maanantai 31. joulukuuta 2018

Strutsi keskellä varpusparvea - Aapo Junkola: Lintujen aika * BAR Finland, 34

Nuorimies riisuu tuomarin pyynnöstä paitansa ja esittelee kyljessään olevaa arpea. Tämä ei ole fiktiota, vaan tapahtumapaikkana on Helsingin käräjäoikeus, jossa käsitellään pahoinpitelysyytettä. Syytetty ei tarkemmin muista, miten tapahtumat etenivät, koska hän oli nauttinut sekä alkoholia että muita päihteitä. Peruskeissi.

Oikeudenkäynnin seuraaminen on kiehtovaa ja monella tapaa silmiä avaavaa. Jos kuitenkaan ei halua lähteä paikan päälle oikeustaloon voi lukea vaikkapa Aapo Junkolan - miten sen nyt sanoisin, sanoisin vaikka - hervottoman teoksen Lintujen aika (1965). Itse olin sen parissa ensin että täh ja sen jälkeen että ahah ok ja lopuksi humahdin.

Olen luullut tuntevani suomalaista kirjallisuutta suhteellisen hyvin, mutta Aapo Junkolan romaanista Lintujen aika kuulin ensimmäisen kerran, kun kirjailija Sinikka Vuola sitä jossakin somekanavassa suositteli. Päätin tarttua sivusta kirjaa ja ottaa selville, mistä tässä kirjassa on kysymys. Etukäteiskäsitykseni oli, että kyseessä on teos kirjallisuuden kokeellisemmalta laidalta, joka pitikin paikkansa, mutta joka missään nimessä ei ole tämän teoksen ainoa ansio.

Aapo Junkola (s. 1935)  on tamperelainen kirjailija ja varatuomari. Hänet tunnetaan parhaiten oikeuslaitosta kritisoivista teoksistaan Lintujen aika (1965) ja Varjojen aika (1966), joita myös hän itse on pitänyt teoksistaan merkittävimpinä. Lisäksi Junkola on ansioitunut erityisesti kreikkalaisten klassikoiden kääntäjänä ja hän on suomentanut mm. Saphoa ja Lukianosta. Vuonna 2001 hän julkaisi teoksen Muistelus, joka tasapainoilee faktan ja fiktion kaltevalla pinnalla ja jossa Junkola käy läpi suomalaista oikeuskäytäntöä sen sisältä käsin. Teos ei ansioistaan huolimatta sopinut WSOY:n kustannusohjelmaan ja sen julkaisi Lakimiesliitto.*

Lintujen aika on kaksijakoinen kirja, josta suurin osa käsittelee oikeuslaitosta ja tuomioiden jakamisen kiemuroita oikeusfilosofisesta näkökulmasta. Teoksen ensimmäinen luku koostuu kirjelmistä, joille ovat tyypillisiä kirjoitusvirheet, ajatuksenjuoksun katkeaminen ja versaalien käyttö tekstin keskellä.

kiitän arv. tiedoksiannostanne samalla ilmoitan että joudun Käräjille kaupungin haastamana syytettiin MATON KÄTKEMISESTÄ ja kun en antanut KRISTALLILAMPPUANI ja HAITANTEOSTA ulosottoviranomaisille asti oli oikeudessa esillä joulukuun 22 pnä sain 40 päivää VANKILAA JA TODISTAJANPALKAT joudun maksamaan lupasin vedota hovioikeuteen koska kaupungissa vihataan minua veisivät väkisin omaisuuteni ei annettu tilaisuutta antaa edes kirjettä syyttäjälle

Mikä on näiden kirjelmien kuvaamisen tarkoitus? Sitä sopii arvella.

Ensimmäisen luvun jälkeen on useampi luku, joissa kuvataan oikeusprosessia, jossa Kalle Valtti Blomeruksen taposta syytettynä on Aarne Armas Lamberg. Junkola kuvaa herkullisen sarkastisesti oikeusprosessin kankeutta, oikeudenkäyntiin osallistuvien virkamiesten nokkimisjärjestystä sekä oikeutta jakavien henkilöiden subjektiivisten käsitysten vaikutusta tuomioihin.

Kaikki mustalaiset valehtelevat aina ... sanoi syyttäjä halveksivasti. - Kaikki ne valehtelee. Sen minä olen tässä hommassa oppinut.

Lintujen ajassa tulee esiin, miten lainsäädäntö - niin täydelliseksi kuin se on pyritty rakentamaan - on kaukana aukottomuudesta ja tarjoaa pahimmillaan mahdollisuuksia suoranaiseen mielivaltaan. Varsinaista totuutta tärkeämmäksi nousee vaikutelmien luominen todistelukäytännön avulla ja sen peittäminen, että paikoin lainsäädäntö yksinkertaisesti soveltuu varsin huonosti käsiteltävänä olevaan oikeustapaukseen.

Junkolan oikeusfilosofinen lähestymistapa sai minut muistelemaan Pauliina Vanhatalon romaania Korvaamaton (Tammi, 2012), jossa Vanhatalo käsittelee upeasti inhimillisen kärsimyksen ja oikeudessa langetettavien tuomioiden välistä epäsuhtaa sekä kyseenalaistaa ne perusteet, joilla tuomioita langetetaan.

[k]olmivuotiaalle lapselle korvataan surmattu isä mutta puolivuotiaalle ei, eikä kukaan tiedä mitä kaksivuotiaiden suhteen tehdään ennen kuin korkein oikeus kertoo, missä iässä ihminen osaa kärsiä. (Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton)

Lintujen ajassa Junkola osoittaa oikeustuomioiden laatimiseen sisältyvän tulkinnallisuuden. Mikä arvo ja merkitys millekin yksityiskohdalle osana tapahtumien kulkua olisi annettava ja miten tehdyt päätökset voidaan perustella varsinaisessa tuomiossa.

Lintujen ajan lukeminen vahvistaa näkemystäni siitä, että oikeuskäsittelyillä ja kirjallisuudentutkimuksella on paljon yhteistä, sillä kummassakin tulkinnalla on keskeinen merkitys. Tämä selittänee myös kiinnostukseni oikeusfilosofiaa kohtaan. Erityisen kutkuttava yhtäläisyys on se, että niin oikeustapauksia teoreettisella tasolla käsiteltäessä kuin kirjallisuutta tutkittaessakaan ei tunnu löytyvän pistettä, jossa voisi sanoa, että kaikki mahdollinen on otettu huomioon ja tutkimus siinä mielessä suoritettu loppuun. Aina voisi mennä vielä pidemmälle ja syvemmälle, ja löytää uusia perusteluja ja tutkimuksen tulokseen vaikuttavia tekijöitä, mutta käytännön syistä jossakin kohdin on todettava, että tutkimus on valmis.

Lintujen ajan loppupuolella Junkola käsittelee kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, joka osaltaan vahvistaa edellä esittämiäni ajatuksia kirjallisuus- ja oikeustieteen välisistä yhtäläisyyksistä. Näkökulmamuutos tapahtuu Lintujen ajassa varsin yllättäen ja se alkaa viittauksella Hannu Salaman oikeudenkäyntiin sekä näkemyksellä ihmisten jakautumisesta kahteen ryhmään (vihaiset asenteelliset ja vihaiset asenteettomat), jota kertoja pitää ajalle tunnusomaisena piirteenä. Samalla Junkolan teos muuttuu huomattavan filosofiseksi pohdinnaksi ihmisen olemassaolosta ja kytkeytymisestä maailmaan.

Olemme tavallaan kaikki samassa veneessä: aallot vain käyvät, eikä meillä juuri ole mahdollisuutta valita, koska jokainen toimintamme synnyttää ulkomaailmassa samoin kuin meissä itsessämme vastakkaisen toiminnan: ajatusta ja sen ilmaisua vastaa toinen ajatus ja toinen ilmaisu, jonka muotoutumiseen me itse olemme suurelta osalta syypäitä.

Ihminen on osa soppaa, josta ei ole uloskäyntiä.

Lintujen ajassa viitataan taideteosten arvostelun perusteisiin ja vanhemman taiteen ja modernin taiteen kannattajien välisiin näkemyseroihin. Siinä kritisoidaan sivistyneistöä ja kirjallisen kulttuurin tekopyhyyttä ja tuodaan esiin, että (ammatti)asema oikeuttaa puhumaan asioista, joista puhuminen on kyseiseen asemaan kuulumattomilta kielletty. Näiden ajatusten kontekstinä lienee edellä mainittu Salama-oikeudenkäynti, mutta pienellä meikkauksella Junkolan esittämät näkemykset ovat sovellettavissa hyvin myös nykypäivään. Sanotun arvo on suhteessa ennen muuta sanojaan.

Lintujen ajan viimeiset sivut ovat ällistyttäviä. Ääneen pääsee niin esitelmöitsijä kuin myös muuan Antti, joka luennoi ajan kuvaamisesta romaanissa. Hänen pääpointtinsa vaikuttaisi olevan, että aikaa ei kuvata pelkästään verbeillä ja verbien aikamuodoilla, vaan että olennaisia ovat myös "aikaperspektiivisesti väritetyt substantiivit ja adverbit." Esimerkkeinä hän mainitsee mm. ilmaukset "biedermeir, reaktiomoottori, avaruuslentäjä, Ranskan vallankumous."

Teoksen loppuosa on vertaansa vailla olevan tiheää tykitystä ja sen lukemisen tekee haasteelliseksi kertojan näppäimistön villiintyminen. Äksät, yyt, beet ja zetat ovat kuin sotilaita, jotka valloittavat sanojen kaupunkia merkki kerrallaan. Otan asiaa havainnollistaakseni randomin esimerkin:

Z Voizaan puhua tapahtumien zzxz ajazzta eli zizällön ajazsta ja kertomizzzajaszta. 

Jos tämän tekstini luettuasi tuntuu siltä, että Lintujen aika on kuin strutsi keskellä varpusparvea niin jostakin juuri sen tapaisesta on kysymys. Lintujen aika on hämmästyttävä teos, joka ei mene mihinkään muottiin ja sen tähden sitä voi perustellusti pitää kokeellisena romaanina, joka imee itseensä sieltä sun täältä ja purskauttelee nesteitään suoraan lukijan kasvoille. Lintujen ajan seurassa selkääni kasvoi kutittavat siivet. En vielä tiedä, kantavatko ne ja minne, mutta lähden tästä kokeilemaan. Adioz ja arrivederzzzzi!




Aapo Junkola: Lintujen aika
170 sivua
Kirjayhtymä (1965)




*Lähde: Tampereen kaupunginkirjaston nettisivut (klik)

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

KOOSTERUNO à la #runo18




#Runo18-haasteen ohje kuului:

"Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla."

Tässä oma koosterunoni.






Minulla on Uutisia!
muutamia Merkintöjä sinulle
ennen kuin lakkaan olemasta
kanssasi naimisissa
tai Tunnustus, mikäli herra niin haluaa

Minä lähden Merveli ja Saaren runot kainalossani,
sydämen paikalla Kivikuu
taivas vinkuu kuin modeemi ysärillä
tähtien Tuulisolmut levällään

Minä lähden, sillä Rakkauden aakkosissa
kuten
varmasti
tiedät
kuten
kaiken tiedät
Vuosisadan rakkaussota löytyy O:sta

Minä lähden, sillä juuri

nyt

Tulevaisuus on meneillään
en pyydä sinua uskomaan
Kunhan sanon, älä pelkää
en minä unohda sinua, joka kirjoitit varaston aina Varisto

minä lähden, sillä Metropolis kutsuu
sen absintttia värisevä Camouflage
sen rakkaudesta raukeankalpeat Siskot, 
veljet

Minä lähden ja jätän pöydälle
elämäkertani
Orjan kirjan
voit ojentaa sen ohjeeksi seuraajalleni

Minä lähden, jotta minusta ei ihan vielä tulisi Multaa
Tuuli ja kissa saattavat minut laiturille
astun Imagoon ja vedän moottorin käyntiin

Kun minä lähden
aika itkee ja tekee horjuvan Grand pliéen
ruumiini repeää yli Koko meren laajuuden
ja symboliseen järjestykseen lyödään tarra,
joka kantaa nimeä Änimling





Yllä olevassa runossa mainitut kokoelmat:

Tuija Välipakka: Uutisia!
Tua Forsström: Merkintöjä
Miia Kontro:Tunnustus
Helena Sinervo: Merveli
Johanna Venho: Saaren runot
Anu Laitila (toim.): Kivikuu
Tuulisolmut - valikoima saamelaista nykyrunoutta
Katrin Käldmaa: Rakkauden aakkoset
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Doris Kareva: Tulevaisuus on meneillään
Rae Armantrout: Kunhan sanon
Susinukke Kosola: Varisto
Saila Susiluoto: Metropolis
Satu Manninen: Camouflage
Kaisa Ijäs: Siskot, veljet
Heli Slung: Orjan kirja
Tiina Lehikoinen: Multa
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Veera Antsalo: Imago
Raisa Jäntti: Grand plié
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Stina Saari: Änimling


Linkit runopostauksiin löytyvät blogini Runot-välilehdeltä

lauantai 29. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen purku




Tässä listaus Helmet-lukuhaasteeseen tänä vuonna lukemistani kirjoista. Hieman piti mutkia oikoa, että sain listan täyteen, mutta ensisijaista ei tietenkään olekaan se, miten täydellisesti kirjat haastekohtiin sopivat, vaan se, että luetaan PALJON HYVÄÄ KIRJALLISUUTTA.

Haastekohdat täyttyivät seuraavilla teoksilla:


1. Kirjassa muutetaan
Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
2. Kotimainen runokirja
Susinukke Kosola: Varisto
3. Kirja aloittaa sarjan
Irja Salla: Lisa-Beata
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
Susan Sontag: Musta aurinko
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama 
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Viivi Luik: Varjoteatteri
9. Kirjan kansi on yksivärinen
Chris Kraus: Torpor
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Elmer Diktonius: Janne Kuutio
11. Kirjassa käy hyvin
Rachel Cusk: Ääriviivat
12. Sarjakuvaromaani
Ulla Donner: Spleenish
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Eira Stenberg: Oven takana
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
16. Kirjassa luetaan kirjaa
Joel Haahtela: Katoamispiste
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni
20. Taiteilijaelämäkerta
Marina Abramovic: Walk through walls
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Han Kang: Ihmisen teot
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
23. Kirjassa on mukana meri
Saila Susiluoto: Metropolis
24. Surullinen kirja
Tiina Lehikoinen: Multa
25. Novellikokoelma
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
26. Kirja kertoo paikasta jossa et ole käynyt
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Violette Leduc: Therese ja Isabelle
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
29. Kirjassa on lohikäärme
Veera Antsalo: Imago
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
Clarice Lispector:Passio
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Kim Leine: Kuilu
33. Selviytymistarina
Rosa Liksom: Everstinna
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
László Krasznahorkai: Melancholy of Resistance
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Pentti Haanpää: Jauhot
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Ilmar Taska: Popeda 1946
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Abdellah Taïa: Infidels
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Rowan Hisayo Buchanan: Harmless like you
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Anna-Liisa Ahokumpu: VS:n 13 elämää
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
44. Kirja liittyy johonkin peliin
Michel Obama: Minun tarinani
45. Palkittu tietokirja
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Patti Smith: Omistautuminen
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Noora Vallinkoski: Perno Mega City
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Deborah Levy: Things I don’t want to know
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Tommi Melender: Rautakausi


Vuoden 2019 Helmet-lukuhaaste julkistettiin pari päivää sitten. Aion olla taas mukana rennolla otteella eli sovittelen lukemiani kirjoja haastekohtiin. Ja jos ei sovi, pannaan sopimaan. 😀

Mites sinä, aiotko lähteä uuteen Helmet-haasteeseen mukaan?

perjantai 28. joulukuuta 2018

#runo18 - HAASTEKOONTI


Toivon, että vuotesi on ollut täynnä ihania kamalia kutkuttavia raivostuttavia henkeä salpaavia kylmäksi jättäneitä ihmetystä herättäneitä maailman uuteen uskoon kääntäneitä kiistelyä herättäviä vastaan panevia häikäiseviä suloisia pehmeitä kovia riemastuttavia ja niin edelleen runoja.

Vuoden alussa julistin #runo18 -runohaasteen, joka on ollut varsin väljä haaste, sillä mitään muita vaatimuksia ei ole ollut kuin että haasteeseen on pitänyt saanut lukea runoja.

Alunperin olin suunnitellut, että olisin vuoden aikana julkaissut välipostauksia, joissa olisi seurattu haasteen etenemistä. Unohdin nämä välipostaukset kuitenkin ihan kokonaan. Anteeksi.

Kirjoitin haasteen avauspostauksessa:

"Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla."

Nyt on tullut aika kirjoittaa luettujen runokokoelmien pohjalta oma runo. Odotankin jo jännityksellä, minkälaisia runoja saamme aikaan. Kyselkää, jos tässä joku asia mietityttää.

Tämän postauksen kommentteihin voit lisätä linkin, josta pääsee lukemaan juuri sinun runosi. Jos sinulla ei ole blogia voit kirjoittaa runosi suoraan kommentteihin. Oma koosterunoni löytyy täältä.

Ja kun vuosi vaihtuu julkaisen uuden runohaasteen. Sen häsä tulee olemaan - yllätys, yllätys - #runo19.




keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Arvostuksella ei makseta laskuja - Antti Nylén: Häviö

1990-luvun puolivälissä olin karkeasti ottaen samassa pisteessä kuin Antti Nylén. En enää muista, mikä kirjallisuuden opiskelijoiden tapahtuma oli kyseessä, mutta joka tapauksessa olin nuoren Pentti Saarikosken mieleeni tuovan Antti Nylénin kanssa samassa tilaisuudessa. Panin hänet merkille ja olin jo tuolloin varma siitä, että hänestä ns. tulee jotakin. Arveluni perustui hänen habitukseensa.

Sitä en tuona iltana vielä tiennyt, että itse tulisin heittämään kirjallisuudentutkijan hanskani nurkkaan heti alkuunsa, koska taloudellinen epävarmuus oli asia, jonka kanssa kaltaiseni turvallisuushakuinen ihminen ei yksinkertaisesti pystynyt elämään. Luultavasti minulta puuttui myös kunnianhimoa, mutta ennen muuta en ollut valmis elämään elämääni apurahasykleissä.

Valintani seurauksena kannoin väitöskirjapaperini kellariin ja Hanna Ongelinin (1848-1893) tuotanto jäi tutkimatta ja sitä se on edelleenkin, sillä kukaan muu ei ole aiheeseen tarttunut. Menetettiinkö ratkaisuni myötä mitään? Tuskin, sillä harva edes tietää Hanna Ongelinia nimeltä ja sormin ovat laskettavissa ne, jotka ovat lukeneet hänen kolmiosaisen pääteoksensa Ödets domin (1881-2) , jota vielä tutkijahaaveita elätellessäni kutsuin lempinimellä Ödari.

Jonkinlaista huumoria voisi repiä Ongelinin teoksen nimestä. Omalla kohdallani kohtalon tuomio oli harvinaisen lopullinen. Luovuin siitä, mitä eniten rakastin ja valitsin tylsän ja porvarillisen, mutta taloudellisesti suhteellisen turvatun elämän.

Antti Nylén sen sijaan päätyi tekemään sitä, mikä on hänelle luontaisinta ja mitä taiteellinen riivaajapiru pakottaa häntä tekemään ja missä hän kaiken lisäksi on hemmetin hyvä. Tämän "valinnan" (huomasithan, että lainausmerkit on lihavoitu) tuloksena hän on kirjoittanut useita merkittäviä teoksia. Suomessa hän on niin menestynyt ja arvostettu kuin esseekirjailijan on mahdollista olla. Tästä huolimatta hän on jatkuvassa rahapulassa, jota hän Häviössä kuvaa lähietäisyydeltä. Yhtälö kirjoittuu näin muotoon, jossa Nylénin janalla koordinaatit ovat köyhyys ja työ, jota sitä vihatessaankin rakastaa, kun taas omalla janallani ne ovat työ, jossa en pääse tekemään sitä, mitä parhaiten osaan tehdä ja turvattu toimeentulo.

Häviössä Nylén käy läpi kirjoittamiaan teoksia ja niiden saamia kritiikkejä. Hän reflektoi aiempia teoksiaan, kuvaa kirjailijaelämänsä vaiheita ja niitä seurauksia, mitä on siitä, että rakkaus kirjallisuutta kohtaan ei suostu hänessä kuolemaan. Nylén tuo myös suoraan esiin asemansa etuoikeutettuna kirjailijana, jolle on ollut helppoa saada tekstinsä julki.

En ole koskaan joutunut koputtelemaan kustantamoiden ovia. Vihan ja katkeruuden esseidenkin julkaiseminen oli ilmoitusasia, koska minulla oli jo silloin kylliksi nimeä kulttuurilehtiä lukevan kahdentoista ihmisen muodostaman eliitin keskuudessa.

Kirjoittamisen demoni ei jätä Nyléniä rauhaa ja niin hänen taistelunsa taiteen ja perheen välissä sekä alati korkeammiksi kohoavien laskupinojen kanssa jatkuu ja synnyttää kirjallisuutta, jota voittopuolisesti kehutaan ja arvostetaan, mutta josta saadut tulot ovat olemattomat. Ehkä tilanne olisi helpompi, jos Nylén olisi amerikkalainen. Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei yksinkertaisesti ole riittävästi ostajia Nylénin tapaisen kirjailijan tuotannolle, jotta myyntitulot voisivat taata elämän, jossa ei jatkuvasti tarvitsisi miettiä rahaa ja sen vähyyttä. "Köyhyys on mielenterveysongelma", kirjoittaa Nylén. Näin syntyy paradoksaalinen tilanne, jossa Nylén monista etuoikeuksistaan huolimatta on päätynyt "valkokaulusköyhälistöön", joka on asema, josta hänellä ei vaikuta olevan poispääsyä.

Kaiken varalta please. Älkää sanoko, että mene Antti oikeisiin töihin. Niin suuriin menetyksiin suomalaisella kulttuurilla ei ole varaa. Sitä paitsi oikeat työt - mitä ne sitten ovatkin - eivät voi olla ratkaisu ihmiselle, joka (onneksemme) ei suostu luopumaan rakkaudestaan kirjallisuuteen. Tämä rakkaus on sekin omanlaisensa kohtalon tuomio, joka langettaa Nylénin osaksi häviörangaistuksen, jonka ilmentymiä ovat mm. tämä hänen kirjoittamansa ja juuri lukemani teos Häviö.

Viisi kirjainta, kuin harjattua terästä: pato, jonka takana velloo hysteeirsten, avuttomien kyynelten kammottava massa.
Miksi en voi vain itkeä? En voi. Sen sijaan kirjoitan tällaisia sanoja.
"Häviön" tapaisia sanoja.
Häviön tapaisia kirjoja.

Häviö on muistilehtiön muotoinen teos, joka tekee sen lukemisesta hankalaa. Sen fyysinen muoto häiritsee ja hankaa lukijaa ja muistuttaa muodollaan jatkuvasti Nylénin tilanteesta. Enemmän kuin kirja se on muotonsa puolesta paisunut vihkonen, joka häpeää paikkaansa muiden kirjallisten teosten vieressä. Se julistaa nimeään jo ulkomuodollaan.

Kun Nylén kirjoittaa siitä, miten talousajattelu on vallannut yliopistot ja yhteiskunta alkanut näyttää vihansa köyhiä kohtaan yhä julkeammin hänen ajattelunsa pelkistyy kahteen sanaan. "Saatana hallitsee". Väkevää puhetta veliseni. Väkevää ja niin totta.

Kun olosuhteet ovat mitkä ne ovat on käsittämätöntä, että niin moni haluaa edelleen kirjailijaksi. Tässä kohdin toki on hyvä muistaa, että varsin monet eivät kirjoita rakkaudesta kirjallisuuteen, vaan saadakseen käyttää itsestään nimitystä kirjailija. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä, että monet wanna-be-kirjailijat ovat luopuneet kirjallisuuden lukemisesta ja käyttävät aikansa sen sijaan kirjoittamiseen.

Edellä mainitulle ryhmälle tekisi hyvää lukea Häviö, jota he eivät tietenkään tee, koska heillä on niin kiire kirjoittaa omaa mestariteostaan, jonka mestarillisuuden tunnistamisessa he itse ovat sekä parhaita että usein myös ainoita asiantuntijoita. Suomalaisen kirjailijan kukoistuaika on kuitenkin lyhyt, kuten Nylén varoittaa. Kirjailija imetään nopeasti kuiviin, heitetään syrjään ja käydään käsiksi seuraavaan.

Nylén on yksi Suomen menestyneimpiä esseistejä. Hänen vanhempiakin teoksiaan luetaan edelleen ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastossa niitä joutuu jonottamaan. Se, että näin on, tuntuu hyvältä. Esseeseen lajina tiivistyy kirjallisuuden tinkimättömyys ja Nylén toteaakin, että se on kirjallisuuden lajeista viimeinen, joka vielä onnistuu herättämään pahennusta. Häviössä hän tarttuu myös ns. case Riku Korhoseen ja toteaa, että silloin kun esseisti menettää rohkeutensa hän alkaa kutsua tekstiään fiktioksi.

Luin Häviön suurimmaksi osaksi nälkäisenä bussissa, jossa lämmitys toimi huonosti ja nämä olosuhteet yhdistettynä Nylénin tekstiin tekivät sen lukemisesta immersiivisen kokemuksen. Paikoin minä jopa palelin lukiessani kuin taiteilija, jolla ei ole varaa lämmittää kämppäänsä riittävästi.

Taide taide taide. Mihin hemmettiin sitä edes tarvitaan? Yritin bussimatkallani kuvitella maailmaa ilman taidetta, mutta se ylitti kuvittelukykyni. Vaikka jollakin ihmekonstilla taide onnistuttaisiinkin poistamaan maailmasta kokonaan olisi mahdotonta poistaa niitä jälkiä, joita se on ihmisiin jättänyt. Niitä jälkiä, joita ei voida mitata rahassa. Niitä vaikutuksia, joiden kuvaamiseen mittarit eivät taivu.

Harvoin kuulee puheenvuoroja siitä, että taide ei olisi ihmiselle hyväksi. Toki taideymmärttämättömyyttäkin löytyy ja sen kohteeksi on Suomessa joutunut erityisesti postmoderni taide, jonka määrittelijät ovat lisänneet postmodernin ja taiteen väliin sanaan 'teko'. Vielä toistaiseksi voitaneen kuitenkin olla suhteellisen yhtä mieltä siitä, että ihminen tarvitsee taidetta ja koska näin on, tarvitaan taiteilijoita, jotka sitä tekevät ja koska taiteilijat ovat ihmisiä heidän pitää syödä ja maksaa laskuja ja siihen tarvitaan rahaa.

Häviön lopuksi Nylén esittää kolme erilaista mallia (huonon, samantekevän ja hyvän), joiden avulla taitelijoiden asemaan voitaisiin vaikuttaa.  Huonoa mallia edustaa kurjistaminen, jonka avulla taidetta rapautetaan yhä lisää  ja taiteilijat ajetaan nykyistäkin ahtaammalle.  Kurjistamisen viesti taiteilijoille on:

Sori, ette saa olla olemassa. Ruvetkaa tekemään jotain muuta, kuten keräämään tyhjiä tölkkejä. Tai mustikoita, jotka sitten myytte torilla. Saatte toki jatkaa taideharrastustanne ja menehtyä siihen, mutta me emme tule kunnioittamaan teitä marttyyreina, sillä taiteilijamyyttien - ja taiteilijoiden! - aika on ohi. Hyvää jatkoa ja kuulaita syyspäiviä. Parhain terveisin Yhteiskunta."

Niin näppärältä menetelmältä kuin kurjistaminen vaikuttaakin se ei onnistuisi lopettamaan taidetta, sillä taide, kuten Nylén toteaa, on luonnonvoima, jolla on "oma tahto, jota ei voi kokonaan tukahduttaa." Tosiasia on, että olemme pääsemättömissä taiteesta ja tämän asiantilan kanssa on opittava elämään myös niiden, jotka mieluummin itkisivät isoja muovisia kyyneliä taiteen haudalla.

Toinen ratkaisumalli on luonteeltaan maltillisen reformistinen, eikä se vaikuttaisi paljoakaan niihin systeemeihin, joilla taidetta nykyisin tuetaan. Yhä edelleen toisia taiteilijoita tuettaisiin, toisia ei ja tuki määräytyisi sattumanvaraisin ja mielivaltaisin perustein. Tähän malliin kuuluisi myös "reilun taiteen sertifikaatti", jonka avulla taiteen kuluttaja voisi varmistautua taiteen tekemisen tuotanto-olosuhteiden inhimillisyydestä.

Apurahojen myöntäjät eivät tässä mallissa enää vaatisi taiteilijoilta "rohkeita avauksia" tai mitään muutakaan, vaan he tunnustaisivat, että taiteella on pyhä ja koskematon arvo. Kyseessä on oleellisempi asia kuin miltä ensi lukemalla saattaa vaikuttaa.

Kirjoitukseni alussa mainitsin, että luovuin väitöskirjatutkimuksestani jo varsin varhaisessa vaiheessa. Jätin kuitenkin kertomatta, mutta kerron sen nyt, että tämä luopumiseni johtui painavassa määrin myös siitä, että olin jo oivaltanut, että tullakseen suositelluksi apurahaa varten on tehtävä tutkimusta aiheesta, joka miellyttää tutkimuksen ohjaajaa.

Kolmas Nylénin esittämä vaihtoehto on "todellisen renessanssin tie", joka tarkoittaa sitä, että taiteilijaa alettaisiin pitää ammattina ja taiteilijoille maksettaisiin taiteilijapalkkaa.

Me kaikki haluamme palavasti olla joku, joku muu kuin nuo tuolla, kirjoittaa Nylén. Tässä vaiheessa elämääni joudun tunnustamaan, että minusta ei tullut kummoistakaan jokua. Tililläni, toisin kuin Nylénillä, on kuitenkin jatkuvasti enemmän kuin kuusi euroa.



Antti Nylén: Häviö: monologi
223 sivua
Kosmos (2018)






lauantai 22. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 parhaat kirjat

Tähän aikaan vuodesta kuuluu koota lista, jossa luettelee vuoden 2018 parhaat kirjat. Kannanpa siis minäkin listakorteni kekoon.

Listani voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: Suomalainen/suomennettu kaunokirjallisuus, runot sekä muut. Listalle pääsyn edellytyksenä on, että kirja on julkaistu vuonna 2018. Listani kohdalla kannattaa kuitenkin muistaa, että on monia hyviä ja erinomaisia tänä vuonna julkaistuja teoksia, joita en vielä ole ehtinyt lukea.

Pitemmittä saatteitta.



Suomalainen ja suomennettu kaunokirjallisuus:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S)  (linkki)
(suom. Outi Menna)

"He hukkuvat äitiensä kyyneliin lävistää koko yhteiskunnan. Se on nuoli, jonka kärki painuu ihosta läpi odottamatta, että kiltti sairaanhoitaja ensin desinfioi ihon. Se on järkyttävän hieno kuvaus, jonka monipuolisuus saa häntäluun tärisemään. Todellakin, tämä on romaani, jossa ei ole mitään liikaa ja josta ei mitään puutu. Tämä on romaani, joka olemme me."


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja - Tanssia ruusuilla 2 (Aula & Co.) (linkki)
(suom. Kristiina Drews)

"Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa on ihan omanlaisensa rytmi, jossa on paljon novelliensisäistä liikettä ja joka tekee näistä novelleista niin täysin hurmaavia. Lukijana niiden maailmaan imeytyy sillä tapaa ovelasti, että asiaa ei tule panneeksi edes merkille. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä novellin tapahtumia, joiden toivoisi jatkuvan loputtomiin, sillä Berlinin tekstit synnyttävät vahvan tunteen elossa olemisesta."


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S) (linkki, linkki)
(Suom. Kaisa Kattelus)

"Esipuheessaan italialaisen kirjailijan Natalia Ginzburgin (1916-1991) alunperin vuonna 1962 julkaistuun teokseen The Little Virtues (Le piccole virtú) Cusk kirjoittaa, että Ginzburg erottelee toisistaan tarinankertomisen ja itsen konseptit, mistä seuraa totuudenmukaisempi todellisuuden representaatio. Cuskin mukaan Ginzburg ei pyri näyttämään, mitä tapahtui jollekin, vaan mitä tapahtui ylipäänsä. Hänen Ginzburgin teosta kommentoivat sanansa asettuvat kiinnostavaan vuoropuheluun Ääriviivojen kanssa."


Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala) (linkki)

"Neiti U:n seurassa tulee puhdistautunut olo ja sitä lukiessani koen, että muutamat omatkin häpeän ja epävarmuuden tunteeni tulevat sanoitetuiksi ja hyväksytyiksi. Teoksena Neiti U. asettautuu kokeellisen kirjallisuuden sateenkaarivarjon alle ja on vakuuttava osoitus Turusen tavasta luoda kirjallisuutta, johon lukijana uppoan kuin säkkituoliin, josta ei ole kiirettä nousta ylös."


Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi) (linkki)

"KMOK: [k]irjallisuudessa on tärkeää kirjoittaa sodista ja kritisoida yhteiskuntaa
M: Muistanet tämän: "Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.”

KMOK: Eiköhän ole aika kulunutta vetää esiin Virginia Woolf -kortti. Lisäksi on hyvä kirjoittaa asioista, jotka itse tuntee
M: Suomalaisilla miesoletetuilla kirjailijoilla onkin todella paljon henkilökohtaista kokemusta sodista"

(KMOK=kuvitteellinen miesoletettu kriitikko, M=minä)


Runot:

Veera Antsalo: Imago (Teos) (linkki)

"Imago hivelee edestä takaa ylhäältