torstai 22. helmikuuta 2018

Pelattaisko sisällissotaa? - Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta

Toukokuussa 2017 julistin 1918-haasteen, jossa luetaan Suomen sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta tai tutustutaan tähän sotaan  jonkun muun taiteenlajin, esim. teatterin, kautta. Osasyynä haasteen perustamiseen oli, että halusin patistaa itseäni ottamaan selvää sekä tätä tragediaa käsittelevästä kirjallisuudesta että itse sodasta ja sen syistä.

Valitettavasti haaste ei ole omalla kohdallani edennyt kovin hyvin, koska asettuminen jomman kumman puolelle tuntuu ahdistavalta. Ymmärrystä enemmän tuntuu siltä, että sisällissotakirjallisuutta lukiessani hyvällä ruvella olevat haavat aukeavat uudestaan. Tämän vuoksi minun tarpeisiini sopii erinomaisesti Juri Nummelinin toimittama teos Sisällissodan ääniä, jossa sotaa tarkastellaan sekä punaisten että valkoisten puolelta. Teos pitää sisällään niin novelleja, romaaninpätkiä, runoja, vankileirillä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä, sanomalehtiuutisia kuin yhteiskunnallisia puheenvuorojakin.

Nummelinin toimittamasta teoksesta löytyy monia kirjailijoita, joista en ennen tämän teoksen lukemista ollut edes kuullut. Voi vain arvailla, miksi kirjallisuudenhistoriat tuntevat heitä huonosti ja miksi unohduksen on annettu laskeutua heidän päälleen. On ilahduttavaa, että Nummelinin teoksen myötä nämä unohdetut kirjailijat pääsevät framille.

Sisällisodan äänien rakenne on selkeä. Aluksi käsitellään aikaa ennen sotaa, tämän jälkeen itse taisteluja ja lopuksi sisällissodan jälkeistä aikaa. Yksittäisiä tekstejä teoksessa on kuutisenkymmentä ja jokaisen alkuun Nummelin on kirjoittanut johdannon. Nämä alkusanat taustoittavat mitä itse tekstissä tuleman pitää ja sisältävät tarpeellista informaatiota ja kontekstualisointia, jonka koin erittäin hyödylliseksi - varsinkin, kun tosiaan moni tekijänimistä oli minulle vieras. Naisten kirjoittamia tekstejä teoksesta löytyy vain kolme. Kaksi niistä on kirjoittanut Hilja Haahti ja yhden nimimerkki Kaisa-Liisa, jonka oikeaa henkilöllisyyttä ei tunneta. Lisäksi mukana on venäläisen, minulle aiemmin  lähinnä feministisistä mielipiteistään tunnetun, Aleksandra Kollontain Suomen itsenäistymistä kannattava puhe. Naisten kirjoittamien tekstien vähäinen määrä jäi harmittamaan, mutta kenties on  niin, että niitä ei yksinkertaisesti ole juurikaan jälkipolville säilynyt.

Sisällissodan ääniä lukiessani joudun vaihtamaan jatkuvasti puolelta toiselle ja näin tämän sodan koko mielettömyys käy konkreettisesti ilmi. Työläiskirjailijoiden teksteissä korostuu punaisten taistelu ja kovat kokemukset niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Parhaimmat näistä teksteistä omaavat vahvan jännitteen ja niitä lukee kuin koukuttavaa dekkaria. Dramaturgisesti erittäin vahvana tekstinä haluan erikseen mainita Kaarlo Vallin novellin Punasotilaita, joka Sisällissodan äänissä on esitelty kahteen eri osaan jaettuna. Vankileirien järkyttävää todellisuutta kuvaa ansioituneesti mm. Armas Alanteen päiväkirjan otteet. Tunnetuimmista kirjailijoista mukana ovat mm. Juhani Aho, Irmari Rantamala ja F.E. Sillanpää.

Kirjallisesti työläiskirjailijoiden tekstit ovat, kuten myös Nummelin teoksen esipuheessa toteaa, usein kiinnostavampia ja moniulotteisempia kuin valkoisten kirjailijoiden tekstit, jotka ovat korostuneesti sodan voittaneiden kirjallisuutta ja joissa erityisesti sisällissodan päättymisen jälkeen punaiset monesti nähdään tuskin ihmisarvoa omaavina epäihmisinä.

Yllätyksenä minulle tuli, että sisällissodasta tehtiin myös viihdettä jopa heti sodan päättymisen jälkeen. Tästä esimerkkinä Nummelin esittelee vuonna 1918 markkinoille tuodun pelin Suomen vapaussota (kustannusliike Minerva) sekä lautapelin nimeltä Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 (Kirjapaino Juusela & Levänen).  Jälkimmäisen pelin tarkoituksena on "voittaa vihollinen, niin ettei hänellä ole enää yhtään miestä eikä siis myöskään pelilaattaa jäljellä." Kaiken lisäksi pelin säännöt on kirjoitettu runomuotoon.

Tuntuu hämmästyttävältä, että tällaisia pelejä on tehty ja pelattu. Eikö sodassa itsessään ollut jo tarpeeksi ilman että sitä olisi tarvinnut pelimaailmassa jatkaa? Toiselta puolin voidaan toki ajatella, että pelit ovat saattaneet toimia sotatraumojen käsittelyn välineinä. Joka tapauksessa tieto näistä peleistä osoittaa taas kerran, että harvoin mikään uutuudelta vaikuttava kirjallinen ilmiö on varsinaisesti uutta. Viittaan tässä Mike Pohjolan immersiiviseen romaaniin Sinä vuonna 1918, jossa tarina etenee lukijan tekemien valintojen mukaan.  En ole vielä ehtinyt Pohjolan romaania lukea, enkä tiedä, onko hän mahdollisesti saanut vaikutteita aikansa sisällissotapeleistä, mutta pelillistä jatkumoa Pohjolan romaanin ja sisällissotapelien välillä voi joka tapauksessa nähdä.

Nummelin päättää teoksensa sitaattiin F.E. Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta, mutta itse haluan tähän loppuun nostaa pätkän Nummelinin kirjoittamasta johdannosta Elias Simojoen puheeseen, jonka tämä piti Kuopiossa 4.7.1925. Nummelin kirjoittaa:

Sisällissota omalta osaltaan vaikutti siihen, että äärioikeisto nousi Suomessa vahvaan asemaan. Italialaisesta fasismista ja saksalaisesta natsismista vaikutteita ottaneet ryhmät kohosivat näkyvästi esille yhteiskunnassa juuri siksi, että vihamielinen puhe hävinneistä punaisista ja näiden bolsevistisesta ajattelusta oli normalisoitunut. (lihavoinnit minun)

Sisällissodan ääniä on hyvin toimitettu ja kiinnostava teos. Vaikka nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta, julkaistaan paljon tähän sotaan liittyvää kirjallisuutta Juri Nummelinin toimittamalla teoksella on tarjota puheenvuoroja, jotka ansiokkaasti täydentävät muuta sisällissotakirjallisuutta. .


Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta
262 sivua
Kustantaja: Art House

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit


Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää.

Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna, joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen-podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän kokemuksen.

Sivumennen-podcastista olen kuunnellut joka ikisen jakson, koska se nyt vaan on niin hyvä ja tykkään siitä, että siinä lukemiseen suhtaudutaan paitsi innokkaasti, myös armollisesti. Erityisen hilpeää on, kun Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen tekevät lukusuunnitelmia, joita he yleensä eivät onnistu toteuttamaan. Ihanaa, en ole ainoa, joka luulee ehtivänsä lukea esim. kesälomalla vaikka mitä ja joka sitten joutuu huomaamaan, että suunnitelmien ja käytännön välillä on aikamoinen kuilu.

Viime aikoina silmiini on osunut monia uusia suomalaisia podcasteja ja sen vuoksi ajattelin kuuntelua helpottaakseni kerätä niistä listan. Uusista tuttavuuksista en kaikkia vielä ole ehtinyt kuunnella kertakaan, mutta asiaan on tulossa korjaus lähiaikoina.

Viimeisimmät podcast-kuunteluni ovat olleet Marko Suomen luotsaama Takakansi, Lahden kirjaston Ääniä kirjastosta -podcast (jossa mukana mm. kirjabloggari Maisku), Essi Pulkkisen ja Jukka Aholan Kertojan ääni sekä Kirjastokaistan alla ilmestyvä Kirjan taajuudella, jota vetää niinikään myös mm. kirjabloggarina tunnettu Tuomas Aitonurmi.

Viimeisimmässä Takakansi-podcastissa oli juttua lukemisesta ja aihetta käsiteltiin varsin monipuolisesti. Minulle tuli täysin yllätyksenä, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävät lukemista jonkinlaisena akateemisten ihmisten älykköharrastuksena. Kamalaa. Tuollainen vääristymä pitää heti korjata. Kuuntelemassani podcastissa vieraana oli Henriika Tulivirta, jonka nimi on monelle varmasti tuttu, koska Henriika on asettanut itselleen lukuhaasteen lukea tänä vuonna 365 kirjaa. Huh! Jos joku luulee, että Henriikalle tärkeintä on luettujen kirjojen määrä ja että hän lukee niitä kiroten ja hampaat irvessä, niin kannattaa kuunnella tämä podcast, jossa Henriikka puhuu haasteestaan.

Kertojan äänestä kuuntelin yhden novellin elikkäs jakson, jossa Jukka Ahola luki novellinsa Omena, joka on Martti Joenpolvi -novellikilpailun satoa. Se on luettavissa myös Hanna Pudaksen toimittamasta kokoelmateoksesta Novellit 2016: Martti Joenpolven novellikilpailu (Gummerus). Mitä tulee itse novelliin eli Omenaan niin se sisältää jännää dialogia ja tarkastelee asioita omenan näkökulmasta. Tai no, kuka tai mikä se omena nyt on. Jokainen ottakoon siitä itse selvää.

Ääniä kirjastosta -podcastin osalta kuuntelin jakson, jossa käsiteltiin kevään 2018 uutuuskirjoja. Näin siksi, että en voi saada tarpeeksi siitä, kun joku vinkkaa kirjoista. Vaikka itse kirjat eivät olisikaan niitä, joita itse aion lukea on aina ihan järkyttävän mielenkiintoista kuulla miksi joku jotain kirjaa suosittelee. Ääniä kirjastosta tarjosi tietoa niin kirjoista, jotka itsekin olen ajatellut lukea tai jo lukenutkin kuin myös kirjoista, joista en ollut edes aiemmin kuullut.

Tähän mennessä vaarallisin kuuntelemani podcast on ollut Kirjan taajuudella, josta kuuntelin jakson, jossa Tuomas Aitonurmen vieraana oli kirjailija Sinikka Vuola. Podcastissa Vuola kertoi rakkaudestaan ranskalaiseen "uuteen romaaniin" (nouveau roman) sekä ajatuksiaan lajirajojen (erityisesti romaanin ja runon) keinotekoisuudesta. "Uusi romaani" on kirjallisuuden laji, josta itsekin olen kiinnostunut ja vuosia olenkin haaveillut lukevani Alain Robbe-Grillet'n romaanin Labyrintissa, mutta valitettavasti sitä ei ole suomenkielisenä enää saatavilla (tai minä ainakaan en ole siihen törmännyt).

Uusi romaani -intoiluni twitterissä johti siihen, että päätimme Tuomaksen kanssa lukea seuraavaan klassikkohaasteeseen Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti (tai minä ainakin päätin ja käsittääkseni myös Tuomas).

Tosiaan niinkin voi käydä, että kirja-podcastin kuunteleminen johtaa paitsi yleissivistyksen ja kirjallisen tajunnan laajenemiseen myös kirjaostoon. Tilasin  nimittäin jo Butorin kirjan netistä.

Tässä alla keräämäni varmasti epätäydellinen lista, mutta näilläkin kirja-podcasteilla pääsee hyvin alkuun. Jos sinulla on suositella jotain muita podcasteja niin kerro asiasta kommenteissa  niin lisään kyseisen podcastin listaan. Niin ikään olisi mukava kuulla, mitä kirja-podcasteja sinä kuuntelet.


Kirja-aiheisia suomalaisia podcasteja:


Sivumennen (Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen) - Soundcloud: linkki tässä

Takakansi (Marko Suomi) - Soundcloud: linkki tässä

Kirjan taajuudella (Tuomas Aitonurmi), toimii Kirjastokaistan alla, linkki tässä

Oma huone (Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen), ihka uutukainen kirja-podcast, jonka ensimmäinen lähetys on 1.3.2018, Soundcloud: linkki tässä

Ääniä kirjastosta (Lahden kirjasto/Maisku Myllymäki), Soundcloud: linkki tässä

Kertojan ääni (Essi Pulkkinen ja Jukka Ahola), Soundcloud: linkki tässä

Kirjava kammari (Karoliina Timonen), Soundcloud: linkki tässä

Kirjapinon takaa (Lilli ja Sonja), Soundcloud: linkki tässä

Lukuvika (Jenni ja Essi), Soundcloud: linkki tässä

Mellan raderna (Peppe Öhman ja Karin Jihde), Soundcloud: linkki tässä

Kirjoittamisesta (Nuori Voima/Erkka Mykkänen), Soundcould: linkki tässä

Yle:n Pietari K:n podcastit, linkki tässä


Itse koen Soundcloudin aika sekavaksi palveluksi, joka tosin saattaa johtua siitä, että en ole sitä tottunut käyttämään. Jos soundcloud ei miellytä kannattaa myös tsekata, jos podcast löytyisi Applen podcast-sovelluksesta tai Overcastista.

Jaahas. Mitäköhän kirja-podcastia sitä alkaisi seuraavaksi kuunnella?

tiistai 20. helmikuuta 2018

Samanta Schweblin: Houreuni

Houreunen mainostetaan olevan ekokauhua. Mikäs siinä, kyllähän se sitä on päättelen kirjan luettuani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Schweblinin romaanin lukeminen pelkästään ekokauhuna helposti typistää tästä romaanista löytyviä kerroksia, sillä Houreuni tarjoaa useita polkuja, joita lähteä kulkemaan.

Argentiinassa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva Samanta Schweblin (s. 1978) ponkaisi kirjalliseen maailmanmaineeseen Houreunella, joka oli Booker-palkinto -ehdokkaana vuonna 2017. Tarina on alusta alkaen tiheä ja tihentyy yhä loppua kohti. Eniten tästä teoksesta saa irti, jos ei tiedä siitä etukäteen yhtään mitään ja jättää myös teoksen takakannen lukematta. Tämän vuoksi en tässä toista niitä asioita, joita Houreunesta yleensä kerrotaan, vaan tarjoilen enempi tyhjää taulua, johon piirtelen vain muutamia tähän teokseen viittaavia viivoja, jotka ovat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tulkintaan.

Houreunessa parasta on se, että oma kyvyttömyyteni täysin hahmottaa, mitä tässä romaanissa tapahtuu kohtaa kiinnostavalla tavalla teoksen päähenkilön vastaavan kyvyttömyyden. Ehkä me olemme sekaisin tai siinä tilassa, kun aamulla herää, mutta on vielä enempi unen maailmassa, eikä heti muista mikä päivä on tai mitä päivän agenda pitää sisällään. Ehkä me näemme samaa painajaisunta, jonka suhteen meille myöhemmin paljastuu, että se on ottanut arkielämämme paikan. Ehkä me muistelemme Calderonia, vaikka tiedämmekin, että tästä piinasta emme hänen avullaan pääse.

Ei olisi väärin todeta, että Houreuni on maagis-realistinen kertomus. Tämä ilmaisu ei kuitenkaan tunnu riittävältä, vaikka se teoksen esitystavan suhteen pitääkin paikkaansa. Teoksen esittämät pohjimmaiset kysymykset ovat kuitenkin hyvin todellisia. Ongelmia, joiden kanssa maailma joutuu taistelemaan päivä päivältä kasvavassa määrin.

Houreuni synnyttää kysymyksiä.

Mitä jos käy niin, että oma lapsi on jonain päivänä ihan vieras, vaikka hän näyttää ulkoisesti edelleen ihan samalta kuin ennenkin? Mitä jos hänen silmistään katsoo jonkun ihan toisen lapsen - tai ihmisen ylipäätään, toivottavasti ihmisen - sielu? Mitä jos en pysty suojelemaan lastani pahalta, vaan asiat tapahtuvat siitä huolimatta mitä teen tai jätän tekemättä? Mitä jos minä olen pelkkä arpakuutio, johon iso käsi tarttuu ja heittää, kun sille tuulelle sattuu.

Houreuni antaa kitsaasti vastauksia ja niin on hyvä. Se ikään kuin pakottaa lukijan käymään mielessään eri vaihtoehtoja ja sitä myöten kokemaan, miten olo lukiessa käy yhä tukalammaksi.

Monet asiat ovat meille itsestään selviä, eikä niihin tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa veden juominen. Otat lasin, avaat hanan, täytät lasin vedellä ja juot. Aika simppeliä. Mutta mitä jos vesi ei olekaan puhdasta? Mitä jos siinä on myrkkyä, jolla on omituisia vaikutuksia? Myrkkyä, jota laboratoriot ovat kykenemättömiä tunnistamaan. Ei sellaista tapahdu, minulle sanotaan. Mutta mitä jos tapahtuu? Tai mitä jos myrkky on vertauskuva? Miten siinä tapauksessa pistetään aisoihin pelko, joka ei jätä rauhaan? Mihin sellaista pelkoa paetaan? Mihin me mahdumme, jos meidän kaikkien pitää paeta?

Houreunessa Schweblin on luonut verkon, jonka yhdestä reiästä sujahtaa eteen-, toisesta taaksepäin. Joskus ne ovat yksi ja sama paikka, sillä tulevaisuus ja menneisyys voivat mennä päällekkäin ja olla läsnä samassa hetkessä. Ne voivat asuttaa sinut niin, että et enää tiedä, onko se, jonka muistelet tapahtuneen sittenkin toiveunta, jonka toivot toteutuvan. Painajaiset sen sijaan ovat aina todellisia.


Samanta Schweblin: Houreuni (2018)
121 sivua
Espanjankielinen alkuteos: Distancia de rescate (2014)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE

PS. Samanta Schweblin on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 19 kirja käsittelee vanhemmuutta, koska vanhemmuus on Houreunessa - ei pääroolissa - mutta tärkeässä roolissa kuitenkin





sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Avioliiton rauniosavua - Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota


Hyvät naiset ja herrat ja variaatiot edellisistä,

Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodan pitäisi olla tämän kevään kirjallinen puheenaihe.

Marssii näyttämölle rakkaus, joka kestää ja kärsii kaiken, kunnes ei enää kestä ja kärsi. Silloin on edessä strindbergiläinen kuolemantanssi, jonka askeleet muodostuvat sanoista, joiden tarkoitus on loukata rakkaussuhteen toista osapuolta mahdollisimman paljon. Iskeä hänet kanveesiin ja nostaa jalka hänen rintansa päälle voiton merkiksi.

Ebba Witt-Brattström on tunnettu ruotsalainen feministi, kulttuuripersoona ja kirjallisuudentutkija, joka nykyisin toimii pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Vuosisadan rakkaussota, joka nimensä ja sisältönsä kautta viittaa suoraan Märta Tikkasen teokseen Vuosisadan rakkaustarina (klik) on fiktiivinen dialogin muotoon kirjoitettu runoelma pitkän avioliiton ajautumisesta lopulliseen kriisiin. Fiktiivisyys tosin on kevyt verho, joka ei peitä sitä, että kyse on Witt-Brattströmin ja kirjailija Horace Engdahlin avioliitosta ja -erosta. Engdahl on kertonut oman versionsa tapahtumista kirjassaan Den sista grisen.

Ostin Witt-Brattströmin kirjan heti sen ilmestyttyä, koska Witt-Brattström teki minuun opiskeluaikanani suuren vaikutuksen. Muistan vieläkin, miten hän valkoiseen pukeutuneena astuu sisään Helsingin yliopiston Porthanian kuudennen kerroksen luentosaliin ja miten ajattelen: wau mikä nainen! Witt-Brattström kertoi tuolloin Edith Södergran -tutkimuksestaan ja minä muutuin sieneksi, joka imi hänen viisauttaan. Halusin isona tulla Ebbaksi.

Edellisen huomioon ottaen on aika kummallista, että en kuitenkaan lukenut Witt-Brattströmin kirjaa aikaisemmin. Blogihistoriani todistusaineisto kertoo, että kirjan lukeminen kuului kyllä jo vuoden 2016 kesälukusuunnitelmiini (klik), mutta taas kerran kävi niin kuten niin usein käy.

*

Witt-Brattströmin kirjassa eron narratiivia ei täytä "eroamme ystävinä" -söpöily, vaan siinä pusketaan sarvet terotettuina taisteluun toista osapuolta vastaan. Jos kuka on koskaan kokenut riitaisan eron mitä suurimmalla todennäköisyydellä löytää tästä kirjasta repliikkejä, joita itsekin on tullut käyttäneeksi. Itse panin Vuosisadan rakkaussodasta merkille mm. seuraavan lauseen, joka on omastakin suustani päässyt: "Vaikka olisit viimeinen ihminen maailmassa en ikinä koskisi sinuun."

Vuosisadan rakkaussota tekee yksityisestä yleistä. Se näyttää eroa tekevät puolisot säälimättömän kaunistelemattomassa valossa. Se kuvaa tilannetta, jossa rakastetusta vapautuminen ja irtipäästäminen vaikuttaa mahdolliselta vain kuoleman kautta, sillä huolimatta siitä, mihin tilanteeseen nainen ja mies ovat ajautuneet ja miten paljon vihaa ja halveksuntaa heidän välillään onkin, on pohjalla/ihohuokosissa/sydämen seinissä yhä edelleen sidos nimeltä rakkaus, joka ei tunnu väkivallattomin keinoin suostuvan katkeamaan.

Hyvä tahto ei riitä. Mikään ei riitä. Mikää ei ole tarpeeksi tai on jollakin tavoin yli, ali tai muutoin ylitsepääsemättömän kohtuutonta.

Vuosisadan rakkaussodasta syntyy vaikutelma, että se olisi litteroitu suoraan eroa tekevän miehen ja naisen puheista. Kirjan lukeminen on vähän (välillä paljonkin) ällöttävää, koska sen intiimiys tulee niin lähelle, että olo tuntuu epämukavan tirkistelevältä. Sitä saattaisi kuvitella, että sivistyneet ihmiset pystyisivät parempaan, mutta päinvastoin he tuntuvat olevan ihan erityisen lahjakkaita toistensa solvaamisessa. Kirjassa on monia viittauksia kirjallisuuteen ja nämä viittaukset pudottelevat tarinaan omia jääpuikkojaan,  joiden kumpikin tarinan osapuolista toivoisi osuvan toisen arimpaan paikkaan.

Nainen sanoi: 
Voisitko edes
lakata kulkemasta kotona alasti
paksuine mahoinesi.

Mies työstää tilannetta korottamalla itsensä luomakunnan ylivertaiseksi ja itseoikeutetuksi hallitsijaksi. Hän pukeutuu oman egonsa lämmittävään huopaan ja ampuu sen reunan alta myrkkynuolia kohti naista. Hän haluaa kieltää naisen olevan nainen ollenkaan, sillä todellinen nainen on vain se, joka aina ja kaikessa ajattelee miehensä parasta, toimii tämän asettamilla ehdoilla ja sopeutuu loputtomiin. Yleisemmällä tasolla mies julistaa olevansa kulttuuria, kun taas todellisen naisen hän liittää osaksi luontoa.

Mies sanoi:
Nainen on miehen alamainen.
Niin on aina ollut.
Ja niin tulee aina olemaan.

Vuosisadan rakkaussodan nainen ei kuitenkaan suostu leikkimään luontoa miehen kulttuurille. Hän on ottanut haltuunsa julkista tilaa. Hän on saanut mainetta ja tunnustusta. Hän on miehelle uhka. Mies taas kokee, että rakkaus ei ole mahdollista ilman että hän joutuisi kutistamaan itsensä. Astumaan miehisistä korkeuksistaan naisen alhaisemmalle tasolle. Hän ei halua naista, joka pärjää ilman häntä.

Ongelmat ja pettymykset kiertyvät toisen osapuolen syyksi. Miehen kokema aggressio purkautuu väkivallaksi ja brutaaliksi kaltoinkohteluksi. Nainen ei enää syty miehestä. Kun nainen ei halua seksiä miehen kanssa, miehen loukattu ylpeys kääntyy vihaksi naista kohtaan.

Mies sanoi:
Paskapuhetta.
Jos sanotaan
että olet saanut pari tusinaa läimäystä korvalle
ja muutaman potkun
niin sekin on jo liioittelua.

En minä ole pahoinpidellyt sinua.

Nainen sanoi:
Kävit minuun käsiksi
iskit kylpyhuoneen lattialle
työnsit kaksi sormea sisälleni koska
mnä muka olin provosoinut sinua.

Surkea runkkari.

Witt-Brattström kuvaa myös suvannon hetkiä. Hullun toivon hetkiä. Ehkä sittenkin. Juuri nyt se tuntuu mahdolliselta. Niin haurasta. Jäätä, joka ei kanna. Uusi pudotus. Uusi pettymys. Rauniosavua.

Naisen ja miehen dialogi on hyytävää, koska se väistämättä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko mitään rakkautta koskaan voinut ollakaan. Onko rakkaus ollut pelkkää kuvitelmaa? Ja vielä, onko rakkaus mahdollista vain niin kauan, kun toista ei perinpohjin tunne, jolloin voi pitää yllä hänestä luomaansa puutteellista ja usein valheellista kuvaa?

Vuosisadan rakkaussota on yltiörehellisen makuinen kuvaus pitkän avioliiton ajautumisesta umpikujaan. Siinä kumpikin osapuoli pääsee ääneen, eikä heillä ole toisistaan juurikaan hyvää sanottavaa. He taistelevat kuin leijonat, eikä voittajia ole.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (2017)
173 sivua
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: INTO

Århundradets kärlekskrig (2016)
Kustantaja: Norstedts


Helmet-lukuhaaste kohta 13 Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa


lauantai 17. helmikuuta 2018

Ylivoimainen ystäväni - Emma Holm: Skäl

Ruotsalaisen Emma Holmin (s. 1988) esikoisromaani Skäl ei ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se on niin hyvin kirjoitettu, että Holmin sanat tuntuvat sormenpäissä asti.

Olipa siis kerran Iris ja Vera, jotka olivat erottamattomia ystävyksiä. Jotakin kuitenkin tapahtui ja he eivät tavanneet toisiaan seitsemään vuoteen, kunnes törmäsivät toisiinsa juhlissa sattumalta. Näin sai alkunsa suunnitelma kostaa teko, joka heidät vuosia sitten erotti.

Skäl ei ole varsinaisesti YA-kirjallisuutta, vaikka se kahdesta juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneesta nuoresta naisesta kertookin. Polttopisteessä on ystävyys, jonka pieniä mutkia ja vivahteita Holm kuvaa erinomaisen tarkasti ja osuvasti. Iris on ystävyyssuhteen dominoiva osapuoli. Peili, josta heijastuvaan kuvaan Vera itseään vertaa ja joka kerta toisensa jälkeen vastaa, että Iris on ylivoimainen.

Holm onnistuu tavoittamaan hyvin tunnistettavasti ystävää kohtaan tunnetun mustasukkaisuuden hetteikön. Teini-iässä Iriksen fyysinen kehitys on nopeaa ja hänen ruumiinsa julistaa naiseutta, josta Vera voi vaan haaveilla. Iriksen ruumis manifestoi aikuisuutta, jota vasten Veralla ei ole asettaa muuta kuin "täytetyt rintsikat, joilla ei ole muuta tehtävää kuin juuri täyttäminen". Iris tulee nähdyksi miesten taholta, kun taas Vera jää näkymättömäksi ja hänestä alkaa tuntua kuin hän ei olisi tyttö ollenkaan. Katseen tarvetta täyttääkseen Vera alkaa soitella seksilinjoille.

Teini-iässä Iris vetäytyi vähitellen omaan maailmaansa, johon Veralla ei ollut pääsyä. Teoksen nykytasolla Vera joutuu huomaamaan, että vuosia tauolla ollut ystävyys ajautuu lyhyen yhteisyyden ajan jälkeen samoille urille kuin aiemminkin. Iris muuttuu vieraaksi ja saavuttamattomaksi. Automatkalla Vera katselee ystäväänsä:

Hon ser ensam ut, och det skaver bakom bilbältet, jag försöker inbilla mig att vi gör det här tillsammans men förstår att jag aldrig kommer kunna möta henne på platsen där hon befinner sig. Den chansen är förlorad sedan många år tillbaka.

Kun Iris ja Vera varastavat auton ja lähtevät kostoretkelle on ilmassa tuntua Thelman ja Louisen matkasta. Holm liikuttaa tarinaansa taitavasti nykyhetkestä käsin Iriksen ja Veran menneisyydessä ja pitää yllä salaisuuden verhoa mitä tulee kostoretken varsinaiseen kohteeseen. On aavistuksia ja tunnelmia, mutta tarkka kuva matkan todellisesta tarkoituksesta jää hämärän kutkuttelevaan varjoon.

Suomalaiselle lukijalle Holmin teoksesta tekee erityisen kiinnostavan se, että Tove Janssonin Nukkekaappi (Dockskåpet) kulkee teoksessa mukana. Vera lukee Nukkekaappia, mutta se kasvaa laajemmaksi metaforaksi Iriksen ja Veran rakentaessa omaa nukkekaappiaan. Kun nukkekaappi lakkaa kiinnostamasta Iristä on jotain nuorten välillä peruuttamattomasti muuttunut.

Emma Holm osaa vangita nyanssit niin, että tunnelma Iriksen ja Veran välillä on lähes käsin kosketeltavaa. Erityisen hienosti teoksessa on kuvattu Veran tutustuminen Lo-nimiseen nuoreen naiseen matkan varrella. Äkkiä rakkaus ja uudenlainen kaikennielevä himo ovat läsnä, kun Vera ja Lo kohtaavat toisensa ja viettävät aikaista aamua laiturilla järven rannalla. Vaikka Veran yhdessä Iriksen kanssa rakentaman nukkekaapin ovet on pysyvästi suljettu saattaa toinen ovi olla avautumassa ja sen myötä kenties myös uudenlainen elämä.

Jään kiinnostuksella odottamaan, miten Holmin kirjailijanura kehittyy, sillä tämän hänen esikoisteoksensa perusteella on lupa odottaa paljon.



Emma Holm: Skäl (2017)
153 sivua
Kustantaja: Modernista
Kannen maalaus Joseph Martinez, Smoking Section 1

torstai 15. helmikuuta 2018

Teatteri AVOIMET OVET: Sudenmorsian

Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

"Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa ..."

Teatteri Avoimissa ovissa pari päivää sitten ensi-iltansa saanut Sudenmorsian on ensimmäinen Aino Kallaksen romaaniin perustuva näyttämödramatisointi, jonka olen nähnyt. Etukäteen mielessäni oli musta ja synkkä metsä sekä sen läpi kiitävä susien lauma, joukko raivoavia kyläläisiä ja palava sauna. Koska olen lukenut Sudenmorsiamen parikymmentä vuotta sitten muistikuvani Kallaksen romaanista olivat varsin  ylimalkaisia ja päällimmäisenä mielessäni oli painostava tunnelma, joka repii teoksen päähenkilöä Aaloa kahtaalle.

Heini Tolan ohjaus on hallittu paketti hiidenmaalaisen avioparin, Aalon ja Priidrikin, onnenhetkistä sekä heidän ajatumiseensa yhä kauemmas toisistaan. Teatteriesityksessä Aalo edustaa korostetusti Aino Kallasta. Esitys alkaa kirjailijan toteamuksella, että hän on juuri aloittanut kirjoittaa Sudenmorsianta. Näin painopiste siirtyy laajemmasta kontekstistä henkilökohtaisemmalle tasolle, jossa Aalo joutuu kamppailemaan perhe-elämän ja taiteilijankutsumuksensa välillä. Kun daimonin kutsu käy ei Aalo pysty enää pistämään vastaan.


Avointen Ovien Sudenmorsiamessa Suvi Isotalon musiikki on hallitsevassa roolissa. Aluksi tuntui, että musiikki saa esityksessä jopa liiaksi tilaa ja että se on ristiriidassa itse tarinan kanssa. Kuitenkin, mitä pitemmälle näytelmä eteni, sitä vahvemmin musiikki ujuttautui sen elimelliseksi osaksi. Esityksen käännekohdaksi muodostuikin kohtaus, jossa Aalo vahvasti musiikin ja iskusanojen - elämä, vapaus, rakkaus, luovuus- tukemana lähtee metsään juoksemaan susien kanssa. Jotakin tämän esityksen musiikin voimasta kertonee myös se, että olen nyt kahtena aamuna peräkkäin heti heräämisen hetkellä kuullut sen soivan päässäni.

Lavastuksen osalta esitys on hyvin pelkistetty. Oikeastaan juuri muuta rekvisiittaa ei ole kuin kaksi tuolia, joiden päätehtävä on toimia sänkyinä. Esityksen luonteeseen tämä sopii hyvin. Asioita toteutetaan varsin pienillä ja yksinkertaisilla vihjeillä mitä tulee niin Aalon ja Priidikin lapseen kuin avioparin keskinäisten välien kiristymiseen. Arkielämä ja susien hallitsema öinen vapauden ja taiteen elämä on erotettu verholla, jota käytetään esityksessä nerokkaasti. Verho on raja sen välillä, mikä on Aalolle sallittua ja mikä taas ei. Se ei kuitenkaan ole pelkkä muuri, vaan myös portti, josta Aalo voi käydä vapauteen, jossa hän voi päästää luovan puolensa valloilleen.


Sauli Suonpää, Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

Priidikiä esittävä Sauli Suonpää on vahva sekä rakkaudessaan että tuskassaan. Hän on mikroilmeitä myöten täynnä suurta tunnetta liikuttiin sitten tunnerekisterin ylä- tai alapäissä. Maija Anderssonin Aalosta sen sijaan jäin kaipaamaan enemmän sen tyyppistä energiaa ja paloa, jota löytyy kohtauksessa, jossa Aalo astuu metsään susien maailmaan. Anderssonin tanssissa daimonin kutsuun vastaaminen näkyy ja tuntuu. Päiväkirjoissaan Aino Kallas kirjoittaa, että hän koki olevansa nainen kuin jäätynyttä samppanjaa. Ehkä Anderssonin roolityötä pitäisikin tarkastella juuri tätä kautta.

Käsiohjelmassa Heini Tola kertoo, että kun hän vuosien tauon jälkeen luki Sudenmorsiamen hän ihastui sen kieleen. Minun on helppo samaistua Tolan kokemukseen, sillä kun viime kesän klassikkohaasteeseen luin Kallaksen novelleja juuri kieli vanhanaikaisuudestaan huolimatta ja samanaikaisesti sen takia vei vahvasti mukanaan. Tola puhuu Kallaksen kielen "lumovoimasta" ja oma kokemukseni oli hyvin saman suuntainen. Vaikka Sudenmorsian on ajaton ja moderni esitys on hienoa, että kieli saa soida siinä muodossa kuin Kallas on tekstinsä kirjoittanut.

Aalon tarina on ikiaikainen ja vaikka se Avointen Ovien Sudenmorsiamessa jäi hieman liiaksi Priidikin tarinan alle, nostaa se esiin yhä edelleen valitettavan ajankohtaisen kysymyksen siitä, kuka nainen saa olla. Mitä nainen saa tehdä ja mitä haluta? Sudenmorsiamesta kirjoittautuu näin linkki paraikaa Teatteri Jurkassa esitettävään Kikka Fan Clubiin. Oltiinpa sitten 1600-luvulla Hiidenmaalla tai 1900-luvun lopun Helsingissä samat väkijoukot ovat valmiita tuomitsemaan naisen, joka ei pysy niiden määrittämässä lestissä.




Teatteri Avoimet Ovet: Sudenmorsian

Teksti: Aino Kallas - Sudenmorsian (1928)
Dramatisointi ja ohjaus: Heini Tola
Tila, valo, video ja puvut: Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio: Jenni Nikolajeff
Äänitekniikka: Markus Heino
Esityskuvat: Mitro Härkönen


Esitykset 13.2 - 26.4.2018


Kiitos teatterilipuista!



 

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

"Rakhaus on taistelua" - Rosa Liksom: Everstinna

Onko Rosa Liksomin romaanin Everstinna samanniminen päähenkilö ihan järjissään?

Miten muuten voisi olla selitettävissä hänen suunnaton fasismin ihailunsa ja hänen pitkään täydellinen sokeutensa sen suhteen, mikä hänen rakastettunsa, myöhemmin aviomiehensä, Eversti oikein on miehiään.

Kirjabloggarit valitsivat Rosa Liksomin Everstinnan vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi teokseksi, mutta minä ennätin sen pariin vasta nyt. Koska Everstinnasta on puhuttu paljon ei sen aihepiiri tullut minulle yllätyksenä. Tosin olin jotenkin onnistunut muodostamaan itselleni sellaisen osin virheellisen käsityksen, että tämän kirjan pääteema on väkivalta avioliitossa. Tämän vuoksi minulle tulikin yllätyksenä, miten paljon tässä teoksessa on kysymys myös politiikasta ja ennen muuta Suomen ja Saksan välisistä suhteista 1930- ja 40-luvuilla. Lisäksi tiesin lukemaan ryhtyessäni, että Everstinnan hahmon taustalla on kirjailija Annikki Kariniemi.

Olen huono lukemaan kirjoja, jotka on kirjoitettu murteella ja tämän vuoksi Everstinnankin lukeminen sujui hitaasti ja tuntui kuin kirja olisi ollut vähintään 600 sivua pitkä, vaikka todellisuudessa sivumäärä on 195. Lukiessani mietin useasti, miten erilainen kirja Everstinna ilman murretta olisi ja vaikka itse koin murrekielen työlääksi on asialla myös se puoli, että murteesta tulee teoksessa ikään kuin yksi romaanihenkilö. Se herättää eloon pohjoisen Suomen ja kantaa mukanaan myös Everstinnan rikasta suhdetta luontoon. Lisäksi murre lisää vaikutelmaa Evestinnan aitoudesta ja vilpittömästä oman elämänsä monologimuotoisesta muistelusta. Murteen merkitystä Everstinnalle voisikin verratan murteen keskeiseen asemaan Elena Ferranten Napoli-sarjassa.  Everstinnan kohdalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä myös hänen sanansa: "Tämmösenä mie sen muistan." Kenties Everstinna muistaa tahallaan tai tahattomasti osin oikein, osin väärin. Joka tapauksessa en usko, että kaikkea tässä kirjassa kerrottua olisi ollut mahdollista kertoa yhtä vivahteikkaasti ilman murretta.

Everstinnan kohtalo on kova. Hän rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan everstiin, eikä suostu uskomaan varoituksia miehen vaikeasta luonteesta. Nykykielellä Everstiä voitaneen kutsua narsistiksi, jonka oma minä tulee aina ensin ja joka hakee itselleen tyydytystä keinoja kaihtamatta. Erityisen vaikeaksi Everstinnan tilanne käy sen jälkeen, kun hän menee Everstin kanssa naimisiin. Kodin seinät pääsevät todistamaan Everstin todellista luonnetta ja Everstinnan ei auta kuin sopeutua, kunnes häntä kohdellaan niin julmasti ja niin väärin, että hänen on pakko tarttua asioita sarvista.

Everstinna oppii jo nuorena tyttönä partiossa, että "kunnon ihminen on luotettava, avulias, hyätapanen, tottelevainen, velvolisuuentuntonen, työtätekevä, rohkea ja isänmaallinen." Hän on suojelukuntaperheen lapsi, joka imee perheensä arvot moraaliseksi ohjenuorakseen. Sukupuoliroolit kirjoittautuvat häneen pysyvällä musteella ja niiden noudattaminen tekee hänen myöhemmästä elämästään helvettiä - niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.

Mie opin, että naisen pittää olla ahkera aina ittensä uhraamiseen asti sekä tottelevainen ja valmistautua huolella tulehvaan osaansa sotihlaitten äitinä. Että miehiseen olemukseen kuuluu sopiva määrä tyranniutta ja että miehen pittää olla moraalisesti ylivoimanen naisseen nähen. Että rakhaus on taistelua, joka alkaa miehen puolelta vihala ja päättyy miehen moraalisseen voithoon ja naisen täytyy oppia hyväksyhmään se ja silti rakastaa miestä viattomasti ja puhtaasti.

Liksomin henkilökuvaus on rikasta ja täyteläistä. Everstinna näyttäytyy vahvatahtoisena, mutta natsisaapasta mieluusti nuolevana. Hän virtaa estottoman seksuaalisuuden mahlaa ja sisäistää fasismin aatteet niitä kyseenalaistamatta. Eversti taas on itseään täynnä oleva sotaintoilija, jolle naiset ovat lähinnä järjestysnumeroita excel-taulukossa. Mitä suurempi numero, sitä onnellisempi Eversti.

Everstinnasta tekee kiinnostavan henkilöhahmon juuri se, että häntä tekisi mieli ravistella ja huutaa hänelle päin naamaa, että etkö sinä pölli nyt  tajua, missä mennään. Samalla esiin nousee yleisluontoisempi kysymys siitä, miten ihmisen on mahdollista tulkita kokemansa ja näkemänsä oman ideologiansa kautta asioita lainkaan pureskelematta. Everstinna on kuin höyryjuna, joka jatkaa matkaansa tutuksi käyneillä raiteilla ilman että hän päästäisi edes mieleensä ajatusta, että muitakin elämisentapoja on olemassa.

Evestinnan voi nähdä myös kannanottona kasvatuksen merkityksestä ihmiselle. Isän kuoleman jälkeen äiti kasvattaa Everstinnan pelolla, jota maustavat piiskaaminen ja uskonnollisuus. Everstistä todetaan, että "sota teki hänesetä saatanan", mutta lyhyt vilkaisu everstin lapsuuteen osoittaa, että saatanallisuuden siemenet pantiin itämään jo silloin. Lapsi on puolutuskyvytön. Otollista maastoa vanhempien ja isompien sisarusten toimenpiteille ja manipulaatiolle. Everstinna asettaa halulla ja himolla koko elämänsä Everstin palvelukseen ja toteuttaa näin juuri niitä elämänohjeita, jotka häneen lapsena iskostettiin.

Mie muokhasin ittestäni justhiinsa semmosen ko se [Eversti] halusi minun olevan.

Kielenkäyttö on romaanissa Liksomille tunnusomaisen roisia.

[E]versti sano mulle, että hän meni naimissiin Katrin kanssa ko tartti seuranei'in ja ilmasen vitun, joka maistu niin happamalta ja kitkerältä, että siihen ei siemen jää itähmään.

Sukupuoliroolit ovat kiveenhakattuja: naisen tehtävä on antautua ja miehen ottaa. Liksomin romaanissa kyyse on vallankäytöstä niin yksilötasolla kuin kansakunnankin mittakaavassa. Suomi on pelinappula Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan puristuksessa ja Everstinnan näkökulmasta kaikki saksalainen on hyvää ja mallikasta. Vaikka Everstinna joutuu pettymään odotuksissaan Saksaa kohtaan jäävät hänelle lohduksi Hitlerin opit.

Everstinnaa voi lukea myös selviytymis- ja kehitystarinana, jossa nimihenkilö katkerien henkilökohtaisten kokemusten pakottamana onnistuu nousemaan oman elämänsä vallankäyttäjäksi. Rakkautta on tarjolla elämässä myöhemminkin, eikä Everstinna epäröi sen kahvoihin tarttua. Yhden elämän aikana Everstinna elää monta elämää.



Rosa Liksom: Everstinna (2017)
195 sivua
Kustantaja: Like


Helmet lukuhaaste, kohta 33 Selviytymistarina