En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen. Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja. Äitiys, täältä tullaan! Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia. Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan. Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos. Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin
Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa. En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa. Vain märkivää haavaa. Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa. Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua. On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon. Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle. Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää jatkaa avautumistaan Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumis