lauantai 23. kesäkuuta 2018

Katarsista etsimässä - Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän

Miloš Formanin ohjaama, Ken Keseyn romaaniin perustuva elokuva Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi elämääni suuremmista elokuvasta. Se ei johdu näytelmän tarinasta tai näyttelijöistä tai mistään vastaavista tekijöistä, vaan siitä, että tuo elokuva sisältää katarttisen huipennuksen, joka on alkanut merkitä minulle vuosien kuluessa the katarsista. Kyse on, kuten moni varmaan jo arvaakin, kohtauksesta, jossa elokuvan lopussa huomattavan isokokoinen alkuperäiskansojen edustaja nimeltään Päällikkö (Will Sampson) ensin tukahduttaa elokuvan päähenkilön McMurphyn (Jack Nicholson) ja heittää sen jälkeen lavuaarin ikkunan läpi.

Siinä missä tukahduttaminen on armollinen teko McMurphyn muututtua vihannekseksi lobotomian jälkeen edustaa lavuaarinheitto kaiken elokuvassa aiemmin kuvatun potilaisiin kohdistetun vallankäytön haastamista ja alistavista käytännöistä vapautumista ja siksi se tuntuu niin hyvältä ja purkaa kaikki ne ahdistuksen tunteet, joita elokuvaa katsoessani olen kokenut.  Lavuaarinheiton jälkeen tunnen, että oikeus on tapahtunut ja tunnen olevani jollain oudolla tavalla ikään kuin puhdistunut. Tuo kohtaus saa minut tärisemään ja tunne on niin vahva, että itkettää aika lailla.

Ryhmäteatterin esityksen suhteen jännitin eniten juuri sitä, onnistuisiko se luomaan katarsiksen. Voin sanoa heti, että ei onnistunut. Voin sanoa myös sen, että kyse  ei ollut näyttelijäsuorituksista, eikä varsinkaan siitä, että olisin McMurphyn (Robin Svartström) mainiota ja ilmeikästä roolityötä katsoessani kaivannut Jack Nicholsonia. En kaivannut. Tuskin edes muistin koko tyyppiä.

Ryhmäteatterin esitys on monin paikoin hauska ja mikäs siinä, hauskuus kuuluu kesäteatteriin. Välillä kuitenkin pohdin, kuinka korrektia on nauraa psyykkisesti sairaille. Ehkä nauru kuitenkin pidentää niin heidän kuin minunkin ikääni, ja toisaalta esitys antaa tilaa myös traagisempien sävyjen esiintulolle. Ongelmallisempaa esityksessä sen sijaan on, että siinä ei synny katarsista pohjustavaa latausta. Hoitohenkilöstö Minna Suurosen esittämän hoitaja-Ratchedin johdolla käyttää omaa valtaansa yhtä lailla mielivaltaisesti kuten elokuvassakin, mutta se jokin jää syntymättä. En pidätellyt hengitystäni, eikä sydämeni pompottanut kuumeisesti.

Kuten todettua syy tunnereaktioiden puuttumiseeni ei ollut ensisijaisesti näyttelijäsuorituksissa, joskin paikoin tuntui, että näytelmän potilaiden tunnemaailma tuli parhaiten esiin elekielen kautta. Ratkaisevassa asemassa on Päällikkö (Robert Kock), jonka ulkoisella olemuksella on haettu vastaavuutta elokuvassa Päällikköä näyttelevään Will Sampsoniin. Näytelmän koskettavimmaksi kohdaksi nousee kohtaus, jossa aiemmin pitkälti vaiti pysynyt Päällikkö kertoo, miten hänen isänsä joutui lähtemään omilta mailtaan, kun ne otettiin haltuun väkisin. Tässä on kohta, joka voisi nostaa Ryhmiksen esityksen uusiin ulottuvuuksiin, mutta niin ei käynyt.

Edellä mainitun kohtauksen luoma sydäntä pusertava tunne ei jatku ja koska esityksessä ei ole varsinaisesti mitään vikaa alan tulla siihen tulokseen, että kyse on ainakin osittain olosuhteista. Kun istuu kylmästä kankeana katsomon lähes kauimmaisella penkkirivillä on vaikea kokea näytelmän nyansseja ja vaikuttumisen sijasta sitä huomaa keskittyvänsä viltin kietomiseen tiukemmin ympärilleen.

Lähtökohtaisesti Suomenlinnan linnake on erinomainen paikka tämän näytelmän esittämiseen, sillä siellä näytelmän potilaat ovat sekä kuvaanollisesti että ihan konkreettisestikin moninkertaisesti eristettyinä muusta maailmasta. Ensin ovat näytelmän lukitut ovet ja sairaalan seinät, sen jälkeen linnakkeen muurit ja kolmanneksi ollaan vielä saaressa.

Ryhmäteatterin esitys jätti minut hämmennyksen valtaan ja ennen muuta pohtimaan sitä, että ensin ajatellusta sopivuudestaan huolimatta olosuhteet taisivat sittenkin olla liiaksi Ryhmäteatterin esitystä vastaan. Yhtä lailla omaan kokemukseeni varmasti vaikutti se, että elokuva katarsiksineen on kasvanut mielessäni sellaisiin mittoihin, että minkään muun esityksen on niitä vaikea, ellei suorastaan mahdoton, tavoittaa.



Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän
Ken Keseyn romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Dale Wasserman
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Juha Kukkonen
Rooleissa: Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Wanda Dubiel, Tommi Eronen, Amira Khalifa, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Mikko Penttilä, Alex Anton (TeaK) ja Jutta Järvinen (TeaK).




perjantai 22. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi?

Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys, mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge, mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista.

Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen sairaala, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Kyseisen sairaalan sängyssä makaa Lucy Barton, joka potee outoa tautia, josta lääkäritkään eivät oikein ota selvää.

Lucy Bartonin potilashuoneesta mennään välillä hänen menneisyyteensä ja välillä taas päästään näkemään, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. Nimeni on Lucy Barton on äiti-tytär -kirjallisuutta, mutta ei toki rajoitu pelkästään tähän teemaan. Joka tapauksessa Lucyn yllätykseksi hänen äitinsä, jota hän ei ole tavannut vuosiin ja joka koskaan aiemmin ei ole matkustanut lentokoneella tekee sen nyt ja tulee katsomaan tytärtään sairaalaan. Seuraa keskusteluja ja muisteluja, ja vähä vähältä paljastuu, että Lucyn lapsuudessa on paljon möykkyjä, joista yksi on kaikkia muita isompi.

Nimeni on Lucy Barton on sitä laatua teos, joita useimmat lukijat rakastavat. Sen täyteläisessä otteessa on Alice Munrolle tyypillistä kattavuutta ja tarkkuutta. Lucyn ja äidin välinen suhde paljastuu vaikeaksi ja sisältää monia, paikoin varsin julmiakin, kipukohtia. Stroutin romaanissa asiat eivät saa lopullista selitystään, vaan tämä teos on pitkälti elämän itsensä kaltainen. Asioita tapahtuu, eikä sitä mikä on mennyt rikki voi välttämättä koskaan korjata. Ajan peite laskeutuu muistojen ja kokemusten päälle, mutta siellä ne ovat. Edelleen.

Nimeni on Lucy Barton osoittaa, että kaikkia tyttäriä ei ole tarkoitettu niiden äitien lapsiksi, joille he syntyivät ja kaikkia naisia ei ole tarkoitettu äideiksi ollenkaan. Miten toisin Lucyn elämä olisi mennytkään, jos hänen äitinsä oli ollut joku muu. Ja mikä pahinta, elämässä ei ole mahdollisuutta uusintaottohin, vaan kaikki pitäisi osata jo ensimmäisellä kerralla. Tämän Lucy Bartonin tytär pani merkille jo hyvin nuorena:

"Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!" (kursivointin Stroutin)

Tyttären ja äidin välisen keskustelun tarkastelu saattaisi jäädä klaustrofobiseksi - varsinkin, kun tapahtumapaikkana on sairaalahuoneen kaltainen suljettu ympäristö. Lukijan onneksi Strout ilmaannuttaa kertomaansa eri aikatasojen kautta ja ottaa mukaan myös Lucyn kirjoittamiseen liittyviä asioita.

Lucy Barton kertoo hyväksymisestä ja anteeksiannosta - niiden mahdollisuudesta ja samanaikaisesta mahdottomuudesta. Aikuinen Lucy pyrkii korjaamaan lapsena kokemaansa, josta koskettavin esimerkki on hänen tunteensa häntä hoitavaa lääkäriä kohtaan, josta muodostuu hänelle turvallisen ja luotettavan isän kaltainen hahmo.

Ikään kuin sivulauseessa ja himmeämmällä tekstityypillä läpi tämän ohuen romaanin nousee esiin asioita, joiden hintalapussa on niin korkea summa, että yksi elämä ei riitä sellaisten summien maksamiseksi. Siitä, mikä on ollut Lucylle kaikkien traumaattisinta ei puhuta suorin sanoin kertaakaan. Vaikutelma on samantapainen kuin äänen käydessä sitä hiljaisemmaksi ja sanojen vihjailevimmiksi mitä tärkeämmästä asiasta puhutaan ja siksi tämä romaani vaatiikin lukijalta herpaantumatonta keskittymistä.

Lucy Bartonin teesiksi nousee ajatus siitä, että kukaan meistä ei voi tietää, millaista muiden elämä on.   Ihminen on tuomittu perimmäiseen yksinäisyyteen ja se, mitä hän muista ihmisistä ja heidän elämästään ja itsestään maailman osana miettii on luonteeltaan "enimmäkseen arvuuttelua."

Romaanin loppua kohti kerronta käy yhä fragmentaarisemmaksi ikään kuin korostaen sitä, että kun Lucy saa haltuunsa oman tarinansa ja voi todeta ääneen, että hänen nimensä on Lucy Barton ei hänen elämänsä enää näyttäydy lineaarisena viivana, vaan palasten kokoelmana. Jotkut niistä sopivat yhteen. Joidenkin reunat taas irvistelevät rumasti.



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2018)
163 sivua
Englanninkielinen alkuteos: My name is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


tiistai 19. kesäkuuta 2018

Härkä jätti sarvensa käteeni - Antti Hurskainen: Suru ei toimi

Antti Hurskaisen suurin ongelma on, että hän ei ole Ville Valo.

Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvio Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi. Sen sijaan tuon tässä tekstissä esiin muutamia niistä ajatuksista ja pohdinnoista, joita Hurskaisen esseet minussa herättivät.

Lähtötilanne:
Minun on pakko kirjoittaa Hurskaisen esseekokoelmasta. Pakko sen tähden, että siihen tuskin kovi moni kirjabloggari tarttuu ja Hurskaisen esseet ansaitsevat lisää näkyvyyttä. Bloggarikollegani, Tekstiluolan Tuomas, heitti jo veivinsä kaivoon ja tyytyi pelkkään Instagram-postaukseen joihinkin syihin vedoten. Toiseksi minun on pakko kirjoittaa näistä esseistä, koska koen Hurskaisen tekstien edessä suurta rimakauhua ja sen vuoksi pidän velvollisuutenani itseäni kohtaan tarttua härkää sarvesta, jolloin todennäköisesti sarvi jää käteeni, härkä saa pahan verenvuodon ja kuolee, komisario syyttää minua eläinparan kuolemasta ja joudun vankilaan, jolloin kohtaloni ratkaisee se, sattuuko minun puolustamiseni mahtumaan lempiasianajajani kalenteriin.

Olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että jos pitää blogia ei pidä vältellä kirjoittamasta kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. 

Asioita kimurantistaa jo se, että en juurikaan hahmota, milloin Hurskainen on ironinen ja milloin taas enempi ihan tosissaan. Hänen esseidensä monitulkintaisesta ironiasta (?) on seurauksena minun kannaltani kaksi pääasiallista reagointitapaa: a) Hurskaisen esseet vaientavat minut, koska en uskalla sanoa niistä mitään pelätessäni, että olen ymmärtänyt tekstien ironian väärin ja olisi noloa jäädä kiinni tästä ymmärtämättömyydestä b) ironia (?) saa minut luomaan lisää silmukoita ironian verkkoon, jolloin olen tilanteessa, jossa sen enempää tekijä kuin lukijakaan ei voi enää luottaa toisiinsa. Ironiasta (?) tulee Uuno-pelin värinmuutoskortti + neljä lisäkorttia -kortti jonka nostamisesta seuraa lisää ironia(?)kortteja ja niin pelin on käynyt taas asteen monimutkaisemmaksi.

Hurskaisen projektina tuntuu olevan, että hän haluaa ennen muuta provosoida. Oireyhtymään kuuluu, että jos suuri osa ihmisistä on jotain mieltä niin Hurskaisen on "pakko" olla eri mieltä. Esimerkiksi tästä käy vaikka se, että Suomessa alkoholinkäyttö on iso ongelma, mutta Hurskainen kirjoittaa pisimmän esseensä juuri juomisesta ja viinan hyvistä puolista ja miten hänestä lapsena tuntui siltä, että aikuiset olivat mukavampia, kun he olivat kännissä. Hurskainen vaikuttaisi siten kytkevän provosoinnin osaksi radikaalin ja/tai ei-normatiivisen käytäntöjä.

Teoksessaan Argonautit Maggie Nelson kirjoittaa, "ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttuun radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen." Tätä taustaa vasten provosointi osana radikaalia joutuu pinteseen. Itse en pysty provosoitumaan Hurskaisen teksteistä, koska hänen provosoimisyrityksensä on niin ilmeinen. Jopa siinä vaiheessa kun Hurskainen kirjoittaa lämpimässä hengessä Timo Hännikäisen tuotoksesta nimeltä Ilman en ala liekehtiä, vaan päätän ottaa päiväunet. Herättyäni jatkan Hurskaisen esseiden parissa ja kuinka ollakaan hän ottaa esiin Laura Gustafssonin teoksen Pohja ja sitä myötä riistää minulta viimeisimmätkin provosoitumisen mahdollisuudet. Hävisin taas.

Eniten suivaannuin Hurskaiselle, kun hän esseissään menee survaisemaan Tommi Melenderiä. Niin ei saa tehdä, sillä Melender on minulle suuri (olin ensin kirjoittaa, että Melender on minulle pyhä, mutta jotain rajaa nyt sentään). Ei sitä paitsi ole lainkaan totta, kuten Hurskainen väittää, että kirjablogeissa Melenderiä olisi suitsuteltu. Valtaosa kirjabloggareista ei tartu Melenderin teoksiin, vaan pitää häntä ylimielisenä älykkönä. Eli jos blogeissa joku on Melenderiä suitsuttanut niin se olen ollut minä, joka olen onnistunut jopa kääntämään muutaman kirjabloggarin pään ja tekemään heistä - jos en nyt Melenderin faneja - niin ainakin häneen suopeasti suhtautuvia. Niinä päivinä kun ihmisten kaikkinainen kaupallisuus ja itsensämyymisen halu tuntuvat erityisen ällöttäviltä minulla on tapana ajatella: mutta onhan sentään Tommi Melender ja heti tuntuu paremmalta.

Hurskaisen mukaan Melender on tekopyhä tuodessaan esiin, että kirjailijalle tärkeintä on kirjoittaminen, eikä se, kuinka paljon häntä luetaan. Melenderin näkemys on lohdullinen, koska haluan uskoa, että on vielä olemassa kirjailijoita, joille kirjoittaminen ja teksti ovat ensisijaisia muuhun kirjallisuuden ympärillä pyörivään härdelliin nähden. Tässä yhteydessä Hurskainen myös jättää ottamatta esiin kontekstin, jossa Melender ajatuksensa lausuu esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Melender tarkastelee nimenomaan suosion tarpeen loputonta kasvamista. Jos saa vähän suosiota, haluaa vähän enemmän. Jos saa vähän enemmän suosiota, haluaa sitä vielä vähän enemmän. Tämä on ketju, jossa ei tule kohtaa, jolloin suosiota haluava kokisi saaneensa sitä tarpeeksi. Tämän vuoksi on Melenderin mukaan lähinnä realismia ja itsensä säästämistä, jos kykenee luopumaan suosiontavoittelusta ja keskittymään kirjoittamiseen.

Olen kuitenkin Hurskaisen kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole sinänsä mitään väärää siinä, että lausuu ääneen haluavansa saada näkyvyyttä, selkääntaputteluja ja megalomanista suosiota. Tunnistan tämän asian omissakin ympyröissäni. Olen pitänyt kirjablogia 4,5 vuotta ja pettynyt siihen, että minun tekstejäni ei lueta ensisijaisesti sen tähden, että ne ovat minun tekstejäni. Ehkä tämä johtuu siitä, että tekstini eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta uskon, että kyse on myös muusta. Niinpä olen päätynyt välttämään itsetunnollisen kolhun ajattelemalla, että blogi on jo alustana sellainen, että sen kirjoittaja ei voi tulla suosituksi, jos hän ei ole kiinnostava ihminen blogin ulkopuolella. Joskus ajattelen, että jos kävisi niin, että tekijä a ja tekijä b kirjoittaisivat täysin samanlaisen tekstin, joista toinen julkaistaisiin Imagessa ja toinen kirjablogissa, niin vain Imagessa julkaistua tekstiä jaettaisiin twitterissä. Tästä on lyhyt matka siihen, että tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka ja missä sen sanoo.

Hurskainen kirjoittaa:

Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten edellä oleva lause olisi saattanut tuntua radikaalilta, mutta nykyisin sitä on sellaisena vaikea pitää. Samanaikaisesti kun etsin "turvaa" Melenderin kaltaisista kirjailijoista, heiluttelen vienosti lippua niille, jotka sanovat suoraan, että haluavat mainetta ja kunniaa. Miksi asian sanominen ääneen olisi huonompi juttu kuin sen pitäminen sisällään? Hurskainen nostaa esiin Miki Liukkosen, joka on sanonut, että hänelle Parnassojen kiittävien arvioiden sijaan on tavoiteltavampaa naistenlehtijulkisuus. O:n lukeminen jäi minulla kesken, koska noin sivun 140 paikkeilla tulin siihen tulokseen, että tiedän jo, mistä siinä on kyse ja minun olisi turha käyttää aikaani lukeakseni teoksen loppuun. Saatoin tietenkin olla väärässä, mutta enemmän kuin Miki Liukkosen kirjoista olen kiinnostunut hänen itserepresentaatioistaan ja tämä jos mikä on Liukkosen itsensä syy.

Paljon sivutilaa Hurskaisen esseissä saa Ville Valo.  Jotta hän voi nostaa esiin Valon "uhanalaisine virtsoineen" ja laajemmin HIMin on hänen ensin suurinpiirtein sivulauseessa lytättävä mm. The Nights of Iguana. Totuus kuitenkin on, että vuonna 1986 syntyneellä Hurskaisella ei voi olla mitään ensikäden kokemusta The Nights of Iguanasta, koska hän oli bändin toiminta-aikana nolla-taaperoikäinen. Yhtä lailla totuus on, että Ville Valon ja ja Floyd (Superstarin) vertaamisessa toisiinsa ei ole ylipäänsä mitään järkeä, ja onneksi Hurskainen ei niin teekään. Koska kuitenkin NOI on minulle varsin henkilökohtainen juttu, joka herättää tuskallisuuteen asti nostalgisia tunteita kuittaan tämän topiikin laittamalla tähän linkin, josta pääsee kuuntelemaan Dry Nancyn.

 "Pahuus on aktivoivaa ja aikaansaavaa", toteaa Hurskainen. Tällä väitteellä hän syyllistyy juuri sen kaltaiseen taidekäsityksen romantisointiin, jota hän muualla näissä esseissä kirjoittaa välttävänsä. Flirtti pahuuden kanssa on toki pinnalta katsottuna paljon kiehtovampaa kuin silmäpeli hyvyyden kanssa, mutta radikaali hyvyyden korostaminen olisi huomattavasti vallankumouksellisempaa ja vähemmän kliseistä, mikä ei sulje pois sitä, että taide hyödyntää usein juuri pahuutta ja kohtelee sitä kuin siementä, jonka ympärille se itsensä kasvattaa. Koska näin on, jään kaipaamaan hyvyyden merkitystä hedelmällistävää paradigman muutosta.

Hurskainen kirjoittaa laatikon ulkpuolella ja tekee sen älykkäästi niin populaarikulttuurin ilmiöitä kuin kaunokirjallista tietämystäänkin hyödyntäen. Tämän tuloksena voi olla esimerkiksi sen kaltaisia treffejä, joilla toisensa tapaavat ABBA ja Juha Mannerkorpi. Suru ei toimi- kokoelman esseet ovat haastavia ja poleemisia, mutta ne saavat myös kysymään, onko Hurskaisesta tullut oman kirjoitustyylinsä vanki. Ihmisille, jotka ovat joko-tai -tyyppejä Hurskaisen lukeminen on erityisen palkitsevaa, sillä Hurskainen tarjoaa sivu toisensa jälkeen näkemyksiä, joita vastaan lukija voi käydä väittelemään. Minun ongelmani kuitenkin on, että ajattelen aivan liian usein: a) okei, mielenkiintoista, että joku ajatteleekin noin tai b) mahtavasti provosoitu.

Jos olisin Hurskaisen ikäluokkaa oleva mieshenkilö (sen sijaan, että olen keski-ikäinen lähiömutsi) lukisin hänen esseitään varmasti ihan toisin ja löytäisin teksteistä enemmän yhteistä kokemuspintaa. Tämän vuoksi onkin tarpeen kysyä, että kenelle Suru ei toimi on kirjoitettu ja vastata tähän kysymykseen: en tiedä. Monet Hurskaisen nerokkaat ajatuskulut jäivät nimenomaan nerokkaiksi ajatuskuluiksi, eikä tunnevastetta omalla kohdallani syntynyt. Se ei ole Hurskaisen vika, eikä myöskään minun vikani. Selitys asiaan saattaa löytyä esimerkiksi siitä, että Hurskainen jaksaa ylistää Kallion kaltaisessa kaupunginosassa asumista, kun taas minä kyllästyin joka-aamuiseen kusilätäkköön astumiseen heti ulko-oven avattuani, ja päätin parinkymmenen Kallio-vuoden jälkeen muuttaa lähiöön, jossa elämäni on monin tavoin parempaa kuin Kalliossa asuessani ja jossa voin asettaa käteeni jääneen häränsarven koristeeksi parvekkeelleni.



Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)
206 sivua
Kustantaja: Siltala

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Runoja, jotka eivät lopu lukemalla - Johanna Venho: Saaren runot

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun.

Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan.

Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla.

Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä.

*

Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että annan itselleni luvan kirjoittaa tämän kokoelman pohjalta pelkkiä impressioita, jotka nekään eivät ole missään muussa kuin vaikuttumisen järjestyksessä. Jos siinäkään. Let's go.

Miten nämä runot täyttävät minut kokonaan.

Miten lapsuus ja minun ohuet ruskeat jalkani ja kutittava ruoho. Miten aurinko ja kuivuus ja mummon hymy.

Miten Saaren runoja lukiessani olen Berliinissä ja Wim Wenders tulee minua vastaan, kun runoilija kirjoittaa: "Kun olin lapsi. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara."

Miten yksin on yksin.

Miten paljon näissä runoissa on äitiä ja isää, matonkuteiksi leikattua housua ja paitaa.

Miten "hiljaisuustaskuista saaren sydämessä" löydän Raija-nimisen naisen.

Miten paljon näissä sanoissa on elämää ja ruumista. Sitä yhtä isoa ihmisen ruumista, josta minullekin syntymässä lohkaistiin pala.

Miten lähestyvästä ukkosesta ei tiedä, onko se metafora vai symboli.

Miten vuodenajat ihmistä juurruttavat kiskoakseen irti. Miten ihosta repeilee suikaleita, joihin elämä vain kerran kirjoittaa olipa kerran.

Miten "lutkat ja kuninkaat, jokaisella timantti navassa" ja miten näyttää siltä, että puoleni on valittu.

Miten tuntemattomat ovat "muistin taskut."

Miten isät eivät koskaan kuole ja lakkaa tulemasta poluilla vastaan.

Miten verenperintö ei ole asiakirja.

Miten nämä runot ovat pyykkipoikia, jotka kiinnittävät ihmisen kesätuulen naruille kuivumaan siksi, joka ihminen on.

Miten elokuun illat ja punaiset, kohta jo synnyttävät viinimarjat ovat tunneli takaisin lapsuuteen.

Miten kesä pakataan pois ja sen ovet suljetaan, kun syksyn raskasmetalli tekee tuloaan.

Miten papin kumiseva hiekkakauha palauttaa ihmisen kuin ihminen olisi kirjastosta lainattu kirja. Miten lainaa ei voi uusia.

Miten paljon aikaa, vuosikymmeniä ja kellastuneesta kalenterista irti revittyjä sivuja.

Miten runoilijan isän sanat solmivat itsensä runoilijan sanoihin ja miten me kaikki kirjoitumme toistemme kirjoihin - niihinkin, joita ei koskaan kirjoiteta.

Miten estetiikan ja elämän välinen tasapaino on kätketty Saaren runoihin.

Miten näistä runoista ei lukemalla saa tarpeekseen.



Johanna Venho: Saaren runot  (2017)
72 sivua
Kustantaja: Palladium Kirjat

torstai 14. kesäkuuta 2018

Kaikkea se ei kestä - Eeva Rohas: Raivo

Eeva Rohaksen romaanin Raivo takakannesta löytyy suurikirjaiminen lukijaa kosiskeleva teksti:

Usko, toivo, rakkaus.
Mutta suurin niistä on Raivo.

Romaanin luettuani ajattelen, että kyseessä on pahasti harhaanjohtava houkutus saada lukija tarttumaan tähän kirjaan. Näin ajateltuani ajattelen uudestaan, että kyseessä taitaa sittenkin olla ihan harvinaisen nerokas takakansikiteytys, jota tosin lukija ei voi mitenkään ymmärtää oikein ennen romaanin lukemista.

Huomasithan muuten, että Raivo oli lainauksessa kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Siihen on syynsä.

Raivo on tarina avioerosta ja alkoholismista, joiden käsittely kytkeytyy temaattisesti osittain yhteen,  osittain kulkee eri polkuja. Tuuli on kääntäjä ja hänen miehensä Ilja viinamäen miehiä. Yhteistä nimittäjää heillä on kovin vähän, sillä Tuulin maailma on akateeminen, kun taas Ilja edustaa työväenluokkaa. Keskinäisestä yhteensopimattomuudesta ja Iljan juomisesta seuraa avioero, mutta kuten niin usein tosielämässäkin tapahtuu, erosta on vielä pitkä matka tunnesiteiden katkeamiseen. Mustasukkaisuudesta kärsivä Ilja ei halua päästää irti, eikä epäröinti ole vierasta Tuulillekaan. Asioita monimutkaistaa yhteinen lapsi, 4-vuotias Luna, jolla pitäisi olla oikeus kumpaankin vanhempaansa.

Tuulin ja Iljan tarina fokusoituu pitkälti Tuulin kokemusten kautta ja lisäksi erotarinan rinnalla kulkee alkoholismista toipuvan Elenan tarina, jonka yhteydet "perustarinaan" paljastuvat romaanin kuluessa. Paikoin romaanin tunnelmat ovat hyvinkin klaustrofobisia, mutta Rohas hakee teokseensa happea  Tuulin Unkariin sijoittuvista nuoruusmuistoista, joiden myötä hän näyttää myös ne perusteet, joille Tuulin ja kääntäjäkollega Liisan välinen ystävyys rakentuu.  Raivo kertookin myös naisten välisestä ystävyydestä sekä kilpailusta ja niistä pettymyksistä, kun toinen saa käännettäväkseen kirjan, jonka kääntämistä toinenkin on tavoitellut. Teoksen riipaisevin taso löytyy lapsen, Lunan, näkökulman kautta. Miten lapsi kokee vanhempien eron ja miten hän aikuisten katkenneista lauseista rakentaa omaa todellisuuttaan. Lunan kautta avautuu paljon koskettavuutta, mutta kaikilta osin lapsinäkökulma ei ole oikein onnistunut, sillä Luna panee merkille asioita ja luo yhteyksiä, joita 4-vuotias ei mitenkään vielä voisi todellisuudessa hahmottaa.

Kielen ja rytmin osalta Raivo toimii parhaimmillaan komeasti, mutta kuten niin monissa muissakin nykyromaaneissa aineistoa on vähän liikaakin yhteen romaaniin. Avioero, alkoholismi, mustasukkaisuus, väkivalta, naisten välinen ystävyys, lesbous, lapsen avioerokokemukset.

Romaanin loppua kohti kierrokset kasvavat ja lukija pääsee tutustumaan alkoholismin luomaan kaaokseen ja haisevaan inhorealismiin. Vaikka tämä kirjan osuus poikkeaa muusta kuvauksesta on se yhdessä Tuulin lamaannusta koskevien kuvausten ohella kirjan parasta antia. Avioerotarina sinänsä on epäkiitollinen aihe, koska siitä on vaikea löytää mitään uutta ja juuri näiden kahden edellä mainitun tason kautta Rohas onnistuu puhaltamaan teokseensa henkeä, joka erottaa sen tyypillisistä avioerotarinoista.

KohtitTeoksessa esiintyvän isolla alkukirjaimella kirjoitetun Raivon salaisuutta Rohas kuljettaa lukijaa pikku hiljaa ja myönnän tunteneeni melkoista tyydytystä, kun keksin, mikä on Raivon perimmäisen merkitys tässä romaanissa. Valitettavaa on, että Rohas ei malta luottaa lukijan hoksottimiin, vaan fileroi mysteerin syömävalmiiksi lukijan lautaselle. Onneksi kuitenkin romaani tarjoaa myös monia vihjauksen tasolle jääviä yhteyksiä. Raivossa kaunis ja rujo ajavat toisiaan takaa ja se osoittaa, että monissa elämäntilanteissa voittajaa ei voida julistaa. Elämä rinnastuu kääntämiseen, jossa oikeiden ja tarkkojen sanojen sijasta on tarjolla vain huonoja ja vähemmän huonoja sanoja.



Eeva Rohas: Raivo (2018)
268 sivua
Kustantaja: Otava


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Dekkariviikko - Anna Ekberg: Salattu nainen

Miksi ihmeessä mieskirjailijat haluavat esiintyä naiskirjailijana?

Anna Ekbergin tanskalaisdekkari Salattu nainen kertoo nimensä mukaisesti mysteerinaisen tarinan, mutta myös kirjailija itse on eräänlainen salattu nainen. Tai no, itse asiassa Anna Ekberg ei ole nainen ollenkaan, vaan kyseessä on kirjailijanimi, jonka takaa löytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinrich.

Klarlundin ja Weinrichin juoni paljastui, kun kirjan kuunneltuani lähdin etsimään siitä tietoa, koska tuntui kummalliselta ja epäuskottavalta, että naiskirjailija olisi kirjoittanut Salatun naisen kaltaisen teoksen, sillä tavassa, jolla osaa naisista teoksessa kohdellaan on niin paljon miehistä katsetta ja lähinnä seksuaalifantasioiden toteuttamiselta vaikuttavaa pyrintöä.

Olen jättänyt kesken monien äänikirjojen kuuntelun, koska jonkin matkaa kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen, että saisin kirjasta huomattavasti enemmän irti lukemalla. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma, Ane Rielin Pihka ja Kyung-Sook Shinin Jään luoksesi. Rakenteellisesti haastavat ja muutoin kuin juonen ja tarinan voimalla etenevät teokset eivät sovi kuunneltavikseni eli periaatteessa juuri sen tyyppiset kirjat, joiden lukemisesta nautin eniten. Hieman jo turhautuneena moniin kesken jääneisiin äänikirjoihin päätin kokeilla dekkarin kuuntelua ja valita kuunneltavakseni jonkun naisdekkaristin teoksen. Menin siis Klarlundin ja Weinrichin luomaan ansaan.

Tarinan alussa Louise ja Joachim elävät onnellisessa parisuhteessa tanskalaisella saarella. Louise pitää kahvilaa ja Joachim on kirjailija. Heidän arkensa rikkoutuu kuitenkin rytinällä, kun saarelle tulee mies, joka väittää Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Salatun naisen alkupuolta hallitsevat Louise/Helenen muistiongelmat, sillä nainen kärsii harvinaisesta   traumaattisesta muistamishäiriöistä. Ehdin jo hieman kiukutella tarinaa kuunnellessani, sillä muistamiseen liittyvä tematiikka on ollut läsnä niin monissa viime vuosina lukemissani kirjoissa, että vaikka se lähtökohtaisesti onkin kiinnostavaa, alkaa se jo kyllästyttää. Ekberg kuitenkin vie muistamiseen liittyvät ongelmat uusiin ulottuvuuksiin. Kun tutkimukset osoittavat, että Louise todellakin on Helene alkaa Ekberg kujettaa tarinaa vuorotellen Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Samalla dekkarijuoneen kytkeytyy rakkausjuoni. Helene palaa miehensä luokse, mutta Joachim ei voi unohtaa häntä ja vice versa.

Ekberg puristaa ruuvia jatkuvasti yhä tiukemmalle ja saan kuullakseni myös asioita, joista olisin mieluummin ollut kuulematta. Salattu nainen paljastuu pohjavireeltään sadistiseksi kertomukseksi, jossa miehet voivat rahalla ostaa oikeuden tehdä naisille mitä haluavat oli kyse sitten hardcore-seksistä, suoranaisesta väkivallasta tai naisten tappamisesta. Lisää pahuutta kirjailija kaivaa Helenen sukulaisten menneisyydestä ja sekoittaa soppaan mukaan antisemitismiä ja luuliimamaalia.

Tarina on hyvin, huolella ja yllättävästi rakennettu ja loppupuolella jännitys on jo minulle melkein liikaa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään itse tarinan luomasta jännityksestä, vaan kaikesta siitä ahdistavasta kuonasta, jota Ekbergin romaani nostaa esiin. Teoksen loppuosaa kuuntelin kuvottavan ahdistuksen vallassa, mutta en voinut jättää ottamatta selvää, miten tämä kirja päättyy.

Salatun naisen juoni nytkähtelee ennalta arvaamattomilla tavoilla ja Ekbergin käyttämä kuvasto on kekseliästä, eikä se ole todellakaan tavallisimmasta päästä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että saatuani tämän romaanin kuunnelluksi olen lähinnä helpottunut ja kynnykseni tarttua dekkariin seuraavan kerran on taas hivenen korkeampi.

En tiedä, mikä mieskirjailijoita ajaa kuvaamaan naisten kiduttamista ja täydellistä objektifointia. Vähitellen alkaa olla vaikea uskoa, että syyksi riittäisi pelkästään se, että ihmiset ostavat dekkareita sitä enemmän, mitä julmempia ne ovat. Ahdistuksensekaista jännitystä kaipaaville Salattu nainen sopii kuin nyrkki palleaan.



Anna Ekberg: Salattu nainen (2018) - äänikirja 15 h 30 min.
Lukija: Kati Tamminen
Tanskankielinen alkuteos: Den Hemmelige Kvinde
Suomentanut: Katarina Luoma
Kustantaja: Minerva - Crime Time

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Se, mistä ei merkkiä jää - Tapani Tolonen: Sokeisto

Muutamia viikkoja sitten silmiini osui Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kritiikki Tapani Tolosen romaanista Sokeisto. Se vakuutti minut siitä, että tässä on romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea.

Majanderin kritiikki oli jäänyt mieleeni varsin kehuvana, mutta kun nyt luin sen uudestaan osa kehuvuudesta oli mystisesti haihtunut. Mitäköhän ihmettä tuosta kritiikistä ensimmäisellä kerralla luin?

Sokeisto on historiallinen lukuromaani, jonka moottorina toimii vuoden 1905 yleislakko ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kuohunta. Toisaalta oli kyse suomalaisten kapinasta Venäjän keisarikuntaa vastaan, toisaalta taas Suomen sisäisestä poliittisesta taistelusta. Nimensä Sokeisto on ottanut kirjapainosanastosta ja Tolosen romaanissa sokeiston kuvataan tarkoittavan ladonnassa käytettäviä välikkeitä, jotka pitävät kirjaimet järjestyksessä, mutta joista itsestään ei jää jälkeä. Romaaninsa nimen kautta Tolonen vaikuttaisi siten vihjaavan, että yhteiskunnalliset tapahtumat ovat painettuja merkkejä, kun taas useimpien ihmisten osana on edustaa sokeistoa, joka upottaa heidän tarinansa jälkipolvilta näkymättömiin.

Kirjapainoilla, ja erityisesti Työmies-lehden kirjapainolla, on romaanissa keskeinen merkitys. Painokoneet huohottavat tukahduttavasti ja tuhoavat kirjapainoissa työskentelevien terveyttä. Yhdellä tasollaan Sokeisto onkin kuvaus siitä, mitä raskas ja mekaaninen työ tekee ihmiselle ja miten kone on ihmistä vahvempi ja uupumattomampi.

Romaanin alussa sen päähenkilö Eetu (Edvard) Tonteri on 11-vuotias poikanen, joka pääsee töihin juoksupojaksi kirjapainoon. Näin Tolonen vilauttaa klassista, nykyisin jo nostalgista urakehitystä, jossa juoksupoika raivaa tiensä johtajaksi ja yhteiskunnalliseksi vallankäyttäjäksi. Sokeiston maailmassa asiat ovat kuitenkin paljon tätä vihjettä monimutkaisempia ja esteiden voittamiseksi on otettava käyttöön myös päivänvaloa kestämättömiä keinoja.

Juonta kipunoittaa painokoneiden melskeen lisäksi rakkaustarina, jonka onnellisuuden haastaa luokkaero. Eetu on työläinen, Karin taas naimisissa oleva herrasnainen ja jos he olisivat yhtään järkeviä he pysyttäytyisivät erossa toisistaan. Vaan milloinkas rakkaus on järkeä totellut?

Sokeisto on vahvasti tarinallinen teos, jota lukee kuin dekkaria jännityksen tiivistyessä teoksen loppua kohti. Ihmisten väliset liittolaisuudet ja lojaliteetit joutuvat romaanin edetessä yhä rankemmalle koetukselle, eikä ihmisluonnosta tässä romaanissa piirry kovin ylhäistä kuvaa. Aikalaiskuvaus teosofisine virtauksineen on teoksessa kiinnostavaa ja itse ainakaan en muista turhan montaa suurlakon tapahtumia käsittelevää romaania lukeneeni, joten tässäkin mielessä Sokeistolla on paljon annettavaa. Se myös taustoittaa niitä kehityskulkuja, jotka reilu vuosikymmen myöhemmin aiheuttivat Suomessa sisällissodan puhkeamisen.

Päällimmäiseksi tästä romaanista minulle jäävät Karinin sanat:

"Jos elämä vain voisi olla toisin, se olisi niin hyvää."

Tähän toisin olemiseen Eetu ja Karin Sokeistossa pyrkivät ja lukijana pidän peukkua, että muuri heidän tarinansa toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.



Tapani Tolonen: Sokeisto (2018)
445 sivua
Kustantaja: Otava