torstai 19. huhtikuuta 2018

Yläluokan koliseva tyhjyys - Edward St. Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St. Aubyn ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin lokakuussa 2015 hänen romaaninsa Mother's Milk, joka on 4. osa Patrick Melrose -sarjaa, jonka osat I-III Otava on nyt julkaissut yhteisniteenä nimellä  Loistava menneisyys. Mother's Milkistä pidin varsin paljon ja kirjoitin siitä mm. seuraavasti:

"Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla."

"St. Aubyn asettaa ihmisen mittakaavaan, jossa hänen ajatuksensa, tekonsa ja tuskansa niin elämää määrittäviä kuin ne hänelle itselleen ovatkin, näyttäytyvät risaisen koomisina ja ilakoivan surkuhupaisina. "

"Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havainnot ihmisestä, joita Mother's Milk pursuaa."

Edellä mainitut kuvaukset sopivat myös Loistavaan menneisyyteen, jos sitä tarkastellaan pelkästään kirjallisena teoksena ja jätetään huomioimatta subjektiivset kokemukseni tästä teoksesta.  Koska kuka tahansa voi tämän teoksen lukemalla todeta, että se on tyylipuhdasta englantilaisen yläluokan elämän tyhjyyden ja keskinäisen vittuilun kuvausta sekä ennuin rikkauksilla potenssiin korottamista, en näe mielekkääksi jatkaa tähän suuntaan, vaan kirjoitan seuraavassa pelkästään siitä, miten itse tämän teoksen koin.

Mitä Loistavasta menneisyydestä  jäi käteen? Teoksen luettuani olen lähinnä helpottunut, että olen saanut lusittua sen loppuun. Olen myös pettynyt, sillä Mother's Milkin perusteella odotin jotakin muuta kuin loputonta määrää toinen toistaan katkerampia/ylimielisempiä/oman egonsa ympärillä pyöriviä party animaleja, jotka omistavat mielestään koko maailman. Okei, englantilainen yläluokka käyttäytyy paskasti. Olisin vakuuttunut asiasta vähemmälläkin sivumäärällä. Okei, Patrickilla on vähän vaikeaa. Olisin päätynyt tähän havaintoon ilmankin, että koko Loistavan menneisyyden osa 2 on omistettu Patrickin huumetouhuille.

*

Loistava menneisyys sisältää kolme teosta: Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan

Teoksen ensimmäisen osan tiivistän hahmoon, jonka nimi on Mies tupakkatakissa. Tämä itsekehittelemäni hahmo nimittäin symboloi useimpia Mitäs pienistä -osan miehiä.

Mies tupakkatakissa seisoo portaikon kolmanneksi alimmalla portaalla (vrt. isä, poika, Pyhä Henki - ne kaikki ruumiillistuvat hänessä). Portaat ovat leveät ja keskitummaa puuta. Itse asiassa portaat ovat niin vaikuttavat, että niistä tietää heti, että nyt ollaan kartanossa tai jossain muussa suuressa asumuksessa, jonka omistamiseksi ei riitä, että on rikas. Pitää olla ökyrikas, mahdollisesti geneettisesti tai avioliiton kautta omaisuutta haltuunsa saanut.

Miehen käsi on portaiden kaiteella, käden suonet ovat hieman koholla. Miehen ilme on ylimielisen väsähtänyt ja hänen ihonsa on kellertävä ja siitä tulee vahanukkemainen vaikutelma. Hänestä huokuu paitsi degeneraatio myös valta, jota hän on tottunut itsestäänselvästi käyttämään asiaa kyseenalaistamatta. Hän on niitä, joiden naamassa lukee: ettekö te tiedä kuka minä olen. Hänelle ei milloinkaan tulisi mieleen pohtia omia etuoikeuksiaan. Ilkeys on hänestä kivaa. Se saa hänen verensä kiertämään, paljon mikään muu ei sitten enää saakaan. Hänen suupielensä osoittavat halveksuntaa, mikä ei olekaan ihme, sillä hänen rinnallaan muut ihmiset ovat surkimuksia. Naisia hän pitää tyhminä ja sietää heitä vain sen vuoksi, että hänellä on tarpeita, joiden täyttämiseen naiset ovat omiaan. Lisäksi naisia on mukava alistaa. Tehdä esimerkiksi niin kuin Patrickin isä, joka komentaa erään naisen polvilleen syömään terassille pudonneita viikunoita "ystävä"joukon katsellessa vierestä.  Naisten alistaminen antaa hänelle parempaa tyydytystä kuin miesten alistaminen.

Patrick Melrosen isä on yksi Mies tupakkatakissa -hahmon inkarnaatioista. Hän kohtelee poikaansa tavalla, josta tulee tälle elinikäinen trauma ja jonka voi halutessaan nähdä olevan syy siihen, että teoksen toisessa osassa Patrick on ajautunut käyttämään huumeita. Ikävä juttu.

Patrickin huume-elämän kuvaamisen lisäksi Ikävässä jutussa kerrotaan, että hänen isänsä on kuollut, minkä vuoksi Patrick on New Yorkissa hakemassa kotiin isänsä tuhkia. Kakkososan kiinnostavimmat osat ovatkin niitä, joissa Patrick kulkee isänsä tuhkalaatikon kanssa.  Kertoja tekee Patrickin kävelystä isän tuhkalaatikon kanssa seuraavan huomion, josta välittyy, miten synkkää St. Aubynin ironia parhaimmillaan on:

Saapuessaan 36. kadulle Patrick tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli ollut kahden isänsä kanssa kauemmin kuin kymmenen minuuttia ilman, että häntä oli käytetty hyväksi, lyöty tai pilkattu.

Muilta osin Ikävä juttu on varsin puuduttavaa kuvausta Patrickin huumeiden käytöstä. Variaatiota syntyy lähinnä siitä, onko vuorossa heroiini vai kokaiini.

Ajattelin ensin, että kuittaisin Ikävästä jutusta kirjoittamisen postaamalla kuvan huumeneulasta. En kuitenkaan jaksanut aktivoitua lähtemään apteekkiin ko. neulaa ostamaan ja lisäksi ajatus huumeneulan ostamisesta tuntui minusta epämiellyttävältä.

KUVA HUUMENEULASTA OLISI TÄSSÄ, 
JOS MINULLA OLISI HUUMENEULA, 
JOTA KUVATA

Kolmannessa osassa palataan yläluokan juhlivaan sosieteettielämään. Patrickin isän kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta ja Patrick on alkanut opiskella lakia. Hän on pyristellyt irti huumeista, mutta on edelleen oman elämänsä irtolainen. Toivon mukaan on tämän teossarjan osista kaikkein tylsintä luettavaa, enkä jaksa sitä lukiessani enää edes yrittää pysyä kärryillä sen suhteen, kuka kukakin yläluokan ketkuista on. En koe, että asialla on paljoakaan merkitystä, sillä kuvatut henkilöt ovat lähes poikkeuksetta siinä määriän itseään täynnä olevia egotrippaajia, että heihin en suin surminkaan haluaisi elävässä elämässä törmätä. Joskus niin on kyllä päässyt käymään.

Ei tarvinne erikseen mainita, että henkilökuvaus on tässä teoksessa loistavaa - tosin luojan kiitos toisella tavalla loistavaa kuin Patrickin menneisyys. Ei ole myöskään salaisuus, että Patrick Melrose -sarja pohjautuu kirjailijan omaan elämään ja sen voikin nähdä olevan esiknausgårdimainen vuodatussarja, jossa taas kerran länsimainen valkoinen heteromies tuskailee elämänsä kanssa. Joskus tuntuu siltä, että kyseisellä ihmistyypillä sitä sitten vaikeuksia riittääkin.



Edward St. Aubyn: Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III), 2018
456 sivua
Sisältää suomennokset St. Aubynin teoksista: Never Mind, Bad News, Some Hope
Suomentanut Markku Päkilä
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto -sarja)


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Terveisiä Ailille! - Jani Toivola: Kirja tytölleni

Tadaa! Olen kuunnellut elämäni ensimmäisen äänikirjan ja se ei ollutkaan ihan mikä kirja tahansa, vaan Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY). Olenkin jotenkin ihan onnenpapanoina siitä, että äänikirjakuunteluni sai alkunsa juuri Toivolan kirjasta.

Kirja tytölleni jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla  kuin Toivolan esikoisteos Musta tulee isona valkoinen. Ihan bonusta oli se, että Toivola myös lukee kirjansa itse. Näin pääsin sujahtamaan varsin esteettömästi äänikirjojen maailmaan ja samalla minulle muodostui uusi arkiaamurutiini. Kuuntelin kirjaa kävellessäni junalle, junassa luin kirjaa puhelimelta ja loppumatkan töihin taas kuuntelin sitä. Mahdollisuus vaihtaa lennossa kuuntelusta lukemiseen on ominaisuus, johon miellyin suuresti.

Kirja tytölleni on Ailin kirja ja Aili taas - jos joku ei sitä vielä tiedä - on Toivolan tytär. Kirja kertoo siitä valtavasta elämänmullistuksesta, jonka Toivola koki, kun hänestä tuli isä. Noin ylipäänsä vanhemmaksi tuleminen on minusta simsalabimin kaltainen juttu. Yhtäkkiä on olemassa vauva, joka ei tule ilman sinua toimeen. Vaikka vanhemmaksi ryhtymistä olisi harkinnut vuosia, kuten Toivola on tehnyt, vanhemmuus lyö yhtäkaikki moukarilla päähän. Toivolan kohdalla vaadittiin suurta rohkeutta ottaa  ratkaiseva askel sen jälkeen, kun löytyi ihminen, joka oli valmis ryhtymään Ailin äidiksi ja etävanhemmaksi.

Toivola kertoo lapsiperhearjestaan rehellisesti ja kaunistelematta. Luulen, että jokainen vanhempi tunnistaa useimmat niistä tilanteista, joita Toivola kuvaa. Vaikka lasta rakastaisi kuinka paljon, niin välillä meinaa mennä hermot ja meneekin ja siitä seuraa syyllisyys ja tunne, että sitä on vanhempana totaalisen epäonnistunut. Pidän todella tärkeänä sitä, että vanhemmuusmyyttiä puretaan ja käsitellään myös sen niitä puolia, joista on pitkään vaiettu. Ihailen Toivolan tapaa laittaa itsensä ja persoonansa peliin kirjoissaan. Samalla hieman taas kauhistelenkin hänen rehellisyyttään - lähinnä siksi, että pelkään jonkun käyttävän sitä häntä vastaan.

Toivola osaa eritellä tunteitaan ja ajatuksiaan ihan harvinaisen tarkkanäköisesti. Kirjaa kuunnellessani minusta tuntui kuin olisin osa hänen elämäänsä sen sijaan, että olen "vain" tyyppi, joka kuuntelee hänen kertovan elämästään. Vähän niinkuin olisi sellainen yhteinen vene, jolla aamuhämärissä soudellaan vanhemmuuden kaislikko kohisten.

Toivola kirjoittaa paljon omannäköisestä vanhemmuudesta. Minkälaista on juuri hänen vanhemmuutensa ja minkälaista sen tulisi olla. Vanhemmuuden herättämät negatiiviset tunteet ja vastuun määrä sekä yksinhuoltajuudesta johtuva yksinäisyyden tunne ovat isoja paloja purtaviksi kenelle tahansa, mutta vielä haastavampia ne ovat Toivolalle siksi, että hänellä itsellään ei ole isyyden mallia, jota vasten peilata omia tuntemuksiaan. Samaistun Toivolan yksinhuoltajuuskokemuksiin, vaikka en oikeastaan juuri koskaan ole mieltänyt itseäni yksinhuoltajaksi, vaikka sitä toki juridisesti olenkin.

Yksinhuoltajuus on ennen muuta vastuun ja päätöksenteon yksinäisyyttä, jota ei-yksinhuoltaja ei voi ymmärtää. Tässä yhteydessä on taas hyvä sauma todeta, että en edelleenkään jaksa nauraa ihmisille, jotka kertovat olevansa muutaman päivän yksinhuoltajia, kun puoliso on työmatkalla. Ette te tiedä yksinhuoltajuudesta mitään ja teidän puheenne muutaman päivän kestävästä yksinhuoltajuudesta todistavat teidän tietämättömyytenne. Samalla tavoin en minäkään yksinhuoltajuudestani huolimatta voi kokemuksellisesti varsinaisesti ymmärtää, miltä yksinhuoltajuus juuri Jani Toivolasta tuntuu varsinkin, kun siihen liittyy haasteita, joista minulla ei ole pienintäkään kokemusta. Tästä huolimatta voin samaistua suureen osaan hänen kertomastaan.

Yksinhuoltajan paras ystävä on toinen yksinhuoltaja. Tämä on käytännössä tullut niin monta kertaa todettua, että tämän väitteen voi jo sanoa olevan empiirinen fakta. Ylipäänsä ystävien merkitys korostuu, kun ei ole toista vanhempaa jakamassa arkea. On myös tärkeää, kuten Toivola muistuttaa, pitää huolta ystävyyssuhteista kaiken arkihärdellin keskellä, sillä ystävyys on siinä määrin arvokasta, että sitä kannattaa vaalia.

Tärkeintä on kyky rakastaa on neuvo, jonka Toivola sai mummoltaan. Aina ei mene putkeen eikä edes putken viereen ja juuri niissä tilanteissa on tärkeää muistaa mummon neuvo. Kukaan tuskin kuvittelee, että rakkaus olisi helppoa, eikä rakkaus omaan lapseen ole tässä asiassa poikkeus siitäkään huolimatta että, kuten Toivola tuo esiin, juuri lapsi on hänellekin ollut se, joka on opettanut syvimmät opetukset rakkaudesta. Tämä toki vaatii sitä, että antautuu opetettavaksi ja on valmis elämään lapsenehtoisesti. Erityisen tärkeää Toivolan mukaan on - ja tämän allekirjoitan täysin ja moneen kertaan - että omia toiveita ei pidä kaataa lapsen tontille. Että lasta on rohkaistava löytämään omat toiveensa ja unelmansa hänen omilla ehdoillaan ilman että vanhempi pyrkisi niitä ohjailemaan.

Toivola kuuluttaa ymmärrystä erilaisille perhemalleille. Yhteiskunnassa, joka edelleen pitää kiinni ydinperhemallin normista on tärkeää kuulla ääniä sen ulkopuolelta. Miksi äiti-isä-lapset olisi parempi perheenä elämisen tapa kuin jokin tästä poikkeava malli? Mihin muuhun tällainen näkemys voidaan edes perustaa kuin siihen, että niin on ollut tapana? Kaikenlaista on ollut tapana ja myöhemmin on huomattu, että muita ja yhtä hyviä ja parempia tapoja on olemassa. Miksi perhemalli olisi poikkeus tästä? Voiko nyt joku tosissaan väittää, että perhemalli olisi tärkeämpi kuin se, että lapsi kasvaisi turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä? Kaikesta päätellen voi ja juuri siksikin on tärkeää, että käsitystä perhemallista laajennetaan, kuten Toivolan kirjassa väistämättä tapahtuu. Onhan myös niin, että malliin liittyvät ongelmat ja sen rajaava luonne käyvät ilmeisimmiksi vasta silloin, kun itse on siinä tilanteessa, että ei mahdu sen perinteisimmän mallin raameihin.

Uusperhe on kuvio, joka harvoin ihan helposti toimii optimaalisimmalla tavalla. Toivolan kohdalla se on asettanut erityisiä haasteita, koska kyse on kahden miehen muodostamasta uusperheestä. Minun on sinänsä vaikea ymmärtää, miksi olisi mitään väliä sillä, mitä sukupuolta tai sukupuolettomuutta perheen aikuiset edustavat, sillä eihän sitä vanhemmuutta sukupuolella tai sukupuolettomuudella hoideta. Kyse ei kuitenkaan ole pikkujutusta, sillä tien auraaminen on aina huomattavasti työläämpää kuin valmista tietä pitkin kulkeminen.

Erityisesti minua puhuttelee Jani Toivolan avoimuus ja halu jakaa vaikeitakin kokemuksia. Itse asiassa minua hieman kammottaa hyvin sulkeutuneet ihmiset, jotka eivät halua antaa oikein mitään itsestään. Joskus saattaa jopa tulla tunne, että mitäköhän kaikkea mustaa heidän päänsä sisällä onkaan, kun he eivät kerro asioistaan mitään. Todellisuudessa kyse saattaa kuitenkin olla esimerkiksi ujoudesta, luottamuksen puutteesta, huonoista jakamiskokemuksista tai tottumattomuudesta omasta elämästä kertomiseen. Vaikenemiseen tietysti pitää jokaisella olla oikeus.

Koska kuuntelin Kirjan tytölleni äänikirjana tapahtui jotakin sellaista, joka ei olisi ollut mahdollista, jos olisin lukenut tämän kirjan. Kävi nimittäin niin, että juuri kun Jani Toivola alkoi kertoa omasta romahduksestaan alkoivat hälytysajoneuvojen pillit soida ja kauppakeskuksessa, jonka läpi olin kulkemassa kuulutettiin, että ihmisiä pyydettiin pysymään rauhallisina ja poistumaan ulkotiloihin. Tämä hälytystilojen yhtäaikaisuus nosti kyyneleet silmiini.

Toivolan analyysi burn outista ja masennuksesta sai minut taas kerran miettimään omia rajojani ja sitä, miten tärkeää olisi ymmärtää, että ei yritä jaksaa niin sanotusti oman jaksamisensa yli. Olen altis tekemään niin. Hyvin usein teen niin myös tämän blogini kanssa tai jos nyt rehellisiä ollaan teen niin melkein jatkuvasti. Vaadin itseltäni uusia tekstejä tiettyyn tahtiin, jonka olen tavakseni ottanut. Tässä on hyvä huomata, että nämä vaatimukset ovat 100 %:sti itse itselleni kohdistamia. Kukaan muu ei niitä minulta vaadi. Tätä asiaa on selvästi mietittävä vähän enemmänkin.

Peittelemättömän selväsanaisesti haluan todeta, että fanitan Jani Toivolaa. Hänen ajattelunsa on tarkkaa ja lähestyttävää ja hänellä on kyky kirjoittaa niin, että hänen ajatuksensa siirtyvät matkaeväiksi lukija (kuulijan) reppuun. Lopuksi haluan vielä lähettää sekä terveisiä Ailille että lausua Jani Toivolalle supersuuret kiitokset siitä, että hän jakoi elämäänsä kanssani.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

"I should be blank" - Meena Kandasamy: When I hit you


Feminismivaroitus! Ihan vaan sen takia, että et pääse sanomaan, että jotenkin ovelasti olisin sinut huijannut lukemaan kirjasta, joka on täynnä feminismiä.

Meena Kandasamyn When I hit you on ensimmäinen lukemani vuoden 2018 Women's Prize for fiction -kilpailun ehdokaskirjoista (ks. koko ehdokaslista täältä). Kandasamy (s. 1984) on intialainen feministi, kirjailija, kääntäjä ja aktivisti.

Kun lisäsin Kandasamyn kirjan lukemieni kirjojen listalle Goodreads-palvelussa huomasin, että sen koko nimi kuuluu When I hit you Or, A Portrait of the Writer as a Young Wife. On kummallista, että lukemassani kirjassa tätä alaotsikkoa ei mainita lainkaan, vaikka se on vahva feministinen silmänisku James Joycen teokselle A Portrait of the Artist as a Young Man (1916, suom. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta).

Kandasamyn romaanin kannet ovat keskenään hyvin erilaisia ja asiaa havainnollistaakseni olen ottanut tähän postaukseen mukaan vaihtoehtoisia kansia.

When I hit you on autofiktiota, jossa Kandasamy kertoo omasta väkivaltaisesta avioliitostaan ja kirjailijaksi tulemisestaan. "Nuoren vaimon kirjailijamuotokuvan" keskeisenä teemana on teoksen päähenkilön aviomiehen yltiötoksinen maskuliinisuus, joka purkautuu hänen vaimoonsa ja tämän elämän rajuun ja väkivaltaiseen rajoittamiseen. Se on intialainen Huojuva talo, jossa päähenkilön elämä käy päivä päivältä tukalammaksi hänen miehensä keksiessä yhä uusia tapoja, joilla eristää vaimonsa kodin ulkopuolisesta elämästä ja jossa väkivalta noudattaa sille tuttua yhä raaemmaksi käyvää kehityskulkua.

Kandasamyn romaani on vahvasti kytköksissä intialaiseen kulttuuriin ja sukupuolijärjestelmään, jossa naiselle on hyvin vähän - jos ollenkaan - yhteiskunnallisesti hyväksyttyä tilaa avioliiton ulkopuolella. Kuvaavaa on, että kun päähenkilö vihdoin kykenee lähtemään epäterveestä avioliitosta hänen isänsä luo tästä tapahtumasta erilaisia versioita sen mukaan, kenelle hän siitä kulloinkin puhuu. Päähenkilön äiti taas luo kertomuksen, jossa pääosassa ovat tyttären päässä olevat täit. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kyse on häpeän peittämisestä. Äiti haluaa hiljentää tyttärensä aiheuttaman häpeän luomalla kertomuksen, jossa huomio kiinnitetään tyttären päätäihin.

Äidin kertomus muodostaa lähtökohdan Kandasamyn romaanille, jonka avulla hän haluaa pitää hallussaan tekijänoikeutensa omaan elämäänsä ja estää tapahtumasta niin, että kokemus epäonnistuneesta väkivaltaisesta avioliitosta indeksoitaisiin piiloon seuraavasti: "Head Louse, Ectoparasite, Pediculus humanis capitis" (kursivointi Kandasamyn).

"I should be blank"

Kandasamy kuvaa, miten teoksen päähenkilölle hänen avioliittonsa alkaa näyttäytyä epätodellisena ja enemmän elokuvan kuin elämän kaltaisena. Kaikki hänessä on liian näkyvää hänen miehelleen oli kyse sitten hänen ruumiillisesta tai henkisestä ihmisyydestään. Yksi hänen selviämisen tavoistaan onkin alkaa rakentaa avioliitostaan päänsä sisällä elokuvaa musiikkeineen kaikkineen.

Länsimaisesta näkökulmasta olisi helppo ajatella, että miksi päähenkilö ei vaan lähde. Ei kai se häpeä nyt niin iso juttu voi olla? Kandasamy kuitenkin tekee mahdottomaksi edellisen kaltaisen helpon kysymyksen esittämisen. Lisäksi kyse ei ole pelkästään yksityisen alueelle sijoittuvasta päätöksestä,  vaan avioliittokuvauksen rinnalla kulkee poliittinen narratiivi, jota vasten aviomiehen hylkääminen näyttäytyy myös ideologisena petturuutena. Päähenkilö kuvaa itseään "80-luvun intialaiseksi lapseksi, joka kasvatettiin Neuvostoliiton lastenkirjallisuudella ja lehdillä."

Aviomies pakottaa päähenkilön luopumaan Facebookin käytöstä ja vaatii saada tietoonsa tämän salasanat. Nettiä hän sallii vaimonsa käyttävän vain rajoitetusti ja myös vaimon puhelinnumero menee vaihtoon. Mies monitoroi vaimonsa sähköposteja ja vastailee niihin tämän puolesta. Kaiken tämän hän kertoo tekevänsä vaimonsa parhaaksi.

He deletes the 25,600-odd emails from my Gmail inbox. All at one go. Then, to prevent me from writing to the Gmail help team and having my emails restored, he changes the password to something I do not know and cannot guess. He erases everything on my hard disk.

Kirjoittaminen on päähenkilölle tapa säilyä hengissä. Aviomies ei kuitenkaan hyväksy vaimonsa kirjoittamista ja niin tämä alkaa kirjoittaa tekstejä ja kuvitteellisia kirjeitä, jotka hän deletoi ennen kuin aviomies palaa töistä. When I hit you tuo vakuuttavasti ja järkyttävästi esiin kirjoittamisen voiman ja sen, miten kirjoittamisen tarve ei suostu kuolemaan, vaikka aviomies ei kaihda keinoja pyrkiessään tekemään vaimostaan oman mielensä mukaisen. Jotain symbolisesti erityisen kylmäävää on siinä, että yksi aviomiehen väkivallan välineistä on Macbookin latausjohto, jolla hän kirjoittavaa vaimoaan läimii.

Mutta pahempaa on tulossa. Aviomies on sadistinen narsisti, joka luo uhkauksillaan pelkoa tihkuvan ilmapiirin pariskunnan kotiin.

I will skin your scalp. It will be slow, but I will do a very thorough job of it. It will be very painful, but precision always has its element of pain. 

Ajan myötä mikä tahansa asia saattaa herättää aviomiehen raivon. Kun päähenkilö kertoo tilanteesta vanhemmilleen nämä eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa, vaan patistavat päähenkilöä olemaan kärsivällinen ja pidättäytymään omien mielipiteiden ilmaisusta. Kun päähenkilö päättää olla kokonaan hiljaa on tuloksena kuitenkin aviomiehen syytökset siitä, että vaimo elää päänsä sisällä kaksoiselämää rakastajineen ja hän uhkaa toimittaa vaimonsa mielisairaalaan.

When I hit you on avoimesti feministinen kirja, jossa aviomies näkee feminismin olevan kaiken pahan alku ja juuri. Toksisen maskuliinin näppäryydellä aviomies syyttää päähenkilön feminismiä avioliiton ongelmista. Hänen mukaansa se on vihollinen, joka eristää puolisot toisistaan ja on tekevä päähenkilön elämästä loputtomasti onnetonta.

Your feminism will drive away all the men who come your way. No man stands a chance.

Kandasamyn romaanin lukeminen tekee pahaa ja vielä pahempaa, koska lukijana tiedän, että kyse ei ole pelkästään fiktiosta. Teos herättää niin paljon ajatuksia ja tunteita, että en pysty niitä edes kuvaamaan. Lisäksi haluan välttää länsimaisen ihmisen väkisinkin puutteellista tulkintaa tästä teoksesta ja olen sen vuoksi tyytynyt tässä kirjoituksessa lähinnä esittelemään Kandasamyn romaania.

When I hit you on kaiken muun tärkeytensä ohella muistutus siitä, miksi kirjoittaminen on tärkeää  ja miten valtavaa voimaa siihen sisältyy. Kandasamyn romaanissa kirjoittaminen on päähenkilön vastarinnan pakopaikka, johon aviomies ei uutterista yrityksistään huolimatta pysty täysin murtautumaan. Toinen päähenkilön kannalta olennainen tekijä on, että hän avioliittonsa aikanakin uskoo, että kyseessä on välivaihe hänen elämässään ja että on tuleva päivä, jolloin hän kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Sen kirjan olen nyt lukenut.

Siskoni, jatka kirjoittamista! Vielä tulee aika toinenkin.


Meena Kandasamy: When I hit you (2017)
249 sivua
Kustantaja: Atlantic books





lauantai 14. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista.

"Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi.
[...]
Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.

Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain muuta eli totutusta poikkeava narratiivi iranilaisnaisen elämästä. Onhan näitä tarinoita jo kirjoitettu ja luettu vaikka kuinka, joissa romaanihenkilöt pakenevat maansa hirmuhallintoa. Kun sanon näin, en tarkoita, etteivätkö nämä tarinat olisi tarpeellisia tai että niitä ei enää pitäisi kirjoittaa. Siitä ei ole kysymys. Sen sijaan kysymys on siitä, että Nahid ei sovi ollenkaan siihen kuvaan, joka minulla on tyypillisestä iranilaisesta  naisesta. Tosin ennen tätä romaania en oikeastaan ollut tiennyt tuollaista kuvaa edes omaavani, vaan ikään kuin tajusin sen olemassaolon Bonden romaanin kautta.

En toki ole ajatellut, että kaikki irakilaisnaiset olisi yhdestä puusta veistettyjä. Silti minulle tulee valtavana yllätyksenä kirjailijan tapa kuvata Nahidia.

Nahid on katkera ja ilkeä ja erityisen ilkeä hän on tyttärelleen Aramille. Olimme kerran kasvaakin viiltäväksi kuvaukseksi äiti-tytär -suhteesta, joka jättää varjoonsa itse kuolemankin. Nahid ei ole rakastettava henkilö, eikä syöpädiagnoosi tee hänestä yhtään mukavampaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Hän on itsekäs ja omahyväinen ja odottaa, että maailma ja erityisesti Aramin elämä pyörisi vain ja ainostaan hänen ympärillään. Nahid asettaa Aramille pyyntöjä:

Haluan hänen itkevän, surevan. Haluan hänen surevan minua. En halua, että hän säälii itseään ja suree omaa kohtaloaan. Hän korjaa hedelmät meidän vaivojemme jälkeen. Menetystemme jälkeen. Hän saa kaiken mitä me havittelimme ja mikä oli meille itsestään selvää: vapauden, mahdollisuudet, elämän. 

Bonde romaani ei tarjoa helppoa ratkaisua, jossa Nahidin itsekeskeisyys selittyisi sillä, mitä hän koki kotimaassaan. Nahid on täysiverisen epämiellyttävä ihminen, jonka koko persoona hakkaa palasiksi ajatusta kärsimyksen kyvystä tuottaa kirkkaamman kruunun. Äitiys on Nahidille vankila, elämänpituinen tuomio, josta ei voi vapautua armahduksen kautta. Äidiksi tulo merkitsee Nahidille itsen menetystä. Hän kokee tyttären tunkeutuvan häneen syöpäkasvaimen lailla, eikä tässä prosessissa ole mitään, jota Nahid itse voisi hallita.

Nyt minä olin hän. Nyt minun ruumiini oli vain häntä varten. Se pelotti minua. Se olisi yhtä pitkää piinaa. Hän seuraisi minua koko elämän ajan.
Sellaisista tunteista ei voi puhua kenellekään. Ei naisena eikä äitinä. Rakastan lastani, mutta äitinä oleminen inhottaa minua.

Bonden romaani kyseenalaistaa perusteellisesti ajatuksen, että turvapaikan saaminen länsimaasta olisi happily ever after -ratkaisu. Ei, kaikki on vain toisella tapaa huonosti kuin kotimaassa, jossa sai jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Menneisyys ei jätä rauhaan. Omat moraalista tarkastelua kestämättömät teot piinaavat Nahidia. Hänen elämästään ei ole sankaritarinaksi. Hänen kokemansa ei järjesty kauniiksi kuvioksi, jota katsellessa voisi katarttisesti itkeä. Juuri tässä on Bonden romaanin voima. Se luo uudenlaista ja tervetulleen rehellistä kuvaa siitä, mitä tarkoittaa, kun joutuu jättämään kotimaansa ja muuttamaan ihan erilaiseen kulttuuriseen ympäristöön. Se kyseenalaistaa vaatimuksen kiitollisuudesta uutta kotimaata kohtaan ja kasvattaa katkeruuden mullasta kukkia, joiden ominaislaadusta turvallisissa oloissa eläneen ihmisen on turha uskoa omaavansa asiantuntijuutta.

Olimme kerran on häiritsevä romaani. Se antaa Nahidin kautta maahanmuuttajanaisille oikeuden olla vihaisia, katkeria ja turhautuneita ja näin tehdessään se osoittaa, että he eivät ole mikään erityinen ryhmä, jota pitäisi tarkastella jonkin näennäisymmärtävän viitekehyksen kautta, vaan he ovat kuin sinä ja minä. Niin hyvässä kuin pahassakin.

 


Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (2018)
218 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)


Helmet-lukuhaaste, kohta 1: Kirjassa muutetaan

Kirjailija on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan

torstai 12. huhtikuuta 2018

Rakkauspakkaus - Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Joskus ajattelen, että olisi tosi kätevää olla mies. Voisin olla vaikka puoli vuotta Charlie Sheen, jonka tuntipalkka on 1374 dollaria. Aika kiva liksa siitä, että heittää telkkarissa pari lausetta, joissa inhoaa äitiään.

Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne alkaa koomikkomiesten esittelyllä ja yksi heistä on juuri Charlie Sheen. Strömquist osoittaa, miten nämä miehet - Sheenin lisäksi Tim Allen, "Seinfeld" ja Ray Romano - ovat pistäneet rahoiksi haukkumalla vaimojaan ja äitejään telkkarissa. Että semmonen aktiivimalli. Strömquistin huumorista kertoo paljon, että hän nimittää tätä miesporukkaa Neljän koplaksi, joka on ilmaus, jolla yleensä viitataan kiinalaisten kommunistien johtojengiin.

Nimensä tämä teos on lainannut Walesin prinssi Charlesilta, joka onkin hyvä esimerkki miehestä, joka ei ymmärrä naisista tuon taivaallista. Jokaisella tietysti on naismakunsa ja toisilla se nyt vaan sattuu olemaan huonompi kun toisilla.

Strömquist jatkaa purkamalla läheishoivan sukupuolittuneisuutta. Naisena olemisessa on se riski, että voi käydä kuten Nancy Reaganille - kaikkien omaishoitajien keulakuvalle - joka joutui läheishuolehtimaan Ronaldista vuosikaupalla. Koska normin mukaan miehen kuuluu olla avioliitossa naista vanhempi, seuraa siitä loogisesti, että mies on tilastollisesti ottaen naista suuremmassa vaarassa ajautua naisen hoivattavaksi. Sitten taas naisten kannalta tilanne on sikäli kiva, että heillä on hyvä tsäänssit voittaa pääpalkinto "Hoivaa miestä -MM-kisoissa." Strömquist kertoo Nancyn saaneen tuon palkinnon.

Miehille Strömquist tarjoaa hoivakysymyksen suhteen kullanarvoisen vinkin nimeltä "Tee niin kuin Ingmar Bergman". Se tarkoittaa, että jos vaimosta tulee hoivattava kannattaa ottaa kuvioon toinen nainen, joka huolehtii ensimmäisen naisen hoivaamisesta. Näin miehen energia voi virrata entiseen malliin vapaana ja hän voi keskittyä tekemään taiteellisia tai muita suurtekoja.

*

Mitä pitäisi tehdä, jotta maailma olisi sukupuolisesti vähemmän vinoutunut? Strömquistin sarjiksen perusteella avainasemassa on kasvatus. Ne prosessit, joiden kautta "tytöt" ja "pojat" sosiaalistetaan yhteiskunnan hyväksymiin sukupuolirooleihin. On jo herätty siihen, että on varsin pölvästiä, että lelut on eroteltu sukupuolen mukaan. Itse esimerkiksi olin lapsi, joka tykkäsi pelata autokorttipeliä ja pöytälätkää sekä leikkiä paperinukeilla. Jos minut olisi viety lelukauppaan en luultavasti olisi tiennyt, kummalta hyllyltä minun olisi pitänyt poimia leluni, jotta olisin tehnyt tämän poimimisen oikein.

Lapset itse on kyllä aika hakoja pitämään kiinni siitä, mitkä on tyttöjen ja mitkä poikien juttuja. Vaikka heillä ei tällaista tietoa syntymässään ole ja vaikka sitä ei heille kotona tarjottaisi niin päiväkoti viimeistään onnistuu tässä asiassa keskimäärin varsin hyvin. Myöhemmin tämän asian hedelmiä pääsee nauttimaan parisuhdeongelmien kautta. Älkäämme siis unohtako kasvatuksen ennaltaehkäisevää voimaa.

Whitney Houstonin ja Bobby Brownin parisuhteen kautta Strömquist naulaa parisuhdeteesit rakkauden seinään sellaisella osuvuudella, että tätä osiota lukiessani suoranainen kellojen armeija kilkatti päässäni ja samalla muutama aiemmin epämääräiseltä hötöltä tuntunut juttu sai selityksensä. Kun tämä koko keskustelu on vielä puettu Houstonin I will always love you -biisin sisälle vaikutelma on vähintäänkin sama kuin jos katolta putoaisi jääpuikko niskaan heinäkuussa. Strömquist näyttää, miten tarve saada hyvitystä, viha, myötätunto ja syyllisyys kutovat verkon, jossa ihmissuhteessa pahoinvoiva räpiköi kuin koipensa loukannut hämähäkki. Tämä osio kannattaa ehdottomasti lukea, sillä sen avulla voi muutamassa minuutissa päästä käsiksi niihin vekkuleihin mekanismeihin, jotka ohjaavat parisuhteita. Tunnistin nuoremman itseni pitkälti Strömquistin Whitney-kuvauksesta. Se tuntui kamalalta. Se tuntui tarpeelliselta. Se selitti monta juttua.

Strömquist kertoo, miten rakkausavioliiton keksiminen oli loistava tapa pönkittää miesten seksuaalista omistuoikeutta. Kun rakkausavioliiton käsite imaisi itseensä miesten seksuaalisen omistusoikeuden, oli seurauksena moraalinen takapakki, jonka myötä miesten "luontaisoikeuksien" haastamisesta tuli entistä vaikeampaa. Ovelasti patriarkaatti sai tilanteen kupsautettua niin, että naisista tuli oman siveytensä moraalinvartijoita, koska heidän ainoa valuuttansa oli seksi. Tämän vuoksi naisen oli pidettävä seksistä hyvää huolta ja oltava tarjoamatta sitä ennen avioliittoa, koska niin tehdessään he olisivat tulleet "devalvoineeksi oman valuuttansa." Aika hyvin patriarkaatti on vetänyt tässäkin asiassa. Siitä huolimatta nolla pistettä heille.

Myös rakkaussuhteen muodostamisen anatomia ja sen "toisteiset käytösmallit " eli "sosiaalisen konstruoinnin rituaalit" Strömquist käy läpi huumoria purskautellen. Lisäksi hän kuvaa, miten maallistuneessa yhteiskunnassa rakkaus on pitkälti ottanut uskonnon paikan. Tämä oli erittäin avaava osio ja näkökulma, jota en aiemmin ole tullut oikestaan edes ajatelleeksi. Ylipäänsäkin Prinssi Charlesin tunne sisältää monia rakkauden mekaniikkaan liittyviä oivalluksia, joiden lukija voi - jos uskaltaa - antaa resonoida vasten omia kokemuksiaan rakkaussuhteista.

*

Mä ottasin ton 175 senttisen, jolla on ruskeet hiukset ja merenvihreet silmät (=kuvitteellinen repliikkini kaupassa).

Edellisen lauseen keksin viittaamaan Strömquistin esille tuomaan Jürgen Harbermasin ajatukseen, että kulutusyhteiskunta tekee myös ihmisistä shoppailukohteita. Tämä näkyy ihan puheenkin tasolla siinä, miten taloustermit ovat uineet osaksi ihmissuhdepuhetta, vrt. me investoimme ihmissuhteisiin ja kun olemme ilman suhdetta olemme vapailla markkinoilla. Hmm. Voi pahus, kun lopettivat ton meidän lähi-Siwan.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Tai ylipäänsä miehiin. Usein miehiin rakastumisesta seuraa kaikenlaista säätöä, jota ei millään jaksaisi, mutta silti kuvio toistuu yhä uudestaan. Edellisellä en tarkoita, että samansukupuoliset suhteet tai suhteet, joissa jompikumpi/molemmat ovat sukupuolettomia olisivat vapaita ko. säädöistä, mutta näistä jutuista Strömquist ei valitettavasti puhu mitään. Naisten rakastumista miehiin Strömquist selittää sillä, että naisilla on tarve saada vahvistusta itsetunnolleen ja parhaiten sitä saa tyypiltä, jolla on yhteiskunnassa hyvä valta-asema ja arvostus. Nämä tyypit on useimmiten miehiä.

Strömquist lainaa Anna G. Jonasdottiria, jonka mukaan patriarkaatin käyttövoima on naisen ja miehen parisuhteessa. Noin ylipäätänsäkin Strömquist keskittyy Prinssi Charlesin tunteessa heterosuhteisiin ja se, että huomioni kiinnittyy tähän asiaan nyt ihan erityisesti johtuu varmasti osin siitä, että olen juuri lukenut kirjan Näkymätön sukupuoli, joka on hyvällä tavalla herkistänyt näkemään sukupuolen ulottuvuuksia ja identiteetin muodostamisen prosesseja tämän käsitteen ulkopuolella. En voi vaatia, että Strömquist laajentaisi käsittelytapaansa useammat sukupuolet tai sukupuolen ulkopuolelle sijoittuvat identiteetit huomioon ottaviksi, sillä se tuntuisi vähän samalta kuin jos vaatisin, että Kontulan pitää sijaita Turussa. Toisaalta sitten en voi täysin työntää sivuun ajatusta, että leikkisän ja terävän ironiansa kautta Strömquist tulee paitsi osoittaneeksi, miten hölmöjä kategorioita Nainen ja Mies ovat myös paaluttaneeksi niitä. Hämmennykseni tämän asian kohdalla on melkoinen. Huomaan toivovani, että muut sukupuolet olisivat päässeet tässä teoksessa esiin edes heterosuhteisiin kirjoittuneiden valta-asemien haastajina. Strömquistin blenderi kun sattuu olemaan niin tehokasta laatua, että sukupuolia ja -puolettomuuksia sinne mahtuisi vaikka kuinka.

Edellistä kappaletta ei tule tulkita niinkään kritiikiksi Strömquistiä teosta kohtaan kuin osoitukseksi siitä, miten hallitsevassa asemassa kategoriat Nainen ja Mies edelleen yhteiskunnassamme ovat. Prinssi Charlesin tunnetta lukiessani koin totta tosiaan useita riemukkaita oivalluksen hetkiä ja sain uusia näkökulmia siihen härdelliin, jota rakkaudeksi kutsutaan. Strömquist on hauska ja vakava niin mainiosti yhteensekoitetussa suhteessa, että näitä kahta ei voi toisistaan erottaa edes virkavalta.



Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (2017)
Ruotsinkielinen alkuteos: Prins Charles känsla (2010)
Suomentanut: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko


Kiitos kirjasta Sammakolle ja terveisiä Turkuun!




maanantai 9. huhtikuuta 2018

Me olemme tämä romaani - Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa.

Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta kirja ei lepää pelkästään edellä mainittujen seikkojen varassa, vaan Anyuru hyödyntää näkökulmia erittäin onnistuneesti ja itse tarinaa rikastuttavasti.

Anyurun romaani käynnistyy kuvauksella terrori-iskusta. Sarjakuvakaupassa esiintyy muslimeista pilapiirroksia tehnyt Göran Loberg ja kesken hänen haastattelunsa paikalle astuu kolme uskonsoturia eli Amid, Nour ja Hamad. Tarina kulkee sekä nykytasolla, että tulevaisuuden tasolla, ja teoksen takakannessa sitä kutsutaan dystopiaksi. Itse pidän teoksen nimittämistä dystopiaksi yksinkertaistuksena ja tämän määrittelyn rinnalla luin sitä myös skitsofrenisena tapauskertomuksena. Nour nimittäin sairastaa skitsofreniaa ja kertoo tulleensa nykymaailmaan tulevaisuudesta. Hän kirjoitta tarinaansa, jonka hän antaa hänen luonaan sairaalassa vierailevan kirjailijan luettavaksi.

Kirjoitan sinulle, jolla on vielä sanoja kuvaamaan sitä minulle sinulle tapahtuu ja jonka koko maailma on sulkeutunut minun maailmani sisälle.

Anyurun romaania olisi houkuttavaa tulkita niin, että kyse on Nourin kokeman kidutuksen synnyttämistä aikasiirtymäfantasioista. Ehkä niin on, mutta yhtä lailla se palautti mieleeni filosofi Nick Boströmin, joka on esittänyt, että maailma, jossa elämme on tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio. Tämä ajatus, jota ensimmäisen kerran pohdin kirjoittaessani Leena Krohin romaanista Hotel Sapiens, tarjoaa haastavamman näkökulman Anyurun teokseen. Eri aikatasojen mahdollistamisen kautta Anyuru sekä näyttää nykymaailman  tulevaisuudesta käsin, että antaa meille mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Ajan luonne ruumillistuu Nourin kautta.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan lopu.

Anyurun ajallisten ulottuvuuksien kautta luoma rakennelma on nerokas ja se päästää meidät katsomaan Ruotsia, jossa asiat eivät ole todellakaan hyvin, vaan ihmisiä kategorisoidaan ja eristetään turvallisuusluokituksen mukaisille vyöhykkeille. Kaikkien ei-ruotsalaisiksi määriteltyjen on allekirjoitettava kansalaissopimuksia, pidettävä jatkuvasti mukanaan passia ja kuka tahansa voi kännykkäsovelluksen avulla tarkistaa passinumerolla, onko kyseinen henkilö valtiovihollisten listalla.  Kieltämättä välillä on vaikea sanoa, viittaako Anyurun romaani enemmän menneisyyteen vai tulevaisuuteen.

Teos on kompleksinen ja antaa lukijalle runsaasti tilaa tulkita. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen vaikea. He hukkuvat äitiensä kyyneliin käsittelee mitä ajankohtaisinta aihetta eli nuoren ihmisen radikalisoitumista ja yhteiskunnan kipuilua eri kulttuuristen identiteettien törmätessä yhteen.  Lisäksi teos on kirjoitettu siinä kuvatun maailman sisältä. Johannes Anyuru on uskonnoltaan muslimi ja taustaltaan ruotsalaisugandalainen ja kirjasta tuleekin vahvasti vaikutelma, että hän todellakin tietää, mistä hän kirjoittaa. Teos ei vähimmässäkään määrin saarnaa, eikä vetoa keinotekoisesti lukijan tunteisiin, vaan näyttää kylmäävän hallitusti erään mahdollisen tulevaisuuskuvan.  Vaikka aihe tarjoaisi oivat mahdollisuudet väkivallalla mässäilyyn Anyuru ei niin tee, vaan rankimmatkin teoksessa olevat kuvaukset ovat täysin itse tarinasta käsin motivoituneita.

Anyuru vetää minut lukijana mukaan kertomaansa kysymättä siihen lupaa. Erityisesti esiintulevat näkemykset siitä, että jokainen, joka esimerkiksi katsoo kidutuksesta tehtyä videota on sen katseen osa, joka on osa itse kidutusta, saa aikaan tunteen, että tekee mieli laittaa silmät kiinni.  Edellisestä johdun miettimään, että terroristit haluavat huomiota. Lehdistö taas suorastaan kilpailee sen huomion antamisesta heille ja jokainen, joka lukee terrorismista kirjoitettuja juttuja ja katsoo siitä tehtyjä dokumentteja tavallaan muuttuu osaksi terrorismin verkostoa. Ei ole mitään neutraalia ulkopuolisen tarkkailijan positiota, eikä mikään lakkaa olemasta sillä, että emme katso.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin lävistää koko yhteiskunnan. Se on nuoli, jonka kärki painuu ihosta läpi odottamatta, että kiltti sairaanhoitaja ensin desinfioi ihon. Se on järkyttävän hieno kuvaus, jonka monipuolisuus saa häntäluun tärisemään. Todellakin, tämä on romaani, jossa ei ole mitään liikaa ja josta ei mitään puutu. Tämä on romaani, joka olemme me.



Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (2018)
303 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja. S&S

Kiitos teoksen ennakkokappaleesta


Romaani voitti August-palkinnon vuonna 2017. Kirjailija on myös tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan






lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ihmeellistä lumoa - Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Älä nyt vaan kysy, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon kuin pidin, sillä en osaa vastata. En nimittäin osaa viehätystäni oikein perustella edes pääni sisällä saati että saisin sen naputeltua julki.

Itse asiassa tajusin jotain hirveän oleellista eilen illalla, kun just olin nukahtamassa, mutta en sitä ajatustani ruvennut kirjaamaan ylös, kun funtsin, että sellasen kuningatarajatuksen ihan varmasti muistan vielä seuraavana aamuna. Arvaat varmaan, miten kävi. Niin ja huijasin vähän tossa edellä, kyllä mä tiedän muutaman jutun, jotka sai mut niin tähän kirjaan ihastumaan.

Eeva Turusen romaanilla on huomiota kiinnittävä nimi:  Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Ensimmäinen yllätys oli, kun kirjaan tarttuessani huomasin, että kyseessä ei olekaan romaani, vaan seitsemän kertomuksen kokonaisuus. Tykkään lyhytproosasta, joten asia ei haitannut minua tippaakaan ja sitä paitsi olen erityisen kiintynyt lukuun seitsemän. Romaanin taiteessa Milan Kundera juttelee luvuista ja muistelisin, että hän puhuu jotakin numeron 7 erityismerkityksestä tai ainakin siitä, miten faitissa parilliset vs. parittomat jälkimmäiset voittaa aina. Kuten yleensäkin saatan myös muistaa väärin.

Toinen yllätys oli kun ensimmäisessä kertomuksessa tapaan neidit K. ja N. Olin tietenkin odottanut etukäteen, että ensimmäinen tapaamani henkilö olisi Neiti U. Hänen tuloaan framille jouduin odottamaan aina kolmanteen kertomukseen asti, joka erosikin muista kertomuksista siinä, että Neiti U:n ihmissuhdehistoria koostui kuvauksista pojista, joita hän oli joskus deittaillut. Muutoin ihmissuhteet ovat tässä kirjassa samansukupuolisia. Tosin toiseksi viimeisessä kertomuksessa, joka on nimeltään Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on päähenkilönä neitiherra, joka nimityksenä viittaa siihen, että hän kenties asemoi itsensä binäärisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolelle. Asian todellisen perän toki tietää vain neitiherra itse. Ilmaisu "samansukupuolinen" saattaa myös olla ainakin osin harhaanjohtava, sillä tässä teoksessa sukupuoli ei ole mitään kiveen kaiverrettua.

Heidän siinä työskennellessään Neiti N sanoo Minulle kasvaa parta. Neiti N ajattelee: sukupuoleni vaihtuu ajan saatossa vaivihkaa. 

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on muodoltaan teoksen kokeellisin kirjoitus, jossa Turunen hyödyntää erinäisiä typografisia ratkaisuja. Tässä tarinassa kritisoidaan esimerkiksi sukupuolen merkitsemisen rasti ruutuun -käytäntöjä tarjoamalla vaihtoehdoiksi koira, kettu ja apila. Turunen tarkastalee myös ihmisten välisen kanssakäymisen valheellisuutta sekä ihmisen minäpuheen vaikutusta itsetunnolle ja sen muuttamisen mahdollisuuksia.

Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta.

Vaikka Turusen teoksessa on seitsemän eri kertomusta on kaikissa niissä päähenkilö, joka vaikuttaa pitkälti yhdeltä ja samalta ihmiseltä. Juttelin tästä kirjasta Tekstiluolan Tuomaksen kanssa ja hän heitti ilmaan ajatuksen, että tämä on episodiromaani ja hän saattaa hyvin olla oikeassa. Kuinka tahtoonsa Turusen romaanin päähenkilö tekee äärest tarkkoja havaintoja maailmanmenosta ympärillään. Aivan riemastuttavan briljantti on esimerkiksi teoksen viimeisessä kertomuksessa esitetty ihmissuhteen kaaren kuvaus iltapalaleivässä tapahtuvien muutosten kautta. Siinä missä aluksi on esteettisesti tarjolle pantu leipä huolellisesti aseteltuine lisukkeineen on suhteen edetessä jäljellä vain "toisesta huoneesta kantautuva huuto siellä on leipää, ostin, voit ottaa, ai niin se jäkin töihin joten on vain näkkileipää, jos sitäkään" (kursivointi Turusen).

Kertomusten päähenkilö on usein vähän eksyksissä itsensä kanssa, epävarma ja ujo, mutta enemmän kuin edellisiä hirmun rakastettava. Jos nyt ottaisin suhteellisen banaalisti ottamisen riskin ja jonka nyt päätin ottaa, niin voisin sanoa, että minun sydämessä lämpimästi läikehtii kun luen tämän henkilön tavasta olla maailmassa. Minulle tulee olo kuin olisin vauvalinnun lähivanhempi ja haluaisin kriisikirkua kaikki kamalat asiat pois hänen tieltään. Tosin niin ei pidä tehdä, koska se tarkoittaisi, että on curling-vanhempi ja se ei ole jälkikasvun kannalta hyvä juttu lintujenkaan maailmassa.

Kun edellä kirjoitin "kriisikirkua" se oli vihje siitä, mistä aion seuraavaksi puhua, vaikka sitä et tietenkään vonut vielä edellisen kappaleen kohdalla tietää. Mutta siis kieli. Turusen tapa käyttää kieltä on täysin omaääninen ja aivan lumoava. Hän muodostelee juuri sen tyylisiä yhdyssanoja kuin "kriisikirkua" ja tekee sen tavalla, jossa huomio kiinnittyy kielen nerokkuuteen ja samanaikaisesti kieli luo elokuisen kasteaamun raikkaita yhteyksiä kuvaamiensa asioiden välille. Turusen teksti on tavallaan hyvin yksinkertaista, mutta se on sitä tavalla, joka kasvaa oman yksinkertaisuutensa yli niin että lopputulos on useammankertaista. Näin kielellisesti lahjakasta romaania ei tule ihan joka yö vastaan.

A:lla ja B:llä on kutakuinkin sama museokävelyvauhti

se helpottaa; molemmat ovat yleiskuvaetenijöitä, eivät syventyjätuijottajia

Yhdessä Neiti U:n kertomuksista tulee ilmi, että päähenkilö on arkkitehti ja kun kirjailijan esittelytiedoissa mainitaan myös hänen olevan ammatiltaan arkkitehti ei voi välttää näkemystä, että tässä teoksessa on paljon kirjailijaa itseään. En silti, kuten yleensäkään, halua lähteä tarkastelemaan kirjallista teosta ns. kirjailijanäkökulman kautta vaan otin tämän asian esiin siksi, että kun tunnen niin suurta läheisyyttä kirjassa esiintyvää henkilöä kohtaan niin se saattaa tarkoittaa, että tunnen suurta läheisyyttä itse kirjailijaa kohtaan. Toivon, että se on hänelle ok.

Neiti U:ssa elämä näyttäytyy kysymysten sarjana ja vastausten vähyytenä. Mitä tulee teoksen muotoon on joka toinen kertomus kirjoitettu ns. tavalliseen malliin ja joka toinen taas muodossa rivillinen tekstiä - tyhjä rivi - rivillinen tekstiä - tyhjä rivi (ks. lainaus edellä). Tämä ilmavuus tulee tarpeeseen, sillä muutoin tämä teos olisi vaarassa olla niin tiheä, että lukeminen saattaisi käydä liian klaustrofobiseksi.

Turunen kuvaa herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Kaikkia niitä isompia ja pienempiä hankauksia ja määrittämisen paikkoja, jotka ihmissuhteessa on jollakin tapaa ratkaistava, jos sitä haluaa jatkaa.

Neiti U:n seurassa tulee puhdistautunut olo ja sitä lukiessani koen, että muutamat omatkin häpeän ja epävarmuuden tunteeni tulevat sanoitetuiksi ja hyväksytyiksi. Teoksena Neiti U. asettautuu kokeellisen kirjallisuuden sateenkaarivarjon alle ja on vakuuttava osoitus Turusen tavasta luoda kirjallisuutta, johon lukijana uppoan kuin säkkituoliin, josta ei ole kiirettä nousta ylös. Neiti U. saa minut uskomaan hippasen enemnmän ihmiseen ja sitä uskoa olenkin viime aikoina kipeästi kaivannut.

Tässä vielä lopuksi tollasia pisteitä, joiden päälle on näkymättömällä kirjasimella kirjoitettu tätä teosta vuolaasti kehuvia sanoja .................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................



Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
210 sivua
Kustantaja: Siltala