Feminismi ei ole identiteetti vaan tekoja - Laurie Penny: The Bitch Doctrine

But nobody ever said that changing the world was going to be easy.  

Pulssi hakkaa suunnilleen tuhatta ja pöksyt on tulessa, kun mietin, että olen aloittamassa bloggausta  Laurie Pennyn kirjasta Bitch Doctrine - Essays for Dissenting Adults. Tärisen innostuksesta, sillä mitään näin feministisesti terävää ja voimaannuttavaa en ole vähään aikaan lukenut.

Penny kirjoittaa sunnilleen kaikista feminismin olennaisimmista kysymyksistä ja hän tekee sen selkeästi, asiantuntevasti, suorapuheisesti ja täysin vastustamattomasti. Bitch Doctrine on kirjan muotoon puettu feministinen vallankumoushuuto, käsikynkkä ja hellänvahva halaus.

Pennyn esseeteos on kapitalismin kritiikkiä intersektionaalisen feminismin kautta tarkasteltuna. Ihan erityisen kiitoksen Penny ansaitsee siitä, että hän pitää teksteissään jatkuvasti mukana myös muita kuin valkoisen feministinaisen identiteettiä, ie. mm. rodullistettuja, homoseksuaaleja ja transihmisiä.

Kirjansa aluksi Penny puhuu eräästä peiteväriä oranssi kantavasta presidentistä, mutta en nyt kommentoi tuota kirjoitusta tässä, koska en halua antaa tilaa kyseiselle presidentille blogissani. Pennyn teksti ko. tyypistä on kyllä vallan mahtava, eikä hän to-del-la-kaan säästele sanojaan.

Mutta.

Eteenpäin.

Pennyn mukaan kapitalistinen patriarkaatti yllyttää naisia itsesyytöksiin, jotta huomiomme suuntautuisi pois sen naisia alistavista toimintatavoista. Kirkkaimmaksi tavoitteeksi se asettaa Bermudan kolmion, jonka kulmissa majaa pitävät avioliitto, lapset ja ura. Tämän "kolmiyhteyden" toteuttaminen menestyksekkäästi on kuitenkin mahdotonta jopa hyvin toimeentulevien naisten kohdalla saati sitten vähemmän taloudellisia resursseja omaavien kohdalla.

Milloin olet kuullut mieheltä kysyttävän, miten hän on onnistunut sovittamaan yhteen uran ja perhe-elämän? Itse en ole päässyt todistamaan ainuttakaan tällaista tilannetta.

Penny muistuttaa, että pojille ei syötetä tulevaisuuskuvaa, jossa mies pyrkii sovittamaan yhteen isyyden ja työelämän. Naisten sen sijaan annetaan ymmärtää, että kunhan vaan tarpeeksi yrittää sitä voi olla sekä loistava äiti että uraihminen. Sitä ei kerrota, että mikään yrittäminen koskaan ei ole tarpeeksi. Kärjistäen: miesten kohdalla tasapainottamisen ongelmaa ei ole, kun taas naiset saavat syyttää vain itseään siitä, jos kun he epäonnistuvat yksityisen ja julkisen alueiden yhdistämisessä. Tätä epäonnistumista patriarkaattinen yhteiskunta tukee väsymättömästi.

Miehet ovat avioliitossa suuria voittajia ja vahvasti saamapuolella ja yhteiskuntamme on Pennyn mukaan rakennettu tälle epätasa-arvolle. Miehen valta on normalisoitu ja normaali määritellään miesnäkökulman kautta. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää myös, miksi syntyy niin kova älämölö, kun naiset eivät enää kiltisti pysykään ruodussaan. On tavallaan varsin ymmärrettävää, että miehet eivät halua luopua etuoikeuksistaan. Onneksi toisenkinlaisia miehiä on ja heitä on yhä enemmän. Heidän määränsä kasvaa jatkuvasti.

Feministimiehet ovat uhka patriarkaatille ja toksisen maskuliinisuuden sosialisaation käytännöille. Tämä tulee esiin mm. siinä, että tasa-arvoa kannattavia miehiä halveksutaan ja heidät pyritään leimaamaan ei-oikeiksi-miehiksi.

We would do well to recall that for centuries there was a quota for representation of men in politics and the press, sometimes legally enforced, sometimes so universally accepted that it didn't have to be codified in law. The quota was 100 percent.

Patriarkaatti osaa lukemattomia näppäriä keinoja, joiden avulla se pyrkii pitämään muut kuin ei-valkoiset heteromiehet työelämän johtopaikoilla. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa työnhaun sukupuolikiintiöt, joita valkoisia heteromiehiä suosivat valkoiset heteromiehet ovat kritisoineet siitä, että kiintiöt estävät sen, että työtehtävään palkattaisiin paras mahdollinen hakija. Se, mikä tässä keskustelussa unohtuu on, että vuosisatojen ajan parhaana kandidaattina on automaattisesti pidetty valkoista heteromiestä. Tätä valkoisen heteromiehen 100 prosentin kiintiötä ei kuitenkaan ole pidetty minkäänlaisena ongelmana.

Penny osoittaa kerran toisensa jälkeen, miten kapitalistinen patriarkaatti pyrkii vaientamaan naiset, rodullistetut sekä homo- ja transseksuaalit liikuttiin sitten millä yhteiskunnan tasolla tahansa. Tähän vaientamiseen osallistuvat vahvasti myös mainokset, elokuvat, tv-sarjat yms.

Kun nainen kirjoittaa erityisesti naisen asemaa pohtivan ja tarkastelevan romaanin tai ohjaa elokuvan sitä kritisoidaan siitä, että teos ei edusta kaikkia ihmisiä. Taas kerran, vastaavaa kritiikkiä ei esitetä mieskirjailijoille tai miesohjaajille, vaan heidän teoksiaan pidetään universaalisti kattavina. Tämä keskustelu on Suomessa tullut varsin tutuksi esimerkiksi Saara Turusen romaanien kohdalla.

Mutta kun tämä teos ei ole yhtään mulle, en löydä siitä itseäni, valittaa valkoinen heteromies. Jostakin syystä naisilta vaaditaan, että heidän teostensa pitäisi ottaa huomioon kaikki ihmiset, kun taas valkoiset heteromiehet ovat satojen vuosien ajan saaneet napanöyhtäillä omassa positiossaan ilman että heitä olisi vaadittu ottamaan huomioon ketään muita kuin itsensä.

On hurjan voimaannuttavaa, kun löytää lukemastaan kirjasta oman tarinansa ja positionsa. Mitä useampia vähemmistöidentiteettejä ihmisellä on, sitä harvemmin tällainen tilaisuus kuitenkin tarjoutuu, koska em. identiteettejä käsitteleviä teoksia on yksinkertaisesti niin vähän. Itse sain Bitch Doctrinea lukiessani vahvan kokemuksen siitä, että on olemassa joku - kuten Laurie Penny - joka kokee juuri niin kuin minä. Tässä suhteessa erityisen avaava oli hänen seuraava lauseensa:

I've never felt quite like a woman, but I've never wanted to be a man, either.

Bingo! On yksi juttu kokea ulkopuolisuutta yleensä, mutta vielä tuskallisempaa on kokea sitä ns. omiensa - omassa tapauksessani muiden naisten - seurassa. Sukupuolivaihtoehdot ovat rajoittuneita, eivätkä ne tarjoa läheskään kaikille samaistuttavaa positiota. Asian tekee astetta vaikeammaksi se, kuten Penny huomauttaa, että nainen on ensisijaisesti nainen ja vasta toiseksi ihminen. Valitettavan usein nainen on edelleen samassa tilanteessa kuin Henrik Ibsenin vuonna 1869 kirjoitetun näytelmän Nukkekoti päähenkilö Nora Helmer, joka vaatii oikeutta tulla tunnustetuksi ihmiseksi sanoillaan "Jeg tror at jeg er først og fremst et menneske."

Penny kirjoittaa, miten naisia kohtaan esitetyt kulttuuriset vaatimukset tulevat julki transnaisia kohtaan esitettyjen vaatimusten kautta. Transnaisten odotetaan representoivan erityistä naisellisuutta,  jonkinlaista superia feminiinisyyttä, jota ilmaistaan esimerkiksi hameen ja korkokenkien avulla. Transnaisen kuuluu ilmaista olemisessaan naiseuden attribuutteja, joka kulttuurisesti tarkoittaa, että transnainen tekee identiteettinsä oikein vain vahvistaessaan naisiin liitettyjä stereotypioita.

Naiseuden oikein tekemisen mallia löytyy kosolti mainoksista, jotka joko julkisemmin tai piilotellummin välittävät kuvaa, joka kertoo minkälainen on "oikea" nainen. Mainosten naiskuvan Penny tiivistää seuraavasti:

[b]ehave, be quiet and pretty and compliant, control your messy, hairy, hungry self, or you are not a woman at all.

Koska tytöistä kasvaa naisia tyttöjä kohtaan osoitetaan jatkuvasti vaatimuksia, joista monet ovat ristiriitaisia ja omiaan edesauttamaan suurta hämmennystä. Tämä koodisto tulee esiin paljaimmillaan siinä, miten tyttöjä vaaditaan olemaan kauniita ja seksikkäitä pukeutumista myöten, mutta jos tyttö raiskataan on se hänen ja hänen liian provosoivan vaatetuksensa vika. Mitäs pukeutui niin avonaiseen toppiin ja lyhyeen hameeseen -tyyppiset kommentit ovat arkipäivää. Tytön tulee olla mieskatsetta varten, mutta kun häntä kohdellaan huonosti ja väkivaltaisesti se on tytön oma vika. Yhtä lailla tytöiltä odotetaan, että he ovat itsenäisiä eivätkä tukeudu miehiin, mutta samaan aikaan heitä syytetään juuri samasta asiasta.

Seuraava Pennyn esittämä vetoomus on yksi Bitch Doctrinen tärkeimmistä:

So please, just stop it. Stop telling girls contradictory things. Stop telling them that they're worthless if they're not sexy, beautiful and willing and then shaming them into believing that if they were raped, it must have been their fault for dressing like sluts. Stop telling them they have to be high-achieving and independent and not rely on a man and then hating them for any freedom they manage to hold on to.

Mutta arvatkaas mitä! Naiseus ja mieheys ovat täysin keksittyjä kategorioita, joiden avulla ihmisiä kontrolloidaan ja joihin liitetyt käytännöt ja niihin sisältyvät valta-asetelmat meitä vaaditaan allekirjoittamaan. Tämän tajuaminen, Penny muistuttaa, on oleellista, jotta voi ymmärtää miten seksismi ja misogynia toimivat muiden kuin ei-valkoisen heteromiehen alistamiseksi. Tässä kohdin kannattaa vetää esiin oma mielikuvitus ja kuvitella maailma, jossa ei olisi sukupuolikategorioita. Monelta osin tämänkaltaisen maailman pelkkä kuvittelu tuntuu lähes mahdottomalta, koska naiseus ja mieheys ovat niin syvällä ihan joka kohdassa kulttuurimme rakenteissa.

Kuvitteleminen on tärkeää. Se on myös vastarintaa sille yleisesti tarjotulle ajatukselle, että vaihtoehtoja ei olisi. Nykyisenkaltainen sukupuolijärjestelmä ei ole luonnonlaki, vaan ihmisten työn tulosta. Vaikka se vaikuttaa kiveen hakatulta, sitä on mahdollista muuttaa, rapauttaa kapitalistisen patriarkaatin perusteita kivi kiveltä.

Ihmisluonne huomioon ottaen on sinänsä täysin ymmärrettävää, että ne, joilla on kosolti valtaa ja etuoikeuksia haluavat pitää niistä kynsin hampain kiinni. Yksi tapa tarrautua kiinni omaan etuoikeutettuun positioon on vaatia kritiikkiä esittävältä vaihtoehtoja kritisoidun asian tilalle. Ajatuskulku menee niin, että on parasta pitää turpansa kiinni, jos ei ole tarjota vaihtoehtoja. Tähän samaan liejuun osuu myös viimeaikainen keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten sormella osoittelu niitä nuoria kohtaan, jotka ovat alkaneet esittää vaatimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Ei tarvitse kauankaan somessa pyöriä, kun löytyy herra tai rouva X, joka kysyy ilmastoaktivistinuorelta: no, mutta mitäs sinä itse olet tehnyt? Herra ja rouva X:n kohdalla kyse ei kuitenkaan usein ole ilmastonmuutoksesta lainkaan vaan nuorten hiljentämisestä. Kun vielä otetaan huomioon, että vaatimuksia esitetään erityisesti nuorille naisille käy selväksi, että naisviha ja halu kontrolloida naisia se tämänkin asian pohjalta löytyy.

