perjantai 2. joulukuuta 2016

Kolme on synttärikakussa kynttilää

Jokainen meistä tarvitsee jonkun,
jota ihailla ihan suunnattomasti.
Siksi tässä on Patti Smithin kuva
(Ruisrock 2016)
Ensimmäiset asiat ensimmäisiksi eli

suurkiitos kaikille blogini seuraajille ja satunnaisille lukijoille


Ilman teitä ei olisi pari päivää sitten vietetty blogini 3-vuotissynttäreitä. Aika on mennyt super nopeasti ja tuntuu, että vastahan sitä tämän blogin aloitin, mutta niin vaan on jo kolme vuotta tullut kirjoiteltua.

Kuten moni jo tietääkin aloitin bloggaamisen luettuani Chimamanda Adichien romaanin Kotiinpalaajat tai jos tarkkoja ollaan niin luettuani alkuperäisteoksen Americanah. Tämä kirja kertoo Ifemelusta, joka on kuuluisa bloggari ja saa bloggaamisesta elantonsa. Paljon on vielä matkaa samaan asemaan ja siihen pääsemiseen ei taida tämä yksi elämä riittää. Tosin eipä tuo haittaa, sillä bloggaamisessa tärkeintä on tuoda esiin kiinnostavia kirjoja, jakaa kirjakokemuksia ja olla muuten vaan kaikin tavoin pyörryksissä kirjallisuudesta.

Oli muistorikas hetki, kun blogiini tuli ensimmäinen kommentti. Että ihanko totta joku on kirjoitukseni lukenut ja halunnut sitä myös kommentoida. Hurjaa! Itse olen sitä tyyppiä, joka kommentoi muiden blogeihin suht paljon ja usein onkin niin, että kommenteissa syntyy mielenkiintoista keskustelua, joka samalla vie lukemista yhteisölliseen suuntaan. Jokainen kommentti on suuri ilon aihe ja toivoisinkin, että ihmiset kommentoisivat uskaliaammin. Kiivaampikin väittely on hyvin ok, kunhan ei jankuteta ja pysytään asiatasolla.


Kuka minä olen juuri nyt?

- uhmaikäni näkyy vielä, mutta alkaa jo tasaantua
- haluan tehdä asioita itse, saada kiitosta ja myönteistä huomiota onnistumisista
- voni olla herkkä ja pahoittaa mieleni helposti
- haluan leikkikavereita, vaikka leikit eivät sujukaan aina ilman nahisteluja
- nautin erityisesti kuvittelu- ja roolileikeistä
- kyselen paljon*


Muutoksia ja muuta pohdintaa

Olen tehnyt Facebookissa sellaisen muutoksen, että olen keskittänyt kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät postaukset blogini facebook-sivulle (ks. sivupalkki oikealla).  Aiemmin jaoin blogin FB-sivulle pelkästään blogipostaukset, mutta usein on jotakin pienempimuotoista ja epävirallisempaa sanottavaa ja niitä kirjoittelen tuonne blogin FB-sivulle. Lisäksi olen myös twitterissä tunnuksella @readerwhy ja instagramissa käyttäjänimeni on niinikään 'readerwhy'. Tervetuloa seuraamaan ja juttelemaan myös näihin medioihin. Joulukalenteriluukut julkaisen tänä vuonna pelkästään twitterissä ja blogin FB-sivulla.

Minulle pelkkä lukeminen ja kirjoista blogiiin oksentaminen ei oikein tahdo riittää. Tunnen usein teorian janoa, mutta en kuitenkaan halua, että blogiteksteistä tulisi liian teoreettisia. Tämä on asia, jota parhaillaan työstän. Yksi tärkeä päämäärä minulle on, että oppisin kirjoittamaan paremmin. En tiedä, mitään muuta keinoa, miten voisi kirjoittajana kehittyä kuin se, että kirjoitan yhä lisää. Että kirjoitan silloinkin, kun sanat eivät suostu tulemaan. Että pakotan itseni ja vihaan kirjoittamaani ja kasvatan kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että jonain päivänä kirjoittaminen sujuu paremmin. Hyvin usein tilanne on se, että teksti on päässäni valmiina, mutta se ei muutu kirjoitukseksi siinä muodossa kuin haluaisin. Tämän muuntoprosentin toivoisin kasvavan ja siksi koen tärkeäksi pysyä nöyränä sen edessä, mitä teen. Jos mitään inhoan niin korskeutta, itsensä korottamista ja besserwisseröintiä.

Pyrkimyksenäni on myös oppia paremmaksi lukijaksi. Huomasin taas kerran, että kun luin Rosa Meriläisen Osterin toiseen kertaan kirjamessujen lukupiiriä varten, niin siitä löytyi vaikka mitä, johon en ensimmäisellä lukukerralla ollut kiinnittänyt riittävästi huomiota. Saman havainnon tein lukiessani toistamiseen Peter Sandströmin Laudaturin (postaus tulossa). Kirjabloggarina sitä tulee helposti lukeneeksi liiankin nopeasti, koska uusia kiinnostavia kirjoja tulee jatkuvasti ihan järkyttävää tahtia. Toisaalta haluan ehdottomasti lukea myös vanhempaa kirjallisuutta ja välillä koen suorastaan ahdistavana sen, että jatkuvasti on tulollaan joko kevään tai syksyn uutuuskirjat.


Negatiivinen kritiikki

Kaikki kirjat eivät ole maailman / Suomen / kirjasyksyn / kirjakevään  / vuoden parhaita. Minulle on tärkeää tehdä ero sen välillä, onko kirja yleisesti hyvä vai subjektiivisesti hyvä. Koska olen melko selektiivinen lukija edelliset tekijät kulkevat usein melko käsi kädessä ja hyvin harvoin intuitioseulastani pääsee läpi ns. huono kirja. On kuitenkin myös monia kirjoja, joiden kaunokirjalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta ne eivät siitä huolimatta ole minulle henkilökohtaisella tasolla lukuelämyksiä. Voisin aloittaa listani vaikka Joycen Odysseuksesta.

Kun aloitin bloggaamisen minun oli vaikea sanoa mitään kovin kriittistä suomalaisista kirjoista. Muistan tässä eräänkin postauksen, jonka viimeistä kappaletta lievensin, koska en uskaltanut päättää kirjoitustani niin kriittiseen kiteytykseen kuin olin alunperin ajatellut. Ajan myötä rohkeutta on tullut lisää ja olen ymmärtänyt entistä paremmin, että jos en ole rehellinen voin lopettaa bloggaamisen saman tien. Helmasyntini on, että joistakin kirjoista olen niin innoissani, että kirjoitan hehkutusripulia, jota sitten häpeän jälkeen päin. Toisaalta juuri nämä kirjoitukset ovat usein hyvin spontaaneja ja suoraan sydämestä kirjoitettuja.

Olen näinä kolmena vuotena blogannut kaikista lukemistani kirjoista paitsi yhdestä, koska luin sen niin kovassa kuumeessa, että muistikuvat jäivät melko hatariksi. Kaikki eivät bloggaa ollenkaan kirjoista, joista eivät pidä. Kaikki eivät bloggaa kaikista lukemistaan. Tapoja on monia. Alusta alkaen yksi blogini tarkoituksista on ollut toimia lukumuistinani. Tässä tehtävässä se onkin ollut korvaamaton apu.


Kiitos ja kumarrus ja niiaus ja lopuksi vähän Sirkka Turkkaa:

Sataa, sinä kaunis
kaukainen rakastettu,
ja elämä on minulle kaikkinensa
absurdi asia.

(Kokoelmasta 'Tule takaisin, pikku Sheba)




*Lähde: Mannerheimin lastensuojeluliitto: 3-4 vuotiaan kehitys klik

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Eeva Kilpi: Tamara - BAR Finland, 9


Jos joku nyt keksisi tarjota minulle aikamatkustusta, ostaisin lipun vähän kalliimmallakin hinnalla ja tekisin matkan vuoteen 1972, jolloin julkaistiin Eeva Kilven romaani 'Tamara'. Näin siksi, että haluaisin päästä kokemaan paikan päällä, miten ihmiset ottivat vastaan varsin reipasta seksuaalikuvastoa sisältävän 'Tamaran'. Lieneekö syynä häveliäisyys, mutta vuosikausia 'Tamaraan' on liitetty määre "eroottinen", vaikka oikeasti 'Tamaran' käärepaperista löytyy monin paikoin tavaraa, jolle erotiikka on pelkkä peitenimi.

Kilpeä voidaan hyvällä syyllä pitää feminismin ns. toisen aallon äänitorvena, sillä jo neljä vuotta ennen 'Tamaran' julkaisua hän oli kirjoittanut pamfletin nimeltä Miesten maailman nurjat lait, jossa Kilpi toteaa mm.:

"Äitien on nyt aika luopua vuosisataisista jähmettyneistä kuvioistaan, madonna ja lapsi -asetelmistaan tai pyykkipaljun ääreen kumartuneen, ryppyisen, harmaan, murheenmurtaman äidin ihannoimisesta." [...] Naisten "on nyt kerta kaikkiaan lakattava liikuttumasta omasta äidinrakkaudestaan ja astuttava ihmisten joukkoon ..."*

Hienoja sanoja, joita on hyvä miettiä myös tänään.

*

'Tamara' on nimettömäksi jäävän invalidisoituneen impotenttimiehen märkä päiväuni. Kertojana toimiva mies on ammatiltaan kielipsykologi ja hän luo itselleen viihdykkeeksi ja kiihokkeeksi Tamaran, jonka hän panee tekemään seksuaalista laupeudentyötä ja raportoimaan kokemuksistaan itselleen. Sopivasti juuri samaan aikaan, kun luin 'Tamaraa' tuli tv:stä Hannaleena Haurun ohjaama pienoisnäytelmä Säälistäjät, jossa työvoimatoimiston naiset päättävät auttaa syrjäytymisvaarassa olevia miehiä antamalla heille säälipillua. Näytelmä sai alkukipinänsä lehtikirjoituksesta, jossa väitettiin, että joukkosurmat voitaisiin estää, jos miehet saisivat naisilta tarpeeksi seksiä. Säälistäjät on nähtävissä vielä noin kolmen viikon ajan Yle Areenassa. Suosittelen katsomaan ja pohtimaan mistä on kyse, kun naisten miehille tarjoaman sääliseksin esitetään pelastavan paitsi yksittäisiä miehiä, myös koko yhteiskunta. Tässä asiassa Tamara oli vuosikymmeniä aikaansa edellä.

'Tamarassa' uhrin ja tekijän asemat sekoittuvat toisiinsa, eivätkä ne ole irrotettavissa. Tamaraa ei voida pitää uhrina, koska hänen palvelutehtävänsä on hänen kutsumuksensa.  Toisaalta kuitenkin hän on kertojan luoma fantasia, joka palvelee nimenomaan kertojan tarpeita.  Vaikka Tamara on seksuaalisesti vapaa, hän on romanttisen "se oikea" -narratiivin vanki. Kaikista miehistä kertoja panee Tamaran etsimään "oikeaa" rakkautta. Kilpi näyttää seksuaalisen vapaapainin kertojan keksimänä leikkinä, jonka oikea mies voi lopettaa koska tahansa asettamalla Tamaran ruotuun sille paikalle, joka naiselle kuuluu. Säännöt ovat jo valmiina ja Tamarakin on ne sisäistänyt.

"Naisen on opeteltava joka kerta miehen askelet, hän sanoi, omaksuttava miehen mukaan joko kaavamainen tai vapaa tapa tanssia, siitä se alkaa."

Kertoja ei anna Tamaran löytää tämän niin kovasti kaipaamaa miestä, koska silloin hän joutuisi luopumaan omista fantasioistaan, joita ilman hän ei ole muuta kuin impotentti invalidi. Ithaca, josta Tamara tekee retkiään milloin kenenkin miehen syliin ja sänkyyn. Kertoja luo Tamarasta oman elämänsä tarkoituksen ja liimaa tämän itseensä egoaan pönkittääkseen.

"Voisi sanoa että olemme kuin kaksi suppiloa sisäkkäin; kaikki mitä Tamara kokee virtaa minuun, tai että minun elämäni on esseetä - tätä vierottua, henkistynyttä kirjallisuudenlajia - nimeltä Tamara, niin merkilliseltä kuin se hänen lihallisuutensa ja elämäntapansa huomioonottaen tuntuukin."

Kertoja vahvistaa binääristä sukupuolijärjestelmää, jossa mieheen liitetty on aina arvostetumpaa. Mies on henki (essee), nainen liha (ruumis). Kertojan kuvitelmissa hän on ottaja, joka "keihästää" Tamaran. "Antaisin paljon jos saisin raiskata sinut," kertoja toteaa ja asemoi itsestään samalla ylivertaisen rakkauskumppanin, jolle Tamara ei edes haluaisi pistää vastaan.

'Tamaran' nerokkuus ja feministisestä näkökulmasta korkein hetki tulee esiin siinä, että silloinkin kun Tamara on kertojan objekti, hän on samanaikaisesti myös subjekti. Tamaran ja kertojan välinen suhde on jatkuvassa liikkeessä kertojan luullessa, että hän on niskan päällä oleva masokisti, joka nauttii siitä, kun Tamara kuvaa, mitä hän on kenenkin miehen kanssa tehnyt. 'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen sijaan miehen elin on kyllä aina "kaunis ja mielenkiintoinen". "Silloinkin kun se on pieni ja veltto kuin Michelangelon kuolevalla soturilla", toteaa Tamara viitaten kertojaan, jolta ei jää huomaamatta viittaus häneen itseensä.

Tamara juhlistaa naisen ruumiin moninaisia kykyjä ja painottaa kuukautisten uudistavaa voimaa, kun taas miesten osaksi jää "maksoittuminen". Kertojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Tamaran sanat vastaan. Tamara ei häpeile seksuaalisia halujaan ja hän suhtautuu arkipäiväisen järkevästi "puhelinmasturbantteihin", jotka soittelevat hänelle saadakseen "kaapelierotiikkaa". Sivummalla kuuntelevassa kertojassa Tamaran keskustelujen seuraaminen saa aikaan "audiovisuaalisen erektion", jota hän invaliditeettinsa vuoksi ei voi helpottaa penetraatioseksin avulla.

Vaikka Tamara näytetään Kilven romaanissa miehen katseen kautta, ei hän jää tämän katseen vangiksi, vaan horjuttaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia paitsi yleisiin normeihin nähden epäsovinnaisen seksuaalikäytöksensä, myös erityisesti kielen kautta. Kertojan älymystön identiteettiä käsittelevän tutkielman vastineeksi Tamara lanseeraa omia käsitteitään, kuten esimerkiksi pillusmin ja kullismin, jotka hän yhdistää pilkullismiksi. Siinä missä nukentekijä Geppetto loi Pinokkion, leipoo ja nostattaa Tamara miehiä kuin "piparkakkupoikia" ja kehuu heidän elintensä joustavuutta. Hän ottaa haltuunsa miesten puheen ja kielen sanontatapoja myöten, ja astuu näin sille alueelle, joka on kertojan ominta osaamisen aluetta. Tamara toteaa eräästä tuntemastaan miehestä:

"Hänellä on hyvä tavara, niin kuin miehet sanovat. Sellainen lihakulli, joka seisoo aina niin että siitä on alituinen riesa. Ymmärrätkö, rakas tuhkamunani."

*

Kilven luoma rakennelma on taidokas ja erityisesti kirjoitusajankohtaansa nähden räävittömän rohkea. Se, että näin on, kertoo paljon siitä epätasapainosta, joka vallitsi 1970-luvulla (jos toki osin edelleenkin) naisten ja miesten välillä mitä tulee puhumiseen seksistä sen oikealla nimellä.

Päättäisin mielelläni tämän kirjoituksen muutamalla lauseella, joissa korostaisin 'Tamaran' kumouksellista voimaa. En kuitenkaan voi niin tehdä, koska Kilpi antaa kertojan jättää Tamaran rakkausjuonen vangiksi. Ehkä kyse on kritiikistä romanssia kohtaan, mutta joka tapauksessa Tamarasta, tuosta ylpeästä ja vapaasta seksuaalisuuden papittaresta tulee se, joka jätetään ja joka murtuu. Näin kertoja saa oivan tilaisuuden esittää itsensä suurena ymmärtäjänä ja lohduttajana. Eeva Kilven pamflettiin viitaten voidaan todeta, että lppujen lopuksi Tamarakin jää omalla tavallaan naiseksi, joka ei astu "ihmisten joukkoon".



Eeva Kilpi: Tamara (1972)
296 sivua
Kustantaja: WSOY




*siteerattu teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala, Otava 1989


*BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja
BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia
BAR Finland 6 - Jouko Turkka: Aiheita
BAR Finland 7 - Hagar Olsson: Ediths brev
BAR Finland 8 - Kirjamessujen lukupiirissä Rosa Meriläisen Osteri

lauantai 26. marraskuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia.


Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi.

Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen.

Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista.

*

Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. Hän rakastaa vaimoaan Kristaa ja kuuntelee työkseen asiakkaidensa murheita ja taustaäänenä on kahinaa, joka syntyy siitä, kun setelit putoilevat hänen tililleen. Väriä miehen poskille nostaa hänen fantasia-arkistonsa, joka kantaa nimeä "Henkeviä ja Häikeilemättömiä Eroottisia Kohtauksia Pitkästyneisiin, Yksinäisiin Hetkiin" (sanojen isot alkukirjaimet Miehen) ja josta löytyy omat osastonsa myös "saksalaistyyppiselle, karkealle perusseksille" sekä "erotiikan sekaiselle rihkamalle."

Saisio kirjoittaa avioliitosta miehen näkökulmasta. Se, että mies on tässä yhteydessä erisnimi vahvistaa sanojen painokerrointa. Saision kirjoitusote on kauttaaltaan tuomitsematon ja hellän ymmärtävä. Hänen sanojensa säätila on täynnä peri-inhimillisen humanismin tuulia. Tarkennukset avioliiton liitoskipuihin ovat taitavia ja tunnistettavia. Myös suomalainen keskustelukulttuuri (tai pikemminkin sen puute) näyttäytyy tragikoomisessa herkullisuudessaan. Miehen ja hänen työkaverinsa Meskalinin ilta baarissa kiteyttää kaurismäkimäisessä ikimuistoisuudessaan paljon.

Tekstin väljyys tekee oikeutta Saision lauseille. Ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen, jotta ehdin kokea ne kaikki monen monituiset tunteet, joita Mies, ja hänen asiansa minussa herättää. Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kaikesta hyvästä huolimatta vähän yli puolen välin jälkeen tulee vastaan stagnaatiopiste, jolloin tarina ei oikein enää jaksa kantaa omaa painoaan. Ehdin jo pelästyä, että mitä ihmettä, mutta tämä pysähtyneisyyden tuntu menee onneksi ohi.

*

Mies, ja hänen asiansa kuokkii isoja kysymyksiä tarinan pintavireen pysyessä koomisena. Ikuiset kuolemaan ja sieluun liittyvät kysymykset ovat romaanissa kuin perinneruokalajeja, jotka Saisio valmistaa uuden reseptin avulla. Jälkiruoaksi on tarjolla kohokas, jonka aineksina ovat syyllisyys ja epäily. Monissa tämän vuoden romaaneissa on käsitelty muistoja ja muistamista ja tähän tematiikkaan Saisio tuo harvinaisen freshin ja kiinnostavan lisän. Ei tietenkään ole sattumaa, että Mies ja hänen ystävänsä Pablo matkustivat nuorina juuri Firenzeen, jossa tapahtuivat ne asiat, jotka romaanissa kuvatun viikon aikana saavat Miehen todellisuudentajun häiriintymään. Saision romaani nyökkää Firenzen syndrooman suuntaan ja sille tyypilliset oireet - pahoinvointi, paniikki ja sekavuus - ruumiillistuvat Miehessä.

Erityisen loistokasta Saision romaanissa on Miehen sisäinen puhe, joka ilmiantaa hänen päänsä sisällä tapahtuvia asioita, paljastaa hänen ajatuksiaan ja kommentoi hänen sanojaan. Saisiolla on erityinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä on kevyttä kuin höyhen, joka kantaa itsessään maailman painoa. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa kaikki on ihan sitä mitä se on, mutta samanaikaisesti myös ihan jotain muuta.



Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
403 sivua
Kustantaja: Siltala


Muissa blogeissa:

Lumiomena klik
Sivutiellä klik
Ullan kirjat klik
Piippuhyllyllä klik
Tekstiluola klik

perjantai 25. marraskuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato *** #Novellihaaste

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle.

Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi.

Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempää. Ihmiset riistävät toisiaan kilvan, tappaminen käy huvista ja huomenna viimeistään aurinko jättää nousematta.

Kaipaan lukiessani Don DeLilloa, joka hänkin on kelpo suomija, mutta jonka teoksissa nauru on läsnä. Saundersilla ei ole. Hänen teksteistään nauru on kuollut. Se on kuopattu ja madot syöneet sen ruumiin. Sotapuiston perikato ei yksinkertaisesti tarjoa mitään paikkaa, josta käsin nauraja voisi nauraa. Siinä missä DeLillo herättää tunteen siitä, että ihan kaikki ei vielä ole myöhäistä, koska sentään pystymme itsellemme nauramaan, Saunders on ennen muuta pessimistisen tulevaisuuskuvan kirkkaansynkän toivottomuuden ääni.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos vuodelta 1996. Kokonaisuutena se ei ole  yhtä monimuotoinen kuin viime vuonna suomeksi saatu Joulukuun kymmenes (Siltala, alkup. teos The Tenth of December 2013). Tuntuu, että Saunders on esikoiseensa ladannut joka ikisen kamaluuden ja toivottomuuden muodon, joka hänelle on tullut mieleen. Ei käy kiistäminen, etteikö hän tekisi sitä taitavasti. Saunders repii maailman yhä paskaisemmaksi muuttuvan puolen teokseensa kuin kymmenen huipputehokasta keskusimuria. Sotapuiston perikato oli varmasti ajankohtainen jo vuonna 1996, mutta 20 vuotta myöhemmin se on vielä ajankohtaisempi ja erityisen ajankohtaiseksi se muuttui 8.11.2016.

Saundersin kokoelma sisältää 6 novellia ja yhden pidemmän kertomuksen, jotka kaikki ovat variaatioita siitä, miten toivoton on ihmiskunnan kohtalo. Kokoelman avaavassa niminovellissa Saunders kuvaa elämyspuistoa, joka on kauimpana Disneyn karamellinhajuisista kiiltokuvapuistoista ja muistuttaa enemmänkin Banksyn Dismalandin kaltaista apokalypsin teemapuistoa.

Saundersin mylly on tinkimätön. Moraalittomuus, oman edun tavoittelu, vallanhalu ja naisten hyväksikäyttö puhkeavat myrkyllisiin kukintoihinsa. Yhteiskunta rapautuu Saundersin kuvaamana erityisesti työn ja siihen liitettyjen merkitysten kautta. Työnteosta tulee suorittajapolven osalta mekaanisen konemaista. Novellissa Aallontekijä alamäessä on päähenkilönä mies, jonka ammatti on uima-altaan aallontekijä. Kun yhteiskunta muuttuu yhä totalitarisempaan suuntaan kukoistavat erinäiset absurdit sivubisnekset. Kun elämän tarkoituksesta on tullut menneiden aikojen ylellisyyttä, alkavat ihmiset hakea kokemuksia ja elossaolemisen tuntua hologrammisimulaatioiden kautta.

Saundersin vimman kohteena ei ole ihminen yksilönä, vaan ihmiskunta kokonaisuudessaan. Sotapuiston perikato on moderni Grimmin satu aikuisille, eikä se pääty auringonlaskuun hevosillaan ratsastavien prinssin ja prinsessan ikuiseen onneen. Pieni pilkahdus toivoa löytyy kokoelman viimeisen kertomuksen, Runsaudenmaan, lopusta ja siihen minä takerrun kynsin ja hampain.

Suosittelen Sotapuiston perikatoa paitsi brutaalin ystäville, myös kaikille rohkeille ihmisille, jotka uskaltavat pysähtyä miettimään, mihin tämä maailma on menossa.  Jos kaipaa vastakohtaa ns. hyvänolon kirjalle, niin siihen tarkoitukseen Saundersin kokoelma on mitä parhain.



George Saunders: Sotapuiston perikato (2016)
208 sivua
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala



7 novellia - #novellihaaste

torstai 24. marraskuuta 2016

Finlandia-palkinnon jakotilaisuus

Jukka Viikilä, Juuli Niemi, Mari Manninen, Vuokko Hovatta, Jörn Donner, Baba Lybeck


Oli valtava yllätys ja kunnia saada kutsu Finlandia-palkinnon jakotilaisuuteen, josta suuret kiitokset Kirjasäätiölle. Samalla hetkellä kun kutsu tuli sähköpostiini juoksin esimieheni luo kysymään, että saanko vapaata osallistuakseni tähän hienoon tilaisuuteen. Lupa heltisi ja niin suuntasin tänään Kansallisteatteriin.


Olin etukäteen sopinut tapaavani bloggarikaverin Ateneumin kahviossa. Meitä kumpaakin jännitti itse tilaisuus jo siinä määrin, että palkinnonsaajajännitys meinasi jäädä tämän yleisen jännityksen alle. Tosin kyllähän sekin sieltä löytyi viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin Kansallisteatterin suuren näyttömän katsomossa ja aloin pikku hiljaa uskoa, että olin ihan tosiaan paikan päällä.

*

Tänä vuonna en ole vielä lukenut ainuttakaan Finlandia-voittajaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon pokanneen Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus) on kyllä ollut listallani jo pidemmän aikaa, mutta kirjastojono liikkuu kovin hitaasti. Taitaa käydä niin, että pitää alkaa kaivamaan kuvetta ja ostaa se kirjakaupasta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on monissa kirjabloggaajissa herättänyt suurta ja vielä vähän suurempaa ihastusta sekä onnentäyteistä huokailua. Tosin toisenlaisiakin äänenpainoja on kuultu.

Baba Lybeck kuvasi teosta näin:

"Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on henkeäsalpaavan kaunis timantti. Sen jokainen virke on tarkkaan harkittu ja täynnä latausta. Viikilän kieli soljuu eteenpäin kuin puro. Taidehistoria, Engelin elämänfilosofia ja arkiset huolet punoutuvat vaivatta hallituksi kokonaisuudeksi. Teoksessa yhdistyy kaikki eri taidemuodot: runous, kuvataide, arkkitehtuuri ja musiikki. Yhdessä ne muodostavat Helsingin oman äänen, oman hengen. Teoksellaan Viikilä osoittaa mestarillisella tavalla, että vähemmän on enemmän. Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole kertakäyttötavaraa. Siihen on palattava aina uudelleen. Sen viipyilevä tunnelma rauhoittaa lukijaa. Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.”

*

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Juuli Niemi teoksellaan Et kävele yksin (WSOY).

Palkinnosta päättäneen Vuokko Hovatan puhe oli koskettava. Erityisesti mieleeni jäivät hänen sanansa. "Nuorten täytyy saada olla valossa ja tulla kuulluiksi." Niemen kirja vaikutti koskettaneen Hovattaa ihan erityisellä tavalla.

Niemi itse oli päätynyt palkintopuheen sijasta palkintorunoon, joka kertoi muun  muassa tummasilmästä ja vihreäsilmästä. Säkeet päättyivät useampaan kertaan muotoon: Äs ee ii tee aa ja lopuksi hän lisäsi edellisiin vielä kirjaimet äl äl ee. Hieno kunnianosoitus edes menneelle Seita Vuorelalle, jonka viimeiseksi jäänyt - ja Vilja-Tuulia Huotarisen valmiiksi saattama - teos Lumi oli sekin ehdolla samassa sarjassa.

*

Tietokirjojen Finlandia-palkinnon voitti Mari Mannisen Yhden lapsen kansa, Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena). Tietosarjan palkinnonvalitsija Jörn Donner totesi, että eri sarjat ovat tavallaan ihan turhia, koska on olemassa vain hyviä kirjoja ja huonoja kirjoja. Mannisen teos oli liikuttanut Donneria erityisellä tavalla.

*

Lämpimät onnittelu kaikille voittajille! Saamme olla ylpeitä siitä, että Suomessa julkaistaan näin hienoa kirjallisuutta.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Deborah Levy: Black Vodka *** #Novellihaaste

Jeanette Winterson kirjoittaa romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut noista rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Wintersonin sanat sopivat erinomaisesti kuvamaan niin Deborah Levyn novellikokoelmaa Black Vodka kuin Levyn muitakin tekstejä. Se, mikä on luettavissa kirjaimina paperilla on lanka, mutta mielenkiintoisimmat asiat Levyn novelleissa ovat aukkopaikkoja, joita lukija voi täyttää. "I like Swiss cheese because of the holes," toteaa osuvasti yksi Blac Vodkan novellihenkilöistä.

Black Vodka on kolmas Levyltä tänä vuonna lukemani teos. Tutustumiseni Levyyn alkoi hänen romaanistaan Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011). Luettuani Booker-palkinnon lyhytlistallekin kivunneen romaanin Hot Milk (2016), aloin jo olla melko varma, että Levy on ottamassa paikkaansa lempikirjailijoideni joukosta. Tämä nyt lukemani novellikokoelma Black Vodka vahvisti asian. Samaan aikaan Black Vodkan kanssa luin Rebecca Solnitin esseetä Woolf's darkness,* joka vaikutti tapaani lukea Levyn novelleja.


Tulkinta on nyrkkeilyottelu, jossa teos lyödään kanveesiin

Kuten aiemmin kirjoitin Sinikka Vuolan Replikan kohdalla, on myös Levy niitä kirjailijoita, jonka teokset panevat kampoihin tulkinnalle  ja saavat sen tuntumaan väkivaltaiselta ja tekstin itsensä suhteen epäkorrektilta. Tulkinnan väkivaltaisuus - tulkinnan itsensä tasolla - pätee tietysti kaikkiin kirjallisiin teoksiin, mutta tämä ei poista sitä, etteivätkö toiset teokset suorastaan kutsuisi tulkitsemaan, kun taas toiset teokset "pyytävät", että niitä ei tulkittaisi. En tiedä, mistä edellä mainittu johtuu ja missä määrin asia on lukijasidonnainen, mutta itse ilmiö on äärimmäisen mielenkiintoinen.

Levyä lukiessani olen miettinyt paljonkin, että miten hänen teksteistään pitäisi kirjoittaa, jotta ei tulkitsemalla köyhdyttäisi niiden arvoa. Olen pohtinut, mitä tulkinta ylipäänsä on.  Onko teksteistä puhuminen ilman tulkintaa ylipäätään mahdollista? Ovatko kaikki kirjallisista teoksista kirjoitetut tekstit aina jossakin määrin tulkintoja? Onko tulkinnan ulkopuolella mitään? Miten tekstistä voisi puhua tulkinnan ulkopuolelta?

Jälkimmäiseen kysymykseen olen omalta osaltani vastannut Replika-bloggauksessani, jossa hyvin vähän olen kertonut siitä, mitä romaanissa tapahtuu ja keskittynyt kuvaamaan sitä, mitä Replika sai aikaan minussa. Tämä bloggaus Deborah Levyn esseistä sen sijaan on kirjoitettu tahallisen erilaiseen tyyliin, jotta voisin tuoda esiin tulkintaan liittyviä teoreettisia kysymyksiä. Tätä kirjoittaessani on myös vahvistunut, että Levyn tekstit tulkinnallisesta vastaanharaamisestaan huolimatta ovat sellaisia, että naftaliinissa asusteleva tutkijaminäni alkaa oikoa jäseniään.


Paisti lautasella

Miksi lukija ylipäätään haluaa tietää, mitä kirjailija on tekstillään  tarkoittanut? Miksi tunnemme halua työntää teokseen vankilaan, lukita ovet ja todeta: katso, tämä teos on tällainen. Näin minä olen tämän teoksen viipaloinut. Entä jos kirjailija itsekään ei tiedä, mitä hän teoksellaan tarkoittaa tai hän tarkoittaa sillä samanaikaisesti useita asioita, joilla ei ole tärkeysjärjestystä? Postmodernistiseen "tulkinta-anarkismiin" kuuluu, että mikä tahansa tulkinta teoksesta on validi, kunhan tulkinta on perusteltu. Tämä on yksi vapauttavimpia asioita, joita kirjallisuustiede on minulle tarjonnut.

Solnit mainitsee Woolfin kielen erityispiirteiksi nyanssit, ambiguiteetin ja spekulaation. Vaikka Levyn lauseet ovat usein lyhyitä ja suorastaan karun toteavia ja poikkeavat mitä suurimmassa määrin Woolfin ns. tajunnanvirtatekniikasta, ovat nämä elementit yhtä lailla läsnä myös hänen teksteissään. Solnitin mainitsemat erityispiirteet eivät siten vaikuttaisi olevan riippuvaisia niinkään kirjoitustyylistä sinänsä kuin siitä, miten kiinnittymättömäksi teksti on kirjoitettu. Joko-tai:n sijasta Levyn tekstit ovat sekä-että tai paremminkin sekä sekä sekä että että että niiden ns. perimmäisen luonteen jäädessä mysteeriksi.

Yksi Black Vodka -kokoelman lempinovelleistani 'Stardust Nation' alkaa kuvauksella Tomista, jonka elämää ja muistoja toinen mies kopioi. Jälkimmäinen joutuu sairaalaan ja kun hän pääsee sieltä pois, on Tomista tullut saman sairaalan potilas ja novelli johdattaa loppusanoillaan lukijan takaisin sen alkuun. Stardust Nationin lukemiseen liittyy useita epävarmuuden tiloja. Novellissa kuvattujen miesten identiteetit liukuvat päällekkäin ja on vaikea tietää, kumman miehistä - vaiko kenties molempien - mielenterveys on järkkynyt. Sitä lukiessani uskoni kerrottuun repeilee ja kun alan epäillä se synnyttää lisää epäilyä. Lisäksi kertojana toimiva Tom on jatkuvasti juovuksissa. Mitä siitä pitäisi päätellä?

Woolfin esseen pohjalta Solnit kirjoittaa kriitikon halusta tehdä epävarmasta varmaa

"a desire to make certain what is uncertain, to know what is unknowable, to turn the flight across the sky into the roast upon the plate, to classify and contain."

Naulaavan kritiikin vaihtoehtona Solnit pitää kritiikkiä, joka kunnioittaa taiteen mystereriä, "pyrkii laajentamaan taideteosta, avaamaan sen merkityksiä, kutsumaan esiin mahdollisuuksia" (suom. minun).


Yhteyksiä ja yhteentuloja

Suomalaisista novellisteista koen Levyn novellistiikan olevan lähimpänä Raija Siekkistä siinä mielessä, että kummallekin näistä kirjailijoista on yhteistä, että hyvin yksinkertainenkin lause kantaa mukanaan paljon enemmän kuin se pelkkänä kirjainjonona ilmaisee.

Levyn kokoelman teemoja ovat erot ja lähdöt sekä ihmisten ja identiteettien yhteentulo ja toisiinsa törmääminen. Black Vodkan niminovellissa kohtaavat copywriterina toimiva "raajarikkorunoilija," jonka selässä on pienehkö kyttyrä sekä nainen, joka on ammatiltaan arkeologi. Novellin ironia kulkee läpi entisten kommunistimaiden Black Vodka -tuotemerkin luvatessa sen juojille mukavan turvallisen nostalgiatripin itäblokin maihin. Kuinka ollakaan copywriterin pomon nimi on Tom, kuten edellä kuvatussa novellissa Stardust Nation. Näin novellien välille muodostuu kutkuttavia yhteentörmäyksiä. Hot Milkissä naispäähenkilön ammatti on juurikin arkeologi, joten Black Vodka kurkottaa myös omasta ilmestymisajankohdastaan kohti Levyn tulevaa tuotantoa.



Luolanainen ja ikuinen kaupunki

Novelli Cave girl kertoo miehestä, jonka sisko Cass haluaa sukupuolenvaihdoksen naisesta toisenlaiseksi naiseksi. Hän haluaa olla "pretend-woman"; nainen, jossa tulevat todeksi naiseuden kliseet. Nainen, joka on näiden kliseiden manifestaatio.

On mielenkiintoista huomata, miten novellien nimet ja itse tekstit kommunikoivat. Cave girl viittaa nimensä kautta Platonin luolaan, kuvan ja vertauskuvan väliseen suhteeseen. Roma-nimisessä novellissa on kyse ihmissuhteiden ikuisista asioista. On vaikea keksiä, mikä kaupunki voisi sopia tämän novellin nimeksi Roomaa paremmin. Novelli alkaa lauseella:

Her husband who is going to betray her is standing inside the city of Roma.

Suhteessa novellin nimeen pettäminen asemoituu ikuiseksi käyttäytymistavaksi. Se on jotakin, jota on aina tapahtunut ja jota aina tulee tapahtumaan. Vaan eipäs nuolaista vielä. Heti seuraavassa kappaleessa Levy nimittäin kirjoittaa:

When she wakes up from this dream about her husband betraying her, the traitor is lying by he side.

Pettäminen paljastuu uneksi, mutta pettäjäidentiteetti pysyy. Tämäntapainen mielikuvan luominen, sen kumoaminen, haastaminen ja moniäänistäminen on Levylle tyypillistä.


Ja minä sanoin kielelle: Yes, I do

Rakastan Levyn kieltä. Mikään vaatimattomampi verbi ei nyt riitä kuvaamaan, mitä Levyä lukiessani koen. Kokoelman viimeinen novelli A Better way to live kertoo nuorukaisesta, jonka äiti kuoli hänen ollessaan 12-vuotias. Äiti oli historioitsija, isä poissaolo. Levyn tapa kertoa, miten äidin kertomukset historiallisista tapahtumista jatkavat elämäänsä pojassaan menee suoraan jonnekin sinne, minkä haluan jättää nimettömäksi.

The fall of the British Empire I associate with brown shoe polish and Mom's high heels, while Fidel Castro's army taking power in Cuba is irrevocably linked with the warm maple syrup she poured onto pancakes on Sunday morning.

Levy ei annan minun levätä ylevissä ajatuksissa, vaan nostaa esiin pojan lapsuuden lastenkodeissa, joissa julmuus oli arkipäivää.  Hän ei myöskään annan minun jäädä kurjuuteen, vaan antaa pojan kohdata Elisan, jonka kanssa tämä menee naimisiin. Muutamalla sivulla kuljen tunneasteikkoni läpi.

Solnit siteeraa John Keatsia ja tämän "negatiivisen kyvykkyyden" (negative capability) käsitettä, jolla Keats tarkoittaa kykyä kestää epävarmuutta, mysteerejä ja epäilyksiä ilman pyrkimystä faktoihin ja totuuteen. Juuri tämänkaltaisen tilan kautta tarkasteltuina Levyn novellit ovat otollisimmillaan. Levyn seurassa eksyksissä olo tuntuu erityisen hyvältä. Vaikka Levyn novellit veisi laboratorioon mikroskoopin alle, jotakin olennaista jäisi löytymättä ja niin on hyvä. Tekstin mysteeriä on syytä kunnioittaa.

Haluan päättää tämän bloggauksen Levyn viimeisen novellin äidin sanoihin pojalleen (suomennos minun)

Muista nauttia kielestä, kokeile erilaisia puhumisen tapoja, ole ylitsevuotavainen silloinkin, kun siltä ei tunnu, koska kieli voi tehdä maailmasta paremman paikan elää.



Deborah Levy: Black Vodka (2013)
125 sivua
Kustantaja: And Other Stories


* Rebecca Solnit: Woolf's darkness. Tämä essee löytyy Solnitin teoksesta Men explain things to me and other essays, josta olen muilta osin kirjoittanut tässä

#novellihaaste - 10 novellia

torstai 17. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Tyhjä takki Riku Korhosen romaanin kansikuvassa on oiva kiteytys tästä teoksesta. Kyllä elämä on ahdasta ja erityisen ahdasta se on, kun nainen ja mies asuttaa instituutiota nimeltä avioliitto. Siinä tyhjenee takki jos toinenkin ja vilu käy sieluun pohjamutiin asti. 

Syystä tai toisesta kanteen on haluttu nostaa seuraava sitaatti Korhosen romaanista: Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin." Ennen kuin alan lukea mietin, että pitäisikö kipaista Siwasta paketti nenäliinoja vai pyyhkisinkö paljain käsin? Sitaatti on ärsyttävä, koska siinä tehdään niin selkeä jako miehiin ja naisiin, eikä siinä vielä kaikki. Miehet ovat niitä, jotka elvyttävät myyttejä. Naisten osana on pudotella kyyneleitä. En innostu yhtään siitä, että miehistä ja naisista puhutaan kuin lajeista, joilla on ikuiset lajityypilliset piirteet. No, on tuossa sitaatissa kyllä myös huumoria. Sen luonteen mustuus selviää tosin vasta, kun on lukenut Korhosen romaanin loppuun. 

Tunnen kiusausta kutsua Emme enää usko pahaan -romaania äijäkirjallisuudeksi. Luultavasti tämän termin käyttö ei kuitenkaan ole suotavaa, koska äijäkirjallisuus sanana saattaa herättää ajatuksen kankeasta ja jäykistyneestä, enkä nyt puhu seisokista. Itse määrittelisin äijäkirjallisuuden mieskokemukselliseksi kirjallisuudeksi, mutta väärinymmärrysten välttämiseksi jätän tämän termin rauhaan ja vuodatan pari kyyneltä. Sorry, en voinut vastustaa, kun siihen suorastaan kehotetaan. 

*

Emme enää usko pahaan on ensimmäinen Korhoselta lukemani teos, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten se asettautuu hänen muuhun tuotantoonsa. Löydän Korhosen tekstistä pilkahduksia Kari Hotakaiselle tyypillisestä huumorista ja aika paljon Tommi Melenderin Kylmän sodan (klik) miehen roolin ahtautta. Yhteys viimeksi mainittuun on erityisen ilmeinen, kun ns. pakollinen kyrpäosasto astuu esiin ja aktivoi Kylmän sodan jättikyrvän. Teos sisältää myös senkaltaista absurdia melskettä, johon olen törmännyt Jari Järvelän kirjoissa (Metro-trilogia (klik) (klik) (klik) sekä Romeo ja Julia (klik).

Korhosen romaanin päähenkilöpariskuntana ovat Eero ja Aino, enkä voi olla kiinnittämättä huomiota heidän perisuomalaisiin nimiinsä. Eero, joka pyörittää paintball-bisnestä on nykyajan veljes ja Aino puolestaan on kalevalaisen hukuttautumisen sijaan valinnut sosiaali- ja terveysalan. Avioliitto on kriisissä tottakai, kuinkas muutenkaan. Ainolla on tarjota diagnoosi jos toinenkin Eeron päänmenoksi ja kukas nyt sellaisesta tykkäisi. Vihreää valoa vilkutetaan ajatukselle, että kaikki olisi kyllä paremmin, jos Eero ja Aino harrastaisivat enemmän seksiä. Asiantilan korjatakseen Eero saa päähänsä suunnitelman, jossa ei ole järjen häivää. Vähän niin kuin se kuuluisa paskareissu, josta myöhemmin todetaan, että tulipa tehtyä.

Jos on avioliitto kiristävä nakki kaulan ympärillä, on sitä myös elämä ilman kumppania, kuten Eeron ystävän Larin kohtalo osoittaa. Lari kärsii toistuvista väkivaltafantasioista ja ennen pitää aiemmin vaivoin hillitty muuttuu teoksi. Ei ole hyvä yksin, eikä kaksin. Katajaisen kansan elämä on solmussa jos toisessakin.

*

Emme enää usko pahaan on tragikomedia, joka myllertää miesaktivismin, syrjäytymisen ja yleisen huono-osaisuuden kautta. Korhosen kerronnassa on kiinnostavaa, että hän kelaa tapahtumia taaksepäin eri ihmisten näkökulmista. Sankaruuden suomut putoilevat, jos kohta kovin vahvasti ovat miehen pinnassa kiinni olleetkaan. Elämä osoittautuu umpikujaiseksi lajiksi, joka ei hevin aukene, eikä varsinkaan väkivallan avulla. 

Kielellisesti Korhosen romaani on notkea ja hänen ilmaisunsa vahvaa ja oivallusrikasta. Niille, jotka eivät vielä koe parisuhdekammoa Emme enää usko pahaan on oiva mahdollisuus hankkia sellainen. Jos taas tilanne on sama kuin Eerolla ja Ainolla, voi aina lohduttautua sillä, että eipä sitä muillakaan menee yhtään itseä paremmin.



Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
392 sivua
Kustantaja: WSOY