Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku

Niinkin voi käydä, että välttää jonkun kirjailijan teoksiin tutustumista, koska on etukäteen tunne, että täyttyy niistä kuin ilmapallo, joka pääsee lapselta karkuun. Mitä sitten tehdään, kun lennetään taivaalla ristiin rastiin pilviltä neuvoa kysymässä, eivätkä ne vastaa. Miten sieltä päästään takaisin paikkaan, jota kodiksi kutsutaan?

Odotin Maaria Päivisen runokokoelmalta Sinun osasi eivät liiku:

hyvällä tapaa huonotapaista retkottavan villiä energiaa - check
hurjistuneita viettejä - check
rakkautta, joka on jalkapohjaan painuva ruosteinen naula - check


Kokoelma on jaettu viiteen osaan, joilla on paljon puhuvat nimet: 1) Neljäsosa minua on lähestynyt sinua, 2) Puolet sen sijaan kahdestaan, 3) Neljännes vartalosta repeytyy, 4) Sinun osasi eivät liiku ja 5) Osasi vetävät jokseenkin puoleena.

Kokoelman lopussa Maaria Päivinen osoittaa kiitokset Sylvia Plathille, Wislawa Szymborskalle, Edith Södergranille ja Marguerite Durasille sekä kertoo, että haluaisi toisinaan syntyä Aila Meriluodoksi, toisinaan Anna Ahmatovaksi. Ehkä olisi ollut hyvä, jos nämä kiitokset olisi esitetty jo teoksen alussa, koska mainittujen nimien kautta avautuu syväsävyinen taivaanranta ja maisema, josta tätä kokoelmaa lähestyä. Tosin on tunnustettava, että kukaan mainituista nimistä ei lukiessa tullut mieleeni. Voi siis hyvin olla, että he ovat enemmän Päivisen esikuvia yleisessä mielessä kuin varsinaisina tekstuaalisina kumppaneina siinä merkityksessä kuin mistä kirjallisuudentutkija Harold Bloom on käyttänyt nimeä "vaikutusahdistus" (anxiety of influence).

*

Vähän tässä nyt olen lykännyt sen sanomista, että en viehättynyt Sinun osistasi niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Yksi syy tähän on varmasti se, että juuri ennen Päivisen runoja luin Roxane Gayn novellikokoelman Difficult Women. Sen jälkeen rakastetun syömisfantasiat raiskausfantasioista puhumattakaan eivät oikein pure, vaikka toki tunnistan Päivisen kuvaaman tilan, jossa tekee mieli ahtaa rakastettua sisäänsä tauotta ja jossa on valmis tulemaan hänen hyväksikäyttämäkseen.

Sinun osasi on paksua nektaria, verta ja kudoshässäkkää. Runojen lihaisa kiima hengästyttää. Nainen on ruumis on iso palje, joka täyttyy ja tyhjenee halusta arvaamattomilla tavoilla. On pakko juosta kovempaa kuin pystyy, sillä nainen on myös taulu, johon heitetään veitsiä - naisen käskystä ilman käskyä. Sinun osiasi lukiessa sukkahousut hajoavat ja teen  niistä lasson, jolla vangitsen sen, jolle olen antanut nimen Intensiivinen katse. Nimen, joka vihjaa, että hän on kotoisin alkuperäiskansojen mailta. Ehkä onkin. Totuudesta ja tottumuksesta VAIKENEN.

*
Henkilökohtaisuuden tuntu on Päivisen runoissa vahva ja runoista välittyy kuva itsensä tekstiin kirjoittavasta runoilijatekijästä, jonka suhde runon puhujaan on hyvin läheinen ja osin suorastaan päällekkäinen. Runojen subjektiivinen sävy tuo ne lähemmäksi lukijaa muodostamalla näyttämön, jota tekijä suvereenisti hallitsee. Samanaikaisesti lukijalle käy ilmi, että kaikki tapahtuu hänen silmiensä edessä. Esiripun takana on vain pölyä ja hirveän vanhaa kimalletta.

Kokoelman runoissa omistetaan VAATIMUKSILLA, jotka ovat kohtuudelle vieraita tottakai, koska ne ovat haluavan minän lausumia. Rakkaus on kokoelmassa nykivää ja jos se olisi ihminen sen nivelet olisivat turvoksissa ja sille annettaisiin ennenpitkää diagnoosi nivelsairaudesta.

Henkilökohtaisella tasolla Päivisen runot puhuttelevat minua vahvimmin, kun hän yhdistää niihin saksankielisiä lauseita.

ja se tunne vaivaa vieläkin

es endet nie, es wird nie anders

jotta näkisin toisin päin ja ulkoa

es endet eines Tages
es endet wenn ich

Saksankieliset sanat toimivat luennassani intertekstuaalisena kutsuna, jonka myötä osaksi Päivisen runoja astuu yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani Wim Wendersin Der Himmel über Berlin. Sen myötä runot kuvittuvat vahvan mustavalkoisiksi ja kahden erillisen yksilön välinen raja alkaa hämärtyä. Sen myötä tulee myös tunne siitä, että mahdollinen ja mahdoton voivat kumpikin olla mahdollisia niin rakkaudessa kuin siinä, mitä vain rakkaudeksi kutsutaan.


Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku (2014)
164 sivua
Kustantaja: ntamo

#naistenviikko

Roxane Gay: Difficult Women

Avaan omalta osaltani Naistenviikon tällä postauksella Roxanne Gayn tarinakokoelmasta Difficult Women. Se on lukijaansa osuva nyrkki, jonka vuoksi varoituksen sana on paikallaan. Se tulee tässä: Difficult Women saattaa aiheuttaa lukijassaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia ja ahdistusta, sillä Gay ei taputtele lukijaa päähän, kun hän näyttää, miten moninaisilla tavoilla naiset ovat tässä maailmassa tapettia ja lihaa.

Istun parvekkeella läppäri sylissä miettimässä tätä postausta ja keksin lukemattomia asioita, joita tekisin mieluummin kuin pohtisin, mitä sanoa Difficult Womenista. Yksinkertaisinta (ja samalla valheellisinta) olisi todeta, että Gay liioittelee. Että asiat eivät oikesti ole niin kuin hän kertoo. Että tosimaailmassa naisia ei kohdella niin huonosti kuin tässä kokoelmassa. Valitettavasti mikään evidenssi ei tue edellä mainittua ajatusta.

Ihmisten väliset suhteet ovat tässä kokoelmassa usein täynnä väkivaltaista alistamista, itsehalveksuntaa sekä ruumiin ja mielen kipua. Ihmiset ovat petoja toisilleen ja masokistiset viettivirrat tulvivat yli. Seksiä tässä teoksessa on paljon ja se on harvoin mitään kaunista läheisyyttä ja yhdeksi tulemisen täyttymystä. Se on pikemminkin pakokeino ja suostumista omien rajojen yli. Se on aluetta, jossa demonit kohtaavat ja nautinto sekoittuu häpäisemiseen, häpäiseminen vallankäyttöön. Se on viimeisin rituaali, jonka kautta uhri pysyttelee hengissä, kuten kertomuksessa 'Break all the way down', jossa päähenkilö käsittelee lapsensa menetyksestä aiheutunutta surua väkivaltaisen sivusuhteen kautta. Mustelmat ja lyönnit tarjoavat turruttavaa turvaa.

Seksi operoi Gayn teksteissä usein määrittelemättömän weirdin ja epämukavan alueella. Kertomuksessa 'In the event of my father's death' naisvihamielinen isä vie tyttärensä aina lauantaisin kalastamaan eli elämänkovettamalla tavalla kauniin rakastajattarensa Teresan asuntovaunuun, jossa tyttärestä tulee isän ja Teresan välisen fyysisen kotaamisen hiljainen todistaja. Kun he palaavat "kalastusretkeltään" kotiin äiti odottaa ruoat lämpiminä.

Minäkerrontaisessa tarinassa 'Baby arm' naisen rakastaja Gus antaa tälle lahjaksi lapsimallinuken osia. Päähenkilön ja hänen naispuolisen ystävänsä Taten vällillä on vahva ja outo side ja Tate antaa Gusille puhelimitse ohjeita hänen harrastaessaan seksiä päähenkilön kanssa.

I marvel at her [Tate's] creativity and her cruelty and how much she loves me. Gus does as he's told. He's a good boy. He fucks me like a bad, bad man when I come, hard his fingerprints around my throat are still throbbing. I am barely breathing, I can't find the air. I call out Tate's name until it feels like  my throat muscles will unravel. I can taste her in my mouth. The next time I talk to Tate I will tell her she's the man of my dreams.

*

Kertomusten polttopisteessä on naisen ruumis, jolle tehdään pahoja ja pahempia asioita. Mitä pitemmälle kokoelmaa luin, sitä vaikeammaksi lukeminen kävi ja teoksen viimeinen kertomus 'Strange Gods' oli jo suorastaan liikaa, sillä luettuani Gayn Bad Feministissä olevan kuvauksen siitä, miten hänet raiskattiin 12-vuotiaana oli helppo tunnistaa, että 'Strange Gods' kertoo juuri tuosta tapahtumasta.

Difficult Womenissa naisia esineellistetään ja eksotisoidaan ja monesti tuntuu, että he ovat tapaamilleen miehille pelkkiä välineitä paremman puutteessa. Naiseutta määrittävät normistot saavat kokoelmassa kovaa kritiikkiä ja erityisesti Gay nostaa esiin lihaviin naisiin liittyvän tuomitsemisen, jossa lihavat naiset nähdään automaattisesti rumina ja epäviehättävinä. Useita lyhyitä alakertomuksia sisältävässä kertomuksessa 'Florida' Gay tarkastelee yhden asuinalueen asukkaiden naisiin liittämää normistoa, jonka mukaisesti hyväksynnän saavat pelkästään hoikat naiset. Lihavat naiset toiseuttamalla pariskunta hankkii itsellee hyvän mielen.

My wife and I watch documentaries about the lives of extraordinarily fat people so we can feel better about ourselves ...

Gayn tarinat ovat tylyjä ja armottomia kiteytyksiä, joissa naiset on usein kuvattu mekaanisiksi aviomiestensä ja rakastajiensa palvelijoiksi ja ohjeiden noudattajiksi. Tarinassa 'The Mark of Cain' tämä tulee ilmi seuraavasti:

I wear heavy eyeliner and dark lipstick because my husband once said that he always wants me to look the way I did the night we met in a bar, drunk and numb, looking for trouble before it found us. He can't stand to see me any other way, he said. He wasn't being nostalgic.

I worry about the day when he leaves me, torn apart on our bed, waiting for him to put me back together again.

Naiset ovat olemassa palasina, joista miehet rakentavat mieleisiään lopputuloksia. Kaiken lisäksi edellä olevassa sitaatissa mainitulla aviomiehellä on kaksoisveli, jonka kanssa aviomies usein vaihtaa paikkaa kaksoisveljen tyttöystävän edes huomaamatta asiaa. Muutoinkin kaksosuuden tematiikka on läsnä useammassa kokoelman tarinassa. Toistuvia ovat myös vauvoihin liittyvät narratiivit. Gay leikkaa vauvojen elämän poikki: he joko syntyvät kuolleina tai kuolevat onnettomuudesssa tai heidät hylätään.

*

Osa tarinoista on vahvasti symboliikalla kuorrutettua. 'Water, all its weight' kertoo naisesta, jota vesi ja kattovuodot seuraavat. 'Requiem for a glass heart' taas kertoo kivenheittäjästä ja hänen läpinäkyvää lasia olevasta vaimostaan ja lapsestaan, ja tarjoaa näin mahdollisuuksia monenlaisille symbolisille tulkinnoille. 'The Sacrifice of Darkness' puolestaan on maagisrealistinen kertomus kaivosmiehestä, joka varasti auringon sekä siitä, mitä tästä seurasi tuleville sukupolville.

Gayn tarinoille on tyypillistä, että ihmisten väliset suhteet ja niihin liittyvät valtasuhteet on esitetty toteavaan tyyliin ikään kuin mitään muita vaihtoehtoja ei olisi olemassa kuin se tilanne, johon tarinoiden henkilöt ovat päätyneet. Gay ei tarjoa helpotusta, vaan jättää lukijan tehtäväksi miettiä, miten kuvattuja olosuhteita voisi muuttaa ja purkaa.

*

Esseekokoelmassaan Bad Feminist Roxane Gay kirjoittaa, miten raiskauksia käytetään tv-sarjoissa katselulukujen nostamiseen ja arvelee, että olemme tulleet immuuneiksi sille, mistä raiskauksissa on kysymys. Ne ovat hänen mukaansa muuttuneet viihteeksi ja representaatioiksi, joita kulutamme hyvällä halulla. Difficult womenissa Gay onnistuu välttämään niin raiskauksiin kuin naisiin kohdistuvan väkivallan yleensäkin viihteellisyyden. Hänen kertomuksensa jättävät epämukavan ja häirityn olon, jota edelleen lisää se, että tässä kokoelmassa naiset ovat usein itse halukkaita tulemaan kohdelluiksi väkivaltaisesti.

Difficult women ei ole mukavaa luettavaa ja juuri sen vuoksi se todellakin kannattaa ja pitää lukea.


Roxane Gay: Difficult Women (2017)
260 sivua
Kustantaja: Corsair





*

Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen, jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä. Juha mainitsee postauksessaan seuraavat: hahmo, juoni, konflikti, näkökulma, sävy, tapahtumapaikka, teema.

Peukutan koko kokoelmaa sen teemasta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta - laajemmin ilmaistuna naisen asemasta yhteiskunnassa.

Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy.

Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa. Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani.

Jarkko Jokinen on runoileva ratikkakuski, jonka edellisen kokoelman nimi on 'Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä' (Helsinki Poetry Connection, 2014).  Se on nimi, josta saattaisi päätellä jotain ja aavistella, mitä Ruususuola kenties tuo mukanaan.

Ruususuolan runot muistuttavat koululaisen ainekirjoitusta kuorrutettuna hersyvällä swingillä. Ne saattavat aluksi vaikuttaa pelkästään yksinkertaisilta, mutta niiden naivistisuus sulkee sisälleen jotakin hyvin olennaista maailmanmenosta. Ne ovat herkullisen höttöisiä. Kermavaahtoa, joka kätkee sisälleen pikantin suolakiteen. Vaikutelmaa tehostaa viehkosti Ronja Westerlundin runojen hengen tavoittava kuvitus.

Ruususuola muistuttaa Friedrich Schillerin naivistista runoutta koskevista näkemyksistä. Teoksessa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta Schiller kirjoittaa:

Naiivista ajattelutavasta seuraa välttämättä sekä sanojen että liikkeiden naiivi ilmaisu, ja tämä on sulokkuuden tärkein ainesosa. Nero ilmaisee ylevimmät ja syvimmät ajatuksensa naiivin viehkeästi: ne ovat jumalten sanoja lapsen suussa.

Schillerin mainitsema sulokkuus on Jokisen runoissa raikasta ja viettelevää. Sille on mahdotonta panna vastaan ja niin lukiessa huomaa hymyilevänsä ja tämän vuoksi en suosittele lukemaan Jokisen runoja yleisellä paikalla, mikäli yksikseen hymyily tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta.

Minun piti ensin selviytyä vesipistooli- ja tyynysodista ennen kuin todellinen sota alkaisi. Minä kuolin jo tyynysodassa. Minut haudattiin sille hautuumaalle, jossa makaavat onnellisesti kaatuneet.

Muodoltaan Ruususuolan runot ovat lyhyitä proosapätkiä, joissa yleensä viimeisessä lauseessa tapahtuu aiemmin ilmaistun hersyynnyttävä käänne. Näennäisesti hyvin simppelillä tavalla Jokinen luo runoihinsa vastaäänen, joka vahvistaa runonsisäistä lempeää huumoria.

Tällaista suloista höpsötystä ihminen aina välillä tarvitsee. Ehkä pitäisi sanoa, että tosikot pysykööt näistä runoista kaukana, mutta en sano, koska juuri heille nämä runot tulisivat mitä suurimassa määrin tarpeeseen.

Ja nyt kaikki te, jotka edelleen väitätte, että runot ovat hankalia, niin mars mars lukemaan Jarkko Jokista ja "jumalten sanoja lapsen suussa."


Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (2017)
79 sivua
Kustantaja: Kolerea

Don DeLillo: Putoava mies

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.*

Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä.

Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityksiä järjestävään performanssitaiteilijaan ja on representaatiota. Niinpä tietysti, onhan kyseessä DeLillon romaani.

Jos tämän kirjan luki sen ilmestymisvuonna 2007 tai niihin aikoihin oli se varmasti eri romaani kuin nykyisin, kun terroristihyökkäyksiä tapahtuu valitettavan usein. Putoavan miehen voi nähdä ennen muuta pyrkimykseksi läpikäydä ja tarinallistaa vuoden 2001 tapahtumia ja sitä, mitä ne yksilötasolla merkitsivät. Tämän lisäksi DeLillo vie lukijan terroristin pään sisälle, josta löytyy mm. tämänkaltaisia ajatuksia

Me olemme halukkaita kuolemaan, ne eivät. Meidän voimamme on tämä, kyky rakastaa kuolemaa, kyky tuntea aseistautuneen marttyyriuden kutsu.

Putoavassa miehessä ei kuitenkaan millään tapaa ratsasteta terroristien ajatuksilla, vaan niitä esitetään erittäin maltillisesti. Tosin se vähäkin on kylmäävää ja vielä kylmäävämpää sen vuoksi, että mitä todennäköisimmin jotkut ajattelevat juuri tälläkin hetkellä sitaatissa kuvatulla tavalla.

*

Putoava mies on romaanina oudolla tapaa sekava. Se poimii paloja päähenkilöidensä aviopari/ex-aviopari Liannen ja Keithin elämästä ja ujuttautuu näkökulmasta toiseen tavalla, joka tekee paikoin vaikeaksi hahmottaa, kenen silmin asioita tarkastellaan. Väitän, että tämä on tahallinen veto DeLillolta ja tämän tekniikan avulla hän luo tilanteen, joka representoi 11/9:n synnyttämiä tunteita ja reaktioita: pelkoa, epätoivoa ja kaikkinaista sekasortoa.

Keith loukkaantuu terroristi-iskussa  ja DeLillo kuvaa musertavan realistisesti hänen pyrkimystään päästä ulos sortuneesta tornista. Matkalla Keith poimii mukansa salkun, joka osoittautuu kohtalokkaaksi teoksi, sillä salkun myötä hän päätyy salkunomistajan sänkyyn. Delillo kuvaa Liannen ja Keithin avioliittoa ja sen päättymistä ja potentiaalista yhteen palaamista. Hän näyttää, miten uutistapahtumat muuttuvat osaksi lasten leikkejä ja miten bin Laden muuttuu niissä Bill Lawtoniksi.

Lianne kokee pakonomaista tarvetta katsella yhä uudestaan videota hyökkäyksen tehneistä lentokoneista ja hän etsii lohtua Kierkegaardin ajattelusta sekä käy 11/9:n tapahtumia läpi kirjoitusryhmässä, jonka vetäjänä hän toimii. Ryhmäläisten kirjoitusten kautta DeLillo nostaa esiin kysymyksiä, joita ihmiset terroristihyökkäysten jälkeen kysyivät. Sekä Lieanne että Keith käyttäytyvät välillä arvaamattoman aggressiiviseseti. Keith turvautuu "salkkunainen" Florenceen sekä pelaa korostuneen paljon pokeria, jonka tulkitsen toimivan muistutuksena elämän sattumanvaraisuudesta. Tarinan mukana kulkee lisäksi myös Lianen äiti ja hänen salaperäisen menneisyyden omaava miesystävänsä.

Putoava mies ei täysin lunasta niitä odotuksia, joita DeLillon romaaneille olen tottunut asettamaan. Tästä huolimatta se on kiinnostava katsaus tapahtumiin, joista kirjoittaminen on jo lähtökohtaisesti melko lailla mahdotonta. DeLillon kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu välttämään sensaatiohakuisuuden, johon aihepiiri antaisi mitä parhaat mahdollisuudet.



Don DeLillo: Putoava mies
313 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Falling Man (2007)
Suomentanut: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)



*Muut DeLillon teoksiin liittyvät bloggaukset
Omegapiste
Esittäjä
Cosmopolis, kirja
Cosmopolis, elokuva
Valkoinen kohina

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen.

Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa.

Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää suuremmasti tanssitaan. Juuri tämän kappaleen läsnäolo Bourdeaut'n romaanissa Nina Simonen esittämänä tuo mukanaan aimo annoksen tragediaa. Lisäksi kaltaiselleni Nina Simone -fanille se aiheuttaa nostalgista pyörrytystä ja äkkiä huomaan taas olevani hänen keikallaan, jossa hänen kaikkinaisen jumalainen ja täydellinen diivautensa vaihtuu sähköiseen läsnäoloon Mr. Bojanglesin ja Mississippi Goddamin myötä.

*

'Mr. Bojangles' on tarina hurmaavasta ja rakastettavasta hulluudesta, joka kulkee romaanin läpi kuin virta, jonka pohjalla on teräviä kiviä. On perhe: äiti, isä ja poika, joihin voi liittää melkein mitä tahansa adjektiiveja, kunhan ne eivät ole tavanomaisia. Bourdeaut'n teksti liihottelee kuin belle de jour, joka imutorvillaan ahmii juhlien täyttämää elämää.

Tanssitaan vielä.
He talked of life, he talked of life
Tanssitaan kuin olisimme virvatulta
He spoke with tears of 15 years
Tanssitaan itsemme pyörryksiin.*

'Mr. Bojangles' on hyvin ranskalainen kirja. Se on hurmaavan kevyt sillä tavalla kuin kevyitä ovat kirjat, joilla on painava ja läpättävä sydän. Kaikki tässä romaanissa on niin pisaroivan kepeää, että kaikki on jotain ihan muuta. Lukiessani nauran ääneen ja nauraessani muistan, että pitkästä ilosta seuraa itku. 'Mr. Bojangles' on pyörrytystä ja tyylipuhdasta hurmaa. Bourdeaut'n henkilöhahmoihin ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta.

Mutta. Leikki, joka on alkanut myös loppuu. Sitä on toisinaan vaikea hyväksyä. Temaattisesti Bourdeaut'n romaani käsittelee mielenterveysongelmia, normaalin ja ei-normaalin rajoja, ja sitä, miten pitkälle tätä rajaa voi venyttää ja missä vaiheessa yhteiskunnan sormi nousee pystyyn. No more.

'Mr. Bojangles' on erinomainen kesäkirja, sillä onhan Suomen kesä tunnetusti lyhyt ja arvaamaton, ja tämän 144 sivuisen tummasydämisen marengin ehtii hotkaista ennen kuin kylmyys ja sadekuuro taas seuraavan kerran iskevät kimppuun.



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017)
144 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En attendant Bojangles (2015)
Suomentanut Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala

*kursivoidut rivit laulusta Mr. Bojangles

Jouni Inkala: Nähty elämä

Aluksi tämä kokoelma tuntui siltä kuin olisin ollut salaa juomassa rikkaiden snapseja. Niitä kaikkien sääntöjen (ei-taiteen) mukaan helan går -huurrutettuja.

Och den som inte helan tar
han heller inte halvan får

sjung hopp faderallanlej

Koin olevani väärässä seurassa ja piinallisen taskulämpimän ystävä.  Sanoisin kansanystävä, mutta nykyisin niin ei voi tehdä, koska siitä syntyy poliittisesti väärä mielikuva.

Laadukas runous, luulisin ja olisin tunnistavinani, on juuri tällaista kuin Inkalan Nähty elämä ja tästä päädyn mielenkiintoiseen tilanteeseen. Proosan kohdalla olen pitkälti elitistisen ja kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Juoni- ja tarinavetoiset teokset eivät usein riitä täyttämään sitä, mitä kirjallisuudelta haen. Runojen kohdalla on kuitenkin toisin, sillä runoista minä etsin kohtaa, jossa voin nähdä itseni. Runoista minä haen tunteita ja paikkaa peilin edestä. Inkalan runoihin kaiversin itseäni hitaasti. Tunsin olevani auttamattoman deedeeärräläinen ja Länsi-Berliini taas oli niin kaukana, että epäilin tunnelini sinne asti koskaan yltävän.

Kaiken kaikkiaan tilanne oli vähän samanlainen kuin Matti Nykäsellä hyppyrimäen huipulla. "Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours." Tuntui siltä, että Inkalan runojen seurassa oma "up yoursini" ei riitä. Pitäisi olla enemmän tietämystä siitä ja tästä ja tuosta ja kreikkalaisista jumaluustaruista. Nähty elämä vaikutti olevan liian iso nakki, joka sinänsä on tarkasti ilmaistu, sillä niinhän se elämä yleensäkin tuppaa olemaan.

Luettuani Nähty elämää lisää lisää lisää aloin yltämään enemmän ja panematta sitä erityisesti merkille olin tullut riisuneeksi ulkopuolisuuden suojapukuni. Se, mikä aluksi vaikutti läpipääsemättömältä ja suorastaan obskurantilta alkoi lähestyä ja tulla liki. Luoda maailmaa, jota halusin tutkia yhä lisää. Jossa halusin tanssia viimeisen valssin ja jonka piirtämään sänkyyn käydä nukkumaan ja unta odotellessa muovata nähtyelämävahaisia figuureja.

Inkalan runoissa esteettinen prinsiippi on hallitseva. Runoja lukiessa tuntuu kuin ne olisivat valuneet itsekseen runoilijan kynästä alkuolemukseltaan jo täysin valmiina. Nämä runot ovat varmoja viivoja, jotka piirtävät elämän osia, kuten villiviinin, turvatalon, riskisynnyttäjän ja kahdeksannen vuosihääpäivän.

Elina Warstan uskomattoman kaunis kansi tekee Nähty elämästä oman tulkintansa kuvaamalla meduusaa, tuota petojen sukuun kuuluvaa eliötä, joka saalistaa pyyntilonkeroillaan samaan tapaan kuin elämäkin tekee. Kokoelman nimen voi tulkita viittaavan elämään, joka on tullut pisteeseen, jossa voi sanoa, että kaikki on jo nähty ja on aika lähteä. Yhtä lailla kyse voi olla pihaleikistä, jossa nurkan taakse piiloutunut on pantu merkille ja hänelle huudetaan, että hänet on nähty merkityksessä kiinni jäit.

Nähty elämässä elämä on painoton ja kelluva. Niin itsepäinen, arvaaamaton, vasen- ja oikeakoukkuinen sekä jumalattoman raskas, että se rikkoo vaa'at ja pistää sen kielet hengiltä. Nämä runot on kirjoitettu luolan seinään ja siitä seinästä metrin päässä nukkuu Platon, joka kuorsaa ilmoille ihmesinfoniaa. Kyllä vaan sanoisin, että näiden runojen tyylilaji on kaikkinensa klassismusiikillinen ja purkautumattoman matemaattinen.

Nähty elämän ensimmäinen osa sisältää 46 numeroitua runoa (+ pari muuta) ja usein numerot tulevat mainituiksi myös runojen sisällä.  Miksi juuri 46? Jossain vaiheessa luentaani ajattelin, että numerot viittaavat runoilijan itsensä ikävuosiin ja tiettyihin yksittäisiin hänen omasta elämästään runollistettuihin kokemuksiin ja havaintoihin tiettyihin ikävuosiin liittyen, mutta koska Jouni Inkala on syntynyt vuonna 1966 ei löydy perustetta sille, että numerointi päättyy lukuun 46.

*

Inkalan runoilla on kohottava vaikutus. Tuntuu siltä kuin olisi Rooman Pietarin kirkossa rukoilijoiden pyyntöketjun sormenpäiden alla. Tuntuu kuin maailma olisi pesty ja harvinaisharjaksisella harjalla lakaistu pois näkyvistä tekokuitu ja muovi, jotka tekevät kaikesta sekavaa. Näiden runojen mukana olen matkustanut vieraille seuduille ja löytänyt sieltä etsimättä kodin ja uuden kotini takapihalta kasvimaan, johon on kylvetty tuntemattomia siemeniä, joiden itämisvuosien määrä on minulle salaisuus ja salaisuudeksi jää.

"Se että teille jokaiselle
annetaan elämänne alussa tietty määrä toteutuvia haaveita
mutta kukaan ei tiedä etukäteen kuinka monta

eikä sitä kuinka monta niistä on jäljellä
eräänä elämän hetkenä ..."

Näistä runoista olisi voinut kirjoittaa ihan toisinkin, sillä kirjoittaminen on sekin siinä mielessä elämän kaltaista, että valinnanvaraa on aina enemmän kuin valittuja. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan näin,
koska elämä
koska nähty ja näkymätön elämä
aina jää


Jouni Inkala: Nähty elämä (2017)
83 sivua
Kustantaja: Siltala
Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina myytiin minullle takakannen sanoilla: "Olen kateellinen kaikille, jotka saavat lukea tämän kirjan ensimmäistä kertaa." Tämän lainauksen sanoista vastaa Vargnatts bokhylla, jonka google-haku paljastaa olevan kirjablogi. Tässä kirjablogit ovatkin mainioita lähteitä. Melkein bloggauksesta kuin boggauksesta löytyy lause, joka voidaan irrottaa tekstiyhteydestään ja asettaa edustamaan totuutta kirjan laadusta. Helppoa ja ilmaista.

Joka tapauksessa kyseinen lause sai minut odottamaan Ryan Gattisin Vihan katujen kaltaista superintensiivistä romaania ja niinpä otin Edvardssonin romaanin mukaan lähtiessäni juhannuksen viettoon. Ajattelin, että se sopisi oikein hyvin luettavaksi bussimatkoilla ja tässä suhteessa olinkin oikeassa. Menomatkalla luin romaanista puolet ja paluumatkalla loput ja matka taittui nopsaan Melkein toden tarinan parissa. Tästä huolimatta lukukokemus jäi kauaksi edellä mainitun Gattisin romaanin tarjoamasta sähköisen vahvasta tunnelmasta.

Melkein tosi tarina on ihan ok romaani, joka sopii hyvin luettavaksi silloin, kun haluaa relata kirjallisuuden parissa. Tarina kertoo Zackistä, joka saa päähänsä kirjoittaa kirjan opiskeluaikojensa tapahtumista. Kirjan nykyhetki sijoitttuu vuoteen 2008 ja kirjan sisällä kuvatun Zackin käsikirjoituksen tapahtumat vuosiin 1996-7.

1990-luvun puolivälissä Jack osallistui luovan kirjoittamisen kurssille, jossa hän tutustui kurssilaisiin, joihin hän tutustuu uudestaan kirjaprojektinsa myötä. Paikoin olin aistivinani tuulahduksia Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, mutta tämän romaanin lukemisesta on jo niin kauan, että en pysty tarkempaa vertailua näiden kahden välillä tekemään.

Melkein tosi tarina on myös kirja kirjoittamisesta. Voisi olla mielenkiintoista vertailla, miten romaanin nykyhetken myötä paljastuvat uudet tapahtumakäänteet vaikuttavat Zackin käsikirjoitukseen, mutta tässä suhteessa romaani ei lunasta odotuksiani, joskin sen ei ehkä ole tarkoituskaan niin tehdä. Edvardsson luo romaaninsa tunnelman pitkälti henkilöhahmojen kautta. Heistä salaperäisin ja kutkuttavin on kirjailija Leo Stark, jonka katoaminen tulkitaan murhaksi, johon syypääksi poliisi onnistuu nakittamaan Zackin kurssikaverin Adrianin. Ruotsalainen poliisin, aivan. Niinpä. En menisi luottamaan heidän tutkimustuloksiinsa.

Edvardssonin tarina rullaa mukavasti ja paikoin suht koukuttavastikin. Kustannusmaailmakin saa romaanin kuluessa muutaman tölväisyn, jotka saattaisivat olla hyvinkin kiinnostavia, mutta jäävät vähän puolivillaisiksi. Mikään elämää suurempi lukukokemus tämä romaani ei ole, mutta ihan kelpoa käyttökirjallisuutta, joka täyttää hyvin paikkansa juuri vaikkapa matkalukemisena, jolloin keskittyminen ei usein ole parasta mahdollista.



Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (2017)
413 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomentanut: Tiina Ohinmaa
Kustantaja: Like (arvostelukappale)