lauantai 31. lokakuuta 2015

Kaj Korkea-Aho: Paha kirja

Kaj Korkea-ahon Pahan kirjan takakannessa sanotaan: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvetiin. Luin siitä huolimatta ja kirjoittelen nyt täältä rajan toiselta puolen.

Joskus kirjaan ei pääse niin sanotusti sisään. Ikään kuin kirjassa ei olisi ovea ollenkaan, josta käydä sen huoneeseen ja maailmaan. Pahan kirjan kanssa tämäntapaisia ongelmia oli aivan harvinaisen vähän. Itse asiassa ei lainkaan. Teos alkaa kuvauksella, jossa Åbo Akademin luentosalissa on meneillään suomenruotsalaista modernismia käsittelevä kurssi. Löydän itseni oitis kirjan opiskelijoiden joukosta, sillä olen ollut vastaavalla kurssilla itsekin. Tämän lisäksi jo sivulla 10 mainitaan Hagar Olsson, tuo minulle kaikkein rakkain suomenruotsalainen kirjailija. Että kyllä vaan, olen alusta lähtien messissä, messityttö suorastaan.

Ikään kuin edellinen ei vielä olisi tarpeeksi, niin muutaman sivun päästä lukija tapaa Callen, joka on junassa matkalla Helsingistä Turkuun, mutta matkanteko keskeytyy, koska joku on hypännyt junan alle. Olen kokenut saman, tosin olin matkalla Turusta Helsinkiin. Tämän vuoksi maininnat ihmisen jäänteiden siivoamisesta junavaunuista saivat aikaan suht hyytäviä väristyksiä. Tässäkään ei vielä ole kaikki, sillä myöhemmin teoksessa mainitaan Harry Martinsonin teos Aniara, joka taas on jäänyt mieleeni erityisesti sen vuoksi, että eräs nuoruudentuttavani sai tuon teoksen johdosta päänsä melko lailla sekaisin. Tiivistäen voisikin sanoa, että minulle Paha kirja aiheutti kauhunväristyksiä ennen muuta juuri sitä kautta, että se zoomasi niin monessa kohtaa omaan elämääni.

*

Paha kirja on iloluontoisesti mysteerinen ja kauhuromantiikan ironiseen laukkaan nostattava romaani. Korkea-aho kuvaa Åbo Akademin opettajia ja opiskelijoita ja kun opiskelijoista on kyse, ei kauhu ole koskaan kaukana. Siitä pitävät huolen paitsi opintosuoritusvaatimukset ja Kela, myös yliopiston tyhjät pimeät käytävät sekä äkilliset hengitysvaikeudet ja käsittämättömät pelon tunteet. Pahimmillaan opiskelija saattaa joutua selittämättömien itsemurha-ajatusten valtaan. Ihmisten välistä romantiikkaa ja sen kääntöpuolta esiintyy niitäkin kirjassa kosolti. Rakastajista rajuin on kuitenkin kirjallisuus.

Pahassa kirjassa kuollaan paljon. Murhaaja sen sijaan on harvinaisempaa sorttia, sillä syypää on Leander Granlundin runoteos Elon murheisesta hämärästä. Se on The Paha kirja, joka potkaisee lukijaansa persuksille ja lähettää hänet kohti helvettiä. Joskus pelastus tulee sattuman kautta, kuten käy Cheekin lailla vahvaleukaiselle ja hyväkroppaiselle, muutoinkin Barbien Keniä muistuttavalle onnen kultapojalle  Riku Baronille, joka pelastuu omalta hirttäytymisyritykseltään vain sen tähden, että hänen kravattinsa menee poikki.  Monet eivät ole yhtä onnekkaita.

Elon murheisesta hämärästä pulpahtaa esiin heti teoksen alussa, kun äärettömyksiin ja sen yli kirjallisuudessa kahlaava Pasi Maars haluaa kirjoittaa siitä esitelmän. Opettaja Mickel Backman yrittää saada hänet muuttamaan mielensä, mutta mikäpä jotakin asiakseen ottaneen nuoren miehen pään kääntäisi. Mickelillä on itsellään huonoja kokemuksia Granlundin teoksesta, eikä hän haluaisi sen pääsevän esiin. Zombin kaltaisena se kuitenkin nousee kirjallisesta haudastaan tekemään vihulaisen töitään.

Korkea-ahon teoksessa pahan poloneesia tanssivat kuolema, seksi ja kirjallisuus. Korkea-aho käsittelee myös vanhenemisesta. Ihmisen ruumiin vähittäistä löystymistä nahan käydessä roikkuvaksi. Vaan ei niin raihnaa miesruumista olekaan, jossa ei himon hiiri hyppisi. Mickelin avioliitto on tullut jamaan, jossa hän kokee olevansa likainen tahra kodissa, jota hänen vaimonsa pitää puhtaana ja järjestyksessä. Puolisoiden välien käydessä yhä piikikkäimmiksi nousee Mickelin mieleen yhä useammin kuvat nuoruuden rakastetusta Elsasta, jonka kohtalokkaan onnettomuuden syypäänä hän itseään pitää.

Yksi teoksen hienoimmista ja samalla puistattavimmista kohtauksia on, kun Mickel päättää mennä katsomaan Elsaa mielisairaalaan, jossa tämä on maannut jo vuosikausia. Luis Buñuelin Andalusialaisen koiran haukkua ei voi olla kuulematta.

Istuessaan nyt siinä Elsa Sinnemäen sängyn vieressä Mickel huomasi, että hänellä seisoi, ja hän siirsi kauhistuneena tuolia jotta kohouma housuissa peittyisi. [...] Sitten  hän otti takkinsa taskusta sakset. Piilotti ne reittään vasten lähelle sykkivää penistään, tunsi sormiensa takertuvan kylmään teräkseen, katseli Elsa Sinnemäen tuijottavaa silmää ja valkoista ihoa.

*

Codex Seraphinianus -paitaan pukeutuvaan Pasi Maarsiin kulminoituu nuoruuden kiilusilmäinen into ja halu pakottaa ihmiset näkemään todellisempi todellisuus. Vaikka Pasi on varsin usein joko alkoholin ja/tai erinäisten kemiallisten vaikutusten alaisena sivaltaa hänen ruoskansa osuvasti vanhemman sukupolven ja elämän pintakerroksissa elävien ihmisten rauhaa.

"Kaikella kunnioituksella ... mutta milloin olet viimeksi lukenut kirjallisuutta ilman että jokin saatanan analyysimalli peittää alleen kaiken olennaisen, kysyy Pasi Mickeliltä ja peräänkuuluttaa "kirjallisuutta jolla on todella merkitystä! Uudenlaista modernismia, moukarilla päähän, runoutta ...  joka herättää ihmiset, panee heidät taas ajattelemaan oikeita asioita."

Paikoin olen kuulevinani kaikuja takavuosina kohua herättäneestä Eskelisen ja Lehtolan teoksesta Jälkisanat - sianhoito-opas, vaikka Korkea-ahon kritiikki on huomattavasti maltillisempaa. Osansa saa myös suomenruotsalaisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyys, tuo "jäykkäniskainen kuppikuntaisuus"  ja hyvä veli -verkostot.  

Jos oli oikeasti olemassa jokin paha kokoelma vanhoja runoja, se oli suomenruotsalaisuus keskinäisine kultteineen ja aina yhtä ällistyttävine yhteyksineen, hämärine tarkoitusperineen ja rahakkaine ajojahteineen. 

Pahan kirjan ehdoton vahvuus on sen tyylilaji. Loppua kohti tapahtumat tiivistyvät yhä uhkaavammaksi kimpuksi ja lukijan kannattaa olla tarkkana, sillä isokin asia saattaa löytyä varsin ohimennen esitetystä huomiosta. Pahassa kirjassa on vahva pulssi, joka saattaa aiheuttaa lukijassa ennalta arvaamattomia reaktioita.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
317 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Onda boken
Suomentanut Laura Beck
Kustantaja: Otava



torstai 29. lokakuuta 2015

Luokkaretki, sukupuoli ja valkopesty Suomi - messuraportti osa 4

Viimeisenä messupäivänä Katri Vala -lavan valtasi kaksi karismaattista naista, kun Helsingin piispa Irja Askola haastatteli sukupuolentutkija Leena-Maija Rossia tämän uutuuskirjasta Muuttuva sukupuoli (Gaudeamus).

Irja Askolassa on jotakin sellaista suurisydämistä lempeyttä, että hänen edessään ihmiselle tulee hyvä olo. Leena-Maija Rossia taas olen fanittanut siitä lähtien, kun hänen teoksensa Kuvat ja Vastakuvat ilmestyi vuonna 1995. Tästä teoksesta tuli  minulle monellakin tapaa feministisen ajattelun kannalta ikoninen teos. Ja mikä parasta, pääsin edellä mainitun myös Rossille kertomaan.

Se, että juuri nämä kaksi mahtavaa naista kohtasivat messulavalla, oli minulle iso juttu. Olen Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja tämän lisäksi olen myös feministi. Monissa konteksteissa nämä asiat sopivat huonosti yhteen. Olen viime vuosina saanut useaan kertaan kuulla, että uskontoon myönteisesti suhtautuvat ihmiset  ovat muita tyhmempiä, Jos näin sanova ei tiedä, että kuulun kirkkoon, hän yleensä menee hieman noloksi, kun huomautan asiasta tai sitten hän sanoo "no en minä sinua tarkoita." Mielenkiintoinen tilanne. Minulle puhutaan samoin kuin monille vähemmistöjen edustajille. Vähän niinkuin että "emme siedä niitä "joitain toisia", mutta sinun kohdallasi teemme poikkeuksen ja suvaitsemme sinua.

Kun sanon olevani feministi, minulle sanotaan ihan liian usein: "Aha, vihaat siis miehiä." Mitäköhän vuosikymmentä me oikein eletään? Tiedoksi voin kertoa, että en todellakaan. Usein saan myös kuulla, että feminismiä ei enää tarvita tai että tasa-arvo on jo saavutettu. Ok. Siinä maailmassa, jossa minä elän näin ei valitettavasti ole. Siinä maailmassa, jossa meno on niin räikeää, että miehet lähettävät naiskansanedustajille kuvia elimistään ja pyytävät näitä puolestaan lähettämään itselleen käytettyjä sukkahousuja ei kyllä minkään logiikan perusteella vallitse tasa-arvo. Jos sitten tasa-arvo tarkoittaa sitä, että nainen on ja hänen kuuluu olla riistaa, on se todellakin saavutettu.

*

Haastattelun aluksi Askola nosti esiin Rossin teoksesta sellaisia sanapareja kuin tuttuus - toiseus, suomalaisuus - muun maalaisuus sekä heteroseksuaalisuus - homoseksuaalisuus, jotka ovat konstrastoituneet viime aikoina vahvasti niin eduskunnassa, päivä- ja naistenlehdissä kuin somessakin. Askola totesi, että Rossin uutuusteos Muuttuva sukupuoli on juuri nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa mitä ajankohtaisin ja että suomalaiset tarvitsevat tällaista kirjaa. Askola pyysi Rossia nostamaan teoksestaan esiin kolme tekijää, joiden tämä toivoisi jokaisen tavis-lukijan tästä teoksesta oivaltavan ja huomaavan.

