sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme


Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan. 

Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.   


Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät?


Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy.

*

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija. 

Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita niin järkyttävän hienoja lauseita, että huomaan kirjoittavani niitä ylös ihan pelkästään siitä silkasta ilosta, että käteni saa kirjoittaa samat sanat kuin mitä Vuong on kirjoittanut. Niin tehdessäni siirrän itseeni kauneutta, siirrän veristä raakaa ja kuolemaa. Siirrän sitä, mistä rakentuu elämä, joka ei edes lauseen alussa saa osakseen isoa alkukirjainta, vaikka olisi kohtuullista käyttää isompaa kirjainkokoa kuin paperille mahtuu.



Lyhyt maallinen loistomme on Pikkukoiraksi kutsutun pojan kirje äidille, joka ei osaa lukea. Poika kirjoittaa menneisyyttään, isoäitiään, äitiään, itseään. Hän kirjoittaa muistoja Vietnamista, sodasta, väkivallasta, traumoista. Hän kirjoittaa rakkauttaan Trevor-nimiseen poikaan.

Kirjoittaminen on paitsi tuomista nähtäväksi, myös huomiotta jättämistä, unohtamista. Se on sekä ylös nostamista että hautaamista. Välimerkit tulta, joka nuolee ruumiin luihin asti.


Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.


Se saa ehkä alkunsa siitä, mitä isoäiti kokee Vietnamissa. Tapahtumat, joka sekoittavat mielen kuin keiton, joka porisee liedellä vuodesta toiseen.

Väkivalta, joka valuu isoäidiltä tyttärelle. Puristuu tämän nyrkkeihin ja saa tyttären sulkemaan poikansa kellariin. Tekee tyttärestä sokean pojan tarpeille, ja niin poika pakenee rakkauteen, pakenee Trevoriin. Käsittelee kokemaansa väkivaltaa seksuaalisen väkivallan ja sen tarjoaman nautinnon kautta. Alistuminen on kontolloitua, eikä vaadi poikaa luopumaan subjektiudestaan. Ehkä siksikin, kyse on kuitenkin enemmän rakkaudesta kuin jostain muusta.

Ehkä kyse kuitenkin on eniten tästä:


Ja minä todella halusin, että hänen katseensa kiinnittäisi minut maailmaan, jossa tunsin vain puoliksi olevani.


Kun siihen astisen elämänsä näkymättömänä elänyt tulee näkyväksi, mitä muuta se voisi olla kuin valtavaa? Mitä muuta siinä tilanteessa olisi mahdollista tehdä kuin rakastua häneen, joka näkyväksi tulon on saanut aikaan? Miten muuten väkivaltaan tottunut näin ison asian voisi kohdata kuin kivun kautta?



Vuongin kertomana tarina liikahtelee kuin vesi. Se kulkee nykyisyyden pinnalla ja virtaa pitkin menneitä vuosia, törmää isoäitiin ja tämän elämään Vietnamissa, pysähtyy sen kellarin kynnykselle, johon äiti pojan sulkee. Puskee läpi ladonoven kuin sadun susi ja kiertää syliinsä toisiinsa kiinnittyneen pojan ja Trevorin. Tekee maltillisen suihkulähteen siihen kohtaan, jossa isoäiti henkäisee viimeisen kerran. Kuljettaa mukanaan sotaa, joka ei pääty.


En tiennyt, että sota eli yhä sinussa tai että kerran ihmiseen mentyään se ei lähde koskaan pois.


Sota kuin pojan rakkaus Trevoriin.


Halu vaati minut itselleen, ja sen puhdas tarve risti minut.


Lyhyt maallinen loistomme on lähikuvausta, joka käyttää hyväkseen vieraita ja yllättäviä kulmia. Se uhmaa tarinan koossapysymisen lakeja, mutta on jatkuvasti Vuongin täydellisessä hallinnassa. Se muuttuu runoksi ja rakkauden lauluksi. Se palaa takaisin, se sulautuu muistojen välähdyksiin. Se jysähtää siihen kohtaan, kun poikaa kertoo äidille homoudestaan. 

Se puhuu sinälle, josta en tiedä, kuka sinä on. Se säilyttää arvoitusta kuin kallisarvoista korua, joka on veressä ja vedessä uitettu. Se kuljettaa itsessään vierautta ja painaa sen vasten lukijan rintaa kuin leimamerkin. Se pysäyttää kaiken ympärillään ja kysyy kuin kämmenen läpi lyöty naula.


Äiti, eikö se ole surullisinta koko maailmassa? Pilkku, joka pakotetaan pisteeksi?


Vuongin lauseiden kauneus on jäähyväiskukkien kauneutta, kappeliin siilautuvaa valoa, jonka Tero Valkosen käännös hienosti välittää. 

Veri on viiniä pullossa veistoksen kaltaisena. Pullossa, jonka Vuong rikkoo. Ja ne pisarat. Ne valuvat romaanin sivuilta ylleni, enkä pyyhi niitä pois.

Lyhyt maallinen loistomme viettelee lukijansa. Se on epifaniaa, joka ei lopu.



Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

268 sivua

On Earth We're Briefly Gorgeous

Suomentanut Tero Valkonen

Teoksen ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S (2021) - kiitos kirjasta!

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Marjo Niemi: Kuuleminen

 


"Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan."

Arvaatko yhtään kuka sanoo noin?


Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää? 

Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin.

Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse. 


 

(Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa)


Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä.

 

Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä.


*

Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. alempana kuulemisen määritelmä) kirjoittelee Titta Kansa (myöh. Kansas). 

Määritellään kuuleminen ja todetaan jo ennen sen määrittelyä, että seuraava sitaatti olisi sopinut tämän tekstin alkuun paljon paremmin kuin se sitaatti, joka tuossa alussa on. Haluan nyt vaan itsepintaisesti pitää tuon kyseisen alkusitaatin, että (omasta mielestään) nerot miehet on äkkiä käsitelty loppuun, eikä heihin tarvitse enää palata.  

Ja se sitaatti:

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

*

Titan tietynlainen rajattomuus ja itsensä kyseenalaistamattomuus, jotka kirje kirjeeltä pääsevät vahvemmin valloilleen tuovat mieleen sen yhden korsolaisen Räkkäri-marketin kassan eli Kulhon Taren. Titta ja Tare ovat naisia, jotka eivät häpeile olemassaoloaan. He ovat ihastuttavan kohtuuttomia ja yleisesti hyväksytystä piittaamattomia. Henkisesti he ovat norsuja ja vähän koko maailma on heidän posliinikauppansa. 

Jaahas! Tuokaapas sitä rikkalapiota ja sassiin.

(Jokin nyt hiertää Titan vertaamisessa Tareen, mutta alkaa ne kummiskin molemmat T:llä. Joskus voi olla ihan hyvä jättää tekstiin tällasia hiertäviä kohtia niin voi myöhemmin sit yrittää selvittää, miks ne hiertää.)


Titalle on tapahtunut jotain siinä määrin ikävää, että hän on päättänyt asettua vaatekaappiin pitämään omaa vetäytymisretriittiään ja sieltä käsin hänen kirjeensä lähtevät matkaan niin rakastetulle, igumeenille kuin randomisti valitulle tyypillekin ja näiden lisäksi vielä muutamalle muulle.

Titasta voisi todeta, kuten hän itse toteaa kauhutarinoilla tyttärensä kasvattaneesta isästään:

"Sinussa on sille päälle sattuessasi vastustamatonta, äkkiväärää iloa ja liikettä."


Rempseän Titan sisällä asuu toinen Titta eli titta på mig -Titta, jonka kirjeissä lepattaa nurkkapöydän tuhkimon toivomus siitä, että joku huomaisi hänetkin. Mistään marttyyrimeiningistä ei kuitenkaan ole kysymys, pois se Titasta.

[Tässä nyt taitaa olla menossa tai tulossa tai paikalla joku oma projektio, mutta sillehän en mahda mitään ja ei ole kyseessä mikään piinallisen henkilökohtainen asia kummiskaan, sillä kaikkihan me halutaan, että joku huomaisi meidät. Tai jos vähän kohtuullistetaan, niin ainakin suurin osa.] 


[k]yllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu


Kuulemisesta on niin paljon sanottavaa, että on vaikea päättää mitä sanoisi, kun kaikkea ei kuitenkaan voi sanoa ääneen tässä tekstissä, vaan suurta osaa on hellittävä vaan omassa pienessä mielessä. Sellasta kans mietin, että mitenköhän kävisi, jos sanois sille, jota yleensä sanoo rakastavansa eli rakastetulle, että rakastaakin enemmän Kuulemista. 

Voisko se olla hyvä juttu? Vai olisko vastassa ymmärtämättömyyden muuri (se se onkin sellanen muuri, josta ei myydä palasia turisteille).


Kuulemisen eli aiemmin mainittujen kirjeiden välissä kulkee toista tekstiä, joka ottaa kantaa siihen varsinaiseen tarinaan tai ei ehkä ota, mutta asettuu joka tapauksessa sen viereen ja joskus myös sitä vastaan tai miten sen nyt kukakin kokee. 

Vähän siis niin kuin se varsinainen tarina - ne kirjeet - olisi värityskirja ja ne sivussa kulkevat hommat olisi puuvärikyniä. Vai voisko ne sittenkin olla tusseja?

(Ai niin sitaatit. Laitan pari tonne ylemmäs, sen munkkirinkilän ja elämänhuumeen ja alemmas sen latojutun).


Kolmas kirje on nimeltään Laumasuoja ja sen välissä kulkee sitaatteja Rumilta. Siis siltä 1200-luvulta eläneeltä runoilijalta, jonka sanoja on putkahdellut viime vuosina esiin monissa paikoissa. Taitaa niitä olla ollut myös naistenlehdissä, vaikka tästä en kyllä ole ihan varma, koska käyn harvoin kampaajalla, joka on lokaatio, jossa naistenlehtiä luetaan.

Rumi on kirjoittanut hienoja sanoja rakkaudesta, kaipauksesta, elämän elämisen hankaluudesta jne. Kun hänen sanansa kohtaavat Niemen tekstin tapahtuu jotakin.

Tapahtuu se, että Rumin säkeet coelhosoituvat. Niiden viisaus pinnallistuu ja alkaa näyttää keinotekoiselta. Jos minulla olisi seinätauluina Rumin sanoja niin tässä kohtaa ottaisin taulut seinältä pois ja yrittäisin piilotella häpeääni.


Toinen kerrassaan mahtava ns. väliteksti kertoo pikatreffitapahtumasta ja se on sijoitettu igumeenille kirjoitetun kirjeen väliin. Kun kaksi täysin eri maastoista ponnistavaa tekstiä kohtaavat toisensa tuottavat ne pikatreffeille tyypillisen tilanteen, jossa kaksi vierasta kohtaa parin minuutin ajan. Hankala tilanne igumeenin kannalta, mutta onneksi hän on tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja yhteydenottoihin, joten myöskään Titan kirje ei suista häntä raiteiltaan.


Onko Titalla joku dissosiaatiohäiriö? Saako tällaista asiaa näin suoraan kysyä?

Titan fanittamia ihmisiä on taiteilija Alpo Jaakola, jonka vaimo Marjo rakasti miestään niin että hänen miehensä rakastamisen tavastaan meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toinen Titassa ihailua ja kunnioitusta herättävä henkilö on performanssitaiteilija Marina Abramovic, josta olen itsekin intoillut.

Tekee mieli laittaa tähän väliin muutama lause Abramovicin taiteilijan elämää käsittelevästä manifestista (An Artist's Life Manifesto).  En tiedä, sopiiko ne nyt tähän kovin hyvin, mutta laitan silti.

Laitan kolme, koska kaksi ei tuntuisi hyvältä. Yleensäkin kaikkia tällasia esimerkkejä tai juttuja pitää aina olla pariton määrä. Mistä sekin sitten johtuu? Ja mitä mahdollisesti tarkoittaa?


An artist should not make himself into an idol ...

An artist must make time for the long periods of solitude 

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *


Titan psyyken käsittely jäi nyt Jaakolan ja Abramovicin alle. Olisi huonompaankin paikkaan saattanut jäädä, ei sillä.

Se, mikä Kuulemisessa jää vaivaamaan mieltäni on lato ja jos ja kun luen Kuulemisen joskus myöhemmin uuudestaan aion lukea sen ladon näkökulmasta. 

Kuuleminen sisältää kohdan, joka saa minut epävarmaksi. Kuka on ladossa / kuka kenet latoon työntää?

Ja sitten on tämä:

Talot ovat vain naamioituneita latoja.

   

Talo ihmisen metaforana goes naamioitunut lato ihmisen metaforana. 

Minä näen ladon harmaana rakennelmana, joka on nököttänyt maisemassa vuosia itsensä ja säiden armoilla. Lautojen välissä on rakoja, joista tuuli puhaltelee ja sen vuoksi lato ei tarjoa ihmiselle kovin kummoista suojaa, jos on talvi tai muuten kylmä ilma. Kesällä tilanne on toinen ja kesällä abrakadabra latoon ilmestyy heiniä, jotka kutittavat, jos niissä makoilee.

Ja jos ladoista puhutaan mukaan tunkee myös Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise) lato, 
"joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato." **


Olisi ehkä liioiteltua väittää, että Kuulemisen pääteema on ihmisen latoisuus ja siksi en niin teekään. Se ei silti tarkoita, että ladon voisi unohtaa olkia kohauttamalla (olki: viljan suora korsi).


Kuuleminen puhuttelee minua jumalallisen paljon. Se on kirjoitettu emäshapolla, jonka sekoitussuhteet Marjo Niemi hallitsee täydellisesti. Ihan kuin olisin vastasyntynyt, jota Niemi ruokkii Kuulemisella. 

Dägä-dägä.

 


Marjo Niemi: Kuuleminen

224 sivua

Teos (2021)



Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto, lainattu teoksessa Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)

** lainaus bloggauksestani, joka käsittelee Don Delillon Valkoista kohinaa

 
 

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema


"Do I contradict myself? Very well then I contradict myself."

Tämä Silvia Hosseinin käyttämä sitaatti on peräisin Walt Whitmanilta. Otin sen heti tähän alkuun. Varmuuden vuoksi. Puolustellakseni itseäni.

*

Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys (Savukeidas) aloitin esseestä Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Tie, totuus, kuoleman esseestä Miesten tarinoita.

Miten se essee, josta kokoelman lukemisen aloittaa vaikuttaa teoksen vastaanottoon? Tähän kysymykseen en tietenkään voi saada vastausta, koska vertailevaa esseekokoelman lukemisen aloitustapaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Aloitusesseen valinnalla oli kohdallani joka tapauksessa ratkaiseva merkitys, sillä Tie, totuus ja kuoleman esseistä juuri Miesten tarinoita herätti minussa eniten ajatuksia, joista en ole malttanut olla kertomatta alla. 

Miksi pitäisikään malttaa? Eihän tämä teksti ole arvio, vaan kuvaus ja enimmäkseen sivupolku Hosseinin esseiden parissa viettämistäni hetkistä.


Hosseinin kirjoitustavan kiinnostavimpia ja minua henkilökohtaisesti älyllisesti hyväilempiä hommia on se, että hän törmäyttää toisiinsa asioista / ihmisiä / näkökantoja, jotka eivät yleensä kohtaa. Syntyy uutta ja laajentavaa. Ihailen hänen tapaansa lukea kirjoja näkökulmista, joista niitä ei yleensä tarkastella. 

Se on ihanaa. 

Se on vapauttavaa.  

Se on teosystävällistä. Se luo uuden tien teoksen luokse.


Hosseini kirjoittaa, että feminismissä piilee vaara, joka kapeuttaa teosten (ja taiteen laajemmin) vastaanottoa. Tämä on vaikea kohta ja siksi on syytä pysähtyä hetkeksi tien varrella olevaan kuppilaan ja juoda kuppi pohjaanpalanutta mustaa kahvia ja antaa munkkirasvan valua pitkin suupieliä. Samalla voin kaivaa repustani (en siis Louis Vuittonin käsilaukustani) Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.

Silfverberg kysyy, voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen. Tähän kysymykseen on vastattava myös Hosseinin Miesten tarinoiden Jack Kerouacin Matkalla-teoksen analyysiä lukiessa. 

Tämä vastaamispyrkimys on tie, jolla en voi lakata kulkemasta, vaikka tiedän, että totuutta ei ole, ei tule. Pieni kuolema sen sijaan on tarjolla aina, kun tähän kysymykseen juutun.


Koen vaikeimmaksi kirjoittaa kirjoista, jotka feministisestä näkökulmasta ovat monien feministien mielestä tärkeitä, mutta joiden kirjallinen panos on - sanottakoon nyt vaikka - ohut. Tässä yhteydessä joudun aina käymään keskustelua sen kanssa, mitä ovat ne (arvottavat) tekijät, joille pohjaan näkemykseni kirjallisen teoksen hyvyydestä ja tätä pohdintaa seuraavan jatkokysymyksen: miten kirjallisuuden laatukriteerit ovat syntyneet? 

Olemme pääsemättömissä siitä, etteivätkö miesten kirjoittamat kirjat olisi aikojen kuluessa määrittäneet kirjallisuuden laatukriteerejä. 

Kirjallisuuden historia, kanonisointi ja vastaavat jutut. Virginian huone ja rahat.


Totuus: Feministisestä näkökulmasta ansiokas teos ei välttämättä ole kummoistakaan kirjallisuutta. 

Totuus: Feministiset teoket ovat tärkeää kirjallisuutta.

Esimerkki: naiskirjailija kirjoittaa teoksen, jossa kuvaa synnytyskokemuksiaan. Kirjaa kehutaan siitä, että vihdoinkin kuvataan synnytyskokemuksia. Eli: kirja on hyvä.

Paitsi: kirja on kirja synnytyskokemuksista, joka ei vielä kerro mitään sen kirjallisesta laadusta. 

Se saattaa olla hyvä. 

Se saattaa olla olematta hyvä. 

Aihe ja kirjallisuuden laatu eivät automaattisesti korreloi.



Hosseini ottaa tarkasteluun mukaan nykyajalle tyypillisen, samaistumisen kautta tapahtuvan lukutavan. Hän lainaa Maaria Ylikangasta, joka on kirjoittanut tavasta lähestyä fiktiota kohteena, josta lukija pyrkii löytämään "itsensä, aikansa tai omat ongelmansa." Esseessä Kuka minä olen? Hosseini kirjoittaa:


autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.


Tämän sitaatin paikkansapitävyyden voi kuka tahansa todistaa viettämällä hetken Instagramissa. 


Miksi fiktio ei saisi olla "vaan" fiktiota? Miksi sillä pitäisi olla jotakin erityisiä tehtäviä? Miksi sen pitäisi olla minkään, mukaan lukien, feminismin palveluksessa? Miksi fiktiota monen mielestä pidetään parempana, jos se sisältää yhteiskuntakritiikkiä? 


Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä samaistuminen varsinaisesti tarkoittaa. Ymmärrän sen teoreettisessa mielessä, mutta en käytännössä. Jos minulta kysytään kirjoista, joiden henkilöihin olen samaistunut seuraa pitkä hiljaisuus, kunnes hädissäni muistan, että voin vastata Sheila Hetin romaanin How should a person be?, jossa on kertoja, joka ihmettelee itseään ja maailmaa tavalla, joka tulee kivuliaan lähelle. 

Usein olen vastannut kysymykseen samaistumisesta toteamalla, että en samaistu kirjan henkilöihin, vaan teoksen sisäistekijään. Tässä kuviossa on vielä selviteltävää, enkä toistaiseksi osaa sitä kovin hyvin kuvata.


Essee Kuka minä olen? edustaa Hosseinin kirjan delillomaisinta osuutta ja kirjallisen vastaanottohuoneeni maalipinnat alkavat kuplia. Kohta syttyy.

Kuka minä olen? sisältää 140 huomiota / väitettä ja alaviitteet numeroituna asteikolla 28-54 kuitenkin niin, että itse tekstissä ensimmäinen alaviiteviittaus on numeroon 30. En tiedä, mikä on tämän epäjohdonmukaisuuden tarkoitus. Ehkä sitä kuuluu ihmetellä.

Ihmettelen. 

Olen ihmetellyt.


Mainitun esseen pointissa 82 Hosseini toteaa


pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen


Ei liene kovin mahdollista, että ohuen ajattelun kirjailija kirjoittaisi kirjallisesti haastavia ja kovatasoisia teoksia.  


[delete]


Olen alkanut kirjoittaa harvemmin suomalaisten kirjailijoiden teoksista.


[delete]


* * *


Kristilliseen kolminaisuusoppiin peilautuva Tie, totuus ja kuolema asettuu sisältämiensä esseiden suhteen hyvin eri kohtiin asteikkoa, mitä tulee niiden henkilökohtaisuuteen. 

Arabikulttuurin historiaa ja sen vaikutuksia länsimaalaiselle kulttuurille tarkasteleva Etsivä löytää, on faktapainotteinen essee, jonka tiedolliset aspektit on siivilöity osaksi Hosseinin kokemuksia Sisilian matkasta. Esseessä Iranilaisia kirjeitä yleinen ja yksityinen kietoutuvat yhteen, kun Hosseini kirjoittaa rakastetulleen kirjeitä Iranista. 

Herää kysymys: Missä tarkoituksessa kirjeet on kirjoitettu?


*


Tyhjyys ei ole tyhjyyttä. Puuttuva on eniten läsnä.


Menetyksen ammattilaiset kutoo yhteen Hosseinin henkilökohtaiset menetykset. Avioeron ja hänen pikkuveljensä kuoleman tarkastelukehyksenään Leonard Cohenin Hydran saari sekä kreikkalaisen Kafaviksen runous.

Henkilökohtaisuusasteikon kuumimpaan päähän sijoittuu teoksen päättävä essee Aurinkokuningatar, joka kertoo Hosseinin perseen räjähtämisestä, leikkaushoidoista ja niistä haasteita, joita perianaaliabsessi jokapäiväiselle elämälle asettaa.


Selviytymistarinat uupumuksen selättämisestä ovat sosiaalisessa mediassa muotia, mutta psykoosi taipuu huonosti tsemppikertomuksiksi. Kuppa on liian likainen tauti Instagramiin, toisin kuin rintasyöpä.


Myönnän, en ole koskaan aiemmin tainnut lukea mitään yhtä intiimiä kuin Aurinkokuningatar. Kulttuurissa, jossa vain tietyistä sairauksista on soveliasta puhua on suorastaan revolutsioonista tabunkaatoa kertoa lukijalle omista perse- ja paskaongelmista.

Hosseini zoomaa esseessään myös kohti Ludviq XIV:n persereikää. Herra Aurinkokuningas kun kärsi samasta vaivasta kuin Hosseini. Essee laajenee tarkastelemaan ludviginajan puutteellista hygieniaa ja sisältää siinä määrin haisevia osuuksia, että ruokapöytälukemiseksi sitä ei voi useimmille suositella. 

*

Minulle esseiden keskeisin arvo on niiden kyky haastaa ajatteluani ja saada minut näkemään asioita näkökulmista, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. On toki lutuisaa, kun joku toinen vahvistaa omaa ajattelutapaa, mutta näin toimivat esseet ovat pikaruokaa, jonka jälkeen uusi nälkä kolkuttelee jo kulman takana.

Tie, totuus ja kuolema pitää lukijansa älyllisesti skarppina. Hosseinin esseiden kohdalla niiden lukeminen on vasta alku. Jos nautintoa haluaa, kannattaa käydä niiden kanssa keskusteluun silläkin uhalla, että saattaa joutua myös epämieluisiin tilanteisiin.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

238 sivua

Gummerus (2021)

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Je suis Anu, qui est Monica - Anu Silfverberg: Vuodet Monican kanssa (Long Play 99)


"Jos olisin parikymppisenä päätynyt Valkoiseen taloon, minusta olisi varmaankin oitis tullut Bill Clintonin salainen rakastaja, ja sitten olisin kirjoitellut päiväkirjaani, että meillä on erityinen yhteys. Olisin istunut päiväkausia odottamassa puhelinsoittoja ja lakannut syömästä, ja lopulta Bill Clintonin kollegat olisivat pistäneet stopin sille kaikelle, tosin liian myöhään ..."


Oletko koskaan miettinyt, että sinulle olisi Monica Lewinskyn asemassa voinut käydä Bill Clintonin suhteen juuri niin kuin Anu Silfverberg yllä olevassa sitaatissa omalta kohdaltaan pohdiskelee? 

Mitä minuun tulee, en todellakaan menisi takaamaan, ettenkö olisi saattanut tehdä Monicoita.  Ihmiset, joilla on valtaa ovat kiinnostavia, koska heidän seurassaan voi kokea (toki yleensä virheellisesti), että osa tuosta vallasta valuu oman itsenkin päälle.

Totta on myös, että Billissä presidenttinä oli paljon hyvää ja hän oli enemmän meidän naisten ja oikeuksiemme puolella kuin edeltäjänsä. Kuten Silfverberg muistuttaa, Bill kannatti aborttioikeuksia ja nimitti naisia moniin korkeisiinkin virkoihin. 

Ei siis lähtökohtaisesti kaikkein paskin jätkä. Lähtökohdat vaan on 

... lähtökohtia.


*


Monica Lewinsky on Anu Silfverbergin pitkäaikainen kiinnostuksen kohde. Esseessään Vuodet Monican kanssa (Long Play 99) hän käy läpi vuoden 1998 Lewinsky-skandaalia Bill Clinton -skandaalia, sen taustoja ja käsittelyä julkisuudessa ja julkisuuden roolia tapahtumien skandalisoimisessa sekä omia reaktioitaan ja tunteitaan suhteessa tähän skandaaliin sekä skandaalin tapahtumisajankohdan merkitystä sille, miten siihen suhtauduttiin.

Tapahtumisajankohdan merkityksellä viittaan siihen, että metoon jälkeen vastaavanlainen julkinen teilaus, jonka kohteeksi Lewinsky joutui ei enää olisi mahdollista. 

Uskoisin.

Toivoisin.


Bill Clinton muutti Monica Lewinskyn elämän. Tai ei oikeastaan Bill, vaan Lewinskyn ja Billin välinen seksisuhde, jonka yksi kuuluisimmista julkisista kulminaatiopisteistä oli Lewinskyn mekon spermatahra.

Paitsi että ei oikeastaan edes tämä seksisuhde, 

eikä oikeastaan edes tämä spermatahra, 

vaan lehdistö, joka muiden "syntiensä" ohella kantoi kortensa betonipalkkinsa kekoon ja teki myös tästä ihan tavallisesta mekosta eroottis-syntisemmän vivahteen omaavan "cocktail-mekon". 


Silfverberg muistuttaa, että Lewinsky oli vain 22-vuotias, kun hän ollessaan palkattomassa harjoittelussa Valkoisessa talossa ajautui suhteeseen Billin kanssa, joka oli tuolloin USA:n presidentti. Myöhemmin Bill vannoi valan, jota vastaan hän rikkoi valehtelemalla oikeudessa suhteestaan Lewinskyyn. Seurasi skandaali, jonka osana sekä Lewinsky henkilönä että hänen elämänsä joutui ihan harvinaisen ilkeän ryöpytyksen kohteeksi.

Lewinskystä tuli, kuten Silfverberg tuo esiin, vitsien "punchline". Talk show -juontajien pilkan kohde, jonka elämä ja ruumis  - erityisesti seksuaalisuus ja paino - oli vapaata riistaa.  "Amerikan suihinottokuningatar" - kuvasivat lehtiotsikot Lewinskyä.


Mitäköhän itse ajattelin Bill Clinton -skandaalista vuonna 1998? Yritän rekonstruoida.

Vuonna 1998 viimeistelin graduani, jonka kirjoittamiseen käytin vuoden verran. En siksi, etteikö sitä olisi voinut kirjoittaa huomattavasti nopeammin, vaan siksi, että rakastin gradun kirjoittamista. Aiheenani oli vastarinta Alice Walkerin romaanissa Meridian ja teorian puolelta tärkein tyyppini oli Michel Foucault ja hänen käsityksensä vallasta.

Muistelen pohtineeni, että Monicalla ei ole mitään mahdollisuuksia häntä kohtaan käydyssä ajojahdissa. Foucault'n kautta ajattelin luultavasti, että kyse ei ollut ensisijaisesti siitä, että Billillä ihmisenä olisi ollut sen enempää valtaa kuin Monicalla. Kyse oli Billin asemasta, hänen presidenttiydestään, joka positiona on yksi maailman vahvimmista valta-asemista.

Mieleeni tallentui erityisesti Billin lause: I did not have sexual relations with that woman. 

Muistan edelleenkin ihan tarkkaan ne painotukset, jolla Bill tuon lauseen lausui. I did not -lauseista tuli ystäväpiirissäni myös sisäpiiri-ilmaus, johon liittämiämme pro-Monica -vivahteita emme odottaneet ulkopuolisten ymmärtävän.


*


Lukiessani Silfverbergin esseetä ajattelen, että se mitä Lewinskylle tapahtui kytkeytyy viattomuuden menetys -narratiiviin.  Tarvitaan nuori, viaton nainen, vähän niin kuin Thomas Hardyn romaanin Tess of the D'Urbervilles (1891) päähenkilö Tess. 

Silfverberg osoittaa, miten Lewinsky oli jättipotti lehdistölle, joka sai sen omasta valtakiimastaan pullistelevana nöyryyttämään Lewinskyä. Tämä ei koskenut pelkästään ns. keltaista lehdistöä, vaan Lewinskyn yksityiselämää ja hänen tekemisiään ruotivat myös The New York Timesin ja Wall Street Journalin kaltaiset laatulehdet. Edes monet tunnetut feministit, kuten Silfverberg muistuttaa, eivät osoittaneet tukeaan Lewinskylle, vaan sympatiseerasivat Billiä.

Lewinskystä lehdistössä "käytetty sanasto oli voimallisen leimaavaa: hysteerinen, huorahtava, flirttaileva, ärsyttävä, seksipeto ja sen sellaista."

Tutkinnassa Lewinskyä uhkailtiin 27 vuoden vankeustumiolla ellei hän kertoisi tapahtuneesta kaikkea ja salanauhoittaisi keskustelujaan Billin kanssa. Näin tekemällä hän voisi hankkia syytesuojan ja välttää vankilatuomion. Lewinsky ei kuitenkaan luopunut lojaaliudesta Billiä kohtaan, ei edes silloin, kun mukaan vyyhteen vedettiin myös hänen äitinsä.

Mitä kaikkea naiset ehtisivätkään tehdä, jos he eivät käyttäisi niin paljon aikaa miesten tekojen puolusteluun?

*

Luettuani Silfverbergin esseen ensimmäiset 10 sivua kirjoitin muistikirjaani mahdollista myöhempää käyttöä varten lauseen: Je suis Monica. Hämmästykseni oli suuri, kun Silfverberg sivulla 24 kirjoittaa:

"Jos vuosia myöhemmin tuli tavaksi sanoa ”Minä olen Charlie”, niin minä ajattelin juhlallisesti silloin: Minä olen Monica."

Kiinnostava ajatuksellinen sattuma, jonka voisi pukea muotoon: Je suis Anu, qui est Monica.


*

Esseensä alkupuolella Silfverberg käyttää Lewinskystä etunimeä Monica. Etunimen käyttö tuo henkilön lähemmäs, saa hänet vaikuttamaan tutummalta. On kiinnostavaa, että hän myöhemmin kuitenkin päätyy käyttämään Lewinskystä sukunimeä ja vielä kiinnostavampaa on se, missä kohdin Lewinskyn tarinaa tämä tapahtuu.

Silfverberg kertoo, miten Bill Clinton vapautettiin syytteistä ja miten hänen maineensa sen myötä palautui, kun kun taas Lewinskyn kohdalla vastaavaa maineenpalautusta ei tapahtunut. Heti edellisen todettuaan Silfverberg kirjoittaa seuraavassa lauseessa: "Kutsutaan häntä nyt sittenkin sukunimellä, emmehän me edes oikeasti tunne häntä. "

Tärkeitä ihmisiä kutsutaan sukunimellä, kun taas vähemmän tärkeiden kohdalla riittää pelkkä etunimi. Sukunimellä kutsumisen voi nähdä Silfverbergin käyttämänä keinona osallistua Lewinskyn maineenpalautukseen. 


*

Lewinskyn tarina ei ole pelkästään Lewinskyn tarina, vaan hyvin monen nuoren naisen tarina joskin tarinan puitteet Lewinskyn kohdalla olivat suuruudeltaan ihan omaa luokkaansa. Silfverberg summaa, että Lewinsky oli "varoittava esimerkki siitä, mitä maailma oikeasti ajattelee ja haluaa nuorista naisista. Kaikki, mitä heiltä vaaditaan, on jotain, mistä voidaan myös rangaista."

Kuuntelin pari vuotta sitten lähes hypnotisoituna Yleisradion musiikkidraamaa Kikka - tarina tähdestä. Kikan tarina, yhtenä liian monista, todistaa Silfverbergin edellä siteeratun huomion todeksi. Yleisö halusi seksikkään Kikan ja seksikkyydestä Kikkaa myös rangaistiin. Kikan maineenpalautus, johon ansiokkaasti on osallistunut myös Laura Gustafsson näytelmällä Kikka Fan Club, ei häntä itseään enää tavoittanut, mutta uskoakseni muutti monien suhtautumisen Kikkaa kohtaan.


Vuodet Monican kanssa on taattua Silfverberg-laatua. Lewinskyn tarina tulee kuvatuksi monipuolisesti, perustellusti ja sopivan yksityiskohtaisesti. Se on tärkeä teksti, joka osoittaa, miten helppo on joukolla käydä yhden kimppuun ja miten kauaskantoisia seurauksia tällaisella hyökkäyksellä voi olla. Ei pelkästään yksilölle, vaan myös koko sille ryhmälle, johon tämä yksilö kuuluu. 

Niinpä. Dear media, muistakaa kantaa vastuunne.

Muun hyvän lisäksi Vuodet Monican kanssa kannustaa ryhtymään maineenpalautustalkoihin.  Kohteista ei tule olemaan pulaa ainakaan vielä vähään aikaan.


 





sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme


Natalia Ginzburg (1916-1991) lyö radikaalin iskun heti teoksensa Kieli jota puhuimme esipuheen ensimmäisellä lauseella: 

"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."

Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.


Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne.  Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina. 

Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.


Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.

Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.


Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.

Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa. 

Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.  


Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.

Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.

Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.

Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.

Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.


Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen. 

Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista.

[...]

Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista.


Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle.  Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.  

Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.


Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta. 

On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.



Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

254 sivua

Lessico famigliare (1963)
Suomentanut Elina Melander

Aula & Co. (2021)



sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Tibor Noé Kiss: Inkognito


Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä.


Inkognito on unkarilaisen transnaisen, teoksen tekijän Tibor Noé Kissin, tarina. En voi olla miettimättä, että sen taantumuksen keskellä, mihin Unkari on vajonnut Kissin kirjaa tuskin enää julkaistaisiin. Onneksi vielä vuonna 2010 asiat olivat Unkarissa paremmin ja Inkognito pääsi painokoneista läpi.

Inkognito on jo aiheensa puolesta niin tärkeä, että sillä olisi paikkansa olla olemassa riippumatta ensi sijaisesti kaunokirjallisista ansioista. Heti alkuun onkin hyvä kuitenkin todeta, että Kissin teos on myös hyvää kirjallisuutta.


Tibor ei ole vain Tibor. Hän on myös Noémi. Hän on Tibor/Noémi ja Inkognito kertoo hänen elämästään ruumiissa, joka antaa tilaa vain Tiborille.


Tiborin/Noémin kotitausta on rikkinäinen ja epävakaa. Isä on arvaamaton ja väkivaltainen, saa juoppohulluuskohtauksia. Äiti on usein hänen tulilinjallaan ja joutuu välillä hoitoon psykiatriseen sairaalaan. 

Tiboria/Noémia kannatteli jalkapallo ja unelma siitä, että jonain päivänä hänestä tuli maineikas pelaaja. Kun hän voitti runokilpailun jalkapallo jäi, mutta hän valehteli pitkään isälleen pelaavansa vielä, koska ei uskaltanut kertoa lopettaneensa jalkapallon pelaamista.

On muotti. Tibor/Noémi ei sovi siihen. Hän valuu yli reunojen. Valuu kohti Taneli Viljasen kuvaamaa usvaa, kohti varjoja. *


Inkognito on äänekäs kirja. Patterit paukkuvat, jääkaapit päästelevät ääniä, korot kopisevat. Tuuli ulvoo pyörteinä kaikista ilmansuunnista yhtä aikaa.

Kirjan äänimaailma tuottaa hermostuneen oloista kerrontaa, joka peilaa Tiborin/Noémin sisäisen elämän ahdistusta ja levottomuutta. 

Raksahtelee. Naksahtelee. Kolisee. Paukkuu.


Pidän tämän kirjan usein lyhyistä, hengästyneen oloisesti nakuttavista lauseista. Pidän tekstin huohotuksesta, rytmin armottomuudesta.  Pidän toistuvista lauseista, niiden paalutuksesta.

Nopeita havaintoja ympäristöstä ja omasta paikattomuudesta. 

Epätoivoa. Kurkottelua kohti.

 

Inkognito synnyttää vaikutelman, että kertojan identiteetti on pilkottu paloiksi kirjan sivuille. Vähän siellä, vähän tuolla. Miten koota palaset yhteen?  


Tuntui kuin sydämeni löisi yhä nopeammin, saattaisi vaikka poksahtaa. Kuin räjähtäisin ja ruumiinosani putoilisivat ympäri huonetta. Kuin sydämeni mätkähtäisi seinään ja jatkaisi sykkimistään pudottuaan kirjoituspöydälle. Kuin aivoni roiskahtaisivat ikkunaa vasten ja valuisivat hitaasti, tahmean vanan jälkeensä jättäen ikkunalaudalle lepäämään. Kuin vereni leviäisi pitkin lattiaa ja tihkuisi parketin saumoista tiiliskiville.

 

Tupakkaa, sadetta, tuulta. Ajan kulumisen kuvauksia: viisareita, tunteja, sekunteja. Toistuvia äänimaailmoja, jotka luovat tiukan ja mukaansa tempaavan rytmin.


[e]hkä salsaa, ehkä jazzia, ehkä chansoneita, kaukaisia pianojuoksutuksia, radiovastaanottimen kohinaa ja särinää, meren pauhua

 

Kehodysforiaa, kysymyksiä, lääkärikäyntejä, itsetarkkailua. Olenko mies? Olenko nainen?  Kuka elämääni elää? 


Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on.


Lukiessani tunnen valtavaa halua suojella Noémia. Kadulla hän on saalis, jota muut piinaavat tuomiokatseillaan.

Haluan ajaa pois kaikki pahat ihmiset, jotka tuijottavat häntä halveksuen ja naureskelevat. Miten kellään, jota asia ei vähimmässäkään määrin koske, voi olla mitään sitä vastaan, että Noémi alkaisi elää elämäänsä itsenään? Eikö päinvastoin meidän kaikkien tulisi ottaa Noémista mallia siinä suhteessa, että pyrkisimme elämään itsellemme uskollista elämää?


Tibor yrittää tappaa Noémin. Hän kokee, että hänen on pakko valita jompi kumpi. Olla Tibor tai olla Noémi. Tibor on todellisuutta, Noémi utopiaa. 


En voisi koskaan olla nainen, voisin olla korkeintaan naiseksi muuttunut mies.

ja myöhemmin

Olen nainen miehen ruumiissa. Haluaisin jatkaa elämääni naisena. Haluaisin naisen, itseni. Aamun, jona herään naisena. Haluan olla nainen, en naiseksi leikattu mies.


Ruumis on Tiborin vihollinen. Este ja tulevaisuuden kieltäjä, sen mahdottomaksi tekevä.  Ruumis on olemassaolon ehto, on mahdotonta olla olemassa osana maailmaa ilman ruumista. Ympäröivä yhteiskunta asettaa ruumiille vaatimuksensa, määrää ja käskee. Luo normistoa, joka määrittää, minkälaiset ruumiit hyväksytään. Tiborin kohdalla ruumis kääntyy itseään vastaan, muuttuu viholliseksi itselleen.


Ruumiini panee minut käsirautoihin, rusentaa kokoon, en pääse vapaaksi. Rimpuilen, tukehdun, haukon henkeä. [...] Pikseleitä ja ruudukkoa, hämäriä tilannekuvia, kädenlämpöisyyttä. Ruumiini määrää, se antaa minun vielä nähdä ja hengittää. 


Ruumis on risteyskohta, jossa havaittu ja koettu sekä ihmisen itsensä että hänen ympäristönsä kulttuuristen kerrostumien ruumiille antamat merkitykset kohtaavat. 

Ruumis, joka vangitsee Tiborin antaa hänen nähdä, että toisinkin voisi olla. Tämä ei kuitenkaan kerro niinkään toivosta kuin ruumiin rankaisevasta luonteesta. Ruumis on tehty kaltereista, joiden välistä näkyy mahdollisuuksien maailma, joka on saavuttamattomissa. Näitä kaltereita Inkognito vääntää ja niin tehdessään pyrkii luomaan Noémille tilaa. 




Tibor Noé Kiss: Inkognito
157 sivua

Suomentanut Saarni Laitinen

Kansi: Apila Pepita

S&S (2021)



Kustantajalle kiitos kirjasta!


*Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. Poesia 2020. 

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kuka saa kehua Kosmoksen kirjoja? Esimerkkinä V.S. Luoma-ahon delete


On se hetki, kun voisin valita olla hiljaa. Se olisi ehdottomasti järkevää.

En kuitenkaan pysty vaikenemaan, sillä olen kiusausten suhteen kuin Oscar Wilde. Voin vastustaa kaikkea paitsi juuri kiusauksia. 

Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain (ole hiljaa Irwin)  törmäsin twitterissä Kosmoksen Mikko Aarnen twiittiin:

Aarne kirjoittaa:

"Kriitikon taidot tavallaan mitataankin vasta kun taideluoma ei osu juuri hänen makuunsa." ja jatkaa toisessa twiitissä:

"Mutta jos kriitikko sanokaamme vaikka eläkeiän kynnyksellä kehuu "nuorisolaisten" internetromaania vaikka kaikesta näkee että hän ei ymmärtänyt siitä mitään, juttu on pikemminkin kiusallinen kaikille osapuolille."

Haluaisin uskoa, että Aarne ei tarkoita olla ilkeä. 

Kaikkein helpointa olisi ohittaa Aarnen twiitit olankohautuksella. En kuitenkaan kykene tekemään niin. Syitä on useita, joista yksikään ei ole varsinaisesti henkilökohtainen, koska nyt puhutaan nimenomaan kriitikoista, ei kirjabloggareista. 

Minulle Aarnen jälkimmäinen twiitti näyttäytyy ylimielisenä, vaikka se ei välttämättä sitä ole. Huomaan olevani loukkaantunut "eläkeiän kynnyksellä" olevien kriitikoiden puolesta. 

On tottakai niin, että ihmisen ikä on yksi vastaanoton konteksti, joka voi vaikuttaa hänen tapaansa lukea ja tulkita kirjallisuutta. Sen sijaan, että asia olisi kiusallinen, se voi olla myös rikkaus. 

Koen ihan aidosti kiinnostavaksi lukea eri ikäisten ja eri taustoja omaavien ihmisten tekstejä kirjallisuudesta. Toki on hyvä muistaa, että on myös niitä, jotka eivät kirjoita ensisijaisesti ikänsä kautta.

Aarnen twiitti jättää epäselväksi, onko vähemmän kiusallista, kun joku nuorempi ihminen kehuu romaania väärin. 



Väärin luettu, väärin tulkittu, väärin sitä tota ja tätä. 

Väärin kehuttu on sinänsä uusi raikas tuomiolauselma muun kriitikoiden (ja lisään tähän suluissa myös kirjabloggarit, vaikka ei pitäisi) väärin tekemisen jatkoksi. 

Ehdotan, että yli-ikäisten kriitikoiden - ja menköön samaan sakkiin myös kirjabloggarit ja pistetään päälle vielä lukijat ylipäätään - ja Kosmoksen kirjojen kohtaamisten aiheuttamiin ongelmiin tartutaan nyt heti. Ei seurata tilannetta veitsen terällä, eikä kuunnella herkällä korvalla, eikä perusteta työryhmää, joka pohtii asiaa ensi viikolla.

Tartutaan helppoon ratkaisuun. Laitetaan Kosmoksen kirjojen kansiin varoitus: tästä kirjasta kirjoittamista ei suositella yli x-vuotiaille. Lukemista ei voitane kieltää, sillä vielä toistaiseksi lienee vallalla lukemisen vapaus.

Mikä luku olisi paras x:n paikalle? Ei yli 30-vuotiaille saattaisi olla hippusen liian rajoittava, koska flow:ssa uitettu hipsterikansakin vanhenee kovaa vauhtia, joten ehdotan: ei yli 40-vuotiaille. Missään nimessä ei yli 50-vuotiaille ja yli 60-vuotiaille voisi jo määrätä sakkoa siitä, että he kehuvat Kosmoksen kirjoja väärin.


Ei ole mitään kummallista tai tuomittavaa siinä, jos kustantamo haluaa profiloitua vain tietyn ikäisten lukijoiden kustantamoksi. Pelisäännöt on kuitenkin hyvä olla selvät. "Vien leluni leikistä pois", kirjoitti Pentti Saarikoski ja koen hänen neuvonsa hyväksi.

Toki ei ole mielekästä luoda jatkuvasti lisää vastakkainasetteluja. Esimerkiksi jakolinja kosmoksen kirjojen oikein kehujat vs. kosmoksen kirjojen väärin kehujat on melko tympeä vastakkainasettelu, joka pidemmän päälle tuskin palvelee edes tämän jaon jumaliksi kohottamia.


Kauheinta on vanheneminen. Se on meillä kaikilla edessä. 

Mitä vanhemmaksi tulee sitä paremmin ymmärtää, että myös vanhemmat ihmiset ovat - yllärii !!! - ihmisiä.

Vanhemmat ihmiset saattavat olla myös harvinaisen immuuneja sille, mitä heidän sallitaan tehdä ja mitä ei. Sellaista se ikä teettää. Itse olen unelmoinut jo vuosia siitä, miten vanhuksena käyttäydyn holtittomasti ja saan kaiken anteeksi ikäni vuoksi. Kuka voisi olla herttaiselle mummulle vihainen? 

"Se päivä ei oo vielä tänään" ja nyt olen tilanteessa, jossa haluaisin kirjoittaa V.S. Luoma-ahon kirjasta delete. Keski-ikäisenä lähiömutsina kuulun joukkoon, jolle tätä kirjaa ei varsinaisesti ole tarkoitettu ja sen vuoksi on varmuuden vuoksi parasta jättää heti alkuunsa sen kehuminen, vaikka siihen aihetta olisikin.  


Olisin mielelläni jättänyt koko tämän tekstin kirjoittamatta, mutta en ole löytänyt muuta tapaa päästä yli niistä epämukavuuden tunteista, joita Aarnen twiitit herättivät.


Tässä kohtaa en voi olla miettimättä Hannah Gadsbyn Nanettea. 

Se, minkä oli joskus tarkoitus olla hauskaa ei ole sitä enää. Päinvastoin, se on kuolemanvakavaa. Se on kipua siitä, kun huomaa oman representaationsa ulvovan lattialla ja tämän tekstin kirjoittamista jatkaa alaston tyyppi.


Itkettää. Itken vähän.

Miksi edes yritän?  


Tässä vaiheessa onkin hyvä huomauttaa, että jos haluatte lukea Mikko Aarnen hyväksymän kritiikin deletestä niin sellainen löytyy HS:n sivuilta. Kirjoittajana on fanittamani Maaria Ylikangas. 


Koska tämän tekstin piti alunperin kertoa deletestä niin lopuksi pari huomiota Luoma-ahon kirjasta.


Tutustuin deleteen kolmea eri kanavaa pitkin. Aloitin sen äänikirjana kävellessäni Ruttopuiston poikki. Aika nopeasti alkoi tuntua siltä, että formaatti on väärä. Koska en kuitenkaan ollut varannut deleteä kirjastosta jatkoin sen lukemista puhelimeni näytöltä (edellisestä lauseesta poistettu mukahauska kommentti siitä, että luin sitä sentään iPhonen enkä Samsungin näytöltä)

Vaan mitä teki universumi? Päätti tuoda yhteen deleten ja minut ja laittoi sen tyrkylle kotikirjastoni bestseller-telineeseen. Alkoi kolmas matka deleten kanssa.

deleten alku oli hämmentävä, sillä jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että en ole lukemassa Harry Salmenniemeä vaan V.S. Luoma-ahoa. En tarkoita, että Luoma-aho matkisi Salmenniemeä, mutta joku hyvä läheinen sävy Salmenniemen tekstin kanssa erityisesti deleten alussa hallitsi.

deleten novelleissa liikutaan Tinderistä muotisuunnittelijoiden nimisiin lehmiin ja toksisesta luokkakokouksesta Prisman hyllyjen väliin.

Kun kirjoitan, kuten edellä, sanon jotain. Teen valinnan, ehkä väärän sellaisen. Jätän ulkopuolelle kenties olennaisempaa. 


Miksi pitäisi elää, jos ja kun olemattomuus on sekä helpompaa että ekologisempaa aivan kaikilla mittareilla?


deleten novellit ovat monilajisia, aiheiltaan ja ulkomuodoltaan kokeelliseen kallellaan. Niiden yhteiseksi tyylilajiksi hahmottuu minulle kauhu. Sellainen kauhu, jota on esim. Edward Hopperin tauluissa. Hiljainen, luonnoton kauhu, joka saa epäilemään ja pelkäämään kaikkea. 



En tätä tekstiä aloittaessani olisi osannut aavistaa, että tässä käy näin. Että sattuu näin paljon. Että delete tuskin pääsee tekstissäni ääneen. 

Tämä nyt meni näin ja se on rehellisintä, mihin pystyn. Kerään leluni.



V.S. Luoma-aho: delete

Kosmos