maanantai 31. lokakuuta 2016

Kirjamessujen lukupiirissä Rosa Meriläisen Osteri - BAR Finland, 8

Rosa Meriläinen ja naisen nauru

Lukupiiristä poistuessani olen Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Minulla on hermotiloja. Ruumiini päivittää viestiä kokemuksestani. Se käy hitaasti. En millään pysty menemään kuuntelemaan seuraavaa esitystä, vaikka niin olin suunnitellut. En pysty ottamaan vastaan mitään. En halua ottaa vastaan mitään. Menen pressitilaan juomaan kahvia ja kirjoitan yhden lukupiiriin liittyvän twiitin.

En kykene lähtemään kotiin. Kuljeskelen messutilassa ja vedän randomisti divarin hyllystä käteeni yhden vanhalta näyttävän kirjan. On jo vähän liikaa, että kyseinen teos on Axel Munthen Huvila meren rannalla. Liikaa siksi, että Munthella on keskeinen rooli Rosa Meriläisen romaanissa Osteri. Siinä minä sitten vapisen Munthen teos kädessäni ja ajattelen, että nyt pitää muistaa hengittää. Jatkan vaeltelua ja yritän panssaroida itseäni ostamalla Christa Wolfin Kassandran ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren.


Victorian synty

Kuukauden lopussa minulla on tapana julkaista blogissani BAR Finland -postaus.* Tämä lokakuu on kuitenkin poikkeus, sillä Helsingin kirjamessujen kunniaksi pakkasin baarin mukaani ja lähdin lukupiiriin.

En ole koskaan aiemmin ollut kirjamessujen lukupiirissä, joten en osannut odottaa siltä mitään. Olin valmistautunut lukemalla Osterin uudelleen ja antanut itselleni luvan tehdä kirjaan alleviivauksia. Merkillistä kyllä tai sitten ei, mutta teokseen käsiksi käyminen ihan konkreettisesti toi sen hurjan paljon lähemmäksi kuin pelkkä lukeminen.

Rosa Meriläisen lisäksi lukupiirissä oli paikalla kriitikko Suvi Aholan luotsaama Helsingin Tapanilan kirjaston lukupiiri sekä yleisöä. Kustantajaa eli Teosta edusti kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen. Lukupiirin aluksi osanottajat kertoivat päällimmäiset tunnelmansa Osterista, jota moni oli lukenut ennen muuta teoksen päähenkilön Victoria Faurén kasvukertomuksena ja kuvauksena hänen seksuaalisesta heräämisestään. Meriläinen taustoitti Victorian syntyä kertomalla omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Tässä kohdin minä putosin ajassa. Olin äkkiä 1990-luvun alkuvuosissa, jolloin eräässä näytelmässä esitin autistista Maria Magdaleenaa. On tunteita ja ruumiin prosesseja, joita olen yrittänyt pitkään välttää. Nyt ne hyökyivät päälle.


Savett intim


En lukiessani oikeastaan koskaan ajattele, millä tapaa kirjailijan ruumis ja psyyke on teoksessa läsnä. Tulkitseminen kirjailijan persoonan kautta on mielestäni paitsi hassua ja jumalattoman yksinkertaistavaa, myös vähemmän mielenkiintoista. Kukaan ei voi kirjoittaa itsensä ja omien kokemustensa ulkopuolelta, joten jos tarkkoja ollaan, niin kaikki fiktio on aina jossakin määrin autofiktiota. Miksi ihmeessä pitäisi tietää, mikä on ns. oikeasti totta? Miksi tämä tietäminen olisi tärkeää?

Lukupiirin myötä kirkastui ajatus siitä, että on hyvä lukea ensin kirja ja miettiä sen herättämiä ajatuksia ja tulkintoja ja mennä kuuntelemaan kirjailijaa vasta sen jälkeen. On hyvä olla pohja, jota vasten tarkastella, mitä kirjailija kirjoitusprosessista kertoo. Päinvastaisessa tapauksessa saattaa helposti käydä niin, että lähtee etsimään kirjasta sitä nimenomaista kirjailijan tarkoittamaa tarkoitusta. Toki aina edes kirjailija itse ei osaa tai halua artikuloida, mitä hän teoksellaan on tarkoittanut. Itse kuulun niihin lukijoihin, jotka preferoivat teoksen yllä säilyvää arvoituksen verhoa ja useiden tulkintojen samanaikaisuutta.

Osteri,  josta aiemmin olen kirjoittanut tässä, avautui lukupiirissä monesta uudesta kutkuttavasta kulmasta, joista yksi mielenkiintoisimpia oli näkemys, että Osteri on fiktiota fiktiossa eli teoksessa kuvatun Kuningatar Victorian kirjoittama romaani. Niille, jotka Osteria eivät vielä ole lukeneet on syytä tässä selventää, että Meriläisen romaani kulkee kahdella eri tasolla, joista toisella on läsnä Ruotsin kuningatar Victoria ja toisella pariisilainen porvaristyttö Victoria Fauré. Kummallakin tasolla kuljeskelee Axel Munthe, jota kumpikin Victoria rakastaa.

Osteri-lukupiiri tarjosi erinomaisen tilaisuuden päästä lähelle itse romaania tavalla, johon harvoin pystyy edes taitavinkaan kirjallisuuskritiikki. Ongelmana tietysti on myös se, että kritiikkejä ei juuri enää kirjoiteta, vaan maamme johtavassakin sanomalehdessä kirja-arviot ovat usein pitkälti juonikuvailua. Kyllä on ikävä aikoja, jolloin kriitikot asettivat teoksia laajempiin konteksteihin niin yleisesti kuin suhteessa kirjailijan muuhun tuotantoonkin. Lukupiireille, joissa kirjailija on läsnä, näyttää näillä näkymin tulevan olemaan yhä kasvava tarve.


Anakronistinen vibraattori

Kun menin lukupiiriin, minulla ei ollut montaakaan sanaa. Kun poistuin sieltä sanoja oli paljon, mutta ne kaikki olivat päällekkäin ja kummallisissa asennoissa. Ne retkottavat edelleen, eivätkä oikein suostu. Hyvä niin. Axel Munthe pöyhii sanojani kävelykepillään. Hänen kulkiessaan naiset ovat naisten rivissä ja naisten päällä lepää Katse. Tuo yhä edelleen isolla kirjoitettava. Puen päälleni t-paidan, jonka rintamuksessa lukee: Feminist conspiracy. Vielä se Katseen k-kirjain pieneksi muuttuu ja tämä on itsensä toteuttava ennuste.

Naisten seksuaalisuudesta pitää pitää meteliä. Nuorten tyttöjen ja vanhempien naisten seksuaalisuudesta ei paljon puhuta. Voi kamala, vielä yli viisikymppinenkin nainen saattaa harrastaa seksiä, jopa yli kuusikymppinen tai sitäkin vanhempi. Mihin tämä maailma onkaan menossa.

Seksuaalisuus ei kuole ihmisestä, vaikka ei edes harrastaisi sen enempää soolo- kuin pariseksiä. Minulle seksuaalivietti on pitkälti sama asia kuin elämänvietti, josta luonnollisesti seuraa, että ihminen on seksuaalinen läpi elämänsä. Tähän myös markkinat ovat heränneet, kertoi Meriläinen ja monenlaista seksuaalitarpeistoa ollaan luomassa nimenomaan vanhempien ihmisten tarpeisiin. Tämä tosin ei johdu ensisijaisesti vanhempien ihmisten seksuaalisten tarpeiden tunnistamisesta sinänsä, vaan siitä, että he ovat seksin kuluttajina markkinarako, jota aiemmin ei juurikaan ole hyödynnetty.

Osterissa vibraattori tekee esiinmarssin aikana, jolloin vibraattoreja ei vielä ollut. Joskus tarvitaan reipasta anakronismia, jotta lukija havahtuisi.


Rakkaani, olet minun pornografista materiaaliani

Elämä on usein hämmentävää. Erityisen monimutkaiselta se tuntuu, kun on nuori tyttö niin kuin Osterin Victoria Fauré ja huomaa ruumiinsa olevan seksuaalinen. Mitä tämä nyt on? Nämä tunteet ja värinät? Mistä ne tulivat? Mitä ne tarkoittavat? Onpa kumma kuumotus. Olenko minä epänormaali? Osteri nimeää edellisiä kysymyksiä. Antaa muotoja, vihjeitä ja tulkintoja. Tekee olevaksi, hyväksyy ja kannustaa. Oma itse on oman halun esine ja kumppanit pornografista materiaalia, sanoo Meriläinen, eivätkä kaikki lukupiiriläiset olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Lukupiirien suola on osanottajien erilaisuus. Tapanilan lukupiirin osanottajat olivat rohkeita keskustelijoita ja lukupiiritilaisuus oli kokonaisuudessaan hyvin  onnistunut. Oli yhteinen nauru ja sen vieressä itku. Oli ihmisen alastomuutta ja elämän tekemiä haavoja, joita edes aika ei kokonaan kursi kokoon. Oli jakamisen halu ja lahja. Mukaani otin myös Jussi Tiihosen mietteet kertojan katseesta. Lopuksi liehukoon kehu nainen päivässä -kortti: Rosa Meriläinen on absoluuttisen the one and only. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että hän jakoi Osterin kirjoittamiseen liittyviä taustoja kanssamme.


Kiitos Rosa Meriläinen, kiitos Teos ja Jussi Tiihonen, kiitos Helsingin kirjamessut, kiitos Tapanilan lukupiiri, kiitos yleisö. XOXO



*BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja
BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia
BAR Finland 6 - Jouko Turkka: Aiheita
BAR Finland 7 - Hagar Olsson: Ediths brev



lauantai 29. lokakuuta 2016

Kirjamessut: WSOY:n ja Tammen bloggariaamiainen



WSOY:n ja Tammen järjestämä bloggariaamiainen on tullut jo traditioksi. Itse osallistuin sille nyt kolmatta kertaa ja luulen, että en suuremmin valehtele, kun sanon, että bloggarien arvoasteikossa tämä on tilaisuus huipuimmasta päästä. Kihinä ja kuhina on kova, kun tuijottelemme toistemme nimilappuja ja yritämme yhdistää ihmisiä ja blogeja. Tänä vuonna tilaisuus oli suositumpi kuin koskaan ja on mahtavaa, että kirjoista bloggaaminen kiinnostaa niin monia. Olkoot omassa ikävässä rauhassaan ne, jotka väittävät, että kirja ei enää kiinnosta.

Aaamiaisella oli tänä vuonna kova kattaus, sillä paikalla olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen. 




Claes Anderssonia olen fanittanut niin kauan kuin olen hänestä tiennyt. Tämä ei johdu pelkästään hänen kirjallisesta tuotannostaan, vaan myös itse henkilöstä. Claes Anderssonista tulee olo, että maailman keskellä on rauha. Voi pysähtyä. Voi ihmetellä. Ei ole kiire.

Taas ropisi yksi ropo lisää Anderssonin laariin, kun hän sanoi inhoavansa sanaa keho ja puhuvansa mieluummin ruumiista. Olen niin samaa mieltä. 


Anderssonin uusinta romaania Hiljaiseloa Meilahdessa en vielä ole ehtinyt lukemaan, mutta sen asian tulen korjaamaan. Jo teoksen nimi on visuaalisuudessaan puhutteleva.

Sitaatti: "Jollei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten."





Anja Snellman kertoi tunnelmistaan liittyen Syysprinssin filmatisointiin sekä uutuusteoksestaan Lähestyminen. Kuten me kirjaintoilijat tiedämme, on Snellmanilla varsin mittava tuotanto. Hurjalta tuntuu, että räväkän Sonja O:n ilmestymisestä on jo 35 vuotta.

Snellman pohti Anderssonin esiintuomaa näkemystä, että jokainen meistä kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään. Hän otti esiin mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että mitä lukijalle tarkoittaa se, onko teos ns. oikeasti totta vai ei. 

Kun me bloggarit kuvasimme Snellmanin, niin hänpä kuvasikin myös meidät. Aika siskokulta!





Hannu Mäkelä on loistava puhuja ja hänellä on The Ääni. Muistelmasarjansa suhteen Mäkelä oli vakaasti sitä mieltä, että enempää ei tule. Kirjoitan edellisen tähän muistiin ihan siltäkin varalta, että jos lisäteoksia vielä tulee, niin siinä tapauksessa Mäkelä huijasi meitä tänään.

Mäkelä vertasi kirjan kirjoittamista arkkitehdin työhön. Ensin tehdään perustukset ja talon kehikko, johon lisätään laastit ja muut rakennustarpeet. Lopuksi avataan ovi ja katsojaan, muuttaako kukaan taloon asumaan. Hienoa metaforiikkaa.

Sitaatti: "100 ihmisellä on 100 totuutta."




Tuula-Liina Variksen kirjat olivat aiemmin lempilukemistoani. Kävi kuitenkin niin, että hän muutama vuosi sitten arvosteli kirjabloggaajia ikävän puoleiseen sävyyn. Sen jälkeen en ole pystynyt Varista lukemaan. Tiedän, tosi pikkumaista ja siksi olikin erinomaista, että Varis oli aamiaistilaisuudessa mukana, sillä häntä kuunnellessani tunsin, että nyt en enää jaksa muistella menneitä ja otin hyvillä mielin mukaani Variksen uusimman teoksen Huvilan.

Sitaatti: "Kirjailijalla on yksi henkilö. Hän itse."





Riitta Jalonen kertoi teoksensa Kirkkaus taustoista ja siitä, miten hän kiinnostui uusiseelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame. Samalla tapaa kuin Kirkkaus on koskettava oli sitä myös Jalosen kuvaus teoksen kirjoitusprosessista ja sen henkilökohtaisesta merkityksestä hänelle.


Jalosessa henkilöityy kirjoituksen voima ja kipeääkin tekevä tärkeys ihmiselle.

*

Kun tuli tilaisuus esittää kysymyksiä, kysyin mitä mieltä kirjailijat ovat blogien asemasta kirjallisuuskritiikin kentällä. Voitaneen yleistää, että yleinen mielipide oli, että blogit ovat tärkeitä, koska kirjallisuuskritiikin määrä lehdistössä vähenee ja yksi ja sama kritiikki saattaa toistua sellaisenaan jopa seitsemässä eri lehdessä. Kirjailijalle on tärkeää saada palautetta teoksestaan ja tähän  huutoon blogit osaltaan vastaavat. Vaikka ne eivät kirjallisuuskritiikin tehtävää usein täytäkään, saattavat ne parhaimmillaan sitä lähestyä.


Lopuksi keskusteltiin bloggaajien ja kustantajien välisistä suhteista. Asiasta näkemyksensä ilmaisseet bloggarit olivat vahvasti sitä mieltä, että on tärkeää säilyttää tietty etäisyys ja korruptoimattomuus. Niin on. Amen!


Vatsa ja pääkoppa ravittuina oli aamiaiselta hyvä suunnistaa messuvilinään. Lämpimät kiitokset tilaisuuden järjestäjille ja kirjailijoille!




keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Edna O'Brien: August is a wicked month


Olen kirjankansiesteetikko, joka  haluaa pudota romaaniin kannen kautta. Kansi on minulle siinä määrin merkityksellinen, että on olemassa useampiakin kirjoja (pääasiassa englanninkielisiä pokkareita), joiden ostamista olen lykännyt, koska en ole löytänyt niitä juuri sillä tietyllä kannella varustettuna. Tilanteissa, joissa olen  miettinyt, luenko vai en, olen joskus hylännyt kirjan silmääni miellyttämättömän kannen vuoksi. 

Irlantilaisen Edna O'Brienin romaanin August is a wicked month kansikuva on pysähdyttävä. Lähikuvassa nainen, jonka kasvoja emme näe, mutta jonka kaula on paljastettu kuin odottamaan rakastajan veitseniskua. Tässä minä olen, minä tarjoan itseni, tee minulle mitä haluat. Kannen "painavuutta" lisää teoksen nimeen kätkeytyvä elokuu. Tuo hedelmällisyydestä raskas kuukausi, jolloin luonto tarjoaa värikylläisiä antimiaan. Sadonkorjuun kuukausi, joka kantaa mukanaan muistoja kesän hullun kirkkaista hellepäivistä, mutta kurkottaa jo kohti syksyistä kuolemanhajuista talviunta, horrosta, pimeää. Minä olen kypsä kuin elokuu ja minun kaulani odottaa ottajaansa. 


"This is a man's, a man's, a man's world" *

Heti romaanin alussa käy ilmi, että sen päähenkilö Ellen on eronnut miehestään. Kun mies lähtee heidän yhteisen poikansa kanssa lomalle Walesiin, päättää Ellen suunnistaa Ranskaan, jossa hänen lomansa alkaa suht viattomissa merkeissä, vaikkakin teoksen kirjoitusajankohtaan nähden suht uskaliaissa sellaisissa, sillä Ellen on nainen, joka haluaa miestä.  Haluaa usein, intensiivisesti ja suorastaan pakkomielteisesti. Hänen kohtaamisensa miesten kanssa ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, mutta mukaan mahtuu myös varsin huvittavia tapaamisia, kuten vaikkapa Ellenin ja hotellissa viulunsoittajana toimivan miehen kohtaaminen, joka huipentuu siihen, että Ellen opettaa miehelle iskemistarkoitukseen ja seksiin liittyviä englanninkielisiä sanoja, jotka mies kirjoittaa huolellisesti ylös muistivihkoonsa.

Ranskassa Ellen etsii itseään. Kuka hän on? Ihmisenä, naisena, äitinä. Eronnut nainen yksin matkalla. Elämällä on pakko olla tarjottavana enemmän kuin mitä Ellenin siihen astisessa elämässä on tullut vastaan. Vaikka tarina on kiinnostava ehdin ihmetellä teoksen kanteen painettua lausetta "This is a terrific novel; it arouses sympathy and compassion like nobody's business." Vähänpä tiedän tuossa vaiheessa, mitä on tulossa.

Tarinan imu saa vauhtia, kun Ellen tapaa seurueen, joka koostuu ihmisistä, joiden elämäntehtävänä on olla rikas tai rikkaiden hännystelijä. Ah, mikä demimonde-porukka. Auto kulkee lujaa kapealla tiellä, pyörät sutivat, onnettomuuden riski keikkuu ilmassa. Tätäkö se on? Se todempi ja ihmeellisempi elämä. Vaaran tunne saa ihanasti juovuksiin. Yoloa kauniimpaa sanaa ei tähän hetkeen mahdu. Ja kohta tieltä jo löytyykin kuollut ihminen.


"But it wouldn't be nothing, nothing without a woman or a girl" *

O'Brien ei tunne armoa Elleniä kohtaan. Ei tunnu kovin mukavalta, kun toinen nainen astuu apajille taistelemaan Ellenin kanssa miehestä nimeltä Bobby. Kuvaus on jäätävän tyrmäävää. Apua! Superlatiivit vierivät. Ellen on yksin. Bobby on oven takana Denisen kanssa. Kuuluu ääniä, jotka eivät jätä arvailun varaa. Häpeä ja sen voittaminen, näytelty coolius. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mitään, sillä kulman takaa tarinaan tulee uusi käänne ja silloin sanon ääneen "ei, ei voi olla totta." Olen tullut lyödyksi puukapulalla tainnoksiin. 

Kun toivun huomaan seuraavani Elleniä, joka tekee asioita, jotka tuntuvat minusta täysin mahdottomilta sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Kuka ja mikä tämä Ellen oikein on? Haluaisin ravistella häntä ihan kunnolla. Haluaisin halata häntä päivän, tunnin ja viikon. En tosin edelleenkään usko, että se mitä tapahtui, tapahtui todella. Ajattelen, että sekä Elleniä että minua vedätetään. 

O'Brien luotaa naisen sielun, läpivalaisee sen polttavalla aineella ja niin tehdessään antaa konventioille kylmää kyytiä. Innostun O'Brienistä niin, että googlaan hänetä lisätietoa. Wikipediasta selviää, että O'Brienin esikoisteos The Country Girls (1960) julistettiin Irlannissa pannaan liian radikaalin sisältönsä vuoksi ja seurakunnan pappi poltti julkisesti useita sen kappaleita. O'Brien itse päätyi muuttamaan pois Irlannista. 

Olen järkyttynyt siitä, että olen makuuttanut tätä kirjaa 20 vuotta kirjahyllyssäni osaamatta aavistaa, mikä aarre se onkaan. O'Brien on hurja. Hän on feministi. Hänen tekstinsä on kuukautistahra valkoisissa housuissa. Ei tarvinne edes mainita, että haluan lisää. Paljon lisää O'Brieniä.



Edna O'Brien: August is a wicked month (1965)
169 sivua
Julkaisija: Penquin Books



*James Brown: "It's A Man's, Man's, Man's World"

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus


Riitta Jalosen romaani Kirkkaus on teos, joka on kuin tehty lukijoiden rakastettavaksi ja mikäli kirjablogeja on uskominen on se otettu vastaan melko lailla yksimielisesti ihastuksesta huokaillen.

Todellisen historiallisen henkilön/tapahtumien kuvaaminen kaunokirjallisesti on laji, johon suhtaudun jossain määrin epäillen. Tuoreessa muistissani on vielä se katastrofaalinen lukukokemus, jonka tarjosi Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmä. Päinvastaista eli kerrassaan loistavaa todellisten tapahtumien fiktionaalistamista taas on viime aikoina lukemieni teostan joukossa edustanut Ryan Gattisin Vihan kadut, jonka hurjuus on aivan omaa luokkaansa. Kirkkaus puolestaan kertoo uusi-seelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004). 


Hulluus kuvun alla

Janet Frame oli kirjailijan oikea nimi, mutta hän alkoi myöhemmin käyttää salanimeä Nene Janet Patherson Clutha, jolloin Janet Framestä tuli hänen kirjailijanimensä. Janet Frame halusi paeta uuden nimen taakse, pitää itsensä erossa kirjailijaminästään. Kirkkautta tuskin olisi kirjoitettu, jos Frame ei olisi kärsinyt erinäisistä psykiatrisista ongelmista. Mielisairauden kuvaus kiinnostaa  niin tekijöitä kuin lukijoita. 

Luin heinäkuussa Sylvia Plathin romaanin The Bell Jar (Lasikuvun alla), jossa Plath kuvaa pitkälti itsensä kaltaista naista, Estheriä, jonka elämä kulkee kohti  yhä suurempaa pimeää. Pari viikkoa Plathin teosta ennen luin Juha Hurmeen Hullun, jossa niinikään on kyse mielenterveyden järkkymisestä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että ne kummatkin on kirjoitettu päähenkilönsä nahan sisäpuolelta. Kirkkaus sen sijaan on Janet Frameen kohdistuva katse. Onki, jolla Frame nostetaan silmiemme eteen. Valehtelisin, jos väittäisin, että minua ei lukiessani kiusannut ajatus henkilötason omimisesta (vrt. kulttuurinen omiminen). Millä oikeudella toisen ihmisen elämä ja sen kipukohdat muutetaan fiktioksi? En sinänsä kyllä lainkaan epäile, etteikö Jalonen haluaisi nimenomaan tehdä kunniaa Janet Framelle, mutta se ei poista niitä epämukavuuden tunteita, joita lukiessani koin.

Kirkkaus on  kielellisesti kaunis teos, lokakuisen kirpeän kirkas ja tummaa tuskaa mukanaan kantava. Jalonen kuvaa herkkävireisesti ja suurella taituruudella, miten todellisuus ja harhakuvat sekoittuvat Framen tajunnassa ja miten hänellä ei ole ikään kuin rajoja lainkaan, vaan kaikki liukuu hänen lävitseen olipa kyse elävistä tai kuolleista. Kirkkaudessa Framen kovat kokemukset synnyttävät sanoja ja hänen kohdallaan kovaa kohtaloa on harvinaisen paljon. Kaksi hänen sisaristaan kuolee hukkumalla, veli sairastaa epilepsiaa ja hirttelee kissanpoikia, äitikin kuolee. Kaikesta huolimatta kirjoitus jatkuu, eikä sanojen suoni suostu lopettamaan sykintäänsä. Kirjoitus on ankkuri, joka pitää Framen maailmassa kiinni silloinkin, kun hänen mielensä on jossain muualla. "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa."


Katharsis sivulla 242

Jean-Luc Godardin scifi noir -elokuvassa Alphaville (1965) kielletään tunnetta ilmaisevien sanojen käyttö. Se teki minuun aikanaan niin suuren vaikutuksen, että en ole uskaltanut katsoa sitä uudestaan. Tämän vuoksi on varsin kummallista, että minussa ei tapahdu juuri mitään, kun Jalonen kuvaa, miten Frameä estetään kirjoittamasta ja miten mielisairaalan hoitajat suorastaan rypevät potilaiden onnettomissa elämänkohtaloissa ja miten Framen suojana ei ole muuta kuin hänen punainen hiuspehkonsa. 

Janet Frame oli lääketieteelllisen vallankäytön pelinappula ja hänet diagnosoitiin väärin skitsofreenikoksi eli  hän koki saman kohtalon kuin mm. Lauri Viita. Frameä hoidettiin lukuisilla sähköshokeilla (tarkalleen ottaen niitä taisi oli 220), mutta nekään eivät onnistuneet sammuttamaan hänen kirjallista luomisvoimaansa. Hän on kuin Scott Hicksin ohjaamaan elokuvan Loisto (Shine, 1996) päähenkilö David Helfgott, jonka sormista mielisairaala ei onnistu viemään pianonsoittotaitoa. Jalosen kuvaama Frame on sitkeä kuin rikkaruoho. Tunkee itsensä esiin mahdottomistakin paikoista, koska kirjoittamisen tarve on niin suuri. Nykyaikana Framea varmaankin kutsuttaisiin erityisherkäksi.

Kirkkauden hienoin kohta on katharttinen käänne romaanin sivulla 242, kun Frame kohtaa lääkärin, jolla on tarjota hänelle "käärinpaperisanoja."

Sinulta puuttuu suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitten avulla.

Ja jos et tahdo, ei sinun tarvitse pakosta seurustella ihmisten kanssa. Voit aivan hyvin olla yksin niin paljon kuin haluat.


Lääkärin neuvot ovat varteenotettavia ihan kenelle tahansa. On ihan luvallista olla yrittämättä täyttää muiden odotuksia ja keskittyä omannäköiseensä elämään. On luvallista olla omissa oloissaan. On ihan hyväksyttävää olla omistamatta 1500 facebook-ystävää.


Ladies and gentlemen, Janet Frame!

Janet Frame, en halua katsoa sinua mikroskoopilla. En halua määritellä, en arvailla, en spekuloida. Haluan sinun nyt nousevan ja astuvan tälle lavalle ja muuttuvan läpikotaisin subjektiksi. Halun sinun lausuvan meille sanasi, jotka Riitta Jalonen on romaaniinsa suomentanut. Älä pelkää yhtään, sillä me jotka sinut Kirkkaudesta olemme löytäneet olemme kaikin tavoin sinun puolellasi ja me aiomme lukea sinua ja antaa sanojesi tulla meiksi.

Janet, tämä lava on nyt sinun. Me hiljennymme kuuntelemaan, kun esität äitisi muistoksi kirjoittamasi runon.


Polttakaa  hänen likaiset kuolinvaatteensa,
kuluneet sukat ja läikikäs mekko,
reikäinen pyhä yhteys
niin puettuna
hän tervehtii murhetta
surullista kuoleman aamua.
Pankaa vaatteet ripustimelle
viekää ulos pyykkinarulle tuuleen
se puhaltaa kaiken pahan
seuraavan kaupungin puihin.
Levittäkää kuolinlakanat niitylle
jotta kaste voi ne pestä, aurinko valkaista.




Riitta Jalonen: Kirkkaus
352 sivua
Kustantaja: Tammi

torstai 20. lokakuuta 2016

Yaa Gyasi: Homegoing (Matkalla kotiin)

Yaa Gyasin Homegoing on kirja, jonka lukemisen jälkeen on vaikea päättää, mitä lukisi seuraavaksi. Kiinnyin tähän teokseen niin, että olisin halunnut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Lukiessani oli monta kertaa mielessä, että kun Gyasi kuvaa jotain ihmistä on kuin tämä ihminen seisoisi nurmikentällä ja kun Gyasi kirjoittaa hänestä, hän nostaa tämän ihmisen ylös ja hänen mukanaan nousee valtavat palat maata. Sen maalla alla kulkevat sinnikkäät juuret, toisinaan katkeilevat. Sen maan nimi on historia. Tarkemmin ottaen ghanalaisten historia.

Ghanalainen kirjallisuus on harvinaista herkkua. Siinä missä Nigeriasta tulee jatkuvasti kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta, ovat ghanalaiset teokset harvinaisuuksia. Maan tunnetuimmat kirjailijat lienevät Ama Ata Aidoo ja Taiye Selasi. Heidän lisäkseen vastaani on tullut ainoastaan Marilyn Heward Mills. Niinpä en epäröinyt lukemispäätöstä hetkeäkään Gyasin teoksen kohdalla, vaikka se onkin historiallista fiktiota, joka ei ole suosikkilajini. Paitsi silloin, kun historiasta kerrotaan taidokkaasti, kuten tekee mm. Hilary Mantel ja Yaa Gyasi.


Homegoing ja sen laajempi kirjallinen perhe

Yhteen lauseeseen tiivistettynä Homegoing on kertomus Maamen jälkeläisistä, joita seurataan ajallisesti noin 250 vuoden ajan. Kerronta kulkee kahta sukuhaaraa pitkin sukupolvi kerrallaan. Väkisinkin mieleen tulee Alex Haleyn romaani Juuret (Roots: The Saga of an American Family 1976), josta Haley, joka väitti olevansa teoksen keskushenkilön Kunta Kinten jälkeläinen, sai myös Pulitzer-palkinnon. Toinen kuuluisa teos, johon Homegoing kytkeytyy on Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987). Lukiessani mietin myös Kjell Westön romaania Missä kuljimme kerran (Där vi engång gått, 2006). Jälkimmäistä siksi, että myös se on kertomus yhden kansan historiallisista vaiheista ja kuuluu siihen kirjallisuuteen, joka on  ollut "pakko" kirjoittaa, jotta jälkipolville välittyisi tieto siitä, mitä joskus on ollut. Että he muistaisivat ja olisivat viisaampia kuin edeltävät sukupolvet. Westön romaanin otsikon loppuosa on tässä suhteessa kuvaava "en roman om en stad och om vår vilja att bli högre än gräset." Myös Homegoingissa on kyse pyrkimyksestä "tulla ruohoa korkeammaksi."

Homegoing särkee sydämen ja korjaa sen parsinneulalla, mutta ompeleiden jäljet eivät häviä. Se näyttää, miten orjuuden kokemukset ja suru vaeltavat sukupolvelta toiselle. Miten se, mitä on joskus koettu vaikuttaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin ja ottaa yhä uusia muotoja. Gyasi valaisee myös ghanalaisten ongelmallista suhdetta brittivalloittajiin ja heidän kanssaan käytyä orjakauppaa sekä eri heimojen riitaisia suhteita. Jälkeenpäin asioita on helppo tuomita, mutta Gyasi ei nosta syyttävää sormea pystyyn, vaan kuvaa orjuuden aikoja tavalla, joka osoittaa, että on tilanteita, joissa kaikki ratkaisut ovat joko huonoja tai vielä huonompia.


Aavan meren tällä ja tuolla puolen

Homegoing liikkuu vuorotellen Ghanassa ja Yhdysvalloissa ja jokaisessa kappaleessa kuvataan yhtä sukupolven edustajaa, jolloin rakentuu sukupolvien ketju. Gyasin romaanin rakenne on vaativa, koska jokainen kappale toimii melkeinpä kuin novelli. Lukija on vedettävä mukaan uuteen tarinaan yhä uudestaan heti kappaleen aluksi. Tässä Gyasi onnistuu vallan mainiosti. On myös hyvin lukijaystävällistä, että teoksen alkuun on liitetty sukupuu. Itse ainakin jouduin muutamaankin kertaan tarkistamaan, kuka kukin olikaan.

Jos palataan romaanin alkuun on helppo nähdä, miten sattumanvaraista on, minne ihminen päätyy. Effia muuttaa "orjalinnan"* yläkerroksiin naituaan brittiupseerin. Hänen puolisiskonsa Esin tie taas kulkee samaisen linnan vankilaosaan, jossa olosuhteet ovat täysin epäinhimilliset. Samalla tulee lukkoonlyödyksi tulevien sukupolvien elämänpolku. Effian puoleinen sukuhaara jatkaa elämäänsä Ghanassa, Esin Yhdysvalloissa. Ihmisten kohtalot vertautuvat toisiinsa ilman että tällaista vertailua tarvitsee explisiittisesti tehdä.

Ghanassa tarina kulkee läpi paikallisten tapojen ja moraalisääntöjen. Yhdysvalloissa vastassa on orjatyö, mustien vankien käyttäminen työvoimana hengenvaarallisissa kaivoksisssa, rotuerottelua tukevat Jim Crowe -lait sekä kansalaisoikeustaistelu. Gyasin romaanihenkilöt ovat lihaa ja verta, heidän surunsa ja murheensa tulevat minuun. Olen raivoissani heidän kokemistaan epäoikeudenmukaisuuksista. Miten kukaan ihminen voi kuvitella olevansa toista parempi pelkästään siksi, että hänen ihonvärinsä on valkoinen? Yksi romaanin hienoimmista kohdista on Gyasin esittämä kalastajavertaus.

"When someone does wrong, whether it is you or me, whether it is mother or father, whether it is the Gold Coast man or the white man, it is like a fisherman casting a net into the water. He keeps only the one or two fish that he needs to feed himself and puts the rest in the water, thinking that their lives will go back to normal. No one forgets that they were once captive even if they are now free."

Orjuus ei pääty vapauttamiseen, vaan sen jäljet jatkuvat yhä edelleen tänäkin päivänä ja valitettavasti amerikkalainen lainsäädäntö edistää näiden jälkien jatkumista omilla perversseillä käytännöillään.


Oikeus omaan historiaan

Aiemmin tänä vuonna innostuin Chigoma Obizien romaanista Kalamiehet. Homegoing sisältää samaa henkeä, mutta se menee pidemmälle. Se kulkee koko tunnerekisterini läpi. Se saa toivomaan, pelkäämään, huokaamaan, yllättymään, kiroamaan, pidättämään hengitystä, nauramaan, itkemään, toivomaan.

Viime aikoina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on puhuttu kulttuurisesta omimisesta eli siitä, kuka saa kirjoittaa ja mistä. Aihe on tunteita kuumentava, kun toiset katsovat, että kuka vaan saa kirjoittaa mistä vaan ja toiset taas, että jostakin tietystä kulttuurista voidaan kirjoittaa vain sen sisältä päin. Ensin mainitun näkökannan edustajat ovat usein niitä, jotka muutoinkin pitävät hallussaan erinäisiä valtapositioita. Tekijän ja aiheen välinen suhde on kompleksinen, mutta tätä kysymystä ei pitäisi jättää sen vaikeuden takia pohdiskelematta. Minun on vaikea kuvitella, että Homegoing olisi yhtä hyvä teos kuin se on, jos sen olisi kirjoittanut joku näennäisen hyvätahtoinen valkoinen kirjailija. On tärkeää, että kirjailija itse on ghanalainen.

Homegoing on syli ja sen puute. Se on hellästi silittävät kädet, jotka paha iskee poikki kirveellä tuosta noin vaan, koska silittävät kädet ovat mustat. Romaanin loppu kutoutuu hienosti yhteen, vaikka itse en siihen täysin tyytyväinen ollutkaan. Toisaalta se kuitenkin kokosi kauniisti aiemmin kerrotun. Yaa Gyasi on vasta 26-vuotias, joten tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, mihin hän teoksissaan vielä yltääkään. Homegoing on teos, jota voi suositella ihan kaikille. 



Yaa Gyasi: Homegoing (2016)
305 sivua
Kustajantaja: Viking / Penguin Random House


*orjalinna = Cape Coast Castle, lisätietoa tästä 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Pyramiden, Huippuvuoret kannen kuvassa


"[U]rbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyneillä tutkijoilla ja kirjoittajilla on lähes kaikilla jokin lapsuusmuisto, joka liittyy hylättyihin paikkoihin. Useimmiten he ovat lapsena tai teininä vaellelleet hylätyillä teollisuusalueilla tai autiotaloissa."

En ole tutkija, en edes urbaaneista löytöretkistä kirjoittaja, mutta lapsuusmuisto minulla on. Parin kilometrin päässä lapsuudenkodistani oli nimittäin hylätty tiilitehdas, joka kuumotti minun ja kaverieni mieltä. Pakko sinne oli mennä ja astua myös sisäänjohtavaan käytävään, vaikka sortumavaara oli ilmeinen. Tiedä sitten, johtuuko juuri näistä kokemuksista, että olen aina ollut kiinnostunut raunioiden estetiikasta, ns. rappiopornosta.




Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon, vaikka meillä ei ole  yhtään sifonkihuivia

Johanna Vehkoo on toimittaja, journalismiasiantuntija ja tietokirjailija. Hän on myös yksi feministisen ajatushautomo Hatun sekä hitaaseen journalismiin keskittyvän Long play -julkaisun perustajista. Vehkoon viime aikaisiin kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat erityisesti faktantarkastukset ja nettihuijaukset. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksen Painokoneet seis! (Teos 2011). Tässä yhteydessä haluan myös käyttää hyväkseni "Kehu nainen päivässä" -korttia ja kehun Johanna Vehkoon, jonka kriittistä otetta ja työtä puhtaamman journalismin puolesta arvostan suuresti.

Autiopaikoilla on matkareportaasi paikkoihin ja alueille, jotka ovat autioituneet erinäisistä syistä. Syynä autioitumiseen voivat olla luonnonkatastrofit, ihmisen toiminnasta seuranneet onnettomuudet (esm. ydinvoimalaonnettomuudet), yhteiskunnalliset rakennemuutokset, teollistumiseen liittyvät muutokset ja toisinaan myös valtion tietoisesti harjoittama politiikka, josta näkyvimmän esimerkin tarjoaa Kiina, jossa ihmisiä on pakolla siirrelty paikasta toiseen uusien teollisuushankkeiden tieltä. Maailmanpankin arvion mukaan 15 miljoonaa ihmistä joutuu vuosittain jättämään kotinsa erilaisten taloudellisten projektien vuoksi.

Maantieteellinen jakautuma teoksessa on kiinnostava. Matka alkaa kaivostoiminnan ympärille rakentuneesta Otanmäestä, jossa kerrostalokolmio maksaa nykyisin 5000 euroa. Otanmäki on hyvä esimerkki paikkakunnasta, jonka nousu ja tuho on niin sidoksissa yhteen teollisuudenalaan, että sen romahtaessa romahtaa koko kylä. Otanmäen jälkeen vuorossa on Belgian Doel, joka kaikista Vehkoon esittelemistä paikoista teki minuun suurimman vaikutuksen. Doelin uhkana ovat olleet Antwerpenin sataman laajennustoimet ja sen asukkaille on maksettu, että he muuttaisivat pois uuden konttisataman tieltä. Sinnikkäimmät ovat kuitenkin jääneet, vaikka Doelin infrastruktuuri on pahasti rapautunut ja illan pimeyden turvin porukat tulevat sinne tekemään tuhojaan. Doel kiinnosti minua niin paljon, että etsin sen google mapsistä voidakseni todeta, että se todellakin on olemassa.

Neuvostoaikaista mallikaupunkia edustaa teoksessa Huippuvuorten Pyramiden, jota Vehkoo kutsuu venäläisen insinööritaidon voimannäytteeksi. 1970-luvulla kaupungissa vietettiin luxus-elämää verrattuna moniin venäläisiin kaupunkeihin yleensä. Pyramiden oli pitkälti omavarainen ja sieltä löytyi jopa uimahalli, jääkiekkokaukalo, ampumarata ja tanssilava sekä luonnollisesti mahtipontisen kokoinen kulttuuripalatsi sekä maailman pohjoisin Lenin-patsas. Kaupungin tyhjeneminen käynnistyi tuhoisan lento-onnettomuuden ja sitä seuranneen Pyramidenin naapurikaupungissa Barentsburgissa tapahtuneen kaivosräjähdyksen myötä. Samaan ajankohtaan osui lisäksi neuvostoliiton hajoaminen, jolloin Pyramidenia ei enää tuettu aiempaan malliin. Kaupunki oli täysin tyhjä kymmenisen vuotta, kunnes 2000-luvulle tultaessa se alkoi toimia turistikohteena.


Motown, villi länsi, Piilaakso ja internetin ihmemaailmat

Vehkoo tuo esiin, miten kaupungit ja paikat elävät omissa sykleissään ja miten niissä voi samanaikaisestikin olla useita toisistaan hyvin erilaisia alueita. Näin on esimerkiksi motownista ja autoteollisuudesta tunnetussa Detroitissa, jossa nykyisin on sekä täysin asumattomia alueita, että toisia alueita, joilla elämä on vilkasta ja kulttuuri monimuotoista. Vaikka Detroit on kärsinyt suunnattomasti sitä hallinneiden viranomaisten huonoista hallintotavoista, korruptiosta ja laiminlyönneistä, siellä ei kuitenkaan ole menetetty toivoa paremmasta ja monia uusia hankkeita on jatkuvasti vireillä kaupungin pelastamiseksi.

Kaupungit voivat lakata elämästä ja muuttua entisiin aikoihin jähmettyneiksi nähtävyyksiksi. Näin on käynyt Kalifornian Bodielle - aikansa kultakuumekaupungille, joka 1960-luvulta lähtien on toiminut historiallisena puistona. Se edustaa paikkaa, joka tarjoaa aikamatkan menneisyyteen. Ironista kyllä yksi Bodien vapaan pääsyn omaavista taloista julistaa seinällään: "Mikään ei ole pysyvää paitsi muutos."

Omanlaisensa ryhmän muodostavat Piilaakson teknologiakuplan ympärille rakentuneet kaupungit, kuten Palo Alto, Menlo Park ja Mountain View, jotka edustavat tulevaisuuden aavekaupunkeja. IT-kuplan kasvu ei voi jatkua loputtomiin, "dollaria voi myydä 75 sentillä vain tiettyyn pisteeseen asti." Tilastojen mukaan vuonna 2015 joka viikko kuoli keskimäärin yksi Piilaakson start up -yritys.

Autiopaikoilla-teoksen lopuksi Vehkoo vie minut internetin ihmemaailmoihin, joita edustavat mm. Worlds.comin vuonna 1998 lanseerattu Bowie World, joka on edelleen toiminnassa, vaikka siellä nykyisin hiljaista onkin. Vaikka internetyhteys on länsimaissa nykyisin itsestäänselvyys, on kyse historiallisesti ottaen hyvin uudesta asiasta. Itse sain kotiini internet-yhteyden juuri samaisena vuonna 1998. Yhteys oli kuitenkin niin hidas, että sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Bowie Worldin kaltaiseen visuaalisesti rikkaaseen nettimaailmaan.


Tuulessa heiluva keinu

Tässä kohtaa tekee mieli sanoa, että voi juma, miten hienoa, että Vehkoo on päässyt näkemään kaikki edellä mainitut paikat ja ilokseni kirjoittanut niistä tämän kirjan. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa kaupunkien ja paikkojen elämänkaaret. Vehkoon kirjoitusote on kauttaaltaan kiihkoton ja journalistinen. Eri paikkojen herättämistä henkilökohtaisista ajatuksistaan hän ei juurikaan  kerro.

Vaikka kaupunki autioituu, sinne jää jotakin. Jostakin syystä itselleni tulee ensimmäisenä mieleen hylätty keinu ja se, miten se heiluu tuulessa ja miten siihen on jäänyt pala keinujan unelmia, joista emme koskaan saa tietää, toteutuivatko ne vai eivät. Samalla tässä kuvassa on jotakin puistattavaa, ajan kulumisen jälkiä ja menetettyä, joista kasvaa nostalgia, joka tekee kipeää. Raunio ei koskaan ole pelkkä raunio, vaan pala elämää, joka on lähtenyt pois - kenties kukoistaakseen jossain muualla.



Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille
214 sivua + kuvaliite
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta.

*

Johanna Vehkoo on perustanut yhdessä teoksen kuvaajan Kimmo Hokkasen kanssa blogin nimeltä autiopaikoilla.fi. Blogissa he kertovat, mitä Autiopaikoilla -teoksessa kuvatuille kohteille on myöhemmin tapahtunut.


Bloggauksessa käytetyt lähteet:

Johanna Vehkoon esittely Feministinen ajatushautomo Hatun nettisivulla
Johanna Vehkoon esittely Long Playn nettisivulla
Johanna Vehkoon blogikirjoitus Autiopaikoilla -teoksen ilmestymisestä



keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi



Näitä on nyt viime aikoina kirjoitettu paljon. Näitä romaaneja, joissa on useampia rinnakkaisia tarinoita, näkökulmia tai episodimainen rakenne. Mikäs siinä, mutta edellä mainitut ratkaisut eivät automaattisesti ole oikotie onnistuneeseen romaanin, kuten välillä lukiessa ko. teoksia on tullut mieleen. Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kunniaksi on todettava, että juuri tähän romaaniin nuo rinnakkaiset tarinankuljetuskeinot sopivat erinomaisen hyvin ja jopa niin, että ilman kyseistä kerrontaratkaisua tämä romaani ei olisi edes mahdollinen.






Dolce vita 

Dora, romaanin päähenkilö, on muotibloggari, jonka elämä on täydellistä hänen postaamissaan kuvissa. Hän käyttää huomattavia määriä aikaa, jotta kuvat näyttäisivät juuri sillä tapaa esteettisiltä kuin niiden kuuluukin näyttää. Kuvaukset Doran elämästä vaikuttavat hyvin autenttisen oloisilta, joka selittynee sillä, että Hakkaraisella on pitkä tausta life style -aikakauslehdistä ja hän hyödyntää sitä romaanissaan oivallisesti. Merkkinimet tipahtelevat, kuten kuuluukiin ja prosecco poreilee jumalaisen täydellisesti. Tästä huolimatta itse aihe hieman haukotuttaa, vaikka toki se kuvaa vahvasti juuri tätä päivää. Kun lukee sekä Kristallipalatsin että Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun alkaa olla aika vahvasti karttaruudulla sen suhteen, missä osa meistä menee juuri nyt.

Doran varjo kantaa nimeä Pauliina. Doralla on kaikkea sitä, mitä Pauliina haluaisi itsellään olevan, mutta joka on hänen saavuttamattomissaan. Miten rasittava onkaan Pauliinan näkökulmasta Dora, jonka elämä on yhtä kiinnostavuuden virtaa. Pauliinasta ei oikein ole oman elämänsä tekijäksi, vaikka hän kovasti yrittääkin.

Kolmatta tarinapolkua kutsun tutkijapoluksi. Se kuvaa tutkijaa ja hänen tutkimuksentekoaan sekä hänen lapsuuttaan paikassa, josta hän käyttää nimeä kristallipalatsi.  Tutkija muistuttelee, että se mitä oikeasta elämästä ja sen henkilöistä kerrotaan on loppujen lopuksi vain tarinaa, joka perustuu kertojan omiin valintoihin. Tutkijan kiinnostuksen kohteena on Oscar Wilde, jota kuvattaessa tekstin metafiktiivisyys "paljastuu." 

Valitsin naiset orapihlajanoksineen ja miehet kärpäspaperihattuineen, koska olen nähnyt kuvat, joissa Oscar tuijottaa raukein silmin hieman ohi katsojasta, huulet raollaan, hiukset kiiltäen. Valitsin toukokuun 23. päivän, koska tiedän, että sinä päivänä Oscar oli William Downeyn studiossa kuvattavana.

Tutkija luo teokseen mysteerin. Hän etsii vastauksia identiteetin ja sen performatiivisuuden kautta ja puhuttelee sinää, lapsuuskaveria, joka asui tutkijan naapuissa ja jakoi hänen kanssaan kristallipalatsin puutarhoineen ja sen kuningattaren lummehuoneen. Lapsuuden ystävyyteen tutkija palaa yhä uudestaan. Se on ystävyyttä, jonka yllä sataa kultasade, sen palkojen myrkky.

Tutkija seuraa Doran tekemisiä tarkasti ja tuntee suurta kiinnostusta Doran poikaystävää Paulia kohtaan, jota hän välillä myös tapailee.

Teoksen lopussa tarinalangat yhdistyvät yllättävästi, joskin hieman deusexmachinamaisesti.


Tuoreita mansikoita, croissantteja

Lifestyle-blogit ovat kuvien valtakuntaa ja niiden kuvia koskee oma stereotyyppinen estetiikkansa. Mikä tahansa ei kelpaa kuvttavaksi, mutta erinomaisia kuvauksen kohteita ovat esimerkiksi

meren harmaiksi jyrsimät ranta-aittojen seinät, kuivumaan nostetut katiskat, vanhat köydet, rantalaiturille nukahtanut kissa, ylösalaisin käännetyt veneet merirokkoineen, vastalakatut varpaat rantahiekassa, ballerinat picnicviltin äärellä, kuohuviiniä [...] ja tuoreita mansikoita ja croissantteja

Hakkarainen ei sinänsä tuo esiin juurikaan mitään uutta nykyajalle tyypillisestä kuvallistamisesta ja muka-estetiiksta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että nämä ovat kysymyksiä, joista olen itse hyvin kiinnostunut ja sen vuoksi olen pohtinut niitä suht paljonkin. Tekee mieli kysyä: Miksi pionit ovat kuvauksellisempia kuin neilikat? Miksi omenat näyttävät kuvissa paremmilta kuin banaanit? Miksi valokuva, jossa on kuvattu tarkasti jokin etualalla oleva, mutta jätetty tausta epäselväksi on esteettisempi kuin valokuva, jossa kaikki on kuvattu tarkasti? Miksi korkokengät näyttävät paremmilta puulattialla kuin muovimatolla? Onko meidät salakavalasti opetettu näkemään toiset asiat esteettisempinä kuin toiset? Mistä kuvaamiseen liittyvät normit tulevat? Entä näiden normien estetiikka? Miksi instagarammin kaltaiset kuvapalvelut tekevät siitä, mikä aiemmin oli esteettistä usein vain pelkkää kitschiä?

Kristallipalatsissa nostetaan esiin ajatus, että muotibloggariestetiikka on osa samaa ilmiötä kuin Oscar Wilden esteettiset pyrkimykset. Tämä on kiinnostava ajatus, josta johduin pohtimaan, miltä näyttäisi Oscar Wilden instagram-feedi. Noin ylipäänsäkin koin Kristallipalatsin vuorovaikutteiseksi romaaniksi, joka haastaa kysymään ja miksei vastaamaankin. Niin ikään teoksessa esitetty ajatus siitä, että muotibloggaria, instatilin tai muun somekanavan pitäjää seuraavat henkilöt muodostavat hovin, jota voidaan verrata aurinkokuninkaan hoviin on osuva. Ilman seuraajia somettaja ei ole olemassa. "Jos sinua ei löydä googlen kautta, sinua ei ole olemassa," sanoo sosiaalisen median arkkitehti Kristalllipalatsissa.


Identiteettiprojekti

Itsensä luominen  julkisuuden kautta ei ole uusi keksintö.

Julkinen ja intiimi alkoivat kietoutua yhteen jo 1700-luvulla.  [...] Eikö juuri Oscar Wilde aloittanut sen? Vai Whitman? Tai ehkä sen tekivät jo japanilaiset puupiirrokset kylpevistä ja itseään peilaavista naisista, ehkä yksityisyydestä tuli kulutustavaraa jo paljon aiemmin.

Tutkijan isälle puutarha on "tekijänsä sielun kuva." Nykyisin puutarhat ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, jossa ne toimivat itseilmaisuna. Itsensä voi esittää monella tavalla, eikä todellisuuden ja esitetyn välillä välttämättä ole juurikaan yhteistä. Kuvan leveän selän taakse voi mennä piiloon. Dumpata kuvan kääntöpuolelle itsestään kaiken sen, jota ei halua kenenkään näkevän.

Kristallipalatsi on kiinnostava ja hallittu romaani. Se on runsas kuin puutarha, jonka onnen paratiisillisuus edellyttää käärmeen läsnäoloa. Kristallipalatsissa kiteytyy Narkissos-myytti modernissa muodossa, mutta enää kuvajaista ei katsota lammen pinnasta, vaan sitä etsitään omasta kuvafeedistä ja ne harvat, jotka haluavat nähdä totuuden itsestään kohdistavat katseensa parananjättilumpeen lehteen. Kristallipalatsi sisältää kutkuttavan mysteerin, jonka avaamista kiinnostavampaa on sen tarjoamien mahdollisuuksien pohdiskelu. Hakkarainen jättää minulle nupussa olevan pionin, jonka yllä on puhekupla: Elä salaisesti, lathe biosas.



Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (2016)
345 sivua
Kustantaja: Tammi


perjantai 7. lokakuuta 2016

Seitsemännen taiteen tarinat - haastepurku






Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa lanseeraasi Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen, jossa luettiin elokuviin liittyviä kirjoja (ks. haasteen tarkemmat säännöt tästä). Haasteeseen kelpasivat myös elokuvat, jotka on tehty kirjan pohjalta. Haasteen voimassaoloaika oli 22.11.2015 - 5.10.2016.

Lähdin innokkaasti tähän haasteeseen mukaan, mutta kuten minulle tuppaa käymään, niin varsin nopeasti haaste haipui mielestäni ja "saalis" jäi laihanpuoleiseksi.

Tässä linkit postauksiin, joilla tähän haasteeseen osallistuin:


Puolikas keltaista aurinkoa (elokuva)

Anna Karenina (elokuva)

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie (kirja)

Jean Brodien parhaat vuodet (elokuva)

Don DeLillo: Cosmopolis (kirja)

Cosmopolis (elokuva)

Brooklyn (elokuva)


Hauskaa sattuman soittoa löytyy siitä, että haasteen nimi oli Seitsemännen taiteen tarinat ja panokseni haasteseen käsittää seitsemän postausta. Lisäksi tätä kirjoittaessani on lokakuun 7. päivä. Hmm ...



Lisäys 9.10.2016:

Yllä olevasta listasta puuttuu Marjane Satrapin Persepolis

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

Kun olin nuori, minulla oli selvä käsitys siitä, mitä on vapaus. Kuvitelmassani kuljin lentokentällä ja ja roikotin huolimattomasti kädessäni puoliksi juotua Jack Daniels -pulloa ja jostakin syystä minulla oli aina jalassani ne vähän hassut hillittömän leveälahkeiset farkut, jotka olin ostanut Amsterdamista. Yhtä kaikki se oli vapauden täydellisin kuva, sillä olin jo matkalla, mutta en vielä läheskään perillä.

Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa In transit ihmiset ovat liikkeessä tai ainakin liikkeelläolo on muuttanut heidän elämäänsä pysyvästi. Olla jossain, ei-vielä missään, mutta juuri nyt tässä, koska jossain on aina oltava, jos ylipäätään on hengissä. Välitila, jossa on jo lähtenyt, mutta jossa ei vielä ole saapunut on In transitin omin tila. Kaltaisilleni ihmisille, jotka rakastavat lentokenttiä ja juna-asemia ja niiden korvikkeena taksimatkoja tämä romaani on erityisen omiaan.



Veitsistä kieleen

Luin aikanaan Taivassalon romaanin Viisi veistä Andrei Kraplilla (Fem knivar hade Andrej Krapl, 2007) ja se on jäänyt mieleeni hienona, joskin hieman käsittämättömänä teoksena. Kun kuulin In transitista, tiesin heti teoksen nimen perusteella, että haluan lukea sen. Tosin luulin nimen viittaavaan sukupuolien välitilaan, siihen jossa ollaan matkalla miehestä naiseksi tai toisin päin. Alkudrinkiksi olin ajatellut lukea Taivassalon esikoisteoksen, novellikokoelman Kärlek kärlek - hurra hurra (2005), jonka työkaverini minulle ystävällisesti lainasi. Eipä tullut luettua. In transitiin sen sijaan tartuin heti, kun R-kioskin työntekijä oli sen minulle tiskin yli ojentanut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämäpäs onkin paksu ja painava. Jotenkin ihastuttavan massiivisen kokoinen kerrassaan. Ja miten hieno kansi. Miten syntisen punainenkin vielä. Katsokaa kannen naista ja hänen ilmettään! Katsokaa karttaa, joka piirtyy hänen ruumiikseen! Sanna Manderin työtä oleva kansi on hienointa aikoihin.

On romaaneja, jotka kiertyvät juonen ympärille ja niitä, jotka saavat voimansa kuvaamistaan henkilöhahmoista. In transit sen sijaan edustaa melko harvinaista romaanityyppiä, jota kutsuisin kielivetoiseksi siinä merkityksessä kuin mitä minulle edustavat mm. Ali Smithin romaanit. In Transit syntyy ja elää kielestä. Se on virta, joka kulkee halun palatsin läpi ja vie mennessään kaiken, mikä irti lähtee ja paljon lähteekin. Kieli silittää minua ja se tuntuu hyvältä. Se saa minut lukiessani kierähtämään kyljelleni kissan nautinnollisin liikkein. Se saa haluamaan yhä lisää ja lisää. Se on rohkeaa ja hyvällä tavalla itsetietoista.


Jotkut talot ovat keltaisia

Eräässä keltaisessa talossa asuu Galadriel, joka päätyi sinne, koska ei ollut muutakaan paikkaa minne päätyä. Galadriel, jonka  nimeksi piti tulla Anna Karenina, mutta ei tullutkaan, koska nimisäännöt estivät aikeen. Galadriel, joka lapsena rakasti satuja, joissa käy huonosti lopussa. Galadriel, jonka koti on Bombay, Pariisi, Los Angeles, Lontoo ja niin edelleen, kunnes se äkkiä onkin keltainen talo kotiseudulla. Galadriel, joka on yksi In Transitin henkilöhahmoista, se keskeisin.

Keltaiseen taloon on päätynyt myös Vera, joka ei koskaan ole matkustanut siinä määrin kuin Galadriel, mutta viettänyt kuitenkin varhaisaikuisuutensa Helsingissä. Taloon saapuu myös Muukalainen, joka nimensä mukaisesti on vieras ja tuntematon. Toisessa talossa lähistöllä asuu Sem, joka nyt on jo vanha, mutta joka nuorena kulki itsevarmana pitkin Tukholmaa lantio röyhkeästi eteenpäin työnnettynä.

Keltaisessa talossa olen myös minä ja Galadriel kulkee lävitseni. Puhuu kulkiessaan.

En ole täällä, olen jo menossa. En ole siellä missä kukaan muu on, en ole paikka johon voisi pysähtyä, en kenellekään, en itselleni. En ole täällä, en koskaan, olen jatkamassa matkaa, lähdössä tieheni, eteenpäin ja pois täältä. Olen jollakin tapaa niin häilyvä, edelleen niin häilyvä, enkö olekin?

Taivassalon teksti kiertää, ympyröi ja päästää vapaaksi tavalla, joka tuo mieleen Monika Fagerholmin tavan kertoa samasta asiasta eri tavoilla ja näkökulmista. Paljastuu sitä ja paljastuu tätä. Paljastuu kaikenlaista, jota oli ennen ja jonka keskipiste oli toinen ihminen. Kieli noukkii sen, joka lähti ja kielen takana lähtenyt on jo tullut takaisin lähteäkseen uudestaan. Galadrielilla on ollut useita rakkauksia, mutta erityisin niistä on George Gordon Junior. Vera taas rakastui toisen omaan, vaalearipsiseen mieheen, josta hänen oli repäistävä itsensä irti. Sem löysi Tukholmasta rakkauden, joka kotiseudulla ei olisi ollut mahdollista, mutta kotitila vaati hänet takaisin pitämään huolta tiluksista ja korjaamaan rikkimenneitä työkoneita. Sukupolvien väliset erot tulevat esiin siinä, miten vahvasti kotiseutu ihmistä määrittää ja minkälaisia vaatimuksia sillä on kyky asettaa.


Haluan sinut

In transit on romaani ihmisten ja halujen kohtaamisesta. Kehoista, jotka haluavat toisensa ja tyytyvät siihen vähäänkin, mitä on tarjolla, koska mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Vaatteet lentelevät lattialle, navat liimaantuvat napoja vasten, suut ottavat omansa. Ruumis varastaa hetkiä elämältä. Se lainaa toisen ruumiin kuin kirjan, pitää hetken omanaan tietoisena siitä, että tiimalasissa hiekka valuu jo kovaa kyytiä kohti palautuksen hetkeä. Ruumis omistaa totuuden ja sanoo: haluan sinut, olen siis olemassa. Ruumis on halun kartta ja maantiede. Halu haluaa toisen sen jokaiseen kohtaan.

Jos In transitia pitäisi kuvata yhdellä sanalla käyttäisin sanaa rohkea. En siksi, että siinä kerrottaisiin erityistä rohkeutta vaativia asioita, vaan siksi, että Taivassalon kieli on syntaksillisesti rohkeaa ja halun kuvauksessaan antaumuksellista. Tämä ei ole romaani, joka pelkästään luetaan, vaan eletään ruumiin ja sen halujen läpi. Niiden, jotka olivat ja niiden, jotka ovat tulollaan.

In transit, matkalla tai kuljetusprosessissa oleminen kasvaa metaforaksi elämän väliaikaisuudelle. In transit on ihmisen perustila. Se lyhyt hetkien kirjo, joka sijoittuu elämän ja kuoleman väliin. Ne muutamat sekunnin sadasosat ennen kuin paiskaudun vasten rakastajaani.

Jestas sentään miten hieno romaani!




Hannele Mikaela Taivassalo: In transit (2016)
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta.

+++

Ruotsinkielinen alkuteos: In transit (2016)
Kustantaja: Förlaget







sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Peter Sandström: Laudatur

Kovin usein ei mies mene tapaamaan ex-naisystävänsä uutta miestä ja päädy ajelulle tämän kotipihalla seisovaan karuselliin. Näin kuitenkin tapahtuu Peter Sandströmin romaanissa Laudatur. Tämä kuva olkoon se kuva, joka heijastetaan tämän blogikirjoituksen seinälle. Nämä kaksi miestä karusellissa, joka pyörii toisen miehistä pihalla. Nämä kaksi miestä hevosten selässä. Nämä kaksi, joista kenellekään ei tule  mieleen cowboy.


Peter on Peter

Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa.

Laudatur kertoo keski-ikäisestä Peteristä, kuinkas muutenkaan, sillä Sandströmin kirjojen päähenkilöillä on tapana olla Peter, joka on kovasti tekijänsä oloinen. Joku jossakin sanoi, että Sandström on Suomen Knausgård. Jos nämä kaksi kirjailijaa on pakko niputtaa yhteen, sanon mieluummin niin, että Knausgård on Norjan Sandström. Kirjailija Sandström itse taas on sanonut, että hän kokisi vaikeaksi kirjoittaa aiheista, joilla ei ole yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Sandströmin kirjoitustapa on kiinnostava, joskin tietysti se saa lukiessa pohtimaan myös täysin epäolennaisia asioita, kuten vaikkapa sitä, että onko olemassa piha, jolla on hylätty karuselli ja jos on, niin missä se on. Haluaisin heti mennä ottamaan siitä valokuvan, jonka postaisin instagrammiin, sillä elämämme aikoja, joina arvokasta on vain se, joka soveltuu kuvattavaksi. Tämä asiaintila jättää jälkeensä kysymyksen, jonka Laudaturissa esittää professori Klas-Ingmar Tulijärv: 

Vilket värde har då sådant, som inte lämpar sig på bild?

Jokainen vastatkoon tähän kysymykseen parhaan kykynsä mukaan. Jos uskaltaa.


Raidallinen vaimo ja Tosi etsivä

Laudaturin juoni on yksinkertainen. Romaanin alussa eletään syyskuun 19. päivää vuonna 2014 ja Zebran kanssa naimisissa oleva Peter on menossa tapaamaan professori Tulijärveä. Vaimon nimi on lempinimi, jonka hän sai Peterin äidiltä jo nuorena raidallisen vaatetuksensa vuoksi. Pariskunnalla on kaksi lasta: Neo ja Bonnie ja kenties kolmas on tulollaan, sillä 49-vuotias Zebra on raskaana. Avioliitto on liikkuvassa tilassa ja Zebraa vetää puoleensa arvoituksellinen Mäkinen. Ajallisesti Laudatur liikkuu sekä romaanin nykytasolla että kesässä, jolloin Peter nuorena miehenä vietti aikaa vanhempiensa luona ja Zebra puolestaan oli kalahommissa Fär-saarilla.

Ensimmäisillä kymmenillä sivuilla en vielä ollut Laudaturista kovin tohkeissani. Mietin myös, olisiko sittenkin kannattanut lukea tämä kirja suomeksi, mutta mitä pitemmälle pääsin, sitä tyytyväisempi olin, että luin ruotsiksi, vaikka en onnistunutkaan samaan selville, mitä gräfta on sanatarkasti suomeksi. Päätin, että riittää, kun tiedän sen olevan jonkinlainen kuokka. Lukemiseni intensiteettikäyrä muistutti huomattavasi kokemustani Colm Toibinin Nora Websteristä. Näiden kummankin teoksen kohdalla ehdin miettiä, että onko minimalismissa menty jo liian pitkälle. 

Sekä Laudatur että Nora Webster purivat sieluani niin pikku hiljaa, että en ensin huomannut koko asiaa. Jossakin vaiheessa sitten tajusin langenneeni niin, että sydänparka oli ihan mytyssä ja lukemisen jälkeen uskalsin hengittää vain varovasti. Okei, sanotaan nyt suoraan, että Laudatur on helvetin hieno teos. Tässä yhteydessä tarvitaan nimenomaan tuo kyseinen kirosana, joka viittaa myös samannimiseen ikävään paikkaan, jonka maalliset ilmentymät tekevät Laudaturista niin erinomaisen hienon romaanin kuin mitä se on.

Olen huono katsomaan tv:tä, mutta pari vuotta sitten koukutuin TV-sarjaan True Detective eli ko. sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen. Vähän nolosti taisin rakastua Matthew McConaugheyhin, mutta se ei ollut viehätykseni koko syy. Tuossa sarjassa nimittäin on ihan käsittämättömän intensiivinen tunnelma. Jotakin pohjimmiltaan samankaltaista intensiteettiä löysin Laudaturista, joka on kuin viehättävä spaniel, jolla on suuret ruskeat silmät, mutta jos niihin katsoo tarkemmin, näkee niiden pohjalla kauneuden ja surun takana helvetin heijastuman. Jos niihin silmiin katsoo vielä hetken kauemmin tajuaa, että ne ovat lasia.


Ken moottorisahaa käynnistelee?

Sandströmillä on lause ja tarkoitan nyt lause siinä merkityksessä kuin lause on esimerkiksi toisella suuresti ihailemallani kirjailijalla Raija Siekkisellä. Lause on näennäisen yksinkertainen, eikä sen vahvuutta voida purkaa osiin. Lause ei sisällä kohtaa, jota voisi osoittaa ja sanoa, että juuri tästä kohdasta johtuu, että lause on niin vahva. Jos tietäisin, miten tällainen lause kirjoitetaan, en todellakaan istuisi tässä bloggaamassa, vaan alkaisin itsekin kirjoittaa tuollaisia lauseita, jotka ovat moninkertaisesti enemmän kuin mitä ne varsinaisesti ilmaisevat. Joskus edelläkuvatun kaltainen lause voi saada aforismia lähestyvän muodon.

Det viktigaste är att hålla igång, inte att bli färdig.

Peterin ja hänen isänsä välinen suhde on kompleksinen. He ovat turisteja toinen toisilleen. Lasten ja vanhempien välillä vallitsee tuntematon alue, jolla vieraus viihtyy. Väkivaltaisuus kulkee ketjuna sukupolvesta toiseen kuin silmukat lapsen virkkauksessa. ”Sosiaaliset kromosomit” periytyvät nekin ja väkivalta on keino myös hänelle, josta sitä ei kukaan olisi etukäteen uskonut.

Laudatur on paljolti romaani vanhenemisesta. Muutoksista ja ajasta, joka kulkee ihmisen ohi pysähtymättä. Sandström ankkuroi Peterin aikaan ja siinä hän seistä törröttää maailman mennessä menojaan usein huomaamatta ollenkaan, että tässä nyt olisi tällainen Peter, joka odottaa ja toivoo, että maailma ymmärtäisi häntä. Tämä on tukala kohta, sillä kieltämättä samankaltainen toivomus on käynyt omassakin mielessäni. Vieläpä useasti.

Laudaturissa ihminen on puun kaltainen. Kasvattelee vuosirenkaitaan ja tajuaa virheensä liian myöhään, kuten senkin, että lahoaminen on ollut täydessä vauhdissa jo pitkään ja se vieras ääni, jota ihminen ei ole aiemmin tunnistanut kuuluu kuolemalle, joka jo käynnistelee moottorisahaansa.


Kunnia ja ylistys

Peter Sandström sai monet vuodet olla ihan rauhassa suomenkielisiltä lukijoilta. Asiaintila muuttui, kun hänen romaaninsa Transparente Blanche ilmestyi suomeksi nimellä Valkea kuulas, joka sittemmin oli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon suomalaisena ehdokkaana ja joka juuri palkittiin myös Helmet-palkinnolla. Kuka sitten olikin, joka keksi, että Sandströmiä aletaan kääntää suomeksi, niin itseni ja muiden Sandströmin lukijoiden puolesta kiitos sinulle.

Romaanin nimi, Laudatur, herättänee jokaisessa lukijassa omat pohdintansa. Itse ajattelin aluksi, että kyse on ironiasta, jonka avulla Sandström hyväntahtoisesti naurahtelee sille, että kenenkään elämä ei ole Laudaturin arvoinen suoritus. Asiaa enemmän mietittyäni olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että Laudatur viittaa kyseisen sanan merkityksiin, ylistykseen ja kunniaan. Se on ylistys elämälle itselleen, jota ihminen yrittää parhaan kykynsä mukaan elää usein varsin tietoisena siitä, että kovin putkeen ei mene.  Siitä huolimatta ja sen vuoksi. Gracias a la vida, sanoisi Violeta Parra ja hymyilisi absurdin hymyn.



Peter Sandström: Laudatur (2016)
224  sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms

Ilmestynyt suomeksi Outi Mennan käännöksenä, kustantaja S&S