Paheksutaanko vai eikö paheksuta? - Ossi Nyman: Patriarkaatti

Yksinkertaisinta olisi, jos väittäisin, että Ossi Nymanin Patriarkaatti on sovinistipullisteleva ja naisvihainen romaani. Tämänkaltaiselle väitteelle romaanista löytyy yllin kyllin perusteluja, mutta se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Romaanin päähenkilö Mauri on varmaan sukua Nymanin esikoisromaanin päähenkilölle, joka puolestaan muistutti paikoin vahvasti Ossi Nymania itseään, josta taas loogisesti seuraisi, jos annettaisiin seurata, vaan eipäs nyt annetakaan.

Nymanin romaani on nestettä ja pakenee kiinteitä tulkintoja. Oman käsitykseni mukaan Patriarkaatti kertoo siitä, mitä patriarkaatti aiheuttaa ihmisille ja minkälaisiin väkivallan tekoihin se saa miehet ryhtymään. Tämä ei ole kuitenkaan lainkaan ongelmatonta, koska edellisen skenaarion vuoksi Maurin on tapettava naisia, joka taas on aiheena varsin umpikulunut ja latautunut ja saa aikaan helposti hoh-hoijaa -reaktion, sillä onhan noita kuolleita nuoria naisia jo löydetty suunnilleen kaikista mahdollisista paikoista suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla kidutettuina ja tapettuina.

Minua häiritsee kun tuntuu, että Nyman on halunnut tarkoituksellisesti kirjoittaa romaanin, joka saisi ihmiset kauhistelemaan sitä. Tämä paheksuntatyrkyttelyksi kutsumani ilmiö on läsnä sekä teoksen yleisellä temaattisen naisvihamielisyyden tasolla, seksuaalisen väkivallan viemisessä kulttuurisesti pyhimmille alueille että yksityiskohtaisemmissa maininnoissa. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on, kun päähenkilö huomaa, että vessassa ei ole vessapaperia, mutta tilanteen pelastaa Miina Supisen romaani. En jaksa edes kysyä, miksi kyseessä ei voisi olla vaikka Juha Seppälän romaani, koska on niin ilmeistä, että Supisen romaani on mainittu tässä yhteydessä, jotta (nais)lukijat paheksuisivat asiaa. 

Ai niin. Voisin heilutella läppäkorttia, mutta en koe sitä aiheelliseksi.

Nyman luo onnistuneesti tilanteen, jossa hänen tekstiään on hankala paheksua, koska silloin sitä vaikuttaisi herkkähipiäiseltä "turhasta" loukkaantujalta. Tämänkään asian tiedostaminen ei tunnu yhtään mukavalta, vaan enemmän siltä että olen naishiiri mieskirjailijan pyydyksessä.

Romaanin alku tuo mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon. Mauri voisikin hyvin olla Patrick Batemanin tuntematon ja kaukainen suomalainen serkku. Siinä missä Bateman on pelkästään iljettävä on Nymanin romaanin päähenkilö kuitenkin huomattavasti monivivahteisempi ja vaikka häntä tekisi mieli inhota hän on välillä niin hukassa itsensä kanssa, että pienoisia sympatian tunteita herää lukijassa väkisinkin. Mauri on reppana tyyppi, jolla on pimeä puolensa ja varmaan taitava asiantuntija löytäisi hänen elämänhistoriastaan sopivat traumat, joilla puolustella hänen tekojaan.

Nyman tiedostaa aihevalintaansa liittyvät riskit ja hämmentää soppaa mm. seuraavanlaisilla maininnoilla:

Kaisan puoliso sanoi nyt elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta.

Minulle tosin on epäselvää, miten Kaisan puolison esittämä ajatuskulku vapauttaisi kirjailijan mahdollisista naisvihasyytöksistä.  On houkuttavaa ajatella, että Nyman leikkii tietoisesti naisvihan käsitteellä, mikä taas  ei ainakaan helpota hänen romaaninsa vastaanottoa.

Entä jos Ossi Nyman olisi nainen? Miten se vaikuttaisi hänen teoksensa vastaanottoon? Kuvitellaanpa, että Ossi Nyman olisi kirjoittanut Rakkauden Antarktiksen, jossa nuoren naisen kuolema kuvataan yhä uudestaan ja Sara Stridsberg puolestaan Patriarkaatin. Lukisinko näitä kirjoja silloin eri tavalla? Ja jos, niin missä suhteessa eri tavalla?

Edellisen pohtiminen pakottaa miettimään, millä tavalla kirjailijan sukupuoli mahdollisesti vaikuttaa teoksen tulkintaan ja kun sitä on jonkun aikaa miettinyt on pakko alkaa pohtia, mikä sukupuoli oikeastaan on. Mistä se koostuu ja minkä merkityksen itse kukin sille antaa? Samalla mietin kerrotun ja teoksen nimen välistä suhdetta ja sitä, miten nimi vaikuttaa sisällön kokemiseen. On pöyhkeää antaa romaanille nimeksi Patriarkaatti. Samalla kyse saattaa olla turvaamistoimesta, jolla kaikki mahdollinen teosta kohtaan osoitettu kritiikki voidaan selittää pois vetoamalla patriarkaatin myrkyllisyyteen. Aika ovelaa.

[o]li olemassa ihmisten luoma mielikuva tosimiehestä ja se mielikuva oli yrittänyt muuttua väkivalloin lihaksi jo monen tuhannen vuoden ajan.

Patriarkaatissa viitataan suoraan maskuliiniseen toksisuuteen, joten näppärä selittää väkivallan ja naisten huonon kohtelun kyseisen termin kautta. Minä olen yhtä vähän näppärä kuin maskuliininen toksisuus on hätävarakeino, jonka avulla miessikailuun tulisi suhtautua ymmärtäväisesti.

Lienee aika nostaa esiin kuvittelukortti. Patriarkaatissa jää epäselväksi, mitä todella tapahtuu ja mikä on Maurin unta, kuvittelua tai fantasiaa. Tästä päästään kysymään, että onko naisia kohtaan kohdistettu seksuaalinen ja muu väkivalta vähemmän vakavaa, jos kyseessä on fiktion sisäinen kuvittelu?

Vastaan itse. Ei ole. Olipa kerrottu sitten romaanimaailmallisesti totta tai henkilöidensä kuvitelmaa on naisten alistaminen ja kaltoinkohtelu naisten alistamista ja kaltoinkohtelua.

Patriarkaatti on monella tapaa hämmentävä teos. En esimerkiksi keksi perusteluja sille, miksi muutaman kerran lähes sama lause toistuu eri osissa teosta. En tiedä, onko tämä tarkoituksellista vai onko kyseessä copy/pasten lieveilmiö.

Horsmien varsissa oli keväisin vaahtopalloja, joiden jokaisen sisässä oli sylkikaskaan ihonvärinen toukka, joka oli kuin pieni sykkyrällä oleva vauva. (s. 50) 

Polun varrella kasvoi horsmia, joiden varsissa oli keväisin vaahtopalloja. Jokaisen pallon sisässä oli sylkikaskaan ihonvärinen toukka, joka oli kuin pieni sykkyrällä oleva vauva. (s.77()

Yhtä lailla teokseen sisältyvät suht pitkät elokuvaselostukset sekä presidentti Mauno Koiviston hautajaisten kuvaus vaikuttavat osin päälle liimatuilta ja siirtyminen saman kappaleen sisällä aivan eri aiheeseen tuntuu paikoin hieman kömpelöltä.

Paikoin Patriarkaatti yltyy tavoittelemaan (pseudo)filosofistyyppisiä korkeuksia, kuten vakuutteluissa siitä, miten buddhalaisuuden oppien sisäistäminen oikeuttaa minkälaiset teot tahansa, kuten vaikkapa toisen ihmisen tappamisen puhtain sydämin.

Kenties Mauri on psyykkisesti epävakaa tyyppi, jolla on useampia persoonia. Paikoin hänen ajatuksistaan on löydettävissä viitteitä yli-ihmisyysajattelusta. Hän mm. selittää syyllisyyden pariinkin kertaan "eräänlaiseksi äärimmäisen epäterveeksi yhteiskunnalliseksi kontrollijärjestelmäksi", jonka ulkopuolella hän itse katsoo/toivoo olevansa.

Patriarkaatti ei ole niitä kirjoja, joista sanotaan, että se on hyvä tai huono. Se on tahallisen kompleksiseksi rakennettu teos, joka pyrkii kampittamaan lukijansa. Se tarjoaa lukijan jalkojen alle maton, jonka se riemumielin myöhemmin riistää. On tietenkin taito sinänsä luoda näin tulkintoja hylkivä romaani, mutta minussa Nymanin teos aiheuttaa sen kaltaista epämukavuutta, josta en vaan onnistu pääsemään eroon. Ehkä se on hänen tarkoituksensakin.



Ossi Nyman: Patriarkaatti
200 sivua
Teos (2019)

Kokeellisen kirjallisuuden kokkir-haasteen yhteenveto

Alkuvuodesta lanseerasin kokeellisen kirjallisuuden (#kokkir) haasteen. Mulla oli unelma, että porukka innostuisi ylittämään rajojaan ja myös osa niistä lukijoista, joille kokeellinen kirjallisuus on vieraampi juttu altistaisi itsensä tutustumaan itselleen tyylillisesti oudompaan kirjallisuuteen.

Saahan sitä unelmia olla. Mitä silmiini on osunut täällä blogeissa, instassa ja twitterissä ei haasteeni juurikaan ottanut tulta alleen. Tämä on sinänsä tietenkin täysin ymmärrettävää, sillä mieluustihan sitä jokainen lukee niitä tuttuja ja turvallisia kirjoja, kauden uutuuksia ja teoksia, joita lukevat kaikki muutkin.

Jotta haasteeseen osallistuminen ei olisi jäänyt kiinni kokeellisen kirjallisuuden määrittelystä ja siihen liittyvästä problematiikasta oli lähestymistapa kokeellista kirjallisuutta kohtaan tässä haasteessa hyvin lempeä. Kokeellista kirjallisuutta olisi kaikki se kirjallisuus, jota lukija sellaisena pitää. Tätä kautta päästäisiin myös näkemään, kuka mitäkin kokeellisena pitää. Tai olisi päästy, jos haaste olisi kerännyt osanottajia.

Osallistuminen tähän haasteeseen taisi olla heikompaa kuin mihinkään kirjablogistanian haasteeseen koskaan aiemmin, eikä haaste onnistunut lievittämään kokeellisempaa kirjallisuutta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja. Tai ehkä on vaan niin, että kokeellinen kirjallisuus koetaan liian hankalaksi.

Listaan alle ne kirjat, jotka haasteen aikana luin ja joita mielestäni voidaan pitää kokeellisina. Jos sinä luit haasteaikana kokeellista kirjallisuutta olisi kiva, jos kertoisit siitä kommenteissa. Kommenteissa voit myös kertoa, mitä ajatuksia kokeellinen kirjallisuus sinussa noin ylipäätään herättää.

Lukemani teokset:


Mariaana Jäntti: Amorfiaana

Gertrude Stein: Herkät napit

Laura Laakso: Mrs. Milkyway

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Lisa Halliday: Asymmetry

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta

Ali Smith: Autumn

Maria Matinmikko: Kolkka

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Siis ennen pitkää me kaikki liukastutaan banaaninkuoriin - Kansallisteatteri: Pelle

Moi,

Minä tässä eli sirkusitkijä, joka kävi pari päivää sitten Kansallisteatterissa katsomassa Melli Maikkulan kirjoittaman Pellen, joka sai kantaesityksensä Willensaunassa.

Siltä varalta, että ihmettelet niin kerron, että sirkusitkijyyteni tarkoittaa mm., että kuulun niihin, joilla kyyneleet nousee silmiin heti sirkustelttaan astuessa ja joiden rinnassa puristus huipentuu siihen maagiseen hetkeen, kun pelle astuu lavalle.

Kansallisteatterin esitys alkaa pellen (Olli Ikonen) sisääntulolla. Ollaan klassisten pelle-elementtien juurilla modernia twistiä unohtamatta. Näin luodaan se tunnemaasto, jossa esitys tapahtuu. Eräänlainen takabiitti, joka vaikuttaa kaikkeen, jota Pellessä myöhemmin tullaan näkemään.

Pellen keskeisiä teemoja on isän ja tyttären välinen suhde. Isä on pelle, jolta ei ole liiennyt huomiota tyttärelle, koska hänellä on niin paljon tekemistä pellepuuhiensa kanssa. Yhtä lailla esitys nostaa haarukkaansa normit, joiden mukaan elämää tulee suorittaa. Siis nyt vaikka niin, että ihmisen kuuluu mennä heteronaimisiin ja hankkia lapsia, eikä kenenkään isän kuulu olla pelle. Kunnon häitä pitää tietenkin edeltää stressi vieraslistapohdiskeluineen ja polttarisäätöineen. Näin hommat tehdään oikein ja niin kuin kuuluu, sillä normien noudattaminen on tärkeää, koska niiden ulkopuolella vallitsee kaaos, kumma meno ja mahdollisesti onnellisuus, vaikka jälkimmäistä ei saa saa mainita ääneen.

Anna Ackerman, Olli Ikonen

Pellen pariskuntayksikön muodostavat Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo). Julia on ammatiltaan terapeutti, joka onkin hyvin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että hän jäi lapsena huolenpitoa vaille. Ei siis ihme, että transferenssi ja vastatransferenssi menee Julian vastaanotolla mutkalle, kun potilas (Jukka-Pekka Palo) tulee hakemaan apua laiskuuteensa.

Kent myy liittymiä. On silleen hieman Saunalahti-missionäärityyppisesti liittymäihmisiä. Kun kauppa käy huonosti, hän päättää viedä liittymähommat uudelle tasolle ja kosii Juliaa. Oiva ratkaisu, sillä häät ovat aina hyvä vaihtoehto saada lisäsäpinää elämään, eiks niin. Ja varsinkin, jos sekä morsiamella että sulhasella on omia pikku salaisuuksia, joiden paljastuminen johtaa noloihin tilanteisiin.

Jukka-Pekka Palo, Olli Ikonen, Tomi Alatalo

Ikosen pelle on ajaton. Se kantaa mukanaan kokonaista pellehahmojen arsenaalia aina mykkäelokuvien pelleistä lapsena pelkäämääni Pelle Hermanniin asti. Punaisessa nenässään ja kasvomaalissaan se pitää käsissään niitä metaforisia avaimia, jotka sopivat sen oven lukkoon, jossa asuu asukas nimeltä Unheimlich.

Näyttelijöiden suoritukset ovat hurjan vaivattoman tuntuisia. Voisin kuvata niitä tässä vaikka sellaisella kliseellä kuin maininnalla, että ne ovat metsäpuron raikkaita ja luonnollisia. Jokainen hahmoista kasvaa itseään suuremmaksi. On samaan aikaan sitä mitä on, mutta yhtä lailla myös aukenemisia enempään ja pidemmälle.

Pellen yksi hienoimpia ominaisuuksia on, että suunnilleen kaikki nähty viittaa johonkin muuhun kuin mitä varsinaisesti nähdään ja kuullaan. Musiikki luo tapahtumien päälle vielä oman kerroksensa ja lisää tunnetta siitä, että kyse on vielä jostain syvemmästä kuin mitä tässä onnistun ilmaisemaan. Esityksen lavastus on pelkistetty ja tehokas ja sen voimakkaimmat elementit syntyvät punanenäisten seinällä loksahtelevien pelletaulujen kautta. Pellet vaanivat ja kyseenalaistavat. Niiden ilmekieli menee siihen paikkaan ihmistä, jossa syntyvät unet, pelot ja unelmat.

Riisinkeitto ei ole aina helppoa
Tomi Alatalo, Anna Ackerman

Tyyliltään Pelle on absurdi komedia, jossa näkymättömästi mukana hääräävät Beckettin Godot'n Vladimir ja Estragon. Se naureskelee kaikelle sille häslingille, jota häiden järjestäminen nykyään aiheuttaa, kun ne järjestetään niin kuin pitää. Se haukkaa ihmisen syvintä yksinäisyyttä ja siitä aiheutuvaa seisahtuneisuutta, jota edes you tube -videot eivät pitemmän päälle pysty poistamaan. Onneksi sentään on olemassa Prisma, sillä kun sinne asti onnistuu itsensä saamaan voi aina takertua sen ihananvihreän muovisen ostoskorin ripaan ja aloittaa seikkailun kummasti vahvistuneena.

Pellen komiikassa on syvää filosofiaa ja eksistentialismia. Jokainen meistä liukastuu ennen pitkää banaaninkuoreen ja monet useammankin kerran.

Maikkulan käsikirjoitus on hauskuudessaan ihan pirun vakava ja muodoltaan koomikon kyyneltä simuloiva. Arkiset havainnot väreilevät terävinä, tarkkoina ja hyvin tunnistettavina. Esitys etenee raikkaan arvaamattomasti ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi on tulossa. Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle on upean luontevaa teatteria, joka osallistaa katsomon poikki näyttämölle kulkevien viirien kautta myös katsojat osaksi sirkusta, josta myös nimeä elämä käytetään.




Kansallisteatterin Willensauna: Pelle
Käsikirjoitus Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovneria suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Näyttämömestari Aslak Sandström

Rooleissa:
Olli Ikonen
Anna Ackerman
Tomi Alatalo
Jukka-Pekka Palo

Valokuvat

Lipusta kiitos Kansallisteatteri

Ursulan jättipotti - Helsingin kaupunginteatteri: Pieni Merenneito

Kööpenhaminalainen Pieni Merenneito on hyvin pieni. Pituutta sillä on 1,25 metriä ja painoa 175 kiloa. Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito sen sijaan on hyvin hyvin suuri. Sitä se on erityisesti visuaalisesti ja ursulallisesti.

Pieni Merenneito -musikaali pohjautuu H.C. Anderseniin samannimiseen satuun (Den lille havfrue, 1837), mutta Disney-tuotanto on muokannut sitä omiin tarkoitusperiinsä ja karsinut tarinan traagisimmat elementit pois. Jäljellä on kuitenkin alkuperäisteoksen perimmäisimmät teemat eli erilaisuuden pelko ja omana itsenä olemisen tärkeys.

Merenneito Ariel on ihastunut ihmisiin ja haluaisi itsekin olla ihminen. Hän elää kuitenkin vankina omassa ruumiissaan, on puoleksi merenasukas ja puoliksi tyttö.
Teoksen tematiikka on erittäin ajakohtaista nykypäivänä ja Arielin taistelu saada elää oman näköistään elämää  on suorassa yhteydessä identiteettipolitiikan kysymyksiin.

Kaupunginteatterin esitys on visuaalisesti järkyttävän hieno. Siis ihan super- ja hypersuperlatiivisen hieno. Näyttämö täytyy toinen toistaan värikkäämmistä hahmoista, lavasteista, valoista ja pyroefekteistä akrobatiaa unohtamatta.

Ursula (Sanna Saarijärvi)

Näyttämön ylivoimainen kuningatar on Sanna Saarijärven esittämä pahis Ursula. Kun aikuinen nainen goes strong muut jäävät väkisinkin vähän hänen varjoonsa. Mustekalamaisessa puvussaan Ursula hallitsee näyttämöä vastustamattomalla tavalla. Jos kaikki pahikset olisivat yhtä upeita kuin Ursula kuka enää haluaisi olla hyvis?

Esityksen väliajalla keskustelimme seuralaiseni kanssa esityksen kohdeyleisöstä. En ollut tullut ajatelleksi, että Pieni Merenneito olisi suunnattu erityisesti lapsille, vaikkakin on toki selvää, että Arielin tarina kiinnostaa pikkutyttöjä, jotka tuntevat hänet Disney-elokuvasta. Paikoin vaikuttikin hieman siltä, että esityksellä pyrittiin huumorin keinoin vetoamaan erityisesti juuri lapsikatsojiin ja saamaan heidät nauramaan, jossa ei tietenkään todellakaan ole mitää pahaa. Taisin vaan pari kertaa aivan turhaan aikuispettyä.

Kimallusta ja kujeilua. Ilotulitusta ja hauskoja eläimiä, joista erityisesti minuun vetosivat ankeriaat Liero ja Kiero lamppusilmineen. Noin ylipäänsäkin eläinhahmot oli toteutettu kekseliäästi ja taidokkaasti. Huomasinpa sellaisenkin seikan, että kesken esityksen päähäni pälkähti ajatus, että olisipa mahtavaa kävellä kalana näyttämöllä.

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Pärsky, jota esitti katsomassani esityksessä kohta 11 vuotta täyttävä Valo Eklund. Mikä meininki ja energia ja koomikon kyvyt. Pärskyn hupailu tuskin jätti yhtäkään sydäntä kylmäksi.

Ariel lauloi kuin enkeli, mutta väkisinkin hän jäi hieman Ursulan varjoon. Ei siksi, että Arielissa olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi, että Ursula nyt vaan korjasi talteen esityksen jättipotin. Arielin ja prinssi Erikin (Matti Manninen) välillä kipinöi somasti ja Manninen oli saanut prinssiinsä nuoruuden ihanaa rusoista viattomuutta. Ei ihme, että hänet nähdessään Ariel sai rakkauden rytmihäiriöitä.

Ariel (Sonja Pajunoja) ja Prinssi Erik (Martti Manninen)

Kielellisesti esitys on sovitettu juuri tähän päivään koomisia puolia unohtamatta. Itse en olisi pannut pahaksi hieman traagisempiakaan kohtauksia, mutta ihan hullulta tuntuu tämän  esityksen kohdalla valittaa yhtään mistään, sillä niin aseistariisuva komppania kaupunginteatterin näyttämöllä panee parastaan. On vähän mystiikkaa ja taikaakin. On kimallepölyä, jonka alla liikkuvat isot kysymykset oman paikan löytämisestä.

Läsnä on myös sukupolvien välinen taistelu. Arielin isä Triton (Mikko Vihma) haluaa pitää kiinni säännöistä ja tavoista, jotka ovat olleet vallalla vuosikymmeniä.  Arielin tehtävänä taas on haastaa isänsä ja saada tämä näkemään, että raja pyrstöttömien ja pyrstöllisten välillä on keinotekoinen ja turha ja että rakkaus on paras aitojen kaataja.

Olisi oikein ja kohtuullista mainita joka ikinen henkilö, joka on ollut mukana tekemässä Pienestä Merenneidosta niin hienon musikaalin kuin mitä se on. Koska kuitenkin on mahdotonta mainita tässä jokaista erikseen laitan tähän linkin Helsingin kaupunginteatterin sivuille, joilla voi tutustua niin näyttelijöihin kuin muihinkin esityksen tekijöihin tarkemmin.

Pieni Merenneito on ruokaa korville ja silmille. Se on vitamiiniruiske syksyn koleutta, tuulia ja sadetta vastaan. Se on osoitus siitä, että musikaaligenre voi maassamme hyvin ja kiehtovasti.




Pieni Merenneito
Musiikki: Alan Menken
Laulujen sanat: Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus: Dough Wright

Alkuperäistuotanto: Disney Theatrical Productions Limited / Disney on Broadway



Lipuista kiitos Helsingin kaupunginteatterille! ❤️

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi pitää sinun jälleen tuleman.

Akseli Heikkilän esikoisteos Veteen syntyneet kantaa mukanaan ikiaikaisia kerrostumia. Kansanuskomukset kohtaavat dystopian ja maaginen realismi liimaa ne yhteen. Nyt ollaan syvällä, nyt noustaan vanhojen suusta suuhun vuosikymmeniä kerrottujen tarinoiden kautta keskelle 150 ihmisen kylää, jossa mikään ei ole kuin ennen.

Kylän halki virtaa joki, josta kalat ovat kadonneet. Kalojen mukana on mennyt tuttu ja turvallinen elämisen meininki. Outous vallitsee ja taikauskoisuus tekee ihmisten elämästä helvettiä tavalla, jota he itse eivät halua tiedostaa tai myöntää.

Veteen syntyneiden alussa Eeva palaa kotikyläänsä oltuaan sieltä pois viisi vuotta. Joella soutelevat ja kalastavat hänen äitinsä uusi mies ja Eevan velipuoli Alarik. Mies ja poika harovat tyhjää jokea, sillä kalaa sieltä ei enää nouse, koska joen on vallannut kalat karkoittanut kirous. Eeva on palannut tavatakseen äitinsä, mutta saa kuulla, että tämä on kuollut viikko sitten.

Akseli Heikkilä luo romaaniinsa vahvan tunnelman heti ensimmäisillä sivuilla. Ilmassa on pahaa ja selittämätöntä ja hyvällä tapaa ikiaikaista. On pohjoisen tuntu. On sen tapaista armottomuutta ja ihmisen verenkarvaista eläinluontoa, jota löytyy Timo Mukan kirjoista. On ilmassa kieppuva Jumalan seläntakaisen syrjäseudun öisistä usvista nouseva uhkan tuntu, joka tuo mieleen Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut. On kieltä, joka soi yhtä pysäyttävän vahvaa nuottia kuin Katja Ketun romaaneissa parhaimmillaan.

Suru on lattialle rikkiräsähtänyt posliinieläin. Viha on sama eläin, outojen käsien lattialta noukkima ja huonolla liimalla yhteen koottu, eikä koskaan enää täydellisen ehjä. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.

Veteen syntyneissä kaikuvat muiden teosten laulut liittävät sen osaksi laajempaa kirjallista maisemaa ilman että teoksen omaäänisyys tai itsenäisyys olisi uhattuna. Enemmänkin  niin, että Heikkilän romaani ottaa paikkansa ja asettuu vierustalle tuomalla oman lisänsä vahvaan suomalaiseen kerrontaan, jonka pohja on Kalevalan kankailla ja tantereilla.

Heikkilän romaani on tarina kostosta, jolle ei ole vaihtoehtoja. Kostosta, jota kohti kuljetaan vääjäämättömästi kuin sitä kohtaa jokea, jolta ei ole paluuta. Se kertoo äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja peruuttamattomista teoista, joiden merkitystä ei mikään maailman aika voi haalistaa.

Ennen muuta Heikkilän teos on kielellisesti komeaa luettavaa. Luonto on vahvasti läsnä. Joki ja taivaan värit. Eloton maailma yhtä ihmisten kanssa. Joki ja sen henki usein ihmistä isompia ja heidän elinpiirinsä otteeseensa kutistavia.

Heikkilä todella osaa tarinankertomisen taidon. Hän vihjailee taidokkaasti ja luo kieltä, johon lukijana pukeudun sivu sivulta tiukemmin. Tapahtuu pahaa, hyvin pahaa. Tapahtuu, koska on asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri. Asioita, joista ei selviä hengissä, jos ei pakota elämän suuntaa väkivalloin.

Suomalainen maaginen realismi on ottanut aimo harppauksen eteenpäin Heikkilän romaanin myötä ja jollakin tavalla myös niin, että se mikä tässä kirjassa ylittää realisimin rajat on kaikkein todellisinta. Veteen syntyneissä on kipeää tekevä avaruus, joka puristaa syliinsä eikä päästä irti ja se ääni, joka leikkaa ilman on peräisin rusentuvista luista.



Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
193 sivua
WSOY (2019)

Kirja saatu kustantajalta bloggariklubilla

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin sexdeathbabies ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria.

Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm!

Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin Mustat paperit. Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä.

Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa kuolema. Tällä kertaa kuolemassa on rintasyöpää sairastava 35-vuotias Biba, jonka äidin 66-vuotiaan Hettyn ja niinikään 66-vuotiaan kummitädin Clarissan kautta romaani etenee. Biba itse ei pääse ääneen, vaan hänen roolinsa rajoittuu kuolemansairaana olemiseen.

Mustien papereiden tapaan sexdeathbabies on kokeellinen romaani, joka ei jää missään määrin kokeellisuutensa vangiksi, vaan on hyvin lukijaystävällinen. Tyylillisesti se on paikoin sukua niin Stina Saaren runokokoelmalle Änimling kuin Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti. Tinkimättömyydessään taas se tuo mieeleni Mariaana Jäntin Amorfiaanan.

Muinonen käsittelee kuolemaa tavalla, joka vastustaa hyvää makua ja kaikkea totunnaista. sexdeathbabies pakottaa kysymään, sopiiko kuolemasta edes kirjoittaa tavalla, jolla Muinonen romaanissaan tekee? Pilkkaako hän teoksellaan kuolemaan liittyvää arvokkuutta, joka on suunnilleen ainoa nykymaailmassa jäljellä oleva arvokkuuden laji.

sexdeathbabiesin lukeminen on ennen kaikkea hämmentävää. Se saa tuntemaan epämukavuutta, mutta samanaikaisesti Muinonen omintakeinen kirjoitusote herättää minussa valtavasti ihailua. Teksti on tismalleen samaa sinisen sävyä kuin muistivihkoni kansi. Kumma sattuma tämäkin. Lisäksi joidenkin sivujen välissä sininen leviää kuin villiintynyt vesivärivahinko.

Seksi, kuolema ja vauvat on kirjoitettu teoksen nimessä yhteen ja sitä kautta korostuu niiden kietoutuminen toisiinsa. Ei puutu kuin rakkaus. Ehkä tämä on vihje siitä, että vauvoja voidaan "tehdä" sitä ilmankin.

Muinosen teksti "lölleröi." Se ei tunne rajoja, eikä piittaa säännöistä. Se menee mihin vaan haluaa ja hurjistuu omasta menemisestään. Välillä kappaleet jäävät kesken ja teksti jatkuu suoraan uudessa kappaleessa. Toisinaan kappale katkaistaan kesken sanaa. Välillä teksti on sivulla kallellaan kuin se olisi kaatumassa väsymyksestä yöpuulle. Verbien aikamuodoille annetaan isku palleaan ja preesens lähtee matkalle menneeseen.

Yö on sitä että savu peittää auringon. Ennen muinoin ajatellaan niin.

sexdeathbabies on tekstuaalisesti yltäkylläinen. Se on riemu ja leikki, hallitusti hillitty ja samaan aikaan luonnonlapsen villi. Se on ylistyslaulu kirjoituksen mahdollisuuksille. Haluaisin poimia sitaatteja joka sivulta, mutta en tee niin, koska se ei tekisi oikeutta tämän romaanin kokonaisuudelle, sillä sexdeatbabiesin lukeminen on jotakin ainutkertaista ja enemmän performanssiin osallistumista kuin varsinaista lukemista.

Nyt ei saa sulkea mitään. Ei liittää paikalleen. Ei liimata. Ei lyödä naulalla seinään lauseen pätkää. Ei työntää sanoja mikroskooppiin.

sexdeatbabies jytisee ja kimpoilee. Se saa rakastamaan kieltä suurin piirtein enemmän kuin on mahdollista ja joka tapauksessa enemmän kuin on kohtuullista. Että tällaista voi olla. Että kieli voi taitavan tekijän käsissä tehdä näin jänniä ja outoja temppuja ja olla siitä huolimatta avoin kutsu omaan maailmaansa. Olla vähän hassu halaus, joka ei löydy H-kirjaimen alta ja joita haluaa yhä lisää. Alati lisää. Alati enemmän.

sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa.




Maija Muinonen: sexdeathbabies
214 sivua
Teos (2019)

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet * BAR Finland, 42

Tässä tulee Suomen Maggie Nelson tai ainakin melkein. Elokuun kirjallinen baari koristellaan kukkasin, joiden kasvatuksesta vastaa Juha Mannerkorpi.

Niin ja mitä tulee Maggie Nelsonin ja Juha Mannerkorven välisiin yhteyksiin niin heitä yhdistää kiinnostus siniseen. Nelsonin kohdalla kyse on yleisemmästä sinisen viehätyksestä, Mannerkorven romaanissa taas tarkkailun kohteena ovat sinisiä kukkia tuottavat päivänsinet. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin päivänsinen kukat voivat olla myös valkoisia, liloja tai punertavia, mutta sinikukkainen päivänsini on lajin kuningatar.

Maggie Nelsonin tuntevat kaikki, mutta monelle nykylukijalle Juha Mannerkorpi lienee hieman tuntemattomampi. Mannerkorpi (1915-1980) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta löytyy niin runoja, novelleja, romaaneja, näytelmiä kuin kuunnelmiakin. Lisäksi hän oli ansioitunut suomentaja, joka käänsi mm. Sartrea, Camus'ta ja Beckettiä.

Päivänsinet - Muuan loppukesä, merkintöjä (1979) koostuu teoksen alaotsikon mukaisesti päiväkirjanomaisista merkinnöistä, jotka kattavat ajallisesti kuukaudet heinäkuun alusta marraskuun loppuun. Mannerkorven viimeisimmäksi jäänyt omaelämäkerrallinen teos kertoo vakavasti sairaasta miehestä, joka ei sairautensa vuoksi kykene enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella ja jonka elämäntapahtumat ovat rajoittuneet päivänsinien tarkasteluun. "Rajoittuneet" tosin voi olla väärä sana, sillä päivänsinien kautta on tavoitettavissa kaikki oleellinen. Päivänsinet tekevät nuppuja, kukkivat ja lakastuvat. Ovat elämänkaareltaan ihmisen kaltaisia.

Päivänsinet on kokeellinen romaani, jossa havainnot päivänsinistä vuorottelevat teoksen päähenkilön sairastamiseen liittyvien huomioiden kanssa ja sairaudesta tulee osa kirjoitusta.

Ja Sinisiä on tänään Viisi. Sekä Sinisiä että Viisi ovat tässä tahallaan isolla kirjaimella, tämä erikseen mainittakoon koska kirjoituskonetekniikkani on mennyt kovin nykyaikaiseksi eli alkaa epäilyttävästi muistuttaa tietokoneladontaa, virheitä virheitä virheitä, lyöntivirheitä, kesken jääneitä lauseita, käsittämättömiksi suistuneita sanoja. Kampurajalkaisen ehtookävelyä ...

Teos etenee kontrastisena, kun myrkylliset päivänsinet ovat elinvoimaisia ja tuottavat yhä uusia kukkia samanaikaisesti kun teoksen päähenkilön sairaus etenee yhä pidemmälle. "Mitä lähempänä matkan pää, sitä kauniimpia kukat."

Päähenkilön koko elämä on kutistunut kukkien seuraamiseen, mutta toisaalta juuri kukkien elämänkaaren kautta symboloituu elämän koko aristoteelinen kehityskaari. Yhdessä vaimonsa Lennan kanssa päähenkilö seuraa päivänsinien kukkimista ja kirjaa havaintonsa muistiin. Jokainen uusi nuppu on ikään kuin lupaus elämän jatkumisesta, jos toki perimmältään tämä lupaus on valheellinen, koska päähenkilön sairaus etenee vääjäämättömästi.

Päivänsinet tuovat elämään perpsektiiviä. Niiden kautta kirkastuu, miten suuri osa ihmisen puuhista on turhaa täynnä.

Elävä kasvaa, kuoleva lakastuu, kaiken muun logiikan tarjoilu on lörpötystä.

Päivänsinet on itsestään tietoista kirjallisuutta, jossa teoksen päähenkilö kiinnittää huomiota myös omaan kirjoittamiseensa ja kielen sääntöihin. Usein nämä huomiot tuottavat tekstiin kipeän lempeän humoristisen sävyn, jonka syvyys puhuttelee kuin Pentti Saarikosken krapulaisen runominän pyyntö, että hänelle keitettäisiin vähän velliä.

Kävin kesällä Tennispalatsin HAM-museossa, jossa vielä viikon verralla on esillä puolalaisen taiteilijan Pawel Althamerin näyttely. Ostin näyttelyn jälkeen jääkaappimagneetin, jossa oleva Althamer-sitaatti kuvaa erinomaisesti myös Päivänsinien päähenkilön tilannetta. "I feel like an astronaut in the space suit of my own body, an imprisoned soul."

Päivänsinet antaa ensilukemalla itsestään spontaanisti muistiinkirjoitetun tekstin vaikutelman ikään kuin teoksen päähenkilö olisi kirjannut paperille juuri sen, mitä hänellä milloinkin on mielessään omia sanojaan sen enempää miettimättä tai muuttamatta. Kukkiin liittyvät havainnot hallitsevat teosta, mutta niiden välistä löytyy tarkkoja huomioita ihmiselosta.

Mutta varsi on kuin onkin varsi. Ja kieli yhteydenpitoväline jolla on helpompi katkaista yhteys kuin pitää sitä yllä. Hm.

Mannerkorven teksti tulee lähelle. Se vie mukaansa maailmaan, jossa kukat ja sairaudet kohtaavat ja köynnöstyvät toistensa kautta. Elämä on fyysisesti kutistunut muutaman kymmenen neliömetrin alalle, mutta päivänsiniä seuraamalla aukenevat laajemmat yhteydet. Kaiken ylle heittyy päähenkilön lähestyvän kuoleman varjo, joka saa hänet toivomaan, että myös ihmisille, kuten kissoille ja koirillekin, olisi "armopistolaitos", jonne "voisi mennä kun tuntee ja tietää loppuneensa."


Päivänsinien lukeminen on lähes meditatiivinen kokemus. Se on hiljainen romaani, josta lähtee ääni, joka ei jätä rauhaan. Mannerkorven teos osoittaa, että kaikki on kaikessa sille, joka haluaa ja uskaltaa nähdä. Loppujen lopuksi kysymys on kyvystä uskaltaa katsoa.



Juha Mannerkorpi: Päivänsinet
128 sivua
Otava (1979)

Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä