Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2024.

Lyhyet, osa 7 - Beatrice Salvioni: En pelkää mitään; Jen Beagin: Viileä vaalea; Szilvia Molnar: The Nursery

On aina kippiksen paikka, kun suomeksi saadaan italialaista kirjallisuutta. Salvionin romaanin on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.  En pelkää mitään sijoittuu Mussolinin ajan fasismin kurittamaan Italiaan ja seuraa 12-vuotiaiden ystävysten Francescan ja Maddalenan elämää. Tytöt tuovat vahvasti mieleen Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan. Elenan tavoin Francesca on kunnollinen, Maddalena taas Lilan tavoin ehdoton ja yhteisön säännöistä välittämätön. Yhteistä Napoli-sarjan kanssa on myös Francescan ja Maddalenan kasvuympäristön väkivaltaisuus. Tyttöjen on pärjätäkseen oltava kovia ja röyhkeitä. Maddaleenaan, joka haluaa itseään kutsuttvan nimellä Malnata henkilöidään paha ja tuho. "He puhuivat hänestä [Malnatasta] kuin viheliäisestä sairaudesta tai ruostuneesta raudankappaleesta, joka nostaa kuumeen ja tappaa, jos siihen sattuu viiltämään ihonsa." Tyttöjä säätelevät tiukat normit, joiden ulkopuolelle ei sovi luisua. Tytöille ja pojille on omat jyrkkäreunaiset sääntöns

Vigdis Hjorth: Toisto

Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä.  Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.  Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää. Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut . Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa. Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse. Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan. Kirjoitin Perintötekijöistä: "Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla

Don DeLillo: Mao II

- Katosiko sinun miehesi? - Hän lähti liikematkalle. - Milloin se tapahtui? - Kaksitoista vuotta sitten. Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin Mao II suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani. Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty?  Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja.  DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa.  "Onko sinulla lapsi

Lyhyet, osa 6 - Eleanor Catton: Birnamin metsä; Banana Yoshimoto: The Premonition; Dinaw Mengestu: How to read the air

Birnamin metsä on ihan erilaista Cattonia kuin hänen aiemmat teoksensa. Se on erittäin vahvasti koukuttava, Uuteen-Seelantiin sijoittuva teos, jossa kohtaavat Birnamin metsäksi itseään nimittävät ympäristöaktivistit ja Robert Lemoine - nimiseen mieheen henkilöityvä kapitalismin huipentuma miljardeineen. Antaisitko pikkusormen vastustajallesi, jos niin pystyisit edistämään omaa tärkeäksi kokemaasi agendaa? Realiteettihan kuitenkin on, että ei voi antaa vaan pikkusormea, vaan kuten Aki Sirkesalo jo vuosia sitten totesi, paholainen (lue: yltiökapitalismi) vie pikkusormen saadessaan koko käden ja enemmänkin. Robert Lemoine haluaa rakentaa itselleen bunkkerin, johon hän voi paeta maailmanloppua. Kun hän kohtaa Birnamin metsän johtohahmon Mira Buntingin hän yllättäen haluaa lahjoittaa aktivisteille rahaa. Voiko Lemoineen luottaa? Mitkä ovat hänen todelliset tarkoitusperänsä?  Teoksessa kritisoidaan niin kapitalismia, intersektionalismia kuin vasemmistoakin. Kritiikin äänitorveksi nousee Birn

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunion edelliset romaanit Käy kaikki toteen ja Sinun päiväs koittaa ovat opettaneet minulle, että Raunion kirjoja lukiessa vastaan saattaa tulla odottamattomia ja yllättäviä juttuja, niin asioita kuin ihmisiäkin. Olin siis varautunut. Uutuusteoksessaan Viime ajat Raunio kuvaa nuorten aikuisten kamppailua erinäisten ongelmien ja näköalattomalta tuntuvan tulevaisuuden puristuksessa. Kuten teoksen väliin sijoittuvat valokuvat raunioituneista rakennuksista muistuttavat on taustalla jatkuvasti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja sen mukanaan tuoma epävarmuus maailman tilasta. Eikä unohdeta, että ihminenkin on talo, jonka seinät ottavat elämän pommituksessa osumaa. Viime ajat on kerrottu sinä-muodossa. Mitä tästä kerrontaratkaisusta seuraa? Seuraa muun muassa kolminkertainen paikanta/uminen. Seuraa ensinnäkin se, että teoksen päähenkilön asema kerronnan kohteena korostuu. Seruraa toiseksi se, että syntyy paralleeli päähenkilön asemaan hänen arjessaan, jossa hän jatkuvasti jout

Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös

Sanotaanpa nyt heti alkuun sen tyyppinen juttu, joka on useimmiten tapana piilottaa tekstin keskiosiin vähän silleen niin kun huomaamattomasti kuin ei sitä sanottu olisikaan tai ainakin niin, että se osuu silmään korkeintaan näön sumentavan silmätipan läpi.  Sanotaan: Ihmeköynnös ei paikoin toimi kovin hyvin romaanina.  Enimmäkseen Ihmeköynnöksessä on kyse teoksen päähenkilön, 30 plus -ikäisen naisen, matkustamisesta ja hänen oleskelustaan Nicaraguassa. Kauhasen romaani kiertyy matkakertomuksen, luennoinnin (tuttavallisemmin räntin, kauniimmin esseistiikan) ja autiofiktion muodostamaksi palmikoksi.  Joku voisi kutsua Ihmeköynnöstä hybridiromaaniksi, mutta minulle se ei aukene niin. Tilanne on vähän sama kuin jos hybridiautolla kaasutetaan bensan voimalla ja aina sadan kilometrin välein ajetaan kilometrin verran sähköllä.  Tässä yhteydessä toki on sekä hyvä että kohtuullista pitää mielessä, että oli käyttövoima mikä tahansa eteenpäin mennään. Eikä unohdeta myöskään, että yksi mainio kil