Kipua ja toistoa - Raisa Jäntti: Grand plié

Pienet tytöt vaaleanpunaisissa tutuissaan. Jokainen heistä primadonna, jolla on korkein hyppy ja pyörivin piruetti. Pienet tytöt ja pömpöttävät pienten tyttöjen vatsat. Kainalossa likainen pehmolelu. Ei saa pestä tai menee pilalle.

Raisa Jäntin Grand plié on kuvaus baletin maailmasta. Vaatimuksista, käskyistä, kieltäytymisistä. "Nivelmurskasta" ja "varpaankynsijauhosta." Kivusta, joka kasvaa tukirangaksi, jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Grand plié on balettitanssijan maksama hinta. Loputon toiston osamaksu.  Nämä runot kertovat itsen antamisesta baletille joka harjoituskerta uudestaan. Itsen luovuttamisesta ja luovuttamisen toistamisesta kunnes itsen ja baletin välillä ei enää ole eroa. Kunnes vapaus on lakannut olemasta edes mahdollisuutena.

Vapauteen kaipaavat osat joita meissä kaikissa on ennen kuin ne tapetaan: täällä ne tapetaan.

Jäntin kuvaama maailma on julma ja kivulias. Ruumiista hallitsee kipu. Lihakset, luut ja jänteet - ne kaikki kivun koteja. Kivun kovettamia ja venyttämiä.

Kipu kuin sadun kuningas. Kipu ja ruumis saavat toisensa yhä uudestaan, joka päivä niiden liitto syvenee. Niiden lapset mustelmia iholla. Niiden lapset verta vuotavia varpaita. Niiden lapset kramppaavia pohjelihaksia ja lonkkia, jotka eivät pysy kuopassaan.

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme,olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. Joskus pystyn liikkumaan ainoastaan kontaten 

Mikään ei ole eikä voi olla tarpeeksi. Tanssija ei ole olemassa niin kuin on joku, josta sanotaan hän. Johon viitataan käyttämällä ensin subjektia ja sen jälkeen predikaattia. Tanssija on itsensä objekti, joka muodostuu tekemiensä liikkeiden kautta. Liike tanssii hänet.

ajatella häntä on ajatella liikettä joka suorittaa hänet

Jäntin runot saavat pohtimaan baletin estetiikkaa ja sitä, mille se perustuu. Lukiessani kysyn myös, miksi niin monet vanhemmat haluavat kuskata tyttärensä juuri balettitunneille. En voi uskoa, että he haluavat lapsilleen kaikkea sitä, mitä Jäntti tässä kokoelmassa kuvaa. Ehkä he ajattelevat, että balettitunnit ovat välttämätön tyttöyden vaihe, josta eivät halua oman jälkikasvunsa jäävän paitsi.

Oma suhteeni balettiin on ristiriitainen. Ihailen balettitanssijoiden taitoa, liikkeiden ilmavuutta ja täydellistä hallintaa. Siitä huolimatta balettiesityksiä katsoessani minusta tuntuu, että tanssijat tanssivat lasimurskalla, joka esityksen kuluessa tunkeutuu balettitossujen läpi.

Grand plié on kirjoitettu vahvasti baletin maailman sisältä. Sanat muuttuvat siinä nikamiksi. Törröttäviksi ja hiertyneiksi. Outo viehätys itsensä alistamiseen synnyttää myös kauneutta niin ristiriitaista kuin se onkin. Tässä kokoelmassa kaikki tulee armottoman lähelle.


Raisa Jäntti: Grand plié
104 sivua
Puru-kollektiivi 2018

"Emotionaalisia lähikosketuksia" - Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Maailmojen loput on aivan liian kiinnostava teos, jotta pystyisin pelkästään lukemaan sen ja kirjoittamaan lukemastani niin sanotun arvion.

Olen noin ylipäänsäkin hämmentynyt siitä, että blogikirjoituksia kutsutaan usein arvioiksi, toisinaan jopa kritiikeiksi, vaikka usein ne ovat jotain ihan muuta. Ei nyt kuitenkaan mennä tähän, vaan mennään Maailmojen loppuun, joka saa minut muistamaan Norjassa olevan, samannimisen paikan (tosin yksikkömuodossa) ja jossa on kahvila, jossa on pirun kallista ja jossa olin kerran rakastettuni kanssa.

Jep, sivuraide kolisee jo. Pitää vääntää kiskoa toiseen suuntaan.

Vuola ja Melender kirjoittavat teoksessaan kirjoittamisesta, lukemisesta ja teosten lopettamiseen liittyvästä problematiikasta. Sen sijaan, että lähtisin nyt koostamaan yhteenvetoa siitä, mitä he kirjoittavat nostan tästä teoksesta esiin muutamia alleviivaamiani kohtia ja kommentoin niitä omasta lukijan näkökulmastani. Lopuksi valitsen kiinnostavimman teoksessa esitetyn kirjallisen lopun sekä kerron, mikä kirjojen loppuja kuvaava teksti oli minulle erityisen avaava ja mitkä Maailmojen lopuissa esitellyistä kirjoista kohensivat asemaansa lukulistallani.

*

TM: Sanalliselle ilmaisulle erityisherkkä ihminen suhtautuu kaunokirjalliseen tekstiin epäluuloisesti. (s. 14)
SV: Romaanin aloittaminen muistuttaa matkalle lähtöä tai rakastumista. (s. 16)

Uuden kirjan aloittaminen on kihelmöivää. Ja pelottavaa. Välillä jätän kirjan toisensa jälkeen kesken jo ensimmäisillä kymmenillä sivuilla, koska minulla on niin vahva tunne siitä, että emme puhu ollenkaan samaa kieltä. Tuntuu, että suhteemme on tuhoon tuomittu ennen kuin sitä on edes kunnolla muodostunut. Joskus kesken jäämisen syynä saattaa olla, että kirja on niin paljon fiksumpi kuin minä, että on parempi luovuttaa suosiolla, jotta voi välttää siitä bloggaamisen ja säilyttää edes illuusion siitä, että ymmärtää jotain kirjallisuudesta. Terveisiä Painovoiman sateenkaaren sivulle 444, josta en ole edennyt puoleentoista vuoteen.

Rehellisyyden vuoksi on myönnettävänä, että osasyynä jumittumiseeni Painovoiman sateenkaaren kanssa on se, että olen tullut lähes täysin kykenemättömäksi lukemaan monisatasivuisia kirjoja. "Koen tiiliskiviromaanien lukemisen uuvuttavana ja niiden volyymin usein perustelemattomana," kirjoittaa Vuola. Touché ja amen. Ainoa myönteinen tiiliskivipoikkeus, joka tällä hetkellä tulee mieleeni on Roberto Bolañon 2666, jonka kohdalla pituus (985 sivua) on täysin perusteltua. Sen sijaan minulla jäi useammista hyvistä yrityksistä huolimatta kesken jopa muutoin suuresti ihailemani Don DeLillon romaani Alamaailma. Toki keskenjättämisen syynä ei ollut se, että tämä romaani olisi huono. Päinvastoin.


TM: "Vladimir Nabokov sanoi, että kirjoja ei kuulu lukea vaan lukea uudestaan" (s. 29)
TM: Kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys [...]: "Kestääkö tämä uudelleenlukemisia?" (s. 31)
SV: Eri lukukertojen hienous on siinä, että vaikka palaat samaan kirjaan, se ei ole samanlainen." (s. 36)

Samaan (kirja)virtaan astumme emmekä astu. Edellä olevat sitaatit osoittavat, että kirjoista bloggaamisessa ei ole juurikaan järkeä. Tämä on asia, josta olen ollut piinallisen tietoinen viime aikoina - jopa niin, että bloggaamiseen liittyvä implisiittinen mielettömyys on ollut ottamassa vallan kirjoittamiseltani ihan kokonaan.

Ei mitenkään riitä, että kirjan lukee kerran ja kirjoittaa siitä ... jotain. Se on paitsi kirjallisuuden väärinkäyttöä myös väkivaltaa sitä kohtaan. Kirjabloggaajana taas ei ole aikaa lukea teoksia niin moneen kertaan kuin ne pitäisi lukea, jotta ne olisi oikeasti lukenut. Tämä ristiriita on kirjabloggaajan kohdalla huonosti ratkaistavissa. On pakko vaan kärsiä ellei halua luovuttaa kokonaan.


TM: Ei liene kohtuuton yleistys väittää, että mitä enemmän prosaistilla on taiteellista kunnianhimoa, sitä ponnekkaammin hän suuntautuu juonenkehittelystä kielellisten maailmojen luomiseen. (s. 24)
SV: Juonen ja henkilöhahmojen kehittelyä syvemmin minua kiinnostaa sanataideteoksessa rytmi eli kokonaisuuden jakautuminen osiin, sanavalinnat eli maailmankuva, valittu tyyli [...] , kulttuuriviittaukset ja muu intertekstuaalisuus sekä kertojan perusominaisuuksien [...] valtava spektri. (s. 27)

Kärjistäen voisi sanoa, että Melenderin ja Vuolan mukaan juoneen perustuvat romaanit eivät ole taiteellisesti suurta kirjallisuutta ja siinä he ovat tietenkin ihan oikeassa. Asian ääneen sanominen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska jos niin tekee sinua pidetään norsunluutornisena elitistinä. Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa.


SV: [u]skon, että samastumisen kohde voi olla hyvin kompleksinen asia - usein paljon muuta (ja omalla kohdallani kaikkea muuta) kuin "kehittyvä henkilöhahmo." (s. 37)
TM: [Nabokovia siteeraten] Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin, mutta sivistynyt kirjailijaan. (s. 39)

Kun muut lukijat puhuvat samastumisesta olen usein ymmälläni. En tunnista henkilöhahmoihin samastumista omalla kohdallani. Toisaalta en rohkene väittää olevani niin sivistynyt, että samastuisin kirjailijaan. Hyvän esimerkin tarjoaa Don DeLillon kirjat, joita lukiessani olen kokenut vahvoja samastumisen tunteita. Kyse ei ole ollut henkilöhahmoihin tai kirjailijaan samastumisesta, vaan pikemminkin kirjailijan esittämän ajatusmaailman ja sen esittämisen tapaan samastumisesta. Ehkä ei olisi väärin sanoa, että samastun kirjan sisäistekijään, hänen tapaansa tuoda julki näkemyksiään siitä, millainen maailma DeLillon kirjoissa on ja miten se toimii.


TM: [j]os spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan, sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen. 
(s. 33)

Tämä on väite, jonka saattaisin kuvitella herättävän närkästystä. Blogimaailmassa on suorastaan kunnia-asia, että kirjan juonta ei spoilata. Tämä tietysti on ihan järkevää sellaisten kirjojen kohdalla, jotka rakentuvat kaarelle, jonka loppupäässä kerrotaan jokin sellainen asia, jonka salaaminen on toiminut kirjan lukemisen motivaattorina.

Edellä mainitun kaltaiset teokset ovat harvoin - jos koskaan - lempikirjojani. Haluaisinpa nähdä, miten joku spoilaisi vaikkapa Rachel Cuskin Ääriviivat. Kirjat, jotka ovat spoilattavissa ovat voittopuolisesti kertalukukirjallisuutta, ie. jotain ihan muuta kuin hyvää kirjallisuutta.


TM: Suomalaiset lukijat vaativat kirjallisuudelta faktuaalista tarkkuutta ja arkiymmärrystä vastaavaa miljöön ja henkilöiden kuvausta. (s. 104) 
Suomalaiset eivät halua saada muistutuksia siitä, että ovat romaania lukiessaan tekemisissä kirjallisen konstruktion, eivät puhtaan kokemisen kanssa. (s. 106)
SV: Tunnistan tuon, mitä sanot kansalliseen kulttuuriimme juurtuneesta totuuspohjaisesta kaipuusta tai vaatimuksesta. (s. 113)

Olen usein ihmetellyt, miten lukijat saattavat närkästyä siitä, että jokin kirjassa kuvattu yksityiskohta ei vastaa yksi yhteen todellisuutta. Siis vaikka niin, että jos kirjassa lukee, että Mannernheimintie 7:ssä on sininen talo tästä seuraa paheksunnan vyöry, jossa yksi toisensa jälkeen todistaa, että kyseinen yksityiskohta ei pidä paikkaansa. Joskus tuntuu, että osa lukijaporukasta saa kiksinsä nimenomaan siitä, että he löytävät kirjasta kohdan, joka ei pidä yhtä reaalitodellisuuden kanssa.

Yksi kirjallisuuden tyyppi, josta olen erityisen kiinnostunut on metafiktio, jossa lukijaa muistutetaan vähän väliä, että "kuule hei tämä on kirjallisuutta, ei todellisuutta". Metafiktion ja todellisuuden välinen törmääminen synnyttää parhaimmillaan jotakin sellaista, joka rikastaa sekä fiktiota että todellisuutta. Tästä johtuen ei lienekään yllättävää, että yksi suomalaisista lempiklassikoistani on Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio.

En voi olla ajattelematta, että realistinen kirjallisuus vastaa tarpeisiin (mitä ne sitten ovatkin), joita minulla on lukijana tavanomaista vähemmän. Minulle tärkeimpiä ovat kirjat, jotka ovat tärkeitä itse kirjallisuuden kannalta. Kirjat, jotka avaavat uusia väyliä ja liikuttavat maailman olemusta niin tekemällä. Yleisesti ottaen en koe mielekkääksi lukea kirjoja, jotka tarjoavat pakopaikan omasta elämästä, vaikka toki joskus sellaisiakin hetkiä on. Pääsääntöisesti kuitenkin haluan kirjallisuuden toimivan kuin filosofia - avaavan näkymiä, johon ilman kyseisen kirjan lukemista en olisi päässyt käsiksi.

*

SV: Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. (s. 20)
SV: Viimeisen lauseen sijaintipaikka romaanissa on erityinen. Uskon, että lukija painottaa päätöskappaleita ja -lauseita eri tavalla kuin keskellä teosta olevia tekstiosia (s. 135)

Maailmojen lopuissa esitellään erilaisia lopputyyppejä sekä pohditaan, minkälainen loppu on teokselle kunniaksi. Sekä Vuola että Melender korostavat, että hyvä loppu ei alleviivaa tai sulje. Melenderin mukaan "loppu ei voi olla täysin mielivaltainen" (s.17). Tämä on niitä Maailmojen lopun harvoja kohtia, joissa tunnen suurta kiusausta väittää vastaan, vaikka jo niin ajatellessani tiedän, että Melender on tässä(kin) asiassa oikeassa. Tunnen kiusausta ajatella, että hyvä lukija saisi minkälaisen lopun tahansa sovittumaan sitä edeltävän tekstimassan kanssa, mutta niin ei ole. On melko vaikea kuvitella, että Linnan Tuntematon sotilas päättyisi sanoihin: Ja sitten he söivät Berliininmunkit.

Vuolan huomio siitä, että teoksen viimeisistä lauseista tulee väkisinkin painavia niiden sijaintipaikasta johtuen pitää omankin näkemykseni mukaan paikkaansa. Toisinaan huomaan, että arastelen lukea kirjaa loppuun. Tätä ei voi (käsittääkseni) selittää sillä, että en haluaisi luopua kirjan maailmasta ja siksi välttelisin lopun lukemista. Luulen, että haluan varustautua potentiaalisia loppuratkaisuja varten etukäteen tai yksinkertaisesti antaa itselleni aikaa käydä läpi, minkälaiset teoksen loput saattaisivat tulla kyseeseen ja hieman myös kaiken varalta panssaroida itseäni sen varalta, että hieno teos ei saakaan ansaitsemaansa loppua. Tämä on outo ilmiö, jota en itsekään väitä täysin ymmärtäväni.

Pidän lopuista, jotka haluan lukea yhä uudestaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät antaudu kerralla, jos toisella tai kolmannellakaan. Erinomaisia ovat myös loput, jotka keikauttavat aiemmin luetun päälaelleen, kuten tekee Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämäntyyppinen loppu synnyttää usein halun lukea kirja heti uudestaan nimenomaan siitä näkökulmasta, että jo tietää, miten se tulee päättymään. Barnesin romaanin kohdalla on kiinnostavaa jäljittää kohtaa, jossa lukiessa astui harhaan ja jonka vuoksi loppu onnistui tarjoamaan täydellisen yllätyksen.

Kotimaisessa kirjallisuudessa yksi suosikkilopuistani löytyy Eeva Kilven romaanista Tamara.

Mutta juuri kun me olimme murskautumaisillamme siellä missä kaikki loppuu ja minä tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani valmis kuolemaan, hän hidasti ja sanoi: - Minä haluan olla tässä vielä.
Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin.

Tamaran lopetus tekee kaikesta aiemmin luetusta epävarmaa.

*

Maailmojen loput -teoksessa esitellään 30 kirjaa, joita Vuola ja Melender tarkastelevat erityisesti niiden lopun näkökulmasta. Olen lukenut näistä kirjoista 16 - tosin useimmat jo melko kauan aikaa sitten.

Onko lukijalle merkitystä sille, onko analysoitava kirja hänelle tuttu vai ei? Vastaisin, että sekä on että ei ole. On jo sinänsä kiinnostavaa lukea Vuolan ja Melenderin kuvauksia valitsemistaan kirjoista sekä heidän pohdintaansa siitä, miten hyvin tai vähemmän hyvin kirjojen loput toimivat. Itse kuitenkin nautin erityisesti niistä teksteistä, joissa käsiteltiin kirjoja, jotka olen itsekin lukenut.

Avaavin teksti minulle oli Melenderin kirjoitus Han Kangin Vegetaristista. Se on kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jonka uudelleen lukemista olen haikaillut siitä asti, kun luin sen ensimmäisen kerran. Romaanin päähenkilö Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin ja pikku hiljaa hän kokee muuttuvansa ihmisestä puuksi. Vasta luettuani Melenderin tekstin osasin panna merkille, että teoksen loppu, joka kuvaa ambulanssin ikkunoiden ohi viistävää maisemaa yhtyy Yeong-hyen toiveeseen puuksi muuttumisesta. Jos Yeong-he olisi puu hän olisi osa maisemaa ja isompaa joukkoa. Puuna hänen elämänsä voisi jatkua reaalimaailmassa huomattavasti pidempään kuin mikä ihmiselle on mahdollista. Hänestä tulisi myöhemmin ehkä tuoli tai pöytä ja hän kietoutuisi osaksi lukemattomien ihmisten elämäntarinaa.

Maailmojen lopun parhaan lopun palkinnon ojennan Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian lopulle. Se on myös yksi niistä kirjan lopetuksista, jotka ovat jääneet minulle erityisen vahvasti mieleen. Vuola kirjoittaa, että Idströmin romaanin loppu "irtautuu uudelle tasolle ja mahdollistaa monia tulkintalinjoja" sekä on "symbolisesti latautunut" (s. 227). Idströmin romaani pitää tiukasti salaisuuksistaan kiinni ja lukijan on mahdotonta saada varmaa tietoa edes siitä, kuka veljeksi kutsuttu Sebastian on ja onko häntä edes olemassa muuten kuin teoksen päähenkilön mielikuvituksessa.

Maailmojen lopuissa esitellyistä teoksista nostan lukulistallani ylemmäs erityisesti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofin sekä Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelman.

Maailmojen loput antaa paljon aineksia niin kirjallisuuden lukijoille kuin sen kirjoittajillekin. Melender kertoo hakevansa romaaneista "emotionaalisia lähikosketuksia". Niitä Maailmojen loput tarjoaa runsain määrin. Luettuani tämän kirjan loppuun olen lukenut sitä uudelleen sieltä täältä ja joka kerta mainittuja lähikosketuksia löytyy lisää. Tämä on kirja, joka tulee kulumaan käsissäni. Kirja, jonka kanssa keskustelen ja joka valaisee polkuja, joille ilman tätä teosta en kenties olisi tullut lähteneeksi.

Maailmojen loput on maailmojen alku.



Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput - Kirjoituksia romaanitaiteesta
296 sivua
WSOY 2018

I love Chris - Chris Kraus: Torpor

Chris Krausin kirjoja ei ole tarkoitettu vain luettaviksi, vaan koko elämän ja kaiken koetun läpi pohdittaviksi.

Harvaa kirjailijaa luen yhtä suurella antaumuksella kuin Krausia. Tämän vuoksi luen häntä hurjan paljon hitaammin kuin monia muita. En haluaa minkään (!) hänen kirjoittamansa menevän ohi ja siksi voin lukea Krausia vain silloin, kun olen mielentilassa, joka mahdollistaa täyden keskittymisen. Valitettavan usein en ole.

Ennen Torporia olin lukenut I love Dickin ja siksi harkitsin pitkään, uskallanko alkaa lukea Torporia, sillä tiesin jo etukäteen, että kyseessä tulee olemaan luenta, joka vetää minut mukaansa sellaisella intensiteetillä, että niin täydellinen omistautuminen herättää minussa hermostusta. Mitä jos en kykenekään antamaan Torporille kaikkea sitä, mitä se minulta pyytää ja mitä sille haluan antaa?

Torporin luettuani katson jännityksen sekaisin tuntein Krausin kirjaa Aliens & Anorexia, jonka ostin muutama viikko sitten. En totu niihin vaatimuksiin, joita koen Krausin kirjojen minulle esittävän. Jokainen hänen teoksensa on uusi ihmissuhde, jonka edessä vapisen ja johon tunnen järjetöntä halua heittäytyä ja samaan aikaan paeta.

Miksi Kraus on niin erityinen? Jaa-a. Sanopa se!

Torpor kertoo enimmäkseen Sylvien ja Jeromen matkoista Euroopassa ja tutuiksi tulevat niin Berliinin kulttuuri-illanvietot kuin romanialainen ankeuskin. En silti nimittäisi Torporia matkakirjaksi, vaan enemmänkin on kyse kohtaamisista erilaisten ympäristöjen kanssa ja näiden kokemusten välittämisestä lukijalle.

Krausilla on uskomaton kyky kirjoittaessaan ikään kuin viattoman oloisesti lörpötellä. Kertoja kuvaa Sylvien ja Jeromen matkoja, mutta yhtäkkiä vastaan tulee joku aivan timanttinen lause. Torporin jälkisanoissa Mckenzie Wark kirjoittaa: "Somewhere beneath the surface of the text are some rich fossil layers."

En tiedä, viittaako Wark "fossiilisilla kerroksilla" samaan asiaan kuin mistä edellä käytin ilmausta "timanttinen lause." Joka tapauksessa kyse on yllättävistä, muun tekstivirran katkaisevista huomioista, joiden myötä uppoan yhä syvemmälle Krausiin tekstiin ja siinä hetkessä ymmärrän, että mitään muuta en tuolla hetkellä mieluummin tekisi. 

Each fragment of reality contains a little bit of poison.  

Torporissa liikutaan ajassa. Esimerkiksi matka Romaniaan pilkkoutuu useaksi eri kuvaukseksi ikään kuin Romania olisi pallo, josta kertoja pyörittää esiin joka kerta hieman eri puolia. Kuvat tarkentuvat, mutta niitä ei välttämättä katsella suoraan kohti, vaan jonkin toisen kokemuksen läpi. Menneestä noustaan kohti teoksen nykyhetkeä kuin se olisi veden pinta, jonka yläpuolella sukeltaja käy vetämässä keuhkot täyteen.

Torpor on kirjoittamisen "laeista" tietoista kirjallisuutta. Aikamuotojen avulla Kraus muuttaa kertojan ja kerrotun välistä etäisyyttä ja paikoin sekä mennyttä että tulevaa hallitsee konditionaalin kaltainen jos-narratiivi.

There is a tense of longing and regret, in which every step you take becomes delayed, revised, held back a little bit. The past and future are hypothesized, an ideal world existing in the shadow of an if. It would have been.

Torpor ei (onneksi) etene tarinallinen juohevasti, vaan kerronnan huomion kohde vaihtuu yllättäen ja peilaa näin ihmisen tapaa ajatella. Siirtymät eivät ole sujuvia, eikä Kraus rakenna niiden välille siltaa. Jo kirjoitettua saattaa seuraata mikä tahansa aihe ja näin esimerkiksi holokaustiin liittyvien merkintöjen jälkeen siirryttään suoraan ranskalaiseen "uuteen romaaniin".

Krausin teoksen päänäyttämöllä on Sylvien ja Jeromen suhde sekä siihen liittyvät vaikeudet. Jerome on korostuneen kiinnostunut kuolemasta ja holokaustista. Hän on jatkuvasti kirjoittamassa kirjaa natsivainoista, mutta teksti ei juurikaan etene. Usein Sylvie haamukirjoittaa Jeromen esseet.

Jerome on parrasvaloissa. Hän tuntee kaikki. Hänen ystäviään ovat Natalie Sarraute, Felix Guattari, Geoerge Perec ja William Burroughs. Sylvien osaksi on jäädä varjoon - siihen samaan ikiaikaiseen varjoon, joka on naisille tullut niin tutuksi vuosisatojen kuluessa.

Sylvie ja Jerome kokevat vieraantuneensa maailmasta. Miten se tapahtui?

Jerome and Sylvie have become a parody of themselves, a pair of clowns. They are Bouvard & Pecuchet, Burns & Allen, Mercier & Camier. But where they always? And if not, how did they become this way?

Kuvaavaa on, että siitä mitä Sylvie ja Jerome kokevat tulee tarinoita, jotka kerrotaan päivällispöydässä. Samalla koettu irtoaa todellisista kokemuksista ja sitä alkaa määrittää muille ihmisille kertomisen säännöt.

Torporia lukiessani olen psykiatri, joka kuuntelee sohvalla makaavaa asiakasta. Kaikki mitä hän sanoo on tärkeää. Kaikki pitäisi muistaa, koska ei voi tietää, milloin jokin yksityiskohta muuttuu elintärkeäksi. Torpor on erityisen paljon kirja, jonka lukemisessa ei voi tulla valmiiksi, eikä sitä voi suositella kenellekään, joka haluaa kirjallisuuden parissa päästä helpolla.



Chris Kraus: Torpor
273 sivua
Tuskar Rock Press 2017


Helmet-haaste kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

Riemukas runo lähti leikkiin - Stina Saari: Änimling

Tää laittais nyt tän ukkelin tähän ja sit tää tiputtais sen ja rämpyttäis

RÄMPYTIRÄMPYTIRÄMPYTIRYNTYKI

ja ku se ukkeli putois se huutais

JIHUU meizi on maailman paraZaZaZZ

Edellä olevat lihavoidut kohdat ovat suoria lainauksia Stina Saaren runokokoelmasta Änimling. Halusin nostaa ne heti tämän bloggauksen alkuun, sillä niihin tiivistyy jotakin hyvin olennaista Saaren runoista. Lapsen riemu.

Mä esitän nyt aikuista. Enks vedäkin aika hyvin?

Änimling pulppuaa ja on täynnä sen tyyppistä vilpittömän ihastuttavaa luovuutta, jota tavataan useimmiten henkilöillä, jotka ovat alle kouluikäisiä. Saaren runoja lukiessa tekee mieli piirrellä kirjan sivuille ja kaataa niille vaahtokarkkikaakaota ja nuolaista sivua sen jälkeen kuin rakkaudesta huohottava koira.

Jos oli Satu Mannisen Camouflage täynnä tylppiä ja hitaita ääniä, mätänemistä ja sen sellaista kuuluu Änimlingistä kirkaisuja ja kilahtelua. Sen sivuilla möyrii utelias tyyppi, joka törmäilee ja hihkuu. Ja se kaikki eli siis tämä kaikki on ihan parasta aseistariisuntaa. Tässä nyt olisi myyntivaltti rauhanneuvotteluihin ja muihin vakaviin ponnisteluihin.

Änimlingissä sanat röyhtäilevät, hilavitkuttavat, onomatopoetisoivat.

Jos on myrtsillä tuulella ja maailma on potkinut buutsilla persuuksiin jo hyvän aikaa kannattaa hankkia oma Änimling ja antaa sen terapoida. Se vastaa noin 1,500 kappaletta kirkasvalolamppuja. Ihan ite laskin ilman exceliä.

Kieli on kiva leikkikaveri, silloin kun se lähtee leikkiin mukaan ja tässä kokoelmassa se sen toden totta tekee ja panee parastaan paremmaksi. Se jakaa kieltä mullekin ja tackaan ja pockaan. Olen onnesta ympyränmuotoinen. Oho vähä lipsahti. Ei tullu ihan pyöree, tuli toho ylös yks elämänkolhuviiva.

Millaisista pöytäliinoista sä tykkäät?

Miten tämä kokoelma pysyy kasassa? No energialla tiätysti. Kaikkee sä kysytkin vain kysyinks mä?

Änimiling sulattaa sydämen, vaikka sydän ei oliskaan suklaata. Änimling saa hymyilemään yhtä dorkan näkösenä kuin olis rakastunut. Änimling avaa iloisen horisontin, jossa saa olla ilman lupaa. Änimling yllättää kuin kapitalistikauppiaan yllätyspussi, josta löytyy runokokoelma. Änimling pitäisi heti jakaa Suomen hallitukselle. Änimlingissä on paremmat poreet kun samppanjassa, jota nimitystä saa käyttää vain kuohujuomista, jotka on peräisin tietyltä alueelta. Änimling on kengät väärissä jaloissa, hame päässä ja napa siinä, missä ennen oli unirähmäinen silmä. Änimling maistuu niin hyvältä ettei sanotuksi saa. Änimling tappaa alakulon talossa ja puutarhassa.

Änimling on parempaa kun MM ysiviis.



Stina Saari: Änimling
71 sivua
Teos 2018



PS. Ei ole vahinko, että tämä teksti ilmestyy Suomen itsenäisyyspäivänä. Niin se tekee sen tähden, että olispa aika mahtavaa, jos Suomessa olisi enemmän Änimling-spirittiä! Juhli maltilla ja rakasta paljon - niitäkin, jotka ei sitä sun mielestä ansaitse! Hallitusta ei kuitenkaan tartte.

Sielun sininen hermo - Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu

"Arlt on Jeesus Kristus. Argentiina on tietenkin Israel ja Buenos Aires Jerusalem", toteaa Roberto Bolaño Arltin pienoisromaanin liepeessä.

En ole ihan varma, tiedänkö mitä sinä Roberto tarkoitat. Sen sijaan haluaisin kysyä sinulta, oletko samaa mieltä siitä, että Raivokkaan leikkikalun kaltaista kirjaa ei tänä päivänä enää voitaisi kirjoittaa?

Sinä et vastaa. Ymmärrettävistä syistä. Palatkaamme siis toisen Roberton seuraan.

Argentiinalainen Roberto Arlt (1900-1942) on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus. En muista edes kuulleeni hänestä aiemmin. Kirjan esipuheessa* mainitaan, että Arlt on kotimaassaan ollut erityisen kiistelty kirjailija, jota toiset ovat pitäneet ensimmäisenä argentiinalaisena modernistina, toiset taas haukkuneet hänen olevan lahjaton kynäilijä - "vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan oleva militantti." Toisin kuin Borgesilla ja kumppaneilla ei Arltilla ollut tukenaan ylhäisösuvun kassavarantoja, vaan hän teki Raivokkaan leikkikalun päähenkilön Silvio Astierin tapaan hanttihommia jo varhaisesta iästä alkaen.

16-vuotias Silvio Astier elää köyhissä olosuhteissa ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Lain väärä puoli houkuttaa ja Silvio kavereineen tekee poliisin kiinnostuksen herättäviä tekoja. Romaanin aikana hänen luonteensa kuitenkin kehittyy ja niin elämä saa uudenlaiset moraaliset perustukset.

Se, mitä kirjassa tapahtuu on kuitenkin oikeastaan varsin toissijaista sen rinnalla, miten arvokkaasti Arlt kuvaa köyhyyttä olematta tippaakaan romanttinen tai sentimentaalinen. Vaikka Silvion  elinympäristö on karu, se pursuaa elämää. Liha- ja vihanneskauppiaat tyrkyttävät äänekkäästi tuotteitaan ja heidän ostokehotuksensa tulevat ulos kirjan sivuilta. Hajut ja maut synnyttävät voimakkaita aistimielikuvia.

Kirjan esipuheen mukaan täydellisiä lauseita tärkeämpää Arltille oli kirjoittaa niin, että hänen lauseensa olisivat kuin "isku leukaperiin." Minulle Arltin lauseet olivat kuitenkin usein ennen muuta juuri täydellisiä ja maistelin niiden lyyrisyyttä nautintoa tuntien.  Otetaanpas tähän muutama esimerkki niin käy paremmin ilmi, mitä tarkoitan.

"Tulet kärsimään..." Tulet kärsimään..."
"Tulet kärsimään..." Ja sanat tippuivat huuliltani.
Niin kypsyin koko sen helvetillisen talven.
[...]
Rakkaus, armo, kiitollisuus elämää, kirjoja ja maailmaa kohtaan galvanoi sieluni sinisen hermon.
[...]
ja rautakauppojen maalinhaju ja ruokakauppojen raakaöljyn haju sekoittuivat aisteissani kuin harvinaislaatuisen ilon tuoksuva aromi, kuin universaalit parfymoidut juhlat, joiden tuleva kertoja olisin minä.

Leukaperien sijasta nämä lauseet iskevät suoraan esteettiseen vastaanottokeskukseeni. Samalla tiedostan, että nykyisin ei voitaisi kirjoittaa enää siihen tapaan kuin Arlt tekee. Nykykirjailijan teoksessa monet Arltin holvikaarien korkeuksiin kohoavat lauseet vaikuttaisivat lähinnä tahattoman koomisilta ellei teos sitten sisältäisi esimerkiksi romaanihenkilöä, jonka kaipuu menneisyyteen peilautuisi hänen puhetavassaan.

Silvio Astierin näkemys maailmasta on pessimistinen. Useampaankin kertaan romaanissa toistuu alistunut huokaus: sellaista elämä on. Silvio jatkaa samaa kapeaa orjantappuraista polkua, jota hänen äitinsä on häntä ennen kulkenut. Yksi Arltin romaanin koskettavimpia kohtia onkin, kun Silvio pohtii sitä kaikkea työtä ja vaivannäköä, jota hänen äitinsä on poikansa vuoksi nähnyt.

Rakkaus kirjallisuuteen ja runouteen ja erityisesti Baudelaireen on Silvion ruokaa. Kirjoista hänelle kuiskivat laajemmat elämänalat ja vaikka köyhä Buenos Airesissa asuva poika on niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin kovin kaukana pariisilaisesta kaduilla kuljeskelijasta ja juhlien kimalluksesta voi hän runouden kautta päästä niistä osalliseksi ja unohtaa edes hetkeksi oman viheliäisen elämänsä.

Joskus öisin mietin sitä kauneutta, jolla runoilijat ovat vavisuttaneet maailmaa, ja koko sydämeni hukkui tuskaan kuin huutava maa.
Ajattelin juhlia, joihin he olivat osallistuneet, juhlia kaupungeissa, juhlia paikoissa, joissa oli puita ja auringonsäteet osuivat kukkapuutarhoihin, ja köyhyyteni valahti käsistäni.

En tiedä, missä määrin Silvio Astierissa on kirjailijaa itseään, mutta kun Silvio ilmaisee haluavansa olla "muiden ihailema, muiden ylistämä", eikä piittaa siitä, että on toisten silmissä "paheellinen boheemi" olen tuntevinani tämän puheen tulevan suoraan Arltin sydämestä. Halu elää niin, että tulisi muistetuksi myös kuolemansa jälkeen elää Silviossa sähkönä, joka antaa hänelle elämänvoimaa.

On erinomaisen hienoa, että Sammakko on saattanut tämän teoksen suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Näin Robert Arlt on herännyt vuosikymmenien hämärästä ja saa osakseen vankkumattoman ihailuni.

Väitän, että vuonna 2018 Arltin romaani on parempi kuin ilmestyessään lähes sata vuotta sitten. Raivokkaasta leikkikalusta muodostuu silta pitkälle menneisyyteen. Se on liukas ja kulkijaltaan antautumista vaativa, mutta sitä on ah! niin ihanaa kulkea. Arltin lauseet huumaavat. Tämän köyhyydestä hiotun timantin myötä sieluni sininen hermo on tullut vakuuttavan galvanoiduksi.


Robert Arlt: Raivokas Leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018


Kirjasta kiitos Sammakolle!


*Esipuheen kirjoittajaa ei mainita teoksessa

Tuhansien lapsien hätä - Valeria Luiselli: Tell me how it ends

Tuhansittain lapsia Yhdysvaltojen rajalla.

Tuskin kenellekään tulee uutena tietona, että Meksikon ja USA:n välillä on menossa humanitäärinen kriisi. Uutiskuvia Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista on nähty myös suomalaisessa uutisoinnissa ja juuri vähän aikaa sitten saimme lukea, miten Yhdysvaltojen viranomaiset käyttivät kyynelkaasua ajaakseen maahan pyrkijöitä kauemmas rajanylityspisteeltä.

Tilastojen mukaan huhtikuun 2014 ja elokuun 2015 välillä yli 102 000 ilman aikuisen seuraa olevaa lasta pidätettiin Yhdysvaltojen rajalla. Jonkinlaista perspektiiviä asiaan voi hakea vaikka vertaamalla tätä lukua Helsingin asukaslukuun, joka huhtikuun 2018 lopussa oli 644 788.

Meksikolaisen kirjailijan Valeria Luisellin (s. 1983) teos Tell me how it ends kertoo lapsista, jotka ovat paenneet kotimaastaan etsiäkseen turvaa Yhdysvalloista. Luiselli käy kirjan pituisessa esseessään läpi USA:n maahanmuuttoviraisten pakolaisille laatiman 40 kysymyksen haastattelukaavakkeen.

Kirja ei tarjoa vastauksia siihen, miten tämä humanitäärinen kriisi voitaisiin ratkaista. Sen sijaan se tarjoaa näköaloja lasten tilanteen ymmärtämiseen.

Luiselli on minulle entuudestaan tuttu teoksestaan The Story of my Teeth, joka on erittäin kokeellinen ja kiinnostava teos. Tell me how it ends taas on pitkä essee, joka on kerrottu siltä ainutlaatuiselta näköalapaikalta, joka Luisellilla on ollut osana Yhdysvaltojen maahanmuuttoviraston koneistoa. Hän nimittäin on toiminut turvapaikkaa hakevien lasten tulkkina ja kohdannut lapset ja heidän elämäntarinansa käytännön tasolla.

Useimmat lapsista ovat Hondurasista, El Salvadorista ja Guatemalasta. Meksikolaislapset käännytetään takaisin kotimaahansa ilman sen enempiä proseduureja. Kirjan sisältämä inhimillisen hädän määrä on valtava. Niin valtava, että sitä on mahdoton Suomesta käsin edes täysin ymmärtää. Niin valtava, että ahdistun kesken lukemisen ja erityisesti tätä tekstiä kirjoittaessani. Tuntuu täysin turhalta sanoa yhtään mitään, mutta vielä kamalammalta tuntuisi olla hiljaa.

Moni turvaa hakevista lapsista on kotoisin äärimmäisen köyhistä oloista ja usein he ovat kokeneet kotimaassaan väkivaltaa ja vainoa ja joutuneet todistamaan läheisten ihmistensä kuoleman ampumisen tai muun väkivallan seurauksena. Myös pakomatka on vaaroja täynnä ja moni joutuu raiskatuksi tai ryöstetyksi ja osa ei pysy edes hengissä Yhdysvaltojen rajalle asti.

Children leave their homes with a coyote. They cross Mexico in the hands of this coyote, riding la Bestia. They try not to fall into the hands of rapists, corrupt policemen, murderous soldiers, and drug gans who might enslave them in poppy or marijuana fields, if they don't shoot them in the head and mass-bury them.*

Luiselli kuvaa turvapaikanhakuprosessiin liittyviä haastatteluja lasten kanssa, kun hän itse perheineen samaan aikaan odottaa tietoa green cardin myöntämisestä. Maahanmuuttoviranomaisten haastattelukysymykset ovat usein yhteismitattomia lasten tilanteen kanssa ja monet kysymyksistä ovat liian abstrakteja, jotta lapset edes osaisivat vastata niihin.

Työssään Luiselli kertoo ajautuneensa emotionaalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa hän ei haluaisi kuulla lapsilta enää yhtäkään väkivallan täyttämää tarinaa, mutta samanaikaisesti hän haluaisi kuulla näiltä mitä järkyttävimpiä tarinoita, koska ne ovat lasten ainoa mahdollisuus saada turvapaikka Yhdysvalloista. Sitä ennen pitää kuitenkin löytää juristi, joka suostuu maksutta ottamaan lapsen tapauksen käsittelyyn.

Teoksessaan Luiselli nostaa esiin, miten Yhdysvallat on itse osa ongelmaa, vaikka se usein haluaakin pestä kätensä koko tilanteesta ja nähdä tämän kriisin "niiden muiden" ongelmana. Räikeimmin tämä tulee esiin siinä, miten USA:ssa Keski-Amerikan valtioita syytetään väkivallasta, kun samaan aikaan Yhdysvalloista niihin viedään rekkalasteittain aseita.

Toivo tilanteen helpottamiseksi lähtee ruohonjuuritason toiminnasta. Myös opettajana toimiva Luiselli kertoo, miten hänen oppilaansa ovat kyllästyneet "let's empower the migrants" -tyylisiin tyhjiin korulauseisiin ja perustavat järjestön nimeltä TIIA (Teenage Immigrant Integration Association. Nimi viittaa myös espanjan kielen sanaan tía, täti) auttamaan lasten ja nuorten integroitumisessa Yhdysvaltoihin. TIIA järjestää englanninkielen kursseja, lukioon valmistavaa opetusta, joukkueurheilua, radio-ohjelmaa sekä erilaisia keskusteluryhmiä.

Kaiken luetun jälkeen Jotain hyvin lohdullista on Luisellin opiskelijan sanoissa:

Prof, we gotta turn all our emotional shit into political capital, yo!

Otsikkonsa tämä teos lainaa Luisellin tyttären usein esittämältä kysymykseltä. Tytär on kuullut tarinoita Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista ja hän haluaa tietää, miten lasten tarina päättyy. Usein Luiselli joutuu vastaamaan, että hän ei tiedä.



Valeria Luiselli: Tell me how it ends - An essay in forty questions
119 sivua
4th Estate, 2017

*coyote=ihmissalakuljettaja, La Bestia=yhteisnimitys Meksikossa liikennöiville rahtijunille, joiden kyydissä lapset yrittävät paeta USA:n rajalle

Nallekarkkeja ja filosofisia puita * Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema - BAR Finland, 33

Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan.

Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novellia/kertomusta, jotka ovat kallellaan etelä-amerikkalaisten kirjailijoiden harrastaman maagisen realismin suuntaan. Karilan kokoelmalle on ominaista, että siinä asiat lähtevät vyörymään hallitsemattomasti ja samalla niiden yhteydet reaalitodellisuuteen käyvät yhä ohuemmiksi ja monesti katkeavat kokonaan. Lopputuloksena on surrealistisesti kuplivia keitoksia, jotka valuvat yli arkimaailman rajojen.

Kokoelman tunnuslause voisi olla: Jos asioilla on mahdollisuus eskaloitua, niin myös tapahtuu. 

Omenakrokotiilin kuoleman mielenkiintoisimmat tekstit sijoittuvat sen alkupuolelle. Tämä vaikutelma saattaa tosin johtua myös siitä, että lukemisen alkuvaiheessa lukunystyräni eivät vielä olleet tottuneet omituisiin käänteisiin ja perinteisen kerronnan kahleita kolisteleviin tapahtumakulkuihin.

Ensimmäisessä tekstissä Persnetto, voittamaton kohtaavat Jumala ja persnetto. Kun Jumalalta erinäisten kuvioiden seurauksena irtoaa sormi se pääsee peruskoulun opetusohjelmaan. Jos on nähnyt Michelangelon Aatamin luomisen Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa ei voi olla kuvittelematta, miten juuri tuo sormi ottaa hatkat ja päätyy peruskoulun opetusohjelmaan. Ehkä se viihtyy siellä paremmin, ehkä ei.

Järjestyksessä toinen teksti, Kilpailujen talo, yltyy hulvattomaksi kapitalismin ilojuhlaksi, jossa mellastavat tontut, maahiset, mörököllit, näkit ja keijut. Tekstin voisi kiteyttää toteamukseen: paljon ei ole tarpeeksi paljon.

Omaksi suosikikseni nousi Fysiikanopettaja, jossa matemaattisesti ja fysiikallisesti lahjaton oppilas saa fysiikanopettajalta tehtäväksi olla tekemättä fysiikan läksyjä ja keskittyä sen sijaan kirjoittamaan tarinoita. Opettaja puhuu kovin ikävään sävyyn oppilaalleen ja muistuttaa hänen olevan tomppeli, jonka olemattomille matikantaidoille nauraa koko koulu. 

Olet tomppeli. Nyt katsot minua tuo vähämielinen ilme ikävystyttävällä naamataulullasi. Etkö usko, mitä juuri sanoin? Ilmaisen asian toisin: olet imbesilli. Kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Se on samanlainen taito kuin mikä tahansa, vaikka, sanotaan, automekaanikon kyky.

Parhaimmat naurut Karilan teoksessa kirvoittavat juuri muutamat kirjoittamiseen ja kirjailijan asemaan liittyvät kommentit. Samalla tulevat määritellyksi suuren kirjailijan speksit.

Suuren kirjailijan wikipedia-artikkelissa olisi ollut vähintään sisällysluettelo ja niin paljon tekstiä, että sivua olisi pitänyt vierittää alaspäin.

Näppärä määritelmä, jonka avulla on helppo tarkistaa, onko kirjailija suuri. Omenakrokotiilin kuolemassa osaansa eivät saa pelkästään kirjailijat, vaan taide yleisemminkin ja näin lukija saa hyödyllisen ohjekartan, jonka avulla voi ihan itse määritellä, onko taide hyvää vai ei. Tarinassa nimeltä Tämä sattui Marttiinin kaverin pojalle naureskellaan korkea- ja populaarikulttuurin väliselle rajanvedeolle. Tekstin päähenkilö Lasse ei tiedä pahempaa kohtaloa kuin joutua toteamaan, että hänestä on tullut Emmerdalen katsoja. Lassen näkemykset on jokaisen meistä hyvä pitää mielessä.

Lassen mukaan juonettomat elokuvat ja kirjat joissa on vähän pisteitä eli pitkiä virkkeitä on hyviä. Mitä horiskot ei tajua on se, ettei taiteilijoitten juttuja ees tartte tajuta.

Näppärästi Lasse antaa samalla minulle vapautuksen olla tajuamatta, mitä Karila Omenakrokotiilin kuolemalla syvimmältään haluaa sanoa. Kiitos Lasse!

Omenakrokotiilin kuolemasta löytyy niin puiden ihmistä suurempaa viisautta (Mihin puu kaatuu), pöytätennisyllätyksiä (Hän halusi vain lyödä palloa) kuin morsiamen ja sulhasen päätyminen Ähtärin eläinpuistoon varastamaan pandoja (Varastetaan pandoja). Kokoelman nimitarina kertoo oikeudenkäynnistä, jossa puolustusasianajaja Ukko Palikka oli "ainoa oikeudenkäynnin jäsen, joka ei ollut makeinen."

Karilan kokoelman tarinat piehtaroivat omassa absurdiudessaan, joka on sekä tämän kokoelman ansio, että paikoin myös rasite. Toisinaan huomaan lukiessani käyväni itseni kanssa seuraavan sanailun.

minä: Selvä.
minä: Mutta mitä sitten?

Yllätyksellisyys ja todellisuuden vääristely eivät ole ansioita sinänsä. Hyvältä kuulostava idea on joskus parhaimmillaan juuri ideana.

Omenakrokotiilin kuolema vakuuttaa, että siitä, että asiat menevät jollakin tavalla voidaan päätellä, että ne menevät kuten ne menevät, koska niille ei ole tullut mieleen mennä jollakin toisella tavalla. Sattuma soittaa tässä kokoelmassa äänekkäästi useampaakin instrumenttia. Periaatteessa tuttu vinksahtaa vinoon ja puraisee realismia kuin pehmeää nallehedelmäkarkkia, joka jää huutamaan kivusta ja odottamaan, että joku taitava karkkilääkäri korjaisi sen ehjäksi ja ehoksi.

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
111 sivua
Siltala (2016)



Linkki aiempiin BAR Finland -teksteihin