lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sinéad Gleeson: Constellations


Miten rehellisesti ihmiset puhuvat kirjoista?

Tämä kysymys mietityttää erityisen paljon nyt, kun olen saanut päähäni, että kirjoitan Sinéad Gleesonin esseekokoelmasta Constellations niin rehellisesti kuin osaan.

Ai helppo tehtävä? Kertoo vaan, mitä mieltä on.

Entä jos hävettää olla sitä mieltä mitä on? Entä jos on itsensä kanssa useampaa mieltä yhtä aikaa? Entä jos omat mielipiteet eivät ole ns. salonkikelpoisia?





Irlantilaisen Sinéad Gleesonin esseet käsittelevät pääosin sairastamista, kipua ja hänen kokemuksiaan terveydenhuollosta. Goodreadsissä sille on annettu enimmäkseen 4 tai 5 tähteä. Kyseessä on siis teos, josta useimpien kuuluu pitää.

Lukemiseni alkaa hyvissä merkeissä ja luen ensimmäiset 100 sivua kuin huomaamatta. Ihailen, miten Gleeson sanallistaa oman kehonsa ja kaiken sen kokeman kivun ja siihen kohdistetut hoitotoimenpiteet. Mietin, miten ihmeellinen naisen keho on, kun se kaikkea muuta kuin täydellisesti toimivanakin kykenee suoriutumaan raskaudesta.


Vaan käy niin, että huomaan kyllästyväni.
Lukeminen muuttuu hitaaksi.
Sinnittelen.
Huomaan ajattelevani enemmän omia reaktioitani kuin sitä, mistä Gleeson kirjoittaa.


Constellations on tärkeä kirja. Varmasti on. Sen tärkeyttä ei vähennä tai lisää se, mitä mieltä juuri minä siitä olen. Sitä paitsi en ole sitä mieltä, että Gleesonin teos olisi huono. En lainkaan. Hän kirjoittaa tarkasti ja läheltä ja itseään säästämättä. Hän kirjoittaa tavalla, joka varmasti saa monen naisen painamaan tämän kirjan rintaansa vasten ja kokemaan, että kerrankin joku kirjoittaa niin, että omatkin tunteet ja kokemukset tulevat sanoitetuiksi.




Kaiken loputon kehollisuus kietoo immanenssinsa ympärilleni.
Tukahduttaa.
Ahdistaa se, mitä luen.
Ahdistaa se, mitä tunnen.
Ahdistaa se, että en pysty olemaan tästä ahdistuksesta hiljaa.

Jos en nyt kykene, kuten tilanne näyttää olevan, suurempaan empaattisuuteen Gleesonin kertoman kanssa olen huono ihminen. Erityisesti huono nainen ja superhuono feministi.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin osoittaa muunkinlaisen kirjallisuuden kuin sotakirjallisuuden tärkeys? Mikä voisi olla kirjallisuuden kaanonia murtavampaa kuin rehellisesti ja taitavasti reflektoida omaa elämäänsä, kuten Gleeson tekee?



Gleeson on sairastanut paljon. Syönyt kourakaupalla kipulääkkeitä. Olen roisto, kun en intoudu kehumaan tätä teosta ylitsevuotavaisesti. 

Puolustuksellinen oljenkorteni on Emilie Pine ja hänen esseekokoelmansa Notes to Self (suom. Tästä on vaikea puhua, Atena). Näitä kahta kirjaa ei olisi pitänyt lukea niin peräkkäin kuin minä ne luin. Koska sekä Pine että Gleeson kirjoittavat osin samoista teemoista Gleesonin esseet kärsivät siitä, että olin lukenut Pinen esseet ensin.


Sellainenkin ajatus tulee, josta en ole kovin ylpeä. Taas tätä samaa.


Silti ja ehdottomasti tätä samaa - tätä naiskehollisuutta - on tärkeää tuoda esiin yhä uudestaan.

Kenenkään kirjailijan tehtävä ei ole kirjoittaa juuri minulle. Tai sinulle. Tai sinun tai minun naapurille. Siis kirjailijat jatkakaa kirjoittamista kuukautisista ja naisten kehoista, vaikka minä taidankin nyt nousta kärryiltä ja jatkaa matkantekoa kohti polkuja, joilla kärryt eivät mahdu kulkemaan.


Teoksensa loppupuolella Gleeson kirjoittaa Irlannin aborttilainsäädännöstä ja se jos mikä on luettavaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn.

Vuoden 1980 jälkeen 150 000 irlantilaisnaista on lähtenyt kotimaansa ulkopuolelle abortintekomatkalle. Irlannin lainsäädäntöön saatiin muutos vasta kaksi vuotta sitten. Siihen asti oli muiden kuin naisen itsensä oikeus määrätä ja määrittää, miten naisen kehoa kohdellaan.

On varsin vituttavaa, miten naiskeho on se paikka, jonka oikeuksiin pyritään kajoamaan heti, kun konservativismi pääsee enemmän valtaan. Taistelu ei ole ohi.




Kun kysyn, miten rehellisesti muut ihmiset kirjoista puhuvat, saan vastaukseksi lähes poikkeuksetta, että he kertovat rehellisen mielipiteensä ja vain ja ainoastaan rehellisen mielipiteensä so help them God.*

Minä taas kompastun rehellisyyden kanssa useasti. Minusta on paljon helpompaa pikkasen tai joskus pikkasen enemmänkin viedä näkemystäni positiiviseen suuntaan. Ei niin, että varsinaisesti valehtelisin, mutta niin, että tuon enemmän esiin teoksen positiivisempia puolia.

Ja myös niin, että jos kyseessä on teos, jota arvostavat ihmiset, joiden näkemystä itse arvostan on minun paljon vaikeampi sanoa, että juu ei, en tykännyt teoksesta ollenkaan. Se tuntuu samalta kuin sanoa ääneen, että olen liian tyhmä tajutakseni kyseisen teoksen hienouksia.

Onko kirjan hyvyys mielipidekysymys?

Ei ole. On lukematon määrä hyviä kirjoja, joita esim. minä en jaksa lukea, vaikka olenkin vakuttunut niiden hyvyydestä an sich. Constellations on ainakin neljän tähden kirja, jos maksimitähtimäärä on viisi. Nämä tähdet vaan ovat yleistason tähtiä, eivät henkilökohtaisia tähtiäni.




Mihin unohtui Sinéad Gleeson?

Otan tähän sitaatin niin Sinéad pysyy matkassa mukana. Kyse on hänen potiluutta (tämä ei kyllä ole sana, yritetäänpä uudestaan) potilaan asemaa koskevasta pohdiskelustaan.

A patient is not a person.
    A patient is a medicalised version of the self.
    A patient is a hospitalised double of the body.
   To become a patient is an act of transmutation, from well to sick, liberated citizen to confined patient.

Foucault tykkäisi tulla tähän, mutta ehkä joku toinen kerta. Sorry.



Vuosien myötä on käynyt yhä enenevässä määrin niin, että kirjoitan omia juttujani sen sijaan, että pitäytyisin kirjoittamaan siitä teoksesta, jonka nimi on mainittu tekstini otsikossa.

Saan tehdä niin.

Blogi on ainoa paikka, jossa saan olla täysin yksinvaltias. Se voi johtua siitä, että kun kirjoitan kirjoista kirjoitan yhtä lailla itseäni. Edellisen lauseen loppuosan olen tainnut lainata Deborah Levyltä, vaikka ensin ajattelinkin sen olevan Peter Sandströmiltä. Se taas johtunee siitä, että Levyn kirjaa The Cost of Living lukiessani mietin myös Sandströmin kirjaa Äiti marraskuu.

Koska autofiktikto ja muita yhteisiä juttuja näiden kahden välillä.




Darlingseja ei ole pakko tappaa.




En erityisemmin pidä kuukautistaiteesta. Saako tämän sanoa ääneen? Olenko vähemmän sisterhood is powerful -ihminen, jos kerron, että kuukautistaide ei ole mun juttuni. Ai miksi? Jos sanoo jotakin on tiedettävä, miksi niin tekee.

Se liittynee naiskehollisuuden korostamiseen. Miksi sitä pitää erityisesti korostaa? Miksi sitä ei pitäisi erityisesti korostaa? Olenko kehokammoinen? Siis minä, joka aina suurella innolla luen kehoa (oikeasti tykkään enemmän sanasta ruumis, mutta sitä ei kai (?) kuulu nykyisin käyttää) käsitteleviä tekstejä.

Okei. En ole niin kiinnostunut naisten kehoerityisyydestä, vaan enemmän kehon ja vallan välisistä suhteista, johon tietysti myös kuukautistaide liittyy.

Um-pi-ku-ja.


Onko tämä sukupuolikysymys? Mitä jos Gleeson olisi mies? Suhtautuisinko hän teokseensa toisin? Jos mies kirjoittaisi lonkkavaivoistaan, leikkauksistaan, leukemiastaan, kivuistaan? Varmasti silloin kärsisin tekstin mieserityisyydestä. Olen hankala.




Nyt taisin keksiä.


Ei voi olla totta vaikka onkin totta, että juuri nyt tässä hetkessä tätä kirjoittaessani keksin, mistä saattaisi olla kysymys.

Naiskehollisuuden korostaminen väkisinkin lujittaa sukupuolikategorioita eli vahvistaa juuri sitä luokittelua, jota haluaisin murtaa.

Onko näin?

En jaksa tätä tekstiä enää ja sen vuoksi lopetan sen tähän.




Sinéad Gleeson: Constellation. Reflections from Life
245 sivua
Picador (2019)


*Tein asiasta pienen gallupin Instagramissa ja sen mukaan 5/6 puhuu kirjoista aina rehellisesti



sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään

Keskellä Matti Kangaskosken runokokoelmaa Johdatus pimeään asuu Marlon Brando, joka tässä yhteydessä tunnetaan paremmin nimellä Walter E. Kurtz.

Joseph Conrad kirjoitti sydämen pimeään ja Francis Ford Coppola muutti sen Ilmestyskirjaksi. Nyt.

Siellä me ollaan: Pimeyden sydämen pimessä ytimessä. Sinne Matti Kangaskoski on meidät taitavasti johdattanut ja sieltä hän johdattaa meidät myös pois.



Kokoelman aluksi runon puhuja paikallistaa itsensä osaksi maailmaa ja näin tehdessään osoittaa, miten se mitä ympärillämme on ja miten me olemme ympärillämme olevan osa ei ole ilmiselvää tahi yksinkertaista, vaan perustuu erinäisille sovituille tavoille, jotka olemme sisäistäneet niin, että usein emme tule niitä edes ajatelleeksi.

Kaikki mikä on jotenkin on ollessaan vain eräs toteutuma tai paremminkin toteutumaksi uskottu ja luotettu. Ollessaan kuten se mikä on, sen oleminen peittää sen, että se voisi olla usealla tavalla toisin. Jokin vaihtoehto on tullut vallitsevaksi, kuten kertomus siitä, että luomisen päätteeksi tuli valo. Olisi voinut tulla pimeys tai mikä tahansa tuhansista valon ja pimeyden väliin jäävistä sävyistä. Olisi voinut tulla jotain parempaa tai jotain vielä paljon huonompaa. Jostakin syystä sitä, joka tuli, kutsuttiin valoksi. Sopimuksenvarainen nimitys sekin.

Johdatus pimeään on itsestään tietoista runoutta, johon yhtyy sen itseyden tiedostamattomuus. Julki tuotu ja julki tuomaton. On se, mikä näkyy ja näkyväisen takainen. Jälkimmäistä on enemmän.

Kangaskosken runot sisältävät paljon sen laatuisia huomioita, jotka tekevät minulle kotoisan olon. Tätä kokoelmaa lukiessani olen vähemmän yksin. Nämä runot harjaavat ulkopuolisuuteni takkuja ja ovat kuin ystävä, jonka lohduttavan viileästä kädestä saan pitää kiinni ja unelmoida, että ottaisimme sormemme ja nostaisimme ne kappelin kattoon, jossa ne kohtaisivat toisensa.



Jos olisin yksin maailmassa, minua ei olisi.


Olla. Ole-massa. Olla massassa olemassa. Olla Ole-massassa.


Johdatus pimeää näyttää maailman perusteet. Näin tämä systeemi on rakennettu. Tässä kohtaa sitä on halkeama. Tässä kohtaa se on keinosaaren kaltainen. Ja tässä se uskottelee, että vain juuri näin voi olla.


Kirjaimia jätetään pois, mutta ne ovat siitä huolimatta läsnä. Alfabeettinen aavesärky. Signifioijien sähköpurkaus. Tanssiinkutsu signifioiduille.

ERO
Ero

 Kuinka pienellä kaikki muuttuu. Kuinka pienellä muutoksella merkitys pysyy samana.



Johdatus pimeään on kielenrakastajien runoutta. Miten kieli niin luonnollinen systeemi suostuu riisumaan vaatekappaleitaan Kangaskosken käskystä ja antaa luonnollisuutensa luonnottomuuden näkyä.

Onko kielellä tunteet tai sisäelimiä? Millä kielellä?



Aivosolujen öinen päivinen jumppakyyditys.

vapaus syntyy 1: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän näystä
vapaus syntyy 2: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän käsittämisestä
vapaus syntyy 3: todellisuuden ylitsetulvivan pimeän käsittäisen ymmärtämisestä

vapus syntyy 4: pimeän käsittämisen ymmärtämisen käsittämisen luovuttamisesta


Saat sen josta.


Johdatus pimeään on abstraktia runoutta, mutta toisin kuin monet muut abstraktit kokoelmat se ei ole minulle kylmää tai käsittämätöntä. Sitä lukiessa ei tunne itseään ensisijaisesti tyhmäksi, vaikka toki tiedostan, että paljon menee tälläkin kertaa (vertaan nyt Kangaskosken edelliseen kokoelmaan Pääkalloneuvottelut) ohi, mutta se tapahtuu niin, että jää tunne, että on moottori/valta/asfaltti/hiekka/milkyteitä, joita kulkemalla löytyy lisää.

On siis voimakas avautuva efekti, joka ei lakkaa. Hillaa hyvä tulee.

On voimakas viehtymys. Päihtymys ja jano. Päihtymyksen jano päihtymiseen päätymisen vastakohtana. Juoda tullakseen selvemmäksi, päihtyä selvittääkseen päätään.


Nabokovin naurua pimeässä. Hah hah haa. InterMilanTekstuaalista. 

Järjestää. Järjestää järjellä järjestää järki.

Luopua. Luopua hitaasti luopua lopusta. Antaa luopumukselle syömälupa lopusta käsin.

luovun ruumistan
luovun mielestän
luovun mielipiteistän



Johdatus pimeään järjestää Matti Kangaskosken entistä vankemmin suomalaisten nykyrunoilijoiden eturiviin. Nämä runot saavat kysymään ja tekevät tutusta vieraasta uutta tuttua. Joskus liike runon sisällä on maksimaalisen pieni. Sen seuraus suurempi kuin mihin ymmärrys kykenee.

Todellakin ja totisesti Johdatus pimeään on Tanssiva karhu -voittonsa ansainnut.



Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään
105 sivua
Teos (2020)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas


Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi.

Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas, joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan.

Kaukaisten saarten Atlas on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt.

[k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan


Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään.
Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ruokkiva hohtava lanka.

Näkemykseni tämän teoksen kauneudesta ei ole subjektiivinen. Vuonna 2009 saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

Schalansky on paitsi kirjoittanut tekstit, suunnitellut myös kirjan ulkoasun kirjasintyyppejä myöten. Tuloksena on enemmän kuin kirja. Tuloksena on mielikuvitusta kutitteleva matka, joka avaa sellaisia osia maailmasta, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Tuloksena on matka ihmetykseen, johon useimmiten kykenevät vain lapset.


Liikun ajassa ja paikassa. Purjehdin pitkin meriä ja mietin: Onko paikka olemassa, jos sitä ei löydy kartalta?

Jotkut saaret sijaitsevat niin kaukana emämaistaan, etteivät mahdu niitä kuvaaviin karttoihin. Useimmiten nuo saaret jätetään kokonaan huomiotta.



Schalansky kertoo jokaisen saaren osalta sen koordinaatit, etäisyydet lähimpiin paikkoihin, kuka ja milloin saaren löysi, mille maalle saari kuuluu, saaren koon sekä asukasmäärän. Kerta toisensa jälkeen yllätyn siitä, miten pitkiä välimatkat lähimpään saaren/mantereeseen ovat. Maailma kasvaa lukiessani.

Eteläisten alueiden terveysviranomainen tutkii jokaisen, joka aikoo viettää Amsterdamsaarella yli vuoden, varmistaen, että tämä soveltuu saarelle: pitkäkestoiseen vapaudenrajoitukseen ja eristyneeseen, täysin maskuliiniseen ympäristöön. Yksikään nainen ei ole viipynyt saarella kahta päivää pidempään.

Luen Kaukaisten saarten Atlasta ja googletan siinä mainittuja saaria. Vaikka lukemani perusteella tiedänkin, että Schalanskyn kuvaamat saaret ovat ihan oikeasti olemassa hämmästyn silti, kun google löytää ne. Zoomaan lähemmäksi ja vielä lähemmäksi. Tunnen olevani enemmän Tyynellä valtamerellä kuin omalla parvekkeellani, jolla Schalanskyn kirjaa luen.



Mitä näiden saarien ihmiset tekevät? Miten he viettävät päivänsä? Pääsevätkö he internetiin? Mistä he saavat ruokansa? Mitä tehdään, kun joku sairastuu?

Kulttuuriset normit, uskomukset, moraalikoodistot. Niin monia tapoja. Niin monella tapaa järjestäytyneitä todellisuuksia.

Saaria, joilla ei asu kukaan. Saaria, jotka ovat torjuneet kaikki vierailijat.


Pukapukalla
Nainen, joka synnyttää aviottoman lapsen, kohoaa arvoasteikolla, ja hänen mahdollisuutensa päästä avioliittoon paranevat, sillä hän on todistanut hedelmällisyytensä tulevalle miehelleen. 




Kaukaisten saarten Atlas on viehtymys. Siitä tulee kiehtovaan humalaan, josta ei puutu myöskään surua, sillä Schalanskyn teos jäi viime vuonna kuolleen runoilija ja kääntäjä Marko Niemen viimeiseksi suomennokseksi.





Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas
144 sivua
Atlas der abgelegenen Inseln (2009)
Suomentanut Marko Niemi
Poesia (2020)

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kirjallisuus ja paikka - Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja


Moni kirjanystävä ottaa matkalle mukaansa kirjan, joka sijoittuu paikkaan, johon hän on matkustamassa. Niin minäkin. On ihan omanlaisensa juttu lukea tiettyyn paikkaan sijoittuvaa kirjaa, kun itse on tuossa paikassa.

Ville-Juhani Sutinen tarkastelee teoksessaan Sivupolkuja kirjallisuuden ja paikan välisiä suhteita.

Paikka vaikuttaa kirjallisuuteen, mutta myös kirjallisuus saattaa vaikuttaa paikkaan. Kirjallisuus rakentaa paikkoja, mutta yhtä lailla paikat rakentavat kirjallisuutta.

Sutinen kirjoittaa muun muassa Dostojevskin Pietarista, Tšehovin arosta, Döblinin Berliinistä, Ninin Pariisista, Woolfin Monk's Housesta ja sen ympäristöstä.

Kaikki Sutisen esseet eivät tee minuun yhtä voimakasta vaikutusta ja luulen, että ainakin osittain tähän vaikuttaa se, että oma suhteeni Sutisen kuvaamiin paikkoihin on intensiteetiltään vaihteleva.


Toisaalta. Asia on hieman monimutkaisempi.


Useissa Sutisen kuvaamissa paikoissa olen käynyt, mutta esimerkiksi hänen kuvaamansa William T. Vollmannin romaaneissa esiintyvä San Franciscon Tenderloin-niminen kaupunginosa on minulle täysin vieras, kuten myös Vollmanin teokset. Tämä ei kuitenkaan estä minua tunnistamasta sitä lihan sykettä, jota Sutinen Vollmannin teoksista löytää ja joka kytkeytyy kiinteästi Tenderloiniin. Toki on myös niin, että Sutisen kuvaamien tunnelmien tavoittamisessa on hyödyksi itse sana Tenderloin, joka tarkoittaa - tässä tapauksessa koomisen osuvasti - sisäfilettä.

Prostituoidut vilistävät silmissäni.



Bruno Schulzin myötä Sutinen johdattaa lukijan Ukrainaan, Drohobytšin kaupunkiin ja tämä essee "pakottaa" minut käyttämään google-mapsia ja vaeltamaan Drohobytšin kaduilla. Ne eivät ole samoja katuja kuin Sutisen kuvaamat kadut. Jälkimmäiset nimittäin ovat huomattavasti mielenkiintoisempia, enkä karttaan tutustumalla tavoita ollenkaan samoja väristyksiä kuin Sutisen kuvauksia lukemalla.

Hmm.



Paikkojen paikaksi nousee Sivupoluissa Pietari. Olen käynyt siellä vuosia sitten lukioikäisenä, eikä omat kokemukseni Pietarista omaa oikein mitään yhteistä Sutisen kuvaaman Dostojevskin Pietarin kanssa. Ehkä kuljin väärillä kaduilla ja porttikongeissa. Sutinen sen sijaan herättää Dostojevskin myötä Pietarin eloon tavalla, joka saa minut kaipaamaan sinne välittömästi.

Tulee tunne, että Dostojevskin Pietari on todellisempi ja aidompi kuin mitä "oikea" Pietarin kaupunki voisi minulle koskaan olla.


Tulee häiritsevä ajatus. Niukat topit. Kireät sortsit.
Paljetteja
paljetteja
paljetteja

Alan epäillä, että eksotisoin entisiä itäblokin maita. Kuten Pietaria. Kuten Ukrainaa ja luultavasti myös Bulgariaa. Jälkimmäinen päätyi listalleni siksi, että lukiessani Garth Greenwellin romaania Cleanness tapahtumien sijoittuminen Sofiaan sai suuren merkityksen tavalleni tulkita teosta.

Onko kenties niin, että entisen itäblokin maihin kirjoittautuu niin suuressa määrin sorrettujen historiaa, että niiden paikallisuus on tämän vuoksi erityisen korostunutta?



Kun Sutinen kirjoittaa Strindbergin Tukholmasta eivät sen kadu herää luennassani eloon. Ehkä Tukholma on liian lähellä ja liian tuttu. Ehkä omat kuvani siitä ovat siinä määrin voimakkaita, että Strindbergin Tukholma ei pääse ponnistautumaan niiden läpi.




Yllättävää kyllä ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Sutisen essee Tšehovin arokuvauksista. Lähden sitä lukiessani melkein jo kirjastoon, sillä haluaisin kokeilla, voinko Tšehovia lukemalla itse tavoittaa jotakin siitä, mistä Sutinen kirjoittaa.

Aron eksistentiaalisuus.

[a]rossa on jotain ihmeellistä ja dramaattista. Paikan valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa, ja aron näennäisesti mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon ...

Seuraavalla kerralla tulen lukemaan Tšehovia toisin. Tulen lausumaan kuorossa Kolmen sisaren kanssa "Moskovaan", enkä silloin tarkoita pelkästään samannimistä kaupunkia.




Kirjahyllyssäni kököttää Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Pyyhin siitä aina välillä pölyt. Döblinin romaanin perustuvan tv-sarjan sen sijaan olen nähnyt ja siitä päällimmäiseksi kuvaksi on mieleeni jäänyt Franz Biberkopf valkoisessa verkkopaidassaan.

Omat matka- ja lukukokemukseni kerrostuvat Sutisen tekstin kanssa. Ollessani Berliinissä vaikutuin erityisesti Volksbühnen teatterirakennuksesta. Siellä ei ollut esitystä menossa, mutta teatterin ovet olivat auki ja haahuilin sen aulassa. Kun Sutinen mainitsee Volksbühnen olen siellä taas. Aikamatkustan. Luettu ja koettu liimaantuvat toisiinsa.




Yksi tärkeimpiä kirjallisia paikkojani on Luxembourgin puisto. Sutinen ei mainitse sitä sanallakaan, vaikka kirjoittaa Pariisista Anais Ninin yhteydessä. Harmittaa, että en ole kirjannut ylös, kuinka monessa lukemassani kirjassa on käyty Luxembourgin puistossa.

Kun vihdoin muutama vuosi sitten pääsin sinne itse täytyin tästä kokemuksesta niin, että hädissäni kiersin ympäri puistoa ja kuvasin patsaita. Tuntui mahdottomalta uskoa, että tämä oli nyt se puisto, jossa lukemalla olin aiemmin niin useasti vieraillut.

Eräänlaisena jälkiefektinä purskahdin itkuun, kun Ta-Nehisi Coates huikeassa esseekirjassaan Between the World and Me kirjoittaa, miten hän käytyään Luxembourgin puistossa tapasi miehen,


joka piteli  käsissään kylttiä, jossa luki: Vive le combat des jeunes contre les crimes racistes! USA: Trayvon Martin, 17 ans assassiné car noir et le raciste acquité. (Eläköön nuorten taistelu rasistisia rikoksia vastaan. USA: Trayvon Martin, 17 vuotta, murhattu ihonvärinsä tähden ja rasisti vapautettu syytteistä).


Niin vahva kuin Coatesin tapaaman miehen kyltissä oleva viesti onkin se vaikutti minuun erityisen vahvasti juuri sen takia, että aiemmin Coates oli kuljettanut minua Luxembourgin puistossa. Tai ehkä hän vain mainitsi sen. Ehkä kuvittelin loput. Joka tapauksessa itkin.




Aloitin Jeanette Wintersonin romaanin Intohimo juuri ennen kuin olin matkustamassa Venetsiaan. Lukemiseni ei lähtenyt käyntiin mitenkään mallikkaasti, mutta

käytyäni Venetsiassa
eksyttyäni kapeilla kaduilla
ostettuani huulipunan paikallisesta Sephorasta
liu'uttuani gondolissa huumaavassa hiljaisuudessa
ihailtuani auringon leikkiä Ponte Maria Callasilla

Wintersonin teos alkoi liekehtiä. Siitä tuli nimensä mukainen.




Olisin toivonut Sutisen kirjoittavan Elena Ferranten Napolista, sillä vain harva romaani(sarja) on niin kiinni paikassa kuin Ferranten neliosainen Napoli-sarja.




Saramago ja Lissabon.

Luin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi viime kesänä heti sen jälkeen, kun olin palannut matkalta Lissabonista. Muistoni jyrkistä kaduista ja kahviloista, muistoni Lissabonin iltaisin valtaavasta tuulesta, Fernando Pessoan patsaasta ja kirjakaupoista menivät suloisesti sekaisin itse romaanista löytyvien kuvausten kanssa.

Kirjoitin:

Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta  tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.

Ihmeellistä.





Paikan ei tarvitse olla nimetty kaupunki luodakseen voimakkaan tunnun omasta paikallisesta erityisyydestään. Tästä hyvä esimerkki on Monika Fagerholmin Kuka murhasi bambin?, jossa tapahtumat sijoittuvat huvilakaupunkiin.

Bambin jälkeen olen useasti halunnut matkustaa Hankoon. Tämä ei ole sattumaa, vaan jotakin muuta.





Sutisen esseiden ansio ei rajoitu siihen, mistä hän kirjoittaa, vaan Sivupolkuja saa lukijan tarkastelemaan omiakin kokemuksiaan kirjallisuuden ja paikan välisistä suhteita uudessa valaistuksessa. Vieläpä niin, että mitä enemmän lukemaansa miettii paikan kautta sitä mielenkiintoisemmaksi kirjallisuuden ja paikan välinen kommunikaatio käy.





Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja. Kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta
247 sivua
Avain (2020)





torstai 25. kesäkuuta 2020

Aase Berg: Akka / Haggan


Tässä tapauksessa sillä oli huomattavan paljon väliä.

Sillä, miten lähestyin Akkaa.

Aloin lukea Aase Bergin Akkaa ruotsiksi, sillä olin ostanut sen sittemmin koronan peruuttamaa Helsinki Litiä varten, kun suomennosta ei vielä ollut saatavilla. Haggan oli kuumottavasti inspiroivaa luettavaa ja tein paljon muistiinpanoja.

Kukaan ei tunne Akkaa. Hän on naisasialiike [...] Meduusa. Näe kasvoni ja kivetyt.

Laiskuus iski ja helpotin Akan lukemista siirtymällä kuuntelemaan sitä suomeksi, kun se oli suomenkielisenä äänikirjana saatavilla. Kävi nopeasti - suorastaan heti -ilmi, että tämä kirja ei sovi kovin hyvin kuunneltavaksi. Bergin teksti viihteellistyi ja virtasi korvissani Meduusan kasvojaan näyttämättä.

Ei hyvä.

Tässä vaiheessa sainkin jo onneksi Akan suomenkielisenä kirjastosta. Luin jonkin aikaa sekä suomeksi että ruotsiksi, kunnes heitin ruotsinkielisen teoksen syrjään tietoisena siitä, että käännöksen myötä en tavoittanut samaa kuin ruotsiksi lukiessani.

Akka on Haggania koomisempi. Jos olisin lukenut Bergin romaanin kokonaan suomeksi olisin tuskin pannut merkille esimerkiksi sitä, mikä minua tässä romaanissa lähes eniten kiinnostaa.


Kertojaratkaisu.


Thelma ja Victor ovat naimisissa tahoillaan, mutta rakastuvat toisiinsa. Thelma eroaa miehestään, Victor lupaa erota vaimostaan. Vaan ei eroa. Thelma pettyy ja hänen pettymyksestään syntyy Akka. Vihainen nainen, joka antaa palaa.

On kiinnostavaa, että Berg ikään kuin irrottaa Thelmasta Akan, jotta Thelman kokemat tunteet voisivat tulla kuvatuiksi kaikessa vihassaan. Näin Thelma itse pysyy tavallaan koskemattomana ja raivo löytää ulospääsynsä Akan kautta.



Alunperin Thelman ja Victorin piti kirjoittaa kirja yhdessä, mutta Victor valitsi yhteisen kustannussopimuksen sijaan vaimonsa. Madonnan, kuten Akka häntä kutsuu.

Thelma tarvitsisi kirjoittamista ja niin hänen kylkiluustaan syntyi Akka.


Jag behöver en text att leva i, för i livet är jag levande död.



2010-luvun Giftas. Mene pois Strindberg.


Tyylillisen yleissävyn  ja teemallisen tiivistymän Akalle romaanina asettaa seuraava kuvaus avioliitosta:

Paras lukemani avioliittokuvaus on omaelämäkerta 3096 päivää, jonka kirjoitti itävaltalainen Natascha Kampusch. Hän istui kahdeksan vuotta vaikeasti psyykkisesti sairaan Wolfgang Priklopilin vankina.

Bergin romaanin voin nähdä tämän heti sen alussa esitetyn toteamuksen pitkänä alaviitteenä.



Akka on saanut tarpeekseen naisten ja miesten välillä vallitsevan valtasuhteen epätasapainosta. Hän astuu vihaansa ja julistaa. Hän on hullu nainen menneen rakkautensa ullakolla. Paitsi että hän ei ole hullu. Ei sinne päinkään.

Akka ei ole enää ihminen, hän on katastrofin peilisali. [...] Akka on hologrammi.


Akka on "intelligentti anarkisti". Anarkki. Thelman synkästi salamoiva yö.
Thelman, joka Victorin kanssa eli Thomas Ledinin laulua Tillfälligheternas spel


Vi hade lämnat allt, bara gått vår väg 
Vi följde passionen, dess varje blinda steg
[...]
Vi var två pjäser, som råkat hamnat fel
i tillfälligheternas spel



En yhtä lailla innostunut Lena Anderssonin romaanista Omavaltaista menettelyä kuin monet kanssasisareni. Minua Esterin kuolailu Hugon perään - niin sinänsä taiten kuin se olikin kuvattu - tuppasi haukotuttamaan. Tämä siksi, että keksin aika monta muuta tapaa viettää aikansa paremmin kuin haikailla jonkun egokeskeisen äijän perään.

Anderssonin romaani toki on tärkeä, vaikka se ei olekaan sitä minulle.

Siinä missä Andersson kuvaa yksilön rakkaustuskaa, laajentaa Berg Akan vihan kaikkiin niihin rakenteisiin, jotka luovat kehikon, jonka sisällä asuu Oikea Avioliitto ja Perhe. Ei riitä, että on naimisissa. Ei riitä, että on perhe. Sekä avioliitto että perhe on tehtävä oikein. Vasta sen jälkeen nainen voi levätä.

Sitä aikaa ei tule koskaan.

Arvaat kyllä, mikä pitää huolen siitä, että sitä aikaa ei tule koskaan.



Akassa on paljon vihaista myllerrystä. Onko se hauskaa? Pitäisikö sille nauraa?



Akka kärjistää ja vetää överiksi, mutta totuuden siemen ei lakkaa hiertämästä sen sisuksissa. Siemen ei ole kivi kengässä. Sitä ei voi ravistaa pois.

"Miehet ovat narsistisia pehmoleluja." Akka riiputtaa heitä korvista.



Akka kieputtaa nais- ja miesrooleista aggressiivisen keitoksen, joka ärjymmillään porisee kuin Valerie Solanasin manifesti. Yksityisen - anaisninismin - kautta Berg avaa yleisen näkymän sille näyttämölle, jossa ei taistele metsot, vaan naiset ja miehet.



Aase Berg: Akka / Haggan
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
311 sivua
Siltala (2020)



sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Trevor Noah: Laiton lapsi

Koomikko Trevor Noahin elämäkerran Laiton lapsi alaotsikko on Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Värikkäitä hänen nuoruusvuotensa todella ovat olleetkin. Jopa siinä määrin, että väripaletista jää tuskin yksikään väri käyttämättä.

Vuonna 1984 syntyneen Noahin äiti on xhosa-heimoon kuuluva musta etelä-afrikkalainen, isä taas valkoinen sveitsiläinen. Noah itse isännöi nykyisin amerikkalaista satiirista uutistv-sarjaa nimeltä The Daily Show. Vuonna 2018 Time-lehti valitsi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Laittomassa lapsessa kuitenkin keskitytään hänen julkisuutta edeltävään elämäänsä.

Erillisistä kertomuksista koostuva Laiton lapsi on saanut nimensä siitä, että Etelä-Afrikassa mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat Noahin syntymän aikaan kiellettyjä. Institutionaalinen rasismi määritti rotujen sekoittumisen rikokseksi, jonka katsottiin kyseenalaistavan rotusorrolle perustuvan yhteiskuntajärjestyksen ja tuovan ilmi tämän järjestelmän kestämättömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden.

Koska monirotuisessa ihmisessä ruumillistuu tämä [rotusorrolle perustuvan] järjestelmän logiikan moite, rotujen sekoittumisesta tulee maanpetostakin pahempi rikos.

Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että Noah ei voinut lapsena liikkua ulkona yhdessä sen enempää mustan äitinsä kuin valkoisen isänsäkään kanssa. Noahin alati kekseliäs äiti kuitenkin keksi ratkaisun ulkonaliikkumispulmaan ja Noah käveli yhdessä naapuruston värillisen naisen kanssa ja hänen äitinsä heidän jäljessään esittäen naapurin naisen palvelijaa.

Rotu- ja heimosuhteet ovat Laittomassa lapsessa jännitteisiä ja se sisältää paljon tietoa apartheid-ajan vallankäytöstä. Noah kuvaa mm., miten valkoiset usuttivat mustat heimot toistensa kimppuun omien valta-asemiensa turvaamiseksi.

Usein rotumäärittely oli mielivaltaista. Värillisiä saatettiin toisinaan ylentää valkoisiksi, toisinaan taas heidät "luettiin" intialaisiksi. "Toisinaan mustia ylennettiin värillisiksi, ja toisinaan värillisiä alennettiin mustiksi." Rotu oli tärkeä ihmistä ja hänen oikeuksiaan - käytännössä usein oikeuksien puutettaan - määrittävä tekijä, mutta suhtautuminen siihen oli tilannekohtaista.

Noah oli vilkas, energinen ja nopeajalkainen lapsi. Varsinainen duracell. Aikeet eivät olleet pahoja, mutta yhtä kaikki hänen tekonsa saivat välillä myös varsin epätoivottavia seurauksia. Noahin äiti pyrki kasvattamaan poikansa ikään kuin tämän syntyperään ei liittyisi mitään rajoituksia. Äidistä piirtyy Noahin elämäkerrassa kuva uskomattoman sisukkaasta ja jääräpäisyyteen asti periksiantamattomasta naisesta, joka ammentaa voimansa uskonnosta ja käy sunnuntaisin kolmessa eri kirkossa, vaikka se tarkoittaisi tuntikausien matkustamista epäluotettavilla pikkubusseilla.

Noahin utelias mielenlaatu johtaa hänet usein arvaamattomiin tilanteisiin ja kolttosta seuraa toinen ja kolmas ja neljäs. Laittoman lapsen ehdottomia ansioita on, että Noah avaa etelä-afrikkalaista yhteiskuntaa tavalla, joka auttaa lukijaa ymmärtämään Noahin tekosia silloinkin, kun laillisuuden rajat jo paukkuvat. Tästä hyvä esimerkki on hänen toimintansa "business-miehenä": laiton cd-levyjen kopiointi ja varastetun tavaran edelleenmyynti sekä rahanlainaustoiminta.

Noahin rikollinen toiminta on vahvasti kytköksissä hoodien elämään. Vaikka hän itse asuu paremmalla alueella hoodien kiihkeä elämänrytmi vetää häntä puoleensa ja tarjoaa mahdollisuuden ansaita taskurahaa. Noah kuvaa osuvasti myös, miten hoodien rikollinen elämä tarjoaa nuorelle mahdollisuuden kokea yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Olla joku.

Hoodeilla tajusin, että rikollisuus menestyy, koska se tarjoaa sitä mitä valtio ei tarjoa: rikollisuus välittää. [...] Rikollisuus pitää huolta nuorista, jotka tarvitsevat tukea ja jonkun, joka nostaa heidät pystyyn. Rikollisuus tarjoaa harjoittelijanpaikkoja, kesätöitä ja ylenemismahdollisuuksia. Rikollisuus osallistuu yhteiseen toimintaan. Rikollisuus ei diskriminoi.


Vaikka Noah tiedostaakin, että valkoisilta varastetun tavaran edelleenmyynti ei ole päivänvaloa kestävää toimintaa, on omantunnon ääni helppo rauhoittaa, kun hänelle kerrotaan, että valkoiset saavat vakuutuksistaan korvauksen heiltä varastetusta tavarasta. Kun se, joka vahingosta kärsii on kaukana omasta elinpiiristä on Noahin helpompi selittää omat tekonsa itselleen parhain päin. Tiettyyn rajaan asti.

Laittoman lapsen suhtautumisessa rikollisuuteen on robinhood-aspekti. Noah kirjoittaa, että "on helppo suhtautua tuomitsevasti rikollisuuteen, jos elää niin rikkaassa maailmassa, että voi pysytellä etäällä siitä." On tilanteita, joissa vaihtoehtoja ei ole. Noahin kuvaamilla hoodeilla näitä tilanteita on hyvin usein.

Noahin elämäkerta pursuaa vauhtia ja elämää. Vaikka elämisen olosuhteet ovat ankarat ja kaikesta ruokaa myöten on usein pulaa ja väkivallan uhka on käsinkosketeltava on Laittomassa lapsessa paljon iloa ja toivoa. Kerronnan välissä kulkee huumori ja etelä-afrikkalainen, usein tahaton, sitcom-komiikka.

Laittoman lapsen luettuani en yhtään ihmettele, että se on noussut New York Timesin bestseller-listalle. Noahin teos sopii erinomaisen hyvin mukaan otettavaksi vaikka uimarannalle. Sen seurassa ei tylsää hetkeä tule ja Noahin värikkäästä elämästä lukiessaan saa myös aimoannoksen tietoa apartheidistä ja etelä-afrikkalaisesta elämänmenosta.




Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa
355 sivua
Born A Crime. Stories from a South African Childhood
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Atena (2020)


Kiitos kirjasta Atena!




keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat


me jotka olemme erotelleet veren
sellaiseen, joka saastuttaa,
ja sellaiseen, joka lunastaa

Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin maaliskuussa 1969. Jane oli tuolloin 23-vuotias.

Janen murha oli osa ns. Michigan-murhia eli seitsemän nuoren naisen murhaa, jotka tapahtuivat vuosina 1967-1969 Yhdysvaltain Michiganissa. Vaikka murhien tekijästä ei edelleenkään ole täyttä varmuutta uskotaan yleisesti, että kaikkien niiden takana on mies nimeltä John Norman Collins. Hän kärsii elinikäistä vankeustuomiota Marquette Branch -nimisessä vankilassa.

Ajatus siitä, että Collins on oikea ihminen, joka elää vankilassa tälläkin hetkellä häiritsee minua järkyttävän paljon. En voi selittää mitään pois fiktiivisyyden varjolla.

Michigan-murhiin liittyvät tiedot ovat tarkistettavissa virallisista läheistä. Ne ovat ydin, jonka ympärille - Nelsonin tätiin tarkentuen - rakentuvat niin Jane kuin Punaiset osatkin.

Maggie Nelson syntyi lähes päivälleen neljä vuotta tätinsä murhan jälkeen ja näissä kahdessa kirjassa hän kuvaa niin Janea kuin 36 vuotta tämän kuolemaan jälkeen käytyä oikeudenkäyntiä.



'Jane' on dokumentaarisesti painottunutta runoutta ja koostuu Janen päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä sekä Maggien itse kirjoittamista runoista. Se on runomuotoinen tulkinta Janen elämästä ennen murhaa.

Kerromme itsellemme tarinoita voidaksemme elää, aloittaa Joan Didion esseekokoelmansa The White Album, mutta jatkaa jo hetken päästä: Tai ainakin jonkin aikaa uskomme niin.

Punaisten osien lopussa Maggie muistuttaa, että vaikka tarinat voivat olla elintärkeitä, saattavat ne johtaa kirjoittajansa myös ansaan ja tuottaa "valtavaa tuskaa." Tarinoiden kirjoittamiseen sisältyy väistämättä

vääristelyä, systematisointia, syyttelyä, suurentelua, rajaamista, pois jättämistä, petoksia, mytologisointia

Mietin rakkaimpia tarinoitani. Niitä, joita olen antanut itseni kertoa itselleni vuosia ja vuosikymmeniä. Mikä niissä on totta? Mikä niissä on sellaista valhetta, joka kietoutuu ympärilleni kuin vankilan muurit?



Koskaan kaikkea ei voi kertoa ihan niin kuin se tapahtui. Tämä on pakko hyväksyä.



'Janen' runomuoto tekee siitä totuudellisemman kuin mitä se voisi olla tarinana. On hämmentävää, miten tutuilta jotkut Janen päiväkirjan lauseet kuulostavat.


Mutta kaikki ilot ja surut ja järkytykset
auttavat meitä löytämään itsemme, auttavat
rakentamaan

oikeasti arvokasta elämää. Kaikki järkytykset
kehittävät
luonnetta ja sitä mikä minusta tulee.


Nämä ja monet muut Janen lauseet. Melkein sanasta sanaan vanhoissa päiväkirjoissani.


Sellainen nuoruuden piste. Riippumatta ajasta tai paikasta. Sellainen viisaus, joka myöhemmin alkoi tuntua nololta ja vielä myöhemmin osoittautui todeksi. Sellainen tunne, että nuorena tiesi kaiken ja käytti vuosia tietämänsä kyseenalaistamiseen vain joutuakseen toteamaan, että niinhän se oli ja opetteli sanomaan sen, mistä päiväkirjoissaan nuorena kirjoitti, toisin sanoin joiden halusi uskoa olevan vähemmän naiiveja.

Sanoissa veren kierto halki aikojen, läpi nuorten tyttöjen sydänten. Jalkojen välissä saastainen veri. Golgatan mäellä lunastava veri.




'Jane' herättää Janen henkiin. Kuuntelen hänen ääntään ja luen hänen merkintöjään. Hän voisi olla tyttö omasta menneisyydestäni aina siihen asti kunnes hänestä tuli kauniisti hautausmaalle asetettu ruumis.

Lehdistö rakastaa kauniiden nuorten naisten ruumiita. Ne ovat ruumiiden ykkösluokkaa.
Nuorista naisista kirjoitetaan, että "hänellä oli koko elämä edessään" ja tämä tunteisiin vetoava ilmaus yhdistetään "puolipornografisiin kuvauksiin kunkin tytön kärsimästä väkivallasta."




Don DeLillo. Olipa yllätys löytää sinut keskeltä 'Janea'.

Se johtuu 'Janen' ladosta. Se oli hylätty lato sivussa LeForge Roadilta, / niitä paikkoja joissa nuoriso käy / juomassa ja naimassa.

DeLillo Valkoisessa kohinassa. No one sees the barn…Once you’ve seen the signs about the barn, it becomes impossible to see the barn…we’re not here to capture an image, we’re here to maintain one.


Löydän 'Janesta' ladon, jonka olen mielessäni kuvitellut Valkoista kohinaa lukiessani. Lato kasvaa. Harmaaseinäinen lato. Siitä tulee symboli. Jollekin. Sen mieleni sisäisenä esikuvana saattaa olla joku näkemäni jo kauan sitten unohdettu Oikean Elämän lato.

En osaa sanoa, miksi edellinen on tärkeää, mutta koska se tuntuu tärkeältä, jätän sen tähän.

Siitä, että uskallan tehdä niin kiitän Kate Zambrenoa ja hänen teostaan Heroines.




Punaisissa osissa Nelson kuvaa Janen murhaoikeudenkäyntiä yksityiskohtaisen läheltä. 


Kirjallisuudentutkija Aura Sevón on ehdottanut käytettäväksi ilmaisua monigenreinen teoksista, jotka ovat genrehybridejä, useita eri genrejä itseensä sekoittavia. Sevón on maininnut esimerkkinä monigenreisistä teoksista juuri Nelsonin Argonautit ja Sinelmiä. Yhtä lailla monigenreinen sopii kuvaamaan myös 'Janea' ja Punaisia osia.

Punaiset osat lähestyy yhdeltä pinnaltaan ns. true crime -kerrontaa, jossa kuvauksen kohteena on todellinen rikostapahtuma. Sitä voisi kutsua myös muistelmiksi, koska kyse on ei-fiktiivisestä tekstistä, joka on kerrottu muistelmille tyypillisesti minäkertojan kautta. True crimeen ja muistelmiin sekoittuu autofiktio. Joku ehkä kutsuisi Punaisia osia lyyriseksi esseeksi, vaikka minä en nyt tässä niin teekään.

Se, että Punaiset osat on monigenreinen, on olennaisesti tärkeämpää kuin pyrkiä todistelemaan, mitä genrelajeja Nelsonin teoksesta löytyy.

Eri genrejen yhtäaikaisesta läsnäolosta syntyy lopputulos, joka Maaria Ylinkankaan sanoin "rakentaa rosoista, taktiilista tekstipintaa."* Liukumat eri genrejen välillä tuottavat tekstiä, johon mikään tietty genre yksinään ei pystyisi.



Kun luen Punaisia osia tiukasti vieressäni on Nelsonin henkiin herättämä Jane.

Sama Jane, joka heijastetaan valokuvina oikeussalin seinille. Hänen kaulansa, jonka kuristusjälki on niin syvä, että vain vähän enemmän ja se olisi katkennut.

Jane, joka kirjoitti


Minulla on niin paljon ja olen niin onnekas, miten kukaan voisi pyytää enempää? Olen onnellinen. Voi olla, että huomenna en ole, eilen en ollutkaan, mutta NYT olen eikä muulla ole merkitystä. Nyt!


Argonautit, Sinelmiä ja Jane/Punaiset osat ovat keskenään hyvin erilaisia teoksia. Argonauttien lukemistani hallitsi kysymykset identiteetistä ja ajattelun mahdollisuuksista . Sinelmien seurassa uin estetiikan hulmuavissa helmoissa. Jane/Punaiset osat taas menee suoraan tunteisiin kuin kuva, jonka nähtyään sitä ei enää saa näkemättömäksi.

Nelsonin tapa yhdistää tekstiinsä eri genrejä luo siihen tiloja, jotka ovat juuri sillä tapaa mahdottomia määritellä, että tuntuu kuin lukiessa olisi tekemisissä oman alitajuntansa kanssa. Mitä muistoja nousee? Mitä unohdettua paljastuu?

Tekstin visuaalisuus ottaa syliinsä, eikä anna paeta, vaikka välillä niin tekisikin mieli tehdä. On pakko kestää Janen murha yhä uudestaan. Janen/Punaisten osien intensiteetti tuntuu mahanpohjassa asti. Nelsonin tekstissä on ihmeellinen voima.




Maggie Nelson: Jane - Eräs murha/Punaiset osat
413 sivua
Jane - a murder (2005)
The Red Parts (2007)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S (2020)


Kiitos kirjasta S&S!


*Maaria Ylikangas: Horisontin odotus. Tuli&Savu 1/2020