keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Oops! eli kuinka katosin kirjakauppaan


Kävin lounastauolla ihan vaan katselemassa kirjoja, mutta kun oli vielä tuo ALE. Koko kuvassa oleva satsi hieman yli 40 eurolla. 

Ylärivin kirjat ovat Baileys-kirjallisuuspalkinnon ehdokaskirjoja, joten pakkohan ne oli pelastaa. Varsinkin kun ainoa niistä, jonka olen lukenut on Nicole Krausin Great House, jonka haluan lukea uudestaan, koska ensimmäisellä lukukerralla se osui huonoon hetkeen.

Running the Riftiä loistavia teoksia kirjoittava Barbara Kingsolver kehuu kannessa, joten piti sekin ostaa pois kuleksimasta. 

The Girl in the Polka Dotin ostin kannen vuoksi, koska  sisäinen esteetikkoni esitti vaatimuksia.  

Edellisen vieressä olevan teoksen How to read air ostin sen takia, että kirjailija on etiopialainen. Etiopialaisia kirjoja harvoin tulee vastaan. 

Ito Ogawa kiinnostaa, koska edustaa Japanin nykykirjallisuutta ja täytyyhän ihmisen lukea muutakin japanilaista kuin Murakamia. Lisäksi takakannessa väitetään, että Ogawan kirja on oivaa luettavaa Banana Yoshimoto-faneille ja satun kuulumaan heidän joukkoonsa.

Foenkinosin Delicacy sopii Vive la France -haasteeseen samoin kuin sen vieressä oleva Tatiana de Rosnayn The House I Loved.



maanantai 27. tammikuuta 2014

Shani Boianjiu: The People of Forever are not afraid



Laita kaasunaamari päähän ja astu telttaan, joka on täynnä kyynelkaasua. Ota kaasunaamari pois. Vastaa komentajan kysymyksiin: Rakastatko armeijaa? Rakastatko maatasi? Kumpaa rakastat enemmän, isääsi vai äitiäsi? Pelkäätkö kuolemaa? Moneenko kysymykseen ehdit vastata ennen kuin kyynelkaasu pakotti sinut juoksemaan pois teltasta? Opitko tämän harjoituksen avulla hallitsemaan paniikkiasi?

Boianjiu heittää lukijan keskelle tapahtumia. Ollaan israelilaisessa luokkahuoneessa. Opiskelijat ovat tyypillisiä teinejä teinien iloine ja suruineen. Opiskeltavat asiat sen sijaan ovat kaukana tavanomaisista, kun tyttöjen on mm. opeteltava määrittelemään sellaisia lyhenteitä kuin PLO, SAM, IAF ja RPG-lapset. Pian tunneilla kirjoitettavat lippuset, haaveet pojista ja juhlista jäävät taakse, kun tyttöjen on astuttava armeijaan ja osallistuttava kaasunaamarikokeeseen.

People of Forever are not afraid (PFA) on rakenteeltaan episodimainen ja kirjailija kertookin teoksen loppuun liitetyssä haastattelussa, että osa kirjan kappaleista oli alunperin itsenäisiä kertomuksia. Boianjiun kirjoitustyyliä leimaa kiihkeys ja yllätyksellisyys, sanat ovat kuin kankaalle umpimähkään läiskittyjä väritäpliä, jotka tekijän taiturillisuus pitää koossa. PFA muistuttaa palapeliä, josta sekä puuttuu paloja, että jossa niitä on liikaa.

Israelilainen Boianjiu on itsekin käynyt armeijan ja hän kirjoitti PFA:n 25-vuotiaana muutama vuosi oman palvelusaikansa jälkeen. Teoksen päähenkilöinä ovat ystävykset Yael, Avishag ja Lea. Tytöillä on monia yhteisiä piirteitä, mutta jokaiseen heistä armeija vaikuttaa eri tavalla. Yael on asekouluttaja, jonka tehtävänä on opettaa nuoria poikia ampumaan. Avishag taas on rajavartija, joka monitorista tutkii rajaliikennettä ja ajankulukseen kuvittelee, että näytöllä näkyvät pikselit ovat oikeita ihmisiä. Lea puolestaan toimii vartijana rajatarkastusasemalla tehtävänään profiloida, että rajan ylittävät palestiinalaiset eivät ole tappajatyyppiä tai kuulu niihin, jotka aikovat pysyä Israelissa ikuisesti.

Tytöt ovat kaukana sankarihahmoista ja välillä he ovat suorastaan vastenmielisiä. Boianjiun tahallisen pinnallinen henkilökuvaus kuvastaa osuvasti sitä, miten armeija ja jatkuvassa hälytystilassa oleminen kutistaa ihmisen ja hänen tunne-elämänsä. Tyttöjen siirtymä aikuisten maailmaan on pitkästymisen, turhautumisen ja väkivallan näkemisen ja kokemisen kestämistä. Boianjiun maailmassa moraali on pelkkä sana ilman sisältöä. Avishag pohtii ratkaisua perinteisen abortin ja pillereillä tehtävän abortin välillä. "Also, it could be interesting to just do my shift and smoke a cigarette in the watch room while a tiny baby is falling out and no one knows it but me. I didn't even know that pill thing existed! The wonders of science. I like it that both options are interesting. It makes the whole decision thing that much more special."

Teos sisältää kuitenkin myös huumoria ja usein tapahtumien kuvaus saa lisäksi absurdeja mittasuhteita, kuten kolmen ihmisen mielenosoituksessa, johon osallistuvat toivovat armeijan tekevän heille jotakin, jotta he saisivat asialleen julkisuutta. Mielenosoittajat itse ovat Leaa paremmin perillä siitä, millainen proseduuri on heidän kapinansa tukahduttaminen ja miten heitä tulee kohdella, jotta heidän kohtalonsa ylittäisi lehtien julkaisukynnyksen.

Vaikka PFA ei ole varsinaisesti poliittista kirjallisuutta, ei poliitikasta voi päästä eroon, koska teos käsittelee myös Israelin ja Palestiinan välisiä suhteita. Kappaleessa 'Means of Supressing demonstrations" mainitaan kuin ohimennen perheensä menettänyt Huda-niminen tyttö, jonka kuva levisi sanomalehdissä maailmanlaajuisesti ja muistan itsekin sen nähneeni. Hudan ottaminen mukaan kaunokirjalliseen teokseen puolestaan on herättänyt kovaakin kritiikkiä. Painetut kirjaimet ovat edelleen vaarallisia ja erityisen vaarallisia ne ovat silloin, kun ne osuvat maiden väliseen konfliktitilanteeseen.

