Runoja, jotka eivät suostu - Miia Kontro: Tunnustus

Miia Kontron Tunnustus (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on?

Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena).

Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa. Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse. 

Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä.


Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin.
Se tuijottaa herkeämättä ohi katseen ja koskettaa tuntematonta.
Se hyökyy aaltona nimettömien torsojen päälle.
Se ajaa surma-autoa suljetulla valtatiellä, jonka reunuksille
on ripoteltu rakastavaisten tuhkat.

Myös Tunnustuksen ja minun välillä on "vitriiniseinä", jota potkin, mutta joka ei hievahda. Johon tulee tuskin edes säröä. Huomaan tuskastuvani ja ajattelevani, että olkoon sitten. Mokoma. En silti saa rauhaa ja yritän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se, joka on vitriinin toisella puolen, nauraa kolkosti.

Hah-hah-haa ...

Kontron runot palauttivat mieleeni lukukokemukseni Pauliina Haasjoen Planeetasta. Siinä missä Planeetta useiden lukukertojen myötä alkoi pikku hiljaa aueta, lämmetä ja huikaisten kasvaa Tunnustus taas säilyttää tuntemattoman identiteettinsä. Ihan varmasti sen kuvaamalla kuolemalla on hampaissaan amalgaamipaikat.

Kompastun lauseiden sanajärjestyksiin ja monimutkaisuuteen:


Pullon on täyttänyt hetki yksinäisyydessä
joka tuntuu jaloissa ja laskee päähän
mikäli seisoo ylösalaisin riittävän kauan


Rivien välissä on valtavia aukkoja, joista sujahdan läpi eri tulkintojen vauhdittaessa putoamistani


Teini-ikäiset menettävät poikuutensa kolmekymppisille
jotka heidän silmissään ovat ikäloppuja.
Istut minua vastapäätä, olen hiljaa ja kuuntelen

tai

Haluja jotka hajoavat hiljaisuuksien täyttämiin merkityksiin. Jumala piirtää minuun täpliä jotka eivät lähde pois. Ne valuvat kasvoissani jotka ensimmäistä kertaa rukoilevat polvillaan aivan hyshys valkoiseen kylpytakkiin.


Elottomien kappaleiden elollistuminen herättää hämmästystä. Sen kaltaiset ilmaisut kuin "sokeat piilokuituiset sandaalit" ja "vapautta huutavat appelsiinit" saavat minut kohottelemaan muotoilemattomia kulmakarvojani. En ymmärrä, mitä niillä tarkoitetaan. En ymmärrä tässä, enkä runouden maailmassa. Kiusaannun ja alan kirjoittaa laulavista leivänpaahtimista, rakastuneesta kahvinkeittimestä ja unettomasta mikroaaltouunista.

Joo. Aika tyhmää, mutta kirjoitan, jotta ymmärtäisin.
Niin ei käy.

Se, että en ymmärrä on sinänsä ihan okei ja ymmärtämättömyyden kanssa olen  jo tottunut elämään runoja lukiessani. Yleensä kuitenkin jonkinlainen "esiymmärrys" on olemassa, vaikka sille on vaikeaa ellei mahdotonta antaa sanallista muotoa. Tunnustus menee pidemmälle. Se ei käänny lukiessani ymmärrykseksi edes kirjoitettua kieltä edeltävässä tilassa. Se näyttää kieltä symboliselle järjestykselle.

Kontron runoja lukiessani huomaan, miten tärkeää minulle on, että runot menevät tunteisiin. Tässä suhteessa Tunnustus on ihan omaa luokkaansa, sillä sen haluttomuus jutella kanssani saa minut raivoon, jollaista olen harvoin runoja lukiessani tuntenut. Laitan sen sohvan alle piiloon, mutta se ei suostu unohtamaan. Sen sanajonot muodostuvat jalaksi, joka kamppaa minut, kun kuljen sohvan ohi.

Painiako se tahtoo?

Tunnustus on mosaiikkia ja minä olen sen seurassa toisesta kulttuurista tullut turisti, jonka kaulaa kameranhihna ikävästi hiertää. Se tekee minusta vieraan paitsi omassa maailmassaan myös itselleni. Päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut jotakin taidokasta, jonka tapahtumisen horisontti on minusta katsottuna jatkuvasti toisaalla.

Raija Siekkisen novellikokoelmassa Metallin maku on novelli, jossa Siekkinen kirjoittaa, että "kerran kesytetty ei villiinny enää."

Siekkisen sanat pilkottavat Kontron sanojen välistä ja ajattelen, että loppujen lopuksi niin kuuluu ollakin, että Tunnustus ei anna kesyttää itseään. Että se soi korkealta ja yhtyy kirkonkellojen ääneen, kun ne kuuluttavat, että tuntemattoman viimeinen matka on alkanut.


Miia Kontro: Tunnustus (2018)
72 sivua
Kustantaja: Poesia

(arvostelukappale)

Rakkaus, halu ja kuolema - Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons

Gabriel García Márquezin romaani Of Love and Other Demons on tekstiversio Madonnan Like a Prayer -biisin videosta.

Kirjoitinko todella tuon edellä olevan lauseen ja jos kirjoitin, onko se totta?

Yhden lukukerran perusteella en uskalla sanoa tästä kirjasta paljoakaan, sillä kerroksia on valtavasti ja siksi tämä kirjoitus on impressio. Totta kuitenkin on, että Like a prayer tuli Márquezin romaania lukiessa mieleeni vähän väliä.

En väitä, että olisin varsinaisesti saanut kiinni siitä, mikä Madonnan uskonnolla flirttailevan videon ja García Márquezin romaanin välinen perimmäinen yhteys on. Ainakin siihen liittyy ristejä, pyhimyksiä, pimeää, votiivikynttilöitä ja syntiä. Vaikutelmaa lisää García Márquezin teoksen kansi, joka voisi olla pysäytyskuva jostakin Madonnan videosta.

On kyse kielletystä nautinnosta. Halusta, joka suistaa elämän ja kantaa mukanaan kuolemaa. On kyse jostakin, joka on ilmaistu Like a Prayerin kohtauksessa, jossa Madonna suutelee tummaihoista kyynelehtivää pyhimystä.

“For you was I born, for you do I have life, for you will I die, for you am I now dying.”

On pakko olla hieman suruissaan siitä, että Madonnalle ei ole tullut mieleen tehdä musiikkivideota, jossa keskeisessä roolissa olisi rakastettu, joka sairastaa rabiesta. Jos sellainen olisi olemassa sitä ja García Márquezin romaania olisi tiedostamattoman tasolla mahdoton erottaa toisistaan.

Of love & Other Deamons on tarina, joka menee niin syvälle alitajuntaan, että pelkkä ajatuskin sen lähemmästä tarkastelusta herättää pelkoa. Koskaan ei voi tietää, mitä saattaa löytää, kun menee omiin pohjamutiinsa.

Halusin lukea García Márquezin kirjan, koska Deborah Levy on kertonut kirjassaan Things I don't want to know (klik), että se on hänelle tärkeä teos, jonka hän on lukenut useaan kertaan. Vannon, halutessasi vaikka kautta kiven ja kannon, että vasta juuri nyt tätä kohtaa kirjoittaessani muistin, että kyseisen Levyn kirjan nimi on todellakin Things I don't want to know. Lisää mysteeriä. Lisää yhteyksiä. Lisää päivänvalolta piilottelevaa, yön mustuudesta esiin hiipivää.

Madonnan lisäksi mietin lukiessani tottakai paljon myös Levyä. Mitä hän on ajatellut Of Love & Other Demonsin tästä ja tästä kohdasta. Koska suurinpiirtein rakastan Levyn tekstejä ja luultavasti myös häntä itseään tunsin suurta halua saada käsiini hänen tästä kirjasta eri lukukerroilla tekemänsä muistiinpanot. Jos sellaisia on olemassa.

Márquezin romaanissa 12-vuotiasta Sierva María de Todos los Ángelesia puree nilkkaan rabiesta sairastava koira ja tytön epäillään tämän vuoksi joutuneen demonien valtaan ja hänet päätetään sulkea nunnaluostariin. Demonit ja eros kietoutuvat toisiinsa, kun Isä Cayetanon pedofilisesti värittynyt rakkaus löytää tiensä Sierva Marían luokse läpi suljettujen huoneiden, pakkopaitojen ja pahojen henkien karkoittamisen.

“When I stand and contemplate my fate and see the path along which you have led me, I reach my end, for artless I surrendered to one who is my undoing and my end.”

Näin lukiessani tummia värejä ja kylmiä vetoisia huoneita, joiden lattiaa viistävät pitkät kaavut. Näin kynttelikköjä, joiden hopea on hurmaavasti ikääntynyttä. Hetkinen. Ehkä ei sittenkään hopeaa vaan synnin vesien galvanoimaa messinkiä. Näin rappiota ja sen yllä roikkuvan uskon, joka peittää alleen kaiken kuin väärään paikkaan laskeutunut kuumailmapallo.

Näin enemmän kuvia kuin itse tarinaa.  Ilahduin lauseista, jotka ovat salattua täyteläisyyttä tulvillaan. Romaanin sivuilla Sierva María de Todos los Ángeles kasvaa valtavaksi ja niin hänet on kutistettava pakkopaitaan. Manattava hänestä ulos demoneita, joita ei ole, mutta jota eivät tiedä ne, jotka luulevat tietävänsä, mitä he tekevät.

Sierva Marían vanhemmat ovat kauheita ihmisiä. Heidän rinnassaan on sydämen paikalla pimeä kivi ja kun Sierva María viedään luostariin hänen äidillään kestää monta päivää ennen kuin hän edes huomaa, että tytärtä ei löydy kotona enää mistään.

Julmaa. Veren mustat lammikot. Sierva Marían pitkät hiukset, niiden sisällä hänen kotinsa. Hiukset, jotka valuvat kirjan sivujen väliin. Kutittavat haavaa tytön jalassa. Haavaa, joka on pohjoinen sisäänkäynti hänen ruumiiseensa.

Jo teoksen henkilöiden nimet ovat kuin runoa, joka itkee menetettyä viattomuutta. Sierva María de Todos los Ángeles, Don Ygnacio de Alfaro y Dueñas, Don Toribio de Cáceres y Virtudes.

Usein toistettuna pelkästään jo nämä nimet saavat lukijan humalaan.

Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons (1995)
Espanjankielinen alkuteos: Del amor y otros demonios (1994)
Englanniksi kääntänyt: Edith Grossman
Kustantaja: Jonathan Cape

"Ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa" - Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla - Siivoojan käsikirja 2

Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa.

Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon:

Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta.

Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen. 

Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ainekset on isketty kankaalle palettiveitsellä ja levitetty peukunpäällä - se elää vankasta, kouraantuntuvasta aineellisesta voimastaan."

Berlinin kohdalla ostan edellisestä öljyvärit, laatumaalauksen, palettiveitsen sekä "kouraantuntuvan aineellisen voiman". Heti kokoelman alku on varsin öljyvärimäinen, sillä Berlin mainitsee teoksensa ensimmäisessä kappaleessa kaikki päävärit. Laatu taas on jo suorastaan itsestäänselvyys Berlinin kohdalla, mutta on kuitenkin hyvä mainita se siltä varalta, että joku ei hänen novelliensa mestarillisuudesta vielä olisi tietoinen.

Palettiveistä voidaan käyttää kuvamaan Berliinin terävyyttä ja hänen tarkkaa, pienetkin yksityiskohdat huomioivaa silmäänsä. "Kouraantuntuva aineellinen voima" puolestaan on suorastaan Berlinin novellien tunnusmerkki. Hänen tekstinsä ovat todentuntuisia ja vahvasti elämällä maustettuja. Myös peukunpää sopii kuvioon, kunhan mainitaan, että se kuuluu krapulaiselle ihmiselle.

Berlinin novelleissa juodaan paljon viinaa ja monet kuvatuista henkilöistä ovat alkoholisteja. Tämä on aihepiiri, joka oli Berlinille äärimmäisen tuttu, koska hän oli alkoholisti itsekin. Mitä kaikkea hän olisi ehtinytkään kirjoittaa, jos ei olisi juopotellut niin paljon, sillä tosiasia on, että "ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa."

Berlinin novelleissa kieli on älyttömän helpon tuntuista. Usein se on myös korostuneen yksinkertaista ja suorastaan naiivia, joka saa ihmettelemään, minkälaisella pintajännityksellä hänen sanansa on varustettu, jotta ne välttävät banaalisuuden.

Joulu oli ihana. Kivoja lahjoja, hyvää ruokaa.

Tyypillinen berliniläinen lause on lyhyt ja toteava ja pisteet lauseiden perässä kilahtavat kuin kirjoituskoneesta lähtevä ääni riviä vaihdettaessa. Berlin näyttää kielelle kieltä ja sanoo sanojensa välissä:  hah-haa, pitäkää te muut ne hienot monimutkaiset lauseenne, minulle riittää kun on subjekti, predikaatti ja pieni höyste.

Kielikuvat ovat tässä kokoelmassa yllättäviä ja rapsakoita. Sepeli rusahtelee "kuin aplodit" ja nainen iskee kätensä pöytään "kuin kangistuneen linnunkynnen." Pari kommentoivaa sanaa riittää Berlinille siihen, että hän muuttaa niitä edeltävän tekstinsä ironiseksi.

Basil pelasi golfia ja krikettiä ja oli mukana teatterikerhossa. Hän oli esittänyt toista vanhoista neideistä näytelmässä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Valtavan hauskaa.

Niin on Lucia. Nauroin ääneen, kun luin edellisen kohdan kirjastasi.

Toisinaan Berlin myös kurkottaa suoraan kohti lukijaa, kuten kuolleiden asuntojen siivoamista käsittelevässä novellissa Surutyötä:

Miettikää itse. Jos te sattuisitte kuolemaan ... Voisin helposti päästä teidän koko omaisuudestanne eroon jo parissa tunnissa.

Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa on ihan omanlaisensa rytmi, jossa on paljon novelliensisäistä liikettä ja joka tekee näistä novelleista niin täysin hurmaavia. Lukijana niiden maailmaan imeytyy sillä tapaa ovelasti, että asiaa ei tule panneeksi edes merkille. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä novellin tapahtumia, joiden toivoisi jatkuvan loputtomiin, sillä Berlinin tekstit synnyttävät vahvan tunteen elossa olemisesta.

Kielen ja rytmin välittämisessä suomentajan rooli on keskeinen. Kristiina Drewsin suomennoksen onnistumisesta kertoo paljon se, että Tanssia ruusuilla ei vaikuta yhtään suomennokselta, vaan Berlinin novellien kieli on niin luontevaa kuin se olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi. Erityisesti kirjenovellin Rakas Conchi -suomennos saa minut haukkomaan henkeäni, sillä se sisältää lauseita, jotka ovat ajatuskulkuja ja lauserakenteita myöten kuin suoraan omista teini-iässä kirjoittamistani kirjeistä.

Tanssia ruusuilla -kokoelman henkilögalleria on pitkälti sama kuin Berlinin aiemmassa kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Pääosassa ovat ns. tavalliset ihmiset ja muut elämää ilman valttikortteja pelaavat. Kun novellissa Hymyilisit vähän yksi henkilöistä on asianajaja tuntuu tämä lähes Berlinin ja minun väliseni sopimuksen rikkomiselta, sillä asianajaja ei edusta ollenkaan ammattikuntaa, johon olen tottunut Berlinin novelleissa törmäämään. Tämän vuoksi - ja toki muistakin syistä - on erityisen riemastuttavaa, että tavallisten ihmisten elämäntapa vie asianajajan mennessään. Hänen kannaltaan tietysti on ikävää, että samalla menee pirstaksi hänen avioliittonsa.

Kokoelman aiheita ovat mm. teiniäidin ongelmat, poliisin korruptio, vankilassa järjestetty kirjoituskurssi, rakkausneuvot, ystävyys, huumeidenhakumatka ja laattaremontti. Usemmassakin novellissa käsitellään kuolemaa muodossa tai toisessa, sillä moni novelleista kertoo Sallystä, joka on kertojan sisko ja sairastaa syöpää.  Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Berlin kuvaa kuolemaa samalla ilkikurisella otteella kuin muutakin aineistoaan.

Tärkeintä kuolemassa on tehdä siitä kaunista ja juhlavaa.

Berlinin novellit on marinoitu alkoholissa ja usein alkoholismi on niissä niin arkipäivää, että siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota. Kummallisempaa kuin juopottelu olisi se, että joku käyttäisi alkoholia kohtuudella. Berlin ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi alkoholismia, vaan se on ikään kuin osa elämää siinä missä syöminen, seksi ja nukkuminenkin. Yksi tämän novellikokoelman loistavimmista kiteytyksistä liittyy sekin alkoholiin.

 Hämmentävää kuinka sokea silloin olin - mutta nyt olenkin raitis.

Tanssia ruusuilla on täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia. Kun sain tämän kokoelman käteeni aloin lukea sitä paitsi hurmiossa, myös vauhdilla. Pakotin kuitenkin itseni hidastamaan tahtia, sillä Berlinin tekstit ovat parhaimmillaan, kun niitä lukee maltilla ja tarkkaan. Berlin ei vihjaa, mitä tuleman pitää, vaan pudottaa yllättäviä huomioita keskelle tekstiä, eikä viittaa niihin enää sen jälkeen. Tästä hyvä esimerkki on novelli nimeltä Romanssi, jossa dialogin välistä löytyy lause: "Tässä kohdin panin nauhurin päälle." Se muuttaa novellin luonteen ja vihjaa, että kyse on oikeasti käydystä keskustelusta, jonka Berlin on litteroinut osaksi novelliaan.

Yksi syy miksi Berlinin lukeminen on niin nautittavaa on juuri se, että hänen novelleistaan saattaa löytää suunnilleen mitä tahansa yksityiskohtia ja kun niin käy minä ainakin tunnen suurta tyydytystä siitä, että olen kyseisen yksityiskohdan tullut panneeksi merkille.

Lucia Berlinin novellit ovat loputtoman kiehtovia, eikä niistä voi saada tarpeekseen. Tanssia ruusuilla ihastuttaa, naurattaa ja välillä vähän itkettääkin. Se menee sieluun ja sydämeen ja pistää veren kuplimaan. Se saa muistamaan, että ilman kirjallisuutta elämässä ei olisi paljonkaan järkeä ja ennen muuta se saa tuntemaan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että Berlin on nämä novellit kirjoittanut. Ihannemaailmassa olisi aina odottamassa uutta, vielä lukematonta Berliniä.



Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018


Helmet lukuhaaste, kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Pakoon pahaa maailmaa - Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation

Ottessa Moshfeghilla on kyky kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka eivät ole tavallisimmasta päästä. Usein kyse on naisista, joista on vaikea löytää mitään erityisen rakastettavaa. He ovat toisinaan suorastaan iljettäviä ja vähintäänkin moraalisesti arveluttavia, eikä heitä kiinnosta pätkääkään se, mitä arvoisa patriarkaatti on heistä mieltä.

Olen aiemmin lukenut sekä Moshfeghin kirjallisuusmaailman lumonneen romaanin Eileen (klik) että hänen novellikokoelmansa Homesick for Another World (klik) ja ne ovat olleet siinä määrin hyvällä tapaa hämmentäviä kokemuksia, että halusin ehdottomasti tutustua myös hänen uutuuskirjaansa My year of rest and relaxation.

My year kertoo naisesta, jonka elämässä ei pitäisi olla sen suurempaa vikaa. Hän on nuori, kaunis ja koulutettu ja tulevaisuuskin näyttää ihan hyvältä. Hänen sisimpänsä on kuitenkin tyhjä ja elämänhalu kadoksissa. Niinpä nainen lähtee tavoittelemaan "uudelleensyntymää" sapattivuoden kautta ja koska kyseessä on Moshfeghin luoma romaanihenkilö tapahtuu tämä vähän oudommalla tavalla. Nainen nimittäin päättää viettää vuoden enimmäkseen nukkuen. Tämän mahdollistavat rauhoittavat lääkkeet, joita hän käyttää todella paljon. Siis todella todella paljon ja enemmän kuin on realistisesti edes mahdollista.

Valmistautuessaan nukkumisvuoteensa naisen pääasiallisena "työnä" on vanhojen VHS-nauhojen ja erityisesti Whoopi Goldberg -elokuvien katselu. Lääkemäärien kasvaessa hän alkaa nukkuessaan tehdä asioita, joista ei herätessään muista mitään. Takauman kautta Moshfegh kuvaa myös aikaa, jolloin nainen oli töissä taidegalleriassa, jonka valovoimaisin tähti ja "kuumimman maskuliinisuuden" edustaja oli aasialaistaustainen Ping Xi, jonka teoksissa Jackson Pollock -vaikutteet yhdistyivät Ping Xi:n masturbointiin kanvaasille.

My Year tuo mieleen Edward St. Aubynin Patrick Melrose -sarjan kakkososan, Bad news,  joka koostuu lähes yksinomaan Patrickin huumeiden käytöstä. Moshfeghin naishenkilö ei käytä huumeita, mutta lääkkeitä kuluu sitäkin enemmän ja talviunille hän käy lähempää eettistä tarkastelua kestämättömän psykiatrinsa Dr. Tuttlen kirjoittaman kemiallisen arsenaalin voimin. Kuten Patrick Melrose maksaa Moshfeghin romaanin nainenkin hintaa lapsuudestaan. Äidin suhteesta tyttäreensä kertoo paljon se, että kun äiti kirjoitti listan tuntemistaan ihmistä oli tytär vasta sijalla 6.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut halua vetää peiton korville ja antaa maailman mennä meluisaa menoaan. Naisen eristäytyminen voidaan nähdä yrityksenä päästä eroon kaikista niistä vaatimuksista, joita yhteiskunta ja ympäristö jatkuvasti nuoren naisen päälle heittää. Huvittavaa onkin (vaikka oikeastaan kaikkea muuta), että kun nainen kieltäytyy olemasta enää katseen kohde, kiinnittää hän kuitenkin useasti - silloin harvoin kun on hereillä - huomiota juuri siihen, että näyttääkö hän edelleen kauniilta.

Toisaalta My year:tä voi lukea narsistisena ja yltiöindividualistisena henkilökuvana, jossa Moshfegh överikerronnan kautta kyseenalaistaa oman navan ympärillä pyörimisen viemällä itsensäetsimisproblematiikan äärimmäisyyksiin.

Voisi kuvitella, että romaani, joka koostuu lähinnä lääkkeiden syömisestä ja nukkumisesta olisi tylsää luettavaa. Moshfeghin sähköä rätisevä kirjoitustyyli pitää kuitenkin huolen siitä, että näin ei ole. Moshfegh on altis ylittämään kohtuuden rajat ja niin - onneksi - tapahtuu myös tässä romaanissa.

Teos herättää huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Mitä esimerkiksi pitäisi päätellä siitä, että naisen talviunivuoden toteutumisen kannalta avainasemassa on hänen inhoamansa Ping Xi?

Ennakkoluulottomalle lukijalle Moshfeghillä on paljon annettavaa, mutta perinteisistä naisromaanihenkilöistä pitävien kannattaa kiertää hänen teoksensa kaukaa.






Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation (2018)
289 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

Amerikkalaisen unelman takapiha - Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi.

Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi.

Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin.

Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidokas, myös varsin järkyttävä kuvaus meksikolaisesta tyttökaupasta.

Clement on tulossa Helsingin kirjamessuille kuun lopussa. Itse tapasin hänet muutama vuosi sitten Maailma kylässä -tapahtumassa osana Varastettujen rukousten vuoren markkinointikiertuetta ja aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan häntä myös Messukeskukseen. Vaikuttava nainen, jolla on painavaa sanottavaa.

Romaanissaan Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018) Clement tarttuu amerikkalaiseen aseongelmaan ja kuvaa niiden viljelemää tuhoa yksilön kautta. BBC:n julkaiseman tutkimuksen mukaan noin 40 % amerikkalaisista joko omistaa aseen tai elää taloudessa, jossa on ase. Tilastoluku, joka kuvaa aseella tehtyjä murhia ja tappoja on Yhdysvalloissa ns. kehittyneiden maiden korkein. Aseongelmaa lisää se, että aseet ovat halpoja ja jo parilla sadalla dollarilla voi ostaa käsiaseen.*

Rakkaudesta aseisiin kertoo 14-vuotiaasta Pearlista, jonka äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana ja pakeni sen seurauksena kotoaan. Hän asettui asumaan väliaikaisesti asuntovaunualueelle, mutta väliaikaisuus on venähtänyt 14 vuodeksi eli Pearl on elänyt koko elämänsä asuntovaunussa kaatopaikan vieressä.

Pearlin äidin käymä koulu on rakkauden yliopisto, joka koostuu sellaisista biiseistä kuin "Slowly Walk Close to Me, Where Did You Sleep Last Night, Born under a Bad Sign ja kaikki tapan-jos-jätät-biisit." Ihmisenä hän on kaikin puolin hyvä ja avulias, ja äititytärsuhde on rakkautta täynnä toisinaan symbioosiksi asti.

Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä.
[...]
Olen kuin kuppi sokeria, oli hänen lempisanontojaan.
Saat lainata milloin tahansa.

Kun asuntovaunualueelle astuu komea ja reteä Eli Redmond Pearlin elämä muuttuu kertaheitolla, sillä mies saa äidin unohtamaan kaiken muun paitsi itsensä. Kodissa eli tässä tapauksessa asuntoautossa ei enää tunnu olevan tilaa Pearlille ja niin hän alkaa tehdä läksynsä hylätyssä asuntoautossa ja ihan normaalia on, että  se on täynnä aseita.

Rähjäisyyden keskellä huohottavat unelmat ja kaipaus, toivo paremmasta elämästä.

Äiti sanoi aina: Uneksiminen on halpaa. Se ei maksa mitään. Unissa ei tarvitse maksaa laskuja eikä vuokraa. Unissa voi ostaa talon ja saada vastarakkautta.

Clementin ilmaviin lauseisiin mahtuu paljon ja hän kuvaa henkilöhahmojaan lämmöllä ja ymmärtävästi. Rakkaudesta aseisiin on paikoin kuin runoutta, jossa sanat kantavat huomattavasti enemmän kuin mitä suoraan ilmaistaan.

Pahin Pearlin elämässä tapahtuu vahingossa ja turhaan, koska sellaista elämä on ja sellaista se on erityisesti silloin, kun elinpiiri on täynnä aseita.

Tulevaisuus aukenee Pearlin edessä kirjoittamattomana sivuna, kun hän joutuu lähtemään asuntovaunualueelta, joka kuitenkaan ei lähde hänestä.  Äiti on ruokkinut Pearlia saduilla, unelmilla ja rakkauden yliopiston opeilla, mutta ne osoittautuvat keveiksi eväiksi, kun vastassa ovat elämän kovat realiteetit.

Amerikkalainen unelma irvistää rumasti. Pearlin kohtaloa ei ole kirjoitettu tähtiin, vaan käteen, joka aseeseen tarttuu.



Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (2018)
279 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love (2018)
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE

*BBC News: America's gun culture in 10 charts (klik)

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti" - Elmer Diktonius: Janne Kuutio * BAR Finland, 31

Nyt lähdetään Jannen matkaan!

Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä.

On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa.

Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun.

Romaanina Janne Kuutio on vahvasti sisällissotaan kytkeytyvä kansankuvaus, jossa teoksen päähenkilö opportunistisesti vaihtaa identiteettiään useampaan kertaan niin että käy mahdottomaksi sanoa, mikä tai kuka Janne varsinaisesti on miehiään.

*

Päätin tappaa kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla ja ehdotin lukupiiriystävilleni, että ottaisimme käsittelyymme Janne Kuution ja kun olisimme siitä ensin keskustelleet voisin kirjoittaa keskusteluistamme myöhemmin postauksen.

Lukupiirimme on siitä erityinen, että hyvin harvoin tilanne on se, että me kaikki viisi olisimme lukeneet valitsemamme kirjan. Olemme kaikki opiskelleet yleistä kirjallisuustiedettä, mutta tapaamisissa pääpaino tuppaa olemaan kuulumisten vaihdossa. Janne Kuutio vaikutti oikein erinomaiselta idealta seuraavaksi lukupiirikirjaksi, kun kesällä tapasimme Lahdessa ja oli kaunis kesäpäivä ja olimme istuskelleet puutarhassa juomassa viiniä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Minun lisäkseni vain SK oli lukenut Janne Kuution kokonaan ja HL siitä puolet. Keskustelua kirjasta syntyi kuitenkin enemmän kuin monella muulla kerralla. Ihailen SK:n tapaa analysoida Janne Kuutiota henkilöhahmona ja samalla tajusin entistä selvemmin, että itse en juurikaan ole romaanihenkilölähtöinen lukija. Janne Kuutiossakin olen eniten kiinnostunut sen rakenteesta.

Janne Kuutio koostuu kymmenestä kappaleesta, joissa kuvataan Jannea esimerkiksi lapsena, puna- ja valkokaartilaisena, pirtumyyjänä, puukkojunkkarina ja satamatyöläisenä. Tapahtumapaikat vaihtelevat mm. sodasta muilutusautoon ja vankileiriin. Tässä kirjassa kiinnostavaa ei mielestäni kuitenkaan ole ensisijaisesti Jannen tarina, vaan hänestä kertovien kappaleiden selitykset.

Teos alkaa Diktoniuksen alkusanoilla, jotka hän on nimennyt "peräkaneetiksi" ja joissa hän kertoo kirjoittaneensa Jannen hahmon päästäkseen tästä eroon. Diktonius komentaa Jannea sanomalla:

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti! [...] painu tiehesi äläkä häiritse minua enää."

Koska en osaa tehdä puupiirroksia otin valokuvan teoksen takakannesta, jossa Diktonius kuvaa teostaan:

"Vaatehtiessaan" teostaan suomeksi Diktonius on jo ollut tietoinen teoksensa asemasta ensimmäisenä suomalaisena modernistisena teoksena ja hän on aivan oikein arvellut kirjoittaneensa klassikon. Lisäksi hän vaikuttaa pitäneen romaaniaan ensisijaisesti työläiskirjallisuutena,  mutta hän oli väärässä siinä, etteikö myös "puuterinokkainen esteetikko" (kröhm! paikalla ollaan) voisi hänen romaanistaan kiinnostua.

Teoksen kieli on usein korostuneen kansanomaista ja selitysosissa Diktonius päästelee urku auki. Kun hän esimerkiksi ylistää suomalaista maaseutua "oodissaan" Nurmijärvelle on hänen sanankäyttönsä täynnä ironiaa, joka samanaikaisesti sekä alleviivaa sanottua että nauraa sille.

Nur-mi-jär-vi! - oi sinä korpiniloisen lapsuuteni kesäkirkas puustelli.

Janne Kuutio on metafiktiivinen teos, jossa Diktonius teoksen selitysosissa muistuttaa lukijaa siitä, että Janne on olemassa vain hänen luomuksenaan sanoina paperilla ja sellaisenaankin hän on suht halveksittava henkilö.

Naurettava otus, eikö totta? - marionettirumilus, joka korkeamman tai alemman voiman käskystä sätkyttelee koivillaan ja käsivarsillaan, ja sitäpaitsi heittäytyy suinpäin lätäkköön, jos mahdit niin tahtovat.

Janne Kuutiossa voi nähdä olevan jo idulla nykykirjallisuudessa niin muodikkaan autofiktion, jossa fiktioon yhdistetään elementtejä kirjailijan omasta elämästä. Esimerkiksi Jannen lapsuusmuistojen kohdalla Diktonius antaa ymmärtää, että kyse on hänen omista lapsuusmuistoistaan. Missä määrin teoksen pohjana ovat mahdollisesti Diktoniuksen omat kokemukset sisällissodasta jää arvoitukseksi.

Janne Kuutiossa on paljon leikkiä ja yleensä se tapahtuu Jannen kustannuksella. Diktonius yhdistää romaaniinsa niin suomalaisen historian synkimpiä hetkiä, kuten kuvauksia sisällissodan jälkeisiltä vankileireiltä että iloluontoista ja viinanhauskaa illanviettoa. Kotoiset murteet kohtaavat englanninkieliset sananparret ja niin ikkunat avautuvat kohti laajempaa maailmaa. 

Perisuomalaista mielenmaisemaa Diktonius lähestyy paitsi juopottelun myös aggressioiden kautta. Kun Jannella menee kuppi nurin hän tarttuu puukkoon. Vankileirikuvauksissa taas Diktonius kuvaa realistisesti vanginvartijoiden väkivaltaisuutta.  

Minkäänlaista sankaruutta tästä kirjasta on turha etsiä. Punaisten ja valkoisten julmat teot ovat tunnistettavissa kyseisen puolen tekemiksi vain käsivarsinauhojen värin kautta. 

Teoksen kertoja tuntee erityisen hyvin Jannen luonteen huonot puolet ja pitää niistä meteliä, mutta tämän henkilökohtaiseen elämään kertojallakaan ei ole pääsyä ja sen hän myös tekee tiettäväksi. Kertoja ei esimerkiksi tiedä paljoakaan Jannen lapsista, mutta sen sijaan tämän vaimosta hän kyllä osaa mainita, että vaimo oli "hyvänahkainen, mutta vallan väritön sielu", jolla ei ollut sen suurempaa roolia Jannen elämässä. Auts!

Janne Kuution sivujen välistä pilkottaa Laurence Sternen Tristram Shandy (1759), mutta suomalaisessa kirjallisuudessa Diktoniuksen metafiktiivinen kerronta oli aikanaan uusinta uutta. Tekee mieleni sanoa, että kyseessä on suomalaisen modernismin airut ja sanonkin, kun Janne Kuutio siihen mahdollisuuden tarjoaa.

Janne Kuutiossa todentuu kirjailija Matti Pulkkisen lause siitä, että romaani on kuin sika, joka syö mitä tahansa. Janne Kuutiota ei voi nirsoudesta syyttää, sillä se pistelee poskeensa kaiken, mitä kirjailija sille keksii tarjota.

Elmer Diktonius: Janne Kuutio - Puupiirros sanoin (1996/1946)

191 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos: Janne Kubik - Ett träsnitt i ord (1932)

Suomentanut Elmer Diktonius

Kustantaja: Tammi

Helmet-lukuhaaste kohta 10: Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja (Janne Kuutio oli lukupiirikirja)

Sanoisin että: Bravo! - Teatteri Jurkka: Nora

Kuva: ©Marko Mäkinen

Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee.

Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic.

Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni.

Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa nimihenkilöä esittää kaksi naista: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen. Esityksen lähtökohtana on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jonka naispäähenkilö Nora on. Muun hyvän lisäksi Nukkekoti sattuu olemaan lempinäytelmiäni ja samalla myös yksi niistä näytelmäteksteistä, joita olen tarkimmin lukenut. On älyttömän kiinnostavaa, että Ibsen oli jo vuonna 1879 niin edistyksellinen, että hän halusi käyttää näytelmäkirjailijan lahjakkuuttaan naisten aseman problematisoimiseen ja edistämiseen. Sen sijaan on järkyttävää, että naiset painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa vielä melkein 150 vuotta myöhemminkin.

Nukkekodin lopussa Nora julistaa olevansa ennen kaikkea ihminen ja jättää miehensä ja lapsensa.
Ajatus äidistä perheen hengettärenä ja itsensä perheen hyvinvoinnin eteen uhraavana elää tiukassa edelleenkin. Kukapa jaksaisi edes korvaansa lotkauttaa, jos mies jättää perheensä. Tämän vuoksi on edelleen erittäin tarpeellista tutkiskella, miksi äitiyteen liittyy niin paljon normatiivisia - ja usein yli-inhimillisiä - vaatimuksia. Tämän kysymyksen ympärillä pyörii myös Jurkan Nora mm. toksista miessankaruutta parodioimalla. Leikin kohteeksi on valittu Leonardo di Caprio ja hänen roolityönsä elokuvassa The Reverant.

Ei tarvitse kuin sanoa kyseisen elokuvan nimi niin heti alkaa pitkin verkkokalvoja vilistää kuvat miehestä, joka kaikkia mahdollisia vaaroja ja ankaria olosuhteita uhmaten nousee voittamattomaksi sankariksi. The Reverantia en ole nähnyt, joten mielikuvani siitä perustuvat muihin miessankaruuden kuvauksiin - joista sivumennen sanoen ei varsinaisesti ole puutetta - sekä Kempin ja Salmisen hulvattomaan versiointiin.

Siis kukaan ja mikäänhän ei ole niin sankarillinen kuin mies kostoretkellä. Hänen silmiinsä tulee Se ilme ja hänen askeliinsa Se käynti ja hänen lihaksiinsa Se voima ja hänen adrenaliiniinsa Se jyske. Tähän kuvastoon Kemppi ja Salminen iskevät kiinni ja paljastavat miessankarimyytin kliseet. Super nami-nami herkullista on, että Kempin ja Salmisen miessankariparodia osoittaa, että miessankaruus ei kestä sitä, että nainen astuu sankarin paikalle. Silloin nimittäin koko myytti poksahtaa kuin ilmapallo.

Kuva: ©Marko Mäkinen

En ole yhtään varma, voinko ottaa miessankareita enää senkään vertaa tosissani kuin ennen nähtyäni Kempin ja Salmisen parodian. Niin taitavavaa ja täysin hulvatonta.

Astetta vaikeampi, mutta ei yhtään vähemmän herkullinen  kuvio on, kun Kreetta Salminen manaa, että hän saa rooleja vain neljän tähden näytelmissä. Kiinnostavaa on, että juuri tämä kohtaus, joka on hyvin henkilökohtaisen oloinen on selkeimmin dramaturgisesti rakennettu. Näin fokus ei ole pelkästään Kreetta Salmisessa, vaan kaikissa naisnäyttelijöissä, jotka eivät saa ansaitsemiaan rooleja. Siinä sivussa tulee parodioitua myös takavuosilta tuttua "huutoteatteria", joka tietysti sekin parhaimmillaan oli miesten laji, koska tosihuutajat ovat tietysti valkoisia heteromiehiä.

*

Jurkan Nora sisältää kohtia, joissa näyttelijä lakkaa olemasta näyttelijä ja on näyttämöllä "pelkkänä"omana itsenään tai siltä ainakin hyvin vahvasti tuntuu, kun Kreetta Salminen kertoo kotiäitiarjestaan. Asian tekee entistä mielenkiintoisemmaksi se, että se mitä Salminen kertoo voisi yhtä hyvin olla Nukkekodin Noran kertomaa. Näin Salminen on samanaikaisesti sekä itsensä että Nora. Yhtä lailla voidaan kysyä, että kun Rosanna Kemppi syö Tutti frutti -karkkeja, onko se, joka niitä syö Rosanna Kemppi Rosanna Kemppinä vai Noraa esittävä Rosanna Kemppi.

Mistä näytteleminen ja rooli oikeastaan alkavat?

Nora on monikerroksellinen ja intensiivinen esitys, joka ei ruumiillista pelkästään Noraa vaan jokaisen äiti-ihmisen, joka on kokenut, että haluaisi elämältä enemmän kuin kotiarkea. Jos joku nyt väittää, että hän ei ole pienten lasten kanssa kotona ollessaan kertaakaan kaivannut isompiin ympyröihin, niin hän luultavasti valehtelee tai ei halua tunnustaa totuutta edes itselleen.

Nora käsittelee äitiyden kipupisteitä tavalla, joka saa miettimään niitä uusista näkökulmista. Tässä esityksessä sekä Kemppi että Salminen pistävät itsensä likoon täysillä. Erityisen hienoa ja puhuttelevaa oli myös se, että esitys sisälsi osia, jotka eivät perustuneet puheelle, vaan pelkästään näyttelijöiden läsnäololle. Ilmeille, eleille, ruumiinkielelle. Näin katsoja saattoi tehdä tulkintoja oman itsensä kautta ja lisätä mielessään kokemaansa henkilökohtaisen tämänsä.

Sanoisin että: Bravo!



Teatteri Jurkka: Nora
Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Rooleissa: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen
Teksti: Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia: Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki: Viljami Lehtonen
Skenografia: Veera-Maija Murtola
Valot: Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen