Kivoja runoja - Jouni Teittinen: Sydäntasku

- Nämä runot on kivoja.
- Ai kivoja? Öh tota ...
- Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää.

Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä.

Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja.

Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa.

Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma.


Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon.

Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu lapsi, joka vanhenee ja makaa rannalla viltillä. Hän on kolmen, neljän, kuuden ja seitsemän ja jään pohtimaan, miksi hänen viidettä ikävuottaan ei mainita. Mitä silloin tapahtui? Tapahtuiko silloin se, jonka vuoksi runominä palaa näissä runoissa lapsuuteensa?

Sydäntaskun sivuilla naiset juoksevat rannalla ja polttavat tupakkaa "kuin varsat" ja lapsi on omillaan, tapahtumista syrjässä. Runot palaavat katsomaan, miltä lapsen sisällä näyttää, kun häntä katsoo vuosia myöhemmin.  Mitä ajatuksia lapsi aikuisessa herättää? Voisiko lapsen vielä rakastaa ehjäksi?

Lapsessa asuu salaisuus, jota hän ei osaa nimetä. Lapsessa asuu tietoa, joka unohtuu.

Lapset rakentavat hiekkalinnaa niin kuin vain ihmiset jotka tietävät asiansa.

Ollaan nukahtamisen ja hereillä olon välissä. Siinä tilassa, jossa usein aukeaa sellaista, joka pysyy unessa ja hereillä kiinni. Lyhyt syvä hetki, jolloin tietoisuus ei pääse sotkemaan havaintoja. Siinä hetkessä:

Lapsuus.
Uimaranta.
Hiekkaämpäri.
Kerrostalon piha.

Lapsuuden reitit, joilta lapsi jota katsotaan, kysyy kysymyksiään.

Lapsuutesi ei ole sinun mutta sinua se katsoo.

Näen lapsen makaamassa vihreällä viltillä - miksi juuri vihreällä, en tiedä. Tunnen suurta hellyttää tätä lasta kohtaan, joka makaa vähän kippurassa, vetäytyneenä. Jos olisin aikuinen sillä samalla hiekkarannalla, jolla lapsi makaa syrjässä muista menisin kysymään, mitä hänelle kuuluu. Ostaisin vaikka jätskin.

Sydäntaskussa on jotakin samansukuisen aseistariisuvaa kuin esimerkiksi Juuli Niemen runoissa. On hyvyyttä ja ymmärrystä. On lapsuuteen ulottuva halauksen pyrkimys.

Sydäntasku on tasapainoinen kun marmorikuula, joka on hionnut lapsen käsissä, hukkunut ja löydetty. Marmorikuula, jolla on lyöty ikkunaa, jonka läpi näkyy pihalla oleva keinu, joka ennen liikkui, mutta nyt odottaa turhaan keinujaansa. Kettingit itkevät, kun tuulee.

Teittinen kirjoittaa lapsen ja hänen asiansa hyvin koskeltaviksi, tuo ne viereen. Paljastaa lapsen tuttuudessa asuvan, vuosien kerrostaman vähän kammottavankin myöhäisyyden ja vierauden.

Kokoelmassa on sivuja, joilta sanat ovat kuluneet pois kuin aallot olisivat pyyhkineet lapsen rantahiekkaan piirtämänsä merkit. Lapsi itsenään on vain vähän olemassa. Runominän muisti ei yllä, se aavistelee, se yhdistelee väärin. Sen hätä on vihreällä viltillä makaavan lapsen hätää.

Paikoin kokoelma etenee aforismeja muistuttavin lausein. Yhden runo-osansa alkuun Teittinen lainaa Mirkka Rekolaa, jonka vaikutus runoilijaan on luettavissa myös Sydäntaskusta. Vähällä ja pienellä voi mennä suuria askelia eteenpäin.

Runokuvat toistuvat ja vahvistuvat toistumisensa kautta. Lapsi on rannalla. Sillä rannalla, jolla aikuinen kulkee ja jota lapsuus pakenee ja menee piiloon. Aikuisen askeleet painuvat hiekkaan, rypistävät lapsen ja lapsuus tulee esiin toisesta kohtaa. Olemassaolon kysymykset kiinnittyvät hiekkaämpäriin. Siihen, jonka sangan vuodet ovat rikkoneet.

Kaukana putoaa maan pohjaton arpa.

Ennen kuin mikään on alkanut, on jotain jo lyöty lukkoon. Hetkestä, joka lapselle oli vaan yksi hetki tulee kuva, joka pakottaa palaamaan yhä uudestaan. Sen paino, kun on jatkuvasti reunamilla. Odottamassa, että kuuluisi äidin huuto "nyt syömään". Siinä huudossa huolenpito, johon kaipaus tekee kotinsa.



Jouni Teittinen: Sydäntasku
Poesia (2019)

Arvostelukappale

Paljastuksia korealaisen kasvonaamion takaa - Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme

En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu.

Sari Elfvingin Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka läpi hän on punnertanut itsensä nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheessä oli sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia.

Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana.

Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa.

Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saattoi syödä pienokaisia, kirjaimellisesti. Kolmesataa vuotta sitten kirkon edustajat tekivät perinteestä selvää, ja viisautta ja käytännöllisyyttä siunaten he pyyhkivät uhripaikan nimen kaikista kirjoistaan.

Elfvingin romaanin tukipuita ovat isän poissaolo ja äidin huojuvuus. Äiti, Ilana, on alunperin venäläinen ja hänen elämänsä kiertyy muukalaisuuden, alkoholin ja mielenterveysongelmien ympärille.  Ilana samaistuu Södergranin Tulevaisuuden varjon runominään. On joku toinenkin, kuten hän, joku jonka päivät hänen päiviensä lailla ovat "täynnä mustia reikiä."

Se valkenee hänelle yhdessä hetkessä: Hän tarvitsee vaihtoehtojen seittiä voidakseen olla muukalainen. Seitti pitää muut ihmiset etäällä.

Ilanasta ei pitänyt tulla äitiä, mutta äiti hänestä tuli. Äiti, jonka humala tekee hänestä Elmalle vieraan. Onko se todellakin äiti, tuo joku, jossa vieras ja tuttu yhtyvät pelottavalla tavalla?

Elfving kirjoittaa Ilanan osuudet kursiivilla ja minä joka yleensä valitan kursiivin käytöstä en tällä kertaa valita ollenkaan. Kursivoitu teksti on Elfvingin teoksessa romaanihenkilön kuvauksen palveluksessa ja korostaa Ilanan melkein-olemista ja varjomaisuutta.  Hänen rikkonaisuutensa tulee osuvasti esiin kursiivin kautta ja näyttää Ilanan enemmän ehdotelmana kuin ihmisenä, jolla on kiinteä minuus.

Käy niin, että luennassani Ilana syö Elman tarinan. Kun teoksessa noustaan Elmaa kuvaavalle nykytasolle odotan jo malttamattomasti, että pääsisin takaisin Ilanan pariin. Minä näen hänet puutarhassa seisomassa, nojaamassa omenapuuhun. Osana muiden ihmisten joukkoa, mutta samaan aikaan täysin sivullisena ja omaa häpeäänsä representoivana.

Häpeässä olisi ollut riittävästi tekemistä, mutta hänellä oli muitakin tunteita, joita täytyi työntää jonnekin, jonkin taakse.

Taivaat jotka ansaitsemme ei noudata perinteistä kertomisen tapaa ja juuri se tekee tästä romaanista paljon enemmän kuin mitä sen tarinalla on tarjottavana. Elfvingin kerronalle on omainaista raikas rikkaus, taitavuus ja tekstin täydellinen hallinta. Tekstikappaletta seuraa tekstikappale, joka on jotakin muuta kuin mitä edellinen kappale on saanut odottamaan ja se tuntuu paitsi avaralta saa lukijan kiintymään tekstiin ja odottamaan malttamattomana lisää.

Taivaat jotka ansaitsemme virtaa niin kuin virtaa joki, jonka kulkuun ihminen ei ole vaikuttanut. Teksti törmäilee joenpohjan kiviin, ottaa mukaansa kasvustoa ja jatkaa virtaustaan toisaalla. Se tuntuu komealta. Se ON komeaa. Erityisesti ihastelin sitä tarkkuutta, millä kerronta palaa niin täsmällisesti aikaisemmin kerrottuun, asettuu sen viereen ja sisään ja luo uusia merkityksiä.

Elfvingin ei-lineaarinen ja pyörteilevä kerronta irtoaa fallogosentrisestä esitystavasta tekstuaalisella riemulla. Se puhaltaa tekstiin hengen, joka nostaa väkisinkin onnellisen hymyn lukijan kasvoille.



Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme
213 sivua
Teos (2019)

Helsinki Lit 2019 - Se mistä ei kuulu puhua

On ihan mahtavaa, että Helsinki Lit on vakiintunut jokakeväiseksi kirjallisuustapahtumaksi, joka tänäkin vuonna veti katsomon täyteen porukkaa siitä huolimatta, että ulkona oli loistava sää. On ilahduttavaa, että kirjallisuus kiinnostaa ihmisiä. On hienoa, että kirjat synnyttävät puhetta ja kirjailijoiden nimikirjoituksia jonotetaan innosta täristen.

Edellinen kappale on totta ja voisin jatkaa tätä kirjoitusta samassa hengessä, mutta se ei sitten enää olisikaan totta. On nimittäin toinenkin puoli.

Kuuntelen mielelläni kirjailijoiden puhuvan. Jos näin ei olisi en varmaan olisi istunut Litin katsomossa kahta päivää. Jotakin jäi kuitenkin useimmista keskusteluista puuttumaan. Tai no, itse asiassa juuri se keskustelu jäi puuttumaan. Lavakohtaamiset muistuttivat enemmän haastatteluja ja puhe kirjoittamisesta ja lavalla olevien dialogista jäi pelkäksi toiveeksi.

Oli hienoja hetkiä, joista minulle henkilökohtaisesti suurinta oli Rachel Cuskin näkeminen livenä ja tätä kohtaamista Philip Teir luotsasi hyvin. Pääsin myös kertomaan Cuskille, miten valtavasti olen hänen trilogiastaan nauttinut ja sain nimmarin Kudokseen. Cusk vieläpä kysyi, mitä nimeni tarkoittaa englanniksi ja kerroin, että se on omenasta käytetty lempinimi.

Toki kuuntelin kaikkea lavalla tapahtuvaa kiinnostuksella, mutta monet (epä)kohtaamiset liikkuivat yleisissä yhteiskunnallisissa asioissa. Ei siinä mitään, niitäkin juttuja oli mukava kuunnella, mutta ne olisivat sopineet paremmin johonkin muuhun tilaisuuteen kun Helsinki Litiin.

Harmittaa vietävästi, että esimerkiksi Hassan Blasim, jolla olisi ollut paljon sanottavaa joutui vastaamaan stereotyyppisiin kysymyksiin, joita on tapana esittää ulkomailta Suomeen muuttaneelle kirjailijalle. Sampsa Peltonen tulkkasi loistavasti, mutta siitä huolimatta Jani Toivola ei maininnut häntä juonnossaan. Ei, vaikka niin minä kuin joku toinenkin yleisöstä huusi Sampsan nimeä.

Olisi liioittelua sanoa, että petyin tämän vuoden Helsinki Littiin. Jäin kuitenkin kaipaamaan niitä ilman sähköistäviä keskusteluja, joista aiempina vuosina on saatu nauttia. Toki ymmärrän myös sen, että ns. suurella yleisöllä on tarpeensa, jotka poikkeavat omista tarpeistani. Toki ymmärrän, että monesta paikalla olijasta vaikkapa Kim Thúyn koominen esiintyminen oli huikeaa, kun itse taas jäin lähinnä ihmettelemään, miksi hän oli valinnut esiintyä tavalla, jolla hän esiintyi.

En ole tämän vuoden Littiin liittyvien tuntemusteni kanssa yksin, mutta saatan hyvinkin olla ainoa bloggari, joka kritisoi Littiä ääneen, sillä eihän nyt sellainen ole tapana. Joudun itsekin julkaisemasan tämän tekstin nopeasti, että en ehtisi katua sitä, että sanon kritiikkini ääneen.

Jään odottamaan ensi vuoden Littiä. Jään odottamaan lavaesiintyjien välisiä todellisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Keskusteluja, joissa on sen kaltaista magiaa kuin muutama vuosi sitten Sadie Jonesin ja Juha Itkosen välisessä dialogissa.

Tuhoavatko lapset parisuhteen? - Diana Evans: Ordinary people

Siinä se tulikin jo otsikossa Diana Evansin romaanin Ordinary people tärkein kysymys.

Ordinary people on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokaslistalle päässeistä kirjoista. Se ei ollenkaan sen tyyppinen romaani, joita yleensä luen saati sitten, että innostuisin tarinasta, joka tarkan realismin keinoin käsittelee aihetta, joka jo etukäteen saa minut haukottelemaan. Parisuhdekuvaus, voiko tylsempää olla?

Ordinary people kuitenkin osoittaa, että kun kirja on kirjoitettu hyvin ei aiheella tai tyylillä ole väliä ja yllätyksekseni huomasin imeytyväni Evansin kirjaan kuin nälkäinen punkki polvitaipeeseen.

Evansin kirjassa kuvataan kahta tummaihoista, keskiluokkaista pariskuntaa, joiden ongelmat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Niin Melissan ja Michaelin kuin Stephanien ja Damianinkin parisuhde on ajautunut lasten syntymän myötä kriisiin. Kumpikin pariskunta tekee kaikkensa pelastaakseen suhteensa, mutta riittääkö se, on toinen asia.

Evans onnistuu kuvaamaan ihan harvinaisen selkeästi niitä rakenteita, jotka lapsen syntymän myötä liimaavat naisen osaksi kotia, kun taas mies voi jatkaa elämäänsä pitkälti entiseen malliin. On naisen tehtävä kasvattaa lapset oikein ja seurata uusimpia lastenhoitosuosituksia, kun mies taas voi nauttia rusinat pullasta ja sulkea isää huutelevat lapset syliinsä töistä palatessaan. Naisen osaksi tulee loppumaton metatyö ja hänen elämänsä tärkeimmäksi tarinaksi kertomus synnytyksestä.

Nainen menettää itsensä yksilönä lapsilleen ja mies menettää vaimonsa äitiydelle ja kumpikin heistä menettää minänsä parisuhteelle.

'I' was the lost pronoun in the language of the couple.

Evansin romaania lukiessani muistelin useasti Simone de Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli, jossa de Beauvoir kirjoittaa muun muassa, miten avioliitto pakottaa naisen toiston ja rutiinin maailmaan, jossa on paljon odottamista. Ordinary peoplessa tämä tule esiin erityisesti Melissan kautta. Hänelle päivän tärkeimpiä hetkiä ovat ne, jolloin lapset nukahtavat päiväunille ja hän voi keskittyä omiin life style -editorin töihinsä. Olla pari tuntia muutakin kuin äiti. Ottaa omakseen Ibsenin Nukkekodin Noran sanat kun Nora päättää jättää perheensä ja julistaa olevansa "ennen kaikkea ihminen."

De Beauvoir kirjoittaa, että "joskus sanotaan avioliiton kutistavan miestä, mikä usein onkin totta, mutta naisen se tuhoaa." Jokainen Evansin kuvaamista henkilöistä kärsii itsekseen ja omista tunnoista on vaikea puhua toiselle. Ero näyttäytyy houkuttavana mahdollisuutena vapauteen, mutta lapset tekevät eroamisesta vaikeaa. Michael kuvittelee itsensä viikonloppuisäksi ja uskottelee, että hän olisi parempi isä eroisänä. Perheen luoma yhteisyydentunne on kuitenkin vahva, eikä siitä ole helppo luopua.

Missään vaiheessa Evansin romaania ei ole kyse siitä, etteivätkö parisuhteen osapuolet rakastaisi toisiaan. Rakkaus vaan ei tunnu riittävän. Oikein mihinkään.

They fell to distances. Her body forgot his hands. They were partners, in the very tedious sense of the word, and the difficult thing was that they couldn't talk to their best friends about it, because they had been each other's best friends.

Evans nostaa erityisesti Melissan kautta yksilötasolla koetun parisuhteen kriisiytymisen osaksi yleisempiä naisten suhteissaan kokemia tuntemuksia. Melissa käy mielessään läpi naisliikkeen eri vaiheita ja feministien saavutuksia ja tuntee itsensä niin epäonnistujaksi kuin pelkuriksikin. Evansin käsittelyssä parisuhde tuottaa naisesta sorretun ja miehestä patriarkaatin edustajan.

It was the depression of all women, all the oppressed women all over the world, and Michael was no longer Michael but a patriarch, the patriarch.

Evansin romaanissa epätasa-arvoiset valta-asetelmat on sisäänkirjoitettu perhe-elämään, eikä niitä pysty tahdolla tai rakkaudella voittamaan. Omat haasteensa suhteeseen tuo vielä rotu sekä se, miten kukin sen merkityksen omassa elämässään mieltää. Melissan juuret ovat Nigeriassa, Michaelin Jamaicalla. Melissan äiti tuo romaaniin afrikkalaisia tuulahduksia taikauskolle perustuvine neuvoineen ja hänen sekä Melissan välillä on sukupolvikuilu. Michael identifioituu Melissaa vahvemmin mustaan kultuuriin ja on sielultaan lontoolainen, joka ei voisi kuvitellakaan elävänsä paikassa, jossa ympärillä ei olisi muita mustia ihmisiä. Damianin elämässä taas Michael Jacksonin kuolema käynnistää hänen pitkäaikaisen haaveensa, kirjoittamisen, toteutumisen.

Evans ei osoita syyttävällä sormella yhtäkään romaanihenkilöistään. Päinvastoin hän kuvaa, miten jokainen heistä tekee parhaansa ja miten vähään sen loppujen lopuksi riittää. Ordinary people nousee kehotukseksi murtaa sukupuoliroolit ja niihin liittyvät valta-asemat, sillä niin kauan kuin naisen ja kodin sekä miehen ja työelämän välillä on yhtäläisyysmerkit ei kukaan voita. Ei edes rakkaus.


Diana Evans: Ordinary people
341 sivua
Vintage (2018)

Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy - Tiina Lehikoinen: Terra Nova

Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina.

jotain alkaa työntyä esiin

Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa, jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman.

Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki.

Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. On odotus, joka täyttyy täydemmin kuin mitä sen odotuksellisuus on antanut aavistaa.

Ja muun muassa siksi olen jäänyt kiinni Terra novaan. En saa luettua sitä valmiiksi, vaikka olen lukenut sen x monta kertaa, mutta en valmiiksi, en sitten millään. Palaan sen sivujen väliin yhä uudestaan, koska siellä minua hyväillään. Koska siellä on uuden maailman nuppuja, joita haluan kastella kaikella sillä maidolla, jota minusta vuotaa.

*

Voitteko kuvitella, sain päähäni, että kirjoittaisin Terra novasta ihan oikean runoanalyysin. Sain tämän hullun ajatuksen juuri ennen kuin nukahdin. Vein sen mukanani uniin. Vein sen puutarhaan, jossa Edith Södergran, Luce Irigaray, Hélène Cixous ja minä istuimme puutarhatuoleilla. Ranskalaisen tarjoilijamme nimi oli Ilya. Se tavutetaan Il-ya.

Oli päivä joka puhkoo / joka versoaa / ja vetää sisäänsä // rönsyliljat puhkeavat / keijusilmiin, kukat katsovat meitä. Oli yön tähdet, jotka putoilivat laseihimme, jotka olivat piripintaan valkoista mustetta täynnä.

Luce toisteli sanoja: parler femme, parler com une femme

Edith näki tulevaisuuden varjon.  Varjon, joka meni varjon sisälle, joka meni varjon sisälle, joka meni  varjon sisälle, joka meni päivänvarjon alle suojaan niiden yksien toisten polttavalta maskuliinishegemoniselta auringolta.

Hélène sanoi, että runous on voiman ammentamista tiedostamattomasta ja jatkoi, että tiedostamaton on "toisenlainen seutu vailla rajoja", "paikka jossa elävät torjutut naiset, tai [...] keijut."*


*

Heräsin yöllä Hélènen sanoihin ja siihen, että sänkyni oli maitoa täynnä. Nyt kysyn teiltä: jos runous on, kuten Hélène unessani väitti "voiman ammentamista tiedostamattomasta" miten siitä silloin voisi kirjoittaa tietoisen mielen kautta. Miten sitä silloin voisi analysoida kulkemalla logosentrismin käytäviä pitkin, joiden seinillä fallokset loistavat kuin lamput?

Sen varmaan tiedätkin, että muita käytäviä ei ole. Ellei sitten. Täytän kynäni sillä musteella, jota sänkyni tulvii.

Kokeillaan.

Terra novassa kirjaimet pullistuvat, kaksinkertaistuvat moninkertaistumisen kautta. Risteytyvät ja androgynisoituvat. Ne menevät yhteen ja purevat kuin niiden vieressä ei olisikaan toinen sana vaan ihmisen herkullinen pohje, josta koira ei malta pitää hampaitaan erossa.

Terra novan sanat syövät toisiaan. Maiskutellen. Niillä on vuosituhantinen nälkä. Ne syövät yli kohtuuden ja oksentavat ruokapalloja. Ovat äitilintuja, jotka ruokkivat pesän asukkeja.

Tässä kohtaa on lintumaailma, mutta ei enää naarasta ja urosta, vaan naaros.

Tässä on Edith Södergranin puutarha (ei se joka oli unessani, vaan toinen). Se, jossa älypuhelimet ottavat selfieitä ripiitillä. Meillä kaikilla sama tarve.

Tässä minä olen. Näe minut!

Tähti putoaa Edithin puutarhaan ja iPhonen näyttö menee rikki.

*

Uusi maailma tekee vanhan tästä maailmasta joka on nyt. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän nimensä, sekoitetaan. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän ratsastussaappaidensa ihana nahantuoksu.

porstuassa marmoriset ratsastussaappaat

täyttyvät sateesta, jalustoille istutetut

suurmiehet katsovat aina 

länteen ja itään etsien Isää 

vaikka totuus on tässä:

K.O. Lumbus - nyt näyttää todellakin siltä, että sinun limbinen järjestelmäsi ei enää toimi. Kapinallisten ja tottelemattomien nesteiden maailmasta sinulle on tosi vaikea löytää paikkaa.

Mennään rihmastoon, jota D.E. Leuze vartioi. Syötetään hänelle sivunumerot, tehdään sivulle paljasta pintaa. Ihanko pakko D.E. sinun on päästä ääneen? Hyvä on, olen kiltti, olen niin hirmuisen kiltti, mutta nauruni tekee jo tuloaan. Puhu siis nopeasti, laita halukoneesi hyrräämään.

D.E. Leuze: "Intressit sijaitsevat aina siellä, minne halu on ennalta määrännyt niiden paikan."**

Otan sanoistasi mukaan halun. Menen siihen uimaan. Menen entiseen siniseen veteen, joka nyt on - tiedät kyllä. Ja nyt se on myös paikka. Se on paikka, jonka yllä kartanpiirtäjän käsi menee kramppiin. Hienosti kouristelee ja täysin uskottavasti.

Se on paikka on aukko.

aukoista kaikuu mykkä maa

nämä eivät ole veistoksia silmälle

vaan polkuja ruumiille

[...]

kannan lasta sisälläni

Meillä on syntymäjuhlat. Meidän ruumiissamme vielä muistumia kärpästen pakkoliikkeistä, kun ne yhä uudestaan törmäsivät ikkunalasiin. Hakkaamme ja nakutamme. Hankaamme hiuksillamme ja lipaisemme myrkkykielellä. Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy.

Kun merkitykset turtuvat ne alkavat murtua.  Kuka-mikä-ken täällä nyt signifioi?

*

Terra nova on synnyttämistä ja imettämistä, jossa elollisen ja elottoman raja ei ole muuri. Se on kukkuroillaan itsepölyttäviä sanoja. Tässä kokoelmassa lauseet ja sanat synnyttävät lausanoita (perusmuodossa lausana, taivutusmuodossa loppuosaltaan ihana noita ja rohkeasti pyöreä taikasauva).

Terra novassa se mikä on tulollaan muistuttaa valokuvan kehittymisestä. Kuvat uivat futuurin kehitysnesteessä. Ne alkavat muodostua. Ne ovat muodostumisen tilassa. Muodostumaisillaan. Lapsivedestä pullollaan.

Terra nova on vaginateksti. Ei, vaan vageksti, joka laulaa aina vaan. Tässä on sen kuoro:

Tiina Lehikoinen: Terra nova
110 sivua
Poesia (2019)

*Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
** Gilles Deleuze: Haastatteluja

Vain aukoilla on väliä - Daisy Johnson: Everything under

I was the same as you: less a person and more a hole cut away from everything.

Daisy Johnsonin Everything under kertoo rei'istä menneisyydessä ja tarpeesta saada tietää, miksi asiat tapahtuivat, kuten ne tapahtuivat. Se palauttaa mieleen Jeanette Wintersonin sanat hänen romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Johnsson aloittaa romaaninsa lauseella: "It is hard, even now, to know where to start." Sama pätee tähän kirjoitukseeni, sillä Johnsonin romaani tarjoaa valtavasti aineistoa, eikä ole helppoa valita sitä kulmaa, jonka kautta sitä lähestyisi. Lisäksi on vaikea päättää, kuinka paljon tämän romaanin sisällöstä ylipäätään olisi hyvä kertoa.

Niille, joita kiehtoo romaanin rakenne Everything under on kiehtova tuttavuus. Se etenee kolmella eri tasolla, jotka teoksen alkupuolella saattavat vaikuttaa hieman hankalasti toisiinsa liitettäviltä, mutta joiden väliset yhteydet paljastuvat vähitellen ja luovat tähän teokseen tason, jossa nykyhetki ja menneisyys kulkevat toistensa läpi.

Teoksen päähenkilö Gretel on 32-vuotias leksikografi, joka elää eristyksissä puolentoista tunnin bussimatkan päässä Oxfordista. Gretelin äiti on vaikeasti muistisairas ja äidin ja tyttären roolit ovat vaihtuneet. Äidistä on tullut lapsi, tyttärestä äiti. Äiti on vajoamassa omaan maailmaansa ja menettämässä kielen ja sanat.

The word you were looking for is egaratise and it means to disappear yourself, to step out of your past. I tell you there is no such word and show you the place in dictionary to prove it.

Kun Gretel oli lapsi hän eli äitinsä kanssa joella. He olivat joen kansaa, jolla oli yhteinen kieli, jota muut eivät voineet ymmärtää. Yksi heidän kielensä tärkeimmistä sanoista oli Bonak, joka tarkoitti kaikkea sitä, mitä ihminen pelkää. Kieli yhdisti heidät toisiinsa, mutta äidin muistisairauden edetessä kieli rapautuu ja yhteys äitiin ja hänen ajatuksiinsa käy yhä hatarammaksi.

Everything Underin toisella tasolla Gretel etsii kadonnutta äitiään, joka yhtenä päivänä hylkäsi hänet aivan yllättäen. Äidin etsiminen on kulkemista paitsi äitiä kohti myös matka Gretelin lapsuuteen ja nuoruusvuosiin, joista löytyvät myös Margot, joka kerran oli Marcus sekä Fiona, joka syntyi miehen ruumiiseen.

Väärään sukupuoleen syntyminen on tärkeä teema Johnsonin romaanissa, vaikka sen käsittely ei sivuissa mitattuna olekaan kovin suuressa roolissa. Everything underissa sukupuoli on performatiivinen ja syntyy tekemisen kautta.

She copied the way they walked - these men - swing her arms, setting her feet firmly on the floor. She watched them carefully, mimicked how they moved their mouths or laughed or spoke. She tried to conjure her own body to move the same way, tied to twist it, see it form the outside.

Yllä olevaa sitaattia seuravaalla sivulla pronomini on muuttunut, she on nyt he.

*

Everything Underin ensimmäistä puoliskoa lukiessani uskoin löytäneeni todellisen aarteen. Johnsonin kieli on upeaa ja huomasin lukiessani muistelevani Taye Selasin romaania Ghana ikuisesti. Muistelevani niitä pysähtyneitä hetkiä, kun jäin tuijottamaan kaukaisuuteen kykenemättä lukemaan eteenpäin, silä Selasin kieli oli ottanut minut vangiksi.

Johnsonin lauseet ovat kirkkaita. Ne kukkivat loisteliaasti, mutta niiden sisällä vellovat synkät vedet. Kohtalokkuuden paino. Tulvan vaara.

There is a sense of doom above you.
[...]
We become strangers to the places we are born. They would not recognize us but we will always recognize them. They are marrow to us; they are bred into us.

Tekstissä on epämääräistä pelottavaa, selittämättömiä salattuja yhteyksiä, jotka paitsi liittävät ihmiset toisiinsa myös paljastavat heidän pelkonsa. Voisiko pahaa estää tapahtumasta, jos sen tapahtumisen mahdollisuudesta tietäisi etukäteen?

Everything Under ammentaa maagisesta realismista, uskomuksista ja kansansaduille tyypillisistä aineksista. Siinä lepattaa uudelleenkirjoitettu Oidipus-myytti ja paikoin sen viittaukset osoittavat kohti raamattua, kuten vaikkapa silloin kun lapsi löytyy pihalta korista ja representoi Mooseksen uutta tulemista.

Something biblical about it, Roger said, something accidentally mythic.

Valitettavasti Everything Underin lumous ei kuitenkaan kestä ja teoksen loppuosa tulvii yli äyräidensä outoja maagisrealistisia elementtejä, jotka ovat tulvan lailla vaarassa viedä mukanaan kaiken edeltävän hienouden. Tästä huolimatta en voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Johnson tarinansa rakentaa ja miten vahvoja tunnelmia hän romaaniinsa parhaimmillaan luo. En voi unohtaa kokemaani epämääräistä pelon tunnetta, enkä sitä, miten Everything Under muistuttaa, että menneisyys ei lähde ihmisestä, vaikka suhde siihen muuttuukin. Miten menneisyys on kuin kivi kirkasvetisen järven pohjassa ja miten vuosi toisensa jälkeen kerää vettä kiven päälle ja miten se ei lakkaa kimaltamasta sille, joka kuvaansa veden pinnasta katsoo.

Everything Under on täynnä rakkautta kieltä kohtaan. Se on kunnianosoitus kielelle järjestelmänä, joka tekee mahdolliseksi ihmisten välisen kommunikaation - tai ainakin illuusion kommunikaatiosta. Miten helposti me kieltä käytämmekään ja miten maailmamme kielen menettämisen myötä rapautuu sana sanalta, kunnes edessä on huone, josta kertominen ei enää ole mahdollista.



Daisy Johnson: Everything Under
264 sivua
Jonathan Cape (2018)

Onko kauneus kirous? - Oyinkan Braithwaite: My Sister, the serial killer

Jos kellä on afrikkalaisiin romaaneihin liittyviä stereotypioita, niin Oyinkan Braithwaiten romaanin My sister, the Serial killer lukemisen jälkeen ne eivät taatusti ole ennallaan.

Kirjan kansi on vastustamaton ja kun netissä tämä kirja ensimmäisen kerran tuli vastaan se oli menoa samoin tein ja halusin oitis lähteä ottamaan selvää, mikä sarjamurhaajasisko on naisiaan. Jostakin syystä afrikkalaisten kirjojen kansissa kuvataan usein iänikuista akaasiapuuta, joten sarjamurhaajasiskon kasvot kirjan kannessa ovat nekin oikein tervetullut vaihtoehto.

Myös kirjan nimi on erittäin onnistunut ja herättää potentiaalisen lukijan mielenkiinnon. Kun vielä oli kulunut suhteellisen pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta* laitoin tämän romaanin heti varauksen Helmetiin. En ollut ollenkaan ainoa, joka toivoi pääsevänsä tutustumaan Braithwaiten romaaniin ja varausjono mateli sietämättömän hitaasti. Onneksi Helmetiin hankittiin kirjasta pari lisäkappaletta, joten ihan ikuisuuksia ei sentään tarvinnut odottaa.

My sister, the Serial killerin alussa on verta ja kuollut mies, jonka ruumiista pitää päästä eroon. Veriteosta vastaava Ayoola on hälyttänyt apuun siskonsa Koreden, sillä siinä missä Ayoola on hyvä tappamaan miehiä on Korede hyvä siivoamaan veritekojen jälkiä.

Ei olen ihan helppo homma päästä ruumiista eroon, mutta sisaruusyhteistyö on voimaa ja asiaa hieman helpottaa se, että siskoksilla on jo aiempaa kokemusta miesruumiin hävittämisestä. Huomaavaisuuttakaan ei unohdeta.

We take him to where we took the last one - over the bridge and into the water. At least he won't be lonely.

 Sisarukset asuvat äitinsä kanssa ja Korede on heistä se, joka sairaanhoitajana vastaa perheen toimeentulosta. Ayoola keskittyy lähinnä olemaan kaunis ja postailemaan kuvia itsestään sosiaaliseen mediaan. Tyttöjen äiti on Ayoolan suurin fani, eikä äidinrakkaudesta riitä murusia enempää Koredelle. Perheen isä puolestaan on kuollut olosuhteissa, joihin vihjataan liittyvän hämäriä puolia.

My sister, the Serial Killer on kiinni nykysomen ilmiöissä ja sen välejä maustaa afrikkalaisuus. Se on tyyliltään hilpeä kirja, jonka hauskuudessa on myös vakavampi puoli. Ei ole helppoa olla se, joka jää aina sisarensa varjoon ja niinpä Korede etsii sairaalassa itselleen ja romanssihuolilleen takuuvarman kuuntelijan, koomassa olevan potilaan.

Braithwaiten romaanissa kauneus on kuuminta valuuttaa ja Korede joutuu jatkuvasti huomaamaan, että Ayoolalle aukeaa ovi jos toinenkin ihan vaan hänen ulkonäkönsä vuoksi.

“It’s because she is beautiful, you know. That’s all it is. They don’t really care about the rest of it. She gets a pass at life.”

Tilanne muuttuu astetta pahemmaksi, kun Koreden salainen rakkaus, sairaalassa työskentelevä lääkäri Tade, lumoutuu hänkin Ayoolasta. Koreden rakkaudessa kokema epätoivo ja mustasukkaisuus saavat hänet tekemään epätoivoisia ja samaan aikaan inhimillisesti hyvin tunnistettavia tekoja.

My Sister, the Serialkiller on mustan huumorin ja satiirin sekoitus. Braithwaite luo Ayoolasta henkilöhahmon, jota on suorastaan pakko sekä ihailla että inhota. Ayoolalle kauneus on avain, joka sopii jokaiseen lukkoon, eikä hän epäröi käyttää sitä hyväkseen. Samalla Ayoolan pinnallisuus raivostuttaa, jos toki usein samaan aikaan naurattaa, kuten vaikkapa silloin, kun Ayoola postaa instragramiin ilmoituksen kadonneesta poikaystävästään, jonka hän itse on tappanut. Muiden vuoksi on esitettävä surevaa, mutta sureminen tuppaa Ayoolalta vähän väliä unohtumaan, kun hänellä on kiire ladata instagramiin selfieitä itsestään.

Ayoolan kauneuden hinta ovat liian lähelle tunkevat miehet, jotka eivät suostu kuulemaan lauseita, joissa on kieltosana. Kauneus tekee paljon mahdolliseksi, mutta se on myös kirous.

My Sister, the Serial killer on nopealukuinen ja nollywood-henkisen melskeisesti pirskahteleva romaani. Se satirisoi sarjamurhaajan prototyypin ja kirjoittaa siitä oman huumorintäyteisen versionsa. Romaanin ongelma kuitenkin on, että Braithwaite ei tunnu osaavan päättää, ollako ensisijaisesti hauska vai nostaako pintaan erityisesti Koreden kautta esiinnousevat vakavammat kysymykset, kuten sisarkateuden, rakkautta vaille jäämisen ja nigerialaisen kulttuurin yhteiskunnalliset odotukset.

Romaanin kansikuva herätti odotuksia yliampuvasta feministisestä kreisihuumorista, mutta nämä odotukset eivät täyttyneet. Tämä on harmi, sillä teoksen juonikuvio itsessään tarjoaa mainiot eväät ilkamoivaan feministiseen revittelyyn ja kanervalismiin.

Braithwaiten romaani on yksi tämän vuotisen Women's Prize for Fiction -palkinnon lyhytlistalle päässeistä teoksista. Ehkä palkinnon tuomaristo on halunnut korostaa ehdokasasettelussa moninaisuutta - joka tietenkin on hyvä asia - ja ottaa mukaan myös afrikkalaisen teoksen. En kuitenkaan usko olevani väärässä kun väitän, että kirjallisesti parempiakin ehdokkaita olisi afrikkalaisesta naiskirjallisuudesta löytynyt.

My Sister, the Serial killer jää yhden kerran nopeaksi jälkiruoaksi ja seuraavan päivällisen jälkeen tekee jo mieli valita listalta joku toinen vaihtoehto.



Oyinkan Braithwaite: My sister, the Serial killer
226 sivua
Atlantic Books (2018)

Kirja on alunperin julkaistu Nigerissa vuonna 2017 e-kirjana nimellä Thicker than Water


*Nigerialaista kirjallisuutta blogissani:

Uzodinma Iweala: Speak no evil (klik)
A. Igoni Barrett: Blackass (klik)
Ayòbámi Adébáyò: Stay with me (suom. Älä mene pois) (klik)

Chigozie Obiama: Kalamiehet (The Fishermen) (klik)

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple hibiscus) (klik)

Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives (klik)

Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet (klik)

Chika Unigwe: On black sisters street (klik)

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Things fall apart) (klik)

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah) (klik)

Adaobi Tricia Nwaubani: I do not come to you by chance (klik)

Sefi Atta: A bit of difference (klik)