sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Vaikea uskoa, että teen sen, mitä aion seuraavaksi tehdä, mutta teen kuitenkin.

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaan vähän suuremmasta hommelihimmelistä. Eikä edes vähän suuremmasta, vaan itse asiassa aika valtavan kokoisesta.

Aion nimittäin kertoa elämän salaisuuden. Ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin yksi yleisempi kappale.

Uhrisyndrooma jatkaa sarjaa (onko kyseessä sarja?), jonka aloitti Uraanilamppu (2017), jota seurasi Delfiinimeditaatio (2019). Sarjaa yhdistävänä tekijänä on tyylilaji, joka ei mahdu minkään yksittäisen termin alle. Salmenniemi käyttää lisäksi hyväksi muita kirjallisia tekstejä, kuten Uhrisyndrooman aloittavassa novellissa Merisää, joka perustuu Emil Zolan novelliin "Taistelu myllyn luona". Itse en tätä taustatekstiä tunnistanut, vaan luin siitä Uhrisyndrooman lopusta. Joskus tosin mietin, pivätkö maininnat taustateksteistä paikkaansa vai ovatko ne huijausta ja osa Salmenniemen projektia.

Elämän ja sen sivutuotteena onnellisuuden salaisuus on, että pitää osata nauttia pienistä asioista ja välttää rutiineja.

Eikö juuri päivittäisten reittien muuttaminen tee ihmiselle hyvää, saa hänet näkemään maailman edes hieman uudella tavalla?

Ihan ensimmäinen juttu, jonka opin Uhrisyndroomasta on mieskirjoitus. Sen olemus ei ole paljastunut minulle sellaisessa alastomuudessa ennen kuin mitä Salmenniemi nyt eteeni lykkäsi. Ja hei, ei tässä vielä kaikki. Mieskirjoituksen lisäksi aion paljastaa, mitä on laadukas mieskirjallisuus.

Elikkäs. Salmenniemen kokoelmassa on muutama teksti, jotka ihan erityisesti selventävät, mistä mieskirjoituksessa on kysymys ja kysymys on siitä, että miehistä puhutaan pelkällä sukunimellä ja heitä kuvataan olosuhteissa, jotka muistuttavat sotaa. Salmenniemi luo sodan näppärästi mainitsemalla "punaiset", jolloin syntyy kuva sisällissodasta. Laadukas mieskirjoitus menee kuitenkin vielä pitemmälle ja laittaa edellä mainitut sukunimimiehet kuuntelemaan merisäätä ja syömään pastaa oletetuissa sisällissotaolosuhteissa.

Salmenniemeä lukiessa voi käydä niin, että ei oikein tiedä, mikä on kirjoitettu tosissaan ja mikä taas ei. Antti Majanderille taisi käydä vähän juuri niin (olen nyt tosirohkea, kun mainitsen Monsieur Majanderin blogissani) ja ehkä sen takia - tai jostakin muustakin syystä, en voi tietää - hän Hesarin kritiikissään päätyi lähinnä kehumaan Salmenniemeä.

Kehuminen on hyvä tapa välttää tilanne, jossa väittämällä jotain saattaisi tulla väittäneeksi väärin ja kun se paljastuisi tulisi vähän tyhmä olo. Minulle kävi niin yhden kirjan kanssa ihan vähän aikaa sitten, joten tiedän kyllä, miltä nolous ja häpeä tuntuvat. Sen takia - ja tämä nyt menee täysin ohi niin Salmenniemen, Uhrisyndrooman kuin Majanderinkin - on hyvä aina muistaa Saara Särmän lohdullinen lause. "Aina saa hävetä ja kärsiä."

Ei jätetä sotateema ihan vielä, sillä yks juttu mun on pakko kertoa. Se liittyy kokoelman toiseksi viimeiseen novelliin nimeltä Me taistelemme lapsen vuoksi. Kyseessä on ihan salmenniemeläisessä mittakaavassakin erityisen hulbbea teksti, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta sen sijaan sotamies synnyttää vauvan, jonka isä on toinen sotamies tai jotain sinne päin. Väitän, että aika raikas sotanäkökulma, jonka pohjalta kehittelin Salmenniemen lukijan sananlaskun. Se menee näin: Jos kertomus voi mennä mihin suuntaan tahansa, se menee.

Joskus pikkuasiat (vrt. edellä pikkuasiat ja onnellisuus) voi tehdä suuria. Yksi tällainen juttu Uhrisyndroomassa on, kun siinä mainitaan Tender Buttons. Tämä maininta menee varmaan monelta ohi, mutta satuin lukemaan kyseisen teoksen ei niin kovin kauan aikaa sitten (klikkaa tästä niin saat todisteen, että en valehtele), joten siinä valossa päättelen, että Gertrude Stein on yksi Salmenniemen muusista. Aika tolleen suoraviivaisesti tehty päätelmä, mutta joo.

Salmenniemen tekstissä banaali on pukeutunut juhlapukuun. Smokkiin tai frakkiin - en koskaan muista kumpi on kumpi. Joka tapauksessa sen jälkeen kun konfetit ovat laskeutuneet juhlapuku on vaihtunut siniseen mainostarraiseen työhaalariin, josta kofeiinimyrkytyksensä kanssa kamppaileva mainostoimisto jamppa/tar luo lauseen: työhaalari on uusi juhlapuku. "Onko siinä jotakin pahaa?"

Kaikissa hyvissä kirjoissa on rakkautta. Usein onnetonta. Koska sitä on niin usein, niin ei siitä sen enempää kuin sitaatti.

Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.

Uhrisyndrooma sisältää lauseita, jotka tuovat mieleeni Tommy Tabermannin runot. Tätä kokemusta voisin paremman puutteessa kutsua oppitunniksi tekijän ja kontekstin merkityksestä. Otetaan esimerkki.

Kun minä ja rakastettuni rakastelemme, koko pieni huone on täynnä lemmensivelyjä.


Kun edellä olevan De l'amour -novellista peräisin olevan lauseen sijoittaa Tabermannin runokokoelmaan se ei enää ole merkitykseltään sama lause, vaikka ulkoisesti se on identtinen Salmenniemen lauseen kanssa.

Mistä merkitys syntyy? Puhuiko Barthes ihan höpöjä, kun väitti tekijän kuolleen?

Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä, joka on nimensä mukainen ja koostuu pelkästään viitteistä. Ajallisesti se sijoittuu aikakauteen, jolloin Salmenniemestä käytetään imperfektiä. Kyseessä voisi olla jonkun opiskelijaparan kirjallisuustieteellisen työn kappale, jossa hän tutkii Salmenniemen tekstejä.

Salmenniemen suhde kieleen on kuin ammuksen aseeseen. Kun liipaisimesta painaa kuti lähtee liikkeelle ja sen liikeradasta ei etukäteen kannata lyödä vetoa. Se on kuitenkin varmaa ja kristallinkirkasta, että osuupa luoti mäntyyn tai kiveen on lopputulos lukijaa hivelevä.

Salmenniemen lukeminen on loputonta. Mikään ei tule valmiiksi ja tulkinnallisten alaviitteiden määrä sen kun kasvaa. Ja se on ihanaa. Se on minulle henkilökohtaisesti suurinta kirjallisuusrakkautta. Se on addiktoivaa kamaa, josta olen mieluusti riippuvainen.

Okei. Tää oli sit tässä.

Eikun yks juttu vielä. 

Minulle tuli muutama päivä sitten tunne, eräänlainen intuitiivinen aavistus, että yhdestä tietystä kirjastosta (jossa en juuri koskaan käy) saattaisi löytyä pikalainana Uhrisyndrooma. Menin sitten tuohon kirjastoon ja siellähän se tyrkytti itseään. Mokoma.

Minusta on jo aiemminkin tuntunut, mutta erityisesti tuo kirjastotapahtuma on selvä merkki siitä, että minut ja Salmenniemen kirjat on tarkoitettu yhteen. Tarkoitan siis, että jos kirjan kanssa voisi mennä naimisiin, niin kumppanini olisi joku Salmenniemen kirjoista. En vaan tiedä mikä niistä. Elinikäisen kumppanin valinta on iso päätös.



Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja
220 sivua
Siltala (2020)


torstai 20. helmikuuta 2020

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisromaani. Alkuperäiseltä nimeltään teos on Mai betyder vatten (Mai tarkoittaa vettä), mutta suomeksi se on kääntynyt muotoon Virtaavan veden sukua, joka kuvaa itse teosta valtavan hyvin. Mpoyin romaanissa virtaavat niin vuodet ja maagiset ulottuvuudet kuin sukupolvelta toiselle siirtyvät tarinat ja uskomuksetkin.

Atena kustantamoa on kiittäminen siitä, että olemme viime vuosina saaneet suomeksi useampia kiinnostavia afrikkalaisia romaaneja, kuten esimerkiksi Chigozie Obiaman Kalamiehet ja Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois. Kuten Adébáyò pari vuotta sitten, myös Mpoyi on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.

Virtaavan veden sukua on kerrottu lapsikertojan, Adin, kautta. Lapsikertojan käyttö on usein hieman riskaabelia, mutta Mpoyi näyttää taitavasti maailman sellaisena kuin se Adin kautta avautuu. Näin sen välille, mitä Adi lapsen ja lukija aikuisen näkökulmasta ymmärtävät, syntyy kiintoisa jännite.

Mpoyi kuvaa pitkälti arkisia tapahtumia Tansanian Dar-Es-Salaamissa, mutta Adilla on myös oma salaisuutensa, josta muu perhe ei ole tietoinen. Ei edes diplomaattina toimiva isä, joka pyrkii suojelemaan perhettään ja pitämään sitä ankarassa kurissa ja nuhteessa.

Nuoret tytöt ja lapset ovat Mpoyin romaanissa alttiita aikuisten miesten vallankäytölle ja sille ei isäkään voi mitään. Naapurustossa liikuskeleva Monsieur Éléphant tietää, miten houkutella lapsia puoleensa.

Keskeisessä symboliroolissa on Mpoyin romaanissa monien muiden afrikkalaisten teosten tavoin hiukset. Tytöillä on tyttöjen letit ja naisilla taas naisten kampaukset. Hiuksilla reprensentoidaan myös yhteiskunnallisia tilanteita.

Äidin mukaan naiset muotoilivat hiuksiinsa spiraaleja jo silloin, kun Zaire itsenäistyi vuonna 1960 sen symboliksi, että kaikki toistuu.

Virtaavan veden sukua ei kosiskele länsimaisia kirjallisia arvoja, vaan on ylpeästi afrikkalainen romaani pääjuoneen yhdistyvine kertomuksineen. Lopputuloksena on kuitenkin myös sirpaleisuutta, joka tekee paikoin teoksen seuraamisesta haasteellista. Adin elämästä kertovaa tarinaa katkovat maagista ajattelua täynnä olevat tarinat, jotka romaanin kuluessa muodostavat oman kuvionsa peilaten tapaa, jolla leteistä muodostuu kampaus.

Ruotsinkielisen teoksen nimessä oleva Mai on Adin pikkusisko, jonka syntymä ajoittuu romaanin alkuun. Mai on erikoinen ja sairasteleva lapsi ja hänen osaltaan käy ilmi, että nimi Mai kytkeytyy tyttöjen isoisoäidin kohtaloon

Adin ajatuksissa myyttiset tarinat yhdistyvät kristinuskon monia muotoja ottavaan Jumalaan ja kun pikkusisko Mai ottaa päähän Adi ihmettelee, että "eikö vauvoille ole minkäänlaista helvettiä?". Mpoyin romaani kuvaa onnistuneesti juuri sitä, miten erilaiset aatemaailmat käyvät taistelua Adin mielessä. Samalla käy ilmi, että monien sukupolvelta toiselle kerrottavien tarinoiden voima on vahva yhä edelleen.

Tarinoista löytyy myös voimahahmoja, joista Adille tärkein on veden henki Mami Wata, jonka hän kokee spirituaaliseksi kannustajakseen.

Virtaavan veden sukua on tarinoista rikas romaani, joka soljuu veden lailla pinnan alta pilkottavista karikoista suuntaa vaihtaen. Teos päättyy mainintaan "kuusivuotiaalle itselleni", joka nostaa esiin ajatuksen kirjailijan ja teoksen henkilöiden välisestä suhteesta. Tästä varmaan kuulemme lisää Helsinki Litissä toukokuusssa.



Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua
252 sivua
Mai betyder vatten (2019)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena (2020)


Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Hanna Rentola: Heinäkuu

Heinäkuu on jumalattoman tylsä kirja ja se on sen ehdoton vahvuus.

Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä.

Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan.

Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa.

Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, että hän olisi malttanut pysyä aiheessaan.

Heinäkuun ihan alussa onnitellaan kertojaa, joka on valittu Heinäkuun kertojaksi. Metafiktiivisiä osuuksia on pari teoksessa myöhemminkin, mutta teoksen edetessä tekijä vaikuttaa unohtaneen metafiktiivisen projektinsa kokonaan.

Metafiktion käyttö on parhaimmillaan nerokasta ja kirjallista teosta rikastuttavaa, mutta Heinäkuussa se tuntuu epäolennaiselta ja tarpeettomalta. Vaikutelmaksi tulee väkisinkin, että Rentola ei ole täysin uskaltanut luottaa siihen, että arjen kuvaus riittää ilman että siihen yhdistetään sen kummempia kommervenkkejä.

Antti Rönkän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoa kuvaavassa teoksessa Silloin tällöin onnellinen (Gummerus) Rönkä suomii kokeellista kirjallisuutta ja toteaa, että "täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain." Hänen mukaansa Suomessa arvostetaan aivan erityisesti kokeellista kirjallisuutta, kun taas realismia pidetään vanhanaikaisena.

Heinäkuu on hyvä esimerkki teoksesta, jota meta ja post eivät rikastuta, vaan päinvastoin. Vaikka olen suuri kokeellisen kirjallisuuden ystävä, se ei tarkoita, että (pitääkö tämä nyt taas kerran ihan ääneen sanoa? Luultavasti) kaikki kokeellinen kirjallisuus olisi automaattisesti hyvää. Realistisessa kerronnassa, josta Rentolan tarkka arjen raportointi on mitä mainioin esimerkki, on oma voimansa, joka ei kaipaa ympärilleen kokeellisempia muotoja, vaan joka riittää ihan sellaisenaan.

Vaikka monia klassikoita lukiessa saattaa tulla tunne, että miehiset seikkailut ja uroteot sekä maskuliininen Weltschmerz ovat hyvän kirjallisuuden edellytyksiä ei tämä pidä paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin länsimaisen kirjallisuuden arviointiin kytkeytyneestä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, jossa sotaisan taistelun kuvaus on defaultisti kovempi juttu kuin kolmevuotiaan nukuttaminen.

Kotiäitinä olon rankkuus ja klaustrofobisuus tulee Heinäkuussa hienosti ilmi. On paljon odottamista. On paljon saman toistoa. On paljon Juulin hermojen venymistä äärimmilleen. Aamupesut, kahvia, aamupalat, kahvia, päiväunet, kahvia, puistokäynnit, kahvia ja sama alusta. Mitä kotiäidit tekisivätkään, jos kahvia ei olisi keksitty?

Rentola kirjoittaa hyvin ja se, minkä aluksi koin tylsänpuoleiseksi Juulin arjen raportoinniksi kasvaa isommaksi jutuksi. Heinäkuussa kuvatut arkiset tilanteet ovat tuttuja kaikille, jotka ovat olleet kotona pikkulasten kanssa. Maailma kutistuu kodin seinien sisälle ja lapset - niin ihania kuin he ovatkin - vievät välillä enemmän energiaa kuin mitä vanhemmalla on antaa.

Heinäkuu kurkottaa Juulin päiväunelmien kautta maagisen realismin puolelle, mutta minulle se on vahvimmillaan juuri realistisena arjen kuvauksena. Välillä koin lukiessani nostalgisia takautumia, joista monet aika on kullannut hassunhauskoiksi sattumuksiksi, vaikka ne tapahtuessaan olivat totaalisia äitiyteni nieleviä kokemuksia, joiden yli oli vaikea nähdä.

Rentolan kuvaamassa arjessa on rankkuutta, mutta myös paljon hauskaa, joka saa minut muistelemaan muutamia hulvattomia koti-isän kokemuksia Jonas Hassen Khemirin romaanissa Isän säännöt.

Heinäkuussa asioita ei selitellä tai reflektoida, vaan Juulin arki tuodaan esiin toiminnan kautta. Pikkulapsiarjen kaaoottisuus ja koettelevuus luovat tekstiin Rentolan taitavan lausetekniikan avulla ihan omanlaisensa rytmin, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa kuin nälkäinen makaronilaatikkoa.

Rentolan romaanista on löydettävissä vahva vertaistuellinen ulottuvuus. Vain saman kokenut voi ymmärtää, että joskus vanhemman jaksamisen raja voi olla siinä kohdassa, jossa lapsi kaataa maitolasin. Se on mitä se on ja juuri sellaisena sen kuvaaminen on tärkeää ja enemmän kuin tervetullutta.




Hanna Rentola: Heinäkuu
288 sivua
Pesä (2019)

torstai 13. helmikuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Lukija ei lue kirjasta vain sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut, vaan ennen kaikkea myös itseään. Omaa elämäänsä ja menneitä kokemuksiaan. Tämä kävi selkeästi ilmi, kun luin Vigdis Hjorthin romaania Perintötekijät.

Kirjailijan kotimaassa Norjassa teos on nostattanut melkoisen kohun omaelämäkerrallisuutensa vuoksi, mutta minä sivuutan tämän asian pelkällä maininnalla.

Perintötekijät on palkittu Kritikerpriset -palkinnolla ja se on ollut myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Edelliset asiat mainitsin siksi, että haluan niiden avulla vakuuttaa, että Perintötekijät on hyvää kirjallisuutta.

Hjorthin romaanin lähtötilanne on aikuisten lasten kohtelu epätasa-arvoisesti. Sisaruksia on neljä ja kahdelle heistä vanhemmat haluavat antaa ennakkoperinnöksi kesämökit. Rahallinen korvaus ilman mökkejä jääville sisaruksille on näiden mielestä riittämätön.

Edellä mainittu on pintaa ja pinnan alla uiskentelevat vakavammat asiat. On kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaan ja sen tunnustetuksi tulemisesta. Päähenkilö Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.

Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan.

Bergljotin tarina on haava, jota hänen on laastaroitava päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Laastari ei auta.

Kuka pystyisi niin iskemään lapsesta ilmat pihalle kuin oma äiti tai isä? Kuka muu pystyisi tekemään yhtä suurta tuhoa? Lukiessani Perintötekijöitä päässäni vilahtelee kuvia Ingmar Bergmanin psykologisesti piinaavasta elokuvasta Syyssonaatti, jossa menestynyt pianistiäiti (Ingrid Bergman) on sokea tytärtensä (Liv Ullman, Lena Nyman) tarpeille.

Ehkä jäinen kylmyys on yksi äitien erityiskyvyistä?

Perintötekijät on nerokas nimi Hjorthin romaanille, koska se viittaa nimensä puolesta niin genetiikkaan kuin perinnönjaon kiemuroihinkin. DNA:n muodossa vanhemmat jakavat perintöä lapsilleen aina, eikä siitä voi kieltäytyä. Materiaalinen perinnönjako taas tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia kohdella perinnönsaajia epäoikeudenmukaisesti.

Samaistuin vahvasti Bergljotiin. Siis minä, joka en noin yleensä ottaen ole kovinkaan samaistuvaa tyyppiä. Hänen reaktionsa erityisesti hänen äitinsä käytökseen kirkastaa omia näkökulmiani mitä tulee omaan äitisuhteeseeni.

Äidistään on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassakin. Välimatkan ottaminen voi auttaa hankalassa äititytär-suhteessa, mutta kuten Bergljotin kautta käy ilmi lankaa äidin ja tyttären välillä on kivuliasta ja työlästä - jos edes mahdollista - katkaista.

Perintötekijät suorastaan tyrkyttää psykologista tulkintatapaa, mutta en nyt lähde siihen suuntaan tämän pidemmälle. Kerron, että en tee niin ja kertomalla edellisen kerron, mitä jätän kertomatta.

Kun oma tarina ei tule tunnustetuksi alkaa helposti syyttää itseään. Ehkä se kuitenkin olin minä, joka tein väärin? Jos vain olisin osannut, pystynyt, kyennyt toimimaan toisin, niin ehkä sitten. Ei, ei ole olemassa mitään "ehkä sitten" ja juuri sen tajuaminen voi viedä vuosia ja vuosikymmeniä.

Kiinnostavan tematiikan lisäksi Hjorthin romaani on rytmillisesti erittäin ansiokas. Rytmin välittämisestä suomeksi esitän suuret kiitokset suomentaja Katriina Huttuselle. Hjorth käyttää paljon toistoa ja toisto tuo tekstiin armottoman ulottuvuuden. Se ei päästä lukijaa otteestaan ja näin olen lukijana saman toiston kohteena kuin mitä Bergljot omassa elämässään.

Taas. Yhä uudestaan. Hieman toisin, mutta periaatteessa samalla tavalla. Jatkuu, jatkuu, jatkuu ... Valtatie, jolta ei lähde sivutietä. Ei edes kinttupolkua.

Perintötekijöiden toiston rytmisyys vie minut vuosia taakse päin aikaan, jolloin luin Birgitta Trotzigin romaania Liejukuninkaan tytär. En muista siitä enää mitään muuta kuin juuri rytmin, joka Hjorthin romaanin tavoin muuttui osaksi lukijan hengitystä ja ruumista.

Perintötekijoitä lukiessa se, mitä luen, tapahtuu minussa. Hjorthin kerronnan psykologinen taitavuus on ahdistavaa ja nautinnollista tavalla, jossa kahta edellä mainittua ei voi erottaa toisistaan. Luen kuin huumattuna ja pidän taukoa ainoastaan ihaillakseni Elina Warstan suunnittelemaa teoksen kantta, jossa kiteytyy Perintötekijöiden syvin olemus.



Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020)
380 sivua
Arv och miljø (2016)
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S

Kustantajalta saatu ennakkokappale. Kiitos.



sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Miia Toivio: Sukupuutot

Nyt kerron, miten monta kertaa elämässäni olen ajatellut, että elämä on ihanaa, ja minun elämäni on vielä ihanampaa. Nyt kerron sinulle onneni salaisuudet. 

Runoja lukiessa voi tapahtua mitä tahansa ja Miia Toivion Sukupuuttojen seurassa todellakin tapahtuu. Tapahtuu tapahtumistaan, on jatkuvassa tapahtumisen tilassa.

Minulle on kerrottu ja uskon, että se on totta, että lotossa voi voittaa päävoiton, mutta mitä se on sen rinnalla, että Toivion runoja lukemalla voi voittaa riemuvoiton ja elämän tarkoituksen lisänumerot kaupan päälle.

Voi voittaa myös tunteita. Ja voittaakin. Roppakaupalla. Mikä on roppa? Kopan avioton lapsi kenties. Ei voi tietää.

Tunteita tosiaan. Niitä tämä kokoelmaa herättää siinä määrin, että taisin sen parissa tuntea tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Usein tunteet myös kerrospukeutuivat ja yhden tunteen alta pilkisti kolme tai enemmän muuta tunnetta ja ne kävivät iloisissa verissä päin hurjannäköisesti irvistäen kamppailua siitä, kuka ylittäisi maalinauhan ensimmäisenä.

Mut hei ei huolta, me ollaan voittajia kaikki. Ja sen lisäks sankareita kun oikein runojen herättämien tunteiden silmiin katsotaan.

Ihmiselle (siis minulle, joka ihmisten heimoon uskallan katsoa kuuluvani, vaikka se ei välttämättä pidäkään paikkansa), joka ei ole kuukausiin päässyt runotalojen eteistä pitemmälle Sukupuutot on räjähtävä kokemus, joka paiskaa minut suoraan runotalon juhlasaliin.

Tulppa on irti, enkä edes muista sokkaa.

Kokoelman ihan aluksi minun annetaan ymmärtää. Seuraan merkkejä ja antaudun. Tulen johdetuksi harhaan ja sekös vasta hyvältä tuntuukin. Runoilija kuusi, minä mänty ja nolla. Ah!

Samaistun Toivion runojen ääneen niin, että välillä on vaikea tietää, olenko minä minä vai tahroja paperilla. Ei haittaa, sillä se on parasta ja minulla todellakin oli näiden runojen parissa sekä retkeni että hetkeni.

Riemuni on lapsen riemua. Sitä sellaista, kun kieli jäi kiinni rautakaiteeseen ja lähti irti ilman liian suuria vahinkoja. Sitä sellaista, kun pujotin metsämansikan heinään ja tiesin, että siihen se mätänisi ennen pitkää. Sitä sellaista, kun taivas oli auki ja sieltä saattoi sataa päälleni mitä vaan. Kuten kultarahoja.

Breaking news. Kerron sinulle, mistä onni on tehty featuring Sukupuutot

asunnosta asuntomessualueella * saarekkeesta (muun muassa selllaisesta, joka on kaikilla kunnon ihmisillä keittiössä, mutta johon liittyy laajempiakin merkityksiä) * aurinkotuolista, "joka itse asiassa on day bed, jalat rottingista" * "muotoon leikatuista marjakuusista" * "automaattisesti syttyvistä sähkövaloista" * omaan hiileen puhaltamisesta

Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa

Onnen aakkoset, jatkoa:

saareke, Miele, aamiaiskaappi, Iittala, kesäkeittiö, tramppa [...] parisuhde, ystävyyssuhde, työsuhde, asiakassuhde, terapiasuhde  

Joo tiedän, että mainitsin saarekkeen jo toisen kerran, mutta tein sen ihan tarkoituksella, sillä saareke on erittäin oleellinen onnellisen elämän edellytys. Ja joo, nyt varmaan jo noiden edellä mainittujen juttujen avulla osaatkin rakentaa itsellesi onnellisen elämän. En veloita sulta mitään. Toistaiseksi.

En haluaisi kirjoittaa yhtäkään järjen sanaa, sillä olen so impressed (kuulostiks yhtään hienommalta, kun sanoin sen englanniksi?)

Sukupuutot kertoo siitä, mitkä kaikki kohdat on raksittava bucket listasta, jotta voi olla onnellinen. Jotta voi olla onnellinen yleisesti hyväksytyllä tavalla kaikkien kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien mukaisesti. Niinkun siis, että ei sovi tulla onnelliseksi siitä, että tuijottaa kaunista auringonlaskua, mutta se on ihan okei, jos siitä auringonlaskusta ottaa kuvan ja käyttää tarkoitukseen parhaiten soveltuvaa filtteriä.

Toivion kielessä kohtaavat banaali ja korkea tavalla, joka rapsuttaa pinnan pois arkisilta, loppuun asti kulutetuilta ilmauksilta. Näin banaalista tulee uuden sydän, sellainen palava sydänlanka, Ariadnen punainen seitsemän sisaruksen villalanka ja sen kunniaksi Impivaaraan rakennetaan ensimmäinen S-market. Mitä se nyt tähän kuuluu? No ei kuulu. Saa kai sitä kirjoittaa sellaistakin, joka ei kuulu.

Nyt menen kyllä siilipuolustukseen. Varmuuden vuoksi. Minkä varmuuden? No epävarmuuden.

Sukupuutot on terävä, kriittinen ja paikoin aivan hillittömän hauska tavalla, joka saa itkunauramaan. Se näyttää meidät meille, emmekä me ole kauniita ja rohkeita.

Erityisesti Toivion proosarunoja lukiessani minä riehaannun. Sarkasmi lävistää parodian, joka on ironian huonetta ja sukua. Ihanaa. Yltäkylläistä. Sivut ja sanat ja niiden välit vetävät minut viereensä ja kylkeensä kiinni ja minä hymyilen kuin Hangossa valmistettu keksi.

Sukupuutot kasvaa minussa runorakkaudeksi ja juuri nyt minulta ei mitään puutu.




Miia Toivio: Sukupuutot
85 sivua
Teos (2019)
Ulkoasu Jenni Saari

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa Ja sydän oli minun saan todistaa esseeminän syntyä. Kerron siitä tämän tekstini aluksi ja siirryn sen jälkeen tarkastelemaan näiden esseiden kaikkein kiinnostavimpia puolia ja siinä ohessa ajauduin pohdiskelemaan autofiktiota ja seksistä kirjoittamisen suhdetta kaupallisuuteen.

Ehnholm Hielm on ammatiltaan kustantaja ja elokuvakriitikko, jota polttaa halu kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin hänelle, kuten useimmille muillekin, kaikkea muuta kuin helppoa ja hän päättää hakea draivia kirjoittamiseen muuttamalla perheensä kanssa väliaikaisesti Roomaan.

Esseekokoelman alkuosan teksteissä Ehnholm Hielm vielä haeskelee esseeminäänsä ja monet teksteistä ovatkin enempi henkilökohtaisia muistelmia kuin varsinaisia esseitä. Samalla käy havainnollisesti ilmi, että essee ei synny vielä siitä, että kirjoittaja viittaa muiden kirjailijoiden teoksiin ja ottaa heiltä omaan tekstiinsä sitaatteja. Syntyy kyllä lamppu, mutta sen henki puuttuu.

En tiedä, ovatko tekstit Ehnholm Hielmin kokoelmassa kirjoittamisjärjestyksessä, mutta lukijana minulle syntyy vaikutelma, että teksti tekstin jälkeen rakentaa Ehnholm Hielmin esseeminää.

Ehnholm Hielm kirjoittaa monista kirjailijoista, jotka ovat minullekin tärkeitä. Hän ottaa esiin mm. Elena Ferranten, Simone de Beauvoirin, Jhumpa Lahirin ja Chris Krausin. Suuren vaikutuksen häneen on tehnyt myös muuan Knausgård, jota hän vaikuttaa ihailevan suorastaan lapsellisen liikuttavasti. En ole Knausgårdia koskaan lukenut ja tuskin luenkaan. Minulle riittää vallan mainiosti se myötähäpeä, jota tunnen, kun naiset ylistävät häntä kuin harvinaislaatuisen arvokasta kiiltokuvaa.

Ja sydän oli minun on kiinnostavimmillaan, kun Ehnholm Hielm pohtii naiskirjailijan erityishaasteita kirjoittamisen suhteen. Hän itse, kuten hän myös suoraan sanoo, on varsin etuoikeutetussa asemassa. Kirjoittaminen ja äitiys eivät usein sovitu ollenkaan  helposti yhteen, mutta Ehnholm Hielm on tässä suhteessa onnekas, sillä - osin aviomiehensä ansiosta - hän pystyy perheen asuessa Roomassa keskittymään myös kirjoittamiseen.

Ehnholm Hielmin unelma on kirjoittaa kuin Knausgård.

[...]kyllä, totta se on, halusin olla hän. Halusin kirjoittaa niin kuin hän, uskaltaa mitä hän uskalsi. [...] Halusin hänen kielensä ja hänen katseensa maailmaan.Mutta halusin myös hänet, miehenä. Halusin kirjoittaa hänelle. Halusin, että hän näkee minut.

Vaikka monet naiskirjailijat ovat olleet Ehnholm Hielmille tärkeitä, Knausgård on hänelle muusien muusa. Ylittämätön. Kun Ehnholm Hielm toisaalta korostaa naiskirjailijoiden merkitystä omalle kirjoittamiselleen ja toisaalta korottaa Knausgårdin suunnattomiin korkeuksiin syntyy värisevä ristiriita, jonka voisi ratkaista näppärimmin toteamalla, että "oikeasti" Knausgård on nainen. Ai ei ole? Oletko varma?

Naisten kirjoittamiseen liittyvien haasteiden kohdalla Ehnholm Hielm ottaa kainalosauvaukseen amerikkalaiskirjailija Kate Zambrenon, joka on minulle aivan uusi tuttavuus ja jonka tuotantoon Ehnholm Hielmin esseiden jälkeen haluan ehdottomasti tutustua. Varasinkin jo Helmetistä hänen teoksensa Heroines.

Zambrenon mukaan naisten kirjoittamisessa "pelätään hysteriaa, tunteellisuutta ja väkivaltaisuutta". Naiskirjailijan on hillittävä sekä itsensä että tekstinsä. Vaikka en sinänsä näe syytä ryhtyä kiistämään Zambrenon ajatuksia, herättävät ne minussa kysymyksen siitä, miten kauan on mielekästä puhua naiskirjailijoiden rajoittamisesta. Missä kohtaa naiskirjailijan erityistilanteen korostaminen kääntyy naiskirjailijoita vastaan ja rajoittavien käytäntöjen purkamisen sijaan tuleekin vahvistaneeksi niitä?

Ehnholm Hielm vastaa kysymykseeni nostamalla esiin ajatuksen "naisten oman kirjallisuusperinteen luomisesta" ja siteeraa Elena Ferrantea, jonka mukaan kirjallisen naisperinteen on oltava niin vahva, että myös mieskirjailijat ottavat sen tosissaan ja tunnustavat sen arvon omalle kirjoittamiselleen. Varmasti näinkin, mutta ajatus mieskirjailijoista naiskirjailijoiden teosten arvon määrittäjinä herättää minussa myös melkoisesti epämukavuutta.

Ehnholm Hielmin esseissä naiset ja miehet otetaan annettuina kategorioina, jolloin niitä väkisinkin myös paalutetaan. Syntyy valkoinen, heteroseksuaalinen ja essentialistinen ansa, jossa paitsi nähdään naisten ja miesten kirjoittaminen kiven hakatun erilaisena toimintana myös vaiennetaan kaikkien vähemmistöihin kuuluvien kirjailijoiden olemassaolo ja kirjoittamisen erityisolosuhteet.
 
Ehnholm Hielmin huomiot omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta herättävät minussa useita jatkopohdintoja, joita halusin selventää itselleni ja olen sen vuoksi ottanut ne mukaan tämän tekstini lopuksi.

Autofiktio tai väljemmin ilmaistuna omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on ollut yksi viime vuosien kirjallisia trendejä myös Suomessa. Se voi toimia välineenä, jonka avulla kirjailija saattaa tuoda esiin aiheita, joista kirjallisuudessa ei muutoin juuri puhuta sekä kysymyksiä, joihin hän etsii kirjoittamalla vastauksia. Olen itsekin kiinnostunut autofiktiosta, mutta en niinkään siitä, mikä kirjoitetusta on totta, vaan enemmänkin toden ja fiktion välisestä rajankäynnistä ja toden kirjoittamisen mahdollisuuksista tai pikemminkin mahdottomuudesta.

Autofiktio on kustantamoille usein myyntiluvullisesti hyvä laji, sillä monet lukijat tykkäävät etsiä totuuksia kirjailijan elämästä. Luen parhaillaan Vigdis Hjorthin romaanin Perintötekijät (S&S) ennakkokappaletta, joka on hyvä esimerkki kirjasta, joka on synnyttänyt suurta kohua Hjorthin kotimaassa Norjassa, koska siinä romaani toimii totuudenkerronnan palveluksessa.

Näppärä keino lisätä omaelämäkerralliseen tarinan myyntilukuja on ottaa mukaan seksikuvaukset. Tässä yhteydessä voisi mainita vaikkapa Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteoksen Paperilla toinen. Sjöholmin romaania sen kustantanut Kosmos markkinoi kuvaamalla sen olevan "aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta." Kuuntelin Sjöholmin kirjan ja oman arvioni mukaan se on lähinnä seksilittiä, joka taas on laji, josta en kovin paljon jaksa innostua.

Seksistä kirjoittaminen on vaikeaa, jos samanaikaisesti haluaa kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Ilahduttava poikkeus tällä saralla on Essi Tammimaan romaani Isän kädestä, jossa sadomasokismia parisuhteessa kuvataan taiten ilman pienimpiäkään lukijan tirkistelyhalua hyödyntäviä viettely-yrityksiä.

Seksistä kirjoittamisesta vaikuttaisi tulleen nykynaiskirjallisuuden temaattinen deus ex machina.

Kaltaiselleni lukijalle, joka Ehnholm Hielmin tavoin rakastaa kirjallisuudessa sen kirjallisuudellisia ominaisuuksia, seksilitillä on usein kovin vähän annettavaa. Länsimaisen seksuaalisen pakkotoistokulttuurin kasvattina en kuitenkaan ole immuuni seksilitin vetovoimalle ja niinpä olen "kiltisti" kuunnellut myös esimerkiksi Olga Kokon Munametsän ja antanut itseni kertoa itselleni, että hyvähän se on tämäkin kirja tuntea, että tietää mistä muut puhuvat.

Märta Tikkanen kirjoittaa teoksessaan Pakko yrittää kir- (S&S; Måste försöka skri, Schildts & Söderströms), että Suomessa kustantamot ajattelevat liikaa julkaistavien teosten kaupallista potentiaalia. Ehnholm Hielm on työssään kustantajana saanut tarkastastellut aitiopaikalta julkaisupolitiikan kiemuroita, eikä näkymä ole usein kovinkaan mairitteleva. Väkisinkin mieleeni tulee, että jäisikö nykymaailmassa monet kirjallisuuden merkkiteokset kustantamatta, koska niiden ei uskottaisi myyvän tarpeeksi. Tätä seuraa pahoinvointia aiheuttava ajatus siitä, että kirjallisuuden itsensä ja sen kehittymisen kannalta tärkeää kirjallisuutta tullaan jatkossa julkaisemaan yhä vähenevässä määrin.

Hyvä kirjallisuus ja kaupallisuus on hyvän kirjallisuuden kannalta ongelmallinen liitto. Koska hyvinkin saattaa olla, että tulevaisuus on lukijoita kosiskelevan (omaelämäkerrallisen) seksilitin ja vastaavien genrejen, on suorastaan terapeuttista lukea Ehnholm Hielmin näkemyksiä kirjallisuuden syvemmistä merkityksistä. Erityisen hienoa oli lisäksi päästä konkreettisesti todistamaan Ehnholm Hielmin esseeminän syntyä.





Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun - Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
299 sivua
Och hjärtat, det var mitt
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos / Förlaget (2018)