1. Intersektionaalisuus ja kulttuurinen kansalaisuus

Intersektionaalisuus on käsite, jonka avulla kuvataan, miten yksilön kohdalla erilaiset tekijät, kuten esimerkiksi sukupuoli, seksuaalisuus, ihonväri, etninen tausta ja yhteiskuntaluokka kietoutuvat yhteen. Rossi avaa tätä käsitettä teoksessaan analysoimalla mm. Mogadishu Avenue ja Gillmoren tytöt -televisiosarjoja. Tässä yhteydessä Rossi korosti myös, että Suomi ei ole koskaan ollut monoliittinen, pelkästään heteroseksuaalinen tai pelkästään valkoinen, eikä se sitä myöskään koskaan tule olemaan.

Askolan mukaan Rossin teos haastaa pohtimaan mm. mitä ovat rituaalit, symbolit ja värit ja miten niillä rakennetaan normatiivisuutta; määritetään, mitä sallitaan ja mitä ei sallita. Askola nosti esiin Rossin käyttämän termin 'kulttuurinen kansalaisuus', jota Rossi käyttää kuvaamaan kansalaiseksi tulemisen vaihtoehtoja. Hänen mukaansa esimerkiksi suomalaiseksi voi tulla paitsi syntymällä Suomessa, myös muuttamalla Suomeen ja rakentamalla elämänsä täällä. Hän lisäsi, että kansalaisuus käsitteenä ei ole kiveenhakattu, vaan se uudistuu jatkuvasti. Rossin mukaan yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi toimia niin, että jotkut ottavat vallan määritellä, kuka saa olla suomalainen ja kuka ei.

Bloggari mietti: Intersektionaalisuus on hyödyllinen käsite myös kirjallisuuden analysoinnissa ja erityisesti teoksissa, joissa on kyse identiteetistä sekä sen rakentumisesta ja luomisesta se on erityisen käyttökelpoinen. Havainnollistan asiaa mustan feministin bell hooksin luokittelun avulla, jossa hän jakaa ihmiset ryhmiin seuraavasti: 1) valkoinen mies 2) valkoinen nainen 3) musta mies ja 4) musta nainen. Olen aiemmin pohtinut hooksin asteikkoa siitä näkökulmasta, että jos itse olen valkoinen nainen, niin samaistunko enemmän ihonvärin vai sukupuolen kautta. Kuulunko enemmän valkoisen miehen vai mustan naisen ryhmään? Lisäämällä hooksin jaotteluun vaikkapa seksuaalisuuden ja yhteiskuntaluokan jaotteluun liittyvät valtasuhteet alkavat joko liikkua tai jumittua ja "oman ryhmän" löytäminen monimutkaistuu edelleen.

2. Luokkaretki

Luokkaretkellä ja siihen kytkeytyvillä sosiaalisilla loikilla Rossi kuvaa yksilön siirtymistä luokasta toiseen, esim. työväenluokasta keskiluokkaan. Omaa paikkaa pyritään ottamaan haltuun ja vahvistamaan symbolisilla teoilla ja valinnoilla, joilla on kytköksensä luokkaan. Viimeaikaisissa tutkimuksissa luokan merkitys on korostunut uudelleen ja sen on havaittu olevan olennainen osa niin identiteettiä yleensä kuin myös sukupuoli-identiteettiä. Myös Suomi on Rossin mukaan luokkayhteiskunta, eivätkä luokat olet missään vaiheessa kadonneet, vaikka niistä välillä on puhuttu vähemmän. Sukupuoli yksinään ei Rossin mukaan enää riitä valtasuhteiden ymmärtämiseksi, vaan avuksi tarvitaan mm. luokkaa. Luokka on tärkeä myös siksi, että se liittyy niin yksilön samaistumiseen muihin kuin yksilön tulemiseen määritellyksi itsensä ulkopuolelta. Erityisen tärkeänä Rossi pitää, että yksilö tunnistaa omaan luokkaan liittyvät etuoikeutetut asemat.

Bloggari jäi pohtimaan omia etuoikeusasemiaan. Olen valkoinen länsimaalainen akateemisesti koulutettu työssäkäyvä nainen. Etuoikeusasemia on "kunnioitettava" määrä. Olisi hullua väittää, että nämä asemat eivät näy lukemisessani ja siksi niiden tiedostaminen ja niihin liittyvien valtasuhteiden näkeminen on tärkeää.

Rossin puhe luokasta jäi kovasti kiinnostamaan ja aion tutkia asiaa lisää Muuttuvasta sukupuolesta. Rossia kuunneltuani ymmärsin myös, että eräässä juuri lukemassani teoksessa luokalla on keskeinen merkitys, mutta en ollut tiedostanut asiaa siinä laajuudessa kuin teen nyt Rossia kuunneltuani.


3. Valkopesty Suomi

New Yorkissa asuva Rossi sanoi panneensa merkille, että suomalainen sosiaalinen media pursuaa äänenpainoja, joilla pyritään vakuuttamaan, että Suomi tulee pitää valkoisena ja että ei-valkoisilla ei ole tänne tulemista. Tämä kertoo hänen mukaansa siitä, että Suomi on itsenäisyyden aikana rakennettu hyvin valkoiseksi ja tämän takia hän käyttääkin termiä valkopesu. Rossin mukaan kertomus yksi kieli - yksi mieli -ajattelusta on fiktiota, jota on ruvettava purkamaan.  Hän on ilolla seurannut rasisminvastaista liikehdintää ja ihmisten halua tehdä vapaaehtoistyötä, joiden hän toivoo olevan merkkejä valkopesun väistymisestä.

Bloggari mietti: Ajatus tietoisesta valkoisuusnormin rakentamisesta on kiinnostava.  Jäin miettimään myös rakennettuihin kertomuksiin/fiktioon liittyvää vallankäyttöä. Kenen ehdoilla ja miksi valkoisuus on rakennettu hegemoniaksi? Lohdullista on, että se mikä on rakennettu, voidaan myös purkaa. Valkopesty on terminä onnistunut ja kuvaava. Yhteiskunnallisessa somekeskustelussa valko- ja kirjopesuun liittyvät äänenpainot ovat ajautuneet viime aikoina siinä määrin törmäyskurssille, että olisi käyttöä pesuohjelmalle, jota kummatkin ääripäät voisivat käyttää kohdatakseen toisensa.
 

Mitä tulee suomalaisen sukupuolentutkimuksen laatuun, Rossi piti sitä hyvänä ja korosti, että sillä on ollut yhteiskunnallista vaikutusta. Kehityksestä huolimatta vastakkainasettelut ovat viime aikoina kärjistyneet. Vaikka Suomessa asiat ovat monessa suhteessa hyvin, on tasa-arvon suhteen vielä paljon tekemistä.

Itsestään Rossi sanoi, että hän on monella tapaa outo ja että hänelle outous on positiivinen asia. Tämä kirjoitus on hyvä lopettaa Rossin johtomottoon: OUTO ON HYVÄ!

Kiitos. Tulin nähdyksi.




maanantai 26. lokakuuta 2015

Miksi Karo nauroi? Kirjamessuilla, osa 3


Kuten perjantain messuraportissa kirjoitin olin kuuntelemassa paneelikeskustelua Sukupuolittuneesta kulttuurijournalimista. Paneelin puheenjohtajana toimi Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas ja panelisteina Aleksis Salusjärvi, Karo Hämäläinen ja Maria Säkö.

Vaikka ajattelin aluksi, että en kirjoita tästä tilaisuudesta mitään, koska en tehnyt muistiinpanoja, vaan keskityin pelkästään kuuntelemaan, jäi eräs keskustelussa esiin tullut asia askarruttamaan mieltäni siinä määrin, että päätin kuitenkin ottaa sen esiin bloggaamalla. 

Kysymys kuuluu: Miksi kirjailija ja Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen nauroi?  

Paneelissa tuli esiin, että kulttuurijournalistit ovat pääasiassa miehiä. Otoksen kohteena olivat seuraavien lehtien satunnaiset numerot: Parnasso, Nuori Voima, Image ja Suomen kuvalehti. Ero naisten ja miesten välillä ei ole mitenkään järkyttävä (suunnilleen luokkaa 40-60 hieman lehdestä riippuen), mutta se on silti vahvasti olemassa. Sekä Karo, Kiiltomadon päätoimittaja Salusjärvi, että Ylikangas kertoivat, että he kiinnittävät huomiota kirjoittajan sukupuoleen valitessaan kirjoittajia lehteensä ja pyrkivät näin vaikuttamaan siihen, että kirjoittajien osalta ei syntyisi sukupuolivääristymää.

Muistelisin Salusjärven maininneen, että hän on feministi ja Karon olleen samoilla linjoilla.

Tilaisuuden tarkoitus lienee ollut suhtautua asiallisesti ja vakavasti tähän tosiasiaan, että naiset ovat kulttuurijournalismissa vähempilukuisia kuin miehet, pohtia mistä tämä johtuu ja mitä tälle asialle voitaisiin tehdä. Erinomaisen avaavia olivat monet teatteri- ja tanssikriitikko Maria Säkön puheenvuorot. On pakko myös mainita Säkön esimerkki opetuksesta teatterikorkeakoulussa, vaikka asia ei tämän bloggauksen fokukseen varsinaisesti kuulukaan. Minulle nimittäin oli aivan uutta, että teatterikorkeakoulussa on ns. raiskausopetusta. Opiskelijoille opetetaan, miten näytellään raiskaajaa ja raiskattavaa. Jokainen kohdallaan voi miettiä, miltä tuntuisi olla opetuksellisessa mielessä "raiskaajana" tai "raiskattavana" kerta toisensa jälkeen. Entä miltä tuntuisi tulla raiskatuksi näyttämöllä ilta illan perään? Jätän nänä kysymykset kieppumaan ilmaan ja palaan kirjoitukseni aiheeseen.

Keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen ja ymmärrykseni mukaan keskustelijat halusivat ihan vilpittömästi pohtia niitä seikkoja, jotka sukupuolivinouttavat kulttuurijournalismia. Sitten tuli pommi. Karo totesi Maaria Ylikankaalle: "koska sinä olet niin äijä." Karossa itsessään tämä kommentti sai aikaan paljon naurua, suorastaan hilllitöntä pyrskähtelyä tyyliin olinpa minä nokkela, kun tällaisessa sukupuolivinoutumiin liittyvässä keskustelussa tällaisen vitsin heitin.

Että mitä? Kun mies nimittää naista äijäksi, on se mautonta jo sinänsä, mutta erityisen mautonta se oli juuri tässä keskustelussa ja vielä mauttomampaa oli kuitata asia nauramalla. No mutta hei, sehän oli huumoria. Kuka nyt niin tosikko on, että leikistä suuttuu? Nyt olet kyllä liian herkkä.

On sinänsä ymmärrettävää, että keskustelun tuoksinassa tempautuu mukaan niin, että ei ihan tule ajatelleeksi, mitä sanoo. Yhtä lailla on mahdollista, että samaisessa tuoksinassa tulee paljastaneeksi jotain, jonka on pyrkinyt peittämään, mutta joka tikittää poliittisen korrektiuden alla. Miten tahansa, Karon kommentti sai minut kirjoittamaan tämän kirjoituksen ja ylittämään rajan, jonka toisella puolella en aiemmin ole juurikaan käynyt.

Keskustelussa puhuttiin nimittäin myös siitä, miksi naiset kokevat usein vaikeaksi julkisen tilan haltuunoton omalla nimellään. Miksi naiset miettivät, ovatko heidän kirjoituksensa tarpeeksi hyviä, kun taas monelle mieskirjoittajalle moinen ei tulisi edes mieleen. Minä en enää mieti, vaan painan julkaise-nappulaa. Tosin edelleen Omppuna, mutta se onkin jo ihan toinen aihe.




perjantai 23. lokakuuta 2015

Köyhä messuperjantai



Miltä kirjailijasta tuntuu, kun hänet luokitellaan köyhyyskirjailijaksi? Tämän kysymyksen esitti piispa Björn Wikström Mathias Rosenlundille ja Susanna Alakoskelle Katri Vala -lavalla tänään.

Keskustelun aiheena olivat Rosenlundin "osoitekirjat" Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20, 2013) ja Kuohukuja 5 (Svallgränden 5, 2015) sekä Alakosken "kuukausikirjat" Köyhän lokakuu (Oktober i fattigsverige, 2012) ja Lähimmäisen huhtikuu (April i angehörigsverige, 2015).

Rosenlundilta en ole lukenut mitään, Alakoskelta Köyhän lokakuun ja Sikalat (Svinalängorna, 2006). Kun lähes kaksi vuotta sitten kirjoitin Köyhän lokakuusta totesin, että se on kirja, joka jokaisen poliitikon pitäisi lukea ennen kuin he tekevät tavallisen ihmisen elämään vaikuttavia päätöksiä. Tänä päivänä tilanne on sellainen, että Rosenlundin ja Alakosken lukemisen pitäisi olla vaatimuksena, jotta voi edes asettua ehdolle vaaleissa. Rosenlund ja Alakoski nimittäin tietävät mistä he puhuvat. He kirjoittavat omasta elämästään ja yrittävät kirjoittamalla päästä käsiksi siihen, miksi asiat heidän lapsuudessaan menivät niin kuin menivät.

Kummallakaan näistä kirjailijoista ei ollut mitään sitä vastaan, että heistä puhutaan köyhyyskirjailijoina. He totesivat melkeinpä yhdestä suusta, että jonkun on kirjoitettava köyhyydestä, joka on suuri yhteiskunnallinen ongelma. Tälle kirjallisuudenalueelle ei ole erityistä tungosta, mutta he ovat päättäneet tuoda köyhyysasiaa esiin. 

Wikström nosti esiin ajatuksen kirjoittamisesta terapiana. Sekä Rosenlund että Alakoski olivat vahvasti sitä mieltä, että heille kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin terapiaa. Alakoski sanoi sen muistuttavan enemmän kidutusta. On raskasta palata lapsuuteensa ja nuoruuteensa, käydä yhä uudestaan läpi asioita, joita kirjoittamalla pyrkii ymmärtämään. Kirjoittamattakaan ei ole voi olla, koska muutakaan tapaa tehdä selkoa elämästä ei ole. Enemmän kuin valinta, kirjoittaminen on heille pakko.

Kuten arvata saattaa, Wikström kysyi Rosenlundilta, miten tämä näkee teostensa sijoittuvan suhteessa Henrik Tikkasen osoitekirjoihin. Rosenlund kertoi, että hän luki Tikkasta vasta siinä vaiheessa, kun hän oli saanut Vaskivuorentie 20:n valmiiksi. Tikkasen hän totesi kirjoittavan suomenruotsalaista porvarikirjallisuutta, joka on lajina täysi vastakohta hänen omille kirjoilleen. 

Keskustelussa käsiteltiin myös sosiaalisen kipeyden käsitettä ja onko siitä on mahdollista tervehtyä. Alakoski avasi köyhyyden ulottuvuuksia. Helposti ajatellaan, että köyhyys on sitä, että ei ole varaa johonkin. Se on kuitenkin paljon laajempi ilmiö, joka rapauttaa paitsi ihmisen omanarvontunnon myös koko hänen sosiaalisen elämänsä. Kaiken lisäksi köyhyys ilmenee usein myös näköalattomuutena - varsinkin, jos siihen liittyy alkoholismia tai huumeiden käyttöä. Tällaisen perhen lapsi ei välttämättä osaa hahmottaa, minkälaisia mahdollisuuksia hänellä voisi olla elämänsä rakentamiseen. Näin köyhyys rakenteellisena ilmiönä siirtyy sukupolvelta toiselle.  

Rosenlundin ja Alakosken kaltaisia kirjailijoita tarvitaan kipeästi, sillä heillä on kyky sanoittaa sitä, jota monet eivät halua edes nähdä.

*

Köyhyyskeskustelun jälkeen kävin vielä kuuntelemassa paneelikeskustelua Sukupuolittuneesta kulttuurijournalimista. Paneelin puheenjohtajana toimi Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas ja panelisteina Aleksis Salusjärvi, Karo Hämäläinen ja Maria Säkö.

Törmäsin kyseisessä tilaisuudessa Kirjasfäärin Taikaan ja hän on kirjoittamassa tästä keskustelusta lehtijuttua. Jään odottamaan sitä, sillä tänään ei enää löydy ruutia tuon tilaisuuden esittelemiseen. Varsinkaan kun kyseessä on aihe, joka on siinä määrin tärkeä ja minua henkilökohtaisesti poltteleva, että se ansaitsee osakseen huolella ja harkitusti tehdyn kirjoituksen.



torstai 22. lokakuuta 2015

Kolme pientä palaa torstain kirjamessuilta


Ljudmila Ulitskaja
Ensimmäiseksi riensin Wine Corneriin kuuntelemaan, kun Sammakon Seppo Lahtinen haastatteli Einari Aaltosta, joka on suomentanut Roberton Bolañon massiivisen romaanin 2666. Tämä tilaisuus ei ollut mikään yleisömagneetti ja oikeastaan niin on hyvä. Ei Bolañon kuulukaan olla jokaisen kirja ja tavallaan Bolañosta keskustelun estradiksi sopi hyvin juurikin messujen syrjäisin kolkka. Huonona puolena oli, että aloin saada Aaltosen puheesta selvää vasta esityksen puolivälin paikkeilla, kun ystävällinen messuhenkilö kävi säätämässä hänen mikrofoninsa äänenvoimakkuutta.  

Paljon meni siis osin ohi, mutta on minulla kuitenkin muutama vallan mainio havainto tarjota. 

Aaltosessa 2666.n kääntäminen herätti aluksi rimakauhua ja hän kieltäytyi tehtävästä. Kun toisellekin kääntäjäehdokkaalle kävi samoin, Aaltonen päätti kuitenkin tarttua työhön. Samana päivänä, kun Aaltonen sai käännöksen valmiiksi hän sai verotoimistosta ilmoituksen, että hän saa 2666 euroa veronpalautusta. Sinä päivänä, kun hän lähetti valmiin käännöksen Sammakkoon esitettiin televisiossa Salattujen elämien jakso nro 2666. Hieman myöhemmin Aaltonen matkusti Kiinaan. Varmaan arvaattekin jo, mikä oli hänen huoneensa numero.

*

Wine Cornerista siirryin Katri Vala -tilaan odottamaan Ljudmila Ulitskajaa. Kun hän saapui lavalle vaivuin pikkutyttömäisen ihastuksen valtaan. Herran jestas, muutaman metrin päässä minusta on Ljudmila Ulitskaja ihan ilmielävänä. Ulitskaja antoi itsestään lämpimän ja vahvan vaikutelman. Erityisesti ilahduin, kun ymmärsin muutamia sanoja hänen venäjänkielisestä puheestaan. Istuin toisella rivillä ja kuulkaas, "kyllä se varmaan katto mua." Aikamoisissa fanitunnelmissa siis olin.

Haastattelijana toimi Ulitskajaa kääntänyt naishenkilö, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi. Hän kysyi, mitä mieltä Ulitskaja on siitä, että Suomessa hänen kirjojaan julkaistaan eri järjestyksessä kuin missä ne on kirjoitettu. Ulitskaja vastasi, että teosten kirjoittamisjärjestys vastaa hänen oman elämänsä kulkua. Aluksi hän kirjoitti lapsuudenaikaisista kokemuksistaan ja esimerkiksi romaani 'Medeia ja hänen lapsensa' kuvaa aikaa, jolloin Ulitskajan omat lapset olivat pieniä. Kirjoissaan hän palaa omaan menneisyytensä ja tutkailee, mitä on tehnyt oikein, mitä väärin. Hän sanoi kirjoittamisen olleen hänelle myös hyvin opettavaista.

Keskustelun kohteena oli erityisesti Ulitskajan teos Tyttölapsia (Siltala 2015), joka on viimeisin Suomessa julkaistu teos hänen tuotannostaan. Näinä päivinä häneltä on Venäjällä ilmestymässä uusi romaani, jossa hän palaa samaan päivään, jota kuvaa myös Tyttölapsissa. Kyse on päivästä, jolloin kansalle ilmoitettiin Stalinin kuolleen. Vuosi oli 1953 ja Ulitskaja totesi monitulkintaisesti, että vaikka tuosta vuodesta muistetaan Stalinin kuolema, tapahtui silloin paljon tärkeämpikin asioita eli julkaistiin artikkeli, jossa kerrottiin DNA:n rakenteesta. Ulitskaja on koulutukseltaan biologi. Ehkä tämä oli biologihuumoria?

Ei tarvitse olla kovin paljoa ennustajaeukko tietääkseen, minka  kirjan aion messuilta ostaa. 

*

Torstai-illan päätteksi kävin kuuntelemassa Sofie Oksasen ja Infosota-teoksen (Otava) kirjoittaneen Saara Jantusen keskustelua. Tämä on aihe, joka kiinnostaa minua kovasti ja aion jossakin vaiheessa lukea myös Jantusen kirjan.


Infosodalla tarkoitetaan tietoista vääristellyn ja valheellisen tiedon levittämistä ja sen avulla vaikuttamista. Jantunen avasi infosotaa sanalla DIME, joka tiivistää itseensä infosodan pääasialliset muodot.

D=diplomatia (esimerkiksi Suomen ja Venäjän välillä käydyt lapsiasiakiistat)

I=informaatio (esimerkiksi Suomessakin toimiva SPUTNIK-radiokanava)

M=military eli sotilaallinen vallankäyttö (esimerkiksi ilmatilaloukkaukset)

E=Economy eli talous (esimerkiksi talouspakotteet).

Oli mielenkiintoista kuulla, että vaikka Jantusen kirja on saanut paljon hyvää palautetta, on sitä myös kritisoitu. Jälkimmäinen vaikuttaisi Jantusen mukaan johtuvan pitkälti siitä, että ajatus infosodassa osallisena olemisesta aiheuttaa ihmisissä ahdistusta ja siksi jotkut haluavat kieltää koko ilmiön.

Ihmiselle on tyypillistä ajatella, että hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan. Jantunen kuitenkin muistutti meitä siitä, että ajatukset eivät synny tyhjästä ja tyhjiössä, vaan esimerkiksi media muokkaa ajatuksiamme jatkuvasti ja usein tavoilla, joita emme edes huomaa. Infosodan uhriksi on siis helppoa joutua panematta merkille koko asiaa.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset + Kirjamessutärppejä

Torstaina alkavilla Helsingin kirjamessuilla on tänä syksynä teemamaana Venäjä. Messuille on saapumassa vieraaksi myös venäläinen kirjailija Ljudmila Ulitskaja, joka minulle on läheisin venäläinen nykykirjailija. Reilut puolitoista vuotta sitten luin Ulitskajan loistavan romaanin Vihreän teltan alla ja päätin nyt messujen ollessa jo ovella lukea häneltä toisen teoksen eli romaanin Iloiset hautajaiset, jonka sivumennen sanoen ostin kirjamessuilta vuosi sitten.

Iloiset hautajaiset kiinnosti minua erityisesti siksi, että siinä kerrottaan Yhdysvaltoihin muuttaneista venäläisemigranteista. En ole juurikaan lukenut tämäntyyppistä venäläistä kirjallisuutta, sillä useimmissa lukemissani venäläiskirjoissa tapahtumapaikkana on ollut Venäjä. Tartuin tämän vuoksi Iloisiin hautajaisiin kutkuttavin ennakkotuntein.

Juuri ennen Iloisia hautajaisia olin jättänyt kesken kaksi kirjaa. Toinen niistä oli Andrés Caicedon vimmainen 70-luvulle sijoittuva nuoruuskuvaus Eläköön Rumba, joka jäi Caicedon ainoaksi teokseksi, sillä hän teki itsemurhan kuukautta teoksen ilmestymisen jälkeen. En jättänyt Eläköön Rumbaa kesken siksi, että se olisi huono kirja, vaan pikemminkin siksi, että luettuani siitä puolet minulla oli vahva tunne, että tiesin jo, mikä on teoksen keskeisin pointti. Olinko oikeassa vai väärässä, jäi arvoitukseksi.

Toinen kesken jättämäni teos puolestaan oli hollantilaisen Peter Buwaldan romaani Bonita Avenue, jota on verrattu mm. Philip Rothin ja Don DeLillon tuotantoon. Luin siitä noin 100 sivua ja olen melko varma, että se on suhteellisen erinomainen teos, mutta en vaan onnistunut pääsemään sisään Buwaldan kerrontaan. Kenties tuppaudun Bonita Avenueen seuraan joskus myöhemmin uudestaan.

Olen nyt tässä parin kappaleen verran pitkittänyt sen sanomista, minkä sanominen on minusta kovin ikävää. Nimittäin. Iloiset hautajaiset oli minulle jossakin määrin pettymys. Olen tyytyväinen, että olen lukenut Vihreän teltan alla, sillä muutoin Iloiset hautajaiset olisi saattanut laimentaa kiinnostustani Ulitskajan tuotantoa kohtaan.

Iloisten hautajaisten henkilögalleria on perusvenäläiseen tapaan melko laaja. Itse asiassa minulle oli pitkään epäselvää, ovatko esimerkiksi Valentina ja Nina sama vai eri henkilö. Eri ovat, voin sen tässä kertoa. Romaanin keskushenkilö on kuolemaa tekevä naistenmies Alik, joka on naimisissa Ninan kanssa, mutta jolla on ollut suhde myös Valentinan sekä vielä kolmannenkin teoksessa kuvatun naisen Irinan kanssa. Irinan kanssa hänellä on myös lapsi. Tyttö, jota kutsutaan nimellä T-Shirt. Tosin siitä, tiesikö Alik T-Shirtin olevan hänen tyttärensä emme saa täyttä varmuutta.

Joka tapauksessa Alik asuu eräänlaisessa varastorakennuksessa, jossa hän kuihtuu päivä päivältä hengittämisen käydessä yhä vaikeammaksi. Häntä katsomassa käy monenlaisia ihmisiä, joista yksi mieleenpainuvimmista on Marja Ignatjeva eli yrtintekijänainen, joka uskoo, että  yrtit parantaisivat Alikin, mikäli tämän vaan suostuisi ottamaan kasteen. Kasteasian ympärille kirjoitettujen tapahtumien tarkoitus lienee olla koomisia, mutta oma nauruni oli laimeanpuoleista. Toisena mahdollisuutena pidän, että Alikin kastamisen funktiona oli saattaa kohtaamaan venäläisyys ja juutalaisuus sekä näiden uskontojen papit. Mikäli näin oli, en valitettavasti osaa hahmottaa asian ulottuvuuksia.

Odotin Iloisilta hautajaisilta jonkinlaista kulttuurierojen välisen törmäyksen ironisesti säihkyvää analyysiä, mutta tässä suhteessa odotukseni eivät täyttyneet. Voi hyvin olla, että en vaan osannut lukea tätä teosta oikein. Yksittäisenä esimerkkinä haluan nostaa esiin venäläisten ja amerikkalaisten tavan suhtautua kärsimykseen, sillä tämän kysymyksen tarkastelu edustaa juuri sen tapaista pohdintaa, jota tältä teokselta kaipasin.

Venäläislääkäri Fiman suulla Ulitskaja esittää amerikkalaiset kärsimystä vihaavana kansakuntana. Tämän takia kärsimys pyritään pitämään poissa ihmisten silmistä ja ihmisen vapauttamiseksi kärsimyksestä on perustettu useita eri koulukuntia. Venäläisyydessä taas kärsimyksellä nähdään olevan olennainen arvo. Sitä rakastetaan ja sitä arvostetaan ja sen kautta tullaan ihmisinä paremmiksi. Kärsimyksellä on ikään kuin kasvatustehtävä. Siinä missä on suhteellisen helppoa allekirjoittaa teoksessa esitetty näkemys amerikkalaisten kärsimyssuhteesta, herättää venäläisten vastaava suhde ajatuksen ironiasta - joko tahallisesta tai tahattomasta. Tämäntapainen moniäänisyys muuttaa teoksen heti kiinnostavammaksi.

Myös Alikin kuolemistaistelun kuvaaminen voidaan nähdä osana kärsimysproblematiikkaa. On perin epäamerikkalaista, että kuoleva on ikään kuin jatkuvasti näytillä. Venäläisten suhde sairastavan kärsimyksiin ja kuolemaan vaikuttaa sen sijaan olevan hyvin luonteva. Alikmaisesti voisi todeta, että mitäs tässä itkemään, nauretaan mieluummin.

Tätä bloggausta kirjoittaessani mietin, minkälainen kuva minulle syntyi venäläisistä emigranteista. Iloisten hautajaisten perusteella joudun toteamaan, että kärsimyskysymystä lukuunottamatta ei oikein minkäänlainen. Venäläiset, kuten minkämaalaiset tahansa, jättävät kotimaansa eri syistä, eikä näitä syitä avattu romaanissa syvemmin. Toisille Amerikan ovet aukeavat järjestetyn avioliiton kautta, toiset taas ns. loikkaavat. Tuntuu siltä, että tämän teoksen ja minun välillä on kulttuuriero, joka estää minua ymmärtämästä niitä nyansseja, joita venäläinen lukija tästä teoksesta varmasti löytää.

Ulitskaja petaa yllätystä teoksen loppuun, kun vietetään Alikin hautajaisia. Tämä yllätys ei valitettavasti puhuttele minua oikein mitenkään, sillä olin juuri pari viikkoa sitten hautajaisissa, joissa koin vastaavanlaisen yllätyksen. Voisi kuvitella, että kokemukseni vastaanvalaisesta yllätyksestä asettuisi vuoropuheluun Iloisten hautajaisten yllätyksen kanssa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt.  

Vaikka tämän teoksen kanssa ei ihan putkeen mennytkään, minulla on vahvasti sellainen kutina, että joku muu Ulitskajan teos saa minut samantyyppiseen hurmaan kuin mitä aiemmin teki Vihreän teltan alla. Kirjamessuilla Ulitskaja on mahdollista nähdä torstaina livenä useammassakin tilaisuudessa, joten sinne kaikki sankoin joukoin.


Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
183 sivua
Venäjänkielinen alkuteos: Vesjolyje pohorony (1999)
Suomentanut: Elina Kahla
Kustantaja: Siltala

Lisäys 22.10.2015: ks. myös esim. KirjapolkuniUllan luetut kirjat, Leena Lumi


***


Kirjamessujen osalta kirjoittelen tähän alle muistiin muutamia tärppejä. Voin sitten blogistani luntata, jos eli kun en muista, missä mihinkin aikaan pitäisi olla.

Torstai:

16.30-17.00 Roberto Bolano: 2666, Wine Corner
17.00-17.30 Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia, Katri Vala
17.30-18.00 Saara Jantunen: Infosota, Mika Waltari

Perjantai:

17-17.30 Luke Harding: Snowden - Maailman halutuin mies, Aleksis Kivi
17.30-18 Voiko kirja vapauttaa? Susanna Alakoski ja Mathias Rosenlund, Schildts&Söderströms
18-19 Runo-Nonstop: Sukupuolittunut kulttuurijournalismi? Aino

Lauantai:

Bonnierin bloggaribrunssi
11-12 Parnasson kirjallisuuskeskustelu, Kullervo
Yleistä kirjahaahuilua periaatteella "pysähdyn kiinnostavissa pisteissä ja kuuntelen, mitä vastaan tulee sekä ostan liian monta kirjaa"

Sunnuntai:

11.-11.30 Heikki Ylikangas: Mitä on historia, Eino Leino
11.-11.30 Leena Krohn: Erehdys, Katri Vala
(11.-11.30 Henkilökohtainen monistumisongelma)
11.30-12 Timo Vihavainen: Vladimir suuresta Putiniin - Venäjän sankarit ja epäjumalat, Eino Leino
12.30-13 Claes Anderson: Aamu meren rannalla, Mika Waltari

13-14 Bloggaripäivystys Boknäsin osastolla 6r121. NÄHDÄÄN SIELLÄ!

15-15.30 Walter de Camp: Ja homot loivat naisen, Kirjakahvila
15.30-16 Leena-Maija Rossi: Muuttuva sukupuoli, Katri Vala
16-16.30 Integration, identitet och kultur, Edith Södergran
16.30-17 Kirjalliset hiljaisuudet - sukupuoli, vähemmistö ja sensuuri, Aleksis Kivi
17-17.30 Kirjallisuuden vastaanotto ja kritiikki, Katri Vala





lauantai 17. lokakuuta 2015

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan.

Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos. Ilmassa on epämääräistä uhkaa. Illan pimetessä tuulen varjossa leikkii metaforisesti Carlos Ruiz Zafon. Wandernburg on kaupunki jossakin Saksan suunnalla. Sillä ei ole pysyvää paikkaa kartalla, ei koordinaatteja. Sen kadutkin ovat outoja. Ne vaihtavat paikkaa ja siksi siellä on vaikea löytää perille. Neuman haastaa lukijan kysymään, missä olemme kun olemme Wandernburgissa. Olemmeko kartalla ollenkaan? Se, mikä ei ole missään tietyssä paikassa, voi tietysti olla missä tahansa.

Vuosisadan matkustaja tarjoaa harvinaisen kiehtovan rakkaustarinan, jossa haluavina osapuolina ovat Hans ja Sophie. Kun kirjoitan rakkaustarina se ei kuulosta miltään, paitsi ehkä harlekiinisarjalta, mutta sillä nimellä nyt on tapana nimittää asiaintilaa, kun yksi haluaa toisen, toinen yhden ja heidän välilleen syntyy tilanne, josta on tapana käyttää ilmaisua suhde. Valitettavasti vaan Sophie on jo luvattu ylhäiselle Rudi Wilderhausille ja häät tekevät tuloaan.

Neumanin romaani pursuu ja pulppuaa kirjallisuutta. Sophie pitää perjantaisalonkia, johon wandernburgilainen keskustelueliitti kokoontuu. Puheenaiheet kattavat koko elämänmenon vaihdellen mm. kirjallisuudesta ja politiikasta naisten asemaan, filosofiaan ja nuorten käytökseen. Silmiinpistävää on, että jotkut keskustelunaiheet ja mielipiteet muistuttavat kovasti äänenpainoja, jotka ovat tuttuja nykyajan aikalaiskeskustelusta. Maiden välisistä suhteista puhuessaan salonkilaisten voisi paikoin luulla keskustelevan EU:n ongelmista ja esimerkiksi nuorten vähäisestä lukemisesta tai nuorten naisten pukeutumisesta esitetyt huomiot kuulostavat kovin tutuilta nekin. Näin romaanin historiallisen tapahtuma-ajan ja keskustelun kohteena olevien aiheiden välille syntyy mielenkiintoinen ristivalotus, jota vinkeyttävät - nostaakseni esiin pari esimerkkiä - sen tapaiset maininnat kuin ISIS-aikakauslehti sekä Sophien tapa ottaa kuukautiset mukaan keskusteluun, jossa hän pohtii Kantin moraalikäsitysten rajoittavuutta.  

Hans ja Sophie tutustuvat toisiinsa salongissa. Kamarinäytelmä lähtee käyntiin heti heidän kohdattuaan. Julkilausumattomat sanat ja varastetut katseet, vaivihkaiset vilkaisut ja toisen tarkkailu peilin kautta on kuvattu äärimmäisen viehkeästi ja teoksen edetessä yhä intensiivisemmin. Ilma on paksuna rakkautta kohti kulkevasta ihastuksesta ja kielletyistä leikeistä. Sophie ja Hans palavat loimuavin lieskoin kohti toisiaan.

Myöhemmin Hans ja Sophie kääntävät runoja. Käyvät niiden kimppuun samalla hurmosvimmalla kuin toistensa ruumiisiin. Runot ovat siemennestettä, joka maistuu ja tuoksuu/haisee. Hansin huoneesta tulee fyysisen rakkauden tyyssija. Hänen sängystään kasvaa rakastelun piilopaikka,  jota varjostavat omantunnon ja sosiaalisten sääntöjen vartiointikamerat. Tallentava linssi paiskataan rikki, mutta kamera ei lakkaa tallentamasta. 

Vuosisadan matkustajassa puhutaan paljon kääntämisestä ja tästä puheesta tulee kieli, jonka avulla artikuloidaan Hansin ja Sophien, tai yleisemmin rakastavaisten, välisen suhteen ulottuvuuksia. Kääntämiskeskustelut ovat myös erinomainen esimerkki Neumanin luottamuksesta lukijaa kohtaan. Hän tarjoaa mahdollisuuden lukea tekstiä siinä kontekstissä kuin missä se on kirjoitettu tai ottaa se mukaan osana rakkausdiskurssia.  

Runous on nähtävästi yleismaailmallinen taiteellisen ilmaisun muoto. Kuitenkin runous on kaikissa ilmenemismuodoissaan omaan kulttuuriinsa ja kansallisuuteensa sidottua taidetta ja siksi viime kädessä mahdotonta kääntää. [...] Kieltä ja ajatusta on mahdotonta erottaa toisistaan [...] toisella kielellä ilmaistu tunne ei voi olla sama tunne, ei edes sen muunnelma. Se voi parhaimmillaankin olla vain toisen tunteen inspiroima tunne.

Runon tavoin jokaisella rakkaudella on omat ilmaisumuotonsa ja rajoituksensa, jotka eivät ole sellaisinaan käännettävissä tämän rakkauden ulkopuolelle. Kuitenkin, samoin kuin tunne inspiroi toisen tunteen Hansin ja Sophien rakkaustarina sisältää kaikki rakkaustarinat, mutta pitää samanaikaisesti kiinni omasta erityisyydestään. Rakkaustarina on kaikille yhteinen, mutta se ei ole käännettävissä.

Neuman on kirjoittanut Sophien vahvaksi moderniksi naiseksi, joka ei piittaa sovinnaissäännöistä. Ottaen huomioon, että eletään 1800-luvun alkupuolta on Sophien henkilöhahmo radikaalin feministinen. Sophie on sanavalmis ja omanarvontuntoinen, eikä suostu naiselle asetettuihin rajoituksiin, vaan kuplii niiden yli. Hän puhuu yksityisen vallankumouksen puolesta, joka vapauttaisi naisille tien politiikkaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hän ei pelkää esittää kritiikkiä miesten tavoista ja ajatusmalleista, mutta tekee sen usein niin ovelan hurmaavasti, että vaikutelmaksi jää kuin hän olisi vain hymyillyt ujoa naishymyä. Esimerkkinä olkoon kaksi seuraavaa Sophien lausahdusta:

Säätyläismiehet pelkäävät enemmän vallankumousta sängyssä kuin poliittista anarkiaa. Voisitko leyhytellä minua? On vähän kuuma.

Huolimatta rajoituksistani teoreetikkona minusta vaikuttaa siltä että aikamme suurimpia filosofeja riivaa muuan ristiriita: he yrittävät jokainen perustaa oman, toisista poikkeavan ajatusmallin, mutta naisista he ajattelevat kaikki samalla tavalla. Eikö se teistä, hyvät herrat, ole äärettömän huvittavaa? Olen varma että kanapeita on vielä jäljellä.

Perjantaisalonkiin osallistuvan professori Mietterin ja Sophien väliset keskustelut ovat riemukasta luettavaa. Niissä kulminoituu teoksessa esitetty sukupuolikritiikki. Toisaalla kuvataan Hansia ja Sophieta, jotka erillään toisistaan masturboivat samanaikaisesti. Tämän kuvan päälle haluan liimata Mietterin puheet siitä, miten naisen todellinen tehtävä on olla  "perheen tukipilari," "lasten rakkauden lähde,"  "kodin kaunistus" ja "sopusoinnun keskus." 

Sophie on elohopeaa, mutta elohopeakaan ei voi paeta yhä lähempänä tulevaisuudessa häämöttävää sovittua avioliittoa. Järki-ihmisenä Sophie tietää, että avioliiton solmimiselle on tärkeämpiäkin syitä kuin tunteet. Valinta ei myöskään ole Sophien yksityisasia, sillä taloudellisten seikkojen merkitys ulottuu hänen ulkopuolelleen. Miten käy, voittaako järki vai vievätkö tunteet mukanaan? Edellä mainittujen taistelu muodostaa yhden romaanin juonteista.

*
Alun uhkan tunne pilkistelee läpi teoksen varjoista esiin astuvan miehen muodossa. Hän kulkee naamioituneena kapeilla pienillä kujilla ja pyörittelee narun pätkää käsissään. Tarkkailee yksin kulkevia naisia iskeäkseen kimppuun. Kuka hän on ja mistä hän tulee? Neuman säilyttää jännittävän yllätyksen loppumetreille asti ja vielä juuri ennen sen paljastumista minä ainakin menin sopivasti lankaan.

Vuosisadan matkustaja on monellakin tapaa eksistenssin kirjallisuutta.  Olemassaoloon liittyvät kysymykset ottavat teoksessa konkreettisella tasolla torilla soittavan posetiivarin muodon. Posetiivarille elämä on selkeää. Hän soittaa soitintaan päivästä toiseen seuranaan koiransa Frank. Illan tullen hän menee luolaansa, jossa syö ja nukkuu. Neuman asettaa ilkikuriseen leikkiin Platonin ja posetiivarin luolat. Luolassa elämä on todellisempaa kuin sen ulkopuolella ja tietyllä tapaa luola tekee tyhjäksi olevaisen maailman, koska se sisältää jo itsessään kaiken tarpeellisen. Tätä korostaa se, että posetiivari vaikuttaa olevan aidommin kiinni olemassaolossaan kuin teoksen muut henkilöt, vaikka useimmille wandernburgilaisille hän on pelkkä  reliikki - varjo, jonka kuppiin toisinaan heitetään kolikko. Posetiivarille ei haluta antaa paikkaa muiden joukossa, kuten osoittaa hänen epäonnistunut yrityksensä soittaa posetiivia kutsuilla. Marginalisoidulla posetiivarilla on kuitenkin tietoa, jonka kuunteleminen tekisi jokaiselle hyvää. Hän sanoo esimerkiksi:

... mitä vähemmän asioihin panee rakkautta, sitä enemmän ne muistuttavat toisiaan ...

Posetiivarille on ominaista juurtuneisuus. Hän näkee ihmisiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat lähteä ja niitä, jotka haluavat jäädä. Mitä nämä halut kertovat ihmisen suhteesta olemassaoloon? Toisaalta, kuten posetiivari huomauttaa, ihminen pystyy liikkumaan samanaikaisesti kuin hän on paikallaan. Liikkuminen voi olla mielentila, henkisen olemassaolon tapa tai kyky vastustaa lukkoonlyötyjä totuuksia. Paradoksaalisesti oman paikan löytäminen ja siinä pysyminen voi tarjota suuremman kokemuksen vapaudesta kuin liikkeellä olo. 

Mistä sitten tietää, mikä paikka on oma paikka? Ihmisellä voi elämänsä aikana olla kokemusta vain rajallisesta määrästä paikkoja. Moni kertoo, miten matkustaessaan ensimmäistä kertaan johonkin maahan on kokenut vahvasti, että on tullut kotiin, ie. omaan paikkaan. 

Joka uskoo, että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii.
Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsii vähemmän.
Joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton.

Neumanin esiinnostama paikkatematiikka on loputtoman kiehtovaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut tämäntapaisista kysymyksistä. Kun lähtemisen ja jäämisen metaforisuus puretaan auki paljastuvat ne valinnat, joita teemme joka hetki. Minä esimeriksi siirsin juuri 2 edellä olevaa lausetta niiden alkuperäiseltä paikalta yllä olevan sitaatin edeltä kyseisen sitaatin jälkeen. 

*

Kuten posetiivari soitintaan, soittaa Neuman lukijaansa. Hänen otteensa on niin nautinnollinen, suvereeni ja taitava, että olipa kirjailijan valitsema musiikkikappale mikä tahansa, muodostaa se olennaisen osan teoksen repertoaaria. Vuosisadan matkustaja on renessanssiromaani, jolla tarkoitan sitä, että se on kita, joka nielee itseensä kaiken. Joskus sen hampaat ovat terävät, toisinaan taas pyöreäreunaiset ja helmenväriset. Neumanin taituuruus tulee esiin juuri siinä, että hän onnistuu pitämään moniaalle ulottuvan palenttinsa kasassa. Kun otetaan huomioon, että Neuman on vasta 37-vuotias, niin enpä ihmettelisi, jos kymmenen vuoden päästä hänen nimensä löytyisi Nobel-veikkailulistoilta.

Kaikista hienouksista huolimatta Vuosisadan matkustaja jäi minulle siinä mielessä etäiseksi, että en kokenut lukiessani olevani sen kanssa samalla näyttämöllä. Emme keskustelleet keskenämme, vaan minä istuin katsomossa ja ihailin sitä, mitä minulle näytettiin. Vaan kuinkas kävikään. Kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta huomasin, että läppärini oli nostettu näyttämölle. Lähdin katsomosta ja astuin Hansin, Sophien, posetiivarin ja muiden henkilöhahmojen seuraan. Juttua heidän kanssaan riittää varmasti vielä pitkään.


Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (2015)
602 sivua
Espanjankielinen alkuteos: El viajero del Siglo
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi. Keltainen kirjasto

Tarja Härköselle kiitos erinomaisesta suomennoksesta. Hänestä on tullut viime vuosina yksi suosikkisuomentajistani.



tiistai 13. lokakuuta 2015

Edward St. Aubyn: Mother's Milk

Vasta luettuani Edward St. Aubynin romaanin Mother's Milk minulle selvisi, että se on osa hänen kirjoittamaansa ns. Melrose-sarjaa. Teosta voi kuitenkin hyvin lukea myös itsenäisenä, vaikkakin se toki varmasti näyttäytyy toisenlaisena, jos on lukenut sarjan edelliset teokset. Mother's Milk on perheromaani kyseisen lajin tummemmasta päästä. Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla.

St. Aubyn kirjoittaa viiltävästi. Minun oli mahdotonta olla löytämättä omaa paikkaani hänen luomastaan perhekonstellaatiosta. Tämän havainnon tekeminen sattui, kuten asiaan kuuluu. St. Aubynin teksti on monisärmäistä kristallia. Pieniä teräväreunaisia paloja, jotka ihoa vasten hankatessaan synnyttävät verenvuotoa.

Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havainnot ihmisestä, joita Mother's Milk pursuaa.

On aviopari. Patrick ja Mary Melrose. Heidän nimistään voi löytää paljonkin vertauskuvallisuutta, mutta en nyt lähde siihen suuntaan. Mother's Milk alkaa sekä hieman omituisesti että erityisen komeasti, kun Melrosen perheen vanhempi poika Robert kuvaa syntymäänsä. Tapahtumaa, joka meiltä useimmilta on päässyt unohtumaan, vaan ei Robertilta. Ironistis-satiristinen ote on hallitseva tässä teoksessa heti alusta alkaen. Velhokielisesti St. Aubyn luo lauseita ja ajatuksia, jotka ravistavat hereille kuin rämisevä vekkari, jota ei niin vaan vaienneta. Kritiikin kohteena on länsimainen elämäntapa ja länsimainen jätti-ihminen, joka elää oman ajattelunsa suuruusharhassa.

Syntymä näyttäytyy Mother's Milkissä juhlahetkenä, jonka jälkeen asiat alkavat mennä tasaisesti huonompaan suuntaan, koska ihminen on sellainen kuin on. St. Aubyn kuvaa elämää ihmissuhderistiriitojen sukupolvesta toiseen jatkuvana ketjuna. Robert on mustasukkainen pikkuveljelleen Thomasille. Patrick on kateellinen perheen nuorimmalle pojalle, joka vie hänen vaimonsa huomion ja nukkuu sängyssä heidän välissään kuin keskiaikainen siveydenvartijapaalu.

Mary elää tiukassa symbioosissa Thomasin kanssa ja tämän tarvitsevuus kannattelee hänen olemassaoloaan ja työntää häntä kauemmas aviomiehestään. Ajatus seksistä Patrickin kanssa saa Maryn miettimään "hyväntekeväisyyssuihinoton" ulottuvuuksia. Marylle elämä on uhrausten sarjanäytelmä.

She sometimes felt she was about to forget her own existence completely. She had to cry to reclaim herself. People who didn't understand thought that her tears were the product of a long suppressed and mundane catastrophe, her terminal exhaustion, her huge overdraft or her unfaithful husband, but they were in fact a crash course in the necessary egotism of someone who needed to get a self back in order to sacrifice it again.

Maryn äiti Kettle on tietävinään lapsen kasvatuksesta kaiken, mutta kun Thomas kerran jätetään hänen hoidettavakseen, hän pakenee paikalta. Patrickin äiti Eleanor puolestaan on ikänsä auttanut maailman lapsia, mutta unohtanut, että hänellä on omakin poika. Eleanorin uusi mies Seamus taas on erityisen kiinnostunut Eleanorin rahavaroista, mutta vähemmän kiinnostunut  käymään sairaalassa katsomassa Eleanoria. Tämä itse puolestaan pyytää sairastuttuaan, että Patrick tappaisi hänet.

Sama suvunsisäinen pesuohjelma on juuttunut repeatille. Miten katkaista kierre? Patrick tiedostaa, että hän on pysäytysnappula ja tekee kaikkensa, jotta hänen omat pelkonsa ja nurjat puolensa eivät siirtyisi hänen pojilleen. Tehtävä on vaikea, suorastaan mahdoton. Ihmissuhdeongelmat ja omat huonot puolemme ovat geneettinen rutto, joka saa Patrickin tuntemaan pienuutta ja avuttomuutta, vie yöunet ja lisää Tamazepanin käyttöä. Yksi ratkaisu Weltschmerziin on rakastajar, väliaikainen tosin sekin. 

Yön lupus-hetkinä ajatukset hyökkäävät kimppuun. Kiteytyvät. Seksin ja mahdollisuuksien runsautta tihkuva nuoruus ilkkuu Patrickin nykyisyydelle, jossa seksi on autiomaa ja jossa mahdollisuuksista on tullut kaatopaikan jätettä.
 
We are always the veils that veil us from ourselves.  


Oh, God, why was life so badly organized?


St. Aubyn asettaa ihmisen mittakaavaan, jossa hänen ajatuksensa, tekonsa ja tuskansa niin elämää määrittäviä kuin ne hänelle itselleen ovatkin, näyttäytyvät risaisen koomisina ja ilakoivan surkuhupaisina. Mother's Milkissä elämä on subjekti, jonka liepeisiin ihminen tarraa kuin muoviseen pelastusrenkaaseen huomaamatta, että ilmaa valuu reiästä hiljaa pihisten.

Pohdiskeluissaan Patrick on omanapanöyhtäinen. Itsereflektio on länsimaisen pahoinvoivan hyvinvointi-ihmisen ylellisyyttä. St. Aubyn käsittelee ihmistä kuin patologi ruumista. Avataan ja tutkitaan. Ei hyvältä näytä. Kielellisesti teos on kuin kivi, joka heitetään veteen. Syntyy leipiä ja niiden ympärille toisia leipiä. Veden liikettä, joka jatkaa matkaa ties minne.

among the caribou herdsmen of Lapland, the top shaman gets to drink urine of the reindeer that has eaten the magic mushrooms, and his assistant drinks the urine of the top shaman, and so on, all the way down to the lowest of the low who scramble in the snow, pleading for a splash of twelfth-generation caribou piss

Mother's Milk on terävä ja hauska, itkettävä ja naurattava, ihmiselle ilkkuva ja häntä ymmärtävä.
Lopussa oleva Maryn ja Patrickin välinen dialogi voisi toimia malliesimerkkinä siitä, miten aviopuolisot ymmärtävät toisensa väärin. Jäitä poltellaan ja huoneen täyttävä savu käy silmiin. On pakko kysyä: entä jos ymmärrämme toisemme väärin silloinkin, kun teemme parhaamme, että niin ei kävisi?

Tätä teosta ei missään nimessä pidä antaa luettaviksi ihmisille, jotka ovat juuri menossa naimisiin.



Edward St. Aubyn: Mother's Milk
240 sivua
Kustantaja: Grove Press

perjantai 9. lokakuuta 2015

Carol Shields: Ellei

On tahattoman surkuhupaisaa, että Ellein takakanteen on lainattu Pirkko Toivosen Keskisuomalaiseen kirjoittama lause: "Ellei on pieni suuri tarina menetyksestä ja onnellisuuden löytymisestä uudelleen." Sellaisiahan ne naisten kirjoittamat tarinat ovat. Parhaimmillaan "pieniä suuria tarinoita," kun taas miesten kirjoittamat tarinat ovat jättimäisiä koko maailmaa koskevia syväluotauksia. Surkuhupaisaksi Toivosen kuvauksen tekee se, että Elleissä on kyse juuri siitä, että naiskirjailijoita ei arvosteta, vaan heidät dissataan  milloin minkäkinlaisilla perusteilla tai ihan vaan huomaamatta, koska usein naiskirjailijoiden olemassaolo ei nyt vaan kerta kaikkiaan tule edes mieleen.

Voin mielessäni nähdä, miten Ellein päähenkilö, kirjailija Reta Winters - omaa sukua Summers, kyllä vaan juuri niin, Reta on vuodenaikojen nainen  -  istuu puhisten kirjoittamaan vastinetta Pirkko Toivoselle.  On yhdenlaista puukotusta, että mieskriitikko tyrmää naiskirjailijan. Vielä syvemmälle terä painuu, kun naiskriitikko tekee saman. Ote Retan kirjeestä naiskriitikolle:

Te sanotte, että naiskirjailijat ovat kirjallisuuden miniatyyrimaalareita, hienojen "tunteiden" koruompelijoita. Sen sijaan että kuvaisivat yhteiskunnan laajaa kangasta  kuten Don DeLillo tai Philip Roth joka tulkitsee ihmissuhteita "seksuaalisen kaipauksen linssin" läpi, naiskirjailijat [...] löytävät universaaleja totuuksia "pienen ihmisen elämästä."

*

Reta Winters on tottunut olemaan onnellinen ja hänen avioliittonsa Tomin kanssa on ihan kelpo kuosissa sekin. Pariskunnan kolmella aikuistumisen kynnyksellä olevalla tyttärelläkin menee hyvin ja murhe on Ritalle henkilökohtaisella tasolla tuntematon asia aina siihen asti kunnes yksi tyttäristä, Norah, katoaa löytyäkseen istumasta torontolaisesta kadunkulmasta kaulassaan kyltti, jossa lukee HYVYYS.

Ellei ei kuitenkaan ole ensijaisesti tarina siitä, miten Norahin teko/kapina/reaktio maailman menoon muuttaa Wintersien perheen. Kadunkulmaan asettuva Norah toimii pikemminkin katalysaattorina, joka avaa kaikki ne hanat, joita Reta on vuosikausia pitänyt kiinni. Shields muistuttaa, että kun tapahtuu jotakin tarpeeksi kamalaa, joka muuttaa koko elämän perustavalla tavalla, saattaa käydä niin, että ihminen alkaa vuotaa ulos kaikkea sitä, jota on pitänyt sisällään vuosikaudet. Niin käy myös Retalle. Liian kauan hän on ollut hiljaa ja tyytynyt siihen osaan, joka on naiskirjailijoille varattu: hiljaisuuteen, näkymättömyyten, tottelevaisuuteen.

Norahin teon jälkeen Reta alkaa antaa palaa. Hän on tullut elämässään pisteeseen, jossa ei kumarra enää mitään eikä ketään. Hän kirjoittaa pöytälaatikkoon vastineen jos toisenkin niille kirjoittajille, jotka puhuvat hölmöjä naiskirjailijoista ja/tai kategorisesti "unohtavat" heidät asiayhteyksistä kokonaan. Retan leimahtava feminismi on nautinnollista luettavaa.

Seuraa testi:

Michael Autumn todellakin näytti ikäiseltään neljäkymmentäkolmevuotiaalta .... Michael Autumn, jonka ylipurenta on meille kaikille niin tuttu ...

Varmaan huomasitkin, mitä kummallista tuossa yllä olevassa sitaatissa on. Ei mieskirjailijoista kirjoiteta noin. Heidän ikääntymisensä on arvokasta viisastumista ja heidän ylipurentansa saa olla aivan rauhassa. Menin vaihtamaan Reta Wintersin nimen Michael Autumniin (puolutuksekseni on todettava, että pysyin sentään sukunimen osalta vuodenajoissa) havainnollistaakseni asiaa. Naiskirjailijan ulkonäkö on  yleistä riistaa, josta kuka tahansa toimittaja, sellaisena itseään pitävä tai kadunhenkilö katsoo olevansa oikeutettu sanomaan sanasensa. Myös sen vähemmän mairittelevan sanasensa.

Miten onkin, että kun mieskirjailijalta kysytään kirjallisia vaikuttajia, niin hänen suustaan pulpahtelee sellaisia nimiä kuin Tsehov, Hardy ja Proust. Sääliksi käy mieskirjailijaparkaa, joka kaiketi ei ole koskaan kuullutkaan vaikkapa Woolfista tai Murdochista.

Entä (tauko) naiskirjailijat? Kai naisetkin ovat muokanneet kuluneen vuosisadan diskurssia? "Hmmm." Lisää uurasta harkintaa, lisää taikinamaisen kulman nyppimistä peukalolla ja etusormella, mutta sitten mies katsoo toiveikkaasti kameraan päin ja sanoo: "No tuota, kyllä tuhatkahdeksansataaluvulla - taisi silloin olla muutama kiinnostava naiskirjailijakin."

Onneksi toimittaja ei jatka utelemalla näiden naiskirjailijoiden nimiä, sillä mieskirjailijaparka saattaisi joutua suuren - katsojasta kenties jopa nöyryyttävän - hämmennyksen valtaan.

Osansa kritiikistä saavat myös kirjallisuuden kaanonit, nuo mieskirjallisuuden ikiaikaiset turvapaikat, joiden rauhaa hämmentämään ei naiskirjailijoita juurikaan ole päästetty. Minne tahansa kirjallisuuden osa-alueeseen Reta silmänsä kääntääkin vastassa on läjä mieskirjailijoiden nimiä. Erityisen tummankuplivaa ironiaa löytyy Retan kirjeestä edesmenneelle kirjailija Peter Hardingille, jonka lohtukirjailijoiden listaan Reta sohaisee. Ketään ei yllättäne Hardingin lista: Mark Twain, Jack London, Sinclair Lewis, Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Joyce, Beckett, T.S. Eliot, Leonard Cohen. Tai no, Cohen tuli kyllä minulle vähän yllätyksenä.

*

Norahin teko tunkeutuu myös Retan kirjoittamiseen. Samalla tavoin kuin siivoaminen - pölyjen pyyhintä, vahaus ja kiillotus - tarjoaa romaanin kirjoittamiseen liittyvä pohdinta, romaanihenkilöihin "projisoitu kuvittelu" ja itse kirjoittaminen pakopaikan, joka mahdollistaa hengähtämisen Norahin tuottamalta surulta. Jos Reta olisi mieskirjailija hän kirjoittaisi Nobel-ehdokkaaksi päätyvän romaanin ihmisen eksistentiaalisista ongelmista, mutta koska hän on naiskirjailija, hän pakenee viihdekirjallisuuden kirjoittamiseen, joka toimii rauhoittavasti kuin "parantava pyhä öljy."

Öljyn laatu alkaa kuitenkin muuttua, kun Reta alkaa kirjoittaa jatko-osaa alempiarvoisen kirjallisuuden palkinnolla palkittuun esikoisteokseensa. Hän kritisoi ironisesti kirjallisuusmaailmaa siitä, että oikeaksi kirjallisuudeksi kelpuutetaan vain tietynlaiset teokset, esimerkiksi syöpää ja lasten hyväksikäyttöä kuvaavat romaanit. Hän on vuosikausia kääntänyt ystävänsä Daniella Westermanin tekstejä ja tämä on toiminut hänelle jonkinlaisena kirjailijaesikuvana, mutta kuitenkin vasta hänen uuden kustannustoimittajansa Arthur Springerin toimet aikaansaavat heräämisen (katechopinilaisessa mielessä).

Viihdekirjallisuus on ollut Retalle pakopaikka, mutta Norahin muutettua kadunkulmaan, hän ei enää voi pitää etäisyyttä itseensä ja tämä näkyy myös hänen ajattelussaan, tiedostamisessaan, itsereflektiossaan  ja kirjoittamisessaan.

Tiedän, että minäkin liikun sukurutsaisilla alueilla, sillä olenhan naiskirjailija, joka kirjoittaa naiskirjailijasta joka kirjoittaa. Tiedän erinomaisen hyvin, että minun pitäisi kirjoittaa hammaslääkäreistä ja bussikuskeista ja manikyristeistä ja niistä sellaisista jotka suunnittelevat kahdeksankaistaisten moottoriteiden valumajärjestelmiä. 

Mutta:

Tällä on merkitystä, että kestämätön maailma tehdään kynänterällä uudeksi; tällä on niin suuri merkitys, että en voi lakata tekemästä niin.

Norahin teko synnyttää Retassa uudenlaisen kirjailijan, joka ei enää ole helppo ja suostuva, mitä tulee kustannustoimittajan neuvoihin. Hän ei osta tämän näkemystä siitä, että uuden teoksen naispäähenkilö pitäisi häivyttää taka-alalle ja nostaa etualalle tämän sulhanen, jotta romaanista tulisi yleismaailmallisempi. Projekti, jonka onnistumiseksi Retan olisi kustannustoimittajan mukaan hyvä myös muuttaa nimensä esim. käyttämällä pelkkiä alkukirjaimia.

"Mutta jos käytetään pelkkiä alkukirjaimia, voisi melkein luulla, että minä olen mies."


"Onko sillä niin väliä?"

Retan ja kustannustoimittajan väliset keskustelut ovat jäätävää luettavaa. Jälkimmäinen ei tunne yhtälöä, jossa naiskirjailija ja yleismaailmallisuus kytkeytyisivät yhteen. Suuret teemat on varattu mieskirjailijoille ja jos jostain syystä käy niin, että naiskirjailija kyseisiin teemoihin kykenee, kannattaa hänen esiintyä miehenä. Samaa koskee romaaninsisäistä maailmaa. Suuret  kysymykset ja pohdinnat ovat miesromaanihenkilöiden kauraa ja lukija joutuisi kustannustoimittajan mukaan suorastaan hämmennyksiin, jos nainen osoittaisi ajattelukykyä. Kustannustoimittajan repliikki valaisee asiaa:

Lukija, vakava lukija, jollainen kangastelee mielessäni, ei voisi ikinä hyväksyä häntä [naisromaanihenkilöä] korkeatasoisen taideteoksen keskushahmoksi, teoksen joka suhtautuu yhteiskuntaan kriittisesti, mutta samalla kääriytyy auki kuin väistämättömyyden matto, kerronnalliselta kannalta puhuen.

*

Ellei sitä, ei myöskään tätä. Ellei on lyhyt, mutta suuri sana, jolla on valtavat vaikutukset elämässämme, kuten Shieldsin romaani osoittaa. Joskus ellei tarjoaa mahdollisuuden, toisinaan se puolestaan esittää vaatimuksia, uhkaa ja kiristää. Ellei Leena Lumi olisi puhunut Shieldsistä niin innostuneesti, en kenties olisi tullut tätä teosta lukeneeksi. Aiemmin lukemani Ruohonvihreää (The Garden Box 1977) nimittäin onnistui lähes sammuttamaan sen kiinnostuksen Shieldsin romaaneja kohtaan, jonka Larryn juhlat (Larry's Party 1977) sytytti. 

Olen erittäin iloinen siitä, että Ellei korjasi Shields-suhteeni. Se on paikoin suorastaan hulvaton teos, joka ei ole edes kaukaista sukua koruompelulle. Shieldsin kirjailijoihin liitettyjen sukupuolivääristymien esiinnosto on siinä määrin riemukasta, että jokaisen naisen pitäisi lukea tämä teos. Ellei muusta syystä, niin siskojen välisestä solidaarisuudesta.


Lisäys 14.10.2015: Monipuolinen kirjoitus Elleistä löytyy Leena Lumilta ja Leena ottaa siinä esiin tästä teoksesta puolia, jotka omassa kirjoituksessani jäivät huomattavasti vähemmälle



Carol Shields: Ellei (2003, 2. painos 2004)
317 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava. Loistopokkarit.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Heidi Köngäs: Hertta

En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta koskaan. Porvarit, te ette saa minua.

Heidi Köngäksen Hertta on rakkautta ensi kappaleesta. Panen taloni myyntiin ja muutan asumaan Köngäksen kieleen. En voi sille mitään (enkä edes halua voida), että ihannoin ja kunnioitan ihmisiä, jotka ovat valmiita menemään vaikka vankilaan aatteidensa, filosofiansa, elämännäkemyksenä tai vastaavan takia. Hei teoksen ensimmäinen kappale tuo mieleeni Marina Tsvetajevan, Simone de Beauvoirin ja Simone Weilin. Kaikissa näissä naisissa samaa tinkimätöntä hengitystä, vaikkakin maisema on eri.

Näin Hertta alkaa:

Tiiliseinät ovat paksut, kylmät ja ne tihkuvat kosteutta. Minä tihkun suolaa ja kylmää ikävää. Lasken päiviä, seitsemäntoista vielä, sitten minun pitäisi päästä pois. Lähes viisi vuotta pelkkää kovaa sisätilaa, korvakäytäviin sulanutta paukahtelevaa ääntä, kuinka ovia avataan ja suljetaan, kuinka isoja avaimia kolistellaan pitkin rautakaidetta, kuinka metallisia astioita paiskotaan pöytiä vasten.

Okei tämän bloggauksen ensimmäinen kappale on naiivin syleilevää tekstiä ja sen kaltaisesta seuraa helposti, että ihastuksen kohde tulee nostetuksi jonnekin korkeuksiin. Teen siis niin, että ammun Hertta Kuusisen alas toteamalla, että on hyvin vaikea käsittää, miten hän oli niin naiivi Neuvostoliiton ja Stalinin suhteen. Niin täysin yhden totuuden vallassa ilman minkäänasteista kyseenalaistusta. Miten niin älykäs ihminen kuin Hertta oli niin täydellisen sokea vakaumuksessaan? Osaselittäjänä toiminee se, että Hertan isä oli Otto-Wille Kuusinen ja hän oli imenyt itseensä poliittiset näkemyksensä jo lapsena.

No niin matka jatkuu. Hertta on maanpinnalla. Tässä välissä voin todeta, että huomaan kiertäneeni samoja historiallisia vuosia nyt useammassakin teoksessa. Hertta kulkee osin samoja polkuja kuin JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään -romaanin Juho. Kummassakin romaanissa käydään Saksassa, tavataan Kolmannen valtakunnan korkeaa johtoa ja sieltä kulkee mm. Heydrichin muotoinen lanka Laurent Binet'n romaaniin HHhH. Jotakin minä etsin näistä vuosista ja luulen, että se liittyy haluuni ymmärtää sitä, mitä tapahtuu yhteiskunnassamme tällä hetkellä, sillä eihän mikään synny tyhjästä, vaan rakentuu entisen päälle suhteessa siihen ja vuoropuhelussa sen kanssa.

Mutta nyt takaisin Herttaan, jolta haluan kysyä: miksi sinä siihen Yrjö Leinoon rakastuit? Rakastuit häneen noin vain, annoit hänen "mennä verenkiertoosi," - miehen, joka tuli elämääsi pallojuusto kainalossa. Sinä tulisieluinen nainen, luonnonvoima, uuden naiseuden papitar. Mitä oli Leino sinun rinnallasi? Mokoma kuivakiskoinen bakteerikammoinen hygieniaentusiasti, joka petti sinut ja toverisi. Ei kahden ihmisen rakkautta ymmärrä se, joka ei ole toinen noista kahdesta ihmisestä ja harvoin edes he. Myöhemmin elämääsi tuli Olavi Paavolainen ja rakkauttasi häneen on niin paljon helpompi ymmärtää. Tosin nyt ollaan jo Köngäksen teoksen ulkopuolella.

Takaisin Herttaan. Ollaanpas nyt vähän objektiviisia.

Hertta on tinkimätön kuvaus tinkimättömästä naisesta. Hertan elämästä vankilassa ja hänen pakoilustaan yhdessä Yrjö Leinon kanssa. Kärsimässä nälkää ja vilua lämmittämättömässä mökissä, kun pakkanen riehuu ulkosalla. Se on kuvaus aikakaudesta, jolloin luottamus oli arvotavaraa ja liian usein moni luotti vääriin ihmisiin. Hertassa on paljon kipua ja suurinta kipua Hertalle toi se, että hän joutui eroon pojastaan Jurista. Jätti tämän Venäjälle lastenkotiin käydäkseen lyhyellä vierailulla Suomessa, eikä silloin tiennyt, että ei näkisi poikaansa enää koskaan.

Hertan ikävä Juria kohtaan kulkee riipaisevana läpi koko romaanin. Kun hän saa tietää poikansa kuolleen, hän käärii tämän "muiston ympärille kovan, läpäisemättömän kääreen", jota kantaa taskussaan kykenemättä ajattelemaan pojan kuolemaa. Pahinta on, että ei ole edes hautaa, jonka äärelle mennä muistamaan Juria. On vain lastenkodin piha. Lastenkodin, jonne Hertta joutui Jurin jättämään.

*

Teoksen alussa Hertan hallitseva piirre on ryöppyävä seksuaalinen halu ääneen lausuttuine ihonkaipuineen.

Tunsin saippuan tuoksun, kun suutelin hänen ranteitaan siitä kohdasta, johon paidanhiha päättyi. Se oli halun tuoksu. Laukka. Tule taas, satuta minua, ei, et voi satuttaa minua vaikka mitä tekisit ja tee silti. Tee kaikki mitä ikinä. Olen tässä, tuoksun omenasaippualle ja pitkälle puutteelle, ne ovat samaa vaaleanvihreää, samaa haaleaa väriä.

Hertan seksuaalisuuden voimakas kuvaus herätti minussa ensi alkuun hieman kummastusta, kunnes ymmärsin, että se linkittyy Hertan ihaileman venäläisen marxistikirjailijan ja feministin Alexandra Kollontain (1872-1952) ajatteluun. Hertalle Kollontai oli hänen nuoruutensa "vaikuttavin henkilö," jonka oppeihin 'uudesta naisesta' hän tutustui innolla. Hän myös tapasi suurlähettiläänä toimineen Kollontain henkilökohtaisesti.

Kollontailta ovat peräisin Hertan ajatukset naisesta, jolle on mahdollista useat roolit samanaikaisesti. Hän uskoo esikuvansa tavoin, että "myös naisen elämässä työ, rakkaus ja seksuaalisuus voivat kaikki olla yhtä aikaa." 'Uusi nainen' ei anna miehen määrittää itseään. Hän ei suostu hellaorjaksi tai omista koko elämäänsä lapsilleen. Hän on ennen muuta toveri ja taistelija. Hertta ei myöskään tunne syyllisyyttä siitä, että hän rikkoo Leinon avioliiton, eikä koe tekevänsä moraalisesti väärin, koska hänen mukaansa "kahden ihmisen väliin mahtuu kolmas vain silloin kun siinä välissä on jo tyhjää tilaa."

Henkilönä Hertasta piirtyy kuva suorana ihmisenä, joka ei ymmärrä, miksi naiset esittävät olevansa vaikeasti saavutettavia ja tukahduttavat seksuaalisuutensa "ikävänä aviovelvollisuutena." Hertta ei ole Penelope, vaan Odysseus. Hän on ottaja, joka ei odota. Hän heittäytyy seksiin torvet soiden tarjoten kumppanilleen jokaisen solunsa ja säikeensä.

Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Vaikka Hertta on vahva, ei pelko jäntä häntä rauhaan. Teoksen alussa hän on ollut vankilassa "valtiopetoksellisesta toiminnasta" melkein viisi vuotta ja ajatus siitä, että hänet vangittaisiin uudelleen on jatkuvasti mielessä. Se ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta poliittista toimintaansa ja myöhemmin hänet pannaan yli kolmeksi vuodeksi vankilaan turvasäilöön "yhteiskunnalle vaarallisena aineksena."

Hertta joutuu maksamaan kovan hinnan politiikastaan, joka tulee aina ennen muuta elämää: niin ihmisiä kuin muutakin tekemistä. Isänsä puoluemääräyksen tähden hän joutuu luopumaan jopa rakkaasta Leinostaan. Minulle tosin jäi epäselväksi, missä määrin Hertalle selvisi Leinon petturuus ja mikä oli Leinon rooli siinä, että Hertta suljettiin turvasäilöön.

Googletin monia teoksessa mainittuja historiallisia asioita ja tapahtumia. Käsitykseni mukaan Köngäs kirjoittaa historiaa pääpiirteissään varsin tarkasti niin kuin se nykytietämyksen mukaan tapahtui. Hän valottaa kulissientakaisia poliittisia tapahtumia, joista ei suomalaisessa historiankirjoituksessa juuri ole puhuttu. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Etsivä keskuspoliisin (l. Ohranan) johtajan Esko Riekin toiminnasta. Hänen tavoistaan värvätä agentteja, mm. juuri Yrjö Leinon, vakoilemaan kommunistien toimintaa sekä lähettää nuoria suomalaismiehiä Kolmannen valtakunnan koulutettaviksi ja vannomaan valansa Hitlerille. Yrjö Leinon ministeriksi nimittämiseen liittyy siihenkin varsin kiinnostavia näkökohtia, jotka Köngas tuo ansiokkaasti esiin. Läsnä ovat myös ajan poliittiset merkki- ja muut tärkeät henkilöt Hella Wuolijoesta Urho Kekkoseen ja viimeiseen Suomessa teloitettuun naiseen Martta Koskiseen.

*

On noloa ja hävettää tunnustaa, mutta niin se vaan on, että Hertan vilu, nälkä, kärsimys, valvominen ja loputtomat savukkeet muuttuvat minussa bensiiniksi, joka saa minut palamaan elämää. Vaikka se on kunnioitusta, on se myös vähän lapsellista. Kaivetaan hiukkasen ja katsotaan mitä löytyy. Sanoisin, että nyt on kyse siitä, mikä on kellekin pyhää. Siitä, mikä asuttaa ihmisen sisintä kellarihuonetta. Sitä, jota on valmis puolustamaan viimeiseen asti. Hertalle se oli kommunismi. Työväenaate, sorron yöstä nouseminen, kaikkien maailman työläisten vapauttaminen.

Kommunismin tilalle voi kuvitella jonkun toisen aatteen tai filosofian. Mieluusti sellaisen, joka on itselle vastakkainen. Kuvittelua voi jatkaa miettimällä, että sille toiselle se on asia, joka antaa hänen elämälleen tarkoituksen. Luen vähän uutisia. Se, mitä näen on se side, joka junttaa minut osaksi tätä teosta, joka on paras tänä vuonna lukemani kotimainen romaani.


Heidi Köngäs: Hertta (2015)
285 sivua
Kustantaja: Otava. Kiitos arvostekulappaleesta.



lauantai 3. lokakuuta 2015

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Voi Jayne Anne Phillips minkä teit!

Minulle Phillips on Pikakaistojen (Fast Lanes, 1984) ja Koneunien (Machine Dreams 1984) kirjailija. Kummatkin mainituista teoksista olivat aikanaan suuria kokemuksia. Murhenäytelmä sen sijaan. Plääh. Apua! Itse asiassa en pysty edes itselleni perustelemaan, miksi ylipäätään luin tämän teoksen loppuun, kun sivujakin tässä romaanissa on melkein 600. Ehkä syy oli pelkästään se, että Phillips kirjoittaa sujuvammin kuin moni muu silloinkin, kun teos itsessään on pettymys.

Murhenäytelmä perustuu tositapahtumiin. Jo tämän olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan - varsinkin, kun juuri vähän aikaa sitten luin Laurent Binet'n loistavan historiallisten tapahtumien kuvaamisen värikkäästi kyseenalaistavan HHhH:n. Noin ylipäätään historian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ei välttämättä ole ongelmatonta, mutta se voi toimia myös loistavasti ja ilman, että lukiessa pääpaino on siinä, mikä on totta ja mikä ei. Ilman, että mielessä pyörii jatkuvasti ajatus, että mistä kirjailija tuon ja tuonkin kuvaamansa asian muka tietää. Tästä erinomainen esimerkki on vaikkapa JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään tai juuri lukemani Heidi Köngäksen Hertta (bloggaus tulossa).

Murhenäytelmä kertoo Quiet Dellin kylässä 1930-luvulla sattuneista murhatapauksista, joissa tekijänä oli useita identiteettejä käyttänyt Cornelius Pierson, joka huijasi naisia seuralaisekseen sanomalehden seuranhakuilmoitusten kautta. Teoksessa keskitytään erityisesti Asta Eicheriin ja hänen kolmeen lapseensa, jotka mies murhasi sekä yhteen miehen muista seuralaisista.

Vasta Murhenäytelmän luettuani luin sen lopussa olevan kirjoituksen, jossa kerrotaan Phillipsin henkilökohtaisesta suhteesta teoksessa kuvattuihin tapahtumiin. Phillips kuuli Quiet Dellin surmatöistä ensimmäisen kerran äidiltään, jonka äiti eli Phillipsin mummo vei tyttärensä kävelylle romaanin tapahtumapaikoille. Tämä lienee osa teoksen ongelmaa. Koska aihe on Phillipsille tunnepitoinen, hän on kenties juuri tämän vuoksi halunnut kirjoittaa siitä ns. kaiken. Moinen perusteellisuus näännytti minut useaan kertaan. Minulle olisi hyvin riittänyt kertomus, jossa ei ole kuvattu ihan jokaista luistimien pakkaamista laukkuun, ruoan tuoksua ja katsetta oikeussalissa.

Murhenäytelmä kyllä alkaa lupaavasti kuvauksella Eichereista. Itse asiassa teoksen alkupuolella on yksi niin hieno kohtaus, jossa kuvataan Asta Eicherin ja hänen miehensä välistä vallan ja seksuaalisuuden verkostoa, että jos koko teos olisi lähellekään samanlaista kuvausta huutaisin hurraata vielä viikon lukemisen jälkeen.

Valitettavasti kuitenkin suurin osa Murhenäytelmästä keskittyy Eicherien kuoleman jälkeiseen aikaan ja kuvauksen keskiössä ovat rikosjutusta kirjoittavat toimittajat. Mukaan on vielä ympätty sentimentaalinen pinkkihattarainen romanssijuoni sekä naistoimittajan kiiltokuvamainen altruismi. Hoh-hoijaa. Teokseen on myös liitetty autenttisia lehtileikkeitä sun muuta vastaavaa todistusaineistoa. Ei puutu kuin Post it -laput teksteillä: lukija, huomasithan tämänkin. Siinä vaiheessa kun yksi Eicherien kuolleesta lapsesta ilmaantuu esiin teoksen kertojana olen jo hoh-hoh-hoh-hoh-hoijaa -vaiheessa. 

Armoa, please.

Jos mietin kaikkia tänä vuonna lukemiani kirjoja, niin Murhenäytelmä lienee henkilökohtaisen asteikkoni pohjanoteeraus. Siitä huolimatta uskon, että jollekin toiselle tämä voi olla ihan hyväkin lukukokemus. Kaipa tämä nyt ainakin edes lukuromaanin arvonimen ansaitsee. Minulle kuitenkin tämän lukeminen oli melkein yhtä suurtaa tuskaa kuin Thomas Mannin Faustuksen (kieltämättä mitenkään tämän teoksen kirjallisia ansioita), joka keikkuu tuskalistani kärkisijoilla Sofie Oksasen Stalinin lehmien utareiden sitä hivellessä. Kävikin niin, että varsin pian lukemisen aloitettuani tein Murhenäytelmästä junakirjan, joka tarkoittaa sitä, että luin tätä teosta lähinnä työmatkoilla, jolloin se tuli luetuksi ikään kuin vahingossa.  

Positiiviselta puolelta haluan mainita Kersti Juvan laatusuomennoksen. Kiinnostavimmaksi asiaksi tästä teoksesta jäi, että mihin sen (käännös)nimellä Murhenäytelmä viitataan. Tämä nimi nimittäin tarjoaa mielenkiintoisen tulkintamahdollisuuden, joka teoksen alkuperäisnimestä Quiet Dell uupuu.


Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (2014)
580 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Quiet Dell (2013)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi. Keltainen kirjasto.