sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Maiju Pohjola: Lautuma


Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa.



Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä.

Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan.

Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen.

Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen.


lentokoneet heräävät

uudestaan ja uudestaan

eikä kukaan kuule

ujellusta kuinka


kammarin seinä on

lakannut olemasta


Lautumassa on kyse sukupolvivankeudesta. Siitä, miten koetut traumat siirtyvät jälkipolville ja siitä, miten se synnyttää tyhjyyttä ja saa huutamaan ääneen tai äänettömästi: nähkää minut. Katsokaa minut olemassaolevaksi. Tunnustakaa minut kuuntelemalla. Repikää näkymättömyysviitta minun päältäni. Antakaa minun saappaaseeni paikka.


samea halu olla          jollekin            kirkas



On loputtoman kiinnostavaa, miten aivan erilaiset kontekstit voivat herätä eloon kirjallista teosta lukiessa. Lautumaa lukiessani päässäni alkavat soida Dingo, Tavaramarkkinat ja Hector. Se, että näin tapahtuu juurruttaa Pohjolan runot minuun entistä syvemmälle.

Kokoelman ensimmäisessä runossa Pohjola kirjoittaa


joskus salaa kuitenkin vilkaisit

ja kummasti ne ihmisiltä näyttivät


Täkyverbi on vilkaista, joka johtaa Levottoman tuhkimon pöytään. "Salaa vilkaiset itseäsi peiliin". Tämä on kuitenkin vasta pintataso ja todellinen yhteys Pohjolan runojen teemaan löytyy Levottoman tuhkimon sanoista "toivot että joku huomaisi sinutkin". Sitä Lautuman runominäkin toivoo, sitä huomiota hän odottaa ja etsii ja sitä vaille hän on jäänyt jo pitkään.



Isä, näkisitkö itsesi

näkisitkö minut


Suomalaisessa kulttuurissa lehmät ovat (olleet) enemmän kuin lehmiä. Enemmän kuin eläimiä, joista saadaan maitoa ja lihaa. Lehmien kylkiin on monet surut itketty ja kun ne on viety talosta pois on itketty toisenlaiset itkut.  Lehmät nuo uskolliset. Lehmät nuo todistajat.


kun lehmät vietiin          isä kiikkui navetan katossa


Ja samassa runossa myöhemmin "hän tarjosi salaa leijonapastillin". 


Tavaramarkkinoiden Keväässä tarjotaan salmiakkia ja vaikka temaattista yhteyttä sen ja Lautuman välillä ei olekaan pelkkä karamellin tarjoaminen riittää viemään minut menneisyyteen. Putoan. Humpsahdan. Elän uudestaan aikaa, jolloin Kevät soi radiossa ja läheisen ihmiseni asiat ovat todella huonosti. Hänen, joka tarjosi "vain salmiakkia". Hänen, jonka vuoksi "minä panin peliin koko elämän".

Tulee yleinen surullisuus ja tulee enkeleitä tekevä lumi. Niin kuin tarjotaan leijonapastillia, tarjotaan Hectorin biisissä papille kahvia. Taas. On kylmä ja ikkunanraoista puhaltaa tuuli. Lumi kinostuu nurkkiin.


Tässä on nyt hyvin suomalainen mielenmaisema. Lautuma ei olekaan pelkästään yksilökokemus, vaan suuren joukon suomalaisia jakama ahdinko. Sen riveiltä voi löytää itsensä tai jos ei itseään niin ainakin jonkun omasta suvustaan.


Ränsistyy. Ajan kyltymätön hammas.


Yllättävien kohtaamisten polaroidit kuin eri sukupolviin kuuluvien kohtaamiskipu


kun painan rauhan ja rakkauden

suonesta sisään


Ja se reikäinen kumisaapas. Kenties tulee vielä päivä, jolloin sen voi paikata. Me jäämme toivoon.



Maiju Pohjola: Lautuma

75 sivua

Aviador (2020)

Kannen kuva: Vesa Hovi

Kansi: Satu Ketola




sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti


Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa.

Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen.

Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.   

Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen Wakana, joka kantaa mukanaan lintuhäkkiä, jonka sisällä asustelee Marvy.


Tokuen resepti on true crime -romaani, mutta se ei ole sitä siinä mielessä kuin mitä true crimella yleensä tarkoitetaan. Romaanin pohjalla ovat todelliset Hansenin tautiin liittyvät tapahtumat Japanissa. Kuten romaanin Tokue, eristettiin tautia sairastavat Japanissa vuosikymmeniksi sanatorioihin ilman mahdollisuutta päästä ulkomaailmaan senkään jälkeen, kun sairaus oli jo parantunut. 

Hansenin tautiin liittyvä eristämislainsäädäntö kumottiin Japanissa vasta vuonna 1996. Kyseessä on järkyttävän määrän inhimillistä kärsimystä tuottanut ihmisoikeusrikkomus, johon edellä viittasin termillä true crime.

Ihmisiä ei eristetty pelkästään yhteiskunnasta, vaan myös heidän perheestään ja sukulaisistaan. Samoin kuin Tokuen kohdalla stigmatisointi ei päättynyt edes eristämiskäytäntöjen purkuun. Monilla taudista kärsineillä oli ulkoisia merkkejä sairastumisesta, jonka seurauksena heitä halveksittiin ja vältettiin edelleen. Usein edes oma perhe (jos sukulaisia ylipäätään oli enää hengissä) ei vuosikymmentenkään jälkeen halunnut olla missään tekemisissä taudin sairastaneen kanssa.


Sukegawa vihkii lukijan Tokuen elämän salaisuuksiin pikkuhiljaa. Aluksi romaani vaikuttaa lähes viattomalta tarinalta dorayakien ja paputahnan valmistuksesta sekä kirsikkapuista, mutta kasvaa kertomukseksi erilaisuuden aiheuttamasta stigmasta ja näkemyksistä elämän tarkoituksesta. 

Tokue on eristysoloissa kehittänyt viidenkymmenen vuoden kuluessa paputahnareseptin, joka tekee dorayaki-leivonnaisista erityisen herkullisia. Kyse on tarkoista mittasuhteista, kärsivällisyydestä ja papujen kuuntelemisesta. Hän opastaa Sentarōa reseptinsä saloihin, mutta hyvällä tarkoituksella on moninaiset seuraukset.

Sukegawan romaanin sydämessä on paitsi japanilainen ruokakulttuuri myös ystävyys ja ystävien välinen lojaliteetti. Se on oodi sinnikkyydelle ja korostaa, että olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä ihmisen ei tule antaa periksi. 

Elämäntarkoitukseen taipuvaisten pohdintojen liepeillä leijuu coelhomaisia laahuksia, mutta lukijan onneksi Sukegawa onnistuu välttämään kaupallisen kiiltokuvafilosofian. 

Korona-aika tuo Tokuen reseptin lukemiseen ihan erityisen särmän ja tarjoaa suhteellisuudentajua myös niille, joille 10 päivän karanteeni vaikuttaa olevan maailmanloppu. Yhtymäkohtia tämän hetken pandemiatilanteeseen löytyy myös siitä, miten koronatartunnan saaneita saatetaan syyllistää ja stigmatisoida. 

Tokuen resepti on tarina, josta maailman pitää saada tietää.




Durian Sukegawa: Tokuen resepti

196 sivua

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Sammakko (2020)




sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 


No nyt tota joo. 

Kyllä aivan. 

Todellakin. 

Ihan harvinaisen outo ja riemastuttava teos.


Aja aurasi vainajain luitten yli on ensimmäinen Olga Tokarczukilta lukemani kirja. Hämmästyttävää, eikö vaan? Tosin ei ollenkaan niin hämmästyttävää kuin itse tämä romaani, joka on varsin erikoinen tapaus. Ja ennen muuta nautittava sellainen.


Kirjastoluokittelussa Tokarzcukin romaani on saanut selkämykseensä tarran "jännitys". Ihmettelen asiaa, sillä  jännitystarina ei ole mitenkään tämän kirjan olennaisin aspekti, vaikka toki tätä teosta siitäkin kulmasta voi lähestyä.


Ruumiita löytyy Tokarczukin kirjassa niin metsästä kuin kaivostakin. 

Outoa, että jengiä tuosta noin vaan kuolee.


Teoksen päähenkilö rouva D. (kutsun häntä rouva D:ksi, koska aloin kutsua häntä rouva D:ksi, kun en heti muistanut, miten hänen sukunimensä kirjoitetaan) tekee parhaansa avustaakseen poliisia murhatutkimuksissa, mutta nuo ketaleet eivät ota kuuleviin korviinsa rouva D:n kirjelmiä. Saati, että vastaisivat niihin.


Kukaan ei kiinnitä huomiota vanhoihin naisiin, joita häärii joka paikassa muovikasseineen.


Tokarczuk upottaa tekstiinsä osuvia sivalluksia erinäisistä aikamme ilmiöistä. Vanhemmat naiset elävät parasta ennen -päivän tuolla puolen, eikä heitä sen vuoksi kannata pannan merkille. Tai kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Miesten kohdalla ongelmat ovat hieman eri tyyppisiä.


Monet miehet sairastuvat vanhetessaan testosteroniautismiin, ja se ilmenee sosiaalisen älykkyyden ja kommunikaatiotaitojen katoamisena.


Rouva D. asustelee Puolan syrjäisellä maaseudulla lähellä Tsekin rajaa, ja kääntää nuoren ystävänsä Dyzion kanssa Blakea, jolta on lainattu myös kirjan nimi.* Hän tykkää antaa ihmisille nimiä sen mukaan minkälaisia ovat heidän ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä. Yhden naapurinsa hän on nimennyt Isojalaksi, toisen Outolinnuksi, kylänsä papista hän käyttää nimeä Isä Kahina ja autonsa hän on ristinyt Samuraiksi.

Rouva D:n erityinen kiinnostuksen kohde on astrologia, jonka avulla hän pystyy selittämään asiat ja tapahtumat ja niiden syyt. Poliisi kumma kyllä ei ole yhtä vakuuttunut astrologian avulla hankitusta todistusaineistosta.


Aja aurasi vainajain luitten yli on kostotarina, jossa tärkeä rooli on eläinten oikeuksilla. Se sisältää outoja ja usein lukijan kulmakarvoja liikuttelevia juttuja, kuten nyt vaikka pienen tarinan hammaslääkäristä, joka ilmojen salliessa nostaa hammaslääkärituolinsa pihamaalle palvellakseen asiakkaitaan raittiissa ulkoilmassa.

Tokarczukin romaani on paikoin hillittömän hauska samansävyisellä tavalla kuin mitä minulle ovat olleet Marina Lewyckan teokset ja erityisesti hänen romaaninsa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Se on teos, jota lukiessa vastaan voi tulla mitä tahansa. Olin myös erityisen vaikuttunut Tapani Kärkkäisen käännöksestä, joka välittää suomeksi Tokarczukin kielen sen kaikessa väreilevyydessä.




Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

248 sivua

Puolankielinen alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

Otava (2020)


*Suomennoksen nimi on Tuomas Anhavan käsialaa ja peräisin Blaken runosta "Helvetin sananlaskuja"



sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Yaa Gyasi: Maa ja taivas


"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme."


Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa. 

Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan.

Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta. 

Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee hiirikokeita tutkimuksensa edistämiseksi. 

Miten kauan hiiri jaksaa yrittää palkintoa, jos se sattumanvaraisesti saa yrityksestään kivuliaan rangaistuksen?


Hiiret ovat kuin ihmiset. 

Toiset luovuttavat helpommin kuin toiset. Se voi olla myös viisasta, hengissä pysymistä edistävää. Toiset taas juuttuvat yrittämiseen vielä silloinkin, kun olisi jo aikoja sitten pitänyt antaa olla.



Maa ja taivas on Giftyn kamppailutarina.  Hän taistelelee häpeäntunteiden kanssa ja yrittää löytää keinoja kuvata tapahtunutta.


[m]inä en nuoruudessani oppinut kieltä, jolla olisin voinut selittää tai jäsentää itseinhoani. Kasvaessani minulla oli vain oma osani, oma itseinhoni, jota sitten kanniskelin mukanani kuin pientä sykkivää kiveä kirkossa, koulussa, kaikissa niissä elämäni paikoissa, jotka tuntuivat minusta siihen aikaan vain vahvistavan käsitystäni siitä, että minussa oli jotain peruuttamattomasti ja kohtalokkaasti vialla.



Maa ja taivas on taitavasti suomennettu, josta kiitokseni Arto Schroderukselle. Teoksen suomenkielinen nimi sen sijaan on hieman ongelmallinen ja sen myötä katoaa helposti alkuperäiseen nimeen Transcendent kingdom liittyvä tulkintavihje.

Gyasin romaanissa uskonnolla on tärkeä merkitys erityisesti Giftyn äidille ja myös Giftylle se on pitkään edustanut turvantuojaa. Tapahtuneen myötä hän joutuu kuitenkin määrittelemään uudelleen suhteensa uskontoon. 

Uskonnollisessa kontekstissa transsendenssi on tuonpuoleisuuden synonyymi ja filosofiassa sillä viitataan tietoon ja kokemukseen, jotka ovat havaintomaailman ulkopuolella. Sillä voidaan viitata myös tilaan, jossa ihminen pääsee kokemaan yhteyden ns. todelliseen minäänsä. 

Edellä mainitut transsendenssin merkitykset ovat keskeisiä Giftyn tarinalle, mutta teoksen suomenkielisen nimen Maa ja taivas myötä suora yhteys transsendenssiin menetetään. Tätä huomiota ei ole tarkoitettu niinkään suomennoksen nimen kritiikiksi, vaan enemmänkin kehotukseksi pitää lukiessa mielessä myös teoksen englanninkielinen nimi. 


Gyasin romaani vaikuttaa minuun kuin ilotulitusraketti. Ei raketinomaisesti sinänsä, vaan ennen kaikkea valaisuvoiman kautta. Sanat sinkoutuvat taivaalle ja valaisevat pimeän ja näin syntyy efekti, jota kutsun katedraalivaikutukseksi. Se on vaikutusta, joka avautuu lukijan kautta syvälle joka suuntaan. Avautuu niin, että lukiessaan itkee sisäänpäin. Avautuu niin, että tuntuu kuin jokin suurempi totuus olisi läsnä juuri lukemisen hetkessä. Avautuu armon ja kivun kautta.

Tunne, että pelkkä hengittäminen saattaisi rikkoa lukemisen synnyttäneen hartaan tilaan. Gyasin romaanin synnyttämät vaikutelmat ovat läheistä sukua niille tunnelmille, joita minussa on herättänyt Taye Selasin romaani Ghana ikuisesti. Sekä Gyasin että Selasin juuret ovat Ghanassa, mutta tässä yhteydessä tämä ei toimi selittävänä tekijänä, vaan lienee enempi sattumaa, vaikka näillä kahdella romaanilla on myös temaattisia yhtenevyyksiä. 

Kyse on ennen muuta kirjailijan kyvystä vangita kuvaamansa henkilöt ja heidän elämänsä niin suurella herkkyydellä, että tuntuu kuin katselisi heitä valoa taittavan kastepisaran sisällä. Maa ja taivas on syvästi häikäisevä teos.



Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Englanninkielinen alkuteos: Transcendent kingdom

Suomentanut Arto Schroderus

Otava (2020)

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta



On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin:

Tämä ei ole kirja, joka tietää.

Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää.



Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta. 


Sillä. 

Kyllä. 

Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista.



Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa. 

Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta?

Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuotta eli aina siitä lähtien, kun yliopistolla osallistuin luentosarjaan, jossa käsiteltiin Judith Butlerin teosta Hankala sukupuoli (Gender Trouble).

Miten paljon tuskaa yksi käsite voikaan tuottaa ja miten vaikea siitä on päästä eroon. Olen käyttänyt lukuisia tunteja sellaisen maailman kuvittelemiseen, jossa sukupuolta ei olisi olemassa tai jossa siihen ei ainakaan liittyisi minkäänlaisia valta-aspekteja.


Miten puhua jostakin, josta puhumiseen ei ole kieltä? Muunsukupuolisuudelle on vähän sanoja. Se on, kuten Viljanen kirjoittaa "aavemaista, ontologisesti huojuvaa." Miten päästä käsiksi asiaan, joka on ikään kuin kielen ulkopuolella? 

Viljasen seuralaisina toimivat hänen teoksessaan mm. Hélène Cixous, säveltäjä Robert Ashley, muusikko Tricky ja queerfeministi Emilia Kokko.

Huomasit varmaan, että kirjoitin edellä olevien henkilöiden nimen eteen heidän ammattinsa tai muun selittävän ilmauksen, koska ajattelin, että he eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Cixous'n kohdalla en tehnyt niin, vaan luotin siihen, että hänet tunnetaan. Näin tehdessäni myös luokittelin ja typistin. En voinut välttää sitä, koska kieli toimii niin, että määreillä ja tietämisellä on junttaava funktio. 

Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimiä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää.


Käsittämisen vaatimus elää vahvana kulttuurissamme. Itse olen törmännyt siihen erityisen usein runouden kohdalla. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että runoja ei lueta, koska niiden käsittämättömyys herättää liikaa vaikeita tunteita, joille niillekään on hankala antaa nimeä. 

Taustauskomuksena on, että jos jokin voidaan nimetä, se on oikeampaa - ikään kuin enemmän olemassa. Tuntuu turvallisemmalta olla kohtaamatta sitä, mikä on "varjoja, usvaa".



Viljasen teos on hyvin henkilökohtainen. Jopa niin, että minua pelottaa hänen puolestaan. Pelottaa, että joku hyökkää hänen kimppuunsa ja käyttää Viljasen kirjoittamaa häntä vastaan loukatakseen.



Teoksen rakenne on erityisen komea. Kuljetaan ovista ja liikutaan huoneissa. Välissä on käytäviä, jotka johdattavat toisesta tilasta toiseen. Käytävät koostuvat proosarunomaisista teksteistä, jotka eivät selity millään yhdellä tietyllä tavalla. 

Käytävät ovat täynnä mahdollisuuksia. Niiden avaruus kietoutuu ympärille.




Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta

141 sivua

Poesia (2020)

Kansi: Tiina Lehikoinen
 


sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä


Hirmuinen mieliteko. 

Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta.

Siis ennustan (olen siis olemassa).

Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys.

Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat. Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin.

Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna.

BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John Henrystä. Mustasta miehestä, joka rakensi rautatietunnelia ja voitti moukarillaan höyrykoneen, ja voiton saavutettuaan kaatui kuolleena maahan.

John Henryn legenda ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta kun etsin siitä tietoa kävi ilmi, että kyse on varsin isosta jutusta.  John Henrystä on tehty elokuvia ja animaatioita. Hän on esiintynyt henkilöhahmona tv-ohjelmissa ja jopa videopeleissä. John Henryn kohtalosta ovat laulaneet myös lukuisat muusikot, mm. Johnny Cash, Van Morrison, Harry Belafonte, Bruce Springsteen ja Jerry Lee Lewis. Kirjojakin hänestä on kirjoitettu jo ennen Whiteheadia. Vuonna 1931 julkaistiin Roark Bradfordin kirjoittama romaani John Henry, joka myöhemmin sovitettiin musikaaliksi.



BJH alkaa vastauksilla, joita ihmiset ovat lähettäneet tutkivan toimittajan lehdessä julkaisemaan tiedusteluun John Henryn elämänvaiheista. Yksi Whiteheadin romaanin peruspilareista koostuukin pyrkimyksistä löytää totuus John Henryn tarinasta. Tehtävä osoittautuu tietenkin mahdottomaksi, sillä ihmiset muistavat asioita eri tavalla, eikä heidän puheisiinsa ole luottamista. Lisäksi vuosien myötä John Henryn kohtalo on legendoitunut lukemattomilla tavoilla.

Näin kerätään folklorista materiaalia, kasataan sitä, lajitellaan, etsitään tehottomalla suurennuslasilla aaveen jalanjälkiä. Hän ei ollut osannut varautua kertomusten moninaisuuteen ja paljouteen. Ei, hän ei ollut lainkaan aavistanut seikkailunsa todellisia mittasuhteita.
Yksi ainoa mies vastassaan kokonainen ristiriitaisten todistajalausuntojen vuori.

Toimittajan pyrkimyksessä löytää totuus peilautuu John Henryn tilanne. Siinä missä jälkimmäinen kilpaili höyrykoneen kanssa, toimittaja taas taistelee ihmisten erinäisten tulkintojen ja muistikuvien viidakossa ja pyrkii siivilöimään niistä esiin totuuden John Henryn elämästä.


Whitehead ironisoi romaanissaan moninkertaisesti mustan miehen typistämisen yksinomaan myyttiset fyysiset voimat omaavaksi lihaskimpuksi. Esiin nousee myös kysymys siitä, kuka pystyisi puolueettomimmin lähestymään John Henryn legendaa. Valkoisille vaikuttaa olennaisinta olevan luoda John Henrystä eksotisoitua tarinaa, joka vastaa valkoisten "romantisoitua käsitystä neekereistä".  



Whitehead kuvaa valtavaa härdelliä John Henryn legendan ympärillä. Ajan hengen mukaisesti John Henryn kohtaloa käytetään hyväksi rakentamalla spektaakkelimaiset John Henry -päivät, joilla joka ikinen murunen John Henryn (oletetusta) persoonasta valjastetaan ostopotentiaaliksi kapitalismin reippaassa merchandise-hengessä. 

Ihan oma lukunsa ovat BJH:ssa ne lukuisat toimittajat, jotka kiertävät siipeilemässä tilaisuudesta toiseen ilmaisen ruoan ja juoman perässä kelpo hyeenalauman lailla.



Vaikka Whiteheadin romaani poukkoileekin välillä hieman yli äyräidensä on John Henry sen jatkuvasti läsnäoleva suola, joka pitää teosta koossa. Kirjallisesti BJH on Nickelin poikia kunnianhimoisempi ja rakenteellisesti kiinnostavampi. Yhtä lailla suuren yleisön kirja se tuskin on, mutta sen sijaan se on vakuuttava näyttö Whiteheadin taidoista luoda tärkeää ja kirjallisesti korkeatasoista kirjallisuutta.




Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
634 sivua
John Henry Days (2001)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava (2002)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Athena Farrokhzad: I rörelse


Jos olisin kirjoittanut Athena Farrokhzadin runokokoelmasta I rörelse heti sen luettuani tämä teksti olisi varsin toisenlainen. 

Nyt, kun olen antanut Farrokhzadin runojen vaeltaa alitajunnassani jo viikkoja, opin jotakin itsestäni ja niistä mekanismeista, jotka kiinnittävät minut vahvasti tietynlaiseen runouteen.


I rörelse jatkaa samalla vahvasti yhteiskunnallisia epäkohtia kommentoivalla linjalla kuin Farrokhzadin vuonna 2013 julkaistu, August-palkinnolla palkittu kokoelma Vitsvit.


Siinä missä Vitsvit tapahtui pitkälti lukijassa ja kasvoi lukukerta lukukerralta I rörelse taas hyödyntää vallankumouksen poetiikkaa julistavammin ja tarjoaa eväänsä sitä myötä suoremmin.



Megafonin kautta kuuluva särisevän mekaaninen ääni. Ilmaa halkovat nyrkit. Tarve saada oikeutusta.


I rörelsen vyörytys on armotonta. Se hyökkää kimppuun ja paljastaa, että hyvinvointiyhteiskunnan "hyvin" viittaa toimintaympäristöihin, joihin pääsy on vain osalla ihmisistä. Niillä valkoisilla, niillä etuoikeutetuilla, niillä vallankahvaan itsensä kiinni liimanneilla. 

Muita on paljon ja yhteiskuntamekanismi pitää huolen siitä, että muut pysyvät ulkopuolella. Ne ruskeat, ne muualta Ruotsiin muuttaneet, ne hengensä edestä paenneet, ne Välimeren kautta kumilautoilla Eurooppaan pyrkivät.


11-sivuinen Brev till Europa -niminen runo on parafraasi Allen Ginsbergin kuuluisasta Amerikka-runosta. Tämän yhteyden tunnistan, mutta moni muu konteksti menee varmasti ohi. 


Europa, jag har gett dig allt och nu är jag ingen. 

Europa, tvåhundrasextio euro och sjuttiosex cent, januari 2018.

Jag står inte ut med mig själv. Europa, när ska du sluta kriga mot mänskligheten?

Dra åt helvete med ditt Jesuskomplex.

Jag mår inte bra, stör mig inte.


Teoksen vaikuttavimpia runoja on pitkä Slå tillbaka -niminen runokehotus, jossa lavarunous kohtaa vallankumouspuheen.


Slå tillbaka: istället för ett ihåligt schema för en fantasilös politisk aktion, beslutad och planerad av högsta instans, ser vi här ett stycke levande liv av kött och blod, som med tusen ådror är förbundet med revolutionen och allt som hör till den


Slå tillbaka -runoa seuraa niin ikään useamman sivun mittainen runo nimeltä Förlorarnas fest, joka perustuu vahvalle rytmiselle toistolle. Sitä lukiessani näen esiintymislavan, johon henkilö kerrallaan tulee sanomaan yhden rivin tästä runosta. 


Det här är en sms-kedja; nu stormar snuten lägret.

Det här är vårt förhandlingsvapen; vi förvaltar historiens mullvadsarbete

Det här är Emma Goldman; hon ser på mig från sovrumsväggen


Minussa tuntuu siltä kuin minusta tuntuisi, jos kuvitelmani tapahtuisi. Jos istuisin katsomossa, jossa käteni hamuilisi käsilaukusta nenäliinaa.

Jos istuisin katsomossa. 

Jos istuisin katsomassa.

Turvallisesti liikuttumassa.


Mitä vaihtoehtoja on?


Tässä on nyt se kohta, jossa huomaan, että vallankumouksellista poetiikkaa hyödyntävä runous vetoaa minuun, koska se saa minussa aikaan tunteen, että olen hyvän ja oikean puolella. Että minäkin tässä taistelen, jotta maailma olisi parempi.


Edellinen ei kuitenkaan ole totta, vaan lohdullinen valhe, jota itselleni kerron. Viehätyn vahvoista sanoista. Viehätyn vallankumouksen verestä ja hurmekentistä. Viehätyn vastarinnan ilmentymistä. Ja sen kaiken teen omassa etuoikeuskuplassani ilman, että minun tarvitsee laittaa itseäni peliin lainkaan.

Viehätyn turvallisesti. Viehätyn vihreän sohvani nurkassa. Viehätyn omista tunnereaktioistani. 


Viehättyessäni tunnen olevani elossa.


Tunnen olevani elossa muiden ihmisten kärsimysten kautta.



Kyse ei ole vähäpätöisestä asiasta. Kyse on asiasta, joka saa ihmiset käymään vallankumousmuseoissa, keskitysleireillä ja vastaavissa paikoissa ja instansseissa. Kyse on asiasta, jonka ihmiset kertovat itselleen tarinana siitä, että on tärkeää tuntea historiaa.


Niin on, mutta se on toinen juttu.



Minua hävettää. Minua kuuluukin hävettää. Huomaan ajautuneeni Lissaboniin. Salazarin diktatuuria vastaan taistelleille omistettuun Aljuba-museoon, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Aljubassa soi puhelin, joka esti vangittuja nukkumasta. Kamala pirisevä ääni, joka ei lakkaa soimasta päässäni. 

Luulenko tosiaan, että pystyisin millään tasolla kuvittelemaan, miltä vangituista tuntui tuon äänen kuullessaan?

Luulenko tosiaan, että osaisin edes kuvitella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Farrokhzad tuo runoissaan esiin?


On vaikea kestää, että asiat ovat niin kuin ne ovat, kun ne voisivat aivan yhtä hyvin olla toisin. On vaikea kestää omaa häpeää. On muistettava, että se ei ole mitään sen rinnalla, mikä sen synnyttää.




Athena Farrokhzad: I rörelse

90 sivua

Albert Bonniers Förlag (2019)