keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Anna Stothard: The Pink Hotel

Anna Stothardin 'The Pink Hotel' on kirjojen Levis 501:t. Solahdan tarinaan imuun kuin ennalta hyvin istuviksi tiedettyihin farkkuihin. Kankaan ei tarvitse pelätä repeytyvän ja denim-imago on klassisen taattu. Mutta. Kun katson farkkukangasta lähempää on se kulutettu tieteellisen tarkasti oikean vaikutelman luomiseksi. Samaa voi sanoa "Pinkistä Hotellista". Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan, sieltä paljastuu yllätyksiä ja kerroksia toisensa jälkeen.

'The Pink Hotel' on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joka tekee helpoksi päähenkilön jättämisen nimettömäksi. Se on romaani Lontoossa asuvasta, 17-vuotiaasta, äitinsä hylkäämästä tytöstä, joka saatuaan tietää äitinsä kuolemasta, matkustaa tämän hautajaisiin Los Angelesiin. Hän saapuu tilaisuuteen kuitenkin liian myöhään, vasta siinä vaiheessa, kun käynnissä on pinkissä hotellissa pidettävät hautajaisjuhlat. Päähenkilö löytää äitinsä omistamasta hotellista tämän huoneen, jossa hän tutkii äitinsä tavaroita ja käy kylvyssä ammeessa, jonka reunoissa on likaraitoja hänen äitinsä kylpyhetkien jäljiltä.

*
Luitko edellisen kappaleen viimeisen lauseen sen enempiä ajattelematta? Otetaanpa uudestaan: nuori tyttö, kuollut äiti, kylpy äidin jäljiltä likaisessa kylpyammeessa. Aika hurjaa kuvausta sanoisin ja samalla erinomainen esimerkki siitä, miten Stothardin tekstin näennäiseen keveyteen ja helppouteen, sen Levis 501-pintaan, kätkeytyy aikamoisia kuvia ja syvyyksiä.

Stothardin romaani on erittäin visuaalinen ja tuoksu- vai pitäisikö sanoa hajumaailmaltaan vahva. Enemmän kuin kirjallisena tekstinä se jää muistiini kuvien jatkumona, väljähtyneenä tupakanhajuna, parfyymien ja hien sekoituksena sekä kesäpäivien väreilevänä kuumuutena. Päähenkilön elämäntarina kehiytyy auki vähitellen. Saamme tietää, että hänen äitinsä, Lily, sai tyttärensä ollessaan 14-vuotias ja 17-vuotiaana hän jätti tämän isoisänsä huostaan.

Kun päähenkilö lähtee pinkistä hotellista, hän ottaa mukaansa äitinsä matkalaukun, jonka on sullonut täyteen tämän vaatteita, kirjeitä ja muita henkilökohtaisia tavaroita. Koko tuntemattomaksi jäänyt äiti matkalaukussa, kaikki se, minkä perusteella päähenkilö voi alkaa tutustua äitiinsä. Lohdutonta. Kuten sekin, että päähenkilöllä ei ole mitään muistikuvia äidistään. Siitä hetkestä, kun hän kävelee ulos hotellista äidin matkalaukku kädessään alkaa hänen matkansa kohti sen hahmottamista, kuka ja millainen ihminen hänen äitinsä oikeastaan oli. Etsiessään totuutta äidistään päähenkilö etsii samalla, ja ennen kaikkea itseään, omaa identiteettiään ja vastausta siihen, kuka hän itse on.

Päähenkilön identiteetin rakentuminen tulee konkreettisesti esiin hänen suhtaumisessaan äidin matkalaukkuun ja sen sisältöön. Teoksen alussa hänellä on tapana pukeutua äitinsä vaatteisiin. Lukijana tunnen, miten hameen silkki koskettelee hänen ihoaan ja kuulen, miten äidin korkosaappaat kopisevat kuumaan asfalttiin. Päähenkilö pakenee oman elämänsä tyhjyyttä äitinsä elämään, jäljittelee häntä ja rakastelee hänen entisten miestensä kanssa. Pysäyttävä on hetki, jolloin äidin ystävätär konkreettisesti sekoittaa päähenkilön tämän äitiin. 

Niiden keskustelujen kautta, joita päähenkilö käy äitinsä ystävien kanssa alkaa hahmottua kuva 32-vuotiaana moottoripyöräonnettomuudessa kuolleesta Lilystä, jolle elämä oli näyttämö, jolla hän otti rooleja mielialojensa mukaan. Lilyn ensimmäisen miehen Augustin kuvaus vaimostaan tiivistää osuvasti Lilyn luonteenlaadun.

Pretending was her hobby. Everyday was theatrical, you know? If she was sad, she'd dress entirely in black, if she was excited she'd sing show tunes in the shower till the neighbours complained. She wore high heels to the supermarket and fake fur to the cinema. We used to have 'character nights', where we'd go out bar-crawling pretending to be aristocrats, or invisible superheroes, or ninjas. Se was never boring, but she was exhausting.

Lilylle elämä oli näyttäytymistä ja esittämistä ja äitiys sopi äärimmäisen huonosti yhteen hänen ikänsä ja elämäntapansa kanssa. Päähenkilön isoisä kertookin, että sen ainoan kerran, kun Lily suostui edes yrittämään imettämistä, hän alkoi oksentaa. Ei ole yllättävää, että hylätyksitulemisen tunne on päähenkilön jatkuva seuralainen. Hän valehtelee ja luo lapsuttaan keksityillä tarinoilla. Mikä tahansa on parempaa kuin se, että ei olisi näkyvä toiselle ihmiselle. Olemassaolo hahmottuukin usein kivun kautta, onhan se varma tae siitä, että elää ja on hengissä.

Kun päähenkilö alkaa seurustella Davidin kanssa, joka on myös hänen äitiään kuvannut valokuvaaja, on heillä usein tapana vertailla arpiaan. Ruumiista tulee henkilökohtaisia muistoja säilyttävä kartta. Ruumis on myös pinta, johon voi jättää jälkiä ja jolle voi päähenkilön tapaan tuottaa kipua vaikkapa kaatamalla kuumaa vahaa iholleen. Davidin ajoittainen puhumattomuus herättää päähenkilössä kauhua ja hän toivoisi Davidin vaikenemisen sijasta mieluummin lyövän. 

***
'The Pink Hotel' tuo mieleeni purkkaa jauhavan Madonnan Susan Seidelmanin elokuvassa 'Desperately Seeking Susan.' Niin Lilyssä kuin päähenkilönkin pyrkimyksissä löytää totuus äidistään on jotain samaa rauhattomuutta ja nuoruuden varmuudeksi poseerattua epävarmuutta. Herättipä tämä romaani eloon myös Harry Dean Stantonin roolihahmon Wim Wendersin loistavassa elokuvassa 'Paris Texas'. Lilyn ja hänen toisen aviomiehensä Richardin välinen rakkaussuhde taas on intensiteetiltään sukua Pedro Almodovarin 'Matadorille'.

Päähenkilöä reilusti vanhempi David on hänelle eräänlainen isähahmo, sielun ja ruumiin arpikudosta korjaava kokemus, jolla kuitenkin on oma salaisuutensa, joka paljastuu vasta romaanin loppumetreillä ja täräyttää kaikkea aiemmin kerrottua. Tärkeintä kuitenkin on, että jos 'The Pink Hotelista' tehtäisiin elokuva, päättyisi se kuviin päähenkilöstä ilman matkalaukkua.

maanantai 24. helmikuuta 2014

The Daphnes - uusi mielenkiintoinen kirjallisuuspalkinto

Kuvituskuva by Omppu (Kuva ei liity mitenkään itse palkintoon)
Lueskellessani tänään postauksia Tumblr-sivustolla, törmäsin uuteen mielenkiintoiseen kirjallisuuspalkintoon nimeltä The Daphnes. Yleensähän kirjallisuuspalkinnot noudattavat kaavaa, jossa palkitaan edellisen/kuluvan vuoden parhaita teoksia. The Daphnes-palkinto taas annetaan teokselle, joka on kirjoitettu 50 vuotta sitten eli nyt ovat etsinnässä vuonna 1963 julkaistut teokset.

Pidän palkinnon ideaa erittäin mielenkiintoisena, koska useinhan vasta aika näyttää, miten suosittu teoksesta tulee ja onko kyseessä teos, joka tulee säilymään ihmisten mielissä ja joka löytää yhä uusia lukijasukupolvia.

Palkinnon takana olevat tahot ottavat parhaillaan vastaan ehdotuksia vuoden 1963 teoksista. 

Tällä hetkellä fiktio-listalta löytyvät seuraavat teokset:

Hopscotch by Julio Cortazar
Girls of Slender Means by Muriel Spark
The Bell Jar by Sylvia Plath
Cat's Cradle by Kurt Vonnegut
The Man Who Fell to Earth by Walter Tevis
V by Thomas Pynchon
Frost by Thomas Bernhard

The Group by Mary McCarthy
The Grifters by Jim Thompson
The Clown by Heinrich Boll
Iron Earth, Copper Sky by Yasar Kemal
Passport to Eternity by JG Ballard
Golden Fruits by Nathalie Sarraute
Divided Heaven by Christa Wolf
Ice Palace by Tarjei Vesaas
Who Are You? by Anna Kavan
Dreambook for Our Time by Tadeusz Konwicki
City of Night by John Rechy
The Spy Who Came In From the Cold by John le Carre
The Unicorn by Iris Murdoch


Kun tarkastelen tuota listaa, osuu silmiin montakin mielenkiintoista teosta, joista osan olemassaoloa en ole edes aktiivisesti muistanut ja osa taas on minulle aivan tuntemattomia.  

Lyhyestä artikkelista ei valitettavasti aivan käynyt ilmi, miten valintaprosessi etenee, mutta eiköhän tästä tule lisätietoa jossakin vaiheessa. Ideaa olisi kiinnostavaa soveltaa myös suomalaiseen kirjallisuuteen.

The Daphnes -palkinnosta voit lukea tästä.  


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Terveisiä Lontoosta eli kirjaperheen uudet jäsenet

London Eye (kuva: Omppu)

Hiihtolomalla tuli vietettyä muutama päivä Lontoossa. Kävin katsomassa Thriller Live -musikaalin, joka oli totaalisen hieno. Kävi vielä mahtava tuuri, kun Leicester Squaren lippukioskilta sain puoleen hintaan liput katsomon riville 5. Parempaa istumapaikkaa ei olisi voinut toivoa.

Odotin Lontoon matkaa jännityksellä, koska Lontoo ei ole aiemmin kuulunut kaupunkeihin, joka saa minut haltioitumaan. Erityisen kiinnostavaksi tilanteen teki se, että viime kesänä kävin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja Pariisi meni niin sydämestä läpi kuin vaan mahdollista on. En muista kokeneeni yhtä vahvoja tunteita missään muussa kaupungissa (en edes Roomassa).

Kuinkas sitten kävikään? Lontoo oli tällä kertaa mainio kokemus. Koin jopa jonkinlaista museohurmaa Tower of Londonissa, Luonnontieteellisessä museossa ja British Museumissa. Myös Tate Modernissa olin innoissani. Maailma avautui mukavasti London Eyen korkeuksista.

Jotta olisin estänyt totaalisen hullaantumisen kirjakaupoissa olin kirjoittanut etukäteen listan kirjoista, joita olin etsimässä. Pysyin tiukasti listassani, joka oli luvattoman pitkä ja loppujen lopuksi kirjaperhe kasvoi kuudella uudella teoksella.


Afrikkalaisten kirjojen osasto kasvoi kolmella teoksella. Näistä Mohamedin 'Black Mamba Boy' kartutti myös Baileys-palkittujen osastoa, koska se oli vuoden 2010 Baileys-ehdokas.


Hadleyn 'The London Train' oli "pakko" ostaa, kun kerran Lontoossa olin. Lisäksi Hadleyn teos on lisä Baileys-kirjastooni, kuten myös Birchin 'Jamrach's Menagerie'. Kuubalaista feministikirjailijaa, Julia Alvarezia, olen jo pidempään halunnut lukea, joten nappasin myös yhden hänen teoksensa mukaani.

Mitä tulee kaupunkien väliseen taisteluun henkilökohtaisesta ykköspaikastani, on todettava, että Lontoo ei pärjää vertailussa Pariisille. Lontoo on ihana ja mukava ja mielenkiintoinen. Kuin tuttu ja turvallinen poikaystävä. Pariisi sen sijaan on Rakastaja. Poeettinen kylpy, loputon halu, se sydämen läpi lyöty naula, josta runoilija Sirkka Turkka kirjoittaa.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Karin Altenberg: Island of Wings

Mene seisomaan saaren uloimpaan kolkkaan. Tunne, miten merituuli tuo kasvoillesi suolaa, kostuttaa vaatteesi ja saa sinut hytisemään hallitsemattomasti. Muistele Myrskyluodon Maijaa. Kuvaa silmilläsi vihaisten lokkien parvi. Pohdi rakkauden mysteeriä, avioliiton jumalattoman kovaa tinkiä. Älä käännä päätäsi pois, kun silmänurkastasi näet miehen, joka paljain käsin katkaisee linnulta kaulan. 

Jos teet kaiken edellisen, olet käynyt 'Island of Wingsin' maailmassa.

Jos pidit Eowyn Iveyn 'Lumilapsesta', tulet rakastumaan Karen Altenbergin romaaniin. Jos Riikka Pelon 'Jokapäiväinen elämämme' sai sinut haltioitumaan, voit olla varma, että 'Island of Wings' saa sydämesi lyömään kiivaammin. Jos et pitänyt kummastakaan edellisestä, mutta olet syvien henkilökuvien ystävä, tulee Altenbergin romaani hurmaamaan sinut.


En varmasti olisi tullut lukeneeksi Altenbergin romaania, jos se ei olisi ollut Baileys-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Lukemiseni odotushorisontti oli melkoisen negatiivinen: historiallinen, 1830-luvulle sijoittuva romaani, joka kertoo lähetystyöstä. Ei, ei kuulosta ollenkaan teokselta, josta tulisin pitämään. Mutta. Miten riemullisen väärässä olinkaan. 

'Island of Wingsin' pohjalla on tositarina pappi Neil Mackenziestä, joka vuonna 1830 lähti käännyttämään kristinuskoon Skotlannin edustalla olevan St. Kildan saaren alkuperäisväestöä. Mukaan hän otti vaimonsa ja aimo annoksen päättäväisyyttä ja idealismia. Vaikka en juurikaan ole lukenut lähetystyötä käsittelevää kirjallisuutta, luulen, että niissä kerrotaan enimmäkseen rohkeista ja sitkeistä miehistä, jotka pyrkivät kristinuskon sanomalla sivistämään ei-uskovia. 'Island of Wings' on kuitenkin yhtä paljon, ja enemmänkin, kertomus myös Neilin vaimosta Lizziestä ja niistä uhrauksista, joita naiset tekivät lähtiessään miestensä mukana vieraille seuduille.Teoksen kolmas päähenkilö on St. Kildan saari karuine luonnonolosuhteineen.

Altenbergin ihmiskuvaus on nyanssoitua ja saa ihon nousemaan kananlihalle. Alussa on rakastunut pappispariskunta, mutta hyvin nopeasti saaren äärimmäisen alkeelliset olot alkavat lyödä kiiloja heidän rakkauteensa. Lizzie elää vielä eristyneempänä muusta maailmasta kuin miehensä, koska hän ei miehensä tavoin puhu gaelin kieltä, eikä siten pysty kommunikoimaan saarelaisten kanssa.

Saaren maailma on julma. Luonto riepottaa ihmistä ja kummallinen 8-päivän sairaus tappaa pikkuvauvat 75 %:n todennäköisyydellä. Myös Lizzie ja Neil menettävät sekä ensimmäisen lapsensa että tämän jälkeen seuraavina syntyvät kaksoset. Neil uskoo, että Jumala haluaa rankaista häntä, koska hänen menneisyydessään on tuskallinen salaisuus. Vihan ja epätoivon hetkinä hän pakenee omia syyllisyydentunteitaan ja projisoi ne vaimoonsa. 

Saari tekee Neilistä sulkeutuneen. Hän alkaa esittää Lizzielle ikäviä huomautuksia ja eristää hänet entistä tiukemmin kotiin. Saarelaisten käännyttäminen ja heidän elinolosuhteidensa parantaminen on Neilille pakkomielle. Samanaikaisesti hän halveksii saarelaisten elämäntapoja sekä heidän esi-isiensä uskomuksille ja tavoille perustuvaa elämänfilosofiaansa ja pitää itseään heidän pelastajanaan. Tosipaikan tullen hän kuitenkin jättää pelkurimaisesti toimimatta, koska pelkää, että epäonnistuessaan menettäisi saarelaisten luottamuksen.

Neil on itsekäs ja kykenemätön vastavuoroisiin ihmissuhteisiin. Välillä Lizzie miettiikin, seurasiko hän saarelle rakkautta vai miestä. Neilissä on kuitenkin myös toinen puoli, jota hän ei saa sanoin tai teoin ilmaistuksi. Juuri kun olen valmis pitämään häntä itsekkäänä paskiaisena Altenberg vaihtaa kerrontakulmaa ja näyttää Neilin, joka on oman menneisyytensä ja syyllisyytensä vanki. Hän haluaisi toimia rakastavammin Lizzietä kohtaan, mutta aikeet kilpistyvät ennen toteutumistaan. Välillä hän vihaa omaa tunnevammaisuuttaan, jolloin minä taas alan tuntea häntä kohtaan myötätuntoa. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa, koska kohta Neil taas on Lizzielle niin ilkeä, että olen uudestaan valmis vihaamaan häntä. Mokoma egoisti, joka on sokea omien puutteidensa suhteen. Vaan eipäs olekaan, hän tietää kyllä, mitä pitäisi tehdä, mutta ei vaan pysty.

Lizzie joutuu kestämään järjettömän määrän surua: omistushaluisen ja ilkeän aviomiehen, tiheät synnytykset, eristyneisyyden, ankarat elämänolosuhteet ja puhekumppanin puutteen. Kun Lizzie esikoispoikansa lisäksi menettää tämän jälkeen syntyneet kaksoset, hänen tuskansa on käsinkosketeltavan tiheää. "My heart broke and split in two equal parts for my girls. Nothing will ever be the same again; I will never be what I was. I have shed a layer of my soul like a snake and I must be naked until I find new life - until I can bring new birth. This island is my home now, and I must enter its cycle where everything comes again, light and dark, storm and stillness, life and death, again and forever."

Siinä missä Lizzie mukautuu saaren elämään ja olosuhteisiin, keskittyy Neil omaan missioonsa ja saarelaisten muuttamiseen sellaisiksi kuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Lizzien elämä liittyy osaksi luonnon kiertokulua, sen ympyrämäistä rakennetta, kun taas Neil etenee lineaarisesti janan alkukohdan sijoittuessa hänen saarelle tuloonsa ja sen toivotun päätepisteen hetkeen, jolloin kaikki saarelaiset olisivat kääntyneet kristinuskoon ja pitäisivät Neiliä messiaanaan.

Erityisen uhan ja painostavuuden tunnun tapahtumien kuvaukseen tuovat lintuihin kohdistuvat julmat teot. Linnunpoikaset vieroitetaan pesästään ja ne kuolevat häkkiinsä, lintuja kidutetaan ja kivitetään ja niiltä katkotaan kauloja. Osa lintuihin kohdistetusta julmuudesta voidaan selittää saarelaisten traditioilla, mutta lintujen kohtelun voi tulkita myös erityiseksi kieleksi, jolla Altenberg viittaa Lizzien kokemiin tunteisiin ja rakastamisen vaikeuteen. Toivo nousee ja toivolta katkaistaan kaula. Rakkaus punnitaan vaa'alla, jonka heilahdukset saavat sydämen nuljahtamaan.

Altenberg osoittaa, että olimmepa ketä tahansa, elimmepä missä tahansa tai millä vuosisadalla tahansa, meitä yhdistävät asiat pysyvät pohjimmiltaan samoina niin kauan kuin me ihmisinä olemme osa ihmisyyttä. "The only way we can come to understand other beings is by tainting them with a bit of ourselves. When we are all covered by the same filth it is possible to understand each other - and to believe in each other."

perjantai 14. helmikuuta 2014

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni


Kirja joka maasta -blogin Maria suositteli tätä Müllerin romaania "lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin". Nyökyttelin kommenteissa, että kuulun juuri tuohon kohderyhmään, joten olihan tämä luettava.


1.
Luettuani muutama vuosi sitten Herta Müllerin 'Sydäneläimen' ja nyt hänen romaaninsa 'Tänään en halunnut tavata itseäni' olen tullut siihen johtopäätökseen, että en pidä hänen teoksistaan. Itse asiassa ne ovat minusta melkeinpä sietämättömiä. Niinpä viimeksi mainittua lukiessani pohdin lähinnä sitä, ovatko Müllerin teokset hyvää kirjallisuutta?

Müller on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, joka lienee suhteellisen kovakin kriteeri teoksen laadusta. Toisaalta Nobel-palkinto on mielestäni kirjallisuuspalkinnoista vähiten merkittävä, koska se usein annetaan muilla kuin ensijaisesti kirjallisilla perusteilla. Palkituksi tulemisessa vaikuttavat niin politiikka kuin sekin, mihin maanosaan palkinto on edellisinä vuosina annettu, onko palkitsemisvuorossa runous vai proosa, mies- vai naiskirjailija. Jos hyvin käy, sekä palkitsemisen motiivi että hyvän kirjallisuuden kriteerit täyttyvät samanaikaisesti. Tästä erinomainen esimerkki on Toni Morrison, joka osin sai palkintonsa sen vuoksi, että oli tullut aika palkita musta naiskirjailija. Tämän lisäksi hän on kuitenkin myös loistava kirjailija, joka todellakin on Nobelinsa ansainnut.

Müllerin Nobel-valintaan vaikutti varmasti se, että hänet palkitsemalla haluttiin kiinnittää huomiota Romanian Ceausescun aikaiseen diktatuuriin. Se on hyvä asia, maailman epäkohtiin pitääkin kiinnittää huomiota. Jos kuitenkin Müllerin romaaneista eräänlaisen kirjallisen kokeen kautta poistettaisiin sen romanialainen viitekehys, mitä kirjallisia meriittejä jäisi jäljelle? Kasa tajunnanvirtaa, jossa on viiltävän loisteliaita hetkiä, mutta joka enimmäkseen on suhteellisen tempoilevaa ja jonka lukeminen on raskasta ja pitkästyttävää. Romaanihenkilöitä, jotka eivät ole kovin kiinnostavia ja joissa ei tapahdu minkäänlaista kasvua. Teoksen päähenkilökin on liian väritön ja etäinen ollakseen mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampi henkilö on päähenkilön ystävätär Lilli, josta mieluusti olisin lukennut enemmänkin, mutta valitettavasti hän oli teoksessa vain sivuroolissa.

Tänään en halunnut tavata itseäni sisältää nerokasta ja omintakeista kielenkäyttöä, mutta se jää tarinasta irralliseksi kikkailuksi. Jatketaanpa ajatuskoetta. Jos Müller olisi aloitteleva kirjailijanalku Kempeleeltä, olisiko tätä teosta edes julkaistu? 


  2.
'Tänään en halunnut tavata itseäni' -romaanin päähenkilö on vaatetehtaassa töissä oleva nainen, jonka raitiovaunumatka kuulusteluun muodostaa teoksen kehyksen. Hänen ajatustensa tempoilua kuvaamalla Müller rekonstruoi maailman, jossa kaikkea pitää epäillä ja jossa pelko ei jätä hetkeksikään rauhaan. Vaikka nainen yleensä kutsutaan kuulusteluun tasan klo 10, voi mikä tahansa tapahtuma aiheuttaa tuon kuulustelukutsun milloin tahansa. Ceausescun Romaniaa kuvaamalla Müller liittyy osaksi samaa kirjallista traditiota kuin esimerkiksi Alexander Solzhenitsyn, Milan Kundera ja Czeslaw Milosz, jotka kaikki ovat kuvanneet totalitarismin tuhoisia vaikutuksia ihmisten elämään. On huomionarvoista ja tärkeää, että Müllerin myötä myös naiskirjallisuus astuu tälle ahdistavalle ja usein lohduttomalle kirjallisuuden kentälle. 

Müller kirjoittaa tajunnanvirtaa, eikä mitä tahansa tajunnanvirtaa, vaan hänen tavaramerkikseen muodostunutta ihan omanlaistaan assosiaatioketjua. Useimmiten hänen luomansa kuvat ovat sumeita ja tärähtäneitä, eikä niiden välinen järjestys tunnu noudattavan mitään erityistä logiikkaa. Lukija on maailmapyörässä, jota kirjailija pysäyttelee halujensa mukaan. Välillä näkyy kauaus, välillä lähemmäksi ja välillä katse tavoittaa pelkkää sumua, joka saa kainalot kostumaan pelkohiestä. 

Müllerin teksti jäljittelee ihmisen tapaa ajatella. Asioita tulee mieleen, yhdet asiat tuovat mukanaan toisia, menneisyys sekoittuu nykyisyyteen ja välillä nainen tarkkailee raitiovaunun kanssamatkustajia. Müllerin kirjoituksessa huokuu totalitarismin aikaansaama pahoinvointi. Tekstuaalinen oksennus, joka nousee kurkkuun ja ryöpsähtää. Kirjailijan objektiivi kohdistuu sekunnin murto-osiksi huikaisevalla tarkkuudella Ceaucescun diktatuurin aiheuttamiin epäkohtiin. Työnantajalle on keksittävä valhe kuolleesta sukulaisesta, jotta voi aamupäivällä mennä ostamaan kengät, koska töiden jälkeen niitä ei enää olisi saatavilla. Mies hakkaa kätensä irti, jotta pääsisi suntioksi, joka on toimi, johon palkataan vain invalideja. Lapsia lainataan kauppareissulle mukaan, jotta kaupasta saisi ostaa enemmän ruokaa.

Naisella on mies, Paul, jonka ihminen nainen on. Paulilla on moottoripyörä ja hän joutuu sillä "onnettomuuteen", koska asuu yhdessä päähenkilön kanssa. Naisen kolmas mies on majuri Albu, jonka luona nainen käy kuulusteluissa tasan klo 10 ja joka antaa naiselle märkiä ja satuttavia käsisuudelmia. Jotta nainen kestäisi Albun kuulustelut, on hänen jätettävä onnensa kotiin ja pantava päälle vihreä "pusero, joka vielä kasvaa" ja vaihdettava se kotiintultuaan harmaaseen "puseroon, joka odottaa."

Elämä jatkuvan valvonnan alla on sietämätöntä. Jos taas yrittää paeta, voi käydä niin kuin naisen ystävälle Lillille, joka ammuttiin. Ratkaisuna siintää avioliitto ulkomaalaisen kanssa. Tehtaassa Nainen alkaakin liittää italialaisiin miestenvaateliikkeisiin lähetettäviin vaatteisiin paperilappuja, joissa hän etsii aviomiestä ja kertoo yhteystietonsa. 

Lukiessa teksti hankaa vastaan, Romaniassa vastakarvaan on koko ihmisen olo. Kotitalon vinous heijastaa ympäröivän yhteiskunnan järjettömyyttä ja sattumanvaraisuutta. Teoksen päähenkilöllä ei ole edes nimeä. Hän on kuka tahansa romanialainen nainen, joka yrittää pitää mielessään, että diktatuurin mielivallan alla elettäessä tärkeintä on olla tulematta hulluksi. Jos olisin asunut Romaniassa Ceaucescun aikaan minäkin olisin hän.

Tänään en halunnut tavata itseäni sisältää nerokasta ja omintakeista kielenkäyttöä, Müllerin kirjoittajanääni on lahjakas ja uniikki.


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Elämässäni oli aika, jolloin viimeisinkin pohja oli pudonnut. Oli vain epävarmuus ja pelko, että eksymys on lopullista. Silloin lähdin Pyhän Henrikin katedraaliin, istuin kenties samaan penkkiin kuin Syyspurjehduksen Elin. Katsoin samoja alttaritauluja, tunsin saman pyhyyden kosketuksen. Bargumin romaanin myötä palaan tuohon hetkeen, syvään pyörrytykseen ja katedraalin tuomaan ylimaalliseen rauhaan.

Kiinnostuin Syyspurjehduksesta, kun luin Lena Lumin bloggauksen saman kirjailijan Syyskesästä, jossa Leena mainitsi myös Syyspurjehduksen. Päätin lähteä purjehtimaan ja retkeni Bargumin seurassa oli kyllä huikea.

Syyspurjehdus on hetki sillä maankamaralla, jossa ihminen on riisuttu alasti ja ilta tulee liian pian. Se on pitkä henkäys, huokaus kohti elämänlankoja, joita kuolema näppäilee. Bargum preparoi ihmisen sielun varmoin ottein, hänen viiltonsa ovat tarkkareunaisia.  Hän näyttää ihmisten motiivien järjelle vieraan luonteen, muistin tahallisen ja tahattoman sattumanvaraisuuden. Hänen sanansa putoilevat kuin pisarat, joihin kohtalo on piirtänyt koreografian.

Syyspurjehdus on hyvin visuaalinen ja auditiivinen teos. Se vie minut muistoihin ja niiden kerrostumiin, jatkuu päässäni herkkinä rihmastoina. Luettuani en enää tiedä, mikä oli itse teoksessa ja mikä syntyi minussa. Miten tahansa, kuljen rakkaassa Helsingissäni. Uspenskin katedraalin loiste häikäisee. Kaivopuiston tuuli käy luihin ja kosteus tiivistyy kulkijan ympärille sulkien hänet omaan maailmaansa. Kauppatorin polkat ovat suuria ja pyöreitä, niiden mehussa veren vivahde. Ja lokki, se kirkuna ja se ahneus. Paperilautanen, jolla vielä  hetki sitten oli munkinpala.

Bargumin pienoisromaanissa on kaksi miestä, Olof ja Harald, jotka rakastavat samaa naista, Eliniä. Nainen rakastaa heitä kumpaakin, ensin toista ja sitten toista ja toisen jälkeen vielä vähän sitä ensimmäistä. Kummallakin miehellä on oma totuutensa, oma halunsa saada lukija uskomaan juuri hänen versiotaan tapahtumien kulusta. On myös ase ja aseista draaman laki sanoo, että jos se tapahtumien alussa mainitaan, on se myös lopussa laukaistava. Sen sijaan draaman laki ei sano mitään siitä, kenen se ase pitää laukaista. Se on olennaista, useimmiten. 

Jos ymmärtäisin enemmän purjehduksesta, lukisin Syyspurjehdusta toisella tavalla. Koska en ymmärrä, olen vaan näkymätön gasti, joka matkaa sinne, minne kirjailija venettä kuljettaa. Matkaan nopeassa tahdissa läpi vuosien. Olen Olof, joka ei usko rakastumiseen ensisilmäyksellä ja seuraavan aallon myötä olenkin jo Harald, joka ottaa lääkettä kipuihinsa. Taas mennään ja olen Elin, minulla on lepattavat puuvillahousut ja liian äkkiä päädyn Rajatorpantielle. Olofina teen pankissa tärkeitä päätöksiä ja Haraldina myyn ison palan ominta itseäni, rakkaudella rakennetun liiketoimintani. Liikun nopeasti ja rakkaus kulkee epätahtiin vierelläni. 

Kaiken yllä Erik Satien pianomusiikki, Gymnopédies, alkavat ja keskenjäävät sarjat, suunnanvaihdokset kohti sitä, mistä emme lopultakaan tiedä.

lauantai 8. helmikuuta 2014

G. Willow Wilson: Alif the Unseen

Tekstiilisouk Dubaissa (kuva: Omppu)

Mitä tapahtuu, kun toisensa kohtaavat tietokonehakkerointi ja Alf Yeom, vuosisatoja vanha arabialainen romaani? Syntyy mestariteos, jos kirjoittaja on niin taitava ja briljantti kuin amerikkalainen G. Willow Wilson on.

"Näkymätön Alif" on nimeltä mainitsemattomaan arabimaahan sijoittuva pyörremyrsky, jonka silmässä kohtaavat asiat, joilla ei luulisi olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Alifin seurassa maailmani laajeni yli aiemmin tuntemieni rajojen ja loksahteli paikoilleen ihan uudella tavalla. Liekö sitten Murakamin vaikutusta, mutta olen viime aikoina ollut erityisen innostunut romaaneista, joissa on rinnakkaisia todellisuuksia, viittauksia kaiken kytkeytymisestä kaikkeen sekä periaatteessa yhteen sopimattomia elementtejä. 

Yhdysvaltalainen, muslimiksi kääntynyt sarjakuvataiteilija, esseisti ja kirjailija G. Willow Wilson kertoo kotisivuillaan, että hän kyllästyi siihen, että eri yhteyksissä ja eri yleisöille hän saattoi puhua vain tietyistä asioista. Muslimeille hän puhui asioista, joita ei-muslimit eivät ymmärtäisi. Sarjakuvapiireissä pidetyt puheenvuorot taas olivat usein sellaisia, että ne olisivat herättäneet suurta ihmetystä ja jopa hyväksymättömyyttä muslimien keskuudessa.  Myös kirjallisuuspiireissä puheenaiheet rajoittuvat tietynlaisiin topiikkeihin. 

Toinen Wilsonia kiihdyttänyt seikka oli hänen havaintonsa siitä, että keskivertomediassa bloggaamista ja sosiaalista mediaa pidetään yleisesti poliittisesti vähäpätöisinä ja niiden merkitystä erityisesti ns. kolmannen maailman maissa vähätellään.  Wilsonin tekemät havainnot synnyttivät vihan, jonka tuloksena syntyi 'Alif the Unseen'. Kotisivuillaan Wilson kirjoittaa: "And so was born the rage. Anger is not always bad. Hatred and malice are always bad, but sometimes anger is the pure and determined light that shows you the way forward—not unlike joy. "
*
'Alifin' genremäärittely on vaikeaa, mutta ihan hitokseen (sic) kiinnostavaa. Se on pata, jossa kiehuu sadut, seikkailuromaani, rakkaustarina, fantasiakertomus ja teknojännäri. Päätin sijoittaa sen luokkaan hakkeritrilleri mystisin islamilaisin maustein. 'Alifin' päähenkilö on Alif, joka tosin ei ole romaanihenkilön oikea nimi. Hän on parikymppinen huipputaitava hakkeri tai tarkemmin ilmaistuna haktivisti, arabimaailman miespuolinen Lisbet Salander, joka bittimaailmassa tarjoaa palvelujaan sananvapauden edistämiseksi. Alifin vihollinen on Käsi (the Hand), jonka pyrkimyksensä on taata nettisensuuri ja estää Valtion virallisesta totuudesta poikkeavien näkemysten ilmaiseminen.

Tietokoneiden kanssa Alif on nero, mutta rakkaus on koitua hänen turmiokseen. Hän on toivottomasti rakastunut ylhäiseen Intasariin, joka kuitenkaan ei vastaa hänen tunteisiinsa. Niin Alif saa päähänsä asentaa vakoiluohjelman Intasarin tietokoneelle, mutta hänen epäonnekseen Käsi pääsee asiasta selville ja pian koko turvallisuuspoliisi on Alifin kintereillä. Seikkailu alkaa ja lukijan on parasta varautua siihen, että Wilsonin luoma jännitys ja juonenkäänteet vievät mukanaan ja saavat haukkomaan henkeä ihastuksesta ja ihmetyksestä.

Alif pakenee vainoajiaan naapurissaan asuvan Dinan kanssa ja yhdessä he lähtevät etsimään Vikram the Vampire -nimistä hahmoa, koska hän vaikuttaa olevan ainoa, joka Alifia voisi auttaa. Matkallaan Alif ja Dina kohtaavat toinen toistaan kummallisempia hahmoja ja otuksia, joista osa on jättiläisenkokoisia ja osa taas pelkkiä varjoja, osa ihmisen ja eläimen välimuotoja ja osa muutoin vain ihastuttavan kummallisia. Yhdestä maailmasta avautuu kulkutie toiseen ja Alifin nettitaidoille on käyttöä myös henkimaailmassa. Varsin riemastuttava on esimerkiksi kuvaus, jossa Alif korjaa varjoksi kutsutun otuksen läppärin. Kun Alif ihmettelee, onko Tyhjäksi Alueeksi kutsutussa todellisuudessa myös nettiyhteys, hän saa seuraavan vastauksen: "Cousin, said the shadow, we've got WiFi."

'Alif' sisältää runsaasti huumoria, joka usein perustuu sille ajatuskululle, että olemme tottuneet pitämään tiettyjä asioita osana juuri meidän maailmaamme ja todellisuuttamme ja kun nämä samat asiat sitten esiintyvät aivan toisenlaisessa todellisuudessa ja yhteydessä lukija tuntee ihastuksensekaista hämmennystä. G. Willow Wilson rikkoo kutkuttavasti myös romaanihenkilöiden ja todellisten henkilöiden välisen rajan ottamalla kertomukseen mukaan amerikkalaisnaisen, josta käytetään pelkästään nimeä Käännynnäinen (Convert), jolla hän kaiketi viittaa itseensä ja omaan kääntymiseensä muslimiksi.

Pidin erityisesti ja aivan hillittömästi Wilsonin tavasta tuoda osaksi samaa maailmaa hakkerointi ja islamilainen tarinakokoelma Alf Yeom, jotka pintakatselmuksella vaikuttaisivat olevan kotoisin aivan eri maailmoista ja aikakausilta. Käsi uskoo Alf Yeomin paljastavan uudenlaisen tavan luoda koodikieltä. "He [the Hand] thought that since the book [Alf Yeom] can be understood as a symbol-set, there was an obvious application for computing. He thought, in other words, that he could use the Alf Yeom to create a totally new coding methodology, a sort of supercomputer built out of metaphor."

Vaikka 'Alif' on on äärimmäisen viihdyttävä, se nostaa esiin myös hyvinkin vakavia teemoja, kuten ennen kaikkea ilmaisu- ja sananvapauden. 'Alifia' lukiessani mieleeni tuli Pohjois-Korea, jonka kohdalla voisi puhua Jättikädestä, joka on lähes kokonaan sulkenut kansalaisiltaan pääsyn internettiin. Pohjois-korealainen nettisensuuri osoittaa omalta osaltaan, että internet tarjoaa todellisia kapinan ja vallankumouksen mahdollisuuksia. Se, että voimme kirjoittaa, mitä ajattelemme, on meille länsimaisille niin itsestäänselvyys, että harvoin tulemme sitä edes ajatelleeksi. Internetissä kuitenkin myös seuranta, niin salaliittoteorialta kuin se saattaakin kuulostaa, on arkipäivää. Ei liene sattumaa, että kun kirjoitin israelilaisen Boianjiun romaanista oli blogiini ilmestynyt liikennettä Israelista ja Yhdysvalloista. Osa siitä on varmasti ihan normigooglettamista, mutta veikkaanpa, että mainitsemalla Israelin muutuin osumaksi joissakin filttereissä.
*
Wilsonin romaani korostaa "näkymättömien" kansalaisten kapinan merkitystä. Kaikkea sitä julkisuudelta ja yhteiskunnalliselta valvonnalta piilossa tehtävää työtä, joka on välttämätöntä ja elintärkeää muutoksen aikaansaamiseksi. Tästä erinomainen esimerkki on arabikeväänä tunnettu liikehdintä, joka syntyi juuri Alifin kaltaisten nuorten ja vallitseviin elinolosuhteisiin tyytymättömien nuorten toiminnasta, jossa käytettiin apuna moderneja viestintävälineitä, kuten kännyköitä ja internetiä.

Wilson osoittaa, että jos ihmiset alkavat käyttää luovuuttaan ja energiaansa maailman epäkohtien parantamiseksi, sen seurauksena maailma todellakin voi muuttua. "If man's capacity for the fantastic took up as much of his imagination as his capacity for cruelty, the worlds, seen and unseen, might be very different.Nykyteknologia tarjoaa valtavia mahdollisuuksia yhteiskunnallisten muutosten käynnistämiseksi ja maantieteellisesti toisistaan kaukana olevien ihmisten yhteentuomiseksi. Mahdollisuudet ovat jatkuvasti tarjolla, tarvitaan vain tekijöitä, ja kuten Alif varmaan sanoisi, taito kirjoittaa nerokasta koodia.   
*
'Alifin' myötä kiinnostuin G. Willow Wilsonista siinä määrin, että ryhdyin hänen seuraajakseen twitterissä, jossa hän on hyvin aktiivinen. Olisin halunnut tviitata hänelle ja kertoa, miten riemuissani olin 'Alifista'. En kuitenkaan rohjennut, joten tyydyin vain laittamaan ihastukseni 'Alif the Unseen' - keskusteluun. Ehkä se sieltäkin on osunut hänen silmiinsä. Ainakin tviittini sai hyvin nopeasti "top tweet"-statuksen. Miten se tapahtui, siitä minulla ei ole aavistustakaan.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (I)


Akseli Koskelalle ei saa tapahtua mitään pahaa! Katsokaa nyt, miten komea hän on pyhäpäivänä valkoisessa paidassaan. Hän on suomalaisen miehen kaunein ilmentymä. Mikä uhma. Mikä voima. Minä tunnen tuon ihmistyypin, joka paiskii töitä itseään säästämättä. Jolle rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat elämän johtoarvoja. Joka taipuu, mutta ei taivu.

Ryhdyin lukemaan Linnan Pohjantähti-trilogiaa osallituakseni Nooran blogissaan esittämään kimppalukuhaasteeseen. Juuri ennen TPTA:n I osaa luin Ruth Ozekin teoksen A tale for the time being. Siirtymä kvanttimekaniikan täyttämistä ajatuskuluista tiukkaan realismiin oli aikamoinen kylpy. Kun kyseessä on Suomen kirjallisuuden yksi kaikkein kivijalkaisimmista teoksista, niin kyllä tässä näppäimistö tutisee, kun miettii, mitä tästä sanoisi, jotta tälle tekisi kunniaa.

Todettakoon nyt ensiksi, että Linnan henkilökuvaus on yksinkertaisesti loisteliasta. Välillä on suorastaan vaikea uskoa, että kyse on romaanihenkilöistä, niin lihaa ja verta he ovat. Akseli ensimmäisenä, mutta niin tuttu on myös hänen isänsä Jussi, joka herrojen edessä painaa nöyrästi päänsä, eikä turhia vaivoja valita. "Juu, kyllä minä" ja jupinat sitten takana päin. Entäpä Anttoo, siinä vasta jukuri mieheksi onkin. Hänen kaltaisiaan löytyy omankin sukuni historiasta. Ja Halme, häneen olen törmännyt Kjell Westön tuotannossa. Mikä vino hymy ja sosialistinen innostus.

TPTA:n maailmassa ihmisillä on tiukasti luokan mukaan määrittyneet paikkansa ja yhteiskunnalliset asemat osoitetaan selvästi. Muistan lukeneeni, että Linnaa on kritisoitu naiskuvauksen ohuudesta, joten päätin kiinnittää erityistä huomiota hänen naiskuvaukseensa.

Useimmiten naiset ovat TPTA:ssa vaimoja ja tyttäri ja he määrittyvät miehien kautta. Poikkeuksiakin toki on, kuten ennen kaikkea kirkkoherran rouva Ellen. Ellen on siinä määrin vahvatahtoinen, että kirkkoherra ei uskalla vastustaa vaimonsa vaatimuksia. Juuri Ellen onkin se, joka alkaa vaatia, että Koskelan taksvärkkipäiviä lisätään ja myöhemmin taas juuri hänen päästään on lähtöisin ajatus, että osa Koskelan maista peritään takaisin. Lakkoa käsittelevässä kokouksessa Ellen ei epäröi pitää puhetta ja hiljentää muut sanoillaan. "Mitäpä venäläinen sortovalta siitä välittää, jätämmekö me täällä puumme hakkaamatta vai emme? Mutta siitä se ei voi olla välittämättä, kun koko maan virkakoneisto pysähtyy. Lakko täällä on tarpeeton, koska se kohdistuu vain meihin itseemme. Mutta tätä lakkoa tahdotaan käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä lietsotaan epäjärjestystä ja anarkiaa, ja sellainen on keinottelua isänmaan hädällä."

Naisasia mainitaan TPTA:n I osassa useammankin kerran, mutta juuri Ellen käy tuumasta toimeen ja perustaa naisyhdistyksen. Torpparinvaimojen elinpiiristä katsottuna naiskysymykset kuitenkin ovat kaukaisia. Amerikkalaisen feministikirjoittajan belle hooksin tekemä nelijako (valkoiset miehet, valkoiset naiset, mustat miehet, mustat naiset) soveltuu hyvin kuvaamaan sukupuoleen ja luokkaan perustuvia eroja TPTA:ssa. Ylimpänä ovat rikkaat ja herraskaiset miehet, seuraavina heidän vaimonsa, kolmantena tulevat torpparit ja alimmaiseen luokkaan kuuluvat torpparien vaimot ja muut naisihmiset.

Miehistä erityisesti Halmeelle naisten aseman parantaminen kytkeytyy osaksi työväenliikkeen tavoitteita. Ibseniin, Björnsoniin ja Canthiin vedoten hän nostaa "naisvapautusasian" esiin. Samalla käy ilmi, että vaikka torpparinaiset ovat taloudellisessa mielessä alistetuinta luokkaa, ovat he itsemäärämiskysymyksissä jopa varakkaampia naisia paremmassa asemassa, koska voivat itse valita puolisonsa. Talontyttäret sen sijaan "naitetaan manttaalin mukaan". Myös ns. yleisten naisten problematiikan Linna kytkee Halmeen suulla yhteiskunnan valtarakenteisiin. Itsensä myymisen selittäviksi tekijöiksi nousevat köyhyys ja sivistymättömyys.

Linnan kuvauksessa torppariperheiden puolisoiden välillä ei ole jyrkkää sukupuolirakennelmaa. Alma Koskela suunnittelee miehensä Jussin kanssa yhdessä elämää eteen päin ja hän myös auttaa miestään rakennuksilla. Jussilta salaa Alma tekee omia ostoksiaan, joita saitana tunnettu Jussi ei hyväksyisi. Kun Alma sitten tulee raskaaksi, pitää Jussi kuitenkin itsestäänselvänä, että tuleva lapsi on poika. 

Suorasukaisimpia TPTA:n ensimmäisessä osassa ovat naiset, joiden asema on niin alhainen, että heillä ei ole mitään menetettävää. Kun Jussi Alman synnytettyä kysyy kätilönä toimineelta Priitalta, onko lapsi terve, Priita kuvailee vastasyntynyttä suorasukaiseen tapaansa. "Kädetkin on kun mettämiehellä ja munatkin niin että sais siittä paikasta riiulle lähtee."

Kun otetaan huomioon, että TPTA:n I osa julkaistiin vuonna 1959 ja että naisliikkeen ns. toinen aalto käynnistyi vasta 1960-luvulla ja Suomessa vasta vuonna 1966 Yhdistys 9:n perustamisen myötä ei Linnaa mielestäni ole TPTA I:n osan perusteella syytä suuremmin moittia naiskuvauksen puutteesta. TPTA I:ssä naisasia näyttäytyy sivistyneistön asiana, joten tämän vuoksi on luonnollista, että sen puolestapuhujina toimivat juuri Ellen ja toisaalta Halme. 



sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Olen odottanut kovasti Tiina Raevaaran uusinta teosta, koska hänen novellikokoelmansa 'En tunne sinua vierelläni' (2010) oli aivan huikaisevan hyvä. Yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista novellikokoelmista pitkään aikaan, vaikkakin jotkut kirjallisuuskriitikot olivat muistaakseni vähän toista mieltä.  Kokoelman lukemisesta on jo aikaa, mutta novelleista syntyneet mielensisäiset kuvat ja tunnelmat elävät edelleen vahvoina mielessäni.

'Laukaisu' on kaikin tavoin pitkälle mietitty kertomus erään perhesurman anatomiasta. Sen kieli on täydellisyyttä hipovan huolellista. Ei yhtäkään ylimääräistä tai turhaa sanaa. Raevaara on tappanut kaikki "darlingsit" kirjoittamisprosessin aikana, niin että lukija voi nauttia kielestä, joka on juuri sopivan kypsää kuin mehukas luumu. Tekstin hioutuneisuus tuo mieleeni Thomas Mannin ja kumppaneiden kaltaiset kirjailijat, joiden kielen sujuvuus kantaa mestarillisuuden leimaa .

Raevaaran pienoisromaanin alku on mielenkiintoinen. Kertoja vakuuttaa, että juuri hän on oikea henkilö kertomaan Pauliinan perheen tarinan. Miksi näin on? Miksi juuri tämä kertoja? Miksi ei joku toinen? Lukijana olen heti koukussa ja haluan tietää lisää. Heti alussa paljastuu myös, että kertoja on epäluotettava. Hän kuvaa omaa rooliaan sanomalla: "Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset saavat kokea tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia."

Näin mielenkiintoiseen kertojaan en ole vähän aikaan törmännytkään. Kertojan identiteetti mutkistuu vielä lisää, kun käy ilmi, että hän on Pauliinan vanha koulukaveri.  Koska kertoja ei ole nähnyt Pauliinaa 15 vuoteen, hän ei voi mitenkään tietää, mitä Pauliinan elämässä on tapahtunut.   Kertojarakennne korostaa näkemystä, että kukaan ei voi tietää totuutta toisen elämästä, harvoin edes omastaankaan. On sirpaleita ja paloja, joista kertoja tekee haluamansa kattauksen. Mitä uskomme lukiessamme ja mitä emme, se ei kertojaa kiinnosta, vaikka välillä luulenkin, että hän naurahtelee moniäänisesti mieleeni tuleville assosiaatioille.

'Laukaisu' edustaa metafiktiota, kirjallisuuden lajia, jossa kirjailija korostaa teoksen kirjallista luonnetta. Kirjoitusprosessi on mukana teoksessa ja mukaanotettu Steinbeckin 'Hiiriä ja ihmisiä' toimii sekin muistuttajana, että nyt ei puhuta oikeasta elämästä vaan fiktiosta. Kertojaratkaisun avulla lukija etäännytetään tosielämän tapahtumista. Raevaara kiinnittää lukijan huomion myös tiettyihin kirjallisiin elementteihin, joilla on suhteellisen vakiintuneet tulkintapansa. Hän kertoo talon toimivan mielen maisemana ja ulkoisen maailman kaaoksen kuvastavan ihmisen sisäistä kaaosta.

Edellä mainitusta huolimatta Pauliinan ahdinko, hänen elämänsä viimeinen päivä ennen perhesurmaa, kuvataan tietoisesti juuri ulkoisten tekijöiden kautta. Talo, jossa hän asuu on hitaasti luhistumassa, siellä ei tuoksu kodille ja puhdistusaineelle. Nurmikko villiintyy, tiski- ja laskuvuoret kasaantuvat. Lasten tukka on aina takussa ja he riitelevät tyhmistä asioista. Pauliinan mies on iso masentunut möhkäle, joka harvoin edes poistuu huoneestaan.

'Laukaisu' nostaa esiin suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuuden, iltapäivälehtien ahneuden ja ihmisen häpeällisen halun saada tietoa muiden ihmisten tragedioista. Raevaara antaa kertojan näyttää ne pienet hetket, jolloin elämä olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Esittelee Pauliinan elämää kohtaan kohdistamat toiveet, jotka ovat hyvin arkisia ja realistisia. Kuvaa väsymyksen, joka ei nukkumalla mene ohi. Avioliiton, joka päivä päivältä käy mykemmäksi ja kylmemmäksi ilman, että se olisi kummankaan syy.

'Laukaisussa' Raevaara tavoittaa jotakin äärimmäisen olennaista niin perhesurmien olemuksesta kuin meidän tavastamme suhtautua niihin. Tiedätkö sinä muuten, mitä sinun naapurillesi ihan oikeasti kuuluu?

'Laukaisusta' on kirjoitettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie sekä Järjellä ja tunteella ja siitä tullaan aivan varmasti kirjoittamaan myös hyvin monessa muussa blogissa. 

lauantai 1. helmikuuta 2014

Henkilökohtaisia paljastuksia kirjahyllyn kertomina

Norkulle kiitos kysymyshaasteesta. Tämä olikin niin mielenkiintoinen haaste, että vastaaminenkin on pitkittynyt, kun olen tutkaillut kirjahyllyjä ja yrittänyt löytää mahdollisimman osuvan vastauksen. Se taas on tarkoittanut, että on on pitänyt miettiä, haluanko vastata niin, että vastaukset kuvaavat itseäni vai haluanko vastata sellaisten teosten nimillä, jotka ovat olleet itselleni erityisen tärkeitä lukukokemuksia. Entä pitäisikö ottaa huomioon myös teoksen tematiikan sopivuus omaan elämään ja elämänkokemuksiin. Lopulliset vastaukset ovat tasapainoilua em. vaihtoehtojen välillä. Seuraaviksi vastaajiksi haastan: Katjan, Erjan ja Hannan


1. Oletko mies vai nainen? A white woman on a green bicycle

2. Kuvaile itseäsi. Nimeni on Isbjörg. Olen leijona


3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of mystery and imagination

4. Kuinka voit? 
In search of our mothers' garden

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Buddha of suburbia

6. Mihin haluaisit matkustaa? The New York trilogy

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Ronja Ryövärintytär

8. Mikä on lempivärisi? Laulu tulipunaisesta kukasta

 9. Millainen sää on nyt? Det kalla landet


10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? I de lange nætter 

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?  A tale for the time being

12. Millainen on parisuhteesi? Mig äger ingen

13. Mitä pelkäät? People of forever are not afraid


14. Päivän mietelause. Everything good will come


15. Minkä neuvon haluaisit antaa?  Älä käy yöhön yksin


16. Miten haluaisit kuolla? Lempeä kuolema

Irène Némirovsky: David Golder

Irène Némirovskyn 'David Golder' (1929) on viiltävä kamaridraama, jossa teoksen päähenkilöiden ilkeys vihloo kuin haarukka vasten metallia. Jokin aika sitten luin Némirovskyn Tanssiaiset ja ihailin kirjailijan kristallinkirkasta kykyä kuvata ihmisten, erityisesti äidin ja tyttären, välisiä suhteita sekä ihmisen turhamaisuutta ja pyrkimyksiä säilyttää sosiaalinen julkisivu hinnalla millä hyvänsä. Siinä missä 'Tanssiaisten' henkilöt olivat moniulotteisia, ovat he 'David Golderissa' (1929) nimihenkilöä lukuunottamatta yksioikoisesti rahan riivaamia - ihmisen kuoria, jotka haluavat kyltymättömästi lisää rikkauksia itselleen.

Teoksen päähenkilö David Golder on vastenmielinen ihminen ja niin ovat myös hänen vaimonsa Gloria ja tyttärensä Joyce. Golder on liike-elämän keinottelija ja uhkapeluri, joka heti teoksen alussa kieltäytyy auttamasta tuttavaansa ja tämän seurauksen samainen tuttava ampuu itsensä hengiltä. Golderille tuttavan itsemurha vaikuttaa olevan lähinnä ikävä häiriö maisemassa, mutta vaikka hän ei suostu tapahtumaa tunnetasolla käsittelemään, menee hänen ruumiinsa kapinaan. Golder sairastuu vakavasti.

Golderin vaimo Gloria on turhamainen hienostorouva, jonka rakkain kiinnostuksen kohde on hänen oma ulkonäkönsä. Aviomiehen sairaus huolestuttaa häntä, koska tämän kuollessa rahahanat kuivuisivat ja hän itse jäisi puille paljaille. Gloria käyttääkin kaikkia mahdollisia keksimiään ilkeyksiä solvatessaan Golderia ja syyttäessään tätä siitä, että omaisuutta ei ole siirretty vaimon nimiin. Glorian läsnäollessa ilma käy raskaaksi hengittää ja seinät kutistuvat. Kun Gloria paiskaa vasten Golderin naamaa väitteen, että Joycen isä on hänen rakastajansa, lopetan lukemisen hetkeksi. Miten toista ihmistä voi halveksia niin paljon? Mitä sairasta mielikyvää toisen loukkaamisesta voikaan saada?

Vaikka Golder onkin naistenvihaaja, Joycen lirkuttelun edessä hän on suojaton ja tytär koituukin hänen lopulliseksi tuhokseen niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä. Joycen mukana herää eloon 1900-luvun alun Pariisi: tanssiaiset, turkikset, kiihkeä halu ja sähköinen elämänrytmi. Vaikka Joyce on ikänsä puolesta aikuinen on hän henkisesti kuin uhmaikäinen pikkulapsi. "Niin mutta, kuule", Joyce puuskahti, "minä haluan elämässä ihan kaiken tai sitten kuolen mieluummin! Kaiken! Kaiken!" hän toisti silmissä kiihkeä, käskevä katse. [...] Minä haluan rakkautta, nuoruutta, ihan kaiken!"

Kun Golder tuskailee, onko hän tyttärensä isä ollenkaan, ei lukija kaikesta huolimatta voi olla tuntematta häntä kohtaan jonkinlaista myötätuntoa. Omaisuutensa menetettyään Golder asuu viimeiset vuotensa yksinään tyhjissä huoneissa. Hän on yksinäinen vanha mies, jonka ainoa ystävä on toinen juutalainen, Soifer, joka saituudessaan kävelee varpaisillaan, jotta kengät kuluisivat vähemmän ja panee Golderin maksamaan ateriansa. Ennen kuolemaansa Golder joutuu vastatusten sen tosiasian kanssa, että rahalla ja onnellisuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  

Némirovsky sivaltaa kirjallisella piiskallaan armottomasti hienostoelämän turhuutta ja hänen ihmisluonteen synkempien ja ahneempien puolten kuvauksensa on kylmäävän tarkkaa. Némirovskyn pienoisromaanissa ahneuden kuvaus on niin kouriintuvaa, että lukiessa sen voi suorastaan tuntea ja nähdä: sähkönsinistä, kirskuvaa, naturalistisesti vääristyneitä lähikuvia veltostuneista kasvoista.  

Osallistun tällä teoksella Vive la France -haasteeseen. Olet nyt kerännyt lipun ensimmäisen raidan.