keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste IX - Carson McCullers: The heart is a lonely hunter

Klassikkohaaste osoitti taas käyttökelpoisuutensa, sillä sen myötä onnistuin vihdoin lukemaan Carson McCullersin esikoisromaanin The heart is a lonely hunter (1940), jonka julkaisu teki 23-vuotiaasta kirjailijasta samoin tein kirjallisen sensaation. Nykypäivänä tämä teos luetaan rutiininomaisesti 200 parhaan 1900-luvulla kirjoitetun romaanin joukkoon.

Olen aiemmin lukenut kahdesti McCullersin romaanin Heijastuksia kultaisessa silmässä (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) ja sen herättämät voimakkaat syvän etelän kuvat olivat vahvasti mielessäni, kun kävin tämän hänen esikoisensa kimppuun. Kuten klassikoiden kohdalla yleensäkin oli seuranani myös pelko, että mitäpä jos en ymmärräkään tämän suuresti kehutun ja rakastetun romaanin hienouksia.

Lukemiseni alkuhetkiä leimasivat  hyvin saman tapaiset tunteet kuin lukiessani Harper Leen romaania To kill a mockingbird. Sen lisäksi, että sekä McCullersin että Leen romaanit ovat arvostettuja yhdysvaltalaisia klassikkoja sijoittuvat ne kumpikin ns. syvään etelään. McCullersin romaani Georgiaan, Leen kuvitteelliseen Maycombin kaupunkiin Alabamaan.

The Heart is a lonely hunter on nimensä mukaisesti sisimmältä tematiikaltaan kuvaus ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä. Teoksen päähenkilö on kuuromykkä John Singer, joka teoksen alussa elää elämäänsä tyytyväisenä niin ikään kuuromykän Spiros Antonapoulosin kanssa. Singerin järkytykseksi käy kuitenkin niin, että hän joutuu eroon rakkaasta ystävästään, kun Antonapoulos toimitetaan psykiatriseen laitokseen.

McCullers luo taiten asetelman, jossa Singer elää eristettynä muista, mutta on samalla romaanin tapahtumien kannalta keskeisin henkilö. Yksi jos toinenkin romaanin muista henkilöistä etsiytyy Singerin vieraaksi tämän vuokrahuoneistoon, sillä sieltä tuntuu löytyvän jotakin sellaista, jota muulla maailmalla ei ole tarjota. Singer on kaikin puolin moitteeton henkilö, eikä hän tee eroa mustien ja valkoisten välillä.

Toinen teoksen olennaisista paikoista on Biff Brannonin pitämä ruokapaikka, jossa romaanihenkilöt vierailevat kukin vuorollaan. Keskeisiä henkilöitä tässä romaanissa ovat lisäksi Mick Kelly,  Jake Blount ja tohtori Copeland. McCullers kutoo romaanin henkilöt verkkoon, jossa he kaikki ovat lähellä toisiaan, mutta siitä huolimatta täysin yksin. Jokainen henkilöistä on kuin kiehuvaa vettä sisältävä kattila, jonka kannen kertoja jättää nostamatta.

Mick Kellyn perhe pitää täysihoitolaa, jossa Singer asuu. Mick rakastaa intohimoisesti musiikkia ja kirjoittaa omia sävellyksiään ylös vihkoon. Hän on poikatyttö, jota ns. tyttöjen asiat eivät kiinnosta ja siksi hän on jatkuvasti tukkanuottasilla sisartensa kanssa. Paljon tiivistyy vaatetukseen.

I don't want to be like either of you. And I won't. That's why I were shorts. I'd rather be a boy any day 

Jake Blount vaikuttaa aluksi pelkästään juopolta, mutta hänestä paljastuu työväestön oikeuksia ajava aktivisti. Tohtori Copeland on Mickyn perheen palvelijan, Portian, isä. Musta mies, ateisti ja lääkäri, joka yltyy kiihkeisiin puheisiin mustien oikeuksien puolesta. Tohtori Copeland on jääräpää, jonka on vaikea ottaa muita ihmisiä huomioon, vaikka hän ammattinsa puolesta huolehtiikin muista päivittäin. Hän elää erillään perheestään ja hänen lapsensa pelkäävät hänen jyrkkiä näkemyksiään. Myöskään mustien parista hän ei löydä paikkaansa, sillä hän on koulutetumpi ja sivistyneempi kuin monet muut mustat. Hänet on ikään kuin tuomittu omaan raivoisaan karjuntaansa ja metafyysiseen yksinäisyyteensä.

Singerin merkitys McCullersin kuvaamalle yhteisölle on valtava. Ihmiset luovat omassa mielessään hänestä sen kaltaisen miehen, jota he tarvitsevat. Singer on unelma ihmisestä, joka vaikuttaa tekevän aina toisen osapuolen toivomalla tavalla, kuuntelee loputtomasti ja ymmärtää sanattomasti. Hän on hänen luonaan vierailevien ihmisten rippituoli.

Each man described the mute as he wished him to be.

Erityisesti Mickylle Singeristä tulee tärkeä hahmo tavalla, jota tyttö itsekään ei oikein ymmärrä. Singer on hänelle kuin lupaus poispääsystä köyhyydestä ja horisontti, jossa elämän merkitys voisi löytyä musiikin kautta. En tunne McCullersin henkilöhistoriaa, mutta voisin kuvitella, että Mickyssä on jotakin hänestä itsestään. Hänen haaveistaan ja toiveistaan kirjailijanelämää edeltäviltä ajoilta.

McCullersin romaanin kerronta etenee näkökulmien kautta. Henkilöt ja erityisesti se paino, jota he mukanaan kantavat, on kuvattu elävästi ja niin läheltä, että heidän tunteensa muuttuvat lukijan tunteiksi. Singerin mukana matkustan junalla katsomaan Antonapoulosia sairaalaan ja ystävysten jälleennäkemisen heidän kasvoilleen nostama hymy kohoaa omille kasvoilleni. Mickyn seurassa ymmärrän, että musiikki (laajemmassa mielessä taide) on kenties ainoa pakotie elämään, joka olisi muutakin kuin pelkkää hengissä pysyttelemistä. Tohtori Copelandin seurassa penään oikeutta rasismista kärsineelle pojalle ja tulen nöyryytetyksi ja arvoni menettäneeksi.

The heart is a lonely hunterin henkilöt ovat kerrosteisia ja kun heitä miettii teoksen lukemisen jälkeen he väreilevät ja heistä löytyy yhä uusia puolia. Kaiken kaikkiaan tämä on juuri sellainen kirja, joka lähemmässä tarkastelussa muuttuu yhä kiinnostavammaksi ja monitahoisemmaksi.

McCullers saa lukijan rakastumaan henkilöhahmoihinsa, eikä jätä käyttämättä hyväkseen tilaisuutta iskeä tikarilla suoraan ja arvaamatta lukijan sydämeen. The heart is a lonely hunter sisältää juonenkäänteitä, joita en haluaisi hyväksyä. Ne tuntuvat vääryydeltä ja sotivat oikeustajuani vastaan.  Se, että tämä teos on klassikko, ei ole ihme. Päinvastainen tilanne sen sijaan hämmästyttäisi kovin.



Carson McCullers: The heart is a lonely hunter

357 sivua

Penguin Classics (2008/1940)






perjantai 26. heinäkuuta 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kirjoita 'onnenkissa' googlen kuvahakuun ja saat tulokseksi liudan kissoja käpälä pystyssä. Käpälä, joka heiluu siihen asti, että patteri loppuu. Samalla voi astua symbolimaastoon ja päästää mieleensä ajatuksen: entäs sitten kun uutta patteria ei ole saatavilla?

Edellinen kappale taitaa olla aasinsilta (eikä edes kovin hyvä sellainen), mutta joka tapauksessa se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri aasin? Miksei vaikka virtahevon tai leijonan? Mikä on aasinsilta-sanonnan etymologia? Aino Vähäpesolan autenttinen onnenkissa löytyy joka tapauksessa Edith Södergranin kotoa Raivolasta, jossa Edith asustelee äitinsä kanssa, sairastaa ja kirjoittaa runoja.

Vähäpesolan kirjaa on kutsuttu esseeromaaniksi ja mikäs siinä, ei genre kirjaa pahenna, vaikka joskus luokittelu onkin aika tylsää, eikä välttämättä itse teoksen kannalta edes kovin oleellista. Onnenkissassa Vähäpesola joogaa ja kirjoittaa Edith Södergranista, sukupuoliroolien puristuksesta ja nuoren naisen elämästä ylipäätään. Ote on rehellinen, paikoin jopa yltiörehellisen oloinen.

Suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttaisi syntyneen uustunnustuksellisen naiskirjallisuuden genre, johon Vähäpesolan teoksen lisäksi luen kuuluviksi mm. Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, Sisko Savonlahden romaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Laura Gustafssonin kirjan Pohja. Riippumatta siitä, mitä genreä em. teokset edustavat niille on yhteistä tekijäänsä läheltä kirjoittaminen ja vahva naisääni, joka ei pelkää hankalien ja hyvin intiimienkään aiheiden käsittelyä.

Onnenkissassa minulle parasta on se luonteva tapa, jolla Vähäpesola "kanavoi" omaa elämäänsä ja Södergranin runoutta. Henkilökohtainen muuttuu paitsi poliittiseksi, myös poeettiseksi. Vähäpesolan Edith Södergran ei ole Edith Södergran, vaan kirjoittaman "oma" Edith. Hänen näkemyksensä, kokemuksensa ja tuntonsa Edith Södergranista. Usein pysähdyin lukiessani miettimään, miten Vähäpesola onnistuu siirtymään oman elämänsä tapahtumista täysin suvereenisti Södergranin runouteen. Se on vähän kuin taikaa, joka syntyy siitä, että hän "liottaa irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen."

Södergranin ääni kaikuu Onnenkissassa sadan vuoden takaa. Sen on kaikunut Raivolasta aina siitä lähtien, kun hän runonsa kirjoitti, kun yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet Södergranin runouden. Onnenkissassa yksi keskeisimpiä runoja on Vierge moderne ja sen läsnäolo tässä teoksessa hymyilyttää minua totta vie ihan erityisesti, sillä jäljensinhän sen sanat itsekin teininä muistivihkooni. Niin meistä Vierge Modernen lukijoista tulee ketju ja kuoro, joka lausuu

En minä ole nainen. Olen neutri. / Jag är ingen kvinna. Jag är ett neutrum 
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut 
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa ... / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol...  
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, / Jag är ett nät för alla glupska fiskar,  
olen malja kaikkien naisten kunniaksi, / jag är en skål för alla kvinnors ära,  
olen askel kohti sattumaa ja turmiota, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet,  
olen hyppy vapauteen ja itseyteen .. /  jag är ett språng i friheten och självet... 

Vaikka Pentti Saaritsan suomennoksessa ei mitään vikaa olekaan, tämä(kin) Södergranin runo kannattaa ehdottomasti lukea myös alkukielellä, jossa runon ulottuvuudet - voimallinen uhma, naiseuden juhlinta ja vapauden tunne - korostuvat suomenkielistä käännöstä hurjemmin.

Kukapa ei haluaisi olla Vierge moderne? Olla se, joka uskaltaa ja on täynnä elinvoimaa, levittyy joka paikkaan ja muuttaa kaiken, missä kulkee ja minkä kanssa ajautuu tekemisiin. Jos pitäisi valita suomalainen voimaruno en epäröisi hetkeäkään valintaani. Vierge moderne on monella tapaa ylin ja ylittämättömin ja näin sanon minä, joka en ole niinkään Edith Södergranin kuin Hagan Olssonin fani. Hagarina minä katson Edithiä ja tulen hänestä juovuksiin.

Vähäpesolan kirja sisältää useita hienoja havaintoja, jotka jatkavat syvenemistään lukijassa. Esimerkiksi heti kirjan alussa oleva lause [kirja]hyllyssä nukkuvista niteistä avaa ison ajatuskulun ja jään pohtimaan, kuinka monia maailmoja olo- ja makuuhuoneestani löytyykään. Miten paljon elämää eri muodoissa paperille prässättynä. Miten sata ja taas sata kohtaamista, joista useista en edes tiedä, koska kirjat makaavat hyllyissäni lukemattomina vuodesta toiseen. Ne samat kirjat, jotka aikoinaan oli pakko juuri sillä hetkellä saada omaksi.

Onnenkissan myötä palasin kirjallisuustieteen professorin vastaanotolle ja minulla on vahva tunne, että kyseinen professori on sama henkilö, josta Vähäpesola kirjoittaa. Vaikka omat ongelmani kyseisen professorin kanssa olivat erilaisia kuin Vähäpesolalla on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta: professorin yksinvaltiudesta päättää, mistä aiheista ja millä lähestymistavoilla kirjallisuudentutkimusta kuuluu/saa tehdä.

"Osaat sinä runoista kirjoittaa, mutta kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä, eikä siihen ole mitään lisättävää", toteaa professori Vähäpesolalle. Valta-asetelma opiskelijan ja professorin välillä on jo lähtökohtaisesti epätasapainoinen ja tämä korostuu vielä, kun professori on korkeasti oppinut valkoinen heteromies ja opiskelija taas nuori, sukupuolien moninaisuutta korostava nainen.

Yliopisto oli kieltämättä pettymys, johtui se sitten minun sopimattomuudestani sinne tai yliopiston näivettymisestä resurssipulan alla. Silloin kun touhu ei muistuttanut väkivaltaista penetraatiota aiheeseen, se oli pimeässä suoritettu lähetyssaarnaajapano, jolla on alku ja loppu ja josta ei keskustella jälkeenpäin.

Kammottavaa kyllä professorien tavassa torpata opiskelijoiden valitsemia tutkimusaiheita taitaa olla kyse yleisemmästä asiasta kuin mitä olen aiemmin edes tiedostanut, sillä myös Ali Smith kirjoittaa kirjassaan Autumn vastaavantyyppisistä kokemuksista. Miesprofessorit vaikuttavat asettuvan portinvartijoiksi, jotka yksinoikeudella määrittävät tutkimuksen rajat. Joskus todellakin helpoimmalla pääsisi, kun tekisi kirjallisuustieteen gradunsa James Joycesta tai Pentti Saarikoskesta.

Toisenkinlaisia professoreja toki on. Omalla kohdallani kävi sellainen onni, että vt. professorina toimi äskettäin edesmennyt Kirsi Simonsuuri, jonka karisma, tietämys, ymmärrys ja kyky innostaa opiskelijoitaan on jättänyt minuun täysin lähtemättömän jäljen.

Vähäpesola kirjoittaa rohkeasti ja itseään avaten. Hän jakaa kokemuksiaan ja tuntojaan lukijalle auliisti. Hän kirjoittaa nuoren ihmisen hurmaavalla varmuudella ja hyvä niin, sillä mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänen lauseisiinsa oman kokemukseni mukaan kirjoittuu ehkä-sanoja. Varmuus rapautuu ja muuttuu suhteelliseksi ja on opittava kantamaan sitä taakkaa, joka syntyy siitä, että mitään asioiden perimmäistä varmuutta ei ole olemassa.




Aino Vähäpesola: Onnenkissa
191 sivua
Kosmos (2019)






tiistai 23. heinäkuuta 2019

Estrogeeni meets testosteroni - Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Kyllä vaan, olet ihan oikeassa. Testosteroni se on, joka täällä haisee. Jumalainen äijätuoksu, jonka sydänaromit ovat peräisin rock and rollista ja naisia hyväkseen käyttävien miesten hikisiltä ihoilta.

Caitlin Moranin Kuinka olla kuuluisa on ensimmäinen häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, miten se suhtautuu hänen aiempiin teoksiinsa. Korviini on kuitenkin kantautunut, että Moranin kirjoitustapa on rempseä ja herkimpiä lukijoita punasteluttava, eikä tämä hänen uutuusteoksensa ole tässä suhteessa poikkeus. Meno ja meininki on vallan lennokasta ja energistä, eikä häveliäisyys ole tässä kirjassa mikään erityinen arvo. Tosin välillä tuntuu, että Moran pyrkii shokeeraamaan tarkoituksella, kuten vaikkapa silloin, kun hän kirjoittaa Brōnten sisarusten runkkaamisesta.

Kuinka olla kuuluisa kertoo 19-vuotiaasta Johannasta, joka on musiikkitoimittaja. Hänen myötään lukija pääsee rock-maailmaan ytimeen, jossa valkoiset (ainakin omasta mielestään) seksikkäät miehet laulavat ja soittavat kitaraa. Ei siitä sen enempää, tiedätte kyllä tyypit. Kirjan paskamaisin hemmo ei kuitenkaan ole muusikko, vaan koomikko Jerry Sharp. Jos nimi on enne riittää kun todetaan, että Jerry ei ole penaalin terävin kynä muuta kuin vittumaisuudessa naisia kohtaan, jonka hän jalostaakin omaksi epämääräiseksi taiteenlajikseen. Jerry on se tyyppi, johon en toivoisi sinun koskaan ikinä milloinkaan törmäävän, sillä hän on ihan harvinaisen likaviemäri ihmiseksi.

Johannalle Lontoo on pienestä pitäen edustanut unelmien täyttymystä. Paikkaa, jossa on elämä ja tulevaisuus. Paikkaa, joka tarjoaa mahdollisuuden tulla joksikin. Paikkaa, jossa konditionaali voi lähes taianomaisesti muuttua todellisuudeksi.

Kuinka olla kuuluisa juhlistaa teinityttöjä. Ilman kirkuvia tyttölaumoja ei olisi rock-tähtiä. Teinitytöt mahdollistavat rokkareiden kuuluisuuden, ovat suorastaan sen edellytys. Tästä huolimatta heihin suhtaudutaan usein halveksuen, sillä vain miehet ovat "oikeita faneja." Tässä peilaantuu isompi sukupuoliin liittyvä arvostus/arvostuksen puute.


Poikien rakastamat asiat ovat coolimpia kuin tyttöjen rakastamat. Tämä on yksinkertainen fakta. Pojat rakastavat fiksuja asioita, fiksusti. Tytöt rakastavat typeriä asioista, typerästi. Kuinka kauheaa olisikaan rakastaa bändejä sillä tavoin kuin teinitytöt rakastavat. Kuinka kauheaa olisi olla vääränlainen fani - tyttö. Kuinka kauheaa olisi olla tyhmä, hysteerinen, kirkuva teinityttö.

Moran murtaa rockin sisälle kirjoitettua maskuliinisen hegemonian järjestelmää ja kuvaa sitä kautta myös, miten naisrokkarien kohtalona brittipopissa on ollut loputtomien vääryyksien sarja. Tämä ei johdu heidän musiikistaan, vaan heidän sukupuolestaan. Rock-maailman asenteet ovat ikiaikaisen konservatiivisia. Nainen nyt ei vaan yksinkertaisesti voi olla "oikea" muusikko, eivätkä miesrokkarit halua päästää naispuolisia kollegoitaan nauttimaan menestyksestä, jonka he katsovat kuuluvat vain niille, joilla on pippeli.

Kuinka olla kuuluisassa Johanna tutustuu Suzanneen, joka on juuri lyömässä läpi musiikkirintamalla. Suzanne on raivoisa. Hänen persoonansa tuo mieleen Valerie Solanasin SCUM-manifestin. Suzannen käytös on holtitonta ja huumeista. Hän on nainen Ragnarökistä, jossa ruumillistuvat rokkarikliseet, jotka kuitenkin hänen raivoisa vimmansa muuntaa uudenlaiseksi reprsentaatioksi.

Suzannen rockmusiikillinen ouvre on luettavissa hänen bändinsä nimestä The Branks, joka viittaa puhumisen estäviin naamioihin, joita Skotlanissa muinoin naisia pakotettiin käyttämään.

Suzannen persoona saa kysymään, miltä näyttäisi ja mitä tapahtuisi, jos musiikkivideoissa kehojaan vatkaavat nuoret naiset eivät olisikaan kauniita. Suzannen missiona on siirtää fokus rumiin tyttöihin.

Tehkää biisejä rumista tytöistä - he niitä tarvitsevat. Ja niin minä aion tehdä. tahdon saada rumilukset rehvastelemaan. Tahdon saada hirveät kapiset huorat astelemaan ylväästi. Meinaan kaapata nämä tytöt ja aivopestä heidät autuaiksi. Aion johtaa hyökkäystä. (kursivoinnit Moranin)

Kuuluisuus liimaa eri attribuutteja naisiin ja miehiin, kuten Moran osoittaa case Depardieun kautta. Jos ihan rehellisiä ollaan ei voitane väittää, että Gerard Depardieu olisi erityisen kiinnostava saati seksikäs mies, mutta niin vain hän kuuluisuuden myötä sellaiseksi muuttui. Kuuluisat ihmiset ovat jo sinänsä ihan oma lajinsa, mutta ihan erityisen oma jenginsä ovat kuuluisat miehet, joille kuuluisuus avaa kaikki ... portit.

Moran pukee kirjassaan feminismin rockiin ja räväkkään kielenkäyttöön, joka ei kuitenkana peitä alleen itse asian painokkuutta ja tärkeyttä. Rock-business jos mikä on "man's world" ja jos kuka ei tästä asiasta ole aiemmin ollut tietoinen on sitä taatusti Moranin kirjan luettuaan. Kirjasta löytyy myös päähenkilö Johannan mainio selonteko siitä, miten Beatlesistä tuli niin suosittu sen takia, että he ymmärsivät tyttöfaniensa merkityksen.

Kuinka olla kuuluisassa korostuu naisten välisen ystävyyden merkitys itsemäärämisoikeuden haltuun ottamisessa. Teoksen loppupuolelle Moran rakentaa melkoisen me too -henkisen näytöksen, joka on sekä vallan hulvaton että täynnä tiukkaa asiaa. Vähempi ei riitä, koska maailma on kuten se on ja suosii edelleenkin miehiä.

Mitä tulee teoksen varsinaiseen loppuratkaisuun tihkuu se aivan liiaksi nektaria ja hunajaa, jotta voisin ottaa sen vakavasti. Myönnän, että ärsyttää aika lailla ja suustani pääsee muutama kirosana. Saattaa kuitenkin olla, että kyseessä on ambiguiteettinen veto eli juuri sen kaltaisen lopun kiistäminen, jonka Moran teoksessaan esittää. Lukijasta riippuu, mihin suuntaan vaaka kallistuu.

Moraanin romaanista on luettavissa niin sydämeen käyvää tyttöjen arvostamista ja tyttöyden tärkeyden esille tuontia kuin myös oikeuksien omiin käsiin ottamisen tärkeyttä. Tytöt ansaitsevat vihdoinkin tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja arvostetuiksi sellaisina kuin he ovat. He ansaitsevat saada puolustajakseen ja tulkikseen Moranin kaltaisen räväkän feministin, joka ei suostu olemaan hiljaa.




Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa
316 sivua
How to be famous (2018)
Suomentanut Heli Naski
S&S (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale


torstai 18. heinäkuuta 2019

Täydellistä taituruutta - Ali Smith: Autumn

Ali Smith teki sen taas. Kirjoitti kirjan, josta kerroksia löytyy siinä määrin, että jos niitä aikoo käydä lapioimaan kannattaa ottaa naapurinkin lapio mukaan.

Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei.

Kun tässä mietin, mitä Autumnista kirjoittaisin leikin mielessäni ajatuksella, että voisiko olla niin, että vaikka kirjoittaisin mitä tahansa liittyisi se jotakin kautta Smithin kirjaan. Tämä skenaario on kiehtova, eikä välttämättä lainkaan kaukana totuudesta, sillä luova lukija onnistuu löytämään Autumnista suunnilleen kaiken.

Kyllä sentään hieman taisin liioitella. Mutta hei, vain erittäin hieman!

Smithin kirjoissa olennaisinsta ei ole tarina tai juoni. Tunnen juuri nyt vastustamatonta halua käyttää sanaparia "herttaisen yhdentekevä", joten totean, että minulle ainakin on melko lailla "herttaisen yhdentekevää", mistä Smith kirjoittaa. Juttu on siinä, miten hän sen tekee. Miten hän kulkee kielen vieressä kuin kieli poskea pullistaen. Eikä ainoastaan vieressä, mutta myös kielen sisällä ja siitä etelään pohjoiseen itään länteen väli-ilmansuuntia ja väli-ilmansuuntien välissä olevia väliväli-ilmansuuntia (jne.) unohtamatta.

Language is like poppies. It just takes something to churn the earth round them up, and when it does up come the sleeping words, bright red, fresh, blowing about.”

Toisinaan Smithin kieli jää poskeen soittamaan ja toistamaan.

Time-lapse of a million billion flowers opening their heads, of a million billion flowers bowing, closing their heads again, of a million billion new flowers opening instead, of a million billion buds becoming leaves then the leaves falling off and rotting into earth, of a million billion twigs splitting into a million billion brand new buds.

Luonnon kiertokulku on tekstissä lingvistis-elimellisesti läsnä ja luo samalla ajasta avaruutta, joka pyörii ja pyöriessään lumipalloefektin tavoin ottaa mukaansa yhä paljommin.

Autumnin päähenkilö on 32-vuotias Elisabeth Demand, jonka elämän eri vaiheita teoksessa tarkastellaan. Lapsi-Elisabethin naapurissa asuu Daniel Gluck - vanhus, jonka kanssa Elisabeth ystävystyy. Elisabethin ja Danielin ystävyyssuhde on Autumnin selkäranka, johon tarina palaa yhä uudestaan kuin lapsi joka kesken puistoleikkien käy halaamassa vanhempaansa varmistaakseen, että tämä on yhä paikalla.

Elisabethin ja Danielin keskustelut ovat riemastuttavia ja sisältävät usein mahtavaa - Elisabethin ilmaisua käyttääkseni - "ultrahullua puhetta."  Kuitenkin niin, että se, mitä Elisabeth kutsuu "ultrahulluksi" sisältää oleellisia huomioita esimerkiksi tarinan ja henkilöhahmojen luomiseen liittyvistä konventioista. Omanlaisena pintajännitys syntyy siitä, että Smith itse ei Danielin neuvoja noudata.

Pauline Boty: "The Only Blond in the World" (1963)
Smithin teksti näyttää kieltä patriarkaattisille kirjoittamisen tavoille ja siinä tehdään myös feministis-taiteellis-arkeologista unohduksista kaivamista. Autumnin feminismi on ilmeisintä jaksossa, jossa Smith nostaa esiin Pauline Botyn, joka oli ainoa brittiläinen naispuolinen POP art -taiteilija. Esiin nostetaan myös Botyn viimeiseksi jäänyt teos, jossa on kuvattuna "valtava ja kaunis naisen takapuoli", jonka alle on kirjoitettu kirkkaanpunaisin vallattomin versaalein: BUM. Sen, minkä Boty tekee kuvallisesti, tekee Smith tekstuaalisesti.

Kun Elisabeth tutustuu Botyn töihin hän on haltioissaan ja haluaisi vaihtaa väitöskirjansa aihetta ja alkaa tutkia Botyn representaatioiden representaatiota. Väitöskirjan ohjaajalle tämä ei kuitenkaan käy, koska hänen mukaansa Botyn taide ei tarjoa tarpeeksi materiaalia väitöstutkimukselle. Väitöskirjan ohjaaja  ottaa käyttöön koko auktoriteettinsa musertaakseen Elisabethin aikeet. Niin patriarkaatti toimii.

Smithin käsissä kieli on elastista ja se taipuu, mihin ikinä hän sitä keksiikin taivuttaa. Ja voi tytöt, pojat ja kaikki siltä väliltä, hän todella keksii. Muutamassa lauseessa liikutaan vuositolkulla ajassa, kun taas välillä tehdään pysähdyksiä, kuten juuri edellä mainitussa Pauline Botyn taidetta käsittelevässä osuudessa tai vaikkapa Smithin postilaitoksen byrokraattisuudelle hulvattomasti naureskelevassa  passin uusimista koskevassa tarinassa.

Smithin lukeminen on puhdasta nautintoa ja hänen nerokkuutensa lyö ällikällä. Autumnissa ollaan omaan maakuni niin lähellä kirjallista täydellisyyttä, että sitä lähemmäksi on inhimillisesti mahdotonta päästä. Jään odottamaan innolla, mitä tapahtuu vuodenaikasarjan seuraavissa osissa.



Ali Smith: Autumn
260 sivua
Penguin (2017/2016)

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Odottamattomien vaikeuksien kohtaamisesta runoja lukiessa -Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni.

Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin.

Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä. Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus (tai rakkaudettomuus)

Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä.

Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan.

Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti.

Lehto etäännyttää äitystematiikan itsetään tarkastelemalla sitä reaalielämän ihmisten kautta.

Kun brittiläinen Alison Hargreaves kuolee vuorella hänestä tulee huono äiti. Kunnon äidit eivät lähde vuorille uhmaamaan kuolemaa. Äitien on pysyttävä lestissään. Kauhan varressa hellan ääressä vaipan vaihdossa maitotissinä turvasylinä iltasatujen lukijana.

sanomalehtien mielipidepalstat räjähtävät: alison hargreaves oli huono äiti, 
riskeerata henkensä nyt sillä tavalla blaa blaa blaa

Yhdysvaltalainen David Vetter (1971-1984), jolta Lehdon kokoelma lainaa nimensä tuli tunnetuksi "kuplapoikana", sillä hän joutui vastustuskyvyn puuttumisen vuoksi elämään koko elämänsä kuplan sisällä. Kun David Vetterin vanhemmat halusivat saada lapsia he ottivat suuren riskin, koska vaarana oli, että lapsi kantaisi perinnöllistä geeniä, joka aiheuttaa immunologisen puutostilan. Olivatko he piittaamattomia vanhempia? Miksi heidän piti saada biologisesti oma lapsi? Miksi he eivät voineet adoptoida?

rakastaako ihminen aidosti vain sitä minkä hän kupeissaan kantaa?
[...] 
Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää  
parempi kuin ei elämää ollenkaan? 

Sylvia Plath työnsi päänsä kaasu-uuniin ja jätti lapsensa Nicholasin ja Friedan selviytymään, miten parhaiten taisivat. Ei kunniapisteitä äitiydestä Plathille.

Rouva Lubitz taas kasvatti tietämättään pojastaan mielenterveydellisesti epävakaan nuoren miehen, joka syöksi Germanwingsin lentokoneen päin vuorta.

Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään
puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia 
etsitään iltaan saakka.

Minun on vaikea suhtautua todellisten ihmisten läsnäoloon Lehdon runoissa. Erityisesti rouva Lubitzin kohdalla pistää vihaksi. Eikö rouva Lubitz ole kärsinyt ihan tarpeeksi poikansa teon vuoksi. Pitääkö hänet vielä napata runokokoelmaan lukijoiden ihmeteltäväksi? Tämä on asia, josta en pääse yli. Tämä on asia, joka tulee Kultapojan runojen ja minun väliin.

Todelliset ihmiset välineellistyvät Lehdon runoissa. Heiltä viedään heidän ihmisyytensä ja tehdään heistä tyyppejä, joiden avulla luodaan runojen äitiysmaastoa. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Se hiertää. Haluan jättää nämä ihmiset ja heidän läheisensä rauhaan, vaikka toki ymmärrän, miksi heidän läsnäolonsa on näiden runojen kannalta välttämätöntä.


***** Tässä kohtaa pidän muutaman viikon tauon Lehdon runoista ja odottelen, josko pääsisin yli niistä reseptiovaikeuksista, joita näiden runojen oikeat ihmiset minulle aiheuttavat. En pääse. Vaikka kuinka yritän, en pääse. Oikeat ihmiset ovat näissä runoissa möhkäleitä, enkä saa heitä siirtymään tuuumaakaan saati sitten, että pystyisin katsomaan heidän lävitseen. *****


Joskus parasta, mitä äiti voi tehdä on, että hän luopuu lapsestaan. Tätä teemaa Lehto käsittelee kokoelman viimeisessä osassa, joka on saanut nimekseen Die Babyklappe. Vauvaluukkuun äiti voi jättää vauvan, josta ei kykene pitämään huolta.

Vauvaluukut eivät ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa, mutta sattumalta ne tulivat vastaan myös Jeanette Wintersonin romaanissa The Gap of Time, jota luin samaan aikaan Lehdon runokokoelman kanssa. Tämän seurauksena se kuva vauvaluukusta, jonka Lehdon runoja lukiessani näen mielessäni on itse asiassa peräisin Wintersonin romaanista. Hämmentävää.

Die Babyklappe johdattaa valokuvia ottavan turistin kautta lukijan takaisin Lehdon runokokoelman alkuun, jossa turistin kertakäyttökamerat nielevät kitaansa näkemänsä "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten."

Matka ei pääty, eikä ole lineaarinen. Äitiyttä määrittävät normit uhkaavat jauhaa myllynkivinä jokaisen, joka uskaltaa äidiksi ryhtyä.



Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
80 sivua
WSOY (2019)


Kultapoika, kuplapoika oli yksi kuudesta vuoden 2019 Tanssiva karhu -runokilpailun finalisteista





torstai 11. heinäkuuta 2019

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita


He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään.

Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea?

Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen.

Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta.

Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkureittejä. Kyse on hieman samasta ilmiöstä kuin Salla Simukan kokoelmassa Sammuta valot/sytytä valot.

Vainosen sanoilla on vankat juuret, jotka kasvavat paljon kirjoittaneen ihmisen taikinasta. Teksti on täyteläistä ja antaa sanoille tilaa kasvaa niiden täyteen mittaan. Vainonen ei koristele, eikä käytä eksoottisia mausteita, vaan luottaa peruskerronnan voimaan. Se tuntuu siltä kuin seisoisi vankat kumisaappaat jalassa lätäkössä ja tietäisi, että ei tarvitse pelätä yhtään jalkojen kastumista.

Yön ja päivän tarinoita sisältää yhteensä 12 tarinaa, joista monet ovat puhdasverisiä novelleja, jotka päättyvät ennalta arvaamattomalla tavalla. Tässä suhteessa tekee mieleni mainita erityisesti novelli nimeltä Näkymä, joka kertoo miehestä, joka tarkkailee kaukoputkella vastapäisessä talossa asuvaa naista. Jossakin mieleni pohjalla ehtii välähtää Hitchcockin Takaikkuna ennen kuin mies päättää käydä naisen asunnossa.

Monissa Vainosen novelleista liikutaan elämän ja kuoleman sekä toisaalta todellisen ja epätodellisen rajalla. On paikkaa muuttavia työhuoneita. On kapellimestari, joka johtaa orkesteria sianpää harteillaan. On nainen, joka tekee työkseen homekartoituksia.  On toinen nainen, joka haluaa säilöä leikkauksen jälkeisen rintansa. On outoja lapsia. On vanha kulkurimies, joka kytkee jatkojohtoja toisiinsa. On kauhutunnelmiin etenevä risteilymatka.

Joki löyhkää mudalta ja mätäneviltä kasveilta, hyttien ovet repsottavat auki. Lilja on avannut niistä jokaisen ja nähnyt, nähnyt pimeässä ja hämärässä. Hyteissä lojuvat hänen matkatoverinsa, ihmiset jotka sattuma oli ajanut yhteen tähän laivaan.

Novellien aiheet ovat riemastuttavan vaihtelevia ja monissa niistä vallitsevassa roolissa on unheimlich, jonka läsnäolo saa vakuuttavimman ilmaisunsa novellissa Noutajat. Elämä ja kuolema haukkaavat toisiaan Vainosen teoksessa ja tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on liukuva. Usein se on pelkästään tuulessa lenksottava portti, joka ei estä kulkua kumpaankaan suuntaan. Paikoin ilmaa värisyttävät Black Mirror -tyyliset vibat.

Vainosen novelleista johtaa lankoja moniin suuntiin. Lukiessani mielessäni käyvät erityisesti eteläamerikkalaiset maagisrealistit, George Orwell, ja Leena Krohn.

Novelli Päät nostaa esiin kysymyksen ihmisen sokeasta halusta seurata muita, olla kaltainen ja matkia. Samalla käy ilmi, että se mikä aluksi vaikuttaa itse tehdyltä valinnalta onkin kaikkea muuta. Kapitalistinen markkinakoneisto jyllää ja jauhaa myös ne, jotka vastustavat sen toimia. Yksilöllisyys on sille uhka ja sen vuoksi vastarinnan kiiskeily on pantava kuriin keinoja kaihtamatta.

Myöskään surrealistiset elementit eivät ole Vainosen novelleille vieraita. Pitkään naimisissa olleesta avioparista kertova novelli Kaksin liukuu alun realismista surrealismiin niin että novellin lopussa on vaikea varmasti tietää, mitä oikeastaan tapahtui.

Vainosen novelleissa yö tunkeutuu päivään ja värittää sen kolkoilla, uhkaa tihkuvilla väreillään.  Menneisyys astelee painavin askelin pureskellen muistoja terävillä kulmahampaillaan. Ilma hengittää pelkoa ja pimeää.

Novellien tunnetila muistuttaa usein painajaisunta, josta aamu ei nukkujaa vapauta. Sielun synkät katveet käännetään esiin kuin kevätmaa, johon istutetaan kasveja, joilla on pahan voimat.

Minua Vainosen novellit viehättivät erityisesti sen vuoksi, että ne eivät antaudu lukijan edessä, vaan pitävät kiinni omasta ominaislaadustaan. Yön ja päivän tarinoita avautuu äänettömäksi kauhun huudoksi, joka ottaa palan lukijasta vangikseen.



Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
214 sivua
Aula & Co. (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale



sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Matemaattisen tiheää - Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia.

Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus.

Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä

Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää liikettä ja työntäessäni verhoa, joka ei työnny mietin mahdollisuutta, että se repeää. Humahtaa riekaleiksi kuin kuuluisan temppelin kuuluisa esirippu.

En osaa päättää, missä kohtaa verhoista voi sanoa, että ne on vedetty syrjään. Ystäväni ja tuttavani, voisitko tehdä minulle palveluksen ja osoittaa minulle sen kohdan?

Pietarisen kokoelmassa mahdoton ja mahdollinen siittävät lapsia solkenaan. Lapsia, joiden syntymä on jatkuvasti tuloillaan. Lapsia, jotka syntyivät kolme tuhatta vuotta sitten ja jotka syntyvät taas huomenna, ylihuomenna,  ja sadan vuoden päästä. Lapsia, jotka syntyvät nyt. Ihan juuri tässä värähdyksessä, joka siitä mainitessani meni jo.

Yksin ja toisin -kokoelman keskeisiä elementtejä ovat peilit ja aika. Jo kokoelman kansi on ylösalainen peilikuva. Siinä metsä on taivasta, jonka alla linnut lentelevät kohti puiden latvustoja. Kansi on vihje tulevasta ja vihjeellisyydessään oiva aperitiivi itse kokoelmaan.

Pietarisen runoissa siirtymät ja liukumat peilaantuvat toistensa kautta. Ykköset ja nollat menevät toistensa läpi samanaikaisesti kuin ne eivät hievahdakaan omilta paikoiltaan. Ne eivät liiku eivätkä ole liikkumatta. Ne ovat toisistaan pääsemättömissä. Ne tarvitsevat toisensa voidakseen olla ja unohtaa, että toinenkin on. Ne ovat niin erillään toisistaan, että niitä ei pysty toisistaan edes virkavalta erottamaan.

Tämän kokoelman runot ovat matemaattisen tiheitä, usein huilumaisen avaria. Ne noudattavat kuviota ja niiden sisuksissa on kaavoja.


Tulossa:
0.5/1   0.75/1   0.88/1    0.94/1    0.97/1 ...  
Lähdössä: 
1/1.5   1/1.75   1/1.88    1/1.94    1/1.97 ...

Ja sanallisesti vaikkapa näin:

Vieraat tulevat: ensin alusvaatteet
sitten housut sekä paita, viimeiseksi päällystakki. 
[...] 
Vieraat lähtevät: ensin päällystakki 
sitten housut sekä paita, viimeiseksi alusvaatteet


Pietarisen runoissa on runsaasti  elementtejä, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Loogiset mahdottomuudet sekä kiehtovat että etännyyttävät runoja lukijasta. Välillä tuntuu, että algoritmin valta on liiallista. Kenties se on hieman juovuksissa omasta potenssistaan. Kenties se on maistellut palkkapäivän kunniaksi.

Pietarisen runot kuvaavat ajan suhteellisuutta. Niissä 'jo' ja 'ei vielä' kohtaavat paikassa, joka jo on, mutta jota ei vielä ole. Paikassa, jota vasta rakennetaan, mutta joka tuli valmiiksi joskus (tässä yhteydessä randomisti valitsemani) vuoden 1632 paikkeilla.

Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.

Pietarinen operoi pienillä, paikoin minimaalisilla ja toisinaan suurennuslasia kaipaamaan saavilla liikahduksilla ja lähenee tässä suhteessa Olli-Pekka Tennilän runokokoeolmaa Ontto harmaa. Näiden runojen nerokkuutta olisi hullua käydä kiistämään. Voin sen sijaan tunnustaa, että tietty ilmanala niiden ja minun henkilökohtaisen ihastukseni väliin jää.

Yksin ja toisin on kokoelma, jota on pidettävä pitkään kädessä. Lämmitettävä hiljalleen ja odotettava, että se suostuisi laskeutumaan ylhäältä korkeuksistaan maanalaisistaan kuin muuttolintu, jonka aika on nyt eli eilen ja huomenna. Pietarisen runot ovat hallittuja entiteettejä, joita voin ihailla lasiseinän takaa ilman että vereni lähtisi laukkaan.

Jos ajateltaisiin, että Pietarisen runot ovat lankaa voisi sanoa, että mitä enemmän tästä langasta virkkaa sitä pienemmäksi virkkaus käy samaan aikaan kun mitä enemmän virkkausta purkaa sitä enemmän sitä on jäljellä.



Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
61 sivua
WSOY 2018


Kirja oli vuoden 2019 Tanssiva Karhu -runokilpailun ehdokkaana


torstai 4. heinäkuuta 2019

Poikaystävän housut - Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

"Ei ole sinun kirjasi", sanoi minulle yksi jos toinenkin luettuaan Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Kerron heti tähän alkuun salaisuuden. En nimittäin kovinkaan paljoa luota muiden arvioihin siitä, mistä kirjasta mahdollisesti saattaisin innostua, mutta varmasti Savonlahden romaaniin tutustumista lykkäsi kuitenkin ainakin jossain määrin se, että lähipiirini lukijoiden kesken vaikutti vallitsevan konsensus sen suhteen, että voisin hyvällä omalla tunnolla jättää tämän kirjan väliin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun otin uudestaan käyttööni äänikirjapalvelun päätin kuunnella ETKKM:n. Vähän varovaisesti ja ikään kuin itseltänikin hieman salaa. Sain kyllä kirjasta ennakkokappaleen kustantajalta juuri ennen sen ilmestymistä, mutta jostakin syystä kirjan kuunteleminen houkutti lukemista enemmän.

Nyt kirjan kuunneltuani minulla on vahva tunne, että kuunneltuna ETKKM oli minulle parempi ja intiimimpi kokemus kuin mitä se olisi ollut luettuna ja haluankin ihan erikseen kiittää myös kirjan lukijaa, Pirjo Heikkilää.

ETKKM on kiinnostava kirja jo senkin vuoksi, että se on jakanut vahvasti mielipiteitä. On niitä, joiden mielestä se on loistava ja toisaalta niitä, joiden mielestä se on pelkkää valitusta ja sipsin syöntiä.

ETKKM kertoo nuoren naisen elämästä. Hänen ihmissuhteistaan ja työnhaustaan, Tinder-treffeistä, baari-illoista, kaupassa käymisestä ja päiväunelmoinnista. Se sisältää periaatteessa juuri niitä elementtejä, joita on monissa niistä teoksista, joista kriitiikeissä käytetään ilmausta sukupolvikokemus. Savonlahden romaani ei kuitenkaan voi olla sukupolvikokemus, koska tämä ilmaus on ovelasti - ilman että asiaa suoraan mainitaan - varattu miesten kokemuksille. Tosin usein silloinkin sen käyttäminen lähinnä typistää itse kirjaa, kuten on tapahtunut esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanin kohdalla.

Sukupolvikokemuksen sijaan haluan puhua ajan säilömisestä. Yhtä lailla kuin äskettäin lukemani Eila Pennasen romaani Ennen sotaa oli nuoruus säilöö 1930-lukua, tallentaa Savonlahti kolmekymppisen naisen elämää ja sitä määrittäviä tekijöitä sekä yhteiskunnassa 2010-luvulla liikkeellä olevia ilmiöitä ja virtauksia. Vaikka Savonlahden romaanin päähenkilö on vanhempi kuin keskeiset henkilöt Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kesken - jonka niinikään kuuntelin äänikirjana - on niistä löydettävissä jaettua maastoa.

Vaikka kukaan ei minulta kysy vastaan silti, että romaanina Savonlahden teos on huomattavasti Rooneyn teosta kiinnostavampi. Kummassakin näistä teoksista korostuu ystävyyden merkitys eräänlaisena vastavoimana sille maailmalle, josta omaa paikkaa on vaikea löytää. Sekä Rooney että Savonlahti kirjoittavat konstailematonta kieltä, jonka avulla romaanihenkilöitä ja heidän arkeaan kuvataan hyvin läheltä unohtamatta yksityiskohtia, jotka saattavat vaikuttaa pikkuasioilta, mutta joiden merkitys paljastuu paljon suuremmaksi.

Rooneyn romaani ei kuitenkaan onnistunut tulemaan minua lukijana (kuuntelijana) yhtä lailla lähelle kuin ETKKM. Keskusteluja ystävien kesken jäi etäiseksi ja viileäksi kokemukseksi, jonka kuuntelin lähinnä velvollisuudesta loppuun. Savonlahden romaanista sen sijaan löytyy useita kohtia, jotka tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta. Ei ehkä juuri tässä hetkessä, mutta elämänkaareni aiemmissa vaiheissa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa se, kun ETKKM:n päähenkilö ostaa huonekasvin, jotta hänkin liukuisi siihen kategoriaan, joka osaa pitää huonekasvit hyvinvoivina. Myöhemmin todetaan yhdellä lauseella, että päähenkilö heitti huonokuntoisen huonekasvin pois.

Huonekasvi palauttaa mieleeni muistikuvan naisesta, joka kulki kaupungilla punoskori käsivarrella ja koristi pilkisti purjonvarsia. Ajattelin, että siinä menee nainen, joka on hyvä laittamaan ruokaa.  Tunsin, miten rinnassa muljahti. Hänen purjonvartensa manifestoitavat sellaista kodin henkeyttä, johon tiesin olevani siinä elämänvaiheessa toivottoman kykenemätön.

Valtavavasti kuvausvoimaa löytyy ETKKM:stä myös esim. sen tyyppisistä ilmauksista kuin "ne ovat poikaystäväni housut". Kyse ei ole siitä, kenen housut ovat tai housuista ylipäätään, vaan siitä, että päähenkilöllä on poikaystävä, johon hän voi puheessaan viitata ja näin tehdä tiettäväksi, että hän on ihan ok tyyppi, koska hän on onnistunut saamaan itselleen poikaystävän. On helppo kuulla kaikki se ylpeys, joka noihin sanoihin sisältyy. Nyt minullakin on niin kuin muillakin. Hän on valinnut minut.  Olen siis ihan ok tyyppi.

Juu. En ole unohtanut, miten joskus aikanaan tuli ujutettua vasenta nimetöntä enemmän näkyville, jotta läsnäolijat huomaisivat, että minut oli "kelpuutettu." Yhtä lailla muistan senkin, miten juhlalliselta - jos toki myös keinotekoiselta - tuntui sanoa "minun mieheni." Yleensä kyllä käytin hänestä mieluummin etunimeä.

Mitä tulee niihin sipseihin, jotka ETKKM:stä puhuttaessa on niin usein mainittu ei toki ole kyse sipsien syömisestä sinänsä, vaan enemmänkin turvan hakemisesta elämän kaoottisuutta vastaan. Sipsit edustavat ikään kuin kotia ja se tietty valkosipulikastike, jota yhdestä kaupasta saa ja toisesta taas ei on tämän "kodin" jatke. Sipsit lohduttavat, mutta niiden syöminen saa aikaan myös häpeää ja tunteen siitä, että ei pysty kontrolloimaan itseään.

Tässä kohdin voisin kertoa omasta parin vuosikymmenen takaisesta kääretorttukaudestani, mutta antaa olla. Enä myöskään lähde pohdintoihin ruoan ja hyvinvoinnin välisestä korrelaatiosta, vaan totean sen sijaan, että Sisko Savonlahden romaani yllätti minut todella positiivisesti. Savonlahden teksti on jollakin tapaa hirmuisen huolellista, hälystä riisuttua ja pohdittua.  Se valaisee teoksen päähenkilön niin kokonaisvaltaisesti, että kirjan lopussa tuntuu, että kyse ei ole enää romaanihenkilöstä vaan tosielämän tuttavuudesta.



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Äänikirja
Gummerus (2018)