maanantai 30. maaliskuuta 2015

Julia Franck: Keskipäivän haltija

Jossain kohtaa meistä jokaisella kulkee raja, jonka jälkeen ei enää jaksa muuta kuin luovuttaa. Julia Franckin Keskipäivän haltija kertoo, miten Helene tuli elämässään tällaiselle rajalle.

Keskipäivän haltija alkaa erittäin lupaavalla prologilla.  Eletään vuotta 1945 ja 7-vuotias Peter on yksin kotona äidin tehdessä pitkää yövuoroa sairaalassa. Tilanne on käynyt pojalle tutuksi. Isän ollessa "kadoksissa" hänen on olosuhteiden pakosta vietettävä yönsä yksin. Sodanaikaiset kauhut vaivaavat Peteriä ja hän muistelee kokemaansa ja näkemäänsä. Asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi kokea ja nähdä. Olosuhteisiin on kuitenkin tulossa muutos, kun pitkään puheissa ollut muutto Berliiniin on toteutumassa. Muutos on kuitenkin jotain ihan muuta kuin mitä Peter on saattanut aavistella. Äiti hylkää hänet juna-asemalle.

Vajaan parinkymmenen sivun pituisen prologin jälkeen tarina lähtee ihan toisille raiteille ja kerronnan keskiöön nousee Helene. Keskipäivän haltija voisi tematiikkansa puolesta olla unohtumaton lukuelämys. Omaan makuuni Franckin kertomus oli kuitenkin aivan liian laverteleva ja erilaisille sivupoluille eksyvä. Kerrontakin oli kummallisen laiskaa. Romaani pohjautuu Franckin oman suvun tarinaan ja luulenpa, että juuri kertomuksen henkilökohtaisuus saattaa olla syynä siihen, että Franck on halunnut ottaa mukaan ihmisiä ja tapahtumia laajemmin kuin kertomuksen jäntevyyden kannalta olisi tarpeen. Keskipäivän haltijassa kun olisi aineksia useammaksikin romaaniksi.

*

Helenen ja hänen isosiskonsa Marthan välillä vallitsee hyvin intiimi suhde, jota Franck ei mitenkään selittele. Henkilöhahmona Martha on pitkään paljon Heleneä kiinnostavampi samoin kuin tyttöjen äiti Selma keräämis- ja säästämisvimmoineen sekä raivo- ja vetäytymiskohtauksineen. Selman ja hänen aviomiehensä Ernstin liitto on tunteita täynnä. Ne pursuvat ja purskahtelevat siihen malliin, että Ernst myöhästyy jopa sotaanlähdön kokoontumispaikaltakin. Ernstin sotaanlähtö kuitenkin paljastaa kummallisia puolia Selman rakkaudesta. Kun rakkaus ei mene hänen haluamallaan tavalla, se ei ainoastaan lopu, vaan muuttuu inhonsekaiseksi vihaksi. Selma hellii povellaan lausetta, jonka paiskaisi vasten miehensä kasvoja,  kun tämä jonain päivänä palaisi sodasta. "Ah, ei voi olla totta, että sinäkin olet vielä elossa."

Franckin kuvaama nuorallakävely normaalin ja sallitun sekä epänormaalin ja kielletyn rajoilla voisi olla kiinnostavaa, mutta toteutus on omituisen tahmaista kelmua. Fokusointi puuttui  ja kirjailijan läiskii lukijan eteen tapahtumakasoja, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta jäävät irrallisiksi.

Keskipäivän haltija on kuvaus naisen elämän vaikeuksista maailmansotien välisenä ja toisen maailmansodan aikana. Helene asettautuu teoksen päähenkilöksi, mutta teoksessa on pitkä jakso, jolloin mielenkiintoisimmat asiat tapahtuvat aivan muille. Kertomuksen kuljetus hajoaa ja Helenestä tulee kuivakka ja omituisen avuton seinäruusu, joka omasta vuoteestaan tarkastelee naapurivuoteen Marthaa ja Leontinea, "jotka eivät koskaan kyllästyneet rakkauteen ja haluun." Ollaan 1920-luvun Berliinissä, joka sinänsä on mukavaa vaihtelua moniin kuvauksiin Pariisin samaisesta vuosikymmenestä. Franckin romaanissa tämä ajanjako ei vaan hengitä. Juhlitaan kyllä. Meikit ovat liiallisia ja morfiinia kuluu. Valvotaan ja käydään ihmissuhdepelejä. Kärsitään puutetta, työttömyyttä ja rahan arvonmenetyksiä.

Onni astuu Helenen elämään Carl Wertheimerin muodossa ja tämä tuo mukanaan taiteen, kirjallisuuden ja filosofian maailman. Vaikka Helene ei sitä tiedä, elää hän Carlin kanssa elämänsä korkeimpia hetkiä, joita hän ei myöhemmässä elämässään enää tule tavoittamaan. Miehillä noin ylipäätään on Franckin teoksessa tapana joko kuolla tai kadota. Helenen isä vammautuu jo ennen rintamalle pääsyä ja viettää elämänsä loppuajat puolitiedottomana vuodepotilaana. Peterin isä katoaa, aikuisten kielellä löytää toisen naisen. Ja Carl, hänellekään ei käy hyvin.

Keskipäivän haltijassa oli kaiken kaikkiaan reilut parisataa sivua kestävä jakso, jonka luin hellien mielessäni ajatusta siitä, että voisin blogatessa todeta tästä teoksesta, että nyt ei yhtään napannut. Olin pitkästynyt ja paikoin tuntui, että suoraan sanottuna tarina ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi lukemista ja sain muistutuksen siitä, että jotkut teokset ovat sellaisia, että niiden kokonaisuus osoittauu paljon suuremmaksi kuin lukiessa olisi saattanut arvatakaan. Teoksen viimeiset 100 sivua nimittäin korvasivat kaiken aiemmin tämän teoksessa parissa kokemani tuskan ja kyllästyneisyyden. Loppuosan myötä tapahtui myös ihme: Helenen hyvinvoinnista tuli minulle tärkeää.

*

Teoksen loppuosassa normaaliusvaatimus ottaa uuden muodon. Sen nimi on arjalainen puhdas rotu. Juutalaisverta omaavan Helenen elämä muuttuu arvaamattomaksi ja hän hakee tukea avioliitosta, joka kuitenkin osoittautuu kaikkea muuta kuin "tuulilta suojaisaksi satamaksi." Helenen mies Wilhelm on kansallissosialisti, jonka rakkaus Heleneä kohtaan alkaa hiipua siitä hetkestä, kun heidät on julistettu mieheksi ja vaimoksi. Vaikka Wilhelm näki paljon vaivaa hankkiakseen Helenelle uuden identiteetin arjalaisine sukuselvityksineen Helenen juutalaistaustasta tulee Wilhelmille lyömäase, joka oikeuttaa hänet paitsi epäilemään Helenen moraalia ja tekoja, käyttäytymään tätä kohtaan sikamaisesti ja väkivaltaisesti. Wilhelm pitää Heleneä omaisuutenaan ja kiristää tätä uhkaamalla antaa ilmi Helenen oikean syntyperän. Hellyydenosoitukset muuttuvat pikapanoiksi.

"Wilhelm ei ollut liikkunut Helenessä minuuttiakaan kun hän jo työnsi tämän pöytää vasten. Helenen ranteessa roikkui vielä käsilaukku. Wilhelm oli hetken liikkumatta, sitten hän taputti Helenen takapuolta. Ilmeisesti hän oli valmis. [...] Vihdoinkin he pääsivät lähtemään. Helenen alushousut olivat märät, Wilhelmin siemenneste valui hänestä kun hän seurasi tätä autolle muutaman metrin päässä."

Kansallissosialismin aatteen puhkoessa yhteiskuntaa yhä tiiviimmin, muuttuu Helenen asema vaimosta palvelijaksi ja esineeksi. Lapsen syntymän jälkeen Helenestä tulee Wilhelmin silmissä loinen, jota hän ei enää halua elättää. Wilhelm alkaa olla yhä pitempiä aikoja poissa kotoa, kunnes hän ei enää palaa. Helenestä tulee yksinhuoltaja, jonka on yhdistettävä toisiinsa vuorotyö sairaanhoitajana ja pienen lapsen hoito. Työssään hän joutuu eettisesti vaikeisiin tilanteisiin, kun natsi-ideologia hyväksyy vain täysin terveet kansalaiset ja vaatii tekemään lääketieteellistä väkivaltaa niille, jotka näitä normeja eivät täytä. Helene tottelee, koska ei muutakaan voi ja näin hänestä tulee yksi niistä sairaanhoitajista, joiden osuutta natsiaatteen toteuttamiseen Wendy Lower ansiokkaasti tarkastelee teoksessaan Hitlerin raivottaret

Helenen elämä pyörii oman selviytymisen ympärillä, joka vaatii kaikki hänen voimansa. Hän ei pohdi, mitä ympärillä tapahtuu ja juutalaisten kohtelu on hänelle kuin kaukainen sivuääni, kunnes hän sieniretkellä törmää asioihin, jotka pakottavat hänet näkemään, mistä on kyse. 



Julia Franck: Keskipäivän haltija (2009)
Die Mittagsfrau (2007)
Suomentanut Raija Nylander
Kustantaja: Avain

Adlibriksessä




lauantai 28. maaliskuuta 2015

Edan Lepucki: California

Edan Lepuckin romaanissa California (2014) eletään aikaa, jolloin maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on tullut tiensä päähän. Yhteiskuntarakenteet ovat sortuneet: kongressi, koululaitokset ja internet lakanneet toimimasta. Kaikesta on pulaa ja hinnat ovat kohonneet pilviin. Terveydenhoitoa ei enää ole saatavilla kuin maksamalla joko käteisellä tai kullalla. Californian lohduttomuudessa on kaikuja Cormac McCarthyn apokalyptisestä romaanista Tie (The Road, 2006), mutta se sijoittuu ajallisesti lähitulevaisuuteen 2060-luvulle ja tämä luo teokseen häiritsevän ja ahdistavan paineen. Puhutaan ajasta, joka on hyvin lähellä. Kehityskulusta, joka on hyvin mahdollinen. Lepuckin luoma tulevaisuuskuva vaikuttaa käsinkosketeltavan todelliselta, eikä sen häiritsevyyttä voi hiljentää sijoittamalla Californian dystopia-genreen.

Frida ja Cal ovat jättäneet taakseen Los Angelesin ja asettuneet asumaan kalifornialaiselle joutomaalle. He eivät tiedä, kuinka paljon muita ihmisiä on mahdollisesti vielä elossa, sillä ympärillä on vain autiota tyhjyyttä. Elämä on alkeellista ja kovaa ja ympärillä vaanivat uhat, joiden osalta he eivät edes tiedä, mistä kaikesta voisi olla kysymys. Tilanteen puristavuutta lisää, että toisenlaiset ajat ovat Fridalla ja Calilla vielä hyvin muistissa. Frida hellii artefaktejaan, mukaan ottamiaan menneen elämän lohtumuistoesineitä. Samalla käy konkreettisesti ilmi, miten arkipäiväisinkin esine saa valtavia merkityksiä, kun tietää, että toista vastaavaa ei ole enää saatavilla. Tässä kohdin huomasin jo katselevani ympärilleni ja miettiväni omaa suhdettani kotini tavaroihin. Mitkä niistä ovat todella tarpeellisia ja mitä ilmankin voisin elää? Mitä ottaisin mukaani, jos voisin valita vain kaikkein tärkeimmät esineet?

Californian edetessä käy ilmi, että rikkaat ovat paenneet omiin yhteisöihinsä ja turvallisuudesta tullut kuuminta valuuttaa. Elämä perustuu eristäytymiselle ja ulkopuolisten ulkopuolella pitämiselle. Epäluulo ja epäluottamus ovat saaneet vallan, kaikki tuntemattomat ovat uhkia ja potentiaalisia vihollisia. Kun miettii vaikkapa kaupunkien jakautumista köyhien ja rikkaiden asumisalueisiin, emme tosiaankaan ole kovin kaukana Lepuckin luomista uhkakuvista. Ne, joilla on eniten rahallista menetettävää ja puolustettavaa omaisuutta, eristävät itsensä yhä suuremmassa määrin muurien ja aitojen taakse. Polarisoituminen etenee. Jo tälläkin hetkellä monissa suurkaupungeissa on alueita, joihin juuri kukaan ei haluaisi vapaaehtoisesti muuttaa.

Lepucki yhdistää tulevaisuuskuvaansa havaintoja avioliiton dynamiikasta. Eläessään keskellä ei-mitään Fridalla ja Calilla ei ole juuri muita vapaa-ajanviettovaihtoehtoja kuin rakastelu ja pian Frida huomaakin olevansa raskaana. Eläminen muista erillään alkaa vaikuttaa yhä vaativammalta ja pian Frida ja Cal lähtevätkin etsimään muita ihmisiä. Näin he päätyvät Land-nimiseen yhteisöön, josta Fridan yllätykseksi löytyy myös hänen veljensä Micah, jonka hän on luullut kuolleen itsemurhapommi-iskussa.

Ennen oleskeluaan Landissa Frida ja Cal olivat aina yhdessä ja jakoivat kaiken keskenään. Landissa heille kuitenkin määrätään omat työvuorot, eivätkä kaikki asiat, joista he saavat tietoa ole sellaisia, jotka he voisivat jakaa keskenään. Muiden läsnäolo ja heidän kertomansa tarinat Landin historiasta työntävät Fridaa ja Calia eroon toisistaan. Fridan veli Micah on yhteisön arvoituksellinen johtaja, joka ei suostu kertomaan, mistä Landissa oikein on kysymys. Frida haluaa alusta lähtien jäädä Landiin, kun taas Cal epäröi. Asia, joka hiertää aviopuolisoiden välejä monilla tavoin samalla kun Fridan raskaus taas yhdistää heitä. Yhteiseksi peloksi nousee, mitä tapahtuu, kun Micah ja muut landilaiset saavat tietää Fridan raskaudesta. Landissa nimittäin ei ole lapsia ollenkaan ja sen säännöt kieltävät niin lisääntymisen kuin vuorovaikutuksen ulkopuolisten kanssa.  

Californian jännite syntyy pitkälti siitä, että Fridan ja Calin jäämisestä Landiin tullaan järjestämään äänestys. Tulevatko landilaiset hyväksymään heidät vai lähetetäänkö heidät sieltä pois. Kuvaus Landista havainnollistaa, miten vaikeaa on elää systeemissä, jonka toimintatapoja ei tunne. Samalla se on kertomus yhteisön organisoinnista ja koossa pitämisestä. Sen varustamisesta turvapaikaksi ulkopuolisia uhkia vastaan. Kyse on jostakin enemmästä kuin mitä Frida ja Cal osaavat edes aavistella. Micahista liikkuu paljon juttuja, eivätkä useimmat niistä ole mukavia. Fridan on vaikea uskoa, että hänen veljensä saattaisi olla väkivaltainen raakalainen, eikä Micah suostu kommentoimaan Fridan kysymyksiä.

Micah on taitava poliitikko, joka taitaa niin hajoittamisen kuin hallitsemisenkin. Hän osaa sitoa muut landilaiset yhteisön salaiseen toimintasuunnitelmaan salakavalin keinoin. Pian Cal huomaa tulleensa vedetyksi Landin sisäpiiriin ja kun Micah vihdoin kertoo hänelle suunnitelmistaan, Cal ei voi muuta kuin tuntea epätoivoa ja alkaa miettiä vaihtoehtoista ratkaisua.

California tiivistyy loppua kohti äänestyksen lähestyessä. Teoksen viimeiset kymmenet sivut luin unta uhmaten, koska Lepuckin teosta oli mahdotonta laskea käsistä tietämättä, miten Fridalle ja Calille käy. Lepucki ei petä. Loppu on tyrmäävän nerokas ja sen vaikutukset ylettyvät ohi varsinaisen kertomuksen. Erityisesti se, mitä ei sanota, vaan johon vaan vihjataan, saa lukijan miettimään, mistä tästä teoksessa loppujen lopuksi olikaan kysymys. Näitä pohtiessani ajatukseni heijastuivat Micahin valtavien partakasvojen päälle. Kuka Micah oli ja kuinka monia hänen kaltaisiaan elää keskuudessamme? 


Edan Lepucki: California (2014)
389 sivua
Little, Brown

Adlibriksessä

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Haaste: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina

Leena Lumi haastoi minut pohtimaan viihde- ja lukuromaania kirjallisuuden lajeina. Ensin ajattelin, että en ehdi tähän haasteeseen vastata, mutta asia oli niin kiinnostava, että päätin heittää muutaman hajanaisen ajatuksen aiheesta. Teko, jota luultavasti myöhemmin tulen häpeämään.


Viihdekirjallisuus on laji, joka on hyvin kaukana kiinnostuksen kohteistani. Mieleeni tulevat kassojen vieressä tyrkyllä olevat romanttispainotteiset pokkarit sekä kansainväliset isolla koneistolla markkinoidut höttöteokset, joiden juoni muodostuu siitä, miten naispäähenkilö erinäisten mutkien kautta saa miehen. Sehän se onkin naisen elämän korkein ja jaloin tehtävä. Miehen hankinta. Viihdekirjallisuus on oman näkemykseni mukaan oopiumia naisille, jotta nämä pysyisivät omassa rajatussa naisruodussaan ja keskittyisivät naisten juttuihin: meikkaamiseen, vaatteisiin, ruoanlaittoon, lasten- ja kodinhoitoon sekä tietysti miehen palvelemiseen ja hänen hyvinvointinsa edistämiseen. 

Olen lukemisteni suhteen rajoittunut. Kuten aiemminkin olen sanonut luen mielelläni teoksia, jotka ovat saaneet (erityisesti ulkomaisia) kirjallisuuspalkintoja. Nuo palkinnot ovat minulle etukäteisseula, joka useimmiten takaa suhteellisen korkean laadun, vaikkakaan ei välttämättä henkilökohtaista mieltymystä. Bongaan luettavia teoksia myös ulkomaisista kirja-arvosteluista. Nyt ihan viimeksi olen innostunut Grantan kokoamasta nuorten lahjakkaiden brittikirjailijoiden listasta, johon olen sen verran jo tutustunut, että luulen löytäväni sitä kautta monta mainiota teosta. Lista löytyy täältä.

En oikeastaan osaa edes käyttää sanaa viihde kirjallisuuden yhteydessä. Kokeillaan lausetta: kirjallisuus on hyvää viihdettä. On se varmaan niinkin, vaikka se ei minulle sitä olekaan. En koe lukevani viihtyäkseni. Lukeminen on minusta yksi elämän parhaista asioista ja käytän mieluusti aikaani lukemiseen, lukemistani teoksista kirjoittamiseen ja niistä keskustelemiseen. Toisaalta on niinkin, että jos edellä mainitut puuhat aiheuttaisivat epäviihtymistä, tuskin niitä harrastaisin. Sanassa viihde on vaan minulle jonkinlainen massojen hurmaamisen sivuvivahde. Jotta taas massoja voisi hurmata, pitää hurmaajateoksen olla mahdollisimman monelle sopiva eli käytännössä se edellyttää useita kompromisseja, joista ns. taiteellinen ulottuvuus useimmiten väkisinkin kärsii.

Minulle kirjoitus on elämää, hengitystä, oppimista, itsensä ja ajattelunsa haastamista, maailman hahmottamista uusilla ja yllättävillä tavoilla, yhteyksien löytämistä mitä erilaisimpien asioiden välillä. Viihdekirjallisuuteen liitän pakenemisen elämästä, kun taas itse luen törmätäkseni elämään. Tietyllä tapaa dekkarit toimivat minulla siinä funktiossa kuin ehkä jollekin toiselle viihde. Tämä ei tarkoita, että pitäisin dekkareita viihteenä, varsinkin, kun dekkareissa minua kiinnostaa erityisesti niiden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Lempidekkarini ovat usein myös otteeltaan feministisiä, kuten vaikkapa mainio Sue Graftonin aakkossarja.


*

Otetaanpa sitten lukuromaani. Se on termi, jota en itse koskaan käytä. Kun sitä käyttää joku toinen bloggari, nanosekunnissa alan ajatella, että kyse on teoksesta, joka on ihan kiva. Silleen niinku helppoa luettavaa ilman että tarvitsee vaivata päätään. Silleen niinku mukavasti virtaavaa tekstiä, joka ei vaadi lukijalta mitään. Passiivinen kuluttaminen riittää. Käsitykseni lukuromaanista on varmaan väärä, mutta en voi mitään sille, että koen asian näin. Lukuromaani on minulle luotaan työntävä ilmaisu. Liitän siihen lajina myös jonkinlaisen sisäänkirjoitetun tulkinnallisen yksiselitteisyyden, joka herättää kammoa kaltaisessani kompleksien ja moniäänisyyksien ystävässä.

Myönnän senkin, että olen joskus tai oikeastaan melkein aina suorastaan ärsyttävän valikoiva lukemisteni suhteen ja kallellani ns. korkeampaa kirjallisuutta kohtaan, vaikkakaan en kuitenkaan kritiikittömästi. Edellisestä  huolimatta pidän luokittelua korkeaan ja vähemmän korkeaan kirjallisuuteen vastenmielisenä, enkä liitän niihin arvoarvostelmia. Onko tässä nyt paradoksi? Ei oikeastaan. Lisäksi suosin lähtökohtaisesti naiskirjailijoita. Se on henkilökohtaista politiikkaani sekä siitä johtuvaa, että hyvin usein saan naiskirjailijoiden teoksista enemmän irti. Minulle kirjallisuus on kaukana sukupuolettomuudesta, mutta toki on kirjailijoita, joiden kohdalla sukupuoli ei ole ratkaisevaa. Minua hämmästyttää, että monet feministeinä itseään pitävät lukijat ovat sitä mieltä, että kirjailijan sukupuoli on herttaisen yhdentekevä. Erityisesti teokset, joissa seksuaalisuudella on keskeinen rooli, hahmottuvat mielestäni hyvin eri tavoilla riippuen siitä, kirjoittaako niistä mies vai nainen. 

Hämmennän vähän vielä lisää, kun nyt kauha sattui käteen. Uskon, että naisten ja miesten kirjoittamat tekstit eroavat toisistaan. Samanaikaisesti kiellän edellisen lauseen, koska se olisi liian rajoittunut. Uskon uskomatta. Uskon piehtaroidakseni kuin hevonen päästyään pitkästä aikaa laitumelle. Yksi kaikkein helpottavimpia omaan ajatteluuni liittyviä havaintoja on ollut se, että voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta sekä samaa että eri mieltä. Että se totuus, joka pitää ympäröidä useammilla lainausmerkeillä on juuri siinä kohtaa, jossa kaksi eriävää näkemystä kohtaavat. Totuus sillä tavoin, että se ehtii tuskin tulla ilmoille, kun se jo muuttaa muotoaan. Tämän vuoksi bloggaaminen on välillä työtä ja tuskaa, koska samanaikaisesti voi kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Samasta syystä olen tykästynyt mm. alaviitteisiin - varsinkin jos ne toimivat jo sanotun kyseenalaistajana.

Minulle lukeminen on liikettä ennalta tuntemattomilla seuduilla. Lukuromaanin liitän tutuilla poluilla kulkemiseen. Kirjoitettu teksti on kovemman luokan ase, kuten useat historian tapahtumat osoittavat. Saatan saada lukiessani päähäni ajatuksia, jotka hämmentävät ja häiritsevät ja aiheuttavat levottomuutta tai mitä nyt milloinkin. Lukuromaani taas edustaa minulle kirjallisuuden muotoa, joka toisintaa vanhaa ja hyväksi havaittua muototapaa. Koen sen lajina staattiseksi.

Edellä olevan kirjoitettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuus on minulle ensisijaisesti ajattelun väline.

Mitä mieltä sinä olet?



maanantai 23. maaliskuuta 2015

Patrick Modiano: Villa Triste

Patrick Modianon valinta Nobel-voittajaksi viime vuonna tuli minulle aikamoisena yllätyksenä. Hänen nimensä oli kyllä tuttu, mutta Villa Triste on ensimmäinen häneltä lukemani teos.