***

Löysin Shani Boianjiun teoksen sitä kautta, että se oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinto-ehdokkaana. 'People of forever are not afraid' on pinnalta helppolukuinen, mutta mitä enemmän sitä miettii ja pohtii, sitä lukuisammaksi käy lukijan päässä syntyvien polkujen ja kysymysten määrä. Lukemisen jälkeen teos on palannut mieleeni tämän tästä ja olen huomannut miettiväni sitä taas jostakin aivan uudesta näkökulmasta. PFA:n kaltaiset kompleksiset teokset edustavat juuri sellaista kirjallisuutta, josta itse pidän eniten. PFA on kerrottu ei-kronologisesti ja se huipentuu loppusivuilla Yaelin pohdintaan siitä, miten paljon armeijaan meno häntä pelottaa. Ottaen huomioon romaanin nimen, koko teoksen ylle heittäytyy iso ironinen varjo. 

Jään odottamaan innolla Boianjiun seuraavaa teosta. Jos olisin kirjallisuuskriitikko, lopettaisin sanoihin: Tähti on syntynyt.


torstai 23. tammikuuta 2014

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa


Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011. 

Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset.

Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyöntekijää, Billy ja Sean, lähtevät kenttätyöhön Etelä-Sudaniin. Kiitoradan tuhouduttua pommituksissa he joutuvat jäämään sotatoimialueelle pieneen Adekin kylään. 

Hyvin nopeasti käy ilmi, että auttaminen on valitsemista. Kokeneempi Billy neuvoo Mariaa: "Pelasta ne, jotka voit ja anna muiden olla. Älä sotke mukaan tunteita. [...] Vaikka pelastat täällä yhden elämän, tuhat kuolee kymmenessä lähikylässä." Ruokaa ja lääkkeitä ei koskaan ole tarpeeksi. Nälänhädän, sairauksien ja sotilaallisen uhan lisäksi vastuksena ovat myös tiedonpuute, maamiinat sekä arikkalaisten uskomukset. Lääkärinä Maria joutuu vaikeiden eettisten kysymysten eteen. Miten hyväksyä se, että on parempi antaa kuolemaa toivovan ihmisen kuolla kuin pitkittää hänen kärsimyksentäyttämää elämäänsä muutamalla päivällä lääkkeillä, joita ei ole saatavissa lisää? Tai miten toimia tilanteessa, jossa sudanilaiset luottavat enemmän rituaalisiin parannuskeinoihin kuin länsimaiseen lääketieteeseen? Tai miten antaa itselleen anteeksi, että on omillaan toimillaan syyllistynyt muiden ihmisten kuolemaan ja vammautumiseen?

Pohjois- ja etelä-sudanilaisten välisen sodan syitä on länsimaisesta näkökulmasta vaikeaa, lähes mahdotonta ymmärtää. Ainoastaan se on varmaa, että sota turmelee kummatkin osapuolet. Maria haluaa olla niiden puolella ja joukoissa, jotka ovat hyviä ja oikeassa. Kuitenkin sekä pohjois- että eteläsudanilaisilla on omat käsityksensä ja totuutensa, eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ei ole mitään hyvien joukkoja, vaan ihmisiä, jotka taistelevat toisiaan vastaan epätoivon vallassa. Marialle jää vain moraalinen epävarmuus, johon kytkeä omat jo muutoinkin vähäisiltä tuntuvat auttamistoimet.

Teos on kerrottu takautuvasti takaisin kotikaupunkiinsa Lontooseen palanneen Marian näkökulmasta. Wynne-Jones asettaa paikoin kipeälläkin tavalla rinnakkain sudanilaisten hädän ja englantilaisten yltäkylläisyyden. Hän ei kuitenkaan missään kohdin sorru mässäilemään kuvaamiensa tapahtumien kauheudella, vaan hänen kirjoittajanotteensa on myötätuntoisen tarkkaileva ja sudanilaisia kunnioittava. Avustustyöntekijät on kuvattu rehellisen oloisesti niin hyvässä kuin pahassakin.

Me länsimaalaiset sen sijaan saamme osamme Wynne-Jonesin kritiikistä. Olemmeko todella niin paatuneita, että meiltä ei heru apua muutoin kuin kaikkein surkeimpia ihmisiä esittävien valokuvien myötä? Kun sudanilaisia valokuvaamaan tullut Grace etsii mahdollisimman suurta tuskaa ja kurjuuttaa kuvastavaa näkökulmaa, Billy toteaa Gracelle ronskiin tapaansa: "Ovatko nämä lapset sinusta tarpeeksi surkastuneita?" Ja silti todellisuus kuvan takana on vielä järkyttävämpi ja toivottomampi. Toisaalta kuva ei kerro myöskään siitä, mitä on ihmisten välinen solidaarisuus, rakkaus ja pienet onnen hetket. Elämä on hauras ja erityisen haurasta se on silloin, kun millä askeleella tahansa saattaa astua maamiinaan.

Sudanissa sataa hyvin harvoin. Taivaalta voi kuitenkin sataa muutakin kuin vettä. Wynne-Jones on liittänytkin romaanin alkulehdille puhuttelevan sitaatin runoilija W.H. Audenilta: "Taivas tummuu kuin tahra / Jokin kuin sade lankeaa / Eikä maahan vihmo kukkia."


Englanninkielinen alkuteos: Something is going to fall like Rain (2009), suom. Einari Aaltonen

maanantai 20. tammikuuta 2014

Ruth Ozeki: A tale for the time being

Ainesosat:  

1 l päiväkirjaa, 5 dl kvanttimekaniikkaa, 3 dl todellisuuksia
2 dl buddhalaisuutta, 1 dl googlettamista, 1 rannalta löytyvä pakastuspussi
0,75 dl itsemurha-ajatuksia ja -yrityksiä
1 Ruth, 1 Nao, 1 Jiko104 v., 2 Harukia
hyppysellinen muita henkilöitä
1 tavallinen kissa, 1 Schrödingenin kissa, variksia
muutama ruokalusikallinen Martin Heideggerin filosofiaa

Hi!
My name is Nao, and I am a time being. Do you know what a time being is? Well, if you give me a moment, I will tell you.

Olen koukussa heti luettuani nämä Ozekin romaanin aloitussanat. Kyllä Nao, sanon mielessäni, annan sinulle mielelläni hetken ja toisenkin.

Japanissa  teini-ikäinen tyttö Nao kirjoittaa päiväkirjaa. Amerikassa Ruth-niminen nainen löytää rannalta pakastuspussin, jossa on Naon päiväkirja, vanhanaikainen rannekello ja Hello Kitty -eväsrasia, joka sisältää Naon isän veljen, Haruki I:n päiväkirjan, jonka tämä kirjoitti ollessaan sotilasleirillä, jossa hänestä koulutettiin kamikaze-pilottia.

Naon perhe on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin Amerikassa ja perhe on muuttanut takaisin vanhempien  kotimaahan, Japaniin. Perheen isä Haruki (eli Haruki II) masentuu ja alkaa tehdä origameja länsimaisen kirjallisuuden historiaopuksesta sekä harrastaa itsemurhayrityksiä. Myös Nao tulee siihen tulokseen, että itsemurha on asia, jonka hän haluaa tehdä mahdollisimman pian saadakseen asian pois päiväjärjestyksestä.

Kun olen lukenut muutaman kymmenen ensimmäistä sivua, kirjoitan kirjailijalle sähköpostin:

to: ruth.ozeki@brilliantwriters.com
from: readerwhydidimarryhim@gmail.com

Hyvä Ruth Ozeki,

Sinä lumosit minut heti ensimmäisillä sanoillasi. En tiedä, miten sen teet, enkä oikeastaan haluakaan. Haluan vain elää kirjasi maailmassa, antaa sen puhaltaa minut täyteen oivalluksen riemua, pyörittää ja  kieputtaa. Antaa sen huimata, antaa järkeni tuntea avuttomuutta ja todellisuuksien sekaantuvan toisiinsa. Olen lukenut paljon, mutta en koskaan aiemmin mitään sellaista kuin tämä sinun kirjasi. Teoksesi on täysin ainutlaatuinen. Voi taivas, että on käsittämättömän hieno kirja.

*
Ruth viehättyy Naon tarinasta ja alkaa etsiä lisätietoa googlettamalla. Erityisesti Naon isoäiti Jiko Yasutani kiinnostaa Ruthia, joka on kirjailijan alter-ego tai joku muu Ruth-niminen nainen. On tai ei, sama asia, sanoisi Jiko, kuuluisa anarkistifeministikirjailija ja buddhalaisuuteen kääntynyt nunna. Sivulla 131 en voi enää vastustaa googlettamista, vaan kirjoitan google-hakuun "Jiko Yasutani". Kello on lähes 2 yöllä ja läppärini ruudulle rävähtää seuraavaa:


Naon päiväkirja tunkeutuu Ruthin elämään ja välillä se jopa uhkaa tulehduttaa Ruthin ja hänen miehensä välit. Ozekin kirja taas tunkeutuu minun elämääni. Se saa minut paitsi googlettamaan, myös kirjoittamaan muistikirjaani, että on sama, keitä olemme, koska jossakin kohdassa tai ajassa olemme yhtä.  Luettuani muutaman kymmenen sivua lisää löydän oman ajatukseni kiteytettynä, kun Ozeki lainaa Dogen Zenji -nimistä kirjoittajaa. "[...] every being that exists in the entire world is linked together as moments in time.

Mikään ei ole vain itseään, vaan kaikki linkittyy kaikkeen jos ei tässä, niin jossakin toisessa ajassa ja/tai todellisuudessa. Ruthin mies Oliver pohtii, loppuuko heidän olemassolonsa, kun Ruth on lukenut Naon päiväkirjan loppuun. Mistä me voimme tietää, keitä me olemme ja mikä saa meidän elämämme loppumaan? Entä jos olemmekin vain romaanihenkilöitä jonkun toisen tarinassa ja ilkeä kirjailija päättää tehdä meistä lopun?

Liikkumatta kotoaan yhtään minnekään Ruth palauttaa Jikon hyllyllä olevaan laatikkoon Haruki I:n päiväkirjan. Jossakin todellisuudessa hän myös tapaa Haruki II:n ja kertoo, että tämä ei saa tappaa itseään, koska Naokin suunnittelee isänsä tavoin itsemurhaa. Jiko taas piirtää juuri ennen kuolemaansa elämää tarkoittavan kirjoitusmerkin ja pian sen jälkeen Haruki II sanoo Naolle, että heidän pitää elää. Tämän jälkeen Naon päiväkirjaan on yhtäkkiä ilmestynyt lisää sivuja.

Ozekin näkemykset eri todellisuuksista nojaavat kvanttimekaniikkaan. Jos jonkin on mahdollista tapahtua, se on jo tapahtunut tai se tulemaan tapahtumaan jossakin todellisuudessa. Todellisuuksien lisäksi Ozekin romaani kiertyy ajan käsitysten ympärille. Naon päiväkirjakin on kirjoitettu vihkoon, jonka kansina on Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä"-romaanin kannet. Aika, joka koostuu toisiinsa liittyvistä hetkistä luo meille loputtomasti mahdollisuuksia tehdä valintoja. Yhteen päivään sisältyy 6,400,099,980 hetkeä ja yhteen sormien napsautukseen 65 erilaista valinnan mahdollisuutta. Vähemmästäkin alkaa tuntea huimausta, mutta nykyhetken lisäksi on tietysti vielä menneisyys ja tulevaisuus. Nao kyseleekin, onko menneisyys todella olemassa ja jos on, niin mihin se on mennyt ja mistä sen löytää. 

Lukiessani Ozekia mietin, miten ihmeessä pystyn bloggaamaan hänen tekstistään. No, tähänkin asiaan löytyy Ozekilta osuva kommentti, kun Nao mietiskelee, miksi hänen ei kannata kirjoittaa blogia isoäidistään Jikosta. "It made me sad when I caught myself pretending that everybody out there in cyberspace cared about what I thought, when really nobody gives a shit. And when I multiplied that sad feeling by all the millions of people in their lonely little rooms, furiously writing and posting on their lonely little pages that nobody has time to read because they've all so busy writing and posting, it kind of broke my heart." AUTS!

Ozeki itse on paitsi kirjailija myös zen buddhalainen pappi. Teos sisältääkin runsaasti viittauksia zen buddhalaisuuteen, joten sen tunteminen toisi varmasti lukunautintoon aivan uusia elämyksiä. Myös perehtyneisyys Martin Heideggerin filosofiaan, erityisesti hänen teokseensa 'Sein und Zeit', josta valitettavasti tunnen hatarasti vain pari pääjuttua, olisi hyvä lähtökohta kuljettaessa yhtä matkaa Naon ja Ruthin kanssa. 

Joka tapauksessa 'A tale for the time being' on teos, joka liikutti, ihmetytti ja järisytti. Lukemisen jälkeen olen eri time being kuin sitä ennen. Lopuksi haluan vielä lähettää terveisiä Harukille. Sille Harukille, joka ei ole Haruki I eikä Haruki II, vaan joku kolmas, mutta ei Haruki III.

torstai 16. tammikuuta 2014

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Pysäytäpä kadulla ohikulkija, joka ei ole lukenut 'Kigalin kakkukauppaa' ja kysy häneltä, mitä hänellä tulee Ruandasta ensimmäisenä mieleen. Uskoisin, että tavallisimpia vastauksia olisivat Ruandan kansanmurha, tutsit ja hutut sekä elokuva 'Hotelli Ruanda'. Tämän vuoksi 'Kigalin kakkukaupan' kaltaiset kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ne kertovat meille, että Ruanda on paljon muutakin kuin sotaa, köyhyyttä ja alkeellisia elämänoloja.

'Kigalin kakkukaupan' keskushahmo on kakkuleipuri Angel Tungaraza, joka on muuttanut Tansaniasta Ruandaan. Angelin perheeseen kuuluvat hänen miehensä lisäksi myös hänen kahden kuolleen lapsensa lapset. Perhe edustaa modernia afrikkalaista perhettä, joka noudattaaa perhesuunnittelua ja jolle lasten kouluttaminen on ensiarvoisen tärkeää. Myös perheen isä on pitkälle koulutettu ja työskentelee yliopistossa. Angelin luokse ihmiset tulevat tilaamaan kakkuja, juodaan mausteista teetä ja Angel kuuntelee kakuntilaajien elämäntarinoita ja antaa usein osuvia neuvoja ihmisten ongelmiin.

Tartuin 'Kigalin kakkukauppaan' Kirja joka maasta-blogin Marian suosituksesta. Ollessani lainaamassa sitä kirjastosta törmäsin erääseen tuttavaani ja hän sanoi kuulleensa tästä kirjasta paljon positiviista, että kyseessä on ns. hyvänmielen kirja. Totta onkin, että 'Kigalin kakkukauppa' on kerrottu varsin kepeästi ja mukaansatempaavasti. On paljon naurua ja naisten nokkelaa yhteistyötä. Ihmiset suhtautuvat toisiinsa pääosin hyväntahtoisesti ja hellän ymmärtävästi. Teoksen sydän on Angel, jolta tuntuu löytyvän apukeinot tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän on vaikutuvaltainen hahmo yhteisössään. Hän onnistuu pienentämään naapureiden sähkölaskun, järjestää varattoman pariskunnan häät ja kerää heille huomattavan summan rahaa häälahjaksi. Hän järjestää opetustyötä kotonaan tylsistyvälle kotirouvalle, ja usein hän myös avustaa Amoria rakkaussuhteiden luomisessa.

Angelin henkilön kautta Parkin luo kuvaa uudenaikaisesta feministisestä afrikkalaisesta naisesta, jolle myöskään homoseksuaalisuus ei ole tabu. Niin lesbot kuin homotkin saavat häneltä siunauksensa. Tämä on merkittävä ja rohkea veto, koska monissa Afrikan maissa homoseksuaalisuus on edelleen lailla kiellettyä ja siitä voi seurata ankaria rangaistuksia ja henkilökohtaisia tragedioita, kuten viime päivinä olemme saaneet kuulla käyneen kamerunilaisen Roger Jean-Claude Mbédén kohdalla. Angelin feminismi tulee selkeästi ilmi mm. tilanteessa, jossa tyttövauvansa sukupuoleen pettynyt isä aikoo antaa tyttärelleen nimen Goodenough, mutta Angel onnistuu keikauttamaan tilannetta niin, että vauva saakin nimekseen Perfect. Angel ei myöskään kannata perinteistä jakoa naisten ja miesten ammatteihin ja hänelle prostituutio on ammatti siinä missä mikä tahansa muukin ammatti.

Aiemmassa blogikirjoituksessani kritisoin Noviolet Bulawayon romaania 'We need new names' kurjuuden estetisoinnista. Myös Parkin nostaa esiin monia yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten lapsisotilaat, HIV:n ja ympärileikkaukset. Nämä kuitenkin jäävät teoksen yleisen positiivisen ilmapiirin taustalle ja eivät nouse niin osoittavasti esiin kuin Bulawayolla. Mitä tulee ympärileikkaukseen, saamme 'Kigalin kakkukaupassa' todistaa huimaa naisten välistä salaliittolaisuutta. Parkin vahvistaa siten näkemystä, että kyse on aikansa eläneestä perinteestä, josta pitäisi jo luopua. Tässä taistelussa naisten välinen solidaarisuus on ensisijaisen tärkeää.

'Kigalin kakkukaupassa' yhteiskunnallisten ongelmien syyt kytketään historialliseen kontekstiinsä ja osansa kritiikistä saavat myös siirtomaaherrat ja heidän lyhytnäköinen ajattelunsa. Parkin kyseenalaistaa myös länsimaisten ihmisten auttamisen motiivit varsin selkein sanoin. "Muutamille järjestöille rahan tuhlaaminen näyttää olevan itseisarvo. Niin ne voivat sanoa kaikille: "Katsokaa, kuinka paljon dollareita olemme kuluttaneet Ruandaan. Katsokaa, kuinka paljon tästä maasta välitämme." 

Kakuntilaajien kertomusten, yhteiskuntakritiikin ja sisällissodasta toipuvien ruandalaisten arkielämän kuvausten keskeltä teoksen ydintematiikaksi nousee Angelin henkilökohtainen kamppailu. Hänen oma taistelunsa sen hyväksymiseksi, että hänen HIV:tä sairastanut tyttärensä teki itsemurhan. Parkinin viesti meille kaikille on, että elämän jatkamisen kannalta avainasemassa ovat totuuden tunnustaminen, anteeksianto sekä menneisyydestä irti päästäminen. 

Adichien romaanista elokuva

Hyviä uutisia. Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanista 'Half of a yellow sun' (suom. Puolikas keltaista aurinkoa) on tehty elokuva. Elokuvaa on jo esitetty Toronton elokuvafestivaaleilla viime syksynä ja teatterilevitykseen se on maailmalla tulossa ensi kesänä. Toivottavasti saadaan pian myös Suomeen.

Tätä elokuvaa kyllä odotan erittäin suurella innolla, vaikka melkeinpä aina käy niin, että kirjan pohjalta tehty elokuva osoittautuu jossain määrin pettymykseksi.

Ostin Puolikkaan keltaista aurinkoa aikoinaan sen Afrikkaan liittyvyyden ja kauniin kannen takia. Itse kirjailijasta en silloin tiennyt mitään. Romaanin ostamisen jälkeen sairastuin sopivasti enterorokkoon ja olin viikon verran sairaslomalla, jolloin ahmin Adichien romaanin. Rakkaus hänen teoksiaan kohtaan on jatkunut siitä asti.


tiistai 14. tammikuuta 2014

Kysymyshaaste



Tulin valtavan iloiseksi, kun Opuscolon Valkoinen kirahvi oli laittanut minulle tämän kysymyshaasteen. Olen ollut bloggari vasta reilun kuukauden ajan ja tämän haasteen myötä tuli olo, että sitä on vähän enemmän olemassa täällä blogimaailmassa.

Seuraavassa Valkoisen kirahvin esittämät kysymykset ja vastaukseni niihin.


Tässäpäs pohdittavia kysymyksiä:

1. Minkä kirjalahjan annoit viimeksi?
Viimeksi annoin kirjahyllystäni eteen päin Gabriel García Márquezin 'Sadan vuoden yksinäisyyden'. Luin sen itse vuosia sitten ja olin silloin vallan ihastuksissani. Kun yritin lukea sitä uudelleen, en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Olimme kasvaneet eri suuntiin. :) 

2. Mikä saamasi kirjalahjoista on jäänyt erityisesti mieleesi?
Jan Blomstedtin esseekokoelma 'Vasta-ajattelijoita', jonka sain ihmiseltä, joka oli minulle joskus hyvin tärkeä ja jonka kautta löysin kirjallisuuden ihan uudella tavalla kuin aikaisemmin

3. Millainen lukija olet?
Selektiivinen. Olisi hienoa olla ennakkoluuloton tyyppi, joka lukee mitä erilaisimpia teoksia, mutta en vaan pysty siihen. Luen mielelläni kirjallisesti korkeatasoisia kirjoja, jotka usein ovat saaneet kirjallisuuspalkintoja (esim. Baileys Women's Prize for Fiction, Booker, Goncourt, Pulizer, August-priset, Finlandia). Olen vähän huono lukemaan suomalaista kirjallisuutta, mutta yritän parantaa tapojani edes tässä asiassa.  Afrikkalainen kirjallisuus on sydäntäni lähellä samoin kuin kirjat, joissa käsitellään identiteettiä, rotua ja siirtolaisuutta. 

4. Mikä on kirjoihin liittyvä noloin tilanteesi /asiasi?
Olen keskustellut kiihkeästi jostakin kirjasta ja myöhemmin tajunnut, että en ollut edes lukenut sitä. Olen myös kertonut kirjaan perustuvasta elokuvasta ja sitten huomannut, että kyseistä elokuvaa ei ole koskaan edes tehty, vaan puheeni elokuvasta perustui niihin kuviin, joita päässäni heräsi kirjaa lukiessa.

5. Mikä on kirjoihin ja lukemiseen liittyvä hienoin kokemuksesi?
Näitä olisi paljonkin, mutta yksi hienoimpia kyllä on, kun sain Michel Tournierin nimikirjoituksen hänen kirjoittamaansa romaaniin 'Kultapisara'. Tournier oli minulle nuorempana erittäin rakas kirjailija ja oli tosiaankin unohtumatonta tavata hänet livenä.

6. Mitkä ovat blogisi viisi itsellesi tärkeintä kirjaa?
Blogissani on vasta niin vähän kirjoja, että tämä on aika helppo. 1) Lahiri: The Lowland , 2) Tartt: The Goldfinch, 3) Alakoski: Köyhän lokakuu 4) Némirovsky: Tanssiaiset 5) Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

7. Missä ja miten luet mieluiten?
Oikeastaan missä vaan, missä se on mahdollista. Kotona sohvalla ja sängyssä, junassa, bussissa, lentokoneessa, kahvilassa. Aina ennen kuin alan lukea kirjaa, katson kuinka monta sivua siinä on. Usein myös asetan itselleni jonkinlaisen tavoitteen, montako sivua pitäisi lukea päivässä. En ole mitenkään erityisen nopea lukija ja joskus menee paljon aikaa siihen, että teen muistiinpanoja.

8. Jatka lausetta: Jos en lukisi, ...
katsoisin elokuvia. 

9. Mitä luet seuraavaksi? Miksi?
Väinön Linnan 'Täällä Pohjantähden alla', koska olen lupautunut Nooran blogissa niin tekemään ja en ole ko. teosta ennen lukenut. Häpeän.

10. Jos sinun pitäisi valita yksi kirja juuri nyt, mikä se olisi?
Ruth Ozeki: A tale for the time being. Olen juuri lukemassa tätä ja toivon kovasti, että onnistuisin bloggamaan siitä jotenkin niin, että muutkin saisivat käsityksen, miten uskomattoman hieno kirja tuo on. Jotain aivan omanlaatuistaan. Järisyttävä!!!

Haastan mukaan seuraavat blogit kirjoittajineen.


Kysymykset ovat seuraavat:

1. Jos saisit valita jonkun romaanihenkilön parhaaksi ystäväksesi, kenet valitsisit ja miksi?

2. Minkä olemassaolevan kirjan olisit halunnut kirjoittaa itse?

3. Pokkari vai kovakantinen?


4. Pidätkö ns. avoimista lopuista? Miksi tai miksi et?


5. Mitä pöytälaatikostasi löytyy?


6. Mikä kirja olisi hyvä puheenaihe ensitreffeillä?


7. Mihin kirjallisuudesta tuttuun paikkaan (todelliseen tai ei-todelliseen) haluaisit matkustaa ja miksi?


8. Kirjoista tehdään usein elokuvia. Mistä elokuvasta tulisi tehdä kirja?


9. Minkä kirjan suomenkielistä käännöstä odotat juuri tällä hetkellä?


10. Kuvitellaan, että ihan yllättäen yksi kirja katoaisi kirjahyllystäsi. Minkä kirjan katoaminen tuntuisi ikävimmältä ja miksi?






sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Donna Tartt: The Goldfinch (Tikli)

"We have art in order not do die from the truth." (Nietsche)

'Goldfinch' on järkäle niin kokonsa kuin lukijalle tarjoamansa tarinankin puolesta. Jos et halua lukea aamun pikkutunneille asti, älä tartu 'Goldfinchiin', sillä se aiheuttaa lukijassaan vaikeasti hallittavaa sivunkääntämishimoa.

Teos on saanut nimensä Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman samannimisen taulun mukaan. 

Se on kertomus 13-vuotiaasta Theodore Deckeristä, joka menettää äitinsä newyorkilaiseen museoon tehdyssä terrori-iskussa. Theo itsekin loukkaantuu, mutta onnistuu pääsemään museosta ulos. Tätä ennen hän kuitenkin tutustuu vanhaan herrasmieheen, Weltyyn, joka pyytää Theoa ottamaan mukaansa Fabritiuksen taulun, joka on ollut myös Theon äidin lempitaideteos. 

Jo ennen räjähdystä Theo on pannut merkille Weltyn ja hänen seurassaan olleen nuoren tytön. Myöhemmin käy ilmi, että mies, joka hänkin kuolee terrori-iskun seurauksena oli antiikkikauppias ja tyttö, Pippa, hänen tyttärentyttärensä. Mies antaa museossa Theolle sormuksen, jonka hän pyytää Theo viemään yhtiökumppanilleen Hobielle. Näin Theo tutustuu Hobieen ja antiikkihuonekalujen maailmaan.

Theo ja hänen äitinsä ovat olleet hyvin läheisiä ja taidenäyttelyissä käynti oli heidän yhteinen harrastuksensa. Theon isä taas on puolialkoholisti, joka on jättänyt perheensä. Äidin kuoltua Theo jää kovin yksin. Isän olinpaikkaa ei tiedetä, eivätkä isovanhemmat ole kiinnostuneet Theosta. Tarttin romaanin halki kulkee vire, joka kietoutuu kysymyksiin, miten ihmiselle käy, kun elämältä putoaa pohja? Miten elämää voi jatkaa, kun on joutunut luopumaan kaikkein rakkaimmasta ihmisestään? Miten syyllisyyden kanssa voi elää?

'Goldfinch' on nykypäivän epiikkaa. Theon väliin varsin huumeidentäytteinen odysseia ja kuvaus nuoren miehen yrityksistä löytää paikkansa maailmassa. Tässä etsinnässä on kolme ihmistä, joiden avulla Theo haparoi eteen päin. Olemassaolon yleisen kivuliaisuuden hän voi jakaa Hobien kanssa, menetyksen kauheuden Pippan kanssa ja sivullisuuden tunteet Borisin kanssa. Jälkimmäiseen Theo tutustuu, kun hänen isänsä yllättäen palaa poikansa elämään ja ottaa  hänet mukaansa asumaan Texasiin.

Tarttin teos on taiteen kyllästämä. Kerronta ja tapahtumat pysyvät kasassa pienen 1600-luvulla maalatun taideteoksen avulla. Samanaikaisesti maalauksen lintu, Tikli, toimii Theon ja hänen elämänsä metaforana. Tiklin tavoin Theo on vanki, hänen elämänsä kehysten määrittyessä kuoleman, syyllisyyden ja sivullisuuden kautta. Fyysinen taideteos puolestaan kulkee Theon mukana pitkin hänen elämäänsä, Theo piilottaa sen ja suojelee sitä, välillä se joutuu kadoksiin ja ilmestyy taas esiin uudestaan. Taideteoksen vaiheet symboloivat Theon elämää: olemista, kadottamista ja löytämistä. 

Taideteos ei kuitenkaan ole pelkästään taideteos, vaan se on symbolisessa mielessä myös Theon äiti - se, mitä Theolle äidistä jäi. Se on rakennelma, jolle Theon elämä perustuu äidin kuoleman jälkeen. Fabritiuksen taideteos aiheuttaa kuitenkin Theolle myös jatkuvaa syyllisyyttä, koska Theo on vienyt sen museosta luvatta ja hän tietää liiankin hyvin, että se pitäisi palauttaa museolle. Maalaus on Theon salaisuus, jonka varassa hänen elämänsä on. Miten voisi luopua asiasta, jota ilman oma elämä lakkaisi olemasta?  

The painting had made me feel less mortal, less ordinary. It was support and vindication; it was sustenance and sum. It was the keystone that had held the whole cathedral up. And it was awful to learn, by having it so suddenly vanish from under me, that all my adult life I'd been privately sustained by that great, hidden, savage joy: the conviction that my whole life was balanced atop a secret that might at any moment blow it apart. 

Taideteos edustaa Theon kaipuuta menneisyyteen, aikaan, jolloin äiti vielä eli. Aikaan, jolloin Theo ei vielä ollut repeytynyt irti elämästä. Terrori-iskun hetkellä Theon elämä kiinnittyy taideteokseen, mutta samanaikaisesti hänen äitiä kohtaan tuntemansa rakkaus jatkaa elämäänsä siirtymällä museossa räjähdyshetken myös kokeneeseen Pippaan. Siinä missä taideteos edustaa rakkautta imperfektiivissä, Theon Pippaa kohtaan tuntemat tunteet ovat futuurissa ja futuurissa ne myös pysyvät. Theon Pippaa kohtaan tuntema rakkaus on intensiivistä. Se on fiksaatio, eräänlainen halun korkeampi prinsiippi, joka ei voi saada täyttymystään. Psykologisella tasolla Theon Pippaa kohtaan tuntema halu edustaa hänen rakkauttaan äitiinsä ja jotta halu voisi saada täyttymyksensä, olisi Theon päästettävä irti äitinsä kuoleman aiheuttamasta surusta. Jos taas Theo voisi tästä surusta luopua, kaipaus Pippaa kohtaan lakkaisi olemasta.

'Goldfinch' on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, joka on omiaan tuomaan Theon hyvin lähelle lukijaa. Vasta teoksen lopussa paljastuu, että kyse on retrospektiivisestä kerronnasta, jossa Theo muistelee elämäänsä. 'Goldfinchissä' myös paikoilla on tärkeä merkitys. New York vilkkaine katuineen ja viehättävine kuppiloineen edustaa Theon "äidinmaata", lattea ja keinotekoinen Texas isänmaata ja Amsterdam kaupunkia, jossa uudelleen syntyminen on mahdollista. Tarttin henkilökuvaus on äärimmäisen tarkkaa ja varsinkin Hobie ja Boris on kuvattu hyvin elävästi. Nämä kaksi ovat henkilöinä mitä erilaisimpia, mutta heillä molemmilla on erityinen paikkansa Theon sydämessä.

Hobien maailma vanhoine korjattavine huonekaluineen kasvaa sekin elämänsuuruiseksi metaforaksi. Kärsivällisyydellä ja huolellisella työllä rikkoutunut huonekalu voidaan restauroida, mutta siitä ei koskaan tule samanalaista kuin millainen se alunperin oli. Kolhut jättävät jälkensä niin huonekaluihin kuin elämäänkin. Meidän tehtävämme on oppia hyväksymään epätäydellisyys ja löytää kauneutta paikatun ja alkuperäisen leikkauspisteestä. 

Siinä missä Hobien huonekalupajassa vallitsee hidastunut aika ja historian armelias pöly, tuo Boris mukanaan jatkuvan, usein hermostuneen liikkeen. Viinaa ja huumeita kuluu. Tehdään hassuja juttuja, jotka myöhemmin eivät niin hassuilta enää tunnukaan. Boris on Theon paras ystävä, mutta Theo joutuu myös pettymään häneen, antamaan anteeksi ja hyväksymään, että Boris on Boris. Kaiken kaikkiaan Boris on riemastuttava henkilöhahmo, jonka ilmestymistä Tarttin romaanin sivuille odotin kärsimättömästi. Borisin näennäisesti hyvin kevyn elämäntavan kautta Theo joutuu pohtimaan painavia kysymyksiä hyvän ja pahan ilmenemismuodoista. Voiko paha synnyttää hyvää? Entä jos paha onkin välttämätöntä, jotta hyvä voisi tulla esiin?  

'Goldfinchin' lopussa Theo tekee tiliä elämänsä kanssa. On kysymyksiä, jotka Tartt haluaa meidän esittävän itsellemme, vaikka ne vaikuttaisivatkin naiiveilta. Tärkeintä on olla itsensä, luottaa oman sydämensä ja intuitionsa ääneen. Tosin vaikeammaksi tämä tehtävä käy silloin, jos intuitio vie suoraan kohti tuhoa. Pitäisikö sitä silti noudattaa? Pitäisikö pyrkiä olemaan parempi ihminen? Vastauksia tärkeämpiä ovat kysymykset ja niiden pohtiminen. Loppujen lopuksi mikään ei ole pelkästään itseään, vaan viittaukset vievät useihin suuntiin. Kuten Tartt osuvasti kirjoittaa: Everything is a signpost pointing to something else.


Teos, joka lukiessa tuli mieleen: Edgar Allan Poe: The Purloined Letter



torstai 9. tammikuuta 2014

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Välttelin pitkään Riikka Ala-Harjan 'Maihinnousun' lukemista. Olin lukenut, että 'Maihinnousussa' Ala-Harja kuvaa lapsen sairastumista syöpään ja että kuvaus perustuu tositapahtumiin, hänen lähisukulaisensa sairastumiseen. Kirjailija ei tietenkään elä tyhjiössä, vaan kaikki hänen kokemansa suodattuu kirjoihin tavalla tai toisella. Silti tositapahtumiin perustuva lapsen sairauden kuvaaminen tuntui hyväksikäytöltä, liian kipeältä aiheelta leviteltäväksi ihmisten luettavaksi. Kun 'Maihinnousu' valittiin vuoden 2012 Finlandia-ehdokkaaksi muutuin toiveikkaaksi sen suhteen, että Ala-Harja on käsitellyt aihetta taitavasti sortumatta "ryöstöviljelyyn".

Kun aloin lukea 'Maihinnousua' etukäteisspekulaationi haihtuivat. Ala-Harjan romaani imaisi mukaansa ja luin sitä fiktiona miettimättä sen yhteyksiä reaalimaailmaan. 'Maihinnousu' on paitsi kertomus lapsen sairastumisesta myös hajoavan perheen tarina. On 8-vuotias Emma, joka sairastuu leukemiaan. On vanhemmat, Julie ja Henri, jotka ovat muuttuneet muukalaisiksi toisilleen. On myös sota, liittoutuneiden maihinnousu, laskuvarjohyppääjänuket, verta, pelkoa ja kuolemaa.

'Maihinnousu' on rakenteeltaan kiinnostava. Ala-Harja limittää historiallisen tapahtuman, Normandian maihinnousun, taisteluun syöpäsairautta vastaan. Tosin 'Maihinnousussa' sotamies ei ole niinkään leukemiaa sairastava Emma kuin Julie, ammatiltaan osuvasti maihinnousuopas, jonka eteen elämä heittää samanaikaisesti kaksi taistelurintamaa: tyttären syövän ja avioeron. 

Kuvaus lapsen sairauden aiheuttamista tuntemuksista ja reaktioista on hyvin todentuntuista. Itse asiassa niin todentuntuista, että en pysty ottamaan sitä vastaan tunnetasolla. Ajatus oman lapsen vakavasta sairaudesta on liian kipeä, tuska ja huoli kuviteltuinakin vuorenkorkuisia. Miksi miksi miksi? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Olisiko sairauden voinut estää? Alkoiko Emman keho tuottaa syöpäsoluja, kun vanhemmat vain riitelivät suljettujen ovien takana? 

'Maihinnousu' on kerrottu pelkästään Julien näkökulmasta. Väliin tuntuu aika epäuskottavalta, miten joustavasti Emma suhtautuu sairauteensa ja vanhempiensa välien viilenemiseen. Vai onko niin, että Julien näkökulmasta vain näyttää siltä, että Emma liukuu hoitotilanteesta toiseen tyynen rauhallisesti ja tilanteen hyväksyen. Päällimmäiseksi minulle kuitenkin jää tunne, että niin Emma kuin Henrikin ovat vain Julien tunteiden näyttämöjä. 

Ala-Harjan kunniaksi on sanottava, että hän ei mässäile avioerolla. Pikemminkin hän osoittaa, että sellaista vaan tapahtuu. Ihmiset vieraantuvat toisistaan, lopettavat seksin ja puhumisen. Surullista on, että aikuisten keskinäiset välit voivat mennä niin solmuun, että he eivät kykene kommunikoimaan keskenään edes lapsen sairasvuoteella.

On kirjoja, jotka blogatessa kasvavat mielessä. Löytyy uutta, aiemmin irrallisilta tuntuneet palaset yhdistyvät. Syntyy elämyksiä, joita ei lukiessa huomannut. 'Maihinnousun' kanssa kävi päinvastoin. Lukiessani sitä teos puhutteli kovastikin. Kieli soljui, teksti oli samaan aikaan tiivistä ja avaraa. Tätä kirjoittaessani en kuitenkaan enää tavoita niitä nyansseja ja tuntemuksia, joita lukiessani koin. Maihinnousu, se historiallinen, hyökyy tarinan yli. 


Lukiessa mieleen tullut "teos" - Queen: Show must go on


tiistai 7. tammikuuta 2014

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa

Tunnustan. Italialainen kirjailija Italo Calvino (1923-1985) oli yksi nuoruuteni ehdottomista kirjallisista rakkauksista. Erityisesti hänen teostaan 'Jos talviyönä matkamies' (Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979) lukiessani muistan olleeni suorastaan typertynyt ihastuksesta. Calvinon absurdi leikittelevyys oli  jotain ihan muuta kuin mihin olin kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.

Myös toimittajana ja kustannusvirkailijana työskennellyt Calvino oli tuottelias kirjailija. Hänen tunnetuimmille teoksilleen on tyypillistä absurdismin lisäksi kokeellisuus, vertauskuvallisuus ja kirjallisuuden maailman keinotekoisuuden esiintuominen, ts. piirteet, jotka yleisesti on liitetty postmoderniin kirjallisuuteen. 'Kenraali kirjastossa' kattaa Calvinon kirjoituksia vuosilta 1943-1984, joten se antaa hyvän läpileikkauksen myös Calvinon kirjallisen tyylin kehityksestä.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu faabeleista ja tarinoista aina vuoteen 1958 asti. Faabelista Calvino itse kirjoittaa teoksen esipuheessa, että se "syntyy sorron aikan. Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin. Nämä pikku tarinat liittyvät nuoren miehen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kokemuksiin fasismin kurimuksen aikana." Calvino kehottaa lukijaa kiinnittämään huomiota tekstien syntyajankohtaan faabelien ymmärtämiseksi. Oma historiantuntemukseni ei riitä, jotta pystyisin asettamaan faabeleita tarkempiin konteksteihin, mutta jo sen tiedostaminen, että ne on kirjoitettu Mussolinin diktatuurin aikana luo viitekehyksen, jota vasten lukija voi faabeleita peilata. 

Jos faabeleita haluaa lukea historiasta irrallaan ei sekään ole ongelma, vaan silloin ne vaan avautuvat toisella tavalla. Oma suosikkini teoksen ensimmäisen osan kertomuksista oli "Harhautunut rykmentti", jossa Calvinon absurdismi puhkeaa loistoonsa. Tarina kertoo nimensä mukaisesti rykmentistä, joka marssiessaan harhautuu reitiltään ja päättää hevosineen kaikkineen oikaista kerrostalon rappukäytävän kautta. Se on myös hyvä esimerkki Calvinolle tyypillisestä tavasta muokata arkitodellisuuden lainalaisuuksia ja samanaikaisesti tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia aikana, jolloin suoraan puhuminen ei ollut mahdollista.

Teoksen jälkimmäinen osa on nimetty kertomuksiksi ja dialogeiksi ja se käynnistyy vuonna 1969 kirjoitetulla "Päälliköiden päät pölkylle"-nimisellä kertomuksella, joka sisältää esityksen uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi. Yhteiskuntakritiikki on faabeleita avoimempaa, mutta se on verhottu sarkasmiin, jonka suojista Calvino esittelee yhteiskuntamallin, jossa säännöllisin väliajoin yhteiskunnan johtava luokka surmataan rituaalisin menoin.

Riemastuttavia ovat myös dialogit, joissa haastatellaan 30.000 vuotta vanhaa neandertalinihmistä, asteekkihallitsija Montezumaa ja Henry Fordia. Jälkimmäinen sisältää varsinaisen oppitunnin siitä, miten haastattelijan esittämät kysymykset ja kritiikki käännetään aina omaksi eduksi ja omien tekojen oikeutukseksi.

Koska 'Kenraali kirjastossa' ei ole Calvinon itsensä kokoama, ei se ole samalla tavalla ehyt kokoelma kuin esimerkiksi 'Kosmokomiikkaa' (Cosmicomiche, 1965) tai 'Näkymättömät kaupungit' (Le città invisibili, 1976). Tästä huolimatta se tarjoaa lukijalle monia elämyksiä ja riemukkaita hetkiä. "Neandertalinihmistä" lukiessani en voinut olla nauramatta ääneen. Aikamoinen velikulta tuo Calvino!

torstai 2. tammikuuta 2014

Irène Némirovsky: Tanssiaiset

Irène Némirovsky (1903-1942) oli venäläisjuutalainen kirjailija. Hän syntyi Ukrainassa, asui myöhemmin Moskovassa, pakeni Venäjän vallankumousta Suomeen, jossa asui vuoden verran ja muutti tämän jälkeen Pariisiin ja kuoli lavantautiin Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Némirovskyn läpimurtoteos oli vuonna 1929 julkaistu 'David Golder'. 'Tanssiaiset' (Le Bal) julkaistiin vuotta myöhemmin. Vuonna 2004 julkaistiin postuumisti Némirovskyn pidemmäksi sarjaksi aikoma 'Suite Francaise' (suom. Ranskalainen sarja, 2005), josta hän kuitenkin ehti saada valmiiksi vain kaksi ensimmäistä osaa.

Tanssiaiset on kristallinkirkas pienoisromaani. Niin hyvä, että lukiessa huomaa tämän tästä huokailevansa ihastuksesta. Se on kertomus uusrikkaasta Kampfin perheestä, joka on hankkinut rikkautensa perheen isän pörssikeinotteluilla. Rouva Kampfille tärkeintä on antaa muille ihmiselle sivistynyt ja varakas vaikutelma. Tämän rinnalla kaikki muu on toisarvoista, myös hänen tyttärensä, 14-vuotias Antoinette. 

Rouva Kampfin pyrkimykset hyvän vaikutelman luomiseksi saavat välillä lähes tragikoomisia piirteitä. Hänelle ihmisissä tärkeintä on heidän arvonimensä ja se, mitä nämä ajattelevat Kampfeista. Sen sijaan hänen ja Antoinetten välinen suhde on kaukana komiikasta. Mistä tahansa tyttöä on mahdollista syyttää, oli sitten kyse teoista, tekemättä jättämisistä, käytöksestä tai ulkonäöstä, niin rouva Kampf ei sanojaan säästele. "Yhäkö sinä pillität? Mahdoton oikuttelija...! Omaksi parhaaksesi sinua kai tässä ojennetaan! Varokin hermostuttamasta minua enempää..."  [...] "Istu suorassa, noin sinä näytät ihan kyttyräselältä."

Antoinette pakenee äitinsä ankaruutta unelmiin, joissa hän on ihailtu ja rakastettu. Kun rouva Kampf päättää järjestää suuret tanssiaiset, Antoinette fantasoi "pyörryttävästä musiikista", "syrjäisessä budoaarissa kuiskatuista lemmekkäistä sanoista" ja miehen vahvoista käsivarsista vartalonsa ympärillä. Rouva Kampf kuitenkin evää tyttäreltään pääsyn tanssiaisiin. 

Nèmirovsky kuvaa ihmisten välistä kanssakäymistä sosiaalisena pelinä, jossa pisteitä jaetaan sen mukaan, kuinka monta kreiviä, markiisia ja paronia kunkin tuttavapiiriin kuuluu. Muut ihmiset ovat ensisijaisesti kilpailijoita ja kateus myrkyttää ihmissuhteet. Pienin vihjauksin hymy huulilla tehdään mestarillisia iskuja toisen herkimpiin kohtiin. 

Antoinette on yksinäinen tyttö, jota kukaan ei tunnu rakastavan. Hän on kuitenkin tarkkasilmäinen ja juuri Antoinetten havaintojen kautta Némirovsky paljastaa nousukasmaisen elämän typeryyden. Koska kenelläkään ei tunnu olevan aikaa Antoinettelle hän kapinoi mielessään kokemaansa kohtelua vastaan. Hänen tunteensa ovat teini-ikäiselle tyypillisesti suuria ja kohtalonomaisia.  Elämän toistuminen päivästä toiseen samanlaisena samoine rutiineineen herättää hänessä kaipauksen toisenlaisesta elämästä ja kuolemakin vaikuttaa välillä elämää houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Eräänä päivänä Antoinette kuitenkin keksii oivan keinon kostaa äidilleen kaikki tämän ilkeät sanat ja nöyryytykset. Antoinetten tekemä temppu on huikaisevan hieno ja tehokas ja se muuttaa koko hänen perheensä elämän ratkaisevalla tavalla.  

Lukijana en voinut kuin ihailla Antoinetten rohkeutta 'Tanssiaiset' ei kuitenkaan suostu yksitasoiseksi kertomukseksi, jossa paha äiti saa palkkansa, vaan Némirovsky osoittaa, että sekä äiti että tytär kärsivät rakkaudettomuudesta ja heidän romanttiset unelmansa siitä, että tulisi joku, joka tekisi elämästä elämisen arvoista ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia. 

***
Etsiessäni tietoa Némirovskysta törmäsin erittäin mielenkiintoiseen asiaan. Némirovskyn perheen asuessa Suomessa hänen isänsä vei varoja säilytykseen asianajotoimisto Dittmar & Indreniukselle ja varat ovat siellä vielä tänä päivänäkin. Huikaisevaa! Némirovskya haluan ehdottomasti lukea lisää.

Tällä teoksella osallistun Vive la France!-haasteeseen.

'Tanssiaisia'  lukiessa mieleeni tullut teos: brittiläinen komediasarja Keeping up appearances (Suomessa esitetty nimellä Pokka pitää).

'Tanssiaisista' muualla blogimaailmassa: Mari A:n kirjablogi  Kirjava kukko Kirjapolkuni