torstai 28. helmikuuta 2019

"Luja lukukokemus" - Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki * BAR Finland, 36


 "Teksti ei ole teksti, jollei se kätke ensi näkemältä, ensi alkuun, rakenteensa lakia ja pelisääntöjä. [...] Teksti on siten aina ja olemuksellisesti vaarassa kadota lopullisesti. Kukapa saisi siitä koskaan tietää?"


(Jacques Derrida: Platonin apteekki) *


Tämä on 36. osa BAR Finland -kirjoitussarjaa ja ensimmäinen, jossa osanottajille annetaan drinkki käteen heti ovella. Ennen kuin kulautamme juomat kurkkuumme sanomme kaikki yhdessä aperitiff ja tunnustelemme miten ylähampaat ottavat kosketusta alahuuleen.

TÄSSÄ alla on tila,




jossa kuuluisi esitellä Kari Aronpuro ja kertoa jotakin hänen saavutuksistaan. En sitä nyt kuitenkaan tee, sillä ne joille Aronpuro on tuttu eivät hänen esittelyään kaipaa ja ne taas, joille nimi Kari Aronpuro ei sano mitään voivat halutessaan käyttää hakukonetta.

Aronpuron romaanin nimi laajenee mielessäni kuviksi, joita hallitsee filminpätkät Roberto Rossellinin elokuvasta Rooma - avoin kaupunki. En väitä, enkä ole väittämättä, että näiden kahden teoksen välillä vallitsisi yhteyksiä.

Jostakin tuntemattomasta syystä, joista todennäköisin on aperitiffin (pienellä a:lla) vaikutus, edellisten kuvien päälle liimaantuu kuva Anita Ekbergistä Fontana di Trevin suihkulähteellä. Elokuva on vaihtunut Federico Fellinin Ihanaan elämään, joka peilaa niitä tunnelmia, jotka Aperitiffin (isolla A:lla) läsnäolo kirjallisessa baarissani saa aikaan.

1960-luku oli suomalaisen kirjallisuuden ja muun taiteen osalta kivaa aikaa, sillä silloin tehtiin monia juttuja, joita ei ennen ollut tehty. Järjestettiin performansseja ja vastaavia ja oltiin muutoinkin täynnä luovaa intoa. Vuosikymmenen puolivälin Amerikassa syntyi postmodernismi ja samaan aikaan - osin ehkä sen kaikuna,  osin ehkä itsenäisesti - kokeellisuus alkoi saada jalansijaa suomalaisessa kirjallisuudessa ja erityisesti runoudessa.

Samalla hiekkalaatikolla Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki -romaanin kanssa leikkivät vuonna 1965 mm. Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi, Kalevi Seilosen Tosiasioita minusta, Maila Pylkkösen Virheitä, Pekka Parkkisen Kuu hehkuu vielä sekä Pekka Kejosen Käyttögrafiikkaa.** Nämä teokset kokeellisemman kirjallisuuden ystävän kannattaa pitää mielessä ja laittaa ne vaikka alati pitemmäksi käyvälle "luen vielä joskus" -listalle, jonne onneksi mahtuu kirjallisia teoksia loputtomasti.

*

Lukemani Aperitiff - avoin kaupunki on teoksen 3. laajennettu painos, jonka kustantamo ntamo julkaisi tämän teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2015. Kyseessä on hieno ja arvokas kulttuuriteko ja lähetän isokokoisen virtuaalisen ruusukimpun ntamolle.

Aperitiff - avoin kaupunki koostuu seuraavista elementeistä niihin kuitenkaan rajoittumatta:

päiväkirjamerkinnöistä
runoista
aurinkomarkiisien tilausohjeesta
tavaraluetteloista
lehtileikkeistä
lähdeluetteloista
sukupuusta
mustasta sivusta
laskulomakkeista
mainoksista
logaritmitaulukoista

Romaanin juonen voi tiivistää kertomalla, että se kertoo kahdesta veljeksestä Tauno ja Reino Salmesta. Tauno on kirjastotyöntekijä, Reino taas hautausurakoitsija.  Tauno on lisäksi runomiehiä ja otan tähän alle randomin esimerkin (valittu silmät kiinni sormella sivukohtaa osoittamalla) hänen runoistaan.

tulin pantteistis-materialistiseen tunnetilaan
istun ja katselen liikennelaitoksen hallien kattojen yli
kaupunkia
olla tätä kaikkea olla kesä
olla kappale materian tietoista tilaa

Aperitiff on kollaasiromaani, joka koostuu noin sadasta eri teoksesta lainatusta materiaalista, joka on lueteltu itse teoksessa ja joka on pääosin ei-fiktiivistä. Tämän materiaalin käyttö ja se tapa, jolla Aronpuro sitä käyttää luo tähän teokseen omanlaisensa tyylin, jota voisi kutsua epätyyliksi.

Maanapaossa heinäkuussa 1965 oleva K.K. toteaa teoksen esipuheessa

Mielestäni nykyajalla ei ole mitään varsinaista tyyliä.

Tämä lause sopii huomattavasti paremmin kuvaamaan Aperitiffia kuin moni muu lause. Tosin se on äärimmäisen helppo ja luultavasti helpompi ymmärtää väärin kuin oikein. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä, että tyylistä on hankala päästää eroon, sillä myös tyylittömyys tuottaa aina omanlaisensa tyylin ja jos tekee kuten Aronpuro romaanissaan ja yhdistää toisiinsa hyvin eri tyylisiä elementtejä, niin mikäs muukaan siitä on lopputuloksena kuin juuri tietty epätyylinen tyyli.

Edellisten lauseiden kohdalla pitää huomioida lisäksi nykyaika, joka tässä yhteydessä on 1960-luvun puoliväli ja joka tätä tekstiä kirjoittaessani on vuosi 2019. Näiden välille syntyy jännite, jota kiristää ja löysää se, että monet Aperitiffissa esiintulevista huomioista ovat sen tapaisia, että niistä itsestään on mahdoton tai hankala sanoa, mihin nykyaikaan ne viittaavat. Tämä tulee esiin erityisesti Aperitiffin toiseen laitokseen liitetyissä aikalaisarvosteluissa, jotka ovat niin herkullisia, että en malta olla ottamatta niitä tässä yhteydessä esiin. Samalla voin vain haikailla niin monipuolisten ja tarkkoja havaintoja ja analyysejä sisältävien arvioiden perään kuin mitä näistä vuonna 1965 julkaistuista kritiikeistä löytyy.

Mukaan otettujen aikalaisarvostelujen myötä Aperitiff kirjoittautuu uudeksi teokseksi. Kriitiikeistä löytyy useita tarkastelukulmia itse teokseen ja ne rikastuttavat valtavasti Aperitiffin tarkastelua. Yksi Aronpuron teoksen tyypillisimmistä tyyliseikoista on, että hän tekee kuvatusta materiaaliskonkreettista. Niinpä tässä teoksessa ei vain tyydytä kertomaan, että postissa tuli sähkölasku, vaan itse sähkölasku on painettu teokseen. Sähkön katkaiseminen taas on esitetty mustana sivuna. ***

Joku ehkä sanoisi, että Aperitiffin tapaisen teoksen kuka tahansa voisi saada aikaan. Joku on tietenkin väärässä, sillä kyse ei ole summittaisesta eri elementtien yhteen liittämisestä. Kollaasissa Aperitiff mukaan lukien kiinnostavinta on, miten eri elementit keskustelevat keskenään. Tulkinta on Aronpuron romaanin kohdalla juuri avoin kaupunki, jossa luettelot, runot jne. ovat kaupungin sisäisiä elementtejä, jotka Aronpuro saattaa diamonilogiin toistensa kanssa. Erityisen kiinnostava on teoksen kohta, jossa vasemmilla sivuilla "kulkee" teosluettelo, kun taas oikeanpuoleisilla sivuilla kerrotaan yksityiskohtia luokkakuvassa olevista lapsista.

Aperitiffissa kysytään: "Mitä tekemistä sanoilla on todellisuuden kanssa?" Itse asiassa koko teos voidaan lukea kommentaarina tähän kysymykseen. Vaihtoehtoiset vastaukset kysymykseen ovat, että sanoilla on tekemistä todellisuuden kanssa tai ei ole tai on tai ei ole osittain.

Ihan oman kirjallisuushistoriallisen helmensä tarjoaa teoksessa mukana oleva ns. Kemin kirjaston jupakka. Aperitiffista löytyy niin kopio Kemin kaupungin kirjastolautakunnan kokouksesta kuin Kemin kaupunginkirjaston johtajan Pohjolan Sanomiin 16.1.1966 kirjoittama teksti, jossa kyseinen johtaja kertoo, miksi Aperitiffia ei ole otettu mukaan kirjaston valikoimiin. Kirjoituksessaan kaupunginkirjaston johtaja toteaa Aperitiffia esimerkkinä käyttäen, että "ilmeinen humpuuki ja pelkkä atelieerikokeilu eivät kuulu kirjaston hyllyille."  On helppo kuvitella, että saman kohtelun olisi kokenut myös Gertrude Steinin Herkät napit, jos siitä jo vuonna 1966 olisi ollut suomennos käytettävissä ja sitä olisi Kemin kaupunginkirjaston kokoelmiin keksitty tarjota.

Toisin kuin edellä mainittu Kemin kaupunginkirjaston johtaja olen sitä mieltä, että Aronpuron romaani on merkittävä kirjallinen teos. Se on ihan hitokseen inspiroiva romaani, joka kertoo myös paljosta muusta kuin siitä, mikä itse teoksessa ilmenee.  Etukäteen vähän pelkäsin, että Aperitiffin lukeminen saattaisi olla työlästä, mutta aavistukseni oli täysin väärä. Paikoin olo oli kuin ihmisellä, joka muutaman viikon karkkilakon jälkeen pääsee Makuuniin, jonka toimiala on muuttunut videovuokraamosta karkkikaupaksi. Niin monta värikästä laaria, joista voi koostaa oman pussillisensa.

Teoksen toiseen painokseen sisällytetyssä otteessa 'Tekijän päiväkirjasta', joka on kirjoitettu syyskuussa 1978, Aronpuro kertoo, että hänen estiikkansa koostuu "kuudesta perusosasta: lähettäjä, vastaanottaja, sanoma, koodi, kanava ja konteksti." Pohdintojensa tukena hän käyttää semiootikko Umberto Econ ja kielitieteilijä Roman Jakobsonin ajatuksia. Tähän kappaleeseen tutustumista suosittelen erityisesti semioottisesti ja/tai kielitieteellisesti suuntautuneille lukijoille. Kyseisestä osiosta löytyy myös tämän blogitekstin aloittanut sitaatti Jacques Derridalta.

Jaahas, tulin kulkeneeksi ympyrää.





Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki (3. laajennettu painos)
ntamo (2015)
ensimmäisen painoksen julkaisi Kirjayhtymä vuonna 1965




Otsikossa mainittu "luja lukukokemus" on lainaus Kalevi Seilosen Demariin vuonna 1965 kirjoittamasta Aperitiffin kritiikistä.

* Kari Aronpuro siteeraa Derridaa Aperitiffin uusimpaan laitokseen kirjoittamissaan jälkisanoissa 'Aperitiff - avoin kaupunki 1965-2015'

** suomalaisen kirjallisuuden 1960-luvun osalta olen konsultoinut Juri Joensuun teosta Menetelmät, kokeet, koneet : proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa, Poesia 2012. Minun olisi kannattanut tutustua myös Joensuun teokseen Vuoden 1965 mania? : suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi, Poesia 2016, mutta kuulin tästä teoksesta vasta, kun etsin Helmetistä tietoa siitä, minä vuonna ensin mainitsemani Joensuun teos on julkaistu. Vastaisen varalle panen vahvasti mieleeni tämän jälkimmäisenä mainitsemani Joensuun teoksen, sillä on äärimmäisen luultavaa, että sillä on minulle paljon annettavaa

*** mustan sivun tulkinta sähkökatkokseksi ei ole omaa keksintöäni, vaan se on peräisin Leo Lindstenin 31.10.1965 Kansan uutisiin kirjoittamasta kritikiistä

tiistai 26. helmikuuta 2019

Saagaperinne uusiksi - Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Jonotin kirjastosta Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia useamman kuukauden. Tästä kirjasta oli tihkunut kehusanoja sieltä ja täältä ja tuolta, ja pitihän sitä päästä testaamaan mikä oma mielipiteeni Kaldmaan kirjasta olisi. Lukemistani innoitti myös se, että tällä romaanilla saisin kasaan yhden panoksen kovasti henkitoreissaan olevaan Rakas Viro -haasteeseeni.

Olen aiemmin lukenut Kaldmaalta runokokoelman Rakkauden aakkoset, joka on tähän mennessä ainoa runokokoelma, josta en ole kirjottanut blogiini. Syy tähän on yksinkertainen: minulla ei ollut Rakkauden aakkosista mitään sanottavaa.

Islannissa ei ole perhosia sekoittaa islantilaista saagaperinnettä ja kokeellista kirjallisuutta. Lähtökohta on kiinnostava, eikä toteutuskaan ole hassumpi. Koska oma saagojen tuntemukseni rajoittuu Njallin saagaan, jonka senkin luin parikymmentä vuotta sitten en kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka tiukasti Kaldmaan romaani on kiinni saagaperinteessä.

Saagat kertovat usein miehisistä uroteoista ja on hieno veto Kaldmaalta ottaa tätä perinnettä haltuun päästämällä ääneen nainen toisensa jälkeen. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole ja mietin myös, että missä määrin kyse on kulttuurisesta omimisesta. Onko poliittisesti hyväksyttävää, että virolainen kirjailija hyödyntää romaanissaan islantilaisia tarinoita?

Islannissa ei ole perhosia on hiljaisen painokkaasti feministinen romaani, jonka päälinja kuvaa naissukupolvien ketjua. Teoksen kieli on usein runollisen kaunista ja sitä halkovat eläimet, aluskasvillisuus ja yli Islannin käyvä merituuli. Toistoa on paljon. Toistoa ja kertausta, jotka tuovat tekstiin ihan omanlaisensa rytmin, jossa on hyvä kellua. Valtameren tanssiaissyli flirttailee lukijalle ja vetää hänet pyörteisiinsä.

Kaldmaan romaanissa eletään maailmassa, jossa miehen ja vallan välillä on lähes totaalinen yhtäläisyysmerkki. Nainen vertautuu teoksessa luontoon ja villiin, jotka peripatriarkaattinen yhteisö ottaa haltuunsa samaan tapaan kuin se alistaa syrjäseudut hallintaansa rakentamalla sivilisaation merkiksi kirkon. Miehen on kaikki.

Ensin miehet muodostavat kirkolliskokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat kyläkokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat maanjakokokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet alkavat jakaa maata. Keskenään.

Pohjoismaisen mytologian kuvaukseen Kaldmaa hakee vauhtia antiikin mytologiasta marssittamalla näyttämölle Penelopen - tuon kaikkien odottajanaisten esiäidin. Islannissa ei ole perhosia sisältää lisäksi faabelinomaisia osuuksia ja siitä löytyy myös viittauksia Aino Kallaksen Sudenmorsiameen.

Voisi sanoa, että lähes kaikki tässä romaanissa on hyvää, mutta jotakin puuttuu silti tai ehkä pikemminkin niin, että jotakin on liikaa. Lopputulos on levoton ja liian runsas, joka on todella sääli, sillä kokeelliset ratkaisut ovat tässä teoksessa erittäin kiinnostavia ja tuovat Kaldmaan romaaniin paljon kaivattua lisähengitystilaa.

Graafiset ratkaisut tukevat tarinaa, joka jakautuu kahdeksi yhtyäkseen myöhemmin uudestaan. Lasten huudahdukset ja kysymykset katkovat heille kerrottua. Teksti järjestyy ympyröiksi, jotka voi nähdä viittauksena lineaarisen ajan sijasta feminiinisenä pidettyyn sykliseen aikaan.  Uusi kohtaa vanhan, muokkaa sitä ja ottaa omakseen.

Teoksen rytmi on parhaimmillaan vahva. Sen juuret kasvavat menneisyydestä ja antavat vaiennetuille naisille äänen. Islannissa ei ole perhosia on modernia saagojen uudelleenkirjoitusta, jossa suurten sankareiden paikan ottaa naisten yksityinen ja niin kovin usein unohdettu historia.



Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
347 sivua
Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus (2017)



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Hyvä nuuhku piti paikkansa - Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku.

Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä.

Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä.

Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välille. Jokainen heistä sanoo sanottavansa yksinään, sanoo sanansa julki miettimättä, mihin ne putoavat vai jäävätkö kenties ilmaan pyörimään. Kyse ei ole vuoropuhelusta sen varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin niin, että jokainen puhuu vuorollaan, eikä se mitä sanotaan liity välttämättä siihen, mitä toinen on sanonut aiemmin.

Miten Margot, Boris ja Lulu ovat asunnossa, jossa he asuvat? Ovatko he yhdessä, vierekkäin, päällekkäin? Alussa on joka tapauksessa vettä ja paljosta vedestä tulee meri, märkä tai kuviteltu. Vanhemmaksi tuleminen on haurasta ja kun lapsi on ihan pieni, on myös äiti ja isä pikkuruisia. Siitä se lähtee ja kohtaa unettomuuden. Tarkemmin määrittelemättömästä suunnasta kuuluvat Lulun sanat:

Sitten kun minä kasvan isoksi
ja te kasvatte pieniksi

minä menen tuuliajolle.

Kasvamista tapahtuu eri suuntiin. Juuttumista myös. Ja menettämistä. Äiti joutuu luopumaan omasta tilastaan, koska hän on aina käytettävissä. Miten siihen tottuu? Muuttuneeseen olosuhteeseen, jossa se toinen ei aina oikein osaa, vaikka yrittää kyllä. Ja miten siitä seuraa se, että tunteet kerääntyvät sisälle kehoon, eivätkä osaa ulos.

Miten lapsi (lapsi yleensä, sinä ja minä lapsena, lapseus kokonaisuutena) on ensin uimari ja vasta myöhemmin nousee jaloilleen edetäkseen kävelemällä. Miten "sama meri kaikissa meissä" (kiitos Jaan), miten aikuisissa sama meri jo vähän kuivunut ja joskus levoton, joskus taas hiiskumaton.

Ja miten sen iskeytyminen tajuntaan, että vanhempana on lapsensa lapsuus.

Että kaikki se miten paperinmakuinen
minäkin voin olla, on paperia sinun suussasi ja mikä
muisto siitäkin syntyy. Olla jonkun lapsuus, vaikka on
sateeseen unohtunut ämpäri, vaikka on matala tukka ja
sattumanvarainen mielipide. 

Miten lapsen lapsuus rakentuu äidin ja isän menneisyyden päälle. Miten sitä on välissä ja kiitorata lapselle kohti tulevaisuutta. Miten itseäkin oman pinnan liukkaus kauhistuttaa. Miten siivet, joissa oman äidin puhaltamaa, kivun pois vievää taikaa ovat kuhmuraiset. Miten ne lepattavat ja ovat aina vähän rikki.

Puhuuko lapsi vai puhuuko aikuinen ja jos aikuinen niin kuka? Vai puhuuko sittenkin aikuisen sisällä oleva lapsi, lapsen kerrokset, oman lapsen äidistään esiin nostamat muistot.

Nyt, tai ehkä vasta nyt minä näen sinut
hämärässä, kyykistyneenä sänkyni vieressä, epämukavassa
asennossa yrität hivuttaa tyynyn alle hammaskeijun tuomaa
kolikkoa niin etten herää.

Luhtavaaran kieli on kylpy, sen vaahdon arvaamattomuus hyväilee kehoani joka puolelta. Se viipyy kainaloissa ja pärisyttää vatsaa ja puhaltaa lounatuulen napaan. Se hyväilee silloinkin, kun se ei tee niin. Joskus erityisesti juuri silloin. Tämän kokoelman sanoissa on valtavasti lämmintä hymyä (sinä hävisit Mona Lisa), joka voi äkkiä vaihtaa tunnetilaa.

Niinkuin sinusta Luhtavaaran sanoista roikkuu valoa.



Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
96 sivua
Teos (2019)

lauantai 23. helmikuuta 2019

Aktiivimalli ym & co GmbH Ltd. - Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Jos sattuisi käymään niin, että minun olisi loppuelämäni ajan luettava pelkästään Harry Salmenniemen novelleja, en tuntisi suurtakaan kutsumusta kapinoida kohtaloani vastaan.

Salmenniemen novellikokoelma Uraanilamppu ja muita novelleja oli vuoden 2017 ehdottomasti kiinnostavimpia tuttavuuksia. Edellisen lauseen voin todistaa toteamalla, että moni kyseisen kokoelman novelleista on edelleen kirkkaasti mielessäni. Edellisen lauseen merkittävyyden voin todistaa toteamalla, että usein tilanne ei ole tämä, vaan novellit katoavat mielestä ja maastoutuvat osaksi muuta luettua kuin mitkäkin camouflage-oliot parhaimmillaan.

Pari faktaa: Uraanilampun ulkoasu oli oranssi. Delfiinimeditaation ulkoasu on vaaleansininen, hieman turkoosiin vivahtava - vaikutelma on riippuvainen individuaalin värienhahmotuskyvystä.
Faktat päättyvät paitsi että en malta olla vielä kysymyttä: mikä väri seuraavaksi?

Delfiinimeditaatio ja muita novelleja sisältää 16 novellia. Se on aika paljon, kun kirjassa on 218 sivua. Se ei ole liikaa tai liian vähän, vaan just jetsulleen.

Syistä, joita en tiedä ja vaikka tietäisinkin en tunnustaisi, tunnen suunnatonta kiusausta järjestää nämä novellit eri otsakkeiden alle. Kirjoitan "eksistentiaalinen hyhmä" ja tulen tulokseen (miksi muuten tulokseen aina tullaan, mutta ei koskaan mennä?), että järjestämisajatus ei sittenkään ole paras mahdollinen tapa lähestyä näitä novelleja. Tässä kohtaa voisin käyttää deleteä, mutta en nyt kummiskaan käytä, vaan kirjoitan muutaman sanan lisää siirtääkseni vielä hetken sitä hetkeä, jolloin esitän pääseväni asiaan.

Salmenniemen novelleista kirjoittaessani (siis juuri nyt tällä hetkellä) tunnen (sisäisesti), miten hehkutusripuli aka kehuripuli tekee tuloaan ja on aivan liian myöhäistä torjua sitä maitohappobakteereilla, joita kaiken lisäksi pitäisi lähteä ostamaan apteekista, joka on kiinni.

Okei.

Sanon sen nyt niin pääsen sen sanomisesta: Delfiinimeditaatio sähköistää. Se saa tuntemaan, että ei olekaan maailmassa ihan yksin, kun on tällaisia novelleja, joiden kanssa yhdessä voi nauraa sisäistä voimanaurua. En voisi vaatia enempää, en kehtaisi, en tohtisi, eikä siihen ole tarvetta. Nämä novellit ovat kultaa, jonka edessä ei ole kissaa.

Osansa Delfiinimeditaation novelleissa saa yksi jos toinenkin, kuten myös muutama ikonisin suomalainen brändi, instituutio tai kansalle pyhä asia, joille ei tässä kokoelmassa sen enempää kunnian kana kuin kukkokaan lauleskele. Sanatraileri:

Marimekon kuosit näyttävät oksennetulta kärpässieneltä. [...] Koffin olut on laimennettua kusta, Upcider sokeroitua pissaa, Lapin Kulta hirviöiden kuolaa, Karhu kammottava rikos ihmisyyttä vastaan. [...] Opetusministeriö nuolee demarien perseitä, puolustusministeriössä taas ei malteta olla nielemättä jokaisen paikalle osuvan kokoomuslaisen mällejä. [...] Keihäänheitto on aina ollut älykääpiöiden pullistelua, jääkiekko sitä, että tukeudutaan mailaan, kun piruetit eivät onnistu.

Salmenniemi ei liimaa politiikkaa kasaan, vaan antaa sen rikkinäisyyden näkyä. Naisministeristä kertovassa novellissa Päätöksiä paljastuu, miten turhuuden turhuus on kaikki tää ja miten siitä huolimatta, että ministerin työssä järkevien päätösten tekeminen on mahdottomuus on työ aina etusijalla, eikä sen asemaa heilauta sellaiset pikkujutut kuin ministerin itsemurhan tehneen veljen hautajaiset.

Kokoelman novelleja yhdistää ihmiselon ihanuus ja kurjuus, joista jälkimmäinen on usein leikkisällä fontilla mentaalisesti boldattu. Määrällisesti laajimman kokonaisuuden Delfiinimeditaatiossa muodostavat tapauskertomukset, jotka on jaettu kahteen eri novelliin (Galleria: hohde, Galleria: veri). Ne kertovat erinäisistä mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä, joiden puheita psykiatri itsekseen kommentoi tavalla, jonka useimmiten ei soisi tulevan hänen asiakkaidensa tietoon. Miettisin vielä vähän ennen kuin tilaisin hänelle vastaanottoaikaa.

Delfiinimeditaatiossa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan (rip) peruskiviä tönitään monesta suunnasta. Näistä ilkikurisin löytyy novellista Presidenttejä, johon pohjautuen esitän seuraavan arvoituksen: Kun suomalaiset presidentit asetaan kakkapillujärjestykseen yksi heistä saa ihan oman asteikkonsa eli kusimulkun. Miksi?

Uraanilampussa Salmenniemi mm. uudelleenkirjoitti Juhani Ahon novellin ja teki muita hauskoja lainauksellisia tekoja. Tästä johtuen olen Delfiinimeditaatiota lukiessani jatkuvasti varuillani ja pelkään meneväni halpaan tai metsään, mutta tämä ei luojan kiitos sentään estä nautintoani. Kun novellin Mies ei vastaa kohdalla keksin ihan itse (wau! hyvä minä!), mihin elokuvaan siinä viitataan tunnen erityistä riemua. Vihjeeksi Salmenniemi tarjoaa muutaman kuvan kyseisestä elokuvasta. Samalla mietin, miksi tämäntyyppisen aktiivimallin käyttö ei ole yleisempää kirjallisuudessa.

Yksi jännä erityispiirre Salmenniemen novelleissa on se, että hän johtaa minua sukupuoliharhaan ja tekee sen erityisen onnistuneesti paljastamalla samalla, että omaan osin tiedostamattomasti näkemyksiä, jotka liitän tiettyyn sukupuoleen ja tietystä sukupuolesta kertomisen tapaan ja yksityiskohtiin. Tässä suhteessa erityisen avaava on novelli Vaikeus kieltäytyä croissantista, jonka päähenkilön sukupuolesta tein novellia lukiessani parahultaisen vääriä johtopäätöksiä.

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on kolme sokrua jäljellä. Ne ovat Reservatio mentalisDelfiinimeditaatio ja Ihminen on onnellinen eläin. Kirjoitan niistä seuraavaksi, mutta en siinä järjestyksessä kuin ne edellä mainitsin.

Delfiinimeditaatio on delfinaarisin kannanotto pakolais- ja seksuaalipolitiikkaan, johon kuuna kullan valkeana olen törmännyt. Ai juma. Just sellainen novelliherkku, jonka voi tiivistää sanoihin "en kestä" tai "ai juma." Valitsin tällä kertaa jälkimmäisen.

Reservatio mentalis on tarina oravanpyörän sisäistämisestä niin lopullisesti, että kävytkin ovat hukassa. Se osoittaa, että valtaapitävien ei tarvitse kysyä ken on maassa kaunehin, koska he itse ovat ainoa ja ilmiselvä vastaus. Reservatio mentalis on vakava, viileä ja vahva (noilla adjektiiveilla yritin saada tähän tekstiin Jorma Uotinen -viban) vetäisy yhteiskunnallisen epätasa-arvon poliittisesta tuottamisesta.

Enpä näemmä ole paljoa sitaatteja ottanut tähän tekstiin mukaan, joten otanpa nyt sellaisen novellista Ihminen on onnellinen eläin. Sitä ennen kumminkin kerron, että jäin miettimään, mitä tapahtuis jos Rafael Donnerin herkkä eläin -ihminen ja Salmenniemen onnellinen eläin -ihminen kohtais. Kuin eläimellinen meno siis syntyis?

Mut siis se sitaatti:

Millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista? Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin? Entä kuinka montaa meistä todella koskettaa, kenen kanssa joku kamarineito pääsee tai joutuu naimisiin? Onko jokun mielestä yhä mielenkiintoista seurata, miten seurapiirinainen tuhoutuu omaan elämänvalheeseensa? Kuinka moni edes uskoo käsitteeseen elämänvalhe?

Piti ottaa vähän pitempi sitaatti, jotta pääsen kertomaan, että uskon käsitteeseen elämänvalhe. Itse asiassa se on yksi kiinnostavimpia ja identiteettiäni eniten kasassa pitäviä käsitteitä, kun otetaan huomioon että identiteetti noin enimmäkseen - mun kohdalla ainakin - on pieninä palasina maailmalla. Sä muuten saat kans vastata tohon kyssäriin, jos haluat. Sitä varten blogissa on kommentit-osio.

Ihminen on onnellinen eläin oli ruokaisa kokemus. Sitä lukiessani olin sekä pistaasipähkinöinä että ilmepuolella Hangon keksi. Se kertoo miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään ja jos tapahtuu, se on virhe. Karmea virhe, jota merkitsevä punainen isokokoinen v:n muotoinen ilmenemä loistaa helakammin kuin ylikypsymisvaurioituneet puolukat. 

Arvaa mitä.

Mulla olis muutama tosi kiinnostava juttu novellista Ihminen on onnellinen eläin. Mut arvaa mitä. Mietin viikon ja päätin, etten kerrokaan niitä. En nyt tarkoita harrastaa mitään lälläslää-meininkiä kuhan jätän vaan kertomatta. Sanon sit vaan en kestä, koska tuol aiemmn sanoin ai juma. Tälleen vältän toistoa aika näppärästi.

Ja nyt lopuks
- onks pakko?
- on!
alan esittää asiallista. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kuumaa jäätä ja jäätävää tulta. Ne kahmaisevat syliinsä isoja lohkareita siitä, missä yhteiskunnallisesti olemme menossa. Niissä on myös paljon naurua erilaisilla kierteillä - esim. fusillimaisilla täysjyvällä ja ilman -  ja se tuntuu vapauttavalta jos toki myös kauhistuttaa, koska se on sidoksissa siihen, miten monet asiat ympärillämme ovat huonolla tolalla.

Näiden novellien lukeminen tuntuu hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Hyvemmältä kuin hyvältä!



Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
218 sivua
Siltala (2019)

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Katriina Huttunen: Surun istukka

Ajattelin ensin, että tätä kirjaa en lue. Liian ahdistavaa ja tuskallista, en pysty. Tämän jälkeen ajattelin, miten lapsellista ja omahyväistä on sanoa, että Surun istukka on minulle liian ahdistavaa luettavaa. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun kirja kertoo Katriina Huttusen tyttären itsemurhasta ja hänen elämästään tämän tragedian jälkeen.

Ihan nyt sellainen "pikkujuttu", että sinä ja minä voimme valita, luemmeko tämän kirjan. Katriina Huttusella sen sijaan ei ole valinnan mahdollisuutta. On vain loputon suru, joka ei hellitä. On ennen ystäviksi luullut ihmiset, jotka Huttusen tyttären kuoleman jälkeenkin ovat enemmän kiinnostuneita omista asioistaan kuin Huttusen hyvinvoinnista.

Jollakin tapaa koin velvollisuudekseni lukea Surun istukan. Edellinen lause on hullusti sanottu, mutta tarkoitan sitä, että lukemalla tämän kirjan ja kirjoittamalla siitä haluan ottaa osaa Huttusen suruun ja ilmaista myötätuntoni.

Kirjoitan nyt kirjasta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa. Kaikki mitä tästä kirjasta voin sanoa on turhaa. Suurimman osan ajasta tätä kirjaa lukiessani halusin halata kirjailijaa. Osoittaa edes jotenkin, että en käänny pois hänen surustaan. Ihmisten puistattava kylmyys Huttusen kokemuksia ja tilannetta kohtaan on vastenmielistä ja saa kysymään, eikö itsekkyydellä ole enää mitään rajaa? Vastaus on ilmeinen: Ei ole.

Kauheinta mitä voisin tehdä olisi kirjoittaa teksti, jolla pyrkisin vetoamaan lukijoiden tunteisiin. Kirjoittaa näennäisesti kaunis ja koskettava bloggaus, jonka voi lukea ja luettuaan unohtaa ja jatkaa niitä arkisia puuhia, joita ennen tekstin lukemista oli tekemässä. Jatkaa, koska voi niin tehdä.

Surun istukan lukeminen pelottaa epämääräisellä tavalla. Ennen sen lukemista mietin, että ei ole väliä sillä, minkälainen tämä kirja on. On väliä vain sillä, että se on kirjoitettu. Jollakin tapaa koin niinkin, että tässä kirjassa Huttusen tytär elää edelleen ja että tämä kirja estää hänen unohtumisensa ulkopuolisten silmissä.

Huttusen teos on armoton ennen muuta häntä itseään kohtaan. Suru ja syyllisyys kietoutuvat toisiinsa loputtomin säikein. Kirjaa lukiessa haluaisin sanoa hänelle, että se, mitä tapahtui, ei ole hänen syynsä. En usko hetkeäkään, että tyttären teko oli millään tavalla Huttusen syytä.

Surun istukan sivuille heijastuu kuva kirjailijasta itsestään, joka on matkalla Hietaniemen hautausmaan kolumbaarioon. Matkalla sytyttämään kynttilöitä tyttärensä hautapaikalle. Metaforisena kuvana mieleen tulee Sisyfos ja hänen kivenjärkäleensä. Kerta toisensa jälkeen, uudestaan uudestaan uudestaan.

Huttunen ei lähde teoksessaan avaamaan niitä syitä, jotka johtivat hänen tyttärensä itsemurhaan, vaan antaa hienotunteisesti tyttären pitää syyt itsellään. Sen sijaan hän kritisoi - ja erittäin oikeutetusti - terveydenhuolto- ja apteekkihenkilökuntaa, jotka tekivät tyttären teon mahdolliseksi. Ne, joiden olisi pitänyt pelastaa ja auttaa toimivat juuri päinvastaisesti. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostu ottamaan vastuuta tapahtuneesta. Tunnen voimatonta vihaa. Miten näin voi käydä? Maassa, joka tilastojen mukaan on maailman onnellisimpia.  Tuntuu, että "hyvinvointi" on vain sana, jota käytetään peittämään mätää pursuavia paiseita.

On ihmeellinen yhteensattuma, että surunsa keskellä Huttunen suomentaa Naja Marie Aidtin kirjaa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, joka niinikään kertoo tekijänsä lapsen itsemurhasta. Aidtin hienon teoksen lähestymistapa on fragmentaarinen, kun taas Huttunen kertoo surustaan sen omaa logiikkaa seuraten. Kumpikin näistä romaaneista menee syvälle lukijaan.

Istukan kautta vatsassa oleva vauva saa ravintoa. Surun istukan kautta Huttunen on yhteydessä tyttäreensä ja suru ruokkii häntä. Usein lukiessani kohotan katseeni katsoakseni ikkunasta ulos, mutta näen vain sumua.

En osaa sanoa oikein mitään. Hiljaisuus kertoo enemmän kuin sanat.

Kiitos tästä kirjasta Katriina Huttunen.



Katriina Huttunen: Surun istukka
(ennakkokappale), 319 sivua
S&S (2019)


S&S:lle kiitos ennakkokappaleesta


maanantai 18. helmikuuta 2019

Leskenlehtiuutisia ja Jumalan universaali kaukosäädin - Teemu Helle: Kahden kaupungin runot

Mitä yhteistä on Rodoksella ja Riihimäellä? Kummassakin on rrrr ei ole oikea vastaus, vaikka pitääkin paikkansa. Tässä haetaan nyt muuta ja se muu, melkein ammuu, on se, että kumpikin näistä kaupungeista löytyy Teemu Helteen runokokoelmasta Kahden kaupungin runot.

Ja sinulle, joka olet matkaopas, varoituksen sana. Ota huomioon, että sinua kuuntelevien turistien joukossa saattaa olla runoilija, joka ikuistaa sinut ja ulkoa opetellut puheesi osaksi runojaan niin että nähtävyyspuheesi jatkuu paikoissa, joista et voi tietää.

Kahden kaupungin runot on hyvä astinlauta runouden maailmaan. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä runot ovat tolkun runoja, mutta jään epäröimään tolkku-sanaan liittyviä sivumerkityksiä. Joka tapauksessa Helteen runot ovat helposti vastaan otettavia, mikä ei tarkoita, etteikö niistä löytyisi myös al denteä.

Ennen kuin sanon yhtään enempää haluan esitellä rouva Lahtisen, jonka vankka varjo heittyy Kahden kaupungin runojen päälle, vaikka hänen esiintymisensä tässä kokoelmassa jää vain pariin runoon. Sekin on mainittava, että olen varma, että rouva Lahtisella on suonikohjuja, vaikka sitä ei suoraan kerrotakaan. Mutta rouva Lahtinen siis menee kevään kanssa naimisiin ja on varustautunut erinäisiin kohtaamisiin kantamalla laukussaan "romanttista tiiliskiviromaania", joka tarpeen tullen käy lyömäaseesta.  Nerokasta ja pakko tunnustaa, että tämä paksujen romaanien käyttökelpoinen puoli on minulla jäänyt varsin vähälle huomiolle.

Kahden kaupungin runoissa Isä meidän -rukous kirjoitetaan uusiksi. Ideana tämä ei ole tuoreimmasta päästä, mutta toteutus on siitä huolimatta varsin herkullinen.

Ja anna meille meidän kuolemamme anteeksi
Candy Crush Soda Sagassa,
niin kuin mekin elämän annamme niille, jotka liian monta kertaa
ovat Candy Crush Soda Sagassa kuolleet
Näistä runoista löytyy aurinkolomamatkaajille tuttua kuvastoa, jonka tuttuuden Helle vieraannuttaa paljastaakseen sen ytimen
Päivät kalpeita katuja vieri vieressä
auringon arkkitehtuuria, fasadeja
vähissä vaatteissa fasaaneja
Rannalla tiheästi rinnakkain aurinkoa ottavat ihmiset vertautuvat katuihin ja ihosta, jota aurinko polttaa tulee julkisivun kaltainen, (uros)fasaanin koristeellisuutta muistuttava pinta. Skannaavalta mieskatseeltakaan ei vältytä, sillä "hiekkapedillä ruotsalaiset ellit häviävät Taurus-vuorille / satanolla!" Kuin vastapainoksi edelliselle paljastetaan toisaalla totuus suomalaisesta maskuliinisuusuhosta ottamalla vauhtia Tuntemattomasta sotilaasta

kaks yhtä vastaan kovat jäbät pärjää
vitun varmasti, sillä suomalainen mies
vastaa kymmentä puutarhatonttua
ja kännissä yhtätoista

Kahden kaupungin runot sisältävät tarkkoja ja riemukkaita oivalluksia, joissa totuttu ja tavallinen saa uuden muodon joko kielellisen leikin tai muun tarkastelun kautta. Ovisilmä iskee silmää, sairaalan lähistöllä olevan suojatien valkoiset viivat merkkaavat arkunkansia, leskenlehdistä luetaan uutisia ja Jumalan työsuhde-etuihin kuuluu universaali kaukosäädin.

Viihdyin Helteen runojen seurassa mainiosti. Osasyynä tähän oli varmasti se, että tämä kokoelma synnyttää tunteen hallinnasta ja juurtumisesta. Nämä runot istuvat minua vastapäätä ja me keskustelemme ja on hetkiä, jolloin tasa-arvo toteutuu.




Teemu Helle: Kahden kaupungin runot
72 sivua
Robustos (2018)



Runokokoelma saatu runoilijalta itseltään. Kiitos!

lauantai 16. helmikuuta 2019

Boring, boring, boring - Tara Westover: Educated (Opintiellä)

On täysin Sivumennen-podcastin syytä, että tulin ostaneeksi ja lukeneeksi Tara Westoverin muistelmateoksen Educated (suom. Opintiellä). Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen nimittäin puhuivat tästä kirjasta erittäin kiinnostavasti.

Kuten varmaan huomasit kirjoitin edellä "syytä" sen sijaan että olisin kirjoittanut "ansiota." Siitä voi päätellä. Jotain.

Ei ole liioiteltua väittää, että Westoverin teos oli aika paha pettymys. Teos alkoi mielenkiintoisesti, mutta jumittui kuvaamaan Westoverin lapsuustapahtumia, joiden karmeus olisi kyllä tullut vähemmälläkin selväksi.

Tara Westover varttui Idahon sydänmailla ääriuskonnollisessa perheessä, joka käytännössä tarkoitti sitä, että koko ulkopuolisen maailman tulkittiin olevan salaliitossa heitä vastaan. Tästä johtuen lasten ei haluttu käyvän koulua ja sairaudet ja vammat hoidettiin yrteillä. Perheen ylin auktoriteetti oli Westoverin psyykkisesti epävakaa ja väkivaltainen isä, jonka luonteenpiirteet siirtyivät myös erityisesti yhdelle Westoverin veljistä.

Westover kuvaa, miten isä varustaa perhettään katastrofin varalle ja omaksuu elämänohjeensa äärimmäisen tiukasta raamatuntulkinnasta. Sukupuoliroolit ovat tiukat, eikä niitä sovi kyseenalaistaa. Naisen tehtävä on palvella miestä ja pukeutua peittävästi muiden ihmisten katseilta.

Jos Educated olisi fiktiota sitä olisi helppo syyttää epäuskottavuudesta. Sen sijaan on mahdotonta kyseenalaistaa sitä väkivallan määrää, jota Westover isänsä ja veljensä taholta koki, koska kyse on hänen omasta elämästään. Sanonta "vähemmän on enemmän" pitää kuitenkin Educatedin kohdalla paikkaansa ihan harvinaisen hyvin. Kun Westover kuvaa, miten huonosti isä ja veli häntä kohtelevat kerta toisensa jälkeen huomaan kauhukseni pääni päälle muodostuvan puhekuplan, jossa lukee boring boring boring. Edellisestä päättelen, että taidan olla aika huono ihminen.

Kirjassa onnettomuuksia tai "onnettomuuksia" tapahtuu runsaassa määrin paitsi Westoverille itselleen myös muille perheenjäsenille. Normaali ihminen olisi vastaavissa olosuhteissa kuollut jo moneen kertaan, mutta Westovereilla on yliluonnollinen ja ihmisfysiikan lait ylittävä selviytymiskyky, joka pitää heidät hengissä kerta toisensa jälkeen.

Somessa olen törmännyt useihin mainintoihin siitä, miten hyvä Westoverin kirja on. Mieleni tekee kysyä, että tekeekö kyseisten lukijoiden mielestä kirjasta hyvän se, että lukija pääsee tirkistelemään toisen ihmisen kurjuuteen ja todistamaan, miten Westover pahoinpidellään yhä uudestaan? Edelliseen kysymyksen harva halunnee vastata myöntävästi. Sen sijaan voi todeta vaikka, että Educated on huima selviytymistarina, jota se tietysti onkin.

Westover kiinnittää korostuneesti huomiota siihen, että hän on pyrkinyt kertomaan tapahtumat niin todenmukaisesti kuin on mahdollista. Paikoin hän kuitenkin joutuu toteamaan, että joku/jotkut hänen sisaruksistaan muistavat asiat toisin. Hämmästystä herättää myös se, että kirjaan on otettu lainauksia Westoverin läheisiltä, mutta niitä ei kuitenkaan ole esitetty sanatarkkoina lainauksina, vaan ne on esitetty parafraasien kautta. Miksi näin on tehty jää arvoitukseksi, mutta minulle tulee väkisinkin mieleen, että "lainauksia" on muokattu niin, että tukevat paremmin Westoverin tarinaa. Ehkä asialla ei ole merkitystä, mutta se herättää joka tapauksessa kummastusta, kun toisaalla teoksessa Westover nimenomaan korostaa, että hän on pyrkinyt niin suureen totuudellisuuteen kuin mahdollista.

Perheoloista ja kasvutaustastaan johtuen Westover oli täysin tietämätön maailmanmenosta. Kun hän onnistuu saamaan opiskelupaikan käy ilmi, että hän ei ole kuullut koskaan esim. holokaustista. Educated osoittaakin, että lapsen näkemys maailmasta ja sen ilmiöistä muovautuu niin hyvässä kuin pahassakin hänen elinympäristönsä kautta. Samasta asiasta kertoo mielenkiintoisesti myös esimerkiksi Emma Donoghuen romaani Huone (The Room).

Sivumennen-podcastissa mainittiin, miten Westover koki itsensä yliopistossa usein eräänlaiseksi kuokkavieraaksi ikään kuin hänellä ei olisi ollut oikeutta opiskella kyseisessä oppilaitoksessa. Tässä kohdin Tapanainen ja Laitinen kertoivat myös omista vastaavanlaisista kokemuksistaan ja kuunnellessani podcastia lisäsin tähän samaan "pankkiin" omat tuntoni. Minullakin oli yliopistossa usein tunne, että olin huijari, joka ennen pitkää jäisi kiinni. Vahva vahtimestari tulisi ja heittäisi minut pihalle. Oli vaikea uskoa, että minulla todellakin oli pääsykokeiden kautta hankittu oikeus opiskelupaikkaani puhumattakaan siitä, että olisin oikeasti ollut saamieni arvosanojen väärti.

Educatedilta odotin erityisesti jaksoa, jossa kuvataan Westoverin opintoja ja hänen taisteluaan omien riittämättömyyden tunteiden kanssa. Kun kirjassa vihdoin päästiin tähän vaiheeseen olin valitettavasti jo niin kaikkien Westoverin kuvaamien väkivallan tekojen kyllästämä, että opiskelua kuvaava jakso ei enää herättänyt suurempaa mielenkiintoa.

Luulen, että Educated on kirja, joka on tärkeä ennen kaikkea Westoverin itsensä kannalta. Sitä on useammassakin yhteydessä verrattu Jeanette Wintersonin muistelmateokseen Why be happy when you could be normal, josta itse bloggasin kesällä 2017. Vaikka sinänsä ymmärränkin näiden kahden teoksen vertaamisen toisiinsa en ole valmis puhumaan niistä edes samassa kappaleessa.



Tara Westover: Educated (suom. Opintiellä)
384 sivua
Windmill Books (2018)

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kieli humalassa ja muuta jännää - Laura Laakso: Mrs. Milkyway

- Luet sä usein kirjoja, jotka edustaa lentokoneromaanin genreä?
- Häh?
- En minäkään, mutta nyt luin ja voi ihmislaji, teidän kannattais tehdä samoin

Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi. 

Edellä oleva varoitus lukijan on hyvä pitää mielessään, sillä Laura Laakson esikoisromaani Mrs. Milkyway ei ole sitä miltä se ensin näyttää tai tuntuu.

Kun varoitus on nyt esitetty on tervetulotoivotuksen vuoro.
Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes.

Kuulostaako levottomalta? Tai kummalliselta? Maltahan hetki.

Mrs. Milkyway kertoo vähän yli viisikymppisestä luovan kirjoittamisterapian ja psykonaalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen uranuurtajanaisesta. Hänen tehtävänään on ottaa selkoa kadonneen lentokoneen matkustajasta, joka oli ollut aiemmin hänen kirjoituskurssillaan.

Edellisessä kappaleessa kerrottu on lentokoneen runko, eikä sen perusteella voi tehdä tulkintoja koneen istuimista tai tarjoilusta. Lentokapteenin iästä nyt puhumattakaan.

Mrs. Milkyway on kokeellista kirjallisuutta, jossa paikoin olen aistivinani henkäyksiä Paul Austerin New York -trilogiasta. Se on villi ja ihastuttavan sopeutumaton romaani, joka ei avaa itseään kiltisti lukijan tarkastelulle. Se haastaa ja härnää ja juuri siitä syntyy sen viehtymys.

Päätarinan rinnalla kulkee kirjoituskurssilla olleen naisen kirjoittama tarina sekä kertomus tytöstä nimeltä Pan. Siitä, miten nämä tarinat liittyvät tai eivät liity toisiinsa tarjotaan vihjeitä enemmän ja vähemmän hienovaraisesti pitkin matkaa. Itse tunsin suurta riemua, kun olettamukseni saivat vahvistuksia ilman että Laakso olisi tarjoillut niin sanottua lopullista totuutta. On taitolaji uskaltaa jättää niin paljon ilmaan roikkumaan kuin tässä romaanissa tapahtuu ja tehdä se niin, että itse romaani ei siitä kärsi.

Mrs. Milkyway on postmoderni ja psykoanalyyttinen teos, jos sitä niin haluaa lukea. Muitakin vaihtoehtoja toki on.

Keskeisessä sijalla Laakson romaanissa on kirjoittaminen. Kertoja kommentoi matkustajanaisen käsikirjoitusta ja nostaa esiin kirjoittamiseen liittyviä ongelmia. Omaa kirjoittamistaan hän pakenee muiden teksteihin ja esittää kirjoittamattomuudelleen tekosyitä. Samalla Mrs. Milkyway romaanina flirttailee lukiijan ja tämän tulkintayritysten kanssa.

En sitä paitsi mitenkään voinut ottaa riskiä siitä, että joutuisin naurunalaiseksi, että olisin paitsi naurettava kyvytön guru myös abstinenssini menettänyt ammattilainen, jonka vähäpätöisiä aivoituksia, piiloviestejä ja häpeällisiä rivinvälejä fiksut lukijat tonkisivat ja tekisivät niistä johtopäätöksiä.

Tongittavaa Mrs. Milkywayssä todellakin riittää. Niin kutkuttavaa kuin Laakson romaanin tulkinta olisikin vaarana on, että tulkitsemalla tulisin Mrs Milkywayn avaamisen sijasta sulkeneeksi sen. Tämä tulkinnallinen ongelma pitää tietysti jossain määrin paikkansa kaikkien teosten kohdalla, mutta erityisesti kokeellisempien tekstien kohdalla vaarana on, että tulkinta lyö liiaksi lukkoon ja  kaventaa teoksen potentiaalisia merkityshorisontteja.

Mrs. Milkyway on ehdottomasti enemmän kuin tulkintansa. Se on parhaimmillaan mahdollisuuksien kenttänä, jolla seisoskelevia pelaajia lukija voi siirrellä ja luoda erilaisia pelitaktiikoita.

Laakson teksti on lennokasta ja paikoin tajunnanvirtaista. Mukana on runsaasti intertekstuaalisia elementtejä ja erityisesti Virginia Woolfin romaani Mrs. Dalloway on Mrs. Milkywayssä keskeisessä roolissa. Tässä teoksessa käsikirjoitukset metelöivät ja teoksen loppupuolelta löytyy myös jakso, jossa kieli on huomattavan humalassa.

Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että Laakson romaani on surrealismia, mutta se on kyllä sur realisme - realisimin yläpuolella. Mitä tämä tarkoittaa on väärä kysymys Mrs. Milkywayn kohdalla ja kertoo jo itsessään halusta alistaa tämä teos preparaatiksi mikroskooppitutkimusta varten.

Laakson romaani on parhaimmillaan, kun sen ottaa vastaan sellaisena kuin se on yrittämättä pakottaa sitä suuntaan tai toiseen. Antamalla sen vaeltaa alitajunnan liukkaita reittejä ja jättää jälkensä, joiden muoto on osin tuntematon. Mrs. Milkyway on erinomaisen tervetullut ja kokeellisesti kiinnostava teos, jolle toivotan hyvää matkaa läpi pilvien ja avaran taivaan.




Laura Laakso: Mrs. Milkyway
179 sivua
Aviador (2019)

Kiitos kustantajalle kirjasta!


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Tyttö kuin varoituskolmio - Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Jos tämä kirja ei synnytä lukijassaan mitään reaktioita kannattaa olla huolissaan. Siis todella todella huolissaan.

Kuhina Elizabeth Acevedon säeromaanin Runoilija X ympärillä on käynyt kovana ja se on saanut lisävauhtia kirjallisuuspalkinnoista ja -ehdokkuuksista:

New York Times -bestseller
National Book Award - voittaja 2018
The Boston Globe-Horn Book Award - voittaja 2018
Kirkus Prize - ehdokas 2018

Voitot ja ehdokkuudet eivät tietenkään ole ennuste sille, että romaani iskisi juuri minuun. Acevedon kohdalla voidaan kuitenkin todeta heti alkuunsa, että kaikki tämän romaanin saamat kehut ovat enemmän kuin ansaittuja. Runoilija X vie mukanaan kuin kulman takaa yllättäen esiin astunut rakkaus, jonka jälkeen koko elinpiiri nytkähtää uusiksi.

Runoilija X on Tapaus. Se kertoo teini-ikäisestä Xiomarasta, jonka vanhemmat ovat kirjailijan omien vanhempien tapaan muuttaneet Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin. Erityisesti perheen äiti on harras uskovainen ja omien arvojensa mukaisesti hän vaatii myös Xiomaraa ja tämän kaksoisveljeä käyttäytymään. Ankarasta kotikurista, kielloista ja rangaistuksista johtuen Xiomara elää jatkuvasti kodin ja muun maailman välisessä ristiaallokossa, jonka lainehdinta on pahimmillaan tukahduttaa hänet kokonaan.

Acevedon romaani onnistuu olemaan samalla kertaa sekä hyvin yleispätevä, että täysin uniikki. Se kuvaa Xiomaran ponnistelua läpi hänelle asetettujen vaatimusten ja maailman huutojen kohti sitä ihmistä, joka hänen sisimmässään on nupulla. Ystävyyssuhteilla on teoksessa tärkeä merkitys, samoin Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä välisellä sidoksella sekä Xiomaran ensimmäisellä seurustelusuhteella.

Nimi Xiomara tarkoittaa "sitä joka on sotaan valmis" ja kuvaa hyvin Xiomaran luonnetta, sillä hän on ollut kapinallinen ja taistelija syntymästään lähtien ja kuin tulevaa ennakoiden tuli maailmaankin jalat edellä.

Xiomaran vartalo on haaste. Pikkutytöstä tulee ulkoisesti nainen varhain ja niin Xiomara on altis kohde haukkumasanoille ja poikien seksuaalifantasioille.

Minussa lapsenpyöreys asettui D-kupeiksi ja keinuviksi lanteiksi,
ja pojat jotka nimittelivät valaaksi yläkoulussa

pyytävät nyt lähettämään kuvia stringeissä.

Runoilija X pursuaa vastustamatonta energiaa ja lavakarismaa. Se on biitti, joka hyväilee tärykalvoja. Se saa huokailemaan ihastuksesta, että joku osaakin näin tarkkaan ja läheltä ja terävästi kuvata, minkälaista on olla nuori. Muun hyvän lisäksi teoksesta löytyy myös huumoria, kuten vaikkapa tästä Xiomaran ja hänen ystävänsä Caridadin välisestä dialogista.

X: Mä sanon vaan että alkaa tää nunnameno riittää. Ja mitä mä suutelusta, hitto, mä hiipisin pojan kanssa portaiden taakse ja antaisin sen kopeloida.

C: Hyvä Jumala, muija. Mä en kestä sun juttuja.
Lue tästä Ruutin kirjaa. Opit hyveellisyyttä.


Xiomara on usein ympäristölleen liikaa ja samaan aikaan itselleen liian vähän. Liian iso, liian äänekäs, liian teräväkielinen. Jos hän olisi liikennemerkki, hän olisi varoituskolmio, jonka keltainen saa auringon näyttämään kuluneelta ja likaiselta, ja jonka punaiset reunat hehkuvat kuin menkkaveri.

Runoilija X on vastustamaton ja suuri kiitos teoksen rytmin onnistuneesta välittämisestä suomenkielelle kuuluu teoksen kääntäjälle Leena Ojalatvalle.

Erityisen Acevedon teoksesta tekee se tapa, jolla Xiomara löytää runoudesta väylän, jonka avulla purkaa tunteitaan. Runojen kautta hän tulee kuulluksi ja nähdyksi. Tapahtumat kuitenkin kärjistyvät kun äiti pääsee selville tyttärensä runoharrastuksesta.

Runoilija X on natisevan raikas ja tuore. Teini-ikäisen elämää ei tässä kirjassa tarkastella sivusta, vaan suoraan sen keskipisteestä. Tapa, jolla Acevedo kuvaa runouden kasvua Xiomaran elämän tärkeimmäksi asiaksi saa kosteutta nousemaan kyynisimmänkin lukijan silmäkulmiin. Runoilija X menee hyvällä tavalla suoraan tunteisiin.




Acevedo Elizabeth: Runoilija X
368 sivua
The Poet X
Suomentanut Leena Ojalatva
Karisto (2019)







torstai 7. helmikuuta 2019

"Varo sitä pimeää ovea!" - Djuna Barnes: Yömetsä

Varaudu pimeään! Nyt matkataan yöhön, jota kaasulamppu heikosti vielä hetken valaisee.

On romaaneja, joiden vaikutus syntyy juonesta, tarinasta tai henkilöhahmoista. Harvinaisempia sen sijaan ovat romaanit, joissa oleellisinta on tunnelma. Djuna Barnesin klassikkoteos Yömetsä (Nightwood, 1936) kuuluu kuitenkin juuri näihin. Tunnelmana tämä romaani on elänyt mielessäni siitä lähtien, kun sen ensimmäisen kerran luin. Tätä tunnelmaa, joka kantaa rakkauden rautaista pantaa, ovat vuodet sekoittaneet ja kerrostaneet, mutta sen ydin on pysynynyt muuttumattomana. 

Yömetsän alussa on T.S. Eliotin esipuhe, jossa hän kertoo kuvanneensa Barnesin romaania toteamalla, että "se vetoaa lähinnä runojen lukijoihin". Tällä kuvauksella Eliot sanoo tarkoittaneensa, että Yömetsä "on niin hyvä romaani, että vain runouden herkistämät voivat arvostaa sen kaikkia puolia."

Jos Yömetsä olisi kynttilä, sen sydän olisi Robin. Arvoituksellinen, alati karkaava nainen, jolla on hyvin voimakas vaikutus ihmisiin, joita hän tapaa. Robin on luiskahteleva ja suostumaton, hän kylvää rakkauden tuhoa minne meneekin. Hän oh ihmiseksi tullut yö. Robin on

[...] tavoittamaton, kuin puutarhan vanha veistos, josta kuvastuvat sitä koetelleet säät, eikä se siksi ole niinkään ihmiskäden kuin sateen, tuulen ja vuodenaikojen vaihtelun aikaansaannos ja on, ihmishahmostaan huolimatta, tuhon vertauskuva.

Robinin lisäksi tunnelman luomisen kannalta keskeisiä henkilöitä teoksessa ovat Tohtori, joka rakastaa omaa ääntään ja puhuu paljon sekä Nora, jolle Robin on myrkytys veressä.

Yömetsässä on naisia rakastavia naisia ja Tohtori on hänkin persoonaltaan nainen, vaikka on miehen ruumiiseen syntynytkin.  Tämä ei ehkä tunnu kovin radikaalilta nykylukijasta, mutta kannattaa pitää mielessä, että Yömetsän julkaisuvuosi on 1936.

Yömetsä on absintti ja dekadentti. Se on vahvasti suurustettu esteettinen keitos, jossa rakkaus näyttää itsestään myös ne kipua tuottavimmat puolet ja vihjaa, että kaikesta muusta ihminen voi itsensä irrottaa, mutta rakkaus on kuumetauti, johon ei ole parannusta.

Madame, jos syntyisi pelkkä sydän lautasella, se sanoisi "Rakkaus" ja värähtelisi kuin sammakon irtileikattu reisi.

Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää.  Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.

[...]haudo tuskaasi hiljaisuudessa, jos sitä haluat, sama juttu kuin kärpillä - naiset kun maksavat huomattavia hintoja hienoista keltaisista kärpännahoista - mistä ne saavat tämän arvokkaan värinsä? Istumalla koko ikänsä sängyssä ja kusemalla lakanoihinsa, eli omalla tavallaan itkemällä.

Yö on tässä romaanissa se totuus, jolta haluaisi ummistaa silmänsä.

Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.

Yömetsä vie minut takaisin niihin tunnelmiin, joita koin Prahassa nelisen vuotta sitten ja sen vuoksi päätän tämän tekstin lainaamalla vanhaa blogitekstiäni ja ottamalla mukaan myös tuolloin julkaisemani kuvan, joka kuvaa Yömetsän sielunmaisemaa.

[lainaus alkaa]

Kadut ovat kapeita ja kapenevat yhä. Ne johtavat paikkoihin, joihin säädyllinen kulkija ei suostu edes menemään. Menen silti. Kuumottaa.


Absintti valuu alas kurkusta ranskankielisen puheen säestyksellä. Keitä ovat nuo miehet ja naiset, jotka niin kiihkeästi väittelevät jonkun sanan käännöksestä?

Pahan kukkia kasvaa seiniin.

Spleen.

Viini.

Kuolema.

Kapina.

Vihreän valon houkutus.

Yösydän. Katse. Hikiset kainalot ja paljas selkä.

Savukeholkit.

Savuinen jazz.

[lainaus päättyy]



Jos käyt Yömetsään yksin teet sen omalla vastuullasi. Jos et suostu kohtaamaan omaa yötäsi, elämäsi ei riitä tekemättömän tekosi katumiseen. 

Kun luet Yömetsän löydät sen, mitä olet jo pitkään aavistellut. "Varo sitä pimeää ovea." Paluuta ei ole.



Djuna Barnes: Yömetsä
176 sivua
Nightwood (1936)
Suomentanut Lauri Perkki
Kirjayhtymä (1987)



Osallistun tällä kirjalla myös Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen

tiistai 5. helmikuuta 2019

Piikkejä Amerikan lihassa - Nana Kwame Adjei-Brenyah: Friday Black

Nyt on satiiri yhteiskuntakritiikiin palveluksessa tavalla, joka antaa aihettaa kattaa juhlapöytä. Monet näistä novelleista ovat tylyjä, mutta samaan aikaan myötätuntoisia ja ihmisen puolella. Friday Black häiritsee, eikä anna rauhaa. Adjei-Brenyahin tekstit ovat tulitikkuja, jotka pakottavat myös valkoisen ihmisen silmät auki.

Nana Kwame Adjei-Brenyah (s. 1990) on ghanalais-amerikkalainen kirjailija, jonka tekstejä on aiemmin julkaistu useissa lehdissä. Friday Black on hänen esikoisteoksensa, eikä tarvitse omata ennustajanlahjoja todetakseen, että tässä on kirjailija, josta tulemme jatkossa kuulemaan vielä paljon.

Friday Blackin novellit piikittävät amerikkalaista rasismia ja konsumerismia, eivätkä ne tee sitä hellävaraisesti.

Kokoelman ensimmäinen novelli The Finkelstein 5 on niin dynamiittia satiiria, että sitä lukiessani olen jo valmis julistamaan uuden kirjallisen tähden syntyneen. Novellissa kuvataan, miten valkoinen amerikkalaismies käyttää äärimmäisen brutaalilla tavalla "oikeuttaan" itsepuolutukseen viittä mustaa lasta vastaan, joiden hän kokee olevan uhka omalle ja lastensa turvallisuudelle.

Adjei-Brenyah nostaa satiirin kautta esiin myös oikeuskäsittelyn mädännäisyyden sekä sen, miten amerikkalainen vapauskäsite on pelinappula, jonka käyttö on mahdollista vain valkoisille sekä miten mustat rajataan amerikkalaisten ulkopuolelle. Tämä kaikki riittäisi jo sinällään tekemään The Finkelstein 5:stä vahvan novellin, mutta Adjei-Brenyah lisää kierroksia kuvaamalla Emmanuel-nimistä nuorta mustaa miestä, joka pyrkii säätelemään omaa mustuuden astettaan ja tarkastelee sitä janalla yhdestä kymmeneen. Mitä alhaisempi luku on, sitä suuremmat mahdollisuudet hänen on tulla hyväksytyksi valkoisten silmissä.

If he wore a tie, wing-tipped shoes, smiled constantly, used his indoor voice, and kept his hands strapped and calm at his sides, he could get his Blackness as low as 4.0.

Adjei-Brenyah kuvaa, miten ihonväri tekee Emmanuelista joka hetki oletusarvoisesti rikollisen. Mustana hän on jatkuvasti silmätikku ja ostoskeskuksessa vartijat seuraavat häntä ja vaativat nähdäkseen kuittia hänen ostoksistaan. Kaiken kaikkiaan The Finkelstein 5 näyttää karmivalla vakuuttavuudella, miten syntyy tilanne, jossa kosto alkaa näyttää ainoalta mielekkäältä vaihtoehdolta. Adjei Brenyahin kuvaus on niin armotonta, että tämä novelli liittyy oitis siihen vahvaan mustan kirjallisuuden ketjuun, jonka peruspilareita ovat Toni Morrisonin romaanit.

*

Friday Black on jossain määrin epätasainen kokoelma, mutta sen parhaimmat novellit ovat niin taidokkaita, että kokonaisuus on erittäin vahvasti plussan puolella. Lisäksi on otettava huomioon, että omasta valkoisen näkökulmastani en kenties ymmärtänyt kaikkia novellien konteksteja.

Osa novelleista edustaa dystooppisia tulevaisuuskuvia, osassa on maagisrealistisia vaikutteita. Novellissa Era esimerkiksi käsitellään geneettistä muuntelua ja novellissa Lark Street taas ääneen pääsevät abortoidut sikiöt. Novellissa Light Spitter poika elää tappamansa tytön kanssa enkelinä kuolemanjälkeisessä maailmassa.

Novelli Zimmer Land muistuttaa virtuaalimaailmakuvauksessaan George Saundersin novelleista erityisesti kokoelmassa Sotapuiston perikato. Kun tässä novellissa iloisesti uhrataan myös lapset kaupallisuuden alttarilla ei olla kaukana myöskään niistä uutisista, joita viime päivinä on kantautunut Facebookin toimista. *

Through the Flash on kokoelman selvimmin dystooppinen novelli. Siinä eletään tarkemmin määrittelemättömässä tulevaisuudessa, jossa aika on pysähtynyt ja ihmiset ovat tuomittuja elämään samoja tapahtumia yhä uudestaan. Novellin päähenkilö esimerkiksi joutuu isänsä tappamaksi joka aamu uudestaan. Vaikka novellin kuvasto on hurjaa ja osin hyvin väkivaltaista ei tarvitse kuin raaputtaa sen pintaa pannakseen merkille, miten novellissa kuvattu toisto peilaa mustien asemaa Amerikassa.

Novelleissa How to Sell a Jacket as Told by IceKingIn retail sekä kokoelman niminovellissa Friday Black kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa. Näistä ensin mainittu kuvaa niitä tapoja, joilla myyjät kilpailevat keskenään ja manipuloivat kuluttajia tekemään ostopäätöksiä. In Retail puolestaan kuvaa myyntityön monotonisuutta ja siinä novellin päähenkilö tekee kaikkensa, että hänestä ei tulisi Lucya.

In retail, if you don't wanna be a Lucy, you gotta find ways to make the bleak a little better. Lucy was that girl who jumped from the fourth floor last month on her lunch break. She used to be a cashier at Taco Town. Now she's a verb - "I'm gonna Lucy if today doesn't move any faster" - and a noun - "New girl never smiles. Looks like a Lucy.

Adjei-Brenyahin konsumerismikriitiikki huipentuu novellissa Friday Black, joka on kuvaus Black Fridayn ostoshysteriasta, jossa ihmisen ahneus alennuksessa olevia tuotteita kohtaan menee äärimmäisyyksiin ja saa karmeita seurauksia.

Black Fridayn novelleja lukiessani mietin sarkasmin ja dystopian välisiä yhteyksiä ja eroja sekä erityisesti sitä, miten novellin tulkintaan vaikuttaa se, kumman näistä käsitteistä kautta esimerkiksi kokoelman avaavaa novellia tarkastelee ja edelleen mitä valittu tulkintatapa kertoo lukijasta.

Friday Black on vahva ja armoton näyttö. Adjei-Brenyah käyttää suvereenisti hyväkseen niin sarkasmia kuin dystopiaakin kertoakseen, mikä amerikkalaisessa yhteiskunnassa mättää ja pahasti.





Nana Kwame Adjei-Brenyah: Friday Black
195 sivua
Riverrun (2018)




*Suora Lainaus Iltasanomissa olleesta artikkelista:

Facebook pyrki kasvattamaan voittojaan erityisesti lapsille kohdistetuilla peleillä, joihin kuuluivat muun muassa PetVille, Ninja Saga sekä suomalaisen Rovion kehittämä Angry Birds.

Yhtiö ei kuitenkaan yrittänyt estää alaikäisten yleensä vahingossa tekemiä ostoksia, sillä se olisi voinut vähentää yhtiön tuottoja. Sen sijaan Facebook vältteli vahinko-ostosten hyvittämistä. Esimerkiksi eräässä tapauksessa 15-vuotias tyttö kulutti kahdessa viikossa 6 500 dollaria Facebook-peleihin, mutta yhtiö kieltäytyi maksamasta summaa takaisin.


Facebookin oman selvityksen mukaan lapset käyttivät kolmen kuukauden aikana jopa 3,6 miljoonaa dollaria Facebook-peliostoksiin vuoden 2010 lopulla. Facebookin sisäisissä viesteissä lasten vahingossa tekemistä ostoksista käytettiin lyhennettä FF, joka tuli sanoista friendly fraud, eli suomeksi ”ystävällinen petos”. Facebookin muistion mukaan pelinkehittäjien pitäisi antaa lasten pelata vaikka ilman vanhempien suostumusta, todetaan artikkelissa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Kun rakkaus ei pelasta - R.O. Kwon: The Incendiaries

Viime vuonna törmäsin nettisivustoilla vähän väliä pöhinään R.O. Kwonin romaanin The Incendiaries ympärillä. Siitä, että tulin tarttuneeksi Kwonin romaaniin on kuitenkin kiittäminen Lauren Groffia, jonka mainion esseekokoelman Florida luin joulukuussa.

Kwonin romaanin etukanteen on nimittäin painettu kehu juuri Groffilta: The Incendiaries is "a God-haunted, willful, strange book written with a kind of savage elegance. I’ve said it before, but now I’ll shout it from the rooftops: R.O. Kwon is the real deal.”

Tietysti hieman nolottaa, että menin mainoslausehalpaan - varsinkin kun tiedän, että kyseisiä lauseita pyydetään mainekkailta tekijöiltä tarkoitushakuisesti lukijan pään menoksi.

Olen valmis allekirjoittamaan Groffin sanat outoudesta ja villistä eleganssista, mutta katoille en kuitenkaan aio lähteä huutelemaan, sillä niin tärkeä kuin Kwonin kertoma tarina onkin ja niin kiinnostavasti kuin hän sen kertookin, jätti tämä romaani minut tunnetasolla kumman kylmäksi.

The Incendiaries on kertomus radikalisoitumisesta. Teoksen päähenkilö Phoebe on korealaistaustainen nuori nainen, joka kantaa mukanaan traumaattista kokemusta. Tämän vuoksi hänen psyykensä on täynnä syyllisyyttä ja hänelle tapahtuneen tragedian seurauksena hänestä on tullut henkisesti koditon.  Collegen alussa Phoebe lääkitsee haavojaan lähtemällä milloin kenenkin pojan mukaan.

I craved the postcoital talks, the truths told in bed.

Vakautta ja turvaa Phoebelle tarjoaa Will, jolla hänelläkin on omat menneisyyden painolastinsa, sillä Will on ollut harras uskovainen, joka kuitenkin on vaihtanut uskonsa ateismiin. Phoebelle Willistä tulee turvasatama.

Untill Will, I drifted, he attached me to this patch of earth.

Willin rakkaus ei kuitenkaan ole Phoebelle riittävästi, vaan hän alkaa tuntea kummaa vetoa John Leal -nimiseen mieheen, joka on ollut vankina Pohjois-Koreassa ja joka rakentaa ympärilleen hurmoshenkisen, uskonnollisen ja raa'an yhteisön, joka radikaalien yhteiskuntaan kohdistuvien toimenpiteiden lisäksi muun muassa vastustaa voimakkaasti naisen oikeutta aborttiin. Aluksi Phoebe pystyy olemaan menemättä mukaan Lealin fanaattisimpiin ajatusmalleihin, mutta  ajautuu vähitellen yhä syvemmälle miehen houreiseen maailmaan.

Miten pelastaa läheinen ihminen fanatismilta? Miten puhua järkeä ihmiselle, jonka pään täyttävät toinen toistaan oudommat ajatukset ja radikaalit suunnitelmat ja joka muuttaa käsityksiään itselleen aiemmin niin tärkeistä asioista aivan päinvastaisiksi? Kwonin vastaus ei ole rohkaiseva. On vaikeaa ellei mahdotonta pelastaa ihminen, joka on löytänyt radikalismista paitsi omia traumoja lääkitsevän laastarin myös elämänsä tarkoituksen

Kwonin romaani etenee näkökulmien kautta ja tapahtumia katsotaan niin Phoeben, Willin kuin John Lealinkin näkökulmasta. Lealin kautta The Incendiaries osoittaa, miten helppo jo valmiiksi traumatisoitunut ihminen on manipuloida mukaan radikalismin sakeisiin liemiin.

He [John Leal] asked around: she [Phoebe] hadn't told friends what she'd lost. But all this, he could use.

The Incendiaries on kaikkea muuta kuin simppeli tarina. Myöskään sen kyytiin pääseminen ei ollut helpoimmasta päästä, sillä Kwonin kirjoitustyyli on paitsi vihjaileva, myös kumman pomppiva. Näkökulmat vaihtuvat nopeasti, eikä ajallinen eteneminen ole suoraviivaista. Toisaalta juuri nämä tekijät lisäävät tämän romaanin tehoa ikään kuin Kwon huomaamatta piikittäisi hitaasti vaikuttavaa myrkkyä lukijan suoniin.

Kultin kuvauksessaan Kwonin romaani tuo mieleen Emma Clinen Tytöt, vaikka aiheensa lähestymistavan osalta se onkin hyvin erilainen ja jättää jälkimmäistä enemmän lukijan tulkittavaksi.  Radikalismin käsittelyssään The Incendiariesin kanssa läheisiä ovat viime aikoina lukemistani teoksista Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa sekä Abdellah Taïan The Infidels.

The Incendiaries   on täynnä voimaa, joka syntyy paitsi teoksen aiheesta yhtä lailla Kwonin tavasta kirjoittaa niin, että sanat ovat kuin lampeen heitettyjä kiviä. Kwonin romaanilla on pitkä sytytyslanka, joka saavuttaa kohteensa vasta siinä vaiheessa, kun tämän romaanin on lukenut loppuun.




R. O. Kwon: The Incendiaries
214 sivua
Riverhead books (2018)