Villa Tristessä Victor Charma muistelee 12 vuoden takaisia tapahtumia, joihin liittyy hänen silloinen rakastettunsa Yvotte Jacquet ja pariskunnan seurassa usein viihtynyt René Meinthe. Henkilöhahmot ovat pilvi- ja savuverhon ympäröimiä. Charma väittää olevansa venäläissyntyinen kreivi ja Meinthe käyttää itsestään lempinimeä Belgian kuningatar Astrid. Yvonne ei paljon henkilökohtaisista asioista puhu. Hän on nainen, jolla on mustavalkoinen tanskandoggi, joka kärsii "portugalilaisesta melankoliasta".

Modiano kuvaa hotelleja, taloja ja juhlapaikkoja, joiden ohi aika on kulkenut ja joiden ajan kalvamiin pintoihin ovat kaivertuneet niiden suuruudenaikaiset päivät. Siinä se on. Penkki. Se sama penkki, jolla Charma niin monta kertaa istui miettimässä katse kaukaisuuteen suunnattuna. Aika on rakastanut sitä kovin ottein. Ajan kiihkeät syleilyt irrottaneet siitä suuria säleitä ja tehneet siitä muistoesineen kaltaisen.

Villa tristessä leikitään nostalgialla. Viedään se tanssiin ja pyöritetään hurmokseen, jotta se voitaisiin tylysti hylätä. Modianon teoksessa ei ole tarkoituksena muistaa menneisyyttä sellaisena kuin se kerran oli, vaan luoda menneisyys sellaisena, jonka kaltaisen menneisyyden kanssa eläminen kuulostaa hyvältä ja sopivan taiteelliselta. Rakentaa menneisyys, joka olisi kuin valokuva, jonka voi ripustaa seinälle. Valokuva, josta voi teettää erilaisia kopioita esille pantavaksi sen mukaan, millaisen menneisyyden päivä milloinkin on ja kuka on tulossa vieraisille.

Villa Triste vilisee ranskankielisiä kadun- ja paikannimiä, jotka suomenkielisessä tekstissä pistävät esiin kuin vinot kilometripylväät. Modiano on sanoihin liittyvien merkitysten taituri. Hänen sanojensa tarkoituksena ei ole kuvata sitä, mitä joskus on ollut, vaan luoda vaikutelmia. Impressioita, joiden seurauksena syntyy menneen elämän esteettinen tulkinta.  Pääosassa ovat sanojen sivumerkitykset, konnotaatiot ja niiden herättämät tunnelmat. 

Hän oli tietysti vuosikausia kulkenut samaa tietä palatessaan koulusta tai kaupungissa pidetyistä kotihipoista (sana kotihipat ei sovi. Hän kävi tanssiaisissa).

Villa Triste toi mieleeni 1960-luvun mustavalkoiset ranskalaiset leffat (leffat ei sovi. Ranskalaiset elokuvat), Godardin ja kumppanit. Romaanin henkilöt ovat nuoria ja heissä on sellaista itsetietoista ja samanaikaisesti epävarmaa röyhkeyttä ja välinpitämättömyyttä, joka on mahdollista vain nuorille ihmisille. Heidän liikkeensä ovat usein kuin hidastettuja, auringonvalon veltostamia, mutta samanaikaisesti teräksisiä. Elämä on itsensä mielenkiintoiseksi tekemistä. Villa Tristessä ihmiset kävelevät paljon. Ulkoiluttavat sulokkaita vartaloitaan, joissa asuu valvottujen öiden tympeä väsymys. Kukaan henkilöhahmoista ei tee mitään todellista, jos todelliseksi ei lasketa setelipinojen laskemista ja järjestelyä.

Romaani lainaa nimensä Meinthen samannimiseltä huvilalta. Villa Tristessä ei ole sen enempää alkua, loppua kuin keskikohtaakaan. Se on leikkaus jostakin, mielivaltaiselta vaikuttavasta kohdasta Chmaran muistelua. Kerronta on taitavaa, sulavaa, tasapainoista ja ekonomista. Muistikuvat ovat lepattavia, usein ali- tai ylivalottuneita. Chmaran muistelu ei myöskään rajoitu pelkästään menneisyyteen, vaan eletyn kautta hän luo myös haavekuvaa tulevaisuudesta, jossa hän itse olisi kuin Arthur Miller ja Yvonne taas Marilyn Monroe. Se vaan ei mennyt niin ja sekin on hyväksyttävä. Sillekin on löydettävä sana.


Patrick Modiano: Villa Triste (1977)
Villa Triste (1975), suomentanut Jorma Kapari
Wsoy

Muissa blogeissa esim.: Tarukirjat, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka



lauantai 21. maaliskuuta 2015

Audrey Magee: The Undertaking (Sopimus)


Audrey Mageen esikoisteos The Undertaking on ravisuttava kuvaus sodasta. Miten naurettavia ovatkaan sankari- ja kunniamerkit. Miten vastenmielisen pöyhkeitä isänmaallisest uhopuheet ja miten täysin arvoton yhden ihmisen henki. "Tykinruokaa", ei sen enempää. Jos edes sitä. Magee kuvaa sotaa mikrotasolla yksilöiden näkökulmasta tavalla, joka ei peitä, ei kauhistele, ei selittele. Hän toteaa tosiasiat melkeinpä lakonisen kliinisesti ja aiheuttaa lukijassa tunnevyöryn.

On mielenkiintoista, että irlantilainen kirjailija on valinnut tarinansa aiheeksi toisen maailmansodan. Teoksen loppusanoissa Magee pohtiikin, että onko hänellä edes oikeutta kirjoittaa tästä aiheesta, kun hän itse ei ole sen enempää saksalainen, venäläinen kuin juutalainenkaan. Jonkinlaisena valtuutuksena juuri tämän tarinan kirjoittamiselle toimi Mageen mukaan se, että saksalainen kirjailija Heinrich Böll löysi tarvittavaa etäisyyttä toisen maailmansodan tapahtumiin juuri Irlannista, jossa Böll vietti pitkiä aikoja. Böllin tavoin Magee on kirjoittamisen kautta pyrkinyt ymmärtämään toista maailmansotaa. Kirjoitusprosessin aikana Magee palasi myös usein Böllin teokseen Päiväkirja vihreältä saarelta (1975) (Irisches Tagebuch, 1948).

Koska Mageen romaani ilmestyy suomeksi ensi kuussa, vältän seuraavassa erityisen huolellisesti paljastamasta yksityiskohtia teoksen juonesta.

*

"Everything had only to be tolerated."

"I tought it would be different. I imagined it differently."

The Undertaking alkaa unohtumattomalla tavalla. Jossakin venäläisellä syrjäseudulla saksalainen sotilas Peter Faber menee naimisiin saksalaisen Katharina Spinellin valokuvan kanssa. Samaan aikaan Berliinissä Katharina menee naimisiin Peterin valokuvan kanssa. Pariskunta ei ole koskaan tavannut toisiaan, mutta naimisiinmenosta on tiettyjä etuja. Avioliiton vuoksi Peter saa sodasta häälomaa ja jos hän kaatuu sodassa, saa Katharina hänestä leskeneläkettä. En tätä teosta ennen ollut edes kuullut tällaisesta valokuvan kanssa naimisiinmenosta, mutta käsittääkseni niin on todellisuudessakin tapahtunut.

Peter matkustaa Berliiniin tapaamaan Katharinaa ja kuinka ollakaan, he huomaavat pitävänsä toisistaan ihan oikeastikin. Se on alku, mutta pelkkä alku, joka ei takaa mitään tulevasta. Peterin on palattava takaisin sotakentille ja Katharina tekee lupauksen odottaa häntä. Mageen romaani on hyvin dialogipainotteinen. Kerronta kulkee kahdessa tasossa vuorotellen Peterin sotakokemusten ja Katharinan berliiniläisen siviilielämän välillä. Rinnakkaiskerronta on tehokas, usein suorastaan kauhistuttavan tehokas, keino kuvata, miten erilaista sota on sotilaan ja siviilin näkökulmasta.

Berliinissä radiot huutavat Hitlerin suuria sanoja ja niiden hypnoottinen vaikutus ottaa ihmiset valtaansa. Millään muulla ei ole merkitystä kuin isänmaan asialla. Sillä voidaan oikeuttaa mitä vastenmielisimmät ja raakalaismaisimmat teot. Sodankäynti venäläisiä vastaan nähdään suurena sankariretkenä ja mikään uhri ei ole liian suuri kuljettaessa kohti itsestäänselvänä pidettyä voittoa. Suurempaa sankaruutta ei ole kuin oman henkensä antaminen Saksan puolesta.

Rintamakuvauksissa Magee keskittyy pieniin yksityiskohtiin, jotka kasvavat paloiksi lukijan kurkkuun. Mainittakoon vaikkapa kohtaus, jossa Peter luita ja ytimiä myöten palelevana päättää, että mieluummin kuin tekisi tarpeensa ulos, hän antaa pissan valua housuihinsa, koska se lämmittää edes hetken ajan. Nälkä ja kylmä tekee sotilaista raakalaisia ja teos sisältää kohtia, joita ei voi suositella herkimmille lukijoille. On hirvittävää ajatella, miten ohut on ihmisen humaani kerros. Miten sota osoittaa sen olevan vain ohuen ohut kuori, joka murtuu sitä äänekkäämmin, mitä vaikeammaksi hengissä säilyminen käy. Niin eläinten kuin venäläisten siviilienkin henki on tyhjän arvoinen.

Berliinissä vallitsee rotupuhtauslait ja suunnaton usko oman armeijan voittamattomuuteen. Sodan jatkuessa nälkä ja puute käyvät kuitenkin sielläkin yhä suuremmiksi. Tästä huolimatta Katharinan isä suoltaa aivopestyn automaatin tavoin puhetta oikeasta moraalista, saksalaisen armeijan erinomaisuudesta ja sotimisen sankarillisuudesta. Hänen mielipiteensä ei muutu edes silloin, kun on kyse hänen oman poikansa hengestä.

Sodan keskellä Katharina yrittää pitää yllä edes jollakin tavoin normaalilta vaikuttavaa elämää ja hän mm. järjestää pojalleen yksivuotissyntymäpäivät,  joilla esiintyy pelle. Mikä huimaavan sysimusta metafora. Sodan jatkuessa hän joutuu kuitenkin kokemaan, että sota-aikana lähimmätkin ovat Brutuksia. Tärkeintä on natsipuolue ja sen johtohahmojen sekä heidän perheidensä hyvinvointi. Tavallisen saksalaisen aikuisen ja lapsen henki on arvoa vailla.

The Undertaking on paikoin suorastaan naturalistisen inhorealistinen. Haiseva, likainen ja eritteinen. Elämä on yritystä kestää päivästä toiseen ihmisen äärirajat ylittävissä olosuhteissa. Kestää vielä tämän päivän marssi läpi lumen ja pakkasen. Kestää vielä tämä yö, kun sotilastoverin jäinen ruumis putoaa päälle. Kestää etenemismääräykset olosuhteissa, joissa vihollisen joukkoja on moninkertainen määrä. Kestää, koska jossakin odottaa vaimo ja poika. Kestää se, että ei tiedä, onko aviomies edes hengissä ja kestää sekin, että ei enää tiedä, olisiko parempi, jos hän olisi kuolllut. Kestää taas yksi yö pommisuojassa. Kestää rakkaimmasta luopuminen. Kestää venäläisten marssi Berliiniin.

Audrey Mageen The Undertaking on hyvin visuaalinen romaani. Kun laskin kirjan käsistäni näin silmissäni pommisuojaan lasta sylissään kantavan Katharinan. Näin sotilaan, joka tuijotti sitä vartalonsa kohtaa, jossa kerran oli hänen vatsansa, mutta nyt vain sisäelimiä pursuava reikä. Näin saksalaistohtorin nauravat kasvot ja korviani puhkoi hänen natsi-ideologiansa. Näin nälkiintyneen sotilaan vankikopissa, jossa ei mahtunut makaamaan, ei seisomaan. Näin tähtikirkkaan taivaan.

Magee tuo sodan sellaiselle lähietäisyydelle, että sitä lähemmäksi sotaa sitä kokematon ei voi päästä. Tarinan loppu on yllätyksellinen. Miksi tämä kaikki? Nämä vuodet ja nämä kauhut? Mikä on ihminen? The Undertaking puhuttelee ja kylmää ihan erityisesti juuri nyt, kun nationalismi on kasvussa ja lähinaapurista kuuluu kovaa uhittelua. Suurvaltakunnat rakentuvat pahalaatuisten kasvainten tavoin hallitsijoiden päässä.


Audrey Magee: The Undertaking (2014)
287 sivua
Atlantic Books

ilmestyy suomeksi huhtikuussa 2015 nimellä Sopimus
kustantaja: Atena

Adlibriksessä


torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Canth: Salakari

Tämä bloggaus on tulkintani Minna Canthin novellista Salakari (1887), jossa päädyn kirjoitukseni lopuksi näkemykseen, joka oli itsellenikin osittain yllätys ja joka syntyi lopullisesti vasta tätä tekstiä kirjoittaessani. Luvassa on kuivaa ja tylsää pohdintaa Salakarin merkityksestä, juoni- ja kaikkia muitakin mahdollisia paljastuksia, analyysiä ja ihmettelyä sekä teoksen syliin heittäytymistä.

Siltä varalta, että lopetat lukemisen tähän, haluan toivottaa jo tässä vaiheessa kirjoitustani kaikille kanssabloggareille ja muille lukijoille

erinomaisen ihastuttavaa Minna Canthin päivää!

Tutkin tilastojani ja niiden mukaan olen lukenut Salakarin edellisen kerran loppuvuodesta 1998. Itse asiassa kirjoitin siitä tuolloin jopa paperin, mutta se on valitettavasti kellarin viimeisessä nurkassa laatikossa, joka on kasan alimpana. Olisi ollut todella mielenkiintoista verrata tätä kirjoitustani tuohon aiempaan, mutta kellarin perkaaminen osoittautui ylivoimaiseksi uraksi. Novellin tapahtumat eivät olleet kovinkaan selkeästi muistissani ja päällimmäiseksi mieleeni oli jäänyt kuvaus Alman ja Nymarkin luisteluretkestä. Muistelin myös, että tässä kertomuksessa oli jotakin, joka jo reilut 15 vuotta sitten jäi mielenpohjalle häiritsemään ja sai minut jo silloin ajattelemaan, että tähän novelliin haluan palata paremmalla ajalla..

*

Salakari on kuvaus avioliitosta ja aviorikoksesta. Alma ja John Karell kuuluvat ylempään keskiluokkaan. John on ammatiltaan rehtori ja lisäksi hän toimii valtiopäiväedustajana. Pariskunnalla on neljä lasta: Arvi, Ella, Lyyli ja Helmi, joista Helmi on vielä vauvaikäinen. Johnin intohimot liittyvät yhteiskunnallisiin asioihin, isänmaahan ja suomalaisuuskysymykseen.

Novellin ensimmäisillä sivuilla pariskunnan yhteiselo vaikuttaa harmoniselta. John lukee ja kirjoittelee kamarissaan ja Alma on lapsilleen omistautunut äiti. Puolisoiden välit vaikuttavat lämpimiltä. Tilanne kuitenkin muuttuu sen jälkeen, kun maisteri Nymark, pormestari Legander ja apteekkari Leistén käyvät vieraisilla. Alma keskustelee Nymarkin kanssa ja tämä saa hänen päänsä pyörälle puheillaan naisten ja miesten välisistä suhteista.

- Te naiset ette ole lainkaan poliittisia, sanoi Nymark.
- Pitäisikö meidän sitten olla? kysyi Alma.
- Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan valvoa, hän jää ehdottomasti  tappiolle.
- Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?
- Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.
- Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?
- Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.

Aluksi saattaisi vaikuttaa siltä, että Nymarkin tarkoitusperät ovat vilpittömät ja että hän haluaisi Alman heräävän poliittisesti ja alkavan puolustaa omia etujaan. Edellä siteeratusta vuoropuhelusta käy kuitenkin ilmi, että Nymarkin mukaan naiset ovat tunteidensa vallassa eläviä olentoja, joiden elämän suurin päämäärä on rakkaus. Nymark vetoaa sanoillaan syvälle Alman viattomaan mieleen, kun hän toteaa, että rakkaussuhteessa voimasuhteiden pitäisi olla päinvastoin kuin ne ovat. Palasin tähän Alman ja Nymarkin väliseen keskusteluun vielä Salakarin luettuani. Kun tietää, mitä Alman ja Nymarkin välillä tapahtuu  käy ilmeiseksi, että jo tässä heidän ensimmäisessä keskustelussaan Nymark hahmottelee miehen orjapositiota vaihtoehtona, johon hän itse mielellään asettuisi suhteessaan Almaan. Todellisuudessa hän ei tietenkään ajattele näin, vaan kysymys on Alman viettelystä. Aikalaiskielellä galanteriasta.

Salakari on kannanotto naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon tai paremminkin sen puutteeseen. Canth kuvaa Alman viattomana, lapsenomaisena ja kertomuksen edetessä yhä hysteerisempänä. On suorastaan epäuskottavaa, että Alma joutuu niin kokonaisvaltaisesti Nymarkin pauloihin, että se vaikuttaa jopa tapaan, jolla hän suhtautuu lapsiinsa. Tämä tulee räikeästi esiin esimerkiksi siinä, että Alma käyttää Helmin tissivieroitusta syynä, jonka vuoksi hänen olisi hyvä viettää enemmän aikaa kodin ulkopuolella, ie. käytännössä Nymarkin seurassa.

Canth liittää Salakarin osaksi avioliittoa sekä naisten ja miesten välisiä suhteita käsitellyttä aikalaiskirjallisuutta ja mm. Ibsen, Zola, Strindberg ja Maupassant mainitaan teoksen sivuilla. Henkisen ilmapiirin osalta keskeiseen merkityksen nousee uskonto sekä katsomusjärjestelmänä että ihmisen toiminnan ohjenuorana. Ibsenin kohdalla mainitaan hänen näytelmänsä Rosmersholm (1886) ja Strindbergin osalta Giftas-niminen novellikokoelma (1884).  Rosmersholmissa Rebecca hylkää koko kristillisen ajatusjärjestelmän ja myös Strindberg esittää teoksesaan siinä määrin vahvaa uskontokritiikkiä, että häntä syytettiin teoksen ilmestymisen jälkeen jumalanpilkasta. Alman tutustuminen näihin teoksiin luo pohjaa Nymarkin puheille, joissa korostuvat vanhan ajattelutavan hylkääminen. Ihmisen, myös naisen, tulee olla vapaa ja tehdä omia valintojaan. Vapaa niin avioliiton kuin uskonnonkin kahleista. Alman vapaus on kuitenkin vahvasti Nymarkin taskussa ja hän ohjaa Alman ajatuksia salakavalasti kohti omien tarkoitusperiensä toteutumista.

Yksi teoksen tapahtumakulun kannalta keskeinen Nymarkin kritisoima vanha tapa on puolisoiden osallistuminen seuraelämään yhdessä. Nymark onnistuu vakuuttamaan rakkaudella päänsä sekoittaneen Alman siitä, että eletään uusien tapojen aikaa, jolloin puolisoiden riennot erillään toisistaan eivät ole pelkästään sallittuja, vaan peräti suotavia. Nymarkin onnistuu saada Alma uskomaan sekin, että ei pidä välittää muiden ihmisten ihmettelevistä ja pilkallisista katseista. Hän ylistää Alman kauneutta ja todistelee, että muut ovat seuraelämästä Nymarkin seurassa nauttivalle Almalle vain kateellisia. Nymarkin vaikutuksen alla Almasta tulee sokea ja kuuro. Hän ei näe muuta kuin Nymarkin itsensä, ei kuule muuta kuin sen, minkä Nymark haluaa hänen kuulevan.

Alman hullaantuminen Nymarkiin aina aviorikokseen asti perustellaan pintatasolla sillä, että Nymarkin tavattuaan Alma tajuaa elämänsä olevan tyhjää, puuduttavaa ja näköalatonta. Vaikka Alma on naamiaisissa tajunnut, että muut ihmiset paheksuvat hänen käytöstään ja tuntee syyllisyyttä suhteestaan Nymarkiin, on hänen luottamuksensa Nymarkia kohtaan vahvaa. Alma kokee kotinsa ja kaikkien sen ennen niin tuttujen ja turvallisten esineiden, koko kodin piirin käyneen vieraaksi, mutta ymmärtää, että todellisuudessa muuttunut on vain hän itse. Pelastuksella on vain yksi nimi: Nymark. Kokemastaan tuskasta huolimatta Alma on valmis lähtemään Nymarkin kanssa kohtalokkaalle luisteluretkelle. Kohtalokkaalle siksi, että Alman kiitäessä jäällä Nymarkin kanssa ja antautuessa tälle, sairastuu Arvi tuhkarokkoon, johon hän myös kuolee. Luisteluretken jälkeen Alma itsekin sairastuu, eikä enää palaa entiselleen ja pian vietetäänkin jo hänen hautajaisiaan.

Salakaria voisi helposti tulkita niin, että Arvin ja myöhemmin Alman itsensä sairastuminen on rangaistus hänen aviorikoksestaan. Tällöin Salakarin viesti naisille olisi: älkää tehkö, kuten Alma teki. Jos teette, huonosti käy. Pysykää ruodussa. Keskittykää aviovaimon velvollisuuksiin. Tämänkaltaiset naisen passiivisuutta koskevat ajatelmat ovat kuitenkin kovin kaukana Minna Canthin ajattelutavasta, enkä pidä niitä sen vuoksi uskottavina.

Miksi Alma hullaantuu Nymarkiin? Miksi hän Nymarkin tavattuaan alkaa kokea perhe-elämän tylsänä ja ikävänä? Miksi hän riehaantuu rakkaudesta sellaisella voimalla, että millään muulla kuin Nymarkilla ei enää ole väliä?  Oman tulkintani mukaan Canth osoittaa Salakarissa, että nainen on oman itsensä vanki niin kauan kunnes hän saa kasvatuksen ja koulutuksen kautta välineitä, joiden avulla hän voi tehdä todellisia muutoksia elämässään. Alman tietämättömyys tekee hänestä rakkauden orjan. Johtaa hänet vankilaksi koetusta perhe-elämästä viereiseen selliin, jonka ovea aukoo ja sulkee Nymark omien oikkujensa mukaan. Almalla ei ole välineitä, joilla hän kykenisi näkemään Nymarkin kaunopuheiden läpi. Nymark, uusi maa, iskee rakkausjargonilla Alman sielun tainnuksiin niin katalanimelin kääntein, että Alman päässä hänen sanansa alkavat kukkia rakkautta.

Yllä siteeramastani vuoropuhelusta on luettavissa Canthin esittämää purevaa kritiikkiä naisen asemaa kohtaan, kun myöhemmin käy juuri niin, että Almasta tulee hänen ja Nymarkin välisen suhteen orja. Alman ja Nymarkin keskustelu on keskeisessä asemassa myös Salakarin tematiikan kannalta. Sen kaiut tulevat esiin esimerkiksi naamiaisissa, joissa Alma pukeutuu päivättäreksi ja Nymark yön haltijaksi. Alma on hylännyt uskonnolliset moraalikoodit, mutta tämä on tapahtunut vain näennäistasolla. Canth ei vihjaa, vaan melkeipä julistaa, kun teoksen lopussa Alma tekee sekopäisenä kuolemaa ja lauleskelee kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois. Samanaikaisesti  Nymark ajelee vaunuissa uusi viehättävä nainen vierellään.


sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

John Williams: Stoner

"William Stonerille selvisi, ... että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan."

Tätä romaania ei ole turhaan hehkutettu. Stoner heittää bensaa lukuhalun liekkeihin. Se sytyttää intohimon. Sen luettuani vaeltelen kirjahyllyltä toiselle ja minuun suorastaan sattuu, sillä haluaisin samanaikaisesti lukea niin monta hyllyssä odottavaa teosta. Otan käsiini kirjan jos toisenkin, luen kappaleen sieltä täältä. Palan halussani lukea, liekit nuolevat ruumistani suloisesti. Huokaan. Olen levoton ja rauhallinen. Täynnä ja niin keveä, että voisin nousta ilmaan. Stoner todistaa, että kirjallisuus on sulaa hopeaa. Se on parasta, mitä elämä voi ihmiselle tarjota.

*

William Stoner syntyi 1891.
Aloitti opinnot Missourin yliopistossa 1910.
Väitteli tohtoriksi 1918.
Kuoli 1956.

Ihmisen elämän voi kertoa muutamalla vuosiluvulla. Eivät ne paljon sano, kunhan ovat säiden armolla olevia paaluja pellon laidassa. Hitaasti mädäntyviä ja vajoavia, ihmisen itsensä kaltaisia. Vuosiluvut eivät kuitenkaan puhu mitään siitä, miten rakastuin Stoneriin. Miten hupsista vaan huomasin hänen hyvinvointinsa tulleen minulle tärkeäksi. Miten hän ui minun sydämeeni kuin multa hänen isänsä känsäisten käsien viivoihin.

Kädet. Ne ovat tärkeät. Ihastukseni Stoneria kohtaa sai alkunsa hänen isoista käsistään, joiden koko mainittiin teoksen alussa useampaan kertaan. Stoner on unohduksen havinasta esiin kaivettu todiste siitä, miten kirjallisuus ei pelkästään esitä elämää, vaan on elämä, joka synnyttää ihmisen ja muuttaa hänet niin, että entisestä itsestä tulee joku toinen. Vieraan kaltainen, joskus suorastaan muukalainen. Niin käy myös Stonerille itselleen, kun hän vaihtaa maatilan työt yliopisto-opiskeluun. Hän irtoaa vanhemmistaan ja hänen ja hänen vanhempiensa välille kasvaa kuilu. Niin on pakko käydä, jotta hänestä voisi tulla erillinen, mies nimeltä William Stoner.

Stoner henkilönä juurtuu samaan muistini lokeroon, jossa ennestään ovat Harper Leen romaanin To kill a mockingbird (1960, suom. Kuin surmaisi satakielen) Atticus Finch, Rose Tremainin teoksen The Road Home (2007) mies nimeltä Lev, Sadie Jonesin esikoisteoksen The Outcast (2008) Lewis Aldrige sekä hänen uusimman romaaninsa Fallout (2014, suom. Ehkä rakkaus oli totta) Luke Kanowski sekä Marilyn Robinsonin romaanin Home (2008, suom. Kotiin) Jack Boughton. Kaikki nämä miehet ovat ottaneet pysyvän paikan sydämestäni. Olen kiintynyt heihin, seurannut heidän elämäänsä, rakastanut heidän kanssaan, pelännyt heidän pelkojaan ja tuntenut sen kivun, kun nauloja on lyöty heidän sydämensä läpi.  He ovat unohtumattomia. He ovat erilaisia, mutta jokin heissä puhuttelee minua tavalla, joka on heille kaikille yhteinen. He kaikki vääntävät sydäntäni kuin se olisi kuivaksi käännettävää pyykkiä.

*

Stonerin elämä on ahkeraa uurastusta oli kyse sitten pellon kääntämisestä, väitöskirjan kirjoittamisesta, opettamisesta tai avioliitossa olemisesta. Hän päätyy yliopistoon melkeinpä sattuman kautta, kun hänen isänsä agronomi-tuttava suosittelee Stonerille maatalousopintoja. Ne jäävät kuitenkin sikseen, kun Stoner innostuu kirjallisuudesta. Stoner tekee elämässään kaksi suurta päätöstä. Näistä ensimmäinen on maatalousopintojen vaihtaminen kirjallisuuteen ja toinen naimisiinmeno. Kumpaakin päätöstä edeltää epifaniaa muistuttava kokemus. Luonnontieteet jäävät, kun Stoner joutuu suuren liikutuksen ja sanattomuuden valtaan yrittäessään selittää, mistä on kyse luennolla tarkastelun kohteena olevassa Shakespearen sonetissa. Stonerin kokema epifania tiivistyy Shakespearen sanoihin: "Lujittuu rakkaus, kun näet sen, / kun tiedät: aikamme on vähäinen."

Stonerin rakastuminen hänen tulevaan vaimoonsa Edithiin taas käy ilmi sillä hetkellä, kun hän huomaa, että hän ja Edith ovat "toisilleen vieraita tavalla jota hän ei ollut osannut odottaa." Mihin Edithissä Stoner oikeastaan rakastuu? Siihenkö, että heillä ei ole mitään yhteistä. Että he eivät ole kiinnostuneet samoista asioista, eivätkä osaa olla luontevasti keskenään. Että he ovat kuin kaksi kartalle iskettyä mannerta, jotka eivät koskaan tule kohtaamaan toisiaan. Stonerin rakastumisepifania kiertyy kokemukseen Edithin mysteeriydestä, jonka herättävät tämän isot vangitsevat silmät, joiden katse saa Stonerin tuntemaan, että hän "erkanee omasta ruumiistaan."

Williamsin teksti on kermaisen täyteläistä, mutta ei yhtään kermavaahtoista. Se on mitä kauimpana höttöisestä ja makeasta ja muistuttaa täydellisyydessään enemmän kermaista kastiketta, jota on haudutettu huolella ja pitkään niin että sen aromit kasvavat ja pääsevät valloilleen vähitellen voimistuen sitä mukaa kun lukija tutustuu teokseen. Stoner on aistien kirjoitusta. Williamsin romaani on kuin täydellinen sunnuntaipäivä, jonka kääntyminen iltaan tuo pakottavan olon.

Kun Stoner tapaa Edithin haluaisin kiskaista häntä hihasta. Juokse mies äkkiä kauaksi tuosta naisesta. Hän ei ole sinulle hyväksi. Edith on kasvatettu esittämään hienoa naista,  jolle arkielämä on vierasta. Hän on nainen, joka soittaa pianoa, koska hienon naisen kuuluu niin tehdä. Hänen pianonsoittonsa on mekaanista ja velttoa ilman pienimpiäkään sävyjä taiteellisesta innostuksesta. Sama pätee Edithiin yleisemminkin. Tärkeintä on antaa itsestään kuva hienosta naisesta. Tarjota maailmalle kuori ja peittää visusti, että kuoren takana ei ole mitään. Edithin ja Stonerin välit ovat alusta asti vaivaantuneet ja kun Edith kertoo itsestään hän on kuin puhelinmyyjä, joka lukee sanottavansa suoraan paperista.

Williamsin henkilökuvaus on ihastuttavan rikasta, verevää ja moniulotteista. Edithin kylmyys, laskelmoivuus ja niljakas käärmemäisyys tulee suoraan iholle. Sen rinnalla Stoner näyttäytyy armollisena ja ymmärtävänä, mutta ei kuitenkaan pelkästään hyvänä, vaan juuri sillä tavoin myös ristiriitojen repimänä kuin todellisetkin ihmiset. Edithin laiskasta suomuisuudesta puskee esiin yllättävän vahva tahto on kyse sitten lapsen hankinnasta tai talon ostosta. Stoner mukautuu jopa yli omien rajojensa ja hyvinvointinsa, mutta hän ei kuitenkaan ole millään tapaa uhri ja tarvittaessa hänestä löytyy yllättävääkin peräänantamattomuutta, joka tulee ilmi erityisesti yliopistolla ja hänen aloittaessaan suhteen toisen naisen kanssa.

Edithissä on jotakin kalamaista, hänen pitkät kylmät sormensa nousevat tekstistä uhkaavina ja lukijana minulle tulee äkkiä tarve pukea villatakki päälle. Siinä missä Edith luo itsestään yhä uusia representaatioita, Stoner keskittyy pitämään huolta heidän tyttärestään Gracesta ja omistautuu työlleen yliopistolla, josta tulee hänelle sekä turvapaikka että lapsuuskokemusten korjaaja. Edith on lieka Stonerin kaulalla ja kuvaavaa onkin, että Edithin pitempi poissaolo mahdollistaa Stonerin vapautumisen.

"Mutta niinä viikkoina, jotka Edith oli St. Louisissa ja Stoner luennoi, hän huomasi silloin tällöin uppoutuvansa tunnin aiheeseen siinä määrin että unohti hetkeksi riittämättömyytensä, itsensä ja jopa salissa istuvat opiskelijat. Aika ajoin hän antautui innostuksensa valtaan niin että alkoi änkyttää, elehtiä ja sivuuttaa muistiinpanot, joita hän yleensä luennoidessaan seurasi."

Williamsin avioliittokuvaus herättää niin moninaisia tunteita, että niitä kaikkia on vaikea edes nimetä. Avioliitto on henkilösotaa, jota Edith käy Stoneria vastaan tämän osallistumatta taisteluun. Edith käyttää Gracea panssarivaununaan ja Stoner kohtaa hänet pasifistin tyyneydellä ilman aseita. Hän sietää ja kestää vaikeudet ihmeellisellä henkisellä voimalla ikään kuin olisi välttämätön luonnonlaki, että avioliitto ei voisi helpompaa ollakaan. Stonerin ja Edithin välit ovat kuin ensipakkasen jälkeinen jää. Jokaista askelta on varottava, jää säröilee jo sille laskeutuvien höyhenienkin painosta. Stoner kuitenkin hyväksyy elämän sellaisena kuin se tulee vastaan. Hän lapioi vastuksiaan kuin pikkupoikana peltomaata. Elämä nyt vaan on sellaista, Stoner tuntuu sanovan, että välillä tuntuu siltä kuin "elämä olisi tanssinut kuoleman kalmon päällä."

Stonerissa on sellaista rehellistä tinkimättömyyttä, jota tapaa vain harvoin. Hänen ohjenuoransa ovat totuus ja kauneus, jotka nousevat teoksessa siteeratuista runoilija Keatsin sanoista : " 'Kauneus on totuutta, totuus kauneutta' - siinä on kaikki / Mitä maan päällä tiedät ja sinun tietää tarvitsee." Williamsin kerronnallisesta taidokkuudesta puhuu vakuttavaaa kieltään se, että Stoneria ei missään vaihessa kuvata pelkästään epäuskottavan hyveelliseksi kiiltokuvaihmiseksi. Hänessä on valtavaa sitkeää voimaa, mutta hänessä on myös toinen vastarintaa tekevä puoli, johon paikoin yhtyy myös ripauksia pahansuopuutta lähentyvää kurittomuutta. Kaiken kaikkiaan Stoner on yksi kokonaisimmista romaanihenkilöistä, joihin olen pitkään aikaan törmännyt.

Yliopisto on Stonerin elämän perustuskivi. Kun euroopassa kuohuu Hitlerin ja Francon riehuessa yhteiskunnallisen liikehdinnän nokkamiehinä, yliopisto tarjoaa Stonerille lohdun. Epätoivon ja näköalattomuuden kasvaessa se on syli, jonka hoiviin Stoner tukeutuu "akateemisella ruumiittomalla tarmolla." Tukeutuu, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Vähitellen Stonerista kasvaa suorastaan legendaarinen hahmo, johon yhdistetään mitä erilaisimpia myyttejä ja tarinoita. Jotkut niistä totuudelle perustuvia, toiset variaatioita, kolmannet tuulesta temmattuja. Tämä kaikki on toissijaista, sillä on vain yksi asia, jolla on merkitystä: intohimo. John Williamsin teoksen merkitys ei sekään ole lopulta tarinan rakastettavuudessa tai kuvauksen loisteliaisuudessa. Ei edes siinä, miten se saa lukijan tärisemään ja nauttimaan tai synnyttää halun lukea tätä tarinaa loppuelämän ajan. Tämän romaanin suuruus on siinä, miten se osoittaa intohimon olevan kuin ruohonkorsi, joka työntyy läpi kaikkien vaikeuksien ja esteiden. 

*

Epilogi:

Stoner ei usein pitänyt itseään kovinkaan kummoisena opettajana. Oli kuitenkin aikoja, jolloin hän paloi ja nämä ajat heittivät minut takaisin yliopistolle. Nostivat nostalgisen kaipuun, jos kohta kuitenkin nopeasti muistuttivat myös yliopistolaitoksen nurjemmista puolista. Stonerin opetustyöstä luettuani tajusin huikaisevan kirkkaasti erään yksinkertaisen tosiasian. Nimittäin sen, että kuka tahansa, joka tuntee tietyt asiat voi opettaa näitä asioita. Sen sijaan innostusta, nälkää ja intohimoa voi opettaa vain hän, joka itse on innostunut, nälkäinen ja intohimoa täynnä. Palaan 1990-luvun puoliväliin. Istun luentosalissa, jossa on meneillään kirjailija ja tutkija Kirsti Simonsuuren luentosarjan viimeinen luento. Päätämme sen kuuntelemalla The Doorsin yli 10 minuuttisen kappaleen nimeltä The End. Stoner kuuntelee kanssani.

This is the end, beautiful friend
This is the end, my only friend, the end
It hurts to set you free




John Williams: Stoner (1965), suom. 2015
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306 sivua
Bazar kustannus

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Ilselä, Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Lumiomena, Kaisa Reetta




perjantai 13. maaliskuuta 2015

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Kyllä. Nina Hurman Yönpunainen höyhen oli oikein miellyttävä tuttavuus. Sen myötä tein aikamatkan 1920-luvun Helsinkiin ja viihdyin mainiosti. Hurman teoksessa vallitsee kirkkaanpunaisen huulimaalin ja sähköreklaamien sulokas lumo. Valot ja varjot, pitkät hansikkaat ja helminauhat, kauloille kiertyvät puuhkat. Lukiessa voi tuntea hien ja partaveden sekoituksen ja jotain ihastuttavan nostalgista on siinä, että miehelle on tärkeää, että hänellä on hattu päässä.

Tartuin Nina Hurman esikoisteokseen, koska hän on tulossa vieraaksi lukupiiriimme huhtikuussa. Itse asiassa Hurman toivomuksena oli, että lukisimme hänen uusimman teoksensa Hatuntekijän kuolema (2014) ja päädyimmekin siihen ratkaisuun. Minua Yönpunainen höyhen houkutti kuitenkin jo senkin vuoksi, että on mielenkiintoista lukea nämä teokset ilmestymisjärjestyksessä, vaikka ne itsenäisiä teoksia ovatkin. Etukäteisodotukseni on, että Hatuntekijän kuolema on tyyliltään hioutuneempi, kirjallisesti tasokkaampi ja vauhtiinpäässeempi kuin esikoinen. Miksi muuten Hurma olisi toivonut, että luemme juuri sen? Asia selvinnee viimeistään huhtikuussa.

Nyt takaisin Yönpunaisen höyhenen pariin. Heti teoksen alussa löytyy Kaisaniemen penkereeltä vainaja, jossa on "vahva syrjäelämän henki, ja vielä vahvempi viinan." Pitkää aikaa ei kulu, kun pirtukuningas Gustafsson löytyy ravintola Cobran takahuoneesta hengettömänä. Ennen kuin juonikiemurat saadan setvittyä, liittyy joukkoon mukaan myös kadonnut pikkutyttö.

Hurma on taidokas tunnelmanluoja. Hänen tekstinsä saa mustavalkoiset kuvat vilisemään silmissä. Synniltä haiseva laitakatujen maailma työntyy lukijan nenään. Porttikonkien varjot ovat pitkiä ja liehuvia, haisee pissalta. Korkokengät kopisevat ja taskumattien avautuvat korkit uhmaavat kieltolakia. Omalla kohdallani lisäbonuksia tuli vielä siitä, että suuri osa tapahtumista sijoittui Helsingin Kallion kaupunginosaan, jossa itsekin olen asunut parikymmentä vuotta. Kadut ja kulmat olivat tuttuja, oli helppo kuvitella poliisimiehet Korpela ja Mustaoja niille kulkemaan. Puiden varjosta katselin, kun teoksen femme fatale Rouge teki matkaa koti Wallininkatua.

Rouge on kieltämättä teoksen kiinnostavin henkilö. Hattumyyjä, joka tekee lisätienestiä laulamalla ravintoloissa. Hän säihkyy, eikä se jää miehiltä huomaamatta. Hänen veljensä Toivo taas on sekaantunut Gustafssonin pirtubisneksiin ja hänestä tulee poliisin ykkösepäilty. Jännitys tiivistyy Rougen ympärille, kun joku on käynyt hänen kotonaan repimässä puuhkan höyhenet irti. Kuka Rougea uhkaa ja millä asioilla tämä uhkaaja liikkuu?

Historiallisesta dekkarista on tullut viime vuosina jonkinlainen muotigenre ja kieltämättä siihen liitetty sana noir sisältää aivan oman viehätyksenä ja avaa monia mielleyhtymiä. Hurman noir-kuvastoa hyödyntävä teos sopii mainiosti tähän joukkoon. Myös teoksessa puhuttu kieli on enimmäkseen hyvin autenttisen tuntuista. Erityisesti ihastuin Hurman tapaan kuvata jotakin niin yksinkertaista kuin vaikkapa leningin saumaa. Hurman sanojen ympärillä hohtaa 1920-luvun aura, joka toimii aikakoneen tavoin.

Yönpunainen höyhen on sekoitus jännitystä ja romantiikkaa. Seksuaalisuutta kuvataan ronskilla otteella. Hikinen kiihko pienessä vuokra-asunnossa. Kapea sänky natisee. Ilman lävistävät yhä syvemmät huokaukset. Märät vaatteet kuivuvat hellan päällä hiljaksiin. Iho on polttavaa valuuttaa. Intohimo kuljettaa silmieni edessä pätkiä Teuvo Tulion elokuvista. Regina Linnanheimon katse porautuu Yönpunaisen höyhenen sivuille.

Se, mikä minuun tässä teoksessa kuitenkin teki suurimman vaikutuksen oli kansalaissodan jälkimaininkien nousu tapahtumien motivaattoriksi. Korpela pohtii: "Minkä näköiseksi menee ihminen kun se kuolee. Tyhjä kuori vaan jää. Jonkun aatteen takia tarttuu aseeseen, ja joku toinen toisella puolella tarttuu aseeseen toisen aatteen takia, ja sitten on vaan ... että kumpi osuu ensin."

Hurmekentät ja veljen taistelu veljeä vastaan nousee pinnalle öisen suon kylmänä usvana. Viha tiivistyy osaksi kylmästä tärisevää ruumista. Se, mitä tapahtuu, menee ydinmuistiin, eikä se sieltä lähde. Siellä se kummittelee ja vaatii. Ei jätä rauhaan. Huutaa vuodesta toiseen, että vääryys on korjattava. Se, mitä on omilla silmillään joutunut todistamaan muuttuu valokuviksi luomien sisäpintaan.

Yönpunainen höyhen kertoo tästä korjaamisesta, vaikka se ei mahdollista olekaan. Kerran tapahtunutta ei mikään voi muuttaa. Vastatekoja ei ole.

Radiokanava HHN (Hurma-Helsinki-Noir) vaikenee nyt ja palaa eetteriin, kun olen lukenut Hatuntekijän kuoleman.


Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
223 sivua
Gummerus

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Celeste Ng: Everything I never told you

Jos rakkaus ei riitä, jos toiselle hyvän tahtominen ei riitä, mikä sitten riittäisi? Miten oma sokeutemme voi olla niin täydellistä, että emme näe mitä lähimmillemme on tapahtumassa? Miten perhe voi samanaikaisesti olla sekä ulospäin täysin toimiva että sisäisesti täysin epäkunnossa?

Celeste Ng:n esikoisteos Everything I never told you tulee olemaan korkealla, kun mietin parhaita vuoden 2015 aikana lukemiani kirjoja. Se täytti minut kuin ilmapallon, josta päästelin ilmoja hyvin hyvin hitaasti. Ng on huikaisevan taidokas kirjoittaja ja hänen romaaninsa sisältää kohtia, jotka melkein pysähdyttävät lukijan sydämen. Loppuun hän varaa vielä kaksi varsin suurta yllätystä, jotka ainakin minussa herättivät varsinaisen tunnemyrskyn. Ng viipaloi kiinalais-amerikkalaisen Leen perheen terävällä veitsellä. Lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin kirjan henkilöhahmot ja näin lukijalle avautuvat myös ne pisteet, joissa tapahtumien kulkuun olisi voinut vaikuttaa. Tämä on kuitenkin jälkiviisautta, joka turhuudessaan on karmivaa. On myöhäistä. Aivan liian myöhäistä vaikuttaa enää mihinkään.

*

Everything I never told you alkaa yhtä tyrmäävän kylmästi kuin Albert Camus'n Sivullinen.

"Lydia is dead. But they don't know this yet. 1977, May 3, six thirty in the morning, no one knows anything but this innocuous fact: Lydia is late for breakfast."

Perheen silmäterä, 16-vuotias Lydia on kuollut ja hyvin pian alkaa yhä enemmän  näyttää siltä, että Lydia on tehnyt itsemurhan. Kyseessä on perhedraama, yksi jäätävimmistä perhedraamoista, joita olen lukenut. Tässä tarinassa jäätävyys ei synny siitä, että perhe olisi jotenkin erityisen vinksahtanut tai että se kätkisi sisälleen kamalia peiteltyjä salaisuuksia, jotka vähitellen tihkuisivat päivänvaloon. Päinvastoin jäätävyys syntyy siitä, että Leen perhe on ihan tavallinen perhe, jossa perheenjäsenet rakastavat toisiaan ja haluavat toisilleen hyvää. Tästä huolimatta asiat menevät pahimmalla tavalla pieleen: Lydia löytyy kuolleena kodin lähellä olevasta järvestä.

Celeste Ng:n teos sisältää kaikki elementit, jotka saattaisivat johtaa siihen, että tarinasta tulisi perheenjäsenten välistä syyttelyä. Sietämätöntä perhemössöä, jota lukija seuraisi myötähäpeän sävyttämin tuntein. Näin ei kuitenkaan käy. Ei sinne päinkään. Ng:n kuvaus ei sorru sen enempää yli- kuin alilyönteihinkään. Hän tarkastelee Leen perheen perheenjäseniä patologin tarkkuudella ottamatta kantaa tai antamatta selityksiä. Romaanin ehdoton vahvuus ovat sen moniulotteiset henkilöhahmot, jotka estävät kaikki helpot tulkinnat ja syyllistämisyritykset.

James ja Marilyn Leen kiinalais-amerikkalainen perhe asuu ohiolaisessa pikkukaupungissa Middlewoodissa. Perheessä on kolme lasta: teini-ikäiset Nath ja Lydia sekä heitä huomattavasti nuorempi Hannah. Ng luo Leen perheelle juuret kertomalla Jamesin ja Marilynin kasvuvuosista. Samalla hän näyttää, miten Jamesin kokema toiseus ja Marilynin kasvatus imeytyvät osaksi heidän genetiikkaansa ja miten niiden vaikutukset välttämättä ulottuvat myös heidän lapsiinsa. Ng osoittaa kylmäävällä tarkkuudella, miten lapsuuden kasvuympäristö ei päästä meistä otettaan, vaan määrittää meidän elämäämme vielä aikuisinakin. On paradoksaalista, että mitä enemmän rimpuilemme irti lapsuudestamme, sitä vahvemmin se pitää meitä otteessaan.  Niin kauan kuin kasvattajina pyrimme tekemään tietoisesti toisin kuin vanhempamme, olemme vielä omien lapsuuskokemustemme vankeja: luomme näennäisesti vaihtoehtoista tarinaa, jonka ylin motivaattori on omien lapsuuskokemuksiemme neutralointi ja niistä toipuminen. Niin kauan kuin lapsuus salakavalasti määrittää tekemisiämme, tulkitsemme lastemme kokemuksia omien kokemustemme kautta. Tästä saavat alkunsa väärintulkinnat ja sokeus.

Kun James oli pikkupoika, hän kärsi erilaisuudestaan, eikä hän ole päässyt toiseudentunteista kokonaan eroon vielä aikuisenakaan. "Et ole tarpeeksi amerikkalainen" on lause, joka hyvin helposti alkaa kaikua hänen päässään. Koulussa James oppi ensimmäiseksi, että "viallisine" silmineen hän ei ollut kuin muut. Lukiossakin hänen päällimmäisin tunteensa oli epämukavuus, joka syntyi siitä, että hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi "senaattorien jälkeläisten ja Rockefellerien seurassa." Ensimmäinen halkeama Jamesin kokemaan erilaisuuteen syntyi vasta kun hän tapasi Marilynin. Kun tämä halasi häntä, Jamesista tuntui, että Amerikka vihdoinkin hyväksyi hänet. Siitä hetkestä alkaen James alkoi kuitenkin pelätä, että universumi tajuaisi, että hän ei ole Marilynin arvoinen tai että Marilyn alkaisi nähdä Jamesin sellaisena kuin hän itse itsensä näki. "that [...] she would see him as he had always seen himself: a scrawny outcast, feeding on scraps, reciting his lines and trying to pass. An imposter."

Omien kokemustensa vuoksi James korostaa Lydialle sosiaalisuuden ja ystävien merkitystä. Hän ostaa tyttärelleen viimeistä muotia olevia vaatteita. Tekee kaikkensa, jotta Lydia sopeutuisi joukkoon, eikä hänen tarvitsisi kärsiä samoista erilaisuuden tunteista kuin hän itse. Sen enempää James kuin Marilynkaan ei kuitenkaan tiedä, että Lydilla ei ole ystäviä. Että häntä ei kutsuta juhliin ja että hän seisoo välitunnit yksinään. Vanhemmat ovat onnellisia, kun Lydia puhuu pitkiä puheluita tietämättä, että luurin toisessa päässä ei ole ketään. He nyökyttelevät tyytyväisinä, kun Lydia vastailee hänelle esitettyihin kaverikysymyksiin aavistamatta lainkaan, että Lydia ei ole ollut enää vuosiin tekemisissä mainittujen kaverien kanssa. Mikä voisi olla yksinäiselle kamalampaa kuin se, että hänelle jatkuvasti toitotetaan, että ystävät ovat elämän tärkein asia.

*

Marilyn haluaa tehdä kaiken toisin kuin äitinsä. Hän haluaa Lydian saavan kaikki mahdollisuudet, koko maailman olevan avoin tyttärelleen. Marilynin oma äiti kuuluu naisiin, joille tärkeintä on kodinhoito. Marilynin äidin elämänfilosofia tiivistyy punaiseen reseptikirjaan, joka kulkee Ng:n romaanissa sukupolvelta toiselle. Keittokirjan symbolinen merkitys on valtava ja kun sanon valtava, tarkoitan että se on todella todella valtava. Tulee kylmä ja tulee kuuma, kun vain ajattelenkin Ng:n romaanin keittokirjaa joka punaisesta väristään huolimatta on musta ja tukahduttava. Oikeastaan se ei ole keittokirja lainkaan, vaan lakikirja. Säännöskokoelma, joka määrittää hyvän naisen ja äidin.

"Always cookies in the cookie jar! Is there a happier symbol of a friendly house?"
"If you care about pleasing a man - bake a pie. But make sure it's a perfect pie. Pity the man who has never come home to a pumpkin or custard pie."
"Betty's pickles! Aunt Alice's peach conserve! Mary's mint relish! Is there anything that gives you a deeper sense of satisfaction than a row of shining jars and glasses standing on your shelf?"

Marilyn, I feel you. Tunnen sen ahdistuksen, mikä Marilynissä herää hänen tutkiessaan äitinsä keittokirjaa. Itseasiassa minullakin on lasipurkkisyndrooma. Harva asia herättää minussa niin suurta tunnesekasortoa kuin täydellisessä järjestyksessä olevat ja nimikoidut lasiset säilytyspurkit. Olen varsin tietoinen siitä, että kyseessä on senkaltainen naiseuden ilmentymä, joka on täysin ulottumattomissani.

Marilyn on kiinnostunut fysiikasta ja hän haaveilee lääkärin ammatista. Säilytyspurkit kuitenkin nauravat hänen unelmalleen. Ne suorastaan huutavat: mikä sinä luulet olevasi? Naisen elämä täydellistyy lasisissa säilytyspurkeissa. Olet surkea epänainen. Häpeä. Onko sinulla edes piparkakkujen säilytyspurkkia? Etkö edes piirakkaa osaa leipoa?

Marilynin äiti on 1950-luvun amerikkalaisen kotiäidin ruumiillistuma, jonka elämäntehtävä on taloudenpito. Se tapahtuu tarkkojen sääntöjen ja päivästä toiseen toistuvien rutiinien mukaan. Kun Marilyn saa stipendin Radcliffeen, on hänen äitinsä riemastuksissaan. Ei siksi, että tytär sai opiskelupaikan, vaan siksi, että tämä sai mahdollisuuden tavata "monia ihastuttavia Harvard-miehiä." 1950-luvun perusamerikkalaisessa yhteiskunnassa sukupuoliroolit istuvat tiukassa kuin liian pieni vihkisormus. Naisen ensimmäisen elämäntehtävä on löytää hyvä aviomies. Loppuelämänsä hänen kuuluu omistaa miehensä palvelemiselle ja  hänen miellyttämiselleen.

Marilynille kamalin ajatus on, että hänen elämästään tulisi hänen äitinsä elämän toisinto. Koulutus on avaamassa hänelle tien vapauteen, mutta kuinkas sitten käykään. Kuvioihin tulee James ja pian Marilyn huomaa olevansa paitsi kahden pienen lapsen äiti, myös sidottu arjen rutiineihin. Hyvästi unelmat! Marilyn kuitenkin nousee kapinaan ja jättää miehensä ja lapsensa viimeistelläkseen opintonsa. Hän melkein onnistuukin, mutta hänen ruumiillaan on esitettävänään uusi yllätys: Marilyn huomaa olevansa raskaana.

Ng kuvaa Marilyninin vaikeita ratkaisuja taidokkaasti. Äitiys ja ura osoittautuvat yhteensopimattomaksi yhdistelmäksi ja Marilyn joutuu luovuttamaan. Hän siirtää omat unelmansa Lydian harteille ja valmentaa tätä fysiikan opiskeluun jo hyvin pienestä pitäen. Lydia taas on tehnyt päätöksen, että jos äiti vaan palaa takaisin, hän tekee ihan mitä tahansa tämä pyytää ja toivoo. Marilynin Lydiaa kohtaan asettamat vaatimukset ovat ahdistavia. Miten helppoa olisikaan syyttää häntä siitä, minkälaisen käänteen tapahtumat saavat. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia. Äidin ja tyttären välinen symbioosi on hakattu kasaan pitkin ja terävin nauloin. Sen ytimessä on Marilynin suunnaton rakkaus tytärtään kohtaan. Rakkaus, joka tukahduttaa ja estää Lydiaa löytämästä omaa polkuaan.

*

Lydian turva on hänen veljensä Nath, jota vanhemmat tuskin huomaavat. Lydian suhde Nathiin saa tuhoisia mustasukkaisuuden muotoja, kun veli on lähdössä kotoa opiskelemaan. Harvoin olen lukenut niin täyteläistä sisaruussuhteen kuvausta kun mitä Ng kirjassaan esittää. Ne pienet nyanssit ja kilpailu vanhempien huomiosta. Perheen nuorin lapsi Hannah on tottunut olemaan näkymätön, mutta juuri hän näkee monia asioita, joita muut eivät huomaa. Leen perheen onni rakentuu Lydian ympärille samanaikaisesti kun Lydia alkaa saada yhä huonompia arvosanoja ja pelkää niiden näyttämistä äidilleen.

Äidin poissaolo on traumaattinen kokemus sekä Nathille että Lydialle, eikä kukaan osaa auttaa heitä niiden monimutkaisten tunteiden kanssa, joita se tuo mukanaan. Nathin pelastukseksi koituu USA:n suorittama avaruuslento. Nath uppoutuu lennon yksityiskohtiin ja hetkeksi hän pystyy unohtamaan äidin poissaolon tuottaman tuskan. Seuraava sitaatti on yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista.

"Long after the rocket faded into blue, the camera stayed trained on the sky, on the fading plume of white it left behind. For the first time in a month, he [Nath] forgot, for a moment, about his mother. Up there - eighty-five miles high, ninety, ninety-five, the counter said - everything on earth would be invisible. Mothers who disappeared, fathers who didn't love you, kids who mocked you - everything would shrink to pinpoints and vanish. Up there: nothing but stars.

On katsottava korkealle ja kauas, jotta se, jonka keskellä elämme menettäisi puristusotteensa. Vähitellen Nath ottaa Lydialle varatun paikan perheen älykkönä, vaikka vanhemmat eivät koko asiaa huomaakaan. Kun syyllisiä Lydian kuolemaan etsitään, Nath on varma, että naapurin Jackillä on jotain tekemistä asian kanssa. Jackillä, jonka seurassa Lydia alkoi liikkua ärsyttääkseen veljeään, jolle hän oli mustasukkainen. Jack on Lydian kapinan väline. Ajelut hänen autossaan raottavat sitä sakeaa verhoa, jonka Marilynin tyttäreensä asettamat odotukset ovat Lydian ja elämän väliin iskeneet.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille, mutta erityisesti jokaiselle, joka on vanhempi. Ng:n teos nostaa esiin epämiellyttäviä kysymyksiä ja tekee sen tavalla, joka tekee selitysyrityksistämme paitsi turhia, myös naurettavia. Olemmeko kykeneviä antamaan lapsillemme lapsuuden ja nuoruuden, jonka ohjaksissa ei kummittele omien kokemustemme kompensointi?  


Celeste Ng: Everything I never told you (2014)
Blackfriars

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Alice Munro: The Lives of Girls and Women

Lähdin lukemaan Alice Munron teosta Lives of Girls and Women (1971) novellikokoelmana. Pari ensimmäistä "novellia" luettuani yllätykseni oli suuri, kun tajusin, että kyseessä onkin romaani. Olen pitänyt Munroa pelkästään novellikirjailijana, joten en tullut edes ajatelleeksi, että tämä onkin romaani. Sinänsä tämä genreväärinkäsitys oli oikein hedelmällinen, sillä samalla huomasin lukevani novelleja toisin kuin romaania. Millä tavalla toisin? Sitä onkin jo vaikeampi hahmottaa, mutta esimerkiksi sellaisen huomion tein, että niin kauan kuin luin teosta novellikokoelmana etsin erilaisia teemoja, joiden arvelin voivan nousta koko kokoelmaa yhdistäviksi teemoiksi.

Lives of Girls and Women päätyi kirjahyllyyni vuonna 1997, joten sen oli jo suht korkea aika päästä lukuun. Kun luin teosta pidemmälle, mieleeni muistui myös, että ostin tämän kirjan osana kiinnostustani 1970-luvulla kirjoitettuja naisten kehitysromaaneja kohtaan. Tämä oli projekti, joka ei koskaan tutkimuksellisesti aktualisoitunut. Kiinnostuin mainitun vuosikymmenen naisten kirjoittamista kehitysromaaneista, koska halusin tarkastella, miten feminismin ns. toisen aallon ajatukset peilautuisivat naisten kirjoittamissa romaaneissa. Olettamuksenani oli, että juuri kehitysromaani olisi genre, jossa näitä kysymyksiä olisi luontevinta tarkastella. Tuon aikakauden naisten kehitysromaaneista on löydettävissä kaksi päätyyppiä tapahtumien ajallisen esittämisen suhteen. Ensimmäinen näistä on lineaarinen kehitysromaani. Toinen taas syklinen kehitysromaani. The Lives of Girls and Women on lähempänä ensin mainittua, mutta sen erottaa niistä se, että teoksen lineaarisuutta rikkoo se, että jokainen kappale on myös novellinomainen kokonaisuus. Vaikuttaakin siltä, että tässä teoksessa Munro vielä haki hänelle tyypillisintä esittämisen muotoa.

*

The Lives of Girls and Women on kuvaus Del Jordanista, joka ponnistaa kohti omaa paikkaansa maailmassa The Flats Roadilta, joka ei ole kaupunkia, mutta ei oikein maaseutuakaan, vaan niiden rajapinnassa oleva kolkka, jossa kasvatetaan lampaita ja kettuja. Delin isä on the Flats Roadilla kotonaan, mutta hänen äitinsä sen sijaan on ristiriitainen hahmo, joka korostaa, että he eivät asu kyseisellä tiellä, vaan sen päässä. Äiti tuntee suurta myötätuntoa vähäosaisia kohtaan, mutta samalla hän tekee eroa itsensä ja muiden The Flats Roadin asukkaiden välille ja myöhemmin hän muuttaakin Delin ja tämän veljen kanssa kaupunkiin.

Munron romaanin alkuosa vaikutti lukiessani melkeinpä tylsältä. Se sisälsi toki yksittäisiä mielenkiintoisia kuvauksi, mutta koin kerronnan jollakin tavoin ponnettomaksi ja laahaavaksi. Innostuin tästä teoksesta varsin hitaasti ja lukukokemukseni sähköistyi vasta teoksen loppupuolella. Kirjoittaessani nyt tätä bloggausta huomaan, että teoksen loppupuolen herättämästä innostuksesta käsin näen nyt myös teoksen alkuosan uudella tavalla. Tämä on myös aivan erinomainen romaani toivottaa

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ!

Keskeinen kehitysromaanin esittämä kysymys liittyy identiteettiin. Kuka minä olen? Mistä minä tulen ja mihin minä kuulun? Munron romaanissa Delin historiallinen paikantuminen tapahtuu hänen setänsä Craigin historiaa kohtaan tunteman kiinnostuksen ja hänen kertomiensa tarinoiden kautta. Syntymän, kuoleman ja avioliiton päivämäärät ovat paaluja, joiden kautta ihmisen elämä hahmottuu. Tosin heti seuraavaan hengenvetoon voidaan kysyä, miksi avioliiton päivämäärä on niin merkittävä, että se merkitään ylös kirkonkirjoihin? Onko kyse muustakin kuin mahdollisesta vaihtuneen sukunimen rekisteröinnistä? Onko ihminen vähemmän olemassa, jos hän ei mene naimisiin? Craigille sukuhistoria on tukirakenne, joka asettaa ihmisen osaksi jatkumoa. Hänen kauttaan Delille käy ilmeiseksi, että miehet tekevät historiaa ja naiset vaikenevat antaaksen miehille historiantekemisrauhan. Kun Craig naputtelee kirjoituskonettaan, Elspeth- ja Grace-tätien tehtäväksi jää antaa hänelle työrauha. Historia kirjoittuu naisilta vaaditun hiljaisuuden päälle.

Munro kuvaa Elspethiä ja Graceä herkullisesti. Pinnalta katsottuna naisten ja miesten töiden välille kirjoittuu tiukka sukupuolen mukainen jako, mutta tädit kyseenalaistavat sen vallankumouksellisella naurulla. Munron tapa juhlia naisen ruumista sen kaikkine vähemmän kauniine puolineen on ihastuttavan raikasta ja naiseuden moninaisuutta vahvistavaa. Del tarkkailee Moira-tätiä, josta lähtee kumimaisen "gynekologinen haju." "She was a woman I would recognize now as a likely sufferer from varicose veins, hemorrhoids, a dropped womb, cysted ovaries, inflammations, discharges, lumps and stones in various places, one of those heavy, cautiously moving, wrecked survivors of female life, with stories to tell." Naisen ruumiista tulee kertomus, eikä mikä tahansa kertomus, vaan todellisuuteen perustuva vapaustarina. Yleisenä ideaalina pidetyn naisruumiin kumoava kertomus, joka ei sulje pois naisruumiin hävettävinä pidettyjä puolia, vaan päinvastoin nostaa estradille lavatähdiksi suonikohjut, peräpukamat, laskeutuneet kohdut, kystiset munasarjat ja epämääräiset muhkurat siellä täällä. 

*

Naisten kehitysromaanissa päähenkilön äitisuhteella on usein keskeinen merkitys. Delin äiti tarjoaa tyttärelleen perinteisestä naisroolista poikkeavan mallin. Hän paitsi muuttaa lapsineen kaupunkiin, elättää itsensä omalla työllään myymällä tietosanakirjoja ovelta ovelle. Del tuntee häpeää äidistään, jota monet pitävät hieman kummallisena. Toisaalta taas hän tuntee suurta halua puolustaa äitiään ja tämän epätyypillisiä ratkaisuja. Del on kiinnostunut tiedosta ja tietämisestä pikkukaupungissa, jossa tietoon suhtaudutaan usein vähintäänkin epäluuloisesti. Äidin kautta Delille aukeaa maailma, jossa nainen on oman itsensä subjekti, eikä suostu muiden hänestä tekemiin määrittelyihin. Toisaalta äidin ero muihin naisiin on niin suuri, että se herättää Delissä myös pelkoa ja saa hänet toivomaan, että äiti olisi vähemmän radikaali. Nuorena tyttönä Del ei vielä ymmärrä, että äidin tavat ja käytös luovat hänen ympärilleen toukkakuoren, jossa hän on voi rauhassa valmistua muuntumaan juuri sellaiseksi perhoseksi kuin mikä hän aikuisena haluaa olla.

Kehitysromaanigenrelle tyypillisesti Del käy läpi erinäisiä etsintöjä, joihin kuuluvat myös uskontoon liittyvät mietiskelyt. Uskonto näyttäytyy hänelle tukahduttavana, suurin osa sen sisällöstä tuntuu liittyvän sääntöihin ja vaatimuksiin, kun taas Del pohtii, onko Jumalaa ylipäänsä olemassa. "The question of whether God existed or not never came up in Church. It was only a matter of what He approved of, or usually what He did not approve of. After the benediction there would be a stir, a comfortable release in the church as if everybody had yawned, though of course no one haed, and people rose and greeted each other in a pleased, relieved, congratulatory way. I felt at such times itchy, hot, heavy, despondent."

Kirkko ei kykene vastamaan Delin kysymyksiin tai tarjoamaan hänelle positiota, josta käsin tutkia tulevaisuuteen sisältyviä mahdollisuuksia. Uskonto näyttäytyy rajoitusten uskontona ja olemassolevien rajojen pönkittämisenä.

*

Mitä vanhemmaksi Del tulee sitä rohkeammiksi käyvät Munron näkemykset tytöille ja naisille asetettujen roolien tukahduttavuudesta. Koulussa Del huomaa, että pojilla on tapana redusoida tytöt sellaisiksi kuin he toivovat näiden olevan. Pojat luovat tytöistä mielensä mukaisia mielikuvia, eivätkä he ole kiinnostuneita siitä, millaisia tytöt todellisuudessa ovat. Samaan aikakauteen sijoittuu seksuaalisuuden vähittäinen herääminen. Erityistä hilpeyttä minussa herätti se, kun Del ystävänsä kanssa luki Sigrid Undsetin Kristiina Lauritsantytärtä seksioppaana. Koulussa seksuaalisuus alkaa näyttäytyä yhä enemmän asiana, joka tekee tytöistä syyllisiä ja pojista sankareita. Poikia ymmärretään, koska heidän poikuuteensa kuuluu se, että heidän on vaikea hillitä seksuaalista käytöstään. Hyvin pienillä nyanssesilla Munro kuvaa, miten seksuaalisuus on hyvin erilainen asia tytöille ja pojille ja miten pitkät ovat perinteet, jotka puoltavat poikien seksuaalisia lähentelyjä osana heihin liitettyjä välttämättömiä ja kontrollin ulkopuolella olevia tarpeita.

On hyvä muistaa, että The Lives of Girls and Women on kirjoitettu  jo vuonna 1971, jolloin suorat seksuaalisuuteen liittyvät kuvaukset eivät vielä olleet samalla tavoin arkipäivää kuin nykyisin. Tämän tiedostaminen tekee Munron kuvaaman seksuaalisen kiinnostuksen heräämisen ja siihen liittyvän Delin naiivin viattomuuden  kuvauksista moukarimaisen tehokkaita. Seksin kiinnostavuus on tietysti yksi kehitykseen kuuluva välttämätön tekijä, mutta Munro suhtautuu tähän aihepiiriin varsin railakkaasti, kuten Delin ja Mr. Chamberlainin välisistä kohtaamisista käy ilmi. "He did not bother with a pinch on the arm or a pat on the arm or a hug around the shoulders, fatherly or comradely. He went straight for the breasts, the buttocks, the upper tighs, brutal and lightning. And this was what I expected sexual communication to be - a flash of insanity, a dreamlike, ruthless, contemptuous breakthrough in a world of decent appearances." Siinä missä äiti  käskee Deliä käyttämään aivojaan, käyttää tämä aivan jotain muita elimiä. Hänelle tie aikuisuuteen kulkee pitkin seksuaalisuuden outoa ja pelottavaa polkua ilman että hän osaisi kyseenalaistaa Mr. Chamberlainin itselleen tekemiä asioita.

Siinä missä monet muut tytöt jäävät roikkumaan seksuaalisuuden pientareille pitkine kynsineen, meikkeineen ja pinkkeine vaatteineen, Del kuitenkin suuntautuu kohti ajattelun ja itsensä näköisen naiseuden maailmaa. Hän haluaa sekä rakkautta että ajatella universumin mysteereitä. Yhdistelmä, joka on kovin huonosti yhteen sovitettavissa, koska "oikea nainen" haluaa vain ensin mainittua. "Oikeiden naisten" tapa kategorisoida muut naiset asettaa naimattomat ja seikkailunhaluiset naiset halveksuttavien kategoriaan. Miten nostalgisen hykerryttävältä tuntuukaan todeta, että Munron romaanissa patriarkaatti on imaissut "oikeat naiset" ajatusmaailmaansa ja kuorruttanut heidät sonnallaan.

*

The lives of Girls and Women kuuluu romaaneihin, joiden syvemmät merkitykset alkavat hahmottua toden teolla vasta teoksen lukemisen jälkeen tai ainakin omalla kohdallani kävi niin. Oma lukemiseni pääsi varsinaisesti vauhtiin vasta sivulla 175, josta alkaa jakso,  jossa Munro tönii herkullisen haastavasti niitä rooleja, joita 1970-luvulla yleinen ajattelu naisille ja miehille määräsi. Oman paikan löytäminen on Delille vaikeaa, koska hänen etsintäänsä määrittävät monet ulkopuoliset tekijät, jotka luovat maailman, jonka ulkopuolelle jäävä naiseus näyttäytyy epänormaaliutena ja petturuutena.

Del ihannoi älykkyyttä, mutta joutuu poikaystävänsä Jerryn kautta huomaamaan, että myös älykkyys voi olla kylmää ja laskelmoivaa. Äkkiä hänen ruumistaan tulee potentiaalinen pommi, kun Jerryn äiti pelkää Delin tulevan raskaaksi ja riistävän pojaltaan hänen urasuunnitelmansa. Asiaan tietysti kuuluu, että kenellekään ei tule edes mieleen, mitä mahdollinen raskaus merkitsisi Delin omien suunnitelmien kannalta. Del velloo opiskelun ja ihmissuhteiden verkossa. Häntä vetää puoleensa Garrett, babtistimies, jonka pimeää puolta Del rakastaa. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, että Garrett ja uskonto ovat tiivis paketti, eikä ole mahdollista valita vain toista.

Garrettin ja Delin suhteen kautta Munro näyttää, miten vaikea ihmisten on hyväksyä toisiaan sellaisina kuin nämä ovat. Hän osoittaa, että ihmiset haluavat tehdä toisesta oman itsensä jatkeita ja riistää toiselta heidän itsenäisyytensä. Tämä on prosessi, joka on kaikkea muuta kuin sukupuolineutraali. Garrett asettaa ehdot, Delin tehtäväksi jää suostua. Saadakseen itsensä takaisin Delin on luovuttava Garrettista. Kyseessä on taistelu, joka melkein vaatii Delin hengen. Se, mitä Del on kutsunut rakkaudeksi, osoittautuu salakavalaksi ansaksi. Itsensä irti riuhtaiseminen tekee kipeää, mutta on kaiken kivun arvoista.

"Unconnected to the life of love, uncolored by love, the world resumes its own, its natural and callous importance. This is first a blow, then an odd consolation. And already I felt my old self - my old devious, ironic, isolated self - beginning to breathe again and stretch and settle, though all around it my body clung cracked and bewildered, in the stupid pain of loss."

Munron kuvauksessa korostuu naisen identiteetin ruumillisuus. Ruumis on hyvä ja paha, se on voimanlähde ja tuhon tielle vievä. Se hiljentää järjen äänen. Se menettää voimansa, mutta nousee raunioista uutena ja kolhuistaan ylpeänä. Erityisesti juuri tänään, Naistenpäivänä, on oivallinen hetki kohottaa malja naisen ruumiille!


Alice Munro: Lives of Girls and Women (1971)
Penguin

Tämä teos on lanseeramani Reading the Rainbow/Luetaan sateenkaari -haasteen toinen, oranssi raita.