Reader, why did I marry him?

Luin Deborah Levyn Kuumaa maitoa ensimmäisen kerran englanninkielisenä sen ilmestymisvuonna 2016 (Hot milk, Hamish Hamilton, linkki blogitekstiin ).  Siitä asti olen halunnut palata Levyn romaaniin, sillä se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Muisto sen lukemisesta on ollut ollut tasaisin väliajoin mieleeni palaava kutsu: lue minut uudestaan. Lue minua syvemmältä. Antaudu minulle täydemmin. Edellisen lauseen kirjoittaessani minut valtasi ajatus, että suhteeni Kuumaan maitoon muistuttaa Levyn romaanin äidin ja tyttären välistä suhdetta. Kuten he ovat pääsemättömissä toisistaan, olen minäkin sidoksissa Levyn Kuumaan maitoon. Välillämme on valtaa ja kontrollointia. Arvaamatonta aallokkoa, jossa meduusat uiskentelevat, kuten ne uiskentelevat Kuumassa maidossa. Ja kyllä. Niiden haavat polttavat. Ja kyllä. Niiden läsnäolo houkuttaa seireenien lailla. Paluuni Levyn romaanin pariin ei kuitenkaan tapahtunut suotuisissa merkeissä. Lukeminen takkusi ja usein huomasin ajattelevani, että olenko lu

Suurteoksia on mainio konsepti, jolle toivon runsaasti lisää jatko-osia. Suurteosten ideana on, että naiskirjailijat esittelevät itselleen tärkeitä naiskirjailijoiden teoksia. Näin syntyy kolmoishyöty. Esille pääsevät sekä suosikkiteoksiaan esittelevät naiskirjailijat että heidän suosikkejaan kirjoittaneet naiskirjailijat että jälkimmäisten teokset. Parasta on, jos esitelty kirja edustaa vähemmän tunnettua ja/tai jo uohduksiin painunutta kirjallisuutta, joka esittelyn myötä voi kokea uuden tulemisen.  Unohduksesta nousi esiin Suurteoksia I -teoksen kohdalla erityisesti Marlen Haushoferin romaani Seinä ( 1 )  , jota Malin Kivelä käsitteli tekstissään. En itsekään ollut kuullut Seinästä aiemmin, mutta Kivelän esittelyn jälkeen se kiinnosti minua niin paljon, että jouduin lukemaan sen ruotsiksi, kun Kivelän kirjoituksen myötä suomenkieliseen laitokseen oli hurja määrä kirjastovarauksia. Suurteoksia II -teoksen kohdalla Seinän kaltaiseen suosioon saattaisi hyvinkin nousta E. L Karhun esiin

Tara M. Stringfellowin Memphis on juuri sen tyyppistä vahvaa kerrontaa, jonka amerikkalaiset kirjailijat taitavat erityisen hyvin ja siitä on löydettävissä henkistä sukulaisuutta myös Toni Morrisonin teoksiin. Stringfellowin romaanissa kuvataan kolmen eri sukupolven naisia ja heidän henkilökuviaan taustoitetaan liikkumalla useammalla vuosikymmenellä. Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten Miriam tytärtensä Joanin ja Myan kanssa on pakenemassa väkivaltaista miestään Jaxia siskonsa Augustin luokse. Stringfellow ei suoraan pohdi syitä sille, miksi Jax on väkivaltainen, mutta rivien välistä on luettavissa, että kyse saattaisi olla siitä, että armeijan palveluksessa oleva Jax on kokenut liikaa kauheita asioita sotarintamilla. Tähän ”selitykseen” Stringfellow vihjaa tavalla, joka nostaa ihokarvat pystyyn ja saa välittömästi näkemään kyseisen kohtauksen valkokankaalla. Memphisin ensimmäinen jännite nousee siitä, että Augustin poika Derek on käyttänyt serkkuaan eli Joania seksuaalisesti hyväksi

Ulrika Nielsenin Tingen on runokokoelma esineistä ja tavaroista. Siitä, miten ne ovat enemmän kuin itsensä ja miten ne vaikuttavat meihin ja miten vaikeaa niistä luopuminen on. Varsinkin, kun siivoamme meille rakkaan kuolleen ihmisen tavaroita. Nielsen käsittelee tavaraproblematiikkaa yleisemminkin, mutta keskityn tässä tekstissä pääosin niihin tämän kokoelman herättämiin tunteisiin, jotka liittyvät kuolleen jäämistön siivoamiseen. Tämä teksti ei ole arvio, vaan kooste siitä, mitä kaikkea Tingen minussa herätti. Siitä asti kun äitini kuoli viime marraskuun lopussa tavarat - niiden läsnäolo ja niiden minulle esittämät vaatimukset - ovat hallinneet mieltäni. Tingen iskee suoraan tavara-ahdistukseeni. "En del av tingen är svåra att förstå, du vet inte hur de hamnade här, var de kommer ifrån, hur det hela började, du minns inte." Nippelit ja nappelit, epämääräiset kapineet.  Niiden vyöry laatikoista. Niiden joskus ollut merkityksellisyys. Miten niitä on rakastettu. Miten ne on k

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä