maanantai 18. helmikuuta 2019

Leskenlehtiuutisia ja Jumalan universaali kaukosäädin - Teemu Helle: Kahden kaupungin runot

Mitä yhteistä on Rodoksella ja Riihimäellä? Kummassakin on rrrr ei ole oikea vastaus, vaikka pitääkin paikkansa. Tässä haetaan nyt muuta ja se muu, melkein ammuu, on se, että kumpikin näistä kaupungeista löytyy Teemu Helteen runokokoelmasta Kahden kaupungin runot.

Ja sinulle, joka olet matkaopas, varoituksen sana. Ota huomioon, että sinua kuuntelevien turistien joukossa saattaa olla runoilija, joka ikuistaa sinut ja ulkoa opetellut puheesi osaksi runojaan niin että nähtävyyspuheesi jatkuu paikoissa, joista et voi tietää.

Kahden kaupungin runot on hyvä astinlauta runouden maailmaan. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä runot ovat tolkun runoja, mutta jään epäröimään tolkku-sanaan liittyviä sivumerkityksiä. Joka tapauksessa Helteen runot ovat helposti vastaan otettavia, mikä ei tarkoita, etteikö niistä löytyisi myös al denteä.

Ennen kuin sanon yhtään enempää haluan esitellä rouva Lahtisen, jonka vankka varjo heittyy Kahden kaupungin runojen päälle, vaikka hänen esiintymisensä tässä kokoelmassa jää vain pariin runoon. Sekin on mainittava, että olen varma, että rouva Lahtisella on suonikohjuja, vaikka sitä ei suoraan kerrotakaan. Mutta rouva Lahtinen siis menee kevään kanssa naimisiin ja on varustautunut erinäisiin kohtaamisiin kantamalla laukussaan "romanttista tiiliskiviromaania", joka tarpeen tullen käy lyömäaseesta.  Nerokasta ja pakko tunnustaa, että tämä paksujen romaanien käyttökelpoinen puoli on minulla jäänyt varsin vähälle huomiolle.

Kahden kaupungin runoissa Isä meidän -rukous kirjoitetaan uusiksi. Ideana tämä ei ole tuoreimmasta päästä, mutta toteutus on siitä huolimatta varsin herkullinen.

Ja anna meille meidän kuolemamme anteeksi
Candy Crush Soda Sagassa,
niin kuin mekin elämän annamme niille, jotka liian monta kertaa
ovat Candy Crush Soda Sagassa kuolleet
Näistä runoista löytyy aurinkolomamatkaajille tuttua kuvastoa, jonka tuttuuden Helle vieraannuttaa paljastaakseen sen ytimen
Päivät kalpeita katuja vieri vieressä
auringon arkkitehtuuria, fasadeja
vähissä vaatteissa fasaaneja
Rannalla tiheästi rinnakkain aurinkoa ottavat ihmiset vertautuvat katuihin ja ihosta, jota aurinko polttaa tulee julkisivun kaltainen, (uros)fasaanin koristeellisuutta muistuttava pinta. Skannaavalta mieskatseeltakaan ei vältytä, sillä "hiekkapedillä ruotsalaiset ellit häviävät Taurus-vuorille / satanolla!" Kuin vastapainoksi edelliselle paljastetaan toisaalla totuus suomalaisesta maskuliinisuusuhosta ottamalla vauhtia Tuntemattomasta sotilaasta

kaks yhtä vastaan kovat jäbät pärjää
vitun varmasti, sillä suomalainen mies
vastaa kymmentä puutarhatonttua
ja kännissä yhtätoista

Kahden kaupungin runot sisältävät tarkkoja ja riemukkaita oivalluksia, joissa totuttu ja tavallinen saa uuden muodon joko kielellisen leikin tai muun tarkastelun kautta. Ovisilmä iskee silmää, sairaalan lähistöllä olevan suojatien valkoiset viivat merkkaavat arkunkansia, leskenlehdistä luetaan uutisia ja Jumalan työsuhde-etuihin kuuluu universaali kaukosäädin.

Viihdyin Helteen runojen seurassa mainiosti. Osasyynä tähän oli varmasti se, että tämä kokoelma synnyttää tunteen hallinnasta ja juurtumisesta. Nämä runot istuvat minua vastapäätä ja me keskustelemme ja on hetkiä, jolloin tasa-arvo toteutuu.




Teemu Helle: Kahden kaupungin runot
72 sivua
Robustos (2018)



Runokokoelma saatu runoilijalta itseltään. Kiitos!

lauantai 16. helmikuuta 2019

Boring, boring, boring - Tara Westover: Educated (Opintiellä)

On täysin Sivumennen-podcastin syytä, että tulin ostaneeksi ja lukeneeksi Tara Westoverin muistelmateoksen Educated (suom. Opintiellä). Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen nimittäin puhuivat tästä kirjasta erittäin kiinnostavasti.

Kuten varmaan huomasit kirjoitin edellä "syytä" sen sijaan että olisin kirjoittanut "ansiota." Siitä voi päätellä. Jotain.

Ei ole liioiteltua väittää, että Westoverin teos oli aika paha pettymys. Teos alkoi mielenkiintoisesti, mutta jumittui kuvaamaan Westoverin lapsuustapahtumia, joiden karmeus olisi kyllä tullut vähemmälläkin selväksi.

Tara Westover varttui Idahon sydänmailla ääriuskonnollisessa perheessä, joka käytännössä tarkoitti sitä, että koko ulkopuolisen maailman tulkittiin olevan salaliitossa heitä vastaan. Tästä johtuen lasten ei haluttu käyvän koulua ja sairaudet ja vammat hoidettiin yrteillä. Perheen ylin auktoriteetti oli Westoverin psyykkisesti epävakaa ja väkivaltainen isä, jonka luonteenpiirteet siirtyivät myös erityisesti yhdelle Westoverin veljistä.

Westover kuvaa, miten isä varustaa perhettään katastrofin varalle ja omaksuu elämänohjeensa äärimmäisen tiukasta raamatuntulkinnasta. Sukupuoliroolit ovat tiukat, eikä niitä sovi kyseenalaistaa. Naisen tehtävä on palvella miestä ja pukeutua peittävästi muiden ihmisten katseilta.

Jos Educated olisi fiktiota sitä olisi helppo syyttää epäuskottavuudesta. Sen sijaan on mahdotonta kyseenalaistaa sitä väkivallan määrää, jota Westover isänsä ja veljensä taholta koki, koska kyse on hänen omasta elämästään. Sanonta "vähemmän on enemmän" pitää kuitenkin Educatedin kohdalla paikkaansa ihan harvinaisen hyvin. Kun Westover kuvaa, miten huonosti isä ja veli häntä kohtelevat kerta toisensa jälkeen huomaan kauhukseni pääni päälle muodostuvan puhekuplan, jossa lukee boring boring boring. Edellisestä päättelen, että taidan olla aika huono ihminen.

Kirjassa onnettomuuksia tai "onnettomuuksia" tapahtuu runsaassa määrin paitsi Westoverille itselleen myös muille perheenjäsenille. Normaali ihminen olisi vastaavissa olosuhteissa kuollut jo moneen kertaan, mutta Westovereilla on yliluonnollinen ja ihmisfysiikan lait ylittävä selviytymiskyky, joka pitää heidät hengissä kerta toisensa jälkeen.

Somessa olen törmännyt useihin mainintoihin siitä, miten hyvä Westoverin kirja on. Mieleni tekee kysyä, että tekeekö kyseisten lukijoiden mielestä kirjasta hyvän se, että lukija pääsee tirkistelemään toisen ihmisen kurjuuteen ja todistamaan, miten Westover pahoinpidellään yhä uudestaan? Edelliseen kysymyksen harva halunnee vastata myöntävästi. Sen sijaan voi todeta vaikka, että Educated on huima selviytymistarina, jota se tietysti onkin.

Westover kiinnittää korostuneesti huomiota siihen, että hän on pyrkinyt kertomaan tapahtumat niin todenmukaisesti kuin on mahdollista. Paikoin hän kuitenkin joutuu toteamaan, että joku/jotkut hänen sisaruksistaan muistavat asiat toisin. Hämmästystä herättää myös se, että kirjaan on otettu lainauksia Westoverin läheisiltä, mutta niitä ei kuitenkaan ole esitetty sanatarkkoina lainauksina, vaan ne on esitetty parafraasien kautta. Miksi näin on tehty jää arvoitukseksi, mutta minulle tulee väkisinkin mieleen, että "lainauksia" on muokattu niin, että tukevat paremmin Westoverin tarinaa. Ehkä asialla ei ole merkitystä, mutta se herättää joka tapauksessa kummastusta, kun toisaalla teoksessa Westover nimenomaan korostaa, että hän on pyrkinyt niin suureen totuudellisuuteen kuin mahdollista.

Perheoloista ja kasvutaustastaan johtuen Westover oli täysin tietämätön maailmanmenosta. Kun hän onnistuu saamaan opiskelupaikan käy ilmi, että hän ei ole kuullut koskaan esim. holokaustista. Educated osoittaakin, että lapsen näkemys maailmasta ja sen ilmiöistä muovautuu niin hyvässä kuin pahassakin hänen elinympäristönsä kautta. Samasta asiasta kertoo mielenkiintoisesti myös esimerkiksi Emma Donoghuen romaani Huone (The Room).

Sivumennen-podcastissa mainittiin, miten Westover koki itsensä yliopistossa usein eräänlaiseksi kuokkavieraaksi ikään kuin hänellä ei olisi ollut oikeutta opiskella kyseisessä oppilaitoksessa. Tässä kohdin Tapanainen ja Laitinen kertoivat myös omista vastaavanlaisista kokemuksistaan ja kuunnellessani podcastia lisäsin tähän samaan "pankkiin" omat tuntoni. Minullakin oli yliopistossa usein tunne, että olin huijari, joka ennen pitkää jäisi kiinni. Vahva vahtimestari tulisi ja heittäisi minut pihalle. Oli vaikea uskoa, että minulla todellakin oli pääsykokeiden kautta hankittu oikeus opiskelupaikkaani puhumattakaan siitä, että olisin oikeasti ollut saamieni arvosanojen väärti.

Educatedilta odotin erityisesti jaksoa, jossa kuvataan Westoverin opintoja ja hänen taisteluaan omien riittämättömyyden tunteiden kanssa. Kun kirjassa vihdoin päästiin tähän vaiheeseen olin valitettavasti jo niin kaikkien Westoverin kuvaamien väkivallan tekojen kyllästämä, että opiskelua kuvaava jakso ei enää herättänyt suurempaa mielenkiintoa.

Luulen, että Educated on kirja, joka on tärkeä ennen kaikkea Westoverin itsensä kannalta. Sitä on useammassakin yhteydessä verrattu Jeanette Wintersonin muistelmateokseen Why be happy when you could be normal, josta itse bloggasin kesällä 2017. Vaikka sinänsä ymmärränkin näiden kahden teoksen vertaamisen toisiinsa en ole valmis puhumaan niistä edes samassa kappaleessa.



Tara Westover: Educated (suom. Opintiellä)
384 sivua
Windmill Books (2018)

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kieli humalassa ja muuta jännää - Laura Laakso: Mrs. Milkyway

- Luet sä usein kirjoja, jotka edustaa lentokoneromaanin genreä?
- Häh?
- En minäkään, mutta nyt luin ja voi ihmislaji, teidän kannattais tehdä samoin

Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi. 

Edellä oleva varoitus lukijan on hyvä pitää mielessään, sillä Laura Laakson esikoisromaani Mrs. Milkyway ei ole sitä miltä se ensin näyttää tai tuntuu.

Kun varoitus on nyt esitetty on tervetulotoivotuksen vuoro.
Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes.

Kuulostaako levottomalta? Tai kummalliselta? Maltahan hetki.

Mrs. Milkyway kertoo vähän yli viisikymppisestä luovan kirjoittamisterapian ja psykonaalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen uranuurtajanaisesta. Hänen tehtävänään on ottaa selkoa kadonneen lentokoneen matkustajasta, joka oli ollut aiemmin hänen kirjoituskurssillaan.

Edellisessä kappaleessa kerrottu on lentokoneen runko, eikä sen perusteella voi tehdä tulkintoja koneen istuimista tai tarjoilusta. Lentokapteenin iästä nyt puhumattakaan.

Mrs. Milkyway on kokeellista kirjallisuutta, jossa paikoin olen aistivinani henkäyksiä Paul Austerin New York -trilogiasta. Se on villi ja ihastuttavan sopeutumaton romaani, joka ei avaa itseään kiltisti lukijan tarkastelulle. Se haastaa ja härnää ja juuri siitä syntyy sen viehtymys.

Päätarinan rinnalla kulkee kirjoituskurssilla olleen naisen kirjoittama tarina sekä kertomus tytöstä nimeltä Pan. Siitä, miten nämä tarinat liittyvät tai eivät liity toisiinsa tarjotaan vihjeitä enemmän ja vähemmän hienovaraisesti pitkin matkaa. Itse tunsin suurta riemua, kun olettamukseni saivat vahvistuksia ilman että Laakso olisi tarjoillut niin sanottua lopullista totuutta. On taitolaji uskaltaa jättää niin paljon ilmaan roikkumaan kuin tässä romaanissa tapahtuu ja tehdä se niin, että itse romaani ei siitä kärsi.

Mrs. Milkyway on postmoderni ja psykoanalyyttinen teos, jos sitä niin haluaa lukea. Muitakin vaihtoehtoja toki on.

Keskeisessä sijalla Laakson romaanissa on kirjoittaminen. Kertoja kommentoi matkustajanaisen käsikirjoitusta ja nostaa esiin kirjoittamiseen liittyviä ongelmia. Omaa kirjoittamistaan hän pakenee muiden teksteihin ja esittää kirjoittamattomuudelleen tekosyitä. Samalla Mrs. Milkyway romaanina flirttailee lukiijan ja tämän tulkintayritysten kanssa.

En sitä paitsi mitenkään voinut ottaa riskiä siitä, että joutuisin naurunalaiseksi, että olisin paitsi naurettava kyvytön guru myös abstinenssini menettänyt ammattilainen, jonka vähäpätöisiä aivoituksia, piiloviestejä ja häpeällisiä rivinvälejä fiksut lukijat tonkisivat ja tekisivät niistä johtopäätöksiä.

Tongittavaa Mrs. Milkywayssä todellakin riittää. Niin kutkuttavaa kuin Laakson romaanin tulkinta olisikin vaarana on, että tulkitsemalla tulisin Mrs Milkywayn avaamisen sijasta sulkeneeksi sen. Tämä tulkinnallinen ongelma pitää tietysti jossain määrin paikkansa kaikkien teosten kohdalla, mutta erityisesti kokeellisempien tekstien kohdalla vaarana on, että tulkinta lyö liiaksi lukkoon ja  kaventaa teoksen potentiaalisia merkityshorisontteja.

Mrs. Milkyway on ehdottomasti enemmän kuin tulkintansa. Se on parhaimmillaan mahdollisuuksien kenttänä, jolla seisoskelevia pelaajia lukija voi siirrellä ja luoda erilaisia pelitaktiikoita.

Laakson teksti on lennokasta ja paikoin tajunnanvirtaista. Mukana on runsaasti intertekstuaalisia elementtejä ja erityisesti Virginia Woolfin romaani Mrs. Dalloway on Mrs. Milkywayssä keskeisessä roolissa. Tässä teoksessa käsikirjoitukset metelöivät ja teoksen loppupuolelta löytyy myös jakso, jossa kieli on huomattavan humalassa.

Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että Laakson romaani on surrealismia, mutta se on kyllä sur realisme - realisimin yläpuolella. Mitä tämä tarkoittaa on väärä kysymys Mrs. Milkywayn kohdalla ja kertoo jo itsessään halusta alistaa tämä teos preparaatiksi mikroskooppitutkimusta varten.

Laakson romaani on parhaimmillaan, kun sen ottaa vastaan sellaisena kuin se on yrittämättä pakottaa sitä suuntaan tai toiseen. Antamalla sen vaeltaa alitajunnan liukkaita reittejä ja jättää jälkensä, joiden muoto on osin tuntematon. Mrs. Milkyway on erinomaisen tervetullut ja kokeellisesti kiinnostava teos, jolle toivotan hyvää matkaa läpi pilvien ja avaran taivaan.




Laura Laakso: Mrs. Milkyway
179 sivua
Aviador (2019)

Kiitos kustantajalle kirjasta!


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Tyttö kuin varoituskolmio - Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Jos tämä kirja ei synnytä lukijassaan mitään reaktioita kannattaa olla huolissaan. Siis todella todella huolissaan.

Kuhina Elizabeth Acevedon säeromaanin Runoilija X ympärillä on käynyt kovana ja se on saanut lisävauhtia kirjallisuuspalkinnoista ja -ehdokkuuksista:

New York Times -bestseller
National Book Award - voittaja 2018
The Boston Globe-Horn Book Award - voittaja 2018
Kirkus Prize - ehdokas 2018

Voitot ja ehdokkuudet eivät tietenkään ole ennuste sille, että romaani iskisi juuri minuun. Acevedon kohdalla voidaan kuitenkin todeta heti alkuunsa, että kaikki tämän romaanin saamat kehut ovat enemmän kuin ansaittuja. Runoilija X vie mukanaan kuin kulman takaa yllättäen esiin astunut rakkaus, jonka jälkeen koko elinpiiri nytkähtää uusiksi.

Runoilija X on Tapaus. Se kertoo teini-ikäisestä Xiomarasta, jonka vanhemmat ovat kirjailijan omien vanhempien tapaan muuttaneet Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin. Erityisesti perheen äiti on harras uskovainen ja omien arvojensa mukaisesti hän vaatii myös Xiomaraa ja tämän kaksoisveljeä käyttäytymään. Ankarasta kotikurista, kielloista ja rangaistuksista johtuen Xiomara elää jatkuvasti kodin ja muun maailman välisessä ristiaallokossa, jonka lainehdinta on pahimmillaan tukahduttaa hänet kokonaan.

Acevedon romaani onnistuu olemaan samalla kertaa sekä hyvin yleispätevä, että täysin uniikki. Se kuvaa Xiomaran ponnistelua läpi hänelle asetettujen vaatimusten ja maailman huutojen kohti sitä ihmistä, joka hänen sisimmässään on nupulla. Ystävyyssuhteilla on teoksessa tärkeä merkitys, samoin Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä välisellä sidoksella sekä Xiomaran ensimmäisellä seurustelusuhteella.

Nimi Xiomara tarkoittaa "sitä joka on sotaan valmis" ja kuvaa hyvin Xiomaran luonnetta, sillä hän on ollut kapinallinen ja taistelija syntymästään lähtien ja kuin tulevaa ennakoiden tuli maailmaankin jalat edellä.

Xiomaran vartalo on haaste. Pikkutytöstä tulee ulkoisesti nainen varhain ja niin Xiomara on altis kohde haukkumasanoille ja poikien seksuaalifantasioille.

Minussa lapsenpyöreys asettui D-kupeiksi ja keinuviksi lanteiksi,
ja pojat jotka nimittelivät valaaksi yläkoulussa

pyytävät nyt lähettämään kuvia stringeissä.

Runoilija X pursuaa vastustamatonta energiaa ja lavakarismaa. Se on biitti, joka hyväilee tärykalvoja. Se saa huokailemaan ihastuksesta, että joku osaakin näin tarkkaan ja läheltä ja terävästi kuvata, minkälaista on olla nuori. Muun hyvän lisäksi teoksesta löytyy myös huumoria, kuten vaikkapa tästä Xiomaran ja hänen ystävänsä Caridadin välisestä dialogista.

X: Mä sanon vaan että alkaa tää nunnameno riittää. Ja mitä mä suutelusta, hitto, mä hiipisin pojan kanssa portaiden taakse ja antaisin sen kopeloida.

C: Hyvä Jumala, muija. Mä en kestä sun juttuja.
Lue tästä Ruutin kirjaa. Opit hyveellisyyttä.


Xiomara on usein ympäristölleen liikaa ja samaan aikaan itselleen liian vähän. Liian iso, liian äänekäs, liian teräväkielinen. Jos hän olisi liikennemerkki, hän olisi varoituskolmio, jonka keltainen saa auringon näyttämään kuluneelta ja likaiselta, ja jonka punaiset reunat hehkuvat kuin menkkaveri.

Runoilija X on vastustamaton ja suuri kiitos teoksen rytmin onnistuneesta välittämisestä suomenkielelle kuuluu teoksen kääntäjälle Leena Ojalatvalle.

Erityisen Acevedon teoksesta tekee se tapa, jolla Xiomara löytää runoudesta väylän, jonka avulla purkaa tunteitaan. Runojen kautta hän tulee kuulluksi ja nähdyksi. Tapahtumat kuitenkin kärjistyvät kun äiti pääsee selville tyttärensä runoharrastuksesta.

Runoilija X on natisevan raikas ja tuore. Teini-ikäisen elämää ei tässä kirjassa tarkastella sivusta, vaan suoraan sen keskipisteestä. Tapa, jolla Acevedo kuvaa runouden kasvua Xiomaran elämän tärkeimmäksi asiaksi saa kosteutta nousemaan kyynisimmänkin lukijan silmäkulmiin. Runoilija X menee hyvällä tavalla suoraan tunteisiin.




Acevedo Elizabeth: Runoilija X
368 sivua
The Poet X
Suomentanut Leena Ojalatva
Karisto (2019)







torstai 7. helmikuuta 2019

"Varo sitä pimeää ovea!" - Djuna Barnes: Yömetsä

Varaudu pimeään! Nyt matkataan yöhön, jota kaasulamppu heikosti vielä hetken valaisee.

On romaaneja, joiden vaikutus syntyy juonesta, tarinasta tai henkilöhahmoista. Harvinaisempia sen sijaan ovat romaanit, joissa oleellisinta on tunnelma. Djuna Barnesin klassikkoteos Yömetsä (Nightwood, 1936) kuuluu kuitenkin juuri näihin. Tunnelmana tämä romaani on elänyt mielessäni siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin. Tätä tunnelmaa, joka kantaa rakkauden rautaista pantaa, ovat vuodet sekoittaneet ja kerrostaneet, mutta sen ydin on pysynynyt muuttumattomana. 

Yömetsän alussa on T.S. Eliotin esipuhe, jossa hän kertoo kuvanneensa Barnesin romaania toteamalla, että "se vetoaa lähinnä runojen lukijoihin". Tällä kuvauksella Eliot sanoo tarkoittaneensa, että Yömetsä "on niin hyvä romaani, että vain runouden herkistämät voivat arvostaa sen kaikkia puolia."

Jos Yömetsä olisi kynttilä, sen sydän olisi Robin. Arvoituksellinen, alati karkaava nainen, jolla on hyvin voimakas vaikutus ihmisiin, joita hän tapaa. Robin on luiskahteleva ja suostumaton, hän kylvää rakkauden tuhoa minne meneekin. Hän oh ihmiseksi tullut yö. Robin on

[...] tavoittamaton, kuin puutarhan vanha veistos, josta kuvastuvat sitä koetelleet säät, eikä se siksi ole niinkään ihmiskäden kuin sateen, tuulen ja vuodenaikojen vaihtelun aikaansaannos ja on, ihmishahmostaan huolimatta, tuhon vertauskuva.

Robinin lisäksi tunnelman luomisen kannalta keskeisiä henkilöitä teoksessa ovat Tohtori, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu paljon sekä Nora, jolle Robin on myrkytys veressä.

Yömetsässä on naisia rakastavia naisia ja Tohtori on hänkin persoonaltaan nainen, vaikka on miehen ruumiiseen syntynytkin.  Tämä ei ehkä tunnu kovin radikaalilta nykylukijasta, mutta kannattaa pitää mielessä, että Yömetsän julkaisuvuosi on 1936.

Yömetsä on absintti ja dekadentti. Se on vahvasti suurustettu esteettinen keitos, jossa rakkaus näyttää itsestään myös ne kipua tuottavimmat puolet ja vihjaa, että kaikesta muusta ihminen voi itsensä irrottaa, mutta rakkaus on kuumetauti, johon ei ole parannusta.

Madame, jos syntyisi pelkkä sydän lautasella, se sanoisi "Rakkaus" ja värähtelisi kuin sammakon irtileikattu reisi.

Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää.  Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.

[...]haudo tuskaasi hiljaisuudessa, jos sitä haluat, sama juttu kuin kärpillä - naiset kun maksavat huomattavia hintoja hienoista keltaisista kärpännahoista - mistä ne saavat tämän arvokkaan värinsä? Istumalla koko ikänsä sängyssä ja kusemalla lakanoihinsa, eli omalla tavallaan itkemällä.

Yö on tässä romaanissa se totuus, jolta haluaisi ummistaa silmänsä.

Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.

Yömetsä vie minut takaisin niihin tunnelmiin, joita koin Prahassa nelisen vuotta sitten ja sen vuoksi päätän tämän tekstin lainaamalla vanhaa blogitekstiäni ja ottamalla mukaan myös tuolloin julkaisemani kuvan, joka kuvaa Yömetsän sielunmaisemaa.

[lainaus alkaa]

Kadut ovat kapeita ja kapenevat yhä. Ne johtavat paikkoihin, joihin säädyllinen kulkija ei suostu edes menemään. Menen silti. Kuumottaa.


Absintti valuu alas kurkusta ranskankielisen puheen säestyksellä. Keitä ovat nuo miehet ja naiset, jotka niin kiihkeästi väittelevät jonkun sanan käännöksestä?

Pahan kukkia kasvaa seiniin.

Spleen.

Viini.

Kuolema.

Kapina.

Vihreän valon houkutus.

Yösydän. Katse. Hikiset kainalot ja paljas selkä.

Savukeholkit.

Savuinen jazz.

[lainaus päättyy]



Jos käyt Yömetsään yksin teet sen omalla vastuullasi. Jos et suostu kohtaamaan omaa yötäsi, elämäsi ei riitä tekemättömän tekosi katumiseen. 

Kun luet Yömetsän löydät sen, mitä olet jo pitkään aavistellut. "Varo sitä pimeää ovea." Paluuta ei ole.



Djuna Barnes: Yömetsä
176 sivua
Nightwood (1936)
Suomentanut Lauri Perkki
Kirjayhtymä (1987)



Osallistun tällä kirjalla myös Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen

tiistai 5. helmikuuta 2019

Piikkejä Amerikan lihassa - Nana Kwame Adjei-Brenyah: Friday Black

Nyt on satiiri yhteiskuntakritiikiin palveluksessa tavalla, joka antaa aihettaa kattaa juhlapöytä. Monet näistä novelleista ovat tylyjä, mutta samaan aikaan myötätuntoisia ja ihmisen puolella. Friday Black häiritsee, eikä anna rauhaa. Adjei-Brenyahin tekstit ovat tulitikkuja, jotka pakottavat myös valkoisen ihmisen silmät auki.

Nana Kwame Adjei-Brenyah (s. 1990) on ghanalais-amerikkalainen kirjailija, jonka tekstejä on aiemmin julkaistu useissa lehdissä. Friday Black on hänen esikoisteoksensa, eikä tarvitse omata ennustajanlahjoja todetakseen, että tässä on kirjailija, josta tulemme jatkossa kuulemaan vielä paljon.

Friday Blackin novellit piikittävät amerikkalaista rasismia ja konsumerismia, eivätkä ne tee sitä hellävaraisesti.

Kokoelman ensimmäinen novelli The Finkelstein 5 on niin dynamiittia satiiria, että sitä lukiessani olen jo valmis julistamaan uuden kirjallisen tähden syntyneen. Novellissa kuvataan, miten valkoinen amerikkalaismies käyttää äärimmäisen brutaalilla tavalla "oikeuttaan" itsepuolutukseen viittä mustaa lasta vastaan, joiden hän kokee olevan uhka omalle ja lastensa turvallisuudelle.

Adjei-Brenyah nostaa satiirin kautta esiin myös oikeuskäsittelyn mädännäisyyden sekä sen, miten amerikkalainen vapauskäsite on pelinappula, jonka käyttö on mahdollista vain valkoisille sekä miten mustat rajataan amerikkalaisten ulkopuolelle. Tämä kaikki riittäisi jo sinällään tekemään The Finkelstein 5:stä vahvan novellin, mutta Adjei-Brenyah lisää kierroksia kuvaamalla Emmanuel-nimistä nuorta mustaa miestä, joka pyrkii säätelemään omaa mustuuden astettaan ja tarkastelee sitä janalla yhdestä kymmeneen. Mitä alhaisempi luku on, sitä suuremmat mahdollisuudet hänen on tulla hyväksytyksi valkoisten silmissä.

If he wore a tie, wing-tipped shoes, smiled constantly, used his indoor voice, and kept his hands strapped and calm at his sides, he could get his Blackness as low as 4.0.

Adjei-Brenyah kuvaa, miten ihonväri tekee Emmanuelista joka hetki oletusarvoisesti rikollisen. Mustana hän on jatkuvasti silmätikku ja ostoskeskuksessa vartijat seuraavat häntä ja vaativat nähdäkseen kuittia hänen ostoksistaan. Kaiken kaikkiaan The Finkelstein 5 näyttää karmivalla vakuuttavuudella, miten syntyy tilanne, jossa kosto alkaa näyttää ainoalta mielekkäältä vaihtoehdolta. Adjei Brenyahin kuvaus on niin armotonta, että tämä novelli liittyy oitis siihen vahvaan mustan kirjallisuuden ketjuun, jonka peruspilareita ovat Toni Morrisonin romaanit.

*

Friday Black on jossain määrin epätasainen kokoelma, mutta sen parhaimmat novellit ovat niin taidokkaita, että kokonaisuus on erittäin vahvasti plussan puolella. Lisäksi on otettava huomioon, että omasta valkoisen näkökulmastani en kenties ymmärtänyt kaikkia novellien konteksteja.

Osa novelleista edustaa dystooppisia tulevaisuuskuvia, osassa on maagisrealistisia vaikutteita. Novellissa Era esimerkiksi käsitellään geneettistä muuntelua ja novellissa Lark Street taas ääneen pääsevät abortoidut sikiöt. Novellissa Light Spitter poika elää tappamansa tytön kanssa enkelinä kuolemanjälkeisessä maailmassa.

Novelli Zimmer Land muistuttaa virtuaalimaailmakuvauksessaan George Saundersin novelleista erityisesti kokoelmassa Sotapuiston perikato. Kun tässä novellissa iloisesti uhrataan myös lapset kaupallisuuden alttarilla ei olla kaukana myöskään niistä uutisista, joita viime päivinä on kantautunut Facebookin toimista. *

Through the Flash on kokoelman selvimmin dystooppinen novelli. Siinä eletään tarkemmin määrittelemättömässä tulevaisuudessa, jossa aika on pysähtynyt ja ihmiset ovat tuomittuja elämään samoja tapahtumia yhä uudestaan. Novellin päähenkilö esimerkiksi joutuu isänsä tappamaksi joka aamu uudestaan. Vaikka novellin kuvasto on hurjaa ja osin hyvin väkivaltaista ei tarvitse kuin raaputtaa sen pintaa pannakseen merkille, miten novellissa kuvattu toisto peilaa mustien asemaa Amerikassa.

Novelleissa How to Sell a Jacket as Told by IceKingIn retail sekä kokoelman niminovellissa Friday Black kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa. Näistä ensin mainittu kuvaa niitä tapoja, joilla myyjät kilpailevat keskenään ja manipuloivat kuluttajia tekemään ostopäätöksiä. In Retail puolestaan kuvaa myyntityön monotonisuutta ja siinä novellin päähenkilö tekee kaikkensa, että hänestä ei tulisi Lucya.

In retail, if you don't wanna be a Lucy, you gotta find ways to make the bleak a little better. Lucy was that girl who jumped from the fourth floor last month on her lunch break. She used to be a cashier at Taco Town. Now she's a verb - "I'm gonna Lucy if today doesn't move any faster" - and a noun - "New girl never smiles. Looks like a Lucy.

Adjei-Brenyahin konsumerismikriitiikki huipentuu novellissa Friday Black, joka on kuvaus Black Fridayn ostoshysteriasta, jossa ihmisen ahneus alennuksessa olevia tuotteita kohtaan menee äärimmäisyyksiin ja saa karmeita seurauksia.

Black Fridayn novelleja lukiessani mietin sarkasmin ja dystopian välisiä yhteyksiä ja eroja sekä erityisesti sitä, miten novellin tulkintaan vaikuttaa se, kumman näistä käsitteistä kautta esimerkiksi kokoelman avaavaa novellia tarkastelee ja edelleen mitä valittu tulkintatapa kertoo lukijasta.

Friday Black on vahva ja armoton näyttö. Adjei-Brenyah käyttää suvereenisti hyväkseen niin sarkasmia kuin dystopiaakin kertoakseen, mikä amerikkalaisessa yhteiskunnassa mättää ja pahasti.





Nana Kwame Adjei-Brenyah: Friday Black
195 sivua
Riverrun (2018)




*Suora Lainaus Iltasanomissa olleesta artikkelista:

Facebook pyrki kasvattamaan voittojaan erityisesti lapsille kohdistetuilla peleillä, joihin kuuluivat muun muassa PetVille, Ninja Saga sekä suomalaisen Rovion kehittämä Angry Birds.

Yhtiö ei kuitenkaan yrittänyt estää alaikäisten yleensä vahingossa tekemiä ostoksia, sillä se olisi voinut vähentää yhtiön tuottoja. Sen sijaan Facebook vältteli vahinko-ostosten hyvittämistä. Esimerkiksi eräässä tapauksessa 15-vuotias tyttö kulutti kahdessa viikossa 6 500 dollaria Facebook-peleihin, mutta yhtiö kieltäytyi maksamasta summaa takaisin.


Facebookin oman selvityksen mukaan lapset käyttivät kolmen kuukauden aikana jopa 3,6 miljoonaa dollaria Facebook-peliostoksiin vuoden 2010 lopulla. Facebookin sisäisissä viesteissä lasten vahingossa tekemistä ostoksista käytettiin lyhennettä FF, joka tuli sanoista friendly fraud, eli suomeksi ”ystävällinen petos”. Facebookin muistion mukaan pelinkehittäjien pitäisi antaa lasten pelata vaikka ilman vanhempien suostumusta, todetaan artikkelissa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Kun rakkaus ei pelasta - R.O. Kwon: The Incendiaries

Viime vuonna törmäsin nettisivustoilla vähän väliä pöhinään R.O. Kwonin romaanin The Incendiaries ympärillä. Siitä, että tulin tarttuneeksi Kwonin romaaniin on kuitenkin kiittäminen Lauren Groffia, jonka mainion esseekokoelman Florida luin joulukuussa.

Kwonin romaanin etukanteen on nimittäin painettu kehu juuri Groffilta: The Incendiaries is "a God-haunted, willful, strange book written with a kind of savage elegance. I’ve said it before, but now I’ll shout it from the rooftops: R.O. Kwon is the real deal.”

Tietysti hieman nolottaa, että menin mainoslausehalpaan - varsinkin kun tiedän, että kyseisiä lauseita pyydetään mainekkailta tekijöiltä tarkoitushakuisesti lukijan pään menoksi.

Olen valmis allekirjoittamaan Groffin sanat outoudesta ja villistä eleganssista, mutta katoille en kuitenkaan aio lähteä huutelemaan, sillä niin tärkeä kuin Kwonin kertoma tarina onkin ja niin kiinnostavasti kuin hän sen kertookin, jätti tämä romaani minut tunnetasolla kumman kylmäksi.

The Incendiaries on kertomus radikalisoitumisesta. Teoksen päähenkilö Phoebe on korealaistaustainen nuori nainen, joka kantaa mukanaan traumaattista kokemusta. Tämän vuoksi hänen psyykensä on täynnä syyllisyyttä ja hänelle tapahtuneen tragedian seurauksena hänestä on tullut henkisesti koditon.  Collegen alussa Phoebe lääkitsee haavojaan lähtemällä milloin kenenkin pojan mukaan.

I craved the postcoital talks, the truths told in bed.

Vakautta ja turvaa Phoebelle tarjoaa Will, jolla hänelläkin on omat menneisyyden painolastinsa, sillä Will on ollut harras uskovainen, joka kuitenkin on vaihtanut uskonsa ateismiin. Phoebelle Willistä tulee turvasatama.

Untill Will, I drifted, he attached me to this patch of earth.

Willin rakkaus ei kuitenkaan ole Phoebelle riittävästi, vaan hän alkaa tuntea kummaa vetoa John Leal -nimiseen mieheen, joka on ollut vankina Pohjois-Koreassa ja joka rakentaa ympärilleen hurmoshenkisen, uskonnollisen ja raa'an yhteisön, joka radikaalien yhteiskuntaan kohdistuvien toimenpiteiden lisäksi muun muassa vastustaa voimakkaasti naisen oikeutta aborttiin. Aluksi Phoebe pystyy olemaan menemättä mukaan Lealin fanaattisimpiin ajatusmalleihin, mutta  ajautuu vähitellen yhä syvemmälle miehen houreiseen maailmaan.

Miten pelastaa läheinen ihminen fanatismilta? Miten puhua järkeä ihmiselle, jonka pään täyttävät toinen toistaan oudommat ajatukset ja radikaalit suunnitelmat ja joka muuttaa käsityksiään itselleen aiemmin niin tärkeistä asioista aivan päinvastaisiksi? Kwonin vastaus ei ole rohkaiseva. On vaikeaa ellei mahdotonta pelastaa ihminen, joka on löytänyt radikalismista paitsi omia traumoja lääkitsevän laastarin myös elämänsä tarkoituksen

Kwonin romaani etenee näkökulmien kautta ja tapahtumia katsotaan niin Phoeben, Willin kuin John Lealinkin näkökulmasta. Lealin kautta The Incendiaries osoittaa, miten helppo jo valmiiksi traumatisoitunut ihminen on manipuloida mukaan radikalismin sakeisiin liemiin.

He [John Leal] asked around: she [Phoebe] hadn't told friends what she'd lost. But all this, he could use.

The Incendiaries on kaikkea muuta kuin simppeli tarina. Myöskään sen kyytiin pääseminen ei ollut helpoimmasta päästä, sillä Kwonin kirjoitustyyli on paitsi vihjaileva, myös kumman pomppiva. Näkökulmat vaihtuvat nopeasti, eikä ajallinen eteneminen ole suoraviivaista. Toisaalta juuri nämä tekijät lisäävät tämän romaanin tehoa ikään kuin Kwon huomaamatta piikittäisi hitaasti vaikuttavaa myrkkyä lukijan suoniin.

Kultin kuvauksessaan Kwonin romaani tuo mieleen Emma Clinen Tytöt, vaikka aiheensa lähestymistavan osalta se onkin hyvin erilainen ja jättää jälkimmäistä enemmän lukijan tulkittavaksi.  Radikalismin käsittelyssään The Incendiariesin kanssa läheisiä ovat viime aikoina lukemistani teoksista Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa sekä Abdellah Taïan The Infidels.

The Incendiaries   on täynnä voimaa, joka syntyy paitsi teoksen aiheesta yhtä lailla Kwonin tavasta kirjoittaa niin, että sanat ovat kuin lampeen heitettyjä kiviä. Kwonin romaanilla on pitkä sytytyslanka, joka saavuttaa kohteensa vasta siinä vaiheessa, kun tämän romaanin on lukenut loppuun.




R. O. Kwon: The Incendiaries
214 sivua
Riverhead books (2018)