RUNOKUU: Rakkauden epikriisi: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Kaikkihan tämän kirjan tuntevat ja jos eivät tunne, voivat mennään  nurkkaan häpeämään ja tulla sieltä pois vasta kun Vuosisadan rakkaustarina on luettu. MOT.

Sillä yksinkertaisesti. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea. MOT.

Eikä siinä kaikki. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea useammin kuin kerran. MOT.


En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan, mutta luin sen nyt jälleen kerran osana Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämää Runokuuviikon haastetta, jossa luetaan rakkausteemaisia runoja. Kuten tiedämme, on tämä kirja Märta Tikkasen vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen kirjalle Mariankatu 26. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea nämä kaksi teosta yhdessä, mutta sen sijaan olen suunnitellut lukevani Vuosisadan rakkaustarinan rinnalla ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin teoksen Århundradets kärlekskrig (Norstedts 2016) joka kertoo tekijän ja hänen puolisonsa, kirjallisuuskriitikko Horace Engdahlin välisen rakkaus- ja erotarinan. Nähtäväksi jää, milloin tämä kaksoisluenta tulee toteutumaan. Tätä postausten varten ostin joka tapauksessa vihdoin omakseni Vuosisadan rakkaustarinan, joten "ainekset" kaksoisluentaa varten ovat valmiina.

*

Vuosisadan rakkaustarinassa rakkaus taivuttaa itsensä kysymyssanan muotoon. Miksi? Sydämenmuotoinen ja -punainen, verinen miksi. Miksi Märta ei jättänyt Henrikiä, vaikka tapahtui kaikki ne asiat, joista hän etukäteen ajatteli, että jos ne tapahtuvat, hän ottaa ja lähtee. Henrikin juomakaudet, hänen lapsiin kohdistamansa ilkeydet, valehtelut, fyysisesti käsiksi käyminen ja lasten oireilu - ne kaikki tapahtuivat, mutta siltikään Märta ei lähtenyt. Miksi?

Miksi rakkaus kestää niin paljon ja joskus liikaa?

Teoksessaan Kaksi/Två (klik) Märta kirjoittaa, että joskus rakastaminen jatkuu, koska vielä vaikeampaa kuin rakastaminen, olisi sen lopettaminen. Ehkä se on toivo, tuo kummallinen ja toisinaan suorastaan järkyttävän sitkeä optimismi, että jonain päivänä sittenkin olisi paremmin. Ehkä se on järjenvastainen usko, että asiat voisivat kuin ihmeistä ihmeimmän kautta muuttua. Ehkä se on se osa rakkautta, jota ei voi sanoin ilmaista. Sen tietää ja tunnistaa, jos sen on kokenut. Jos taas ei ole koskaan joutunut kysymään itseltään, miksi yhä edelleen pysyn tässä suhteessa, joka saa minut voimaan monella tapaa pahoin, miksi-kysymys muuttuu omalla kohdalla absurdiksi. Toisille sen sijaan sen esittäminen on järkyttävän kevyttä.

Vuosisadan rakkaustarina on häkellyttävän suora ja kaunistelematon teos. Rakkauden osin reaaliaikainen epikriisi, jonka säkeissä kaikuvat Henrikin sanamuodot, loukkaukset ja äänenpainot. Teoksen nimikin on peräisin Henrikin ilmauksesta, mutta Märta ironisoi sen teoksessaan moninkertaisesti. Runoelman sivut ovat täynnä Henrikin oksennusta (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti), vanhan oluen/viskin/ginin/viinin/minkätahansamissäonalkoholia hajukonserttia, joka peittää rakkauden tuoksut alleen. Yhä uudestaan on käsillä rakkauden viimeisen kerran viimeellisyys ja yhä uudestaan Märta työntää sen huomiseen. Jos Henrik vielä, niin sitten Märta. Jos, joka ei toteudu.

Henrik muokkaa ihmisiä ympärillään omiin tarkoituksiinsa, eikä Märta ole poikkeus. Henrik on kuningas, joka vie hapen. Hänen vaatimuksensa ja nerokkaat monologinsa, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä perheen muiden jäsenten tarpeiden suhteen. Hänen minäminäminänsä. Hänen rakkautensa, joka vaatii Märtaa olemaan se ehjä lapsuus, jota hän ei koskaan kokenut. Olemaan kaikkea sitä, mistä hän on jäänyt paitsi. Henrikin vaatimusten väleissä rakkaus menee kivuliaille mutkille, mutta se kestää kuin sidostesukka, sillä kaikessa kompleksisuudessaan Henrikin rakkaus Märtaa kohtaan on suunnatonta, julistavuudessaan ääretöntä.

Miten rakkaus voi olla rakkautta, jos se on täynnä halveksuntaa?

Vuosisadan rakkaustarina on rakkauden fileerausta. Sitä lukiessani Märta istuu olohuoneen sohvalla kirjoittamassa. Talossa on vihdoinkin hiljaista, kun lapset ja Henrik ovat nukahtaneet. Märta kirjoittaa, koska hänen on pakko kirjoittaa. Yön rauha on varaventtiili, josta sanat valuvat paperille. Riisutut sanat. Tuhat kiloa painavat sanat. Sanat, joilla sanotaan asioita, joiden ääneen sanominen on sopimatonta, eikä osoita hyvää käytöstä. Sanat, jotka eivät ole valinta, vaan ainoa poispääsy aitauksesta, jonka Henrik on Märtan ympärille pystyttänyt.

Pahinta on, että Henrikin rakkaus satuttaa myös lapsia ja aiheuttaa heissä turvattomuutta. Lapset joutuvat näkemään paljon sellaista, mistä heidän ei kuuluisi tietää mitään. Henrikin alkoholismi pahenee ja sitä myötä ahdistavuus perheessä kasvaa. Pullojen piilottaminen ja niiden sisällön pois kaataminen ei auta mitään. Juotavaa löytyy aina ja niin tulee piste, jossa Märta alkaa odottaa, että Henrik joisi itsensä nopeasti sammuksiin. On tietenkin aivan sopimatonta sanoa tuollainen toive ääneen, mutta Märta sanoo sen silti. On järkyttävän uskalias ja rohkea.

En tälläkään kertaa pystynyt lukemaan Vuosisadan rakkaustarinaa menemättä menneisyyteeni, jossa taas kerran kohtasin "oman Henrikini." Siellä tulen töistä kotiin ja pöydällä odottaa ytimekäs viesti: käy ostamassa kaljaa. Päivääkään ei mene ilman pulloja ja illan vaihtuessa yöksi "Henrikini" nerous kasvaa valtaviin mittoihin. Hänen egonsa saa verhot heilumaan. Hänen sanansa työntävät minut mustaksi petsatun lautalattian rakoihin. Hän on jumalainen nero ja minä olen syypää ihan mihin vaan, mistä hän keksii minua syyttää. Ja hän keksii paljon. On silläkin tapaa luova ja lahjakas.

Vuosisadan rakkaustarina muistuttaa rakkautta siinä mielessä, että se on hyvin kestävää laatua. Sen terävyyteen ja tärkeyteen ei ajan hammas pysty ja sen voi lukea yhä uudestaan. Se on luonteeltaan niin yksityinen, että muuttuu täysin yleiseksi. Se antaa luvan puhua suoraan myös niistä rakkauden puolista, joista ennen Märtan teosta ei oltu niin suoraan julkisesti ääneen puhuttu.



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
173 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Tammi

#Runokuu #runo100

Runokuupostaukset muissa blogeissa:
21.8 Tuijata. Kulttuuripohdintoja (klik)
22.8 Hyönteisdokumentti (klik)
23.8 Reader, why did I marry him?
24.8 Eniten minua kiinnostaa tie (klik)
25.8 Kirja vieköön! (klik)
26.8 Lumiomena (klik)

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania?

Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja.

Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä kannen alta löytyy varsin mainio tarina poikineen ja tyttärineen.

Me täytytään valosta lähestyy erään perheen tarinaa usean kertojan voimin ja siirtymät kertojasta toiseen ovat paikoin hyvin hienovaraisia. Lapsikertojien käytössä Storm onnistuu aivan erinomaisesti ja tätä kautta romaaniin tulee monta hupaisaa kohtausta, kun lapset ymmärtävät näkemäänsä ja kuulemaansa omalla tavallaan. Monet lapsikertojien kautta esiinnousevat kuvaukset ovat myös koomisuudessaan hyvin autenttisen tuntuisia. Samaan aikaan sekä henkilökohtaisen tuntuisia että universaaleja.

Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa "kokoamisvinkkejä" vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.

Stormin romaanin vahvuus on erityisesti sen tunnelma, joka tekee mahdottomaksi olla pitämättä tästä romaanista. Siinä on sellaista vilpitöntä aseistariisuvuutta, että huomasin lukiessani muistelevani Elias Koskimiehen Ihmepoikaa (klik). Sadut ja runonpätkät kirjoittuvat pääosin luontevaksi osaksi tarinaa ja satujen myötä korostuu myös lapsuuden itsensä satuluonne. Kuka sen mitenkin kokee ja myöhemmin muistaa ja mitä loppujen lopuksi tapahtuikaan. Lasten päässä mielikuvitus tekee usein kepposiaan ja pelko kasvaa muuriksi, josta on mentävä läpi, vaikka uskallusta ei olisi  yhtään.

Kun olin saanut Stormin kertoman tarinan kasattua tavallani, aloin miettiä, että olisipa mielenkiintoista lukea tämä kirja ensimmäistä kertaa satunnaisessa järjestyksessä ja tutkia, miten lukujärjestys vaikuttaa tarinan hahmottamiseen. Valitettavasti käytännön realiteetit estävät suunnitelmani toteuttamisen. Joka tapauksessa on niin, että jo ihan alusta loppuunkin lukemalla huomasin itsekin täyttyneeni valosta. Ja vähän heliumista. Enpä siis sanokaan enempää, sillä ääneni kuulostaa nyt aika hassulta.


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017)
200 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S

Muriel Spark: The Driver's Seat

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen (klik) valitsemista teoksista.

Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti.

John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenkilön kautta. Tällä kertaa kyse on Lise-nimisestä naisesta, joka tehtyään 16 vuotta toimistohommia päättää lähteä lomamatkalle tarkemmin määrittelemättömään eteläeurooppalaiseen kohteeseen. The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja, joka on täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä, joista en kuitenkaan halua tässä juurikaan kertoa, koska kirjaa on parasta lähteä lukemaan niin, että siitä ei tiedä sen enempiä etukäteen.

Spark herättää lukijan kiinnostuksen romaanin päähenkilöä Liseä kohtaan rytinällä heti teoksen alussa. Kuka ja mikä oikein on tämä nainen, joka reagoi olosuhteisiin nähden täysin liioitellusti siihen, kun vaatekaupan myyjä suosittelee hänelle likaa hylkivästä kankaasta tehtyä mekkoa. Pian tämän jälkeen Lise ostaa toisesta kaupasta mekon ja takin, joiden värit eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, mutta hänen omasta mielestään väriyhdistelmä on täydellinen. Tässä kohtaa aloin miettiä, että Lise halusi jäädä ihmisten mieliin. Kun tähän vielä  yhdistetään se, että kertoja paljastaa Lisen tulevan murhatuksi hyvin pian, on selvää, että tätä tarinaa ei voi laskea käsistään.

Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkua Lisen henkilöhahmoon tutustumisessa. Pian käy ilmi, että Lise puhuu yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja usein nämä kaksi puhetapaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Tuntuu kuin kertoja olisi samassa juonessa Lisen kanssa. Voin nähdä silmissäni, miten he riemuitsevat höynäyttävänsä lukijaa ja niin he toden totta tekevätkin, mutta niin hurmaavan kiinnostavalla tavalla, että sitä ei voi mitenkään pistää pahakseen.

The Driver's Seat on koettava itse. Sen ominaislaadusta on mahdotonta päästä kiinni jonkun toisen kertoman kautta. Tämä teos on myös erinomaista luettavaa kaikille, jotka itsekin kirjoittavat, sillä Sparkin tapa hämmästyttää ja venyttää uskottavuuden rajoja kertoo jotakin hyvin olennaisesta tarinoiden kertomisen ominaisluonteesta. Kun Lisen yläpuolella on jatkuvasti puhekupla, joka näyttää, että hänen elämäänsä ei enää ole paljoa jäljellä muodostuu tästä teoksesta arvoitus, jossa lukija yrittää vimmaisesti pohtia, miten pisteestä A päädytään pisteeseen B.


Muriel Spark: The Driver's Seat (1970)
107 sivua
Kustantaja: Penguin (Modern classics)

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta.

Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha.

Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki:

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen joksikin.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Fragmentaarinen ja epäkronologinen esitystapa soveltuu tämän teoksen kerrontaratkaisuksi erinomaisesti, sillä Royn kuvaamalla yhteiskunnallisella kuohunnalla ja sekasorrolla ei ole alkua eikä loppua. Ei kohtaa, johon voisi asettua ja todeta: tämä tapahtui, koska ensin tapahtui tämä. Hän kuvaa myös, miten jo ennestään ristiriitaisten tilanteiden tulkintaa vaikeuttaa edelleen se, että erilaiset ryhmät lavastavat tapahtumia ja tilanteita oman agendansa ajamiseksi ja pönkittämiseksi. Väkivaltaisia kuvauksia ei tämäntapaisessa teoksessa voi välttää, mutta Roy tuo ne esiin pitkälti mainintoina, jotka tosin nekin ovat paikoin erittäin karua ja julmaa luettavaa.

Äärimmäisen onnen ministeriö pursuaa henkilöhahmoja. He katoavat ja ilmestyvät. He kuolevat oikeasti ja leikisti, osallistuvatpa välillä myös omiin hautajaisiinsa. Romaanin kertoja poimii heitä kyytiinsä kuin liftareita ikään. Kuljettaa jonkin matkaa, jättää kyydistä ja poimii heidät kyytiin mukaan uudestaan.

Lukijan sisäänheittäjänä tarinaan toimii Anjum, joka on on yksi teoksen monista värikkäistä hijroista (hijra=naissieluinen mies, hermafrodiitti, transnainen). Vaikka Anjum välillä katoaa tarinan melskeisiin hänen hautausmaalle perustamaansa yhteisöön palataan yhä uudelleen. Hän on tarinan tukilanka tai pikemminkin vaijeri yhdessä naispuolisen arkkitehdin Tilon kanssa. Näiden kahden vaiheita seurataan läpi romaanin ja heidän luokseen palataan usein yllättävien mutkien kautta.

Oikeastaan Äärimäisen onnen ministeriö ei ole romaani ollenkaan, vaan kylmä ja likainen sekä usein myös haiseva pyyhe vasten kasvoja, koska Royn kuvaama elämä on täynnä hindunationalismia, kashmirlaista separatismipolitiikkaa, kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia, pakkosiirtoja, kuulustelu- ja kidutuskeskuksia. Ihmisen henki ei tässä teoksesssa usein ole minkään arvoinen. Väkivallan koneisto jyrää alleen kaiken eteensä osuvan välittämättä siitä, onko tappaminen edes sen omien päämäärien vuoksi tarpeellista vai ei. Royn romaania olisi kuitenkin mahdotonta syyttää väkivaltaisuudesta, sillä miten voisi kuvata verenvuodatusta kuvaamatta verta. Kashmiriin viitaten kertoja toteaakin:

Täkäläiset tapahtumat eivät ole hienostuneita. Täällä on liian paljon verta, ei siitä synny hyvää kirjallisuutta.

Jälkimmäisen lauseen suhteen kertoja on kuitenkin väärässä. Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole pelkästään hyvää kirjallisuutta, vaan maailmankirjallisuutta, joka tarinallistaa tapahtumia, jotka eivät lähtökohtaisesti "sivistyneiksi" tarinoiksi taivu. Se kätkee sisälleen myös rakkaustarinan pienen, epävarman ja joka hetki potentiaalisen katkaisu-uhan alla olevan liekin.

Kokonaisuutena Äärimmäisen onnen ministeriö on valtava saavutus. Se on tinkimätöntä ja vyöryvää kirjallisuutta, joka lähestyy lukijaa paikoin täysin odottamattomista suunnista. Roy luo kerronnallisesti onnistuneen tasapainon, jossa mustan ja kauhean rinnalle nousee kauneuden kipeä kirkkaus ja loputtoman toivottomuuden vierelle toivon sitkeä kuiske. Ehkä sittenkin jonain päivänä. Ehkä.



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)
478 sivua
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness (2017)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste, kohta 33 "Kirja kertoo Intiasta"

Runokuu kutsuu möyrimään runoissa

Oli kuu oli ilta. Oli runokuun silta, jota pitkin nyt tehdään kuumatka Runokuuhun. Herätä siis sisäinen kuumatkalaisesi ja tule mukaan Runokuun pinnalle ja syövereihin.


21. -27.8.2017 järjestettävä Runokuu-festari on Nuoren voiman liiton sekä sen yhteistyökumppaneiden organisoima runojuhla, joka on osa Helsingin juhlaviikkojen tapahtumia. Festari järjestetään tänä vuonna 13. kertaa ja sen teemana on rakkaus.

Runokuun päätapahtumapaikka on Kansallisteatterin Lavaklubi pop up -runokauppoineen. Tarjolla on runsaasti ohjelmaa, jonka monipuolisuus siihen etukäteistutustuessani löi minut suorastaan ällikällä. Nolottaa myöntää, mutta myönnän silti, että en ole aiemmin edes tajunnut, miten monipuolinen tapahtuma Runokuu on. Tänä vuonna on tarjolla mm.

* Runopuhelin,
johon soittaessasi voit valita, haluatko kuulla kaunista vai rumaa rakkausrunoutta

*Runo-olkkari,
joka tarkoittaa sitä, että voit tilata runoilijan kotiisi. Runoilijoista tähän projektiin osallistuvat Anja Erämaja, illmari, Matti Kangaskoski, Lyyti, Elsa Tölli, Jukka Viikilä sekä yllätysesiintyjä.

*Runoja raiteilla,
jossa runous astuu ratikoihin ja metroon

*Runotreffit eläkeläisille,
jota kautta voi etsiä uusia ystäviä

*SUOMI ON RUNO -runomaraton,
jossa ääneen pääsee 26 suomalaista  nykyrunoilijaa. Tämän kolmetuntisen runomaratonin pohjana on runoilija Tuija Välipakan perustama Suomi on runo -blogi (klik), jossa julkaistaan koko Suomen juhlavuoden ajan uusi runo aina maanantaisin.

*Queer Poetry Slam,
jonka järjestää Helsinki Poetry Connection. Tilaisuudessa on myös open mic -osuus, johon kuka tahansa on tervetullut esittämään runojaan.

Koko Runokuun ohjelmaan pääset tutustumaan TÄSTÄ

*

Ja miten tämä kaikki sitten liittyy kirjabloggareihin?

No siten, että muutama meistä sai päähänsä vastata Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämään haasteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme rakkausteemaisia runoja ja kirjoitamme niistä runokuuviikon aikana postauksen.

Postausten aikataulu on seuraava:

21.8. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua
27.8  Muut kirjabloggarit

Kirjasammon sivuilta (klik) löytyy lista, joka esittelee 20 suomalaista rakkaudesta kertovaa runoteosta. Itse olen tältä listalta lukenut Anja Erämajan rakkausilottelun Ehkä liioittelen vähän sekä Sirpa Kyyrösen Tanssivan karhun voittaneen Ilmajuuret, jossa rakkautta on paljon,  mutta jossa paljon ei ole tae sen kestämisestä.

Runokuuta varten sukellan siihen yhteen, kenties ikonisimpaan suomalaiseen rakkaudesta ja sen monista puolista kertovaan teokseen. Mikä teos on kyseessä selviää 23.8.

Kutsun Runokuuhun mukaan sinut.
Siis juuri sinut.
Lopeta nyt se pälyily ympärillesi, sillä sinua juuri minä tarkoitan.

Tee matka Runokuuhun haluamallasi tavalla. Lue, muistele, kuuntele, ihastu, järkyty. Möyri rakkausrunoissa ja julkaise postauksesi 27.8 ja jaa kokemuksesi somessa häsällä #runokuu.

Tervetuloa mukaan kurkottamaan Runokuuhun!

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

En ole koulutyttönä istunut mummolan portailla lukemassa Seljan tyttöjä suupielet mustikasta mansikasta sinisenä punaisena, kun aurinko porottaa ja taivas on pilvistä vapaa. Sellaisiahan ne olivat ne lapsuuden kesät, mutta kirjojeni selkämyksissä luki yleisimmin Victoria Holt tai Sergeanne Colon, joiden kummankin kirjoja olin tuolloin liian nuori lukemaan.

On suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen ja kirjabloggareiden yhteisprojektissa minulle osui luettavaksi juuri Rauha S. Virtasen Seljan tytöt - tyttökirjat kun tosiaan ovat minulle melko lailla neitseellistä maastoa. Onnistuin kasvamaan aikuiseksi ilman runotyttöjä ja pikku naisia, sillä en tuntenut minkäänmoista vetoa niiden tyyppisiä kirjoja kohtaan. Muutaman Anni Polvan kirjoittaman Tiina-kirjan sentään luin, joka johtui pitkälti siitä, että Tiina ei ole mikään hempeä haaveilija, vaan enempi mustelmapolvinen puissakiipeilijä. Sellainen olin nuorena itsekin. Kirjoitin kyllä runojakin, mutta enpä usko, että kenellekään olisi tullut mieleen kutsua minua runotytöksi.

Seljan tytöt on viehättävä pikku kirja, joka tuskin kenessäkään herättää sen suurempia vihan tai aggression tunteita. Se on eloisa, varsamainen ja yltiöidealismistaan huolimatta varsin mainio kuvaus 1950-luvun tyttöelämästä. Olen siinä käsityksessä, että tämä kirja on monien lukijoiden hartaasti rakastama, joten tuntuisi suorastaan rikolliselta käydä Virtasen teosta kovin sanoin kritisoimaan. Onneksi siihen ei ole erityistä tarvetta, vaikka en koe, että olisin jäänyt mistään erityisestä paitsi, vaikka tätä kirjaa en olisi lukenutkaan.

Mielenkiintoista on, että Seljan tytöt on samanaikaisesti melko lailla sekä täysin vanhentunut kuin paikoin edelleen varsin ajankohtainen. Teoksen maailma kuvaa aikaa, joka on auttamattoman ollutta ja mennyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Luonteeltaan tämä romaani on nykynäkökulmasta katsottuna hellyyttävän moraalinen ja kasvattamaan pyrkivä. Sukupuolten välillä, kuten tyttöjen vanhempien kohdalla käy ilmi, vallitsee varsin perinteinen työnjako, jossa nainen ompelee, laittaa ruokaa ja on kodin yleishengetär, kun taas mies nikkaroi ja kirjoittelee romaaneja. Tytöillä on tyttöjen jutut ja pojilla poikien, ekä niiden välistä rajaa ole soveliasta ylittää. Paha tätä asiaa kuitenkaan on kritisoida, sillä Virtasen kuvaus pelkästään mallintaa aikansa sukupuolinormeja.

Virtasen henkilökuvaus on taitavaa ja henkilöhahmot ovat romaanissa läsnä monisärmäisinä ja hengittävinä. Sisaruksista Kris on järkevä, mutta ylipuhuttavissa. Virva puolestaan ujo ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva ja kirjailijan ammatista haaveileva runotyttö. Pikanttisimman mausteensa tarinaan tuo Margarita, joka on adoptoitu Seljan perheeseen hänen vanhempiensa kuoltua. Tytön suonissa virtaa vilkas veri, joka on perua hänen vierasmaalaiselta äidiltään. Margarita on nopeasti leimahtava ja temperamenttinen ja juuri hän on tytöistä se, joka teoksen kuluessa tekee rankimman kasvumatkan. Kuopus Dodo puolestaan on leikkisän pikkuvanha.

Kasvamiseen liittyvät teemat ovat ikuisia, vaikkakin ne on tässä romaanissa kuvattu tavalla, jonka tavoittamiseksi on revittävä irti vuosikymmenten kuluessa niiden päälle liimantunut kontaktimuovi. Rakastumisen ja ihastuksen tunteet, punastelut koulunpihoilla ja ihastuksen kohteen aiheuttamat sydämen rytmihäiriöt toistuvat aikakaudesta toiseen  ja ovat sen vuoksi myös hyvin tunnistettavia. Kun vanhemmat eivät ole kotona nuorten juhlatkin riistäytyvät käsistä ihan samaan malliin kuin nykyisinkin. Tosin sillä erotuksella, että tämä riistäytyminen on siinä määrin viatonta, että siitä ei ole tarvetta kirjoittaa iltapäivälehdissä.

Seljan tytöissä 50-luku hengittää vahvana. Perheen isä palaa teoksen alussa kotiin tuberkuloosisairaalasta, joka tuolloin oli varsin yleinen tauti. Isä on selkeästi auktoriteetti, jota tytöt kunnioittavat, vaikka välillä vastaan napisevatkin. Elämä mullistuu, kun isä kertoo menevänsä uusiin naimisiin. Näin teokseen kirjoittuu uusperhetyylinen kuvio, kun tytöt joutuvat sopeutumaan uuteen äitipuoleen, jota varsinkin Margarita vastustaa voimakkaasti. 

Teoksen henkinen maasto koostuu moraalisista arvoista ja niiden noudattamisesta. Olemassaolon tarkoitukseksi muodostuu pyrkimys tulla paremmaksi ihmiseksi. Vastuunpakoilu on kirjan nuorille vierasta ja kun jotakin tehdään väärin, se pyritään myöhemmin hyvittämään. Seljan tytöissä käden taidot ovat kunniassaan ja siinä korostuu yhdessä tekemisen meininki. 

Seljan tytöt soveltuu hyvin kesäkirjaksi. Sen voi lukea vaikka piknikillä tai uimarannalla, joskaan tämä kesä ei varsinkaan jälkimmäiseen puuhaan juuri ole säitä tarjoillut. Se, että luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa nyt vasta aikuisena sai minut ymmärtämään, miksi en nuorena lukenut tyttökirjoja. En tietenkään tiedä, onko tämä asia yleisesti totta vai pelkästään oma kokemukseni, mutta luulen, että tytöt, joilla on sellainen perhetausta kuin minulla eivät ole kiinnostuneita tyttökirjoissa luoduista maailmoista.



Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (2001/1955)
242 sivua
Kustantaja: Otava