Bitch Doctrine on kirja, jonka haluan ehdottomasti omistaa. Niinä päivinä, kun tuntuu, että en jaksa taistella tasa-arvoisemman maailman puolesta on hyvä ottaa Bitch Doctrine käteen ja imeä siitä virtaa.

Onneksi meillä on Laurie Penny.


Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Kaikille!



Laurie Penny: Bitch Doctrine - Essays for dissenting adults
373 sivua
Bloomsbury Circus (2017)

Kun ilmastonmuutos ahdistaa - Emma Puikkonen: Lupaus

"Minä suojelen sinua kaikelta,
mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää,
jota minun hento käteni ei torjuisi."

Ylläolevia Ultra bran säkeitä lauloin ahkeraan, kun olin raskaana ja niitä huomasin tapailevani useaan kertaan myös lukiessani Emma Puikkosen uutuusromaania Lupaus. Siinä nimittäin teoksen päähenkilön Riinan isä lupaa tehdä samoin: suojella tytärtään kaikelta ja saman lupauksen Riina tekee tyttärelleen Seelalle.

Vaan kovinpa vähän kukaan ketään kykenee suojelemaan, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Sen joutuu huomaamaan myös Riina, joka valmistautuessaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin päätyy äärimmäisiin varautumistoimiin.

Puikkosen romaani on vahvasti ajankohtainen. Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta on käynyt viime päivinä kiivaana myös ympäri somea, jossa moni vanhemman sukupolven edustaja repii sukka- ja pelihousunsa törmätessään nuorten ilmastonsuojeluaktivismiin.  Kun ensin on ollut mukana tuhoamassa planeettaamme  tulevien sukupolvien elinolosuhteista välittämättä ja sen jälkeen osoittaa syyttävällä sormella nuoria, jotka vaativat meitä aikuisia ryhtymään tekoihin, en voi kuin hävetä kuulumistani keski-ikäisten joukkoon. Propsit nuorille!

Lupauksen tarinaan ilmastonmuutoksen merkit hiipivät vähitellen. Sateet pitenevät. Punkkikannat kasvavat ja muuttuvat ihmisen kannalta vaarallisemmiksi. Turistit "kiljuvat ja nauravat", kun jäälohkareet irtoavat seinämästään.

Ongelma on ihminen ja hänen toimintansa. Luonnolla menisi niin paljon paremmin ilman ihmistä.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Riinan ja Seelan tarinan lisäksi Lupaus kertoo myös Riinan veljestä Robertista, joka tekee tutkimusmatkoja Grönlannin jäätiköille.

Puikkosen romaani ei etene kronologisesti, vaan sen sidoksena kulkee kerronnan perustasoon nähden tulevaisuuteen sijoittuva kuvaus Riinasta, joka on joutunut hoitolaitokseen ilmastoahdistuksensa vuoksi.

Riinan kohtalon myötä esiin nousee myös normaalina pidetty ja yhteiskunnallisesti hyväksytty. Tässä suhteessa avaava on Riinan huomio siitä, että hänen "ymmärryksensä on erkaantunut yhteiskunnallisesta ymmärryksestä." Riinan mielenterveyden järkkymisen myötä Puikkonen ikään kuin pakottaa lukijan kysymään, eikö normaalimpaa ole ahdistua ilmastonmuutoksesta kuin olla sen suhteen välinpitämätön?

Seelan kasvaessa Riina joutuu hänen kanssaan useasti törmäyskurssille. Avioeron jälkeen hän asuu kaksin tyttärensä kanssa ja tämän tarve saada äidiltään huomiota tuntuu toisinaan vaatimusten sarjalta, johon Riina ei millään jaksaisi vastata.

Haluan tunkea Seelan suuhun jotain jotta saisin hänet hiljaiseksi. Katson ympäri keittiötä, mikä se voisi olla, kapusta, patonki, kaulin?

Puikkonen kuvaa Seelan kasvua irti äidistä kohti maailmaa ja omaa elämää ja Riinan vaikeuksia päästää irti tyttärestään. Äidin ja tyttären väliin kasvaa tyhjää ja lauseet, joita Riina on aiempina vuosina tyttärelleen sanonut alkavat näyttäytyä naurettavina ja epätoivoisina. Seelan teini-ikä aiheuttaa enenevää kahnausta ja ehdin jo mielessäni kritisoida, että taas kerran vahvistetaan stereotypiaa teineistä maailmanneksi hankalimpina tyyppeinä, joiden sielunelämää ja tekoja vanhempien on mahdoton ymmärtää saati hyväksyä. Vaan maltetaanpa hetki.

Yksi Lupauksen puhuttelevimpia kohtia on, kun Riina, jolle tytär ei juuri enää suostu puhumaan, saa kuulla tämän ajatuksista television välityksellä. Kyseessä on koulun kautta järjestynyt tapaaminen pääministerin kanssa ja mitä tekeekään Seela? Saa tärkeine kysymyksineen pääministerin näyttämään idiootilta. Pointsit Seelalle! Teini rulez!

Robertin tarina vaikuttaa osin muuhun kertomukseen ympätyltä ja siihen liittyy sivupolkuja, joita en täysin purutyötä tekemättä ole valmis nielemään. Toisaalta Robertin kautta Puikkonen laajentaa ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä ja tuo esiin myös miesten välisen rakkaussuhteen. Erityisen ilahduttavaa on, että Robertin ja hänen poikaystävänsä Neevin rakkaussuhdetta käsitellään Lupauksessa ilman mitään erityisiä filttereitä. Ihan niinku normijuttuna!

Kun Seela on pikkutyttö hän haluaa kirjoittaa Robertin tarinan muistiin. Tämän mikrotason muistiinkirjoituksen Puikkonen yhdistää hienolla tavalla laajempaan maailman muistiin kirjoittamisen problematiikkaan. Se, mitä tapahtuu ja se mitä koetaan on kuitenkin aina enemmän kuin se mitä voidaan muistiin tallentaa.

Kaikki pitäisi kirjoittaa muistiin: hidas humina jonka ihminen voi kuulla kun maapallo kääntyy, jos on yksin korkealla paikalla, muuttolintujen äänet, niiden kaikkeus, keltainen väri siinä yhdessä pensaassa ...

Kielellisesti Lupaus jakautuu mielenkiintoisesti kahtia. Arkielämää ja ihmisten tekemisiä Puikkonen kuvaa konstailemattomasti ilman sen kummempia kielellisiä tehokeinoja. Luontoon liittyvät kuvaukset ja ihmisen sekä luonnon välistä suhdetta esiintuovat kohdat sekä ylipäätään ne osat tekstiä, joissa luontomaailma on jollakin tapaa läsnä ovat paikoitellen - kuten edellä olevasta sitaatistakin käy ilmi - kauneudessaan pysähdyttäviä ja suorastaan huikaisevia. Kielellinen rekisterivaihtelu kertookin tässä romaanissa omaa tarinaansa luonnon merkityksestä ihmistä suurempana.

Lupauksen kauneimpia kohtia on kuvaus ihmisen sulautumisesta yhdeksi luonnon kanssa. Tämä teoksen loppusivuilta löytyvä kuvaus olisi hieno päätös tälle romaanille, mutta tarinan dramaturgia vaikuttaisi vaativan, että teos päättyy sen ydintarinan - Riinan ja Seelan välisen suhteen  - tarkasteluun. Tämä on tavallaan sääli, vaikkakin itse tarinasta käsin motivoituva loppuratkaisu, joka sekään ei ole huono ja jättää lukijalle vahvan viestin siitä, että toivo on nuorissa ja tulevaisuudessa.

Juuri nyt tarvitaan kuitenkin erityisesti tekoja ja Lupauksen kaltaisia kirjoja, jotka käsittelevät ilmastonmuutoksen ulottuvuuksia niin taitavasti kuin Puikkonen tässä romaanissaan tekee.




Emma Puikkonen: Lupaus
299 sivua
WSOY (2019)


Helmet-haaste kohta 22: ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Naiset vankilassa - Rachel Kushner: The Mars Room

It's hard to live on the streets. In prison, you can be someone. Life has order if you know how to do time, and I know. I'm an expert.

Rachel Kushner ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen aiemmin lukenut hänen romaaninsa The Flamethrowers, joka oli melkoinen wild ride ja jonka kyydistä nautin kovasti, vaikka aina en ihan tiennytkään, missä oltiin menossa.

The Mars Room on tyyliltään The Flamethrowersia hillitympi. Tämä ei ole moite, eikä kehu, vaan tosiasia. Kushnerin uutuus kertoo naisvangeista, joka aiheena ei ole mitenkään uusinta poppista, mutta jota Kushner käsittelee tavalla, joka imeyttää minut osaksi tämän kirjan tapahtumia niin, että huomaan lukevani The Mars Roomia sivun toisensa jälkeen hartaan keskittymisen vallassa.

Kirjat, joita luen eivät useinkaan ole "en voinut laskea kädestäni" -tyyppiä, koska en etsi lukemastani ensi sijassa vetävää tarinaa. Kiinnostavaa ja Kushnerin romaanin voimasta kertovaa on, että vaikka The Mars Room ei ole virtaviivainen tarinajatkumo se onnistuu siitä huolimatta hypnotisoimaan lukijansa.

Kushner kuljettaa tarinaa eteen päin liikkumalla sekä ajassa että eri näkökulmissa. Näin hän sekä estää "liiallisen" tarinaan uppoutumisen että tuo teokseensa valtavasti lisäsyvyyttä. Eri näkökulmien kautta lukija saa tietoa, jonka kertominen suoraviivaisen narratiivin kautta olisi vaikeaa ellei mahdotonta ja näkökulmat myös tavallaan pakottavat lukijan reflektoimaan lukemaansa. Vaikutelma on sama kuin jätettäessä puuro hautumaan hellalle.

The Mars Room kertoo karua kieltä yhdyvaltalaisesta Stanvillen naisvankilasta, jossa ihmisoikeudet eivät todellakaan juhli. Heti teoksen alussa teinityttö synnyttää lapsen vankilan vastaanottotilassa ja häntä lohduttamaan menevät vangit viedään eristykseen, koska vankien keskinäinen kanssakäynti on häiriköintiä vankilan järjestyssääntöjä vastaan.

On astuttu julmaan maailmaan, jossa toisilla on valta, toisilla ei juuri mitään. Maailmaan, jonka ovet monen kohdalla aukeavat vain sisään päin. Näkökulmien kautta Kushner taustoittaa tapahtumia ja saa lukijan pohtimaan, missä määrin kohtuullista tai kohtuutonta on, että teoksen päähenkilön Romy Hallin tuomio on kaksi elinkautista + kuusi vuotta.

Kushner tarkentaa katseensa Romyn lapsuuteen ja nuoruusvuosiin, mutta ei tee tätä niinkään selittääkseen sitä, mitä Romy myöhemmin teki, vaan pelkästään todentaakseen, mitkä ovat Romyn lähtökohdat elämään: äiti, joka on tytärtään kohtaan kylmäkiskoinen ja raiskatuksi tuleminen 11-vuotiaana. Rikkonainen nuoruus, väärä kaveripiiri sekä ajautuminen huumeiden käyttäjäksi ohjaavat Romyn elämänsuuntaa. Hän päätyy tanssijaksi The Mars Room - nimiseen stripparipaikkaan, jossa hän tapaa miehen nimeltä Kurt Kennedy, joka koituu hänen kohtalokseen.

The Mars Room sisältää kohtia, joista on helppo nähdä, että väärä valinta muuttaa elämän suunnan tavalla, joka on peruuttamaton. Romyn elämän solmuun menemiseen vaikuttavat myös yhteiskunnan asenteet ja sukupuolten välinen tasa-arvon puute. Hän on nuoresta alkaen leimattu tavalla, jota nuori poika ei koskaan olisi.

Did you ever notice that women can seem common while men never do? You won't hear anyone describe a man's appearance as common. The common man means the average man, a typical man, a decent hardworking person of modest dreams and resources. A common woman is a woman who looks cheap. A woman who looks cheap doesn't have to be respected and she has a certain value, a certain cheap value.

Se, että nainen määritellään "halvaksi" muuttuu sisäistyneeksi kokemukseksi, jota vastaan on vaikea taistella. Tämä on asia, jolla on seurauksensa.

Romyn kohdalla oikeudenmukainen oikeuskäsittely voisi tehdä asioista edes hieman helpompia, mutta pahaksi onnekseen hänelle määrätään yleisen oikeusavun piiristä surkea asianajaja. Oikeuslaitos ei tarjoa oikeutta sille, jonka asianajaja ei sitä osaa/pysty/jaksa vaatia. Oikeudenkäynnistä tulee näin oikeuksien menettämisen paikka.

The Mars Room herättää raivoa ja erityisesti näin käy silloin, kun Romylta lakkautetaan huoltajanoikeudet hänen poikaansa. Noin vaan ilman mahdollisuutta valittaa asiasta. Naps. Koska olet rikollinen, joka on tuomittu kahteen elinkautiseen rangaistukseen ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä.

Kylmäävää on myös se, miten Stanvillessa vankeja pidetään automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkana, eikä heidän haluta tästä asemastaan edes nousevan. Teoksen henkilögalleria on kiinnostava ja erityisesti kuolemaantuomittujen vankien osastolta löytyy herkullisia tyyppejä, kuten entinen säärimalli Betty LaFrance. Kushner ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi kuvaamiaan ihmisiä, vaan näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassakin.

Lienee mahdotonta kirjoittaa tästä kirjasta mainitsematta tv-sarjaa Orange is a new Black, joten mainitsen sen nyt. Sen suurempia yhtäläisyyksiä ja eroja Kushnerin romaanin ja ONB:n välillä en kuitenkaan kykene tekemään, sillä huonona tv-sarjakatselijana olen nähnyt ONB:sta vain muutaman jakson sen ensimmäiseltä kaudelta.

Kushnerin tekstissä on valtavasti imuisaa draivia. Sen kiihkeästä karheudesta voi löytää samantyylistä kauneutta kuin Merihaan betonikerrostaloista. Romyn kohtalo tulee lähelle kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ajatus siitä, että elämä voi olla niin vaikeaa, että on helpompi elää vankilassa kuin sen ulkopuolella palautti mieleeni jokin aika sitten lukemani uutisartikkelin, joka kertoi japanilaisista eläkeläisistä, jotka tekevät pieniä varkauksia päästäkseen vankilaan, koska siellä on paljon viihtyisämpää kuin siviilissä.

The Mars Room vahvistaa näkemystäni siitä, että Kushner on kirjailija, jonka tekemisiä kannattaa seurata valppain mielin. Hänellä on kyky kirjoittaa niin, että se tuntuu lukijan sisuskaluissa asti. Onneksi kirjahyllystäni löytyy hänen romaaninsa Telex from Cuba.



Rachel Kushner: The Mars Room
338 sivua
Scribner (2018)

"Auringon ruskistettu voi" ja muita tyyliseikkoja - Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

It's all about style.

Kaikki on kiinni tyylistä.

Pitkän miettimisen ja asioiden aivosokkeloisten käytävien läpi kuljettamisen jälkeen voimme tulla johtopäätökseen,  kun nyt niin olemme päättäneet tehdä, että tyylillä on keskeinen merkitys.

Muul välii ku tyylil.

*

Tyyli on viisikirjaiminen sana ja sen lisäksi substantiivi ja kun tyylillä aloittaa lauseen se on myös subjekti, jolloin voi sanoa, että tyyli on tärkein.

Asioita voi ilmaista monella eri tyylillä. Kirjassaan Tyyliharjoituksia Raymond Queneau kertoo yhden ja saman pienen tapahtumasarjan 99 eri tyylillä.

Raymond Queneau (1903-1976) oli ranskalainen kirjailija, joka yhdessä matemaatikko Francois Le Lionnais'n kanssa perusti vuonna 1960 kokeellisen kirjallisuuden työpajan nimeltä Oulipo (Ouvroir de Littérature Potentielle). Oulipon jäsenet tekivät erilaisia kirjallisia kokeiluja, joiden pohjana he käyttivät etukäteen valittua sääntöä. Säännöistä tunnetuimpia ovat lipogrammi, jossa tekstissä ei käytetä ollenkaan tiettyä kirjainta tai S+7, jossa jokainen substantiivi korvataan seitsemännellä sen jälkeisellä sanakirjasta löytyvällä sanalla. Tunnettuja oulipolaisia kirjailijoita ovat mm. George Perec ja Italo Calvino.

Tyyliharjoitusten esipuheessa teoksen suomentaja Pentti Salmenranta kirjoittaa, että Queneau sai idean Tyyliharjoituksiin konsertista, jossa esitettiin Bachin Die Kunst der Fuge. Tätä teosta kuunnellessaan hän pani merkille, että eri kappaleiden jaksot olivat muunnelmia yhdestä ja samasta teemasta ja päätti soveltaa teemavariointia kirjalliseen esitystapaan.

Osa Queneaun käyttämistä tyyleistä on varsin mielikuvituksellisia ja ne jäävät lähinnä kuriositeeteiksi. Joka tapauksessa Queneau onnistuu erinomaisesti valitsemiensa tyylien kautta tuomaan esiin, miten paljon siihen, miten tarinan koemme vaikuttaa tyyli, jolla se on kirjoitettu. Tämä on mielenkiintoista, sillä ne vaikutelmat, joita tyyli ilmaisee eivät ole ensisijaisesti kirjoitetussa, vaan tekstin kautta ilmaistussa sanomattomassa.

Queneaun "minikertomuksia" lukiessa on helppo panna merkille, miten omat assosiaatiot lähtevät ihan eri suuntiin riippuen siitä, millä tyylillä tarina on kirjoitettu. Queneau leikittelee niin aikamuodoilla kuin aisteillakin ja melkeinpä pitää lukijaa kädestä näyttäessään, miten oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Queneaun kertoman pikkutarinan voi tiivistää muotoon: Mies menee bussiin ruuhka-aikaan. Bussissa on huopahattua käyttävä mies, joka suuttuu toiselle miehelle. Myöhemmin ensin mainittu mies näkee toiseksi mainitun miehen uudelleen.

Otan seuraavassa muutaman esimerkin eri tarinaversioiden ensimmäisistä lauseista. Sulkuihin olen merkinnyt Queneaun kyseissä tarinassa käyttämän lähestymistavan.

"S-bussi, ruuhka-aika." (Muistiinpanoja)

"Keskellä päivää ja päivällisaikaan hankkiuduin ja nousin täyden ja ahtaan S-linja-auton ja paikallisliikennekulkuneuvon takasillalle ja parvekkeelle, joka vie ja kuljettaa ihmisiä ja matkustajia Contrescarpen ja Champerretin väliä." (Kahdentaen)

"Rämisten ja päristen jarrutti kitisevä S-bussi hiljaisen jalkakäytävän reunalle." (Kuulo)

"Oi platinakärkinen täytekynä, anna joustavan ja notkean kulkusi jäljittää tälle yhdeltä puolelta satinoidulle paperille nuo aakkoselliset vaot, jotka säkenöivien silmälasien lävitse tulevat välittämään ihmisille tämän narsistisen ja onnibusilistisluontoisen historietin." (Puhuttelu)

"Kun auringon ruskistettu voi oli aikansa minua paahtanut, nousin pistaasibussiin jossa kuhisi ruokailijoita aivan kuin toukkia ylikypsässä juustossa." (Gastronomisesti)

"Kuinka voisi kuvailla kymmenen yhteenpuristetun ruumiin luoman kontaktin antamaa vaikutelmaa S-bussin takasillalla Lisbonnekadun läheisyydessä jonain päivänä kahdentoista aikaan?" (Kykenemättömyyttä)


Tyyliharjoituksia on teos, johon jokaisen kirjoittamisesta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti tutustua. Sillä on paljon annettavaa myös lukijalle, jota kiinnostaa pohtia kirjailijan tehokeinoja tekstiuniversumien luomisessa.



Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
214 sivua
Exercises de style (1947)
Suomentanut Pentti Salmenranta
Otava (1991)

Näytelmä joka hajotti hallituksen - Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Se saattaa upota

Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi.
(Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.)

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa.

Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus.

Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille leikkaukset ainoana mahdollisuutena pitää talous tasapainossa. Fake news. Parempiakin keinoja on, mutta niitä ei ole haluttu käyttää.

Viime vuosien politiikan voisi tiivistää kahteen osaan. Ensimmäinen on lupaus. Toinen lupauksen rikkominen. Ensimmäiseen osaan kuuluu esimerkiksi lupaus siitä, että koulutuksesta ei leikata. Tämän vakuuttamiseksi otettiin käyttöön ilmaisu koulutuslupaus. Toiseen osaan kuuluvat luvut, jotka osoittavat, kuinka paljon koulutuksesta on leikattu.

Leikkauksia

Edellä mainittu tuskin yllättää ketään, mutta Kansallisteatterin Yhdestoista hetki avaa politiikkaa ja poliittista suhmurointia tavalla, joka paljastaa, että asiat ovat vielä paljon huonommin kuin mitä aiemmin olen edes uskaltanut kuvitella niiden olevan. Poliitikot ovat nostaneet ongelmaksi julkisen talouden, joka on saatava kuriin ja tasapainoon. Tämä "tervehdyttämis"politiikka kutsuu jokaista suomalaista ja osallistumisemme välineiksi olemme saaneet Kikyn ja lomarahojen vähentämisen. Ongelmana ei sen sijaan ole nähty rikkaistoa ja yrityksiä, jotka rikastuvat rikastumistaan suurimman osan kansasta kustannuksella mm. vero"suunnittelun" avulla.

Esa Leskisen ohjaama Yhdestoista hetki näyttää, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on ongelma vain juhlapuheissa. Todellisuudessa se on ollut lähinnä valtaapitävien tavoite. Jos aiemmin ei ole kehdattu lausua ääneen, että köyhät ovat rikkaiden syöpä, joka pitäisi sädehoitaa pilaamasta hyviä bileitä on tullut yhä hyväksytymmäksi vastuuttaa köyhät omasta elämästään ja työntää heidät niin syrjään, että he eivät pilaa parempiosaisten maisemaa. Se kun on kuule ihan oma valinta se köyhyys -tyyppinen puhe on muuttunut salonkikelpoiseksi. Kellä on, sille lisää kuormakauhalla kauhattakoon ja kellä ei ole, siltä vihoviimeisetkin vietäköön.

Yhdestoista hetki hyödyntää poliitikkojen ja muiden Tärkeiden Ihmisten - tyyppiä Björn Wahlroos ja Matti Apunen - puheenvuoroja ja samalla heidät vastuutetaan sanoistaan. Vastavoimaksi nousevat mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn näkemykset, joita esittää ranskaksi Timo Tuominen ja laulaa päälle vielä Jacques Brelin laulun ja saa esityksestään spontaanit ja ansaitut aplodit.

Näyttelijät taipuvat esityksessä moneksi  ja kerääntyvät visuaalisesti suuremmaksi hahmoksi virkamiespukeutumisen kautta. He antavat itsestään sekä kasvot että kasvottomuuden.

Kasvottomat

Kansallisteatterin suuri näyttämö hohtaa kylmää ja armotonta valoa. Vaikutelma on mekaaninen ja talouden kovia arvoja korostava. On liukuportaita, lasisia kabinetteja ja metallipintoja, mutta esityksen poliitikot joutuvat myös jättämään turvapesänsä ja astumaan metroon tavallisen kansan pariin. Se saa heidän nenänsä nyrpistymään ja korostaa sitä, että kansaa ei haluta kohdata kasvoista kasvoihin, vaan pitää se pelkästään puheissa.

Yhdestoista hetki on iso pala. Niin kurkussa kuin muutoinkin. Esitys nojaa vahvasti tutkimusraportteihin ja asiantuntijatietoon, joten sen sanomaa ei voi selittää pois vetoamalla siihen, että kyseessä olisi pelkkä näytelmä. Se ei ole hyvän mielen teatteria, vaan todellisuutta. Se saa tuntemaan avuttomuutta, mutta onneksi myös halua ryhtyä vastarintaan. Se on tervetullutta kansan kutsumista yhtymään ja ryhtymään. Minut se saa myös ajattelemaan lämpimin fiiliksin perustuslakia, joka vielä toistaiseksi on pystynyt pitämään kurissa hulluimmat poliittiset ylilyönnit.

Loppupuolella Yhdestoista hetki kuitenkin hajoaa liiaksi ja niin tärkeä teema kuin ilmastonmuutos onkin sen ymppääminen osaksi tarinaa sammutettuine valoineen ja paatoksellisine puheineen sortuu liialliseen saarnaamiseen.

Joo, me katsojat ollaan niitä tyyppejä, jotka esityksen jälkeen tarttuvat puhelimiinsa ja kytkevät ne päälle. Vihjaus käytöstapoihimme olisikin ollut hieno paikka päättää tämä näytelmä, mutta niin ei maltettu tehdä.

Yhdestoista hetki muistuttaa, että hiljaisuus on vaarallista ja demokratian kannalta tuhoisaa, sillä hiljaisuudessa uivat ja tekevät tekojaan meidän tavallisten kansalaisten päänmenoksi isoiksi itsensä korottaneet kalat, jotka uiskentelevat omia etujaan haaveihinsa keräten. Esityksen lopusta huolimatta tulin siihen tulokseen, että taidanpa äänestää ensi kuussa kansallisteatteripuoluetta.



Esa Leskinen - Sami Keski-Vähälä: Yhdestoista hetki
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis, Vesa Vierikko
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Tutkiva journalisti Jarno Liski
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu Jari Kettunen
Vastaava valaistusmestari Matti Tiilama

Kuvat: ©kansallisteatteri




Teatterilipusta kiitos Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi  

Joka päivä on naistenpäivä - haasteen koonti

Mitä luimme kerran -blogin Lauran sekä @ireadlikephoeberuns -instatilia pitävän Miran julkaisemaan Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen lähdin mukaan riemusta kiljuen.

Luen ylipäänsäkin voittopuolisesti naisten kirjoittamia kirjoja, joten tämän haasteen haasteellisuuselementti liittyi omalla kohdallani lähinnä siihen, että pyrin lukemaan sellaisia naisten kirjoittamia kirjoja, jotka hyvin voisivat löytyä klassikkoteosten listalta, mutta joita klassikkolistauksissa on harvemmin otettu huomioon, koska.

Niin miksi. No siksi, että on pidetty niin tärkeänä listata miesten kirjoittamia teoksia oli siihen aihetta tai ei.

Hyvän esimerkin klassikkoja käsittelevien teosten sukupuolivääristymästä  tarjoaa Erich Auerbachin länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksia käsittelevä Mimesis*, josta löytyy kokonaista yksi naiskirjailija eli Virginia Woolf.

Edes ikonisimmat naisklassikkokirjailijat  - Austen, Bronten sisarukset, George Elliot, Madame de la Fayette tai George Sand - eivät kelvanneet Auerbachille. Naiskirjailjoille on klassikkoteoksia käsittelevissä yleisesityksissä myöhemminkin jäänyt pikälti kuriositeetin tai ns. kiintiönaiskirjailijan osa.

Omalta osaltani valitsin tähän haasteeseen sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joiden klassikkoasemaa on kenenkään vaikea kiistää. Koska samaan aikaan Jokainen päivä on naistenpäivä -haasteen kanssa minulla oli menossa myös itse lanseeramani kokeellisen kirjallisuuden haaste näkyy kokeellisuus vahvasti myös niissä teoksissa, jotka pääsivät klassikkoseulastani läpi.



1. Kathy Acker: Tuntemattomien valtakunta



sitaatti:
Arabinainen:
...minun vittuni on ruusu tai tuulten henki. Haisen kaikelta. Sinun kyrpäsi ei koskaan pääse tänne sisälle koska et saa minua kiinni etkä voi laittaa minua vankilaan. Minä en ole minkään miehen tekemän häkin kyyhkyläinen.

Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein vaikuttaa suorastaan tunteelliselta.

2. Gertrude Stein: Herkät napit

sitaatti:
Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen.

Herkät napit on tutkimus kielestä. Siitä, miten kieli toimii ja miten me sitä käytämme tehdäksemme itseämme ymmärrettäväksi. Se paljastaa kielen säännöt, joita noudatamme niin automaattisesti, että emme tulee kiinnittäneeksi asiaan edes huomiota. Herkät napit kertoo, miten kieli toimii näyttämällä miten se ei toimi.





3. Mariaana Jäntti: Amorfiaana

Sitaatti:
Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas on mentävä, että viitttaus lakkaa? [...] Onko se identiteetti eli onko TÄMÄ = MINUN RUUMIINI? Eikö lause tarkoita mitään, onko se sulkulause, suljettu osasto, eristys?

Amorfiaana on mytologinen ja symbolinen. Siinä on monta kahvaa ja omista mieltymyksistä riippuu, mihin niistä haluaa tarttua. Amorfiaana tykyttää ja tyrkyttää. Se on naiskirjoitusta, joka Helene Cixous'n mukaan pakenee määrittelyjä ja teoretisointeja. Kirjoitusta, joka ei antaudu. Kirjoitusta, joka on jatkuvasti jo muualla kuin siinä paikassa, johon lukija yrittää sen vangita tutkiakseen sitä lähietäisyydeltä. Se on Medusa, joka ei tiedä naurunsa syytä tai jos tietääkin, ei sitä suostu missään nimessä kertomaan.





4. Djuna Barnes: Yömetsä

Sitaatti:
Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.

Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää. Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.


5. Magda Szabó: Katalin Street (postaus tulossa myöhemmin)


Kiitos Lauralle ja Miralle, jotka laittoivat tämän haasteen pystyyn!

Yleisön painostuksesta Joka päivä on naistenpäivä -haaste on myös saanut lisäaikaa ja haaste jatkuu aina vuoden 2020 naistenpäivään asti. Haasteen tarkemmista yksityiskohdista voit lukea Lauran blogista.



* * *


*Erich Auerbach, Mimesis - Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (SKS, 1992). Saksankielinen alkuteos Mimesis - Dargestellte Wirklichkeit in der abendländischen Literatur, 1946. Suomentanut Oili Suominen.

Hyvää naistenpäivää! - Imogen Binnie: Nevada

Hyvää naistenpäivää mukaan lukien transnaiset ja tällä kertaa erityisesti juuri transnaiset.

Transnaiseutta juhlistaakseni luin Imogen Binnien romaanin Nevada. Binnie on transnainen itsekin ja samoin on myös hänen romaaninsa päähenkilö Maria. 

Imogen Binnie on sanonut, että kertoessaan transsukupuolisesta päähenkilöstään hän on halunnut välttää transkokemuksen selittämistä cis-ihmisille, kuten usein tapahtuu, kun kyse on transihmisen kirjoittamista muistelmista. Nevada tosin ei ole muistelmateos, vaan fiktiota, eikä ole mitään erityistä syytä pohtia, missä määrin se perustuu tai ei perustu Binnien omiin kokemuksiin.

She's like, Jesus, can I get twenty minutes where I don't think about being trans, please?

Voin lukea Nevadaa vain omasta cis-positiostani ja ottaa Binnien tekstin sellaisena kuin se on kyseenalaistamatta päähenkilö Marian fiiliksiä ja hänen pohdintaansa transiudestaan ja identiteetistään. Maria miettii paljon sitä, miten hänen sukupuolensa luetaan ja mitä transina oleminen tarkoittaa. Jokainen häneen kohdistettu katse on ikään kuin tuomari, joka päättää "tuomitaanko" hänet naiseksi vai mieheksi.

Maria on töissä kirjakaupassa ja seurustelee Stephin kanssa, mutta heidän välisensä suhde on kompleksinen, jota edelleen vaikeuttaa se, että Marian on vaikea puhua Stephille tunteistaan ja siitä, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Binnie keskittyy kuvaamaan Marian transition jälkeistä aikaa ja sitä edeltävistä vuosista esiin nousevat lähinnä teiniajan dissosiaation kokemukset, jotka syntyvät Marian tavasta mytologisoida oma cooliutensa sekä hänen kokemansa outouden/toiseuden sisäistäminen tunnetasolla. Sen tajuaminen, että hän on trans, tapahtuu vasta myöhemmin.

Nevada on kielellisesti kiinnostava teos, sillä Binnie onnistuu tuomaan kielen rakenteen tasolla esiin Marian epävarmuuden ja hänen käymiensä keskustelujen ominaisluonteen, joille on tyypillistä jatkuva liike ja pysähtymättömyys. Tässä teoksessa ei todellakaan naulata totuusteesejä seinään, vaan kieli ja sen puheenomaisuus pitää sisällään jatkuvasti useita mahdollisuuksia sanotun suhteen. Voisi sanoa, että kieli toimii Nevadassa kyseenalaistuksen hyvässä palveluksessa ja pitää sanottua jatkuvassa avoimuuden tilassa.

I don't know, all right? Maria says. I just fuckin' - Some shit happened and then it wasn't like we suddenly hated each other or anything. I was just like, fuck, this relationship isn't good for me any more and she was like Yeah me neither and I was like Well. And she was like, Well, cool.

Rakenteellisesti Nevada jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Marian elämään New Yorkissa sekä hänen ja Stephin suhteeseen. Teoksen toisessa osassa Maria lähtee yksin road tripille kohti Nevadaa selvittääkseen päätään. Matkallaan Maria tutustuu Jamesiin, joka on potentiaalinen transnainen. James on "diagnosoinut" itsensä potevan autogynephiliaa, joka tarkoittaa, että mies kiihottuu seksuaalisesti kuvitellessaan itsensä naisena.

Otin Jamesin autogynephilian tässä tekstissä esiin lähinnä siksi, että se osaltaan tuo esiin, miten valtava on erilaisten seksuaali-identiteettien kirjo. Ray Blanchardin transseksuaalitypologiassa, joka käsittelee transitiota miehestä naiseksi autogynephilia jaetaan edelleen neljään eri luokkaan, joista asiasta kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin tästä.

Binnien romaani saa puusilmäisimmänkin panemaan merkille, miten karkealla tasolla liikutaan, jos seksuaalisia identiteettejä tarkastellaan pelkästään ns. pääkategorioiden - hetero-, homo- ja transseksuaalisuus - tasolla. Mm. tämän vuoksi Nevadan lukeminen tekisi erittäin hyvää niille, joille seksuaali-identiteetti on sillä tapaa selkeä asia, että sitä ei tarvitse erikseen miettiä. 

Marian newyorkilaiselämälle ominaista on pyöräily ja hän välttää julkisia liikennevälineitä ja liikkuu paikasta toiseen pyörällään. Pyörä toimii tässä romaanissa siten samantyyppisenä vapauden symbolina kuin mitä se on Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö.

Maria kuljettaa mukanaan Moleskine-muistikirjaansa ja haaveilee, että jonain päivänä hän kenties vielä kirjoittaa romaanin. Yksi Binnien teoksen hulvattomimmista kohdista on, kun Maria parodioi Hemingwaytä:

I am soldier in the First World War. I don't have very many feelings. I drink a lot and girls like me. We had a long conversation about whether she should have an abortion, but we didn't use the word abortion. The whole thing was a dream and I am dead.

Nevada on romaanina ihan harvinaisen freesin oloinen. Binnie kuvaa Mariaa isosiskomaisen lempeällä otteella ja rehellisesti tekemättä hänestä kiiltokuvaa tai transnaiseuden sankaria. Teoksessa on kosolti huumoria ja roppakaupalla rehellisyyttä, eikä Nevadasta löydy etsimälläkään
transmisery lit -tyylisiä aineksia.

Olen iloinen siitä, että sain tutustua Mariaan ja hänen opastuksellaan oppia uutta. Voin vaan yrittää kuvitella, miltä tämän kirjan lukeminen tuntuu ihmisestä, joka Marian tarinasta ehkä ensimmäistä kertaa löytää oman tarinansa romaanin muotoon kirjoitettuna.



Imogen Binnie: Nevada
242 sivua
Topside Press (2013)