhemmat jäivät teoksessa taka-alalle tunsin pettymystä. Halusin heidät takaisin. Halusin kuulla näistä sähköisistä ihmisistä lisää. Heistä luopuminen oli kuin muuttamista vieraaseen, epäilyttävään ympäristöön.

*

Tuntemieni vieraiden kerronta on kuplivaa ja skumppaista. Kertojan ääni kuuluu usein epämääräisistä suunnista ja tekstiä hallitsee vaeltelu ja liikkeellä olemisen tuntu. Hypähdellään ja kierretään. 

Durastantin teoksessa on kosolti nomadismia. Kertoja liikkuu eri maiden välillä. Ollaan Italiassa, ollaan USA:ssa, ollaan Briteissä. Ollaan eri kielissä. Aina osin jossain, mutta samaan aikaan myös muualla. 

Tilkkuja. Palasia. 

Teoksessaan Nomadic Subjects (jota sattumoisin selailin juuri Tuntemiani vieraita lukiessani) Rosi Braidotti kirjoittaa:

"The nomadic polyglot practices an aesthetic style based on compassion for the incongruities, the repetitions, the arbitrariness of the languages s/he deals with."

Tuntemiani vieraita olisikin kiinnostavaa lukea Braidottin teoksen kontekstissa, mutta itse havahduin Durastantin ja Braidottin teosten väliseen hedelmällisyyteen liian myöhäisessä vaiheessa, jotta kokisin voivani sanoa näiden teosten välisestä kommunikaatiosta enempää.

*

Durastantin teos ei ole lineaarinen kuvaus kertojan elämästä. Sitä pitää koossa hallittu epäjohdonmukaisuus, joka antaa kerronnalle mandaatin siirtymiin, joita ei ole tarpeen erityisesti perustella. Kuurous ja kuurouteen liittyvät asiat toistuvat ja luovat kudelangan, josta kertojan virkkuukoukku poimii silmukoita. 

Kieli ja viittomakieli ovat keskeisessä asemassa.

Kieli, muistuttaa Durastanti, ei ole pelkästään sanoja, vaan sitä puhutaan myös eleillä ja kosketuksen kautta. Hän tuo esiin, miten kuurot, mykät ja sokeat hyödyntävät kommunikaatiossaan "bodytalkia", jossa sanoja kirjoitetaan suoraan iholle. "[i]ho kertoo tarinaa, jokainen arpi on verbi."

Kieli on sanoja laajempi järjestelmä, eivätkä sanat ole ilmaisemisen kuninkaallisia.

"Kieli on tekniikkaa, joka paljastaa maailman. Sanat ovat tuikkuja, joilla valaisemme sanomattoman näkyviin, aivan kuin todellisuus olisi kirjoitettu näkymättömällä musteella, ja sanojen puuttuessa eleet tekevät tulkinnan mahdolliseksi."

*

Kävelläämpä hetki sivupoluilla. 

Teoksen italiankielinen nimi on La Straniera, joka voidaan suomentaa ulkomaalaiseksi, muukalaiseksi tai tuntemattomaksi. Nimi ohjaa lukemaan Durastantin teosta kertomuksena ulkopuolisuudesta ja sivullisuudesta ja kyllä vaan teoksessa mainitaan myös Albert Camus, mutta hän ei ole tämän teoksen pihvi, vaan häviää kilpailun puolalaiselle Maria Kuncewiczowalle, josta harva on aiemmin edes kuullut.

Kuncewiczowa on puolalainen kirjailija, jolta vuonna 1935 julkaistiin teos nimeltä Cudzoziemka (suom. Muukalainen, WSOY 1950, suomentaja Sulo Halttunen). Italiassa kyseinen teos julkaistiin vuonna 1940 samalla nimellä La Straniera kuin Durastantin teos. Englanniksi Kuncewiczowan teos sai nimen The Stranger, josta seurasi, että Camus'n teokselle L'Étranger (suom. Sivullinen) piti keksiä joku muu nimi ja niin se sai nimekseen The Outsider.

Vaikka kyseessä on pelkkä detalji Duranstantin teoksessa on edellä mainittu tieto mitä kiinnostavin ja juuri sitä laatua, josta nautin suuresti. Itselleni täysin tuntematon puolalainen NAISkirjailija on vaikuttanut siihen, millä nimellä Camus'n jatkuvasti joka paikassa yhä edelleen muidenkin kuin Tommi Melenderin toimesta viittaama teos on julkaistu englanniksi. 

Fuck Camus. Wellcome Kuncewiczowa. 

Varasinkin jo kirjastosta Muukalaisen.

Sivupolku päättyy.

*

En lue Durastantia järkevästi, vaan annan omien mielihalujeni ohjata lukemaani. Tämän seurauksena kiinnitän huomiota kerronnan kohtiin, jotka välttämättä eivät ole ollenkaan olennaisimpia Tuntemieni vieraiden suhteen. 

Tämä teos synnyttää minussa lukijakurittomuutta. Se on nautinnollista ja antaa luvan nostaa Durastantin teoksesta esiin juuri niitä asioita, joita haluan välittämättä siitä, ovatko ne tämän teoksen esittelyn kannalta olennaisia. Asioita, jotka rikkovat kaavaa, jonka mukaan teoksia pitäisi käsitellä.

Fuck kaavat, säännöt ja muut systeemit. Haluan olla holtiton kuin kertojan vanhemmat.

*

Seuraava sivupolku: huonot romaanit.

Durastanti nostaa esiin puolalais-brittiläisen antropologin Bronislaw Malinowskin päiväkirjat, joissa hän kirjoittaa: "Niin kuin aina, huumeeni on arvoton romaani." Durastanti jatkaa Malinowskin kirjoittavan päiväkirjoissaan "huonolaatuisesta kertomakirjallisuudesta kuin heroiinista, taiteellisesta riippuvuudesta, joka syövyttää periaatetta tulla paremmaksi."

En ole huonon kirjallisuuden ystävä, mutta jos olisin, haluaisin postata niistäkin Instagramiin. Toki voi olla, että todellisuudessa kävisi niin, että peittelisin lukemiani huonoja teoksia, koska kokisin niiden esiin tuomisen häpeälliseksi.

Edelliseen liittyy kaksi ongelmaa. 

1) huonot kirjat - saako mitään kirjaa nykyisin sanoa huonoksi vai onko turvallisinta puhua yleisen kirjallisuus- ja lukijarauhan säilyttämiseksi kaikista teoksista mestariteoksina?

2) kirjahäpeä - kuinka moni on valmis julkisesti kertomaan, että lukee huonoja kirjoja? Onko mahdollisesti jollekin muullekin käynyt niin, että on lukenut kirjan ensijaisesti siksi, että on halunnut olla ihminen, joka on lukenut kyseisen kirjan?

Sivupolku päättyy.

*

Parista edellisestä kappaleesta käynee ilmi (niin on ainakin tarkoitus), että Durastantin seurassa saattaa päätyä aivan muualle kuin mihin on alunperin ollut menossa. Tuntemiani vieraita ohjaa yllättävä koreogarafia ja improvisaation tuntu.

Durastantin teos sisältää valtavasti lauseita, joita tekee sekä mieli siteerata että joiden kanssa haluaisi lähteä piknikille, vaikka eväsreppu ei olekaan pakattu. 

"Miten voisi menettää ihmisen jonka syntaksin muistaa jopa väsyneimmissä unissaan?"

Tuntemani vieraat on palkitseva löytöretki, jolle kannattaa lähteä avoimin silmin, korvin ja nenin.

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Italiankielinen alkuteos: La Straniera

Suomentanut Taru Nyström

Kustantamo S&S (2022)

Ujuni Ahmed: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

"Vain koti, koulu ja uskonto saivat näkyä. Kaikki muu piti piilottaa ja siihen kaikkeen liittyi valtava häpeä. Tuntui, että koko olemassaoloni oli häpeä, koska en osannut olla niin, että saisin hyväksyntää ja kiitosta."

Olen luullut suurin piirtein tietäväni, millaista on elää ja kasvaa somalityttönä Suomessa. Olen luullut tietäväni somalityttöihin kohdistetusta kontrollista ja rajoituksista.

Jos sinä nyt kysyt minulta, mihin tämä luultu tietämiseni perustuu, osaan vastata kovin huonosti. On kysyttävä, mistä tiedän, että tiedän. Tämä on noin ylipäänsäkin kysymyksistä tärkeimpiä ja meidän kaikkien olisi syytä oppia esittämään se itsellemme usein.

Luultu tietämiseni pohjautuu pääasiassa lukemiini teksteihin, somepäivityksiin ja keskusteluihin (mihin keskusteluihin tarkalleen ottaen? en osaa sanoa). Käsitykseni ovat somalikulttuurin ulkopuolella elävän näkemyksiä, joissa silloinkin, kun niissä on totuutta, on paljon enemmän hyhmää ja epämääräistä. 

Ujuni Ahmedin elämäkerran luettuani tilanne on muuttunut. Esittämieni käsitysten vakuudeksi voin viitata ainakin Ahmedin kirjaan sen sijaan, että käyttäisin keskustelun pohjana omia höttöisiä pohdintojani.

*

Tytöille jotka ajattelevat yksin on materialisoitunut kirjailija Elina Hirvosen sanojen kautta. Jatkossa puhun siitä kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi Ahmedin teoksena.

Suurelle yleisölle Ujuni Ahmed on profiloitunut ehkä näkyvimmin tyttöjen sukuelinten silpomisen vastustajana. Tytöille, jotka ajattelevat yksin on tarina siitä, miten Ujunista tuli Ujuni, ihmisoikeusaktivisti ja somalityttöjen oikeuksien puolesta taistelija. 

Ahmed kuvaa kirjassaan, miten somalitytöille on perheen sisällä varattu rooli, jonka kyseenalaistaminen on vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Tytön oletetaan automaattisesti pitävän huolta pienemmistä sisaruksistaan ja käyvän koraanikoulua. Hänen vaaditaan tiettyyn ikään tultuaan käyttävän huivia, kun taas housujen käyttöä ei sallita. 

Naisten pukeutuminen, hameen ja housujen käyttö oli merkittävässä roolissa 1900-luvun alun brittiläisessä suffragettiliikkeessä. 

Nyt on vuosi 2022.

Bussipysäkkimainoksessa on bikiniasuinen tyttö. Somalityttö hameessaan katsoo sitä odottaessaan bussia.

*

Ujuni jakaantuu kahdeksi. On kodin Ujuni ja kodin ulkopuolinen Ujuni. Erot ja ristiriidat kodin ja koulun arvomaailmojen törmätessä ovat valtavia, ja sisältävät monia mahdollisuuksia somalityttöjen kiusaamiseen koulussa. 

Olla se, joka aina erottuu. 

Se, joka erottuu tavalla, jota ei voi peitellä.

Ahmedin teos tuo viiltävästi esiin, miten somalitytöillä usein ei ole ketään, joka puolustaisi heitä.  Perheen sisällä tyttöjen kontrollointi ajaa kaiken edelle ja esimerkiksi koraanikoulun opettajan väkivaltainen käytös tyttöjä kohtaan saa jatkua. 

Voin vain kuvitella, miten vaikea Ahmedin on ollut kertoa oman yhteisön negatiivisista puolista. Ulkopuolisen silmiin se vaikuttaa siltä kuin nirhaisi osaa itsestään, sillä yhteisön on joka tapauksessa tärkeä ja koti. Mätäisiä ovat ne yhteisön rakenteet, jotka sortavat tyttöjä.

Tytöille, jotka eivät ole yksin nostaa esiin vähemmistö- ja valtakulttuurien välisen kipukohdan, josta olen harvemmin huomannut puhuttavan, mutta joka minusta on erittäin oleellinen. Kyse on auktoriteetista. Kenellä sitä on ja kenellä ei.

"Poliisit kävivät koulussa usein. En pitänyt heidän auktoriteettiaan minkään arvoisena, koska ajattelin, että he eivät ole mitään verrattuna meidän äitiin. Meidän kotonamme oleva auktoriteetti oli niin iso, että joku poliisi ei herättänyt siihen verrattuna minkäänlaista kunnioitusta ja pelkoa."

En boldannut edellistä sitaattia turhista syistä.

*

Ahmedin teksti ruumillistaa, että kun on elänyt lapsuutensa tietynlaisessa kulttuurisessa ympäristössä on sen sääntöjä ja normeja aluksi vaikea kyseenalaistaa, koska niiden ulkopuolelle ei ole helppo nähdä ja koska tähän näkemiseen liittyy väkisinkin myös paljon kipua.

Ujuni Ahmedissa kapina herää yläasteella. 

Eräänä päivänä metrossa Ujuni riisuu huivinsa.

Eräänä päivänä, ja toisena ja kolmantena eräänä päivänä hän lähtee hatkoihin.

Eräänä päivänä hän ei opiskele lähihoitajaksi, kuten hänen opettajansa hänelle suosittelee, vaan ilmoittautuu vanhemmiltaankin salaa lukioon.

Eräänä päivänä hän löytää tanssin.

Joinakin päivinä kapinointi synnyttää musertavia yksinäisyyden ja pelon tunteita.

"Tuntui tosi yksinäiseltä. Vahvin tunne oli, että minut on kirottu. Tein asioita, joista minua oli varoitettu koko ikäni. Olin kasvanut ajatukseen, että tietyt teot, erityisesti meidän tyttöjen tekeminä, ovat niin pahoja, että niistä seuraa jotain suurta, peruuttamatonta pahaa. Olin mennyt rajojen ulkopuolelle, ja nyt pelkäsin olevani sen pahan keskellä."

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin piirtää esiin todellisuuden, joka eroaa monin tavoin siitä todellisuudesta, jossa ns. kantasuomalaiset elävät. Että näinkin voi olla ja on. Että näin on vieläkin. Että tämä kaikki kuvattu on samanaikaisesti kaukana, mutta myös lähellä. Piilotettuna osana kulttuuria, jonka keskellä elän. Mieleeni tulee Mercedes Bentson teos Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään, joka Ahmedin teoksen tavoin tuo esiin sellaisia kerroksia todellisuudesta, jotka meistä useimmille ovat vieraita.

*

Juurettomuus. 

Kuulumattomuus. 

Kodittomuus. 

Osaksi suomalainen, osaksi somalialainen. 

Välissä eläminen. Hankautuminen. Identiteetin pirstoutuminen.

*

"Enemmistöyhteisöissä puhutaan työelämän tasa-arvosta. Monissa vähemmistöyhteisöissä kysymys on, onko naisella ylipäätään oikeus mennä töihin. Enemmistöyhteisössä puhutaan suostumuksen merkityksestä raiskauksena määrittelyssä. Monessa vähemmistöyhteisössä [...] raiskaus avioliitossa on niin arkipäiväistä, ettei siitä edes keskustella."

 

Osansa teoksessa saavat myös valkoiset feministit, sinä ja minä, jotka liian usein vaikenemme hankalista kysymyksistä. Ahmed nostaa esiin, miten samat kysymykset, joita valkoisten naisten kohdalla pidettäisiin ihmisoikeuskysymyksinä muuttuvat tummaihoisten naisten kohdalla maahanmuuttajakysymyksiksi ja /tai ne määritellään enemmistön taholta kotoutumisongelmiksi. Hän peräänkuuluttaa valkoisten feministien tukea. Meidän pitäisi puuttua ja osoittaa tukea myös silloin, kun vähemmistöön kuuluvia naisia sortavat heidän oman yhteisönsä miehet.

Ratkaisu somalinaisten kokemiin ongelmiin ei Ahmedin mukaan ole yhteisön hylkääminen, vaan sen rakenteiden muuttaminen. Ahmedin teos luo uskoa muutokseen. Se antaa lohtua somalitytöille, jotka taistelevat samojen ongelmien kanssa kuin Ahmed itse. Se on ystävän puhetta. Se on kädestä pitämistä ja rohkaisua. Se vakuuttaa, että sinä olet arvokas ja tärkeä sellaisena kuin olet.

Somalikulttuurissa sekä kunnialla että häpeällä on vahvempi ja määrittävämpi merkitys kuin esimerkiksi suomalaisessa valtavirtakulttuurissa. Ahmedin kirjan jälkeen en ymmärrä täysin (miten voisinkaan), millä tavoin nämä käsitteet määrittävät ja vaikuttavat somalityttöjen elämässä. Ymmärrän kuitenkin paremmin omaa ymmärtämättömyyttäni. Se on hyvä alku.

Elina Hirvonen & Ujuni Ahmed

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

WSOY (2022)

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Alunperin tanskaksi vuonna 1971 julkaistu Aikuisuus (Gift, suom. Katriina Huttunen) on vakuuttava päätös Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliselle trilogialle. Huomiota kannattaa kiinnittää teoksen tanskankieliseen nimeen, sillä tanskankielen sana gift on sekä naimisissa olemista tarkoittava adjektiivi, että myrkkyyn viittaava substantiivi. 

Sanan gift merkitys ei teoksessa rajoitu pelkästään siihen, että naimisissa oleminen on Tovelle kompleksista ja myrkyllistä, vaan sana viittaa myös Toven lääkeriippuvuuteen, jota Ditlevsen kuvaa inhorealistisen tarkasti ja itseään kohtaan mikäänlaista sääliä tai armoa tuntematta.

Aikuisuuden alussa Tove on parikymppinen ja naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Viggon kanssa, joka on ollut Tovelle avain kirjallisiin piireihin.  Eletään Saksan miehityksen aikaa. Kirjallinen elämä on vilkasta, juodaan korvikeviiniä ja perustetaan Nuorten taitelijoiden klubi. Uusia ihastuksia tulee Toven elämään ja niiden seurauksena eroja entisistä suhteista.

Kirjassa kuvataan Toven miessuhteita ja avioliittoja sekä miten pettymykset miesten suhteen seuraavat toisiaan. Kirjoittaminen on Tovelle kaikki kaikessa. Ainoa asia, joka saa hänet kokemaan todellista onnellisuutta, mutta kirjoittaminen on huonosti sovitettavissa yhteen perhe-elämän kanssa. Ongelmia aiheuttaa myös se, että  avioliitossa Ebben kanssa Tove on pitkälti perheen leiväntuoja, jota hänen miehensä on vaikea hyväksyä.

"Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa [...]"

Avioliitto ja perinteinen naisrooli näyttäytyvät Tovelle turvapaikkana, mutta yhtä lailla ne kahlitsevat häntä ja asettavat rajoituksia, joiden kanssa hänen on vaikea elää ja kirjoittaa.

Aikuisuutta lukiessa on hyvä pitää mielessä sekä teoksen julkaisuajankohta että aikakausi, johon kuvatut tapahtumat sijoittuvat.  Ditlevsen kirjoittaa mm. epätoivoisista yrityksistään löytää lääkäri, joka suostuisi tekemään hänelle abortin.  Tässä elämänvaiheessa hänen avioliittonsa on juuri selvinnyt ensimmäisen lapsen aiheuttamasta kriisistä, johon vaikutti olennaisesti hänen synnytyksen jälkeinen pitkäaikainen seksuaalinen haluttomuutensa, jota hänen miehensä oli vaikea ymmärtää.

Ditlevsen ei kaunistele. Hän kirjoittaa rehellisesti ja suoraan, raivokkaasti ja traagisia elämäntapahtumia kuvatessaan sensaatiohakuisuutta välttäen. Ehkä kaikki meni niin kuin Ditlevsen asiat tässä muistelmateoksessaan tuo esiin. Tai sitten ei. Kuvatun perimmäinen totuudellisuus ei tämän teoksen kohdalla vaikuta olennaiselta.

Aikuisuudessa Tove elää miessuhteiden, kirjoittamisen ja huumaavien lääkkeiden muodostamassa kolmiossa. Hänen kertomansa omasta lääkeriippuvuudestaan ja narkomanian hallitsemasta ja sen ehdoilla eletystä elämästä kaikessa kuristavuudessaan ja karuudessaan tekee samanlaisen olon kuin mitä koin joidenkin Anna Kavanin novellien parissa teoksessa Julia and the Bazooka (1970).

Ditlevsenin teosta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että miehet tuhosivat suuren osan Toven elämästä. Erityisesti hänen kolmannella aviomiehelllään Carlilla oli ratkaiseva vaikutus siihen, että Tove syöksyi syvälle huumaavien lääkkeiden maailmaan ja tuli niistä täysin riippuvaiseksi. Asiaa edesauttoi se, että Carl oli ammatiltaan lääkäri, joten hän saattoi kirjoittaa Tovelle reseptejä ja myöhemmin Tove itsekin alkoi väärentää niitä.

Carl oli epätasapainoinen ihminen ja kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Ehkä hän alunperin todella halusi tarjota hoitoa Toven kokemiin kipuihin, mutta yhtä lailla teos tarjoaa tulkintaa, että Carl halusi tehdä Toven riippuvaiseksi lääkkeistä. ja sitä kautta itsestään.

Tovelle rakkaus ja huumaavat lääkkeet - kuten omalla tavallaan myös kirjoittaminen - ovat keinoja päästä irti arjesta ja tavallisesta. Ne tarjoavat unohdusta kaikelta siltä, joka tekee elämästä arkista ja harmaata, mutta samalla niiden hinta on pahimmassa tapauksessa viedä Tovelta hengen.

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Gift (1971)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S (2022)

 

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä

Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan.

En pidä ns. äitikirjoista. 

Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita. 

"Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?"

Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani.

Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista. 

Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa.

En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään. 

*

Kasvukausiin on kirjoittanut moni kirjailija*, jonka teoksista olen suuresti pitänyt, joten ennakkoluuloistani huolimatta halusin tutustua tähän esseekokoelmaan. Helpotukseni oli suuri, kun varsin pian kävi ilmi, että näissä esseissä äitiyttä lähestytään ei-niin-perinteisistä näkökulmista.

Tekstit ovat varsin henkilökohtaisia. Välillä jopa niin, että tunnen olevani kuokkavieras toisen ihmisen elämässä. Tunnen melkeinpä epämukavuutta siitä, että minut päästetään niin lähelle. Yhtä lailla tunnen oloni jollakin tapaa valituksi. Että tämä kaikki minun annetaan nähdä ja kokea.

*

Usemmassakin tekstissä (Hanna Weselius, Sari Järn, Juha Itkonen) nousee esiin ylisukupolvisuuden vaikutus omaan vanhemmuuteen. Omien vanhempien tekemiset näkyvät niin hyvässä kuin pahassa. Vanhemmuus voi tarjota avaimen päästä käsiksi siihen, miksi omat vanhemmat ovat toimineet niin kuin he ovat toimineet. 

Itkonen nostaa esiin havaintonsa siitä, miten hänen oma isänsä on ollut oman aikansa roolimallien vanki. Tämä selittänee vanhempiemme käytöstä laajemminkin.

Weselius kirjoittaa myös siitä, miten ns. äitiysoppaissa äidit usein nähdään yhtenä massana. Rachel Cuskia lukiessa hän kysyy, onko äitiys vapausrangaistus. Tämäkin kysymys ansaitsisi aivan oman pohdintansa vapauden ja rangaistuksen määrittelyistä alkaen.

Pimenoffin teoksen kutkuttavin teksti on Miina Supisen lapsen varastetun skuutin ympärille kirjoittuva essee, jossa Supinen ei varsinaisesti viittaa äitiyteen ollenkaan, mutta tulee skuuttia etsivää äitiä kuvatessaan naulanneeksi äitiyteen liittyvän huolenpidon ja venymisen. Mitäpä äiti ei tekisi lapsensa hyvinvoinnin edistämiseksi. Ai että ne lukemattomat kerrat, kun olen julkisilla kaatosateessa raahautunut erinäisiin paikkoihin ostaakseni huuto.netissä tarjolla olleen lelun tai vastaavan, koska juuri kyseinen esine on ollut lapselleni tärkeä. Ilman lasta olisi huomattavasti enemmän osoitteita, joissa en olisi koskaan käynyt.

Kasvuvuosien intiimeintä tekstiä on Sinikka Vuolan kuvaus hänen keskenmenostaan sekä vuosista, jolloin uusi raskaus ei ottanut onnistuakseen. Vuolan teksti kasvaa kysymykseksi itsen ja totuuden välisestä suhteesta. Miten vaikeaa on löytää, nähdä ja myöntää totuus itsestä edes itselleen.

"Tapahtui elämässä sitten mitä hyvänsä, ainakin tunteet ovat totta.
Ne ovat luotettavia kertojia."

Tätä tekstiä kirjoittaessani omat tunteeni levittyvät pitkin näppäimistöä ja tekevät kirjoittamisesta vaikeaa. Ne huutavat ulkopuolisuuttani. Niiden kasvoilla on unohdetun lapsen ilme. 

*

Silvia Hosseni edustaa teoksessa naisia, jotka eivät halua hankkia lapsia. Suhteesta äitiyteen sekään ei tosin vapauta. Ida Pimenoff tuskailee äitiyteen liittyvää oman ajan puutetta ja luo kiintoisia näkökulmia äitiyden ja kulutusyhteiskunnan välisestä suhteesta.

Emma Puikkonen kirjoittaa äitiydestä ekokatastrofin aikakautena ja Marjo Niemi puolestaan erityislapsen mukanaan tuomista lukemattomista haasteista, joiden määrää lisää se, että apua on vaikea saada edes sinnikkäästi vaatimalla. Yhtä lailla tekstissä kuitenkin pilkahtelee ilo ja rakkauden lämpölamppu.

Koska olen lukenut niin Puikkoselta kuin Niemeltäkin useita heidän romaanejaan asettuvat nämä tekstit merenkäyntiin heidän kirjoittamansa fiktion kanssa. Mietin lukiessani erityisesti Puikkosen uusinta romaania Musta Peili sekä Niemen teosta Kaikkien menetysten äiti. Jälkimmäisen kohdalla pohdinta menee niin kierteille, että en itsekään (ainakaan vielä tällä hetkellä) onnistu ottamaan selvää, missä tyylilajissa Niemen essee ja edellä mainittu romaani käyvät kommunikaatiota.

Venla Rossin bonusvanhemmuutta käsittelevä teksti on tervetullut tuttavuus, sillä bonusvanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä en juurikaan ole tullut ajatelleeksi. Bonusvanhemman asema sijoittuu Rossin mukaan vanhemmuuden harmaalle vyöhykkeelle. Velvollisuuksia on paljon, oikeuksia ei juurikaan.

Heini Junkkaalan essee muistuttaa, että äidiksi voi päätyä myös vähemmän perinteisiä reittejä pitkin. Tekstissä käsitellään muun muassa perheen sisäiseen adoptioon liittyviä kysymyksiä sekä äidiksi tulemisen ja homouden välistä ristiriitaa.

"Androgyyninen homon identiteettini oli ristiriidassa turvonneiden rintojen, levinneen lantion ja sen kaikkinaisen pehmeyden, pyöreyden ja haurauden kanssa, jota uuden elämän kantaminen minussa aiheutti."

Omassa luennassani Junkkaalan essee ripottuu osaksi hänen Kansallisteatteriin ohjaamaansa Homoäiti-esitystä. Näin varmaankin ainakin osin siksi, että Katja Küttnerin roolisuoritus Homoäitinä teki minuun varsin lähtemättömän vaikutuksen.

Kasvukausien tekstit resonoivat minussa eri tavoin. Niitä lukiessani olen kuulija, oppija, hämmästyjä ja välillä vihastujakin. Omaa elämäntilannettani lähimmäksi tulee Johanna Venhon essee, joka kertoo mm. vanhemman ikävästä lapsen aikuistuttua ja muutettua pois kotoa. Tämä tilanne on minulle edessä lähitulevaisuudessa ja se kammottaa jo nyt. Kaikki se tyhjyys, jota se tulee tuomaan mukanaan. Varmaa on, että tulen palaamaan Johanna Venhon tekstiin ja etsimään siitä lohtua. Mm. seuraavista sanoista:

"Tuntui kuin minusta olisi revitty kappaletta irti. Vähenin, heikkenin, hiljenin. Aina kun koetin puhua siitä, miten koski, kun lapsi oli itsenäistymässä, maailma huusi korvaan: Kaikkihan on hyvin! Kaikki on niin kuin pitääkin! Niin on, niin on, inisin. (Ajattelin: te ette tajua mitään.)"

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä

313 sivua

WSOY (2022)

* Kasvukausiin on kirjoittanut seuraavat kirjailijat: Silvia Hosseini, Juha Itkonen, Heini Junkkaala, Sari Järn, Juhani Karila, Marjo Niemi, Ida Pimenoff, Emma Puikkonen, Venla Rossi, Miina Supinen, Johanna Venho, Hanna Weselius ja Sinikka Vuola.