tiistai 19. kesäkuuta 2018

Härkä jätti sarvensa käteeni - Antti Hurskainen: Suru ei toimi

Antti Hurskaisen suurin ongelma on, että hän ei ole Ville Valo.

Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvio Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi. Sen sijaan tuon tässä tekstissä esiin muutamia niistä ajatuksista ja pohdinnoista, joita Hurskaisen esseet minussa herättivät.

Lähtötilanne:
Minun on pakko kirjoittaa Hurskaisen esseekokoelmasta. Pakko sen tähden, että siihen tuskin kovi moni kirjabloggari tarttuu ja Hurskaisen esseet ansaitsevat lisää näkyvyyttä. Bloggarikollegani, Tekstiluolan Tuomas, heitti jo veivinsä kaivoon ja tyytyi pelkkään Instagram-postaukseen joihinkin syihin vedoten. Toiseksi minun on pakko kirjoittaa näistä esseistä, koska koen Hurskaisen tekstien edessä suurta rimakauhua ja sen vuoksi pidän velvollisuutenani itseäni kohtaan tarttua härkää sarvesta, jolloin todennäköisesti sarvi jää käteeni, härkä saa pahan verenvuodon ja kuolee, komisario syyttää minua eläinparan kuolemasta ja joudun vankilaan, jolloin kohtaloni ratkaisee se, sattuuko minun puolustamiseni mahtumaan lempiasianajajani kalenteriin.

Olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että jos pitää blogia ei pidä vältellä kirjoittamasta kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. 

Asioita kimurantistaa jo se, että en juurikaan hahmota, milloin Hurskainen on ironinen ja milloin taas enempi ihan tosissaan. Hänen esseidensä monitulkintaisesta ironiasta (?) on seurauksena minun kannaltani kaksi pääasiallista reagointitapaa: a) Hurskaisen esseet vaientavat minut, koska en uskalla sanoa niistä mitään pelätessäni, että olen ymmärtänyt tekstien ironian väärin ja olisi noloa jäädä kiinni tästä ymmärtämättömyydestä b) ironia (?) saa minut luomaan lisää silmukoita ironian verkkoon, jolloin olen tilanteessa, jossa sen enempää tekijä kuin lukijakaan ei voi enää luottaa toisiinsa. Ironiasta (?) tulee Uuno-pelin värinmuutoskortti + neljä lisäkorttia -kortti jonka nostamisesta seuraa lisää ironia(?)kortteja ja niin pelin on käynyt taas asteen monimutkaisemmaksi.

Hurskaisen projektina tuntuu olevan, että hän haluaa ennen muuta provosoida. Oireyhtymään kuuluu, että jos suuri osa ihmisistä on jotain mieltä niin Hurskaisen on "pakko" olla eri mieltä. Esimerkiksi tästä käy vaikka se, että Suomessa alkoholinkäyttö on iso ongelma, mutta Hurskainen kirjoittaa pisimmän esseensä juuri juomisesta ja viinan hyvistä puolista ja miten hänestä lapsena tuntui siltä, että aikuiset olivat mukavampia, kun he olivat kännissä. Hurskainen vaikuttaisi siten kytkevän provosoinnin osaksi radikaalin ja/tai ei-normatiivisen käytäntöjä.

Teoksessaan Argonautit Maggie Nelson kirjoittaa, "ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttuun radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen." Tätä taustaa vasten provosointi osana radikaalia joutuu pinteseen. Itse en pysty provosoitumaan Hurskaisen teksteistä, koska hänen provosoimisyrityksensä on niin ilmeinen. Jopa siinä vaiheessa kun Hurskainen kirjoittaa lämpimässä hengessä Timo Hännikäisen tuotoksesta nimeltä Ilman en ala liekehtiä, vaan päätän ottaa päiväunet. Herättyäni jatkan Hurskaisen esseiden parissa ja kuinka ollakaan hän ottaa esiin Laura Gustafssonin teoksen Pohja ja sitä myötä riistää minulta viimeisimmätkin provosoitumisen mahdollisuudet. Hävisin taas.

Eniten suivaannuin Hurskaiselle, kun hän esseissään menee survaisemaan Tommi Melenderiä. Niin ei saa tehdä, sillä Melender on minulle suuri (olin ensin kirjoittaa, että Melender on minulle pyhä, mutta jotain rajaa nyt sentään). Ei sitä paitsi ole lainkaan totta, kuten Hurskainen väittää, että kirjablogeissa Melenderiä olisi suitsuteltu. Valtaosa kirjabloggareista ei tartu Melenderin teoksiin, vaan pitää häntä ylimielisenä älykkönä. Eli jos blogeissa joku on Melenderiä suitsuttanut niin se olen ollut minä, joka olen onnistunut jopa kääntämään muutaman kirjabloggarin pään ja tekemään heistä - jos en nyt Melenderin faneja - niin ainakin häneen suopeasti suhtautuvia. Niinä päivinä kun ihmisten kaikkinainen kaupallisuus ja itsensämyymisen halu tuntuvat erityisen ällöttäviltä minulla on tapana ajatella: mutta onhan sentään Tommi Melender ja heti tuntuu paremmalta.

Hurskaisen mukaan Melender on tekopyhä tuodessaan esiin, että kirjailijalle tärkeintä on kirjoittaminen, eikä se, kuinka paljon häntä luetaan. Melenderin näkemys on lohdullinen, koska haluan uskoa, että on vielä olemassa kirjailijoita, joille kirjoittaminen ja teksti ovat ensisijaisia muuhun kirjallisuuden ympärillä pyörivään härdelliin nähden. Tässä yhteydessä Hurskainen myös jättää ottamatta esiin kontekstin, jossa Melender ajatuksensa lausuu esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Melender tarkastelee nimenomaan suosion tarpeen loputonta kasvamista. Jos saa vähän suosiota, haluaa vähän enemmän. Jos saa vähän enemmän suosiota, haluaa sitä vielä vähän enemmän. Tämä on ketju, jossa ei tule kohtaa, jolloin suosiota haluava kokisi saaneensa sitä tarpeeksi. Tämän vuoksi on Melenderin mukaan lähinnä realismia ja itsensä säästämistä, jos kykenee luopumaan suosiontavoittelusta ja keskittymään kirjoittamiseen.

Olen kuitenkin Hurskaisen kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole sinänsä mitään väärää siinä, että lausuu ääneen haluavansa saada näkyvyyttä, selkääntaputteluja ja megalomanista suosiota. Tunnistan tämän asian omissakin ympyröissäni. Olen pitänyt kirjablogia 4,5 vuotta ja pettynyt siihen, että minun tekstejäni ei lueta ensisijaisesti sen tähden, että ne ovat minun tekstejäni. Ehkä tämä johtuu siitä, että tekstini eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta uskon, että kyse on myös muusta. Niinpä olen päätynyt välttämään itsetunnollisen kolhun ajattelemalla, että blogi on jo alustana sellainen, että sen kirjoittaja ei voi tulla suosituksi, jos hän ei ole kiinnostava ihminen blogin ulkopuolella. Joskus ajattelen, että jos kävisi niin, että tekijä a ja tekijä b kirjoittaisivat täysin samanlaisen tekstin, joista toinen julkaistaisiin Imagessa ja toinen kirjablogissa, niin vain Imagessa julkaistua tekstiä jaettaisiin twitterissä. Tästä on lyhyt matka siihen, että tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka ja missä sen sanoo.

Hurskainen kirjoittaa:

Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten edellä oleva lause olisi saattanut tuntua radikaalilta, mutta nykyisin sitä on sellaisena vaikea pitää. Samanaikaisesti kun etsin "turvaa" Melenderin kaltaisista kirjailijoista, heiluttelen vienosti lippua niille, jotka sanovat suoraan, että haluavat mainetta ja kunniaa. Miksi asian sanominen ääneen olisi huonompi juttu kuin sen pitäminen sisällään? Hurskainen nostaa esiin Miki Liukkosen, joka on sanonut, että hänelle Parnassojen kiittävien arvioiden sijaan on tavoiteltavampaa naistenlehtijulkisuus. O:n lukeminen jäi minulla kesken, koska noin sivun 140 paikkeilla tulin siihen tulokseen, että tiedän jo, mistä siinä on kyse ja minun olisi turha käyttää aikaani lukeakseni teoksen loppuun. Saatoin tietenkin olla väärässä, mutta enemmän kuin Miki Liukkosen kirjoista olen kiinnostunut hänen itserepresentaatioistaan ja tämä jos mikä on Liukkosen itsensä syy.

Paljon sivutilaa Hurskaisen esseissä saa Ville Valo.  Jotta hän voi nostaa esiin Valon "uhanalaisine virtsoineen" ja laajemmin HIMin on hänen ensin suurinpiirtein sivulauseessa lytättävä mm. The Nights of Iguana. Totuus kuitenkin on, että vuonna 1986 syntyneellä Hurskaisella ei voi olla mitään ensikäden kokemusta The Nights of Iguanasta, koska hän oli bändin toiminta-aikana nolla-taaperoikäinen. Yhtä lailla totuus on, että Ville Valon ja ja Floyd (Superstarin) vertaamisessa toisiinsa ei ole ylipäänsä mitään järkeä, ja onneksi Hurskainen ei niin teekään. Koska kuitenkin NOI on minulle varsin henkilökohtainen juttu, joka herättää tuskallisuuteen asti nostalgisia tunteita kuittaan tämän topiikin laittamalla tähän linkin, josta pääsee kuuntelemaan Dry Nancyn.

 "Pahuus on aktivoivaa ja aikaansaavaa", toteaa Hurskainen. Tällä väitteellä hän syyllistyy juuri sen kaltaiseen taidekäsityksen romantisointiin, jota hän muualla näissä esseissä kirjoittaa välttävänsä. Flirtti pahuuden kanssa on toki pinnalta katsottuna paljon kiehtovampaa kuin silmäpeli hyvyyden kanssa, mutta radikaali hyvyyden korostaminen olisi huomattavasti vallankumouksellisempaa ja vähemmän kliseistä, mikä ei sulje pois sitä, että taide hyödyntää usein juuri pahuutta ja kohtelee sitä kuin siementä, jonka ympärille se itsensä kasvattaa. Koska näin on, jään kaipaamaan hyvyyden merkitystä hedelmällistävää paradigman muutosta.

Hurskainen kirjoittaa laatikon ulkpuolella ja tekee sen älykkäästi niin populaarikulttuurin ilmiöitä kuin kaunokirjallista tietämystäänkin hyödyntäen. Tämän tuloksena voi olla esimerkiksi sen kaltaisia treffejä, joilla toisensa tapaavat ABBA ja Juha Mannerkorpi. Suru ei toimi- kokoelman esseet ovat haastavia ja poleemisia, mutta ne saavat myös kysymään, onko Hurskaisesta tullut oman kirjoitustyylinsä vanki. Ihmisille, jotka ovat joko-tai -tyyppejä Hurskaisen lukeminen on erityisen palkitsevaa, sillä Hurskainen tarjoaa sivu toisensa jälkeen näkemyksiä, joita vastaan lukija voi käydä väittelemään. Minun ongelmani kuitenkin on, että ajattelen aivan liian usein: a) okei, mielenkiintoista, että joku ajatteleekin noin tai b) mahtavasti provosoitu.

Jos olisin Hurskaisen ikäluokkaa oleva mieshenkilö (sen sijaan, että olen keski-ikäinen lähiömutsi) lukisin hänen esseitään varmasti ihan toisin ja löytäisin teksteistä enemmän yhteistä kokemuspintaa. Tämän vuoksi onkin tarpeen kysyä, että kenelle Suru ei toimi on kirjoitettu ja vastata tähän kysymykseen: en tiedä. Monet Hurskaisen nerokkaat ajatuskulut jäivät nimenomaan nerokkaiksi ajatuskuluiksi, eikä tunnevastetta omalla kohdallani syntynyt. Se ei ole Hurskaisen vika, eikä myöskään minun vikani. Selitys asiaan saattaa löytyä esimerkiksi siitä, että Hurskainen jaksaa ylistää Kallion kaltaisessa kaupunginosassa asumista, kun taas minä kyllästyin joka-aamuiseen kusilätäkköön astumiseen heti ulko-oven avattuani, ja päätin parinkymmenen Kallio-vuoden jälkeen muuttaa lähiöön, jossa elämäni on monin tavoin parempaa kuin Kalliossa asuessani ja jossa voin asettaa käteeni jääneen häränsarven koristeeksi parvekkeelleni.



Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)
206 sivua
Kustantaja: Siltala

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Runoja, jotka eivät lopu lukemalla - Johanna Venho: Saaren runot

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun.

Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan.

Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla.

Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä.

*

Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että annan itselleni luvan kirjoittaa tämän kokoelman pohjalta pelkkiä impressioita, jotka nekään eivät ole missään muussa kuin vaikuttumisen järjestyksessä. Jos siinäkään. Let's go.

Miten nämä runot täyttävät minut kokonaan.

Miten lapsuus ja minun ohuet ruskeat jalkani ja kutittava ruoho. Miten aurinko ja kuivuus ja mummon hymy.

Miten Saaren runoja lukiessani olen Berliinissä ja Wim Wenders tulee minua vastaan, kun runoilija kirjoittaa: "Kun olin lapsi. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara."

Miten yksin on yksin.

Miten paljon näissä runoissa on äitiä ja isää, matonkuteiksi leikattua housua ja paitaa.

Miten "hiljaisuustaskuista saaren sydämessä" löydän Raija-nimisen naisen.

Miten paljon näissä sanoissa on elämää ja ruumista. Sitä yhtä isoa ihmisen ruumista, josta minullekin syntymässä lohkaistiin pala.

Miten lähestyvästä ukkosesta ei tiedä, onko se metafora vai symboli.

Miten vuodenajat ihmistä juurruttavat kiskoakseen irti. Miten ihosta repeilee suikaleita, joihin elämä vain kerran kirjoittaa olipa kerran.

Miten "lutkat ja kuninkaat, jokaisella timantti navassa" ja miten näyttää siltä, että puoleni on valittu.

Miten tuntemattomat ovat "muistin taskut."

Miten isät eivät koskaan kuole ja lakkaa tulemasta poluilla vastaan.

Miten verenperintö ei ole asiakirja.

Miten nämä runot ovat pyykkipoikia, jotka kiinnittävät ihmisen kesätuulen naruille kuivumaan siksi, joka ihminen on.

Miten elokuun illat ja punaiset, kohta jo synnyttävät viinimarjat ovat tunneli takaisin lapsuuteen.

Miten kesä pakataan pois ja sen ovet suljetaan, kun syksyn raskasmetalli tekee tuloaan.

Miten papin kumiseva hiekkakauha palauttaa ihmisen kuin ihminen olisi kirjastosta lainattu kirja. Miten lainaa ei voi uusia.

Miten paljon aikaa, vuosikymmeniä ja kellastuneesta kalenterista irti revittyjä sivuja.

Miten runoilijan isän sanat solmivat itsensä runoilijan sanoihin ja miten me kaikki kirjoitumme toistemme kirjoihin - niihinkin, joita ei koskaan kirjoiteta.

Miten estetiikan ja elämän välinen tasapaino on kätketty Saaren runoihin.

Miten näistä runoista ei lukemalla saa tarpeekseen.



Johanna Venho: Saaren runot  (2017)
72 sivua
Kustantaja: Palladium Kirjat

torstai 14. kesäkuuta 2018

Kaikkea se ei kestä - Eeva Rohas: Raivo

Eeva Rohaksen romaanin Raivo takakannesta löytyy suurikirjaiminen lukijaa kosiskeleva teksti:

Usko, toivo, rakkaus.
Mutta suurin niistä on Raivo.

Romaanin luettuani ajattelen, että kyseessä on pahasti harhaanjohtava houkutus saada lukija tarttumaan tähän kirjaan. Näin ajateltuani ajattelen uudestaan, että kyseessä taitaa sittenkin olla ihan harvinaisen nerokas takakansikiteytys, jota tosin lukija ei voi mitenkään ymmärtää oikein ennen romaanin lukemista.

Huomasithan muuten, että Raivo oli lainauksessa kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Siihen on syynsä.

Raivo on tarina avioerosta ja alkoholismista, joiden käsittely kytkeytyy temaattisesti osittain yhteen,  osittain kulkee eri polkuja. Tuuli on kääntäjä ja hänen miehensä Ilja viinamäen miehiä. Yhteistä nimittäjää heillä on kovin vähän, sillä Tuulin maailma on akateeminen, kun taas Ilja edustaa työväenluokkaa. Keskinäisestä yhteensopimattomuudesta ja Iljan juomisesta seuraa avioero, mutta kuten niin usein tosielämässäkin tapahtuu, erosta on vielä pitkä matka tunnesiteiden katkeamiseen. Mustasukkaisuudesta kärsivä Ilja ei halua päästää irti, eikä epäröinti ole vierasta Tuulillekaan. Asioita monimutkaistaa yhteinen lapsi, 4-vuotias Luna, jolla pitäisi olla oikeus kumpaankin vanhempaansa.

Tuulin ja Iljan tarina fokusoituu pitkälti Tuulin kokemusten kautta ja lisäksi erotarinan rinnalla kulkee alkoholismista toipuvan Elenan tarina, jonka yhteydet "perustarinaan" paljastuvat romaanin kuluessa. Paikoin romaanin tunnelmat ovat hyvinkin klaustrofobisia, mutta Rohas hakee teokseensa happea  Tuulin Unkariin sijoittuvista nuoruusmuistoista, joiden myötä hän näyttää myös ne perusteet, joille Tuulin ja kääntäjäkollega Liisan välinen ystävyys rakentuu.  Raivo kertookin myös naisten välisestä ystävyydestä sekä kilpailusta ja niistä pettymyksistä, kun toinen saa käännettäväkseen kirjan, jonka kääntämistä toinenkin on tavoitellut. Teoksen riipaisevin taso löytyy lapsen, Lunan, näkökulman kautta. Miten lapsi kokee vanhempien eron ja miten hän aikuisten katkenneista lauseista rakentaa omaa todellisuuttaan. Lunan kautta avautuu paljon koskettavuutta, mutta kaikilta osin lapsinäkökulma ei ole oikein onnistunut, sillä Luna panee merkille asioita ja luo yhteyksiä, joita 4-vuotias ei mitenkään vielä voisi todellisuudessa hahmottaa.

Kielen ja rytmin osalta Raivo toimii parhaimmillaan komeasti, mutta kuten niin monissa muissakin nykyromaaneissa aineistoa on vähän liikaakin yhteen romaaniin. Avioero, alkoholismi, mustasukkaisuus, väkivalta, naisten välinen ystävyys, lesbous, lapsen avioerokokemukset.

Romaanin loppua kohti kierrokset kasvavat ja lukija pääsee tutustumaan alkoholismin luomaan kaaokseen ja haisevaan inhorealismiin. Vaikka tämä kirjan osuus poikkeaa muusta kuvauksesta on se yhdessä Tuulin lamaannusta koskevien kuvausten ohella kirjan parasta antia. Avioerotarina sinänsä on epäkiitollinen aihe, koska siitä on vaikea löytää mitään uutta ja juuri näiden kahden edellä mainitun tason kautta Rohas onnistuu puhaltamaan teokseensa henkeä, joka erottaa sen tyypillisistä avioerotarinoista.

KohtitTeoksessa esiintyvän isolla alkukirjaimella kirjoitetun Raivon salaisuutta Rohas kuljettaa lukijaa pikku hiljaa ja myönnän tunteneeni melkoista tyydytystä, kun keksin, mikä on Raivon perimmäisen merkitys tässä romaanissa. Valitettavaa on, että Rohas ei malta luottaa lukijan hoksottimiin, vaan fileroi mysteerin syömävalmiiksi lukijan lautaselle. Onneksi kuitenkin romaani tarjoaa myös monia vihjauksen tasolle jääviä yhteyksiä. Raivossa kaunis ja rujo ajavat toisiaan takaa ja se osoittaa, että monissa elämäntilanteissa voittajaa ei voida julistaa. Elämä rinnastuu kääntämiseen, jossa oikeiden ja tarkkojen sanojen sijasta on tarjolla vain huonoja ja vähemmän huonoja sanoja.



Eeva Rohas: Raivo (2018)
268 sivua
Kustantaja: Otava


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Dekkariviikko - Anna Ekberg: Salattu nainen

Miksi ihmeessä mieskirjailijat haluavat esiintyä naiskirjailijana?

Anna Ekbergin tanskalaisdekkari Salattu nainen kertoo nimensä mukaisesti mysteerinaisen tarinan, mutta myös kirjailija itse on eräänlainen salattu nainen. Tai no, itse asiassa Anna Ekberg ei ole nainen ollenkaan, vaan kyseessä on kirjailijanimi, jonka takaa löytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinrich.

Klarlundin ja Weinrichin juoni paljastui, kun kirjan kuunneltuani lähdin etsimään siitä tietoa, koska tuntui kummalliselta ja epäuskottavalta, että naiskirjailija olisi kirjoittanut Salatun naisen kaltaisen teoksen, sillä tavassa, jolla osaa naisista teoksessa kohdellaan on niin paljon miehistä katsetta ja lähinnä seksuaalifantasioiden toteuttamiselta vaikuttavaa pyrintöä.

Olen jättänyt kesken monien äänikirjojen kuuntelun, koska jonkin matkaa kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen, että saisin kirjasta huomattavasti enemmän irti lukemalla. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma, Ane Rielin Pihka ja Kyung-Sook Shinin Jään luoksesi. Rakenteellisesti haastavat ja muutoin kuin juonen ja tarinan voimalla etenevät teokset eivät sovi kuunneltavikseni eli periaatteessa juuri sen tyyppiset kirjat, joiden lukemisesta nautin eniten. Hieman jo turhautuneena moniin kesken jääneisiin äänikirjoihin päätin kokeilla dekkarin kuuntelua ja valita kuunneltavakseni jonkun naisdekkaristin teoksen. Menin siis Klarlundin ja Weinrichin luomaan ansaan.

Tarinan alussa Louise ja Joachim elävät onnellisessa parisuhteessa tanskalaisella saarella. Louise pitää kahvilaa ja Joachim on kirjailija. Heidän arkensa rikkoutuu kuitenkin rytinällä, kun saarelle tulee mies, joka väittää Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Salatun naisen alkupuolta hallitsevat Louise/Helenen muistiongelmat, sillä nainen kärsii harvinaisesta   traumaattisesta muistamishäiriöistä. Ehdin jo hieman kiukutella tarinaa kuunnellessani, sillä muistamiseen liittyvä tematiikka on ollut läsnä niin monissa viime vuosina lukemissani kirjoissa, että vaikka se lähtökohtaisesti onkin kiinnostavaa, alkaa se jo kyllästyttää. Ekberg kuitenkin vie muistamiseen liittyvät ongelmat uusiin ulottuvuuksiin. Kun tutkimukset osoittavat, että Louise todellakin on Helene alkaa Ekberg kujettaa tarinaa vuorotellen Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Samalla dekkarijuoneen kytkeytyy rakkausjuoni. Helene palaa miehensä luokse, mutta Joachim ei voi unohtaa häntä ja vice versa.

Ekberg puristaa ruuvia jatkuvasti yhä tiukemmalle ja saan kuullakseni myös asioita, joista olisin mieluummin ollut kuulematta. Salattu nainen paljastuu pohjavireeltään sadistiseksi kertomukseksi, jossa miehet voivat rahalla ostaa oikeuden tehdä naisille mitä haluavat oli kyse sitten hardcore-seksistä, suoranaisesta väkivallasta tai naisten tappamisesta. Lisää pahuutta kirjailija kaivaa Helenen sukulaisten menneisyydestä ja sekoittaa soppaan mukaan antisemitismiä ja luuliimamaalia.

Tarina on hyvin, huolella ja yllättävästi rakennettu ja loppupuolella jännitys on jo minulle melkein liikaa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään itse tarinan luomasta jännityksestä, vaan kaikesta siitä ahdistavasta kuonasta, jota Ekbergin romaani nostaa esiin. Teoksen loppuosaa kuuntelin kuvottavan ahdistuksen vallassa, mutta en voinut jättää ottamatta selvää, miten tämä kirja päättyy.

Salatun naisen juoni nytkähtelee ennalta arvaamattomilla tavoilla ja Ekbergin käyttämä kuvasto on kekseliästä, eikä se ole todellakaan tavallisimmasta päästä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että saatuani tämän romaanin kuunnelluksi olen lähinnä helpottunut ja kynnykseni tarttua dekkariin seuraavan kerran on taas hivenen korkeampi.

En tiedä, mikä mieskirjailijoita ajaa kuvaamaan naisten kiduttamista ja täydellistä objektifointia. Vähitellen alkaa olla vaikea uskoa, että syyksi riittäisi pelkästään se, että ihmiset ostavat dekkareita sitä enemmän, mitä julmempia ne ovat. Ahdistuksensekaista jännitystä kaipaaville Salattu nainen sopii kuin nyrkki palleaan.



Anna Ekberg: Salattu nainen (2018) - äänikirja 15 h 30 min.
Lukija: Kati Tamminen
Tanskankielinen alkuteos: Den Hemmelige Kvinde
Suomentanut: Katarina Luoma
Kustantaja: Minerva - Crime Time

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Se, mistä ei merkkiä jää - Tapani Tolonen: Sokeisto

Muutamia viikkoja sitten silmiini osui Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kritiikki Tapani Tolosen romaanista Sokeisto. Se vakuutti minut siitä, että tässä on romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea.

Majanderin kritiikki oli jäänyt mieleeni varsin kehuvana, mutta kun nyt luin sen uudestaan osa kehuvuudesta oli mystisesti haihtunut. Mitäköhän ihmettä tuosta kritiikistä ensimmäisellä kerralla luin?

Sokeisto on historiallinen lukuromaani, jonka moottorina toimii vuoden 1905 yleislakko ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kuohunta. Toisaalta oli kyse suomalaisten kapinasta Venäjän keisarikuntaa vastaan, toisaalta taas Suomen sisäisestä poliittisesta taistelusta. Nimensä Sokeisto on ottanut kirjapainosanastosta ja Tolosen romaanissa sokeiston kuvataan tarkoittavan ladonnassa käytettäviä välikkeitä, jotka pitävät kirjaimet järjestyksessä, mutta joista itsestään ei jää jälkeä. Romaaninsa nimen kautta Tolonen vaikuttaisi siten vihjaavan, että yhteiskunnalliset tapahtumat ovat painettuja merkkejä, kun taas useimpien ihmisten osana on edustaa sokeistoa, joka upottaa heidän tarinansa jälkipolvilta näkymättömiin.

Kirjapainoilla, ja erityisesti Työmies-lehden kirjapainolla, on romaanissa keskeinen merkitys. Painokoneet huohottavat tukahduttavasti ja tuhoavat kirjapainoissa työskentelevien terveyttä. Yhdellä tasollaan Sokeisto onkin kuvaus siitä, mitä raskas ja mekaaninen työ tekee ihmiselle ja miten kone on ihmistä vahvempi ja uupumattomampi.

Romaanin alussa sen päähenkilö Eetu (Edvard) Tonteri on 11-vuotias poikanen, joka pääsee töihin juoksupojaksi kirjapainoon. Näin Tolonen vilauttaa klassista, nykyisin jo nostalgista urakehitystä, jossa juoksupoika raivaa tiensä johtajaksi ja yhteiskunnalliseksi vallankäyttäjäksi. Sokeiston maailmassa asiat ovat kuitenkin paljon tätä vihjettä monimutkaisempia ja esteiden voittamiseksi on otettava käyttöön myös päivänvaloa kestämättömiä keinoja.

Juonta kipunoittaa painokoneiden melskeen lisäksi rakkaustarina, jonka onnellisuuden haastaa luokkaero. Eetu on työläinen, Karin taas naimisissa oleva herrasnainen ja jos he olisivat yhtään järkeviä he pysyttäytyisivät erossa toisistaan. Vaan milloinkas rakkaus on järkeä totellut?

Sokeisto on vahvasti tarinallinen teos, jota lukee kuin dekkaria jännityksen tiivistyessä teoksen loppua kohti. Ihmisten väliset liittolaisuudet ja lojaliteetit joutuvat romaanin edetessä yhä rankemmalle koetukselle, eikä ihmisluonnosta tässä romaanissa piirry kovin ylhäistä kuvaa. Aikalaiskuvaus teosofisine virtauksineen on teoksessa kiinnostavaa ja itse ainakaan en muista turhan montaa suurlakon tapahtumia käsittelevää romaania lukeneeni, joten tässäkin mielessä Sokeistolla on paljon annettavaa. Se myös taustoittaa niitä kehityskulkuja, jotka reilu vuosikymmen myöhemmin aiheuttivat Suomessa sisällissodan puhkeamisen.

Päällimmäiseksi tästä romaanista minulle jäävät Karinin sanat:

"Jos elämä vain voisi olla toisin, se olisi niin hyvää."

Tähän toisin olemiseen Eetu ja Karin Sokeistossa pyrkivät ja lukijana pidän peukkua, että muuri heidän tarinansa toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.



Tapani Tolonen: Sokeisto (2018)
445 sivua
Kustantaja: Otava




lauantai 9. kesäkuuta 2018

Terrorismi ja homoeroottisuus - Abdellah Taïa: Infidels

Kirjallisen teoksen sivumäärä ei seurustele sen laadun kanssa. Sen osoittaa taas kerran  Abdellah Taïan väljästi kirjoitettu 143-sivuinen teos Infidels. On ihme ja todiste sanojen magiasta, että näin vähillä sivuilla voidaan kertoa niin paljon. Paitsi ihme, se on tietysti myös kirjailijan taituruutta.

Abdellah Taïa on Suomessa ainakin toistaiseksi melko tuntematon kirjailija, joten hänen esittelynsä on paikallaan. Ranskaksi kirjoittava Taïa (s. 1973) on ensimmäisiä marokkolaisia, avoimesti homoseksuaaleja kirjailijoita. Hän on ollut näkyvästi mukana Human Rights Watch -järjestön No longer alone - LGBT Voices from the Middle East and Africa -kampanjassa, joka pyrkii hälventämään LGBT-ihmisiin liittyviä epäluuloja kampanjan kohdealueilla sekä nostamaan esiin heidän elämäntarinoitaan itsensä hyväksymisestä. 

Yksi siteeratuimpia Taïan puheenvuoroja tässä kampanjassa ovat hänen sanansa:  You're gay, it's not a disease. You're not against religion or islam. You're not against culture, or the state, or your family.

Taïan sanat voi lukea osoituksena erityisesti niille, joissa Infidelsin tapainen romaani herättää epämiellyttäviä, kenties jopa inhonsekaisia tunteita, liittyen sen paikoin karskeihin kuvauksiin, islam-kuvauksiin ja homoseksuaalisiin viittauksiin. Taïa itse asuu nykyisin Pariisissa ja on selvää, että sen kaltaista romaania kuin Infidels hän ei olisi voinut Marokossa asuessaan kirjoittaa tai ainakaan saada sitä julkaistuksi joutumatta itse vaaraan. Mistä Infidels sitten kertoo? 

Romaanissa on kolme pääteemaa: äidin ja pojan suhde, kahden pojan välinen suhde sekä terrorismi. Ei olisi väärin väittää, että Infidels on tarina siitä, miten ihmisestä voi tulla terroristi, sillä laajemmassa viitekehyksessä juuri siitä on kyse. Yhtä lailla tärkeää tässä romaanissa on kuitenkin marokkolaisten prostituoitujen kuvaus, puuttuvan äidinrakkauden seuraukset, islamin merkitys sen harjoittajille sekä Marilyn Monroe ja hänen roolisuorituksensa Otto Premingerin ohjaamassa elokuvassa Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return, 1954). Elokuvan nimi kasvaa romaanin epiteetiksi ja kun Taïan teoksen on lukenut sen pelkkä ääneen lausuminen herättää niin monenlaisia ja pakahduttavia tunteita, että viimeistään siinä vaiheessa tietää lukeneensa jotain harvinaisen hyvää.

Vaikka Taïan romaani ei kirjoitustapansa tai aiheensa puolesta muistuta ollenkaan Don DeLillon teoksia viiltää hän maailman nahkaa tavalla, joka tuo mieleeni juuri DeLillon. Sydäntä puristaa ihmisen yritys selviytyä maailmassa, joka on monella tapaa hallitsematon ja liian monimutkainen, omiin hyökyihinsä hukuttava.

Homoseksuaalisuus ja terrorismi kytkeytyvät tässä romaanissa yhteen. Halu tekee terroristin, vaikkakin se tapahtuu vahingossa ja osin tietämättömyydestä ja sen vuoksi, että päähenkilö ei halua myöntää edes itselleen, mistä varsinaisesti on kyse. Tätä herkkää ja konkreettisestikin räjähdysaltista kudelmaa kuvaa hyvin seuraava sitaatti, joka voidaan lukea niin kirjan homoeroottisessa kuin islamistisessakin kontekstissa

I want to go to the Moon with you. Ride the winged horse Buraq with you. Pass through the seventy thousand veils with you, the veils of light and darkness that separate us from the Creator.

Teoksen päähenkilö Jallal on kokenut vääryyttä, koska hänen äitinsä on kokenut vääryyttä. Jallalin äiti on kokenut vääryyttä, koska hänen äitinsä on kokenut vääryyttä. Jallalin isoäiti on kokenut vääryyttä, koska asiat Marokossa ovat kuten ovat ja yleisesti hyväksytyn ulkopuolella on vain tyhjyys, olemattomuus ja vankilan kidutuksentäyteiset päivät.

Taïan romaani etenee näkökulmien kautta, eikä siinä juurikaan kuvata ihmisten välistä dialogia. Näin Taïa korostaa sitä, miten yksin romaanin henkilöt ovat. Miten irti revittyjä, miten ilman multaa, josta kasvaa. Kun Jallal päätyy Brysseliin kaikki on entistä mustempaa ja tähän mustuuteen tuo äkillisen valon Mahmoud - sairaalassa oleva nuorukainen, jolla on suunnitelma. Mahmoudin kautta Jallalille avautuu tie, jolle lähtiessään hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä. Mahmoudista tulee nopeasti Jallalin elämän tarkoitus.

Meeting Mahmoud at Brugmann Hospital in Brussels helped me to understand. Not loneliness or abandonment, but the deep meaning of my life, my existence. With Mahmoud, sick and beautiful, frail and powerful, I'd found a mission. Love and mission. To love and be angry. To finally get even with the world, which had never given me a thing ...

Teoksen etukannessa on sitaatti Publishers Weeklyn arvostelusta, jossa Infidelsin kuvataan olevan "uskomattoman voimakas." Juuri sitä se on. Taïan  lauseet vangitsevat ja helisevät. Ne ovat veteen heitettyjä leipäkiviä. Ne ovat jokeen heitettyjä leipäkiviä. Jokeen, jolta ei ole paluuta.



Abdellah Taïa: Infidels (2017/2016)
143 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Infidèls
Englanniksi kääntänyt: Alison L. Strayers
Kustantaja: Seven Stories Press


Helmet-lukuhaaste kohta 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

torstai 7. kesäkuuta 2018

Mesmeröinnin juhlaa - Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin Kadotus joutui kovaan seuraan, kun juuri sitä ennen oli lukenut Domenico Starnonen romaanin Trick. Se oli sen verran tiukka paikka, että siitä harva kirja ja kirjailija olisi kunnialla selvinnyt, mutta Krohn on kaukana kenestä tahansa. Jos nyt sanotaan niin kuin asia on, niin voidaan sanoa, että Leena Krohn on yksi kaikkein valovoimaisimmista suomalaisista nykykirjailijoista ja tätä hänen asemaansa Kadotus sen kun vahvistaa.

Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia. Starnonen kohdalla kirjoitin sanojen takana olevasta materiaalista, joka saa sanat värähtämään ja henkimään elämää. Harva osaa kirjoittaa niin, mutta Krohn osaa ja erityisesti Kadotuksen 10 ensimmäistä sivua on tästä aivan loistava esimerkki. Kaksi sanaa: avain ja bonsai-puu sisällyttävät itseensä niin paljon, että ne ovat juurikin kuin seinälle teoksen alussa ripustettuja aseita, joista tietää, että ennen pitkää ne tullaan laukaisemaan, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että ase otettaisiin konkreettisesti käteen ja annettaisiin palaa. Avain ja bonsai-puu kannattaa kuitenkin pitää lukiessa mielessä, sillä ne ovat kartta Kadotuksen maailmaan.

Herrasnaissääntönä pidetään, että kirjoista blogattaessa ei paljasteta juonta. Kadotuksen kohdalla sen sijaan on syytä pidättäytyä paljastamasta rakennetta, sillä se on siinä määrin kiehtova, että en halua viedä keneltäkään iloa siitä hetkestä, kun rakenne käy ilmi. Sen verran voin toki kertoa, että rakenne on nerokas, mutta ei ollenkaan monimutkainen. Rakennekammoisten ei siis kannata olla huolissaan.

Saatan muistaa väärin, mutta muistan niin, että Krohnia lukiessani lähes joka kerta pohdin rajoja ja rajojen alatyyppejä. Niin tälläkin kertaa. Mutantit ja hybridit, toiseksi muuttuminen ja se katoava piste, jossa tämä muuttuminen tapahtuu. Piste, jota ei voi osoittaa, joka on aina joko vielä edessä tai jo takana. Huomaamaton liukuminen toiseksi. Kammottava siirtymä, jonka tapahtumista ei voi estää.

Kadotuksen ulkokaarelle Krohn luo tarinan kertojasta ja hänen ystävästään, jonka kuoleman jälkeen maailma ei enää ole sama. Kertoja totetaa ystävän muuttuneen ajan myötä vainoharhaiseksi, mutta lukijana en malta olla ajattelematta, että väite ystävän vainoharhaisuudesta on kenties todiste kertojan vainoharhaisuudesta.

Kadotuksen kiintopiste on löytötavaratoimisto, jossa teoksen päähenkilö on töissä. Toisaalta taas romaanin tapahtumat paikantuvat kaupungissa vietettävään taiteiden yöhön, joka muuttaa kaupungin puiston (itse ajattelin lukiessani jostakin syystä Ruttopuistoa) tainomaiseksi paikaksi, jossa törmää mitä kummallisemmin pukeutuneisiin ihmisiin tai ihmisiä ja eläimiä muistuttaviin tyyppeihin. Modernin goottihenkisessä puistossa esitetään näytelmiä ja performansseja sekä pidetään puheita. Tosi ja kuviteltu kietoutuvat moninaisin tavoin yhteen ja kyseenalaistavat toinen toisensa. Romaanin maailma muistuttaa tilannetta, jossa sirkus on tullut kaupunkiin ja mesmeröinyt sen haltuunsa.

En todellakaan halua kertoa Kadotuksesta mitään yksityiskohtaisempaa, sillä parasta on, että tämä teos kohtaa lukijansa kuin nukkuvan kasvoille heitetty märkä harsokangas, joka saa hänet hereille henkeä haukkoen, katapulttaamaan itsensä istuvaan asentoon ja tuntemaan, miten ajan hammas löytyy hänen omasta suustaan.

Kadotus kasvaa kriittiseksi lauluksi ylenmääräistä kuluttamista vastaan ja kysyy, mihin menevät esineet, jotka on hukattu ja joita kukaan ei enää kaipaa? Se on täynnä vieraita ja pelottavia tajunnan takaisia hahmoja, joiden kohtaamista romaanin henkilöt eivät voi välttää. Se on todellisuudeksi käännetty uni ja kauhukuva, joka lähestyy vääjäämättä. Käyttämänsä välineistön Krohn hallitsee silmänkääntäjän tarkkuudella ja onnistuu taas kerran vetelemään langoista, jotka liikuttavat marionettia, jota olemme tottuneet sanalla ihminen kutsumaan.


Leena Krohn: Kadotus (2018)
159 sivua
Kustantaja: Teos