Reader, why did I marry him?

Suurteoksia-sarja on yksi innostavimmista jutuista, mitä suomalaisella kirjallisuuskentällä on viime vuosina tapahtunut. Konsepti on yksinkertainen ja nerokas. Naiskirjailijat kirjoittavat heihin vaikutuksen tehneen naiskirjailijan teoksesta. On aina yhtä jännää tutkia sisällysluetteloa. Keitä kirjailijoita on mukana ja mistä kirjoista he ovat kirjoittaneet. Vuonna 2021 julkaistussa Suurteoksia I -teoksessa Malin Kivelä kirjoitti Marlen Haushoferin romaanista Seinä (Der Wand, 1963). Tapahtui suurta ja ihmeellistä. Lukijat innostuivat Kivelän tekstin myötä Seinästä ihan urakalla ja kirjastovaraukset alkoivat kasvaa huimaa vauhtia. Tällä hetkellä Helmet-kirjastossa jonotusaika Seinään on pahimmillaan 17 vuotta.* Malttamattomana ihmisenä luin Seinän ruotsiksi ja kyllä, sitä todellakin kannattaa jonottaa. Suurteokset II ei synnyttänyt vastaavaa innostusta minkään yksittäisen teoksen kohdalla. Aineksia olisi ollut. Potentiaalisimpana äkkisuosioon nousevana teoksena pidän Leonora Carrington...

Pidin paljon, ja osin suunnattomastikin, Olga Palon novellikokoelmasta Aion kertoa nyt kaiken . Minulle tuossa kokoelmassa erityistä oli se, että muutamat Palon lauseet tiivistivät omia näkemyksiäni, joiden pukeminen sanoiksi oli ollut hankalaa. Tuntui siltä kuin olisin höpissyt sekavaa tajunnanvirtaa, jonka Palo olisi muokannut lauseiksi. Tämä sama tunne syntyi myös nyt, kun luin Palon esseeromaanin Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa .  Äitiyden, kirjoittamisen ja vapauden teemat saavat Palon uutukaisessa jatkoa.  Teoksen kehyksenä on Palon matka hänen lapsensa kanssa Berliiniin. Teemat ovat osin Palon aiemmasta kokoelmasta tuttuja, mutta nyt sukelletaan vielä syvemmälle ja lähestytään äitiyttä useista eri näkökulmista. Aion kertoa nyt kaiken -teoksessa Palo kirjoittaa: "Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytä...

Adichie on kustantamossa päätetty valita the tummaihoiseksi kirjailijaksi. Tämä tarkoittaa, että sillä, mitä hän kirjoittaa ei ole niinkään väliä, vaan oleellista on, että kirjan kannessa on hänen nimensä. Markkinointikoneisto hoitaa loput. En ehkä olisi ilmaissut asiaa yhtä jyrkästi kuin edellä tein, mutta koska tätä tekstiä aloitellessani olin juuri lukemassa Rebecca F. Kuangin menestysromaania Yellowface edellä esittämäni päätelmä vaikuttaa houkuttelevalta. Miksi juuri Adichie? Nigeria on täynnä kiinnostavia naiskirjailijoita, kuten vaikkapa Ayobami Adebayo, Sefi Atta,  Adaobi Tricia Nwaubani, Lola Shoneyin, Chika Unigwe - mainitakseni vain muutaman heistä, joita itse olen lukenut. Suhteeni Adichieen on ristiriitainen. Toisaalta hän on se, jonka romaanin Americanah myötä aloitin blogini. Toisaalta hän on kirjailija, joka on puolustanut J.K. Rawlingia ja esittänyt transfobisia mielipiteitä. Jo aiemmin olen ihmetellyt, miten Adichien pieni kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla f...

En ollut lukenut Pronomineja pitkällekään, kun aloin maistaa suussani Perecin. George Perecin. Ja tarkemmin Elämä. Käyttöohjeen . Pronominit kertoo joukosta ihmisiä, jotka ovat lentokoneessa matkalla jonnekin. Mihin tarkalleen, siitä heillä ei ole tietoa. Siitä minullakaan ei ole tietoa, kuten ei siitäkään, mitä tapahtui, että he tälle oudolle matkalle lähtivät. Vieläpä ihan kilpailivat siitä, kuka mahtuisi lentokoneeseen mukaan. Myöskään heidän kansalaisuuksistaan ei anneta tietoa, mutta niitä on joka tapauksessa useita. Matkustajat ovat pelastusmatkalla tai ainakin toivovat niin. Toiveen ja todellisuuden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Weseliuksen romaanin alussa on lentokoneen kartta, jossa kerrotaan missä kukin matkustajista istuu. Ei heidän nimellään, vaan heidän istumapaikkansa mukaan. Siis tyyliin näin;: 21E Hybris, Hamartia ja Peripetia. 54E Kultakala. 9A Piispa tai taiteilija. Juuri tuo kartta toi mieleeni Perecin Elämä. Käyttöohjeen, jota en vieläkään ole lukenut, mutta...

Aiheiden kirja esittelee itsensä kirjoitusoppaana, mutta väitän, että Saxell on parhaimmillaan lukemisen innostajana.  Teos on jaettu teeman mukaan järjestettyihin osiin. Teemoja on seitsemän: - lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriitit - maagisrealistiset ja kauhufantastiset kasvukertomukset - omaishoito ja surutyö kirjallisuudessa - kirjallisuuden, tv-sarjojen ja elokuvien antisankarit  - työläiskirjallisuus - aikalais- ja sukupolvikuvaukset - rajamaita ja erilaisia jakolinjoja tarkasteleva kirjallisuus. Jutun juoni on, että ensin Saxell esittelee kuhunkin teemaan liittyvää kirjallisuutta ja tämän esityksen lopuksi hän tarjoaa lukijalle kysymyksiä, joiden pohjalta tämä voi lähteä työstämään omaa tekstiään.  Saxellin miniesittelyt ovat kielellisesti rikkaita ja hersyviä, ja synnyttävät halun päästä lukemaan juuri sitä kirjaa, joka kulloinkin on käsittelyn aiheena. Kiitän Helmet-järjestelmää siitä, että varauksia voi olla vain 100 kappaletta. Muussa tapauksessa ....

  "Mutta olisiko hän tehnyt toisin? Vai oliko jokainen ihminen ainoastaan astia, johon aika kumoaa vain sen, mitä milloinkin haluaa?"  Matkani Jenny Erpenbeckin kirjojen parissa on ollut melkoinen vuoristorata. Ensimmäisen kerran luin Erpenbeckiä vuonna 2015. Kyseessä oli hänen romaaninsa Vanhan lapsen tarina , johon tartuin siksi, että Berliini kiinnostaa ja inspiroi minua loputtomiin. Sen luettuani en olisi uskonut, että tulee päivä jos toinenkin, jolloin kirjoitan ylistäviä sanoja Erpenbeckin romaaneista.  Vanhan lapsen tarinan lukeminen oli vahvasti hankaavaa, sillä sen  päähenkilö oli niin kynnysmattoisen surkea tapaus, että häntä ei pystynyt edes säälimään. Taistelin lukeakseni tuon ohuen kirjan, joka toki oli sekin sinänsä taidokas, mutta jonka vastaanotto oli minulle lähes liikaa. Luettuani nyt Erpenbeckiltä romaanit Mennä meni mennyt ja Kairos olen alkanut pohtia, että voi hyvinkin olla, että en osannut lukea Vanhan lapsen tarinaa oikein. Ehkä se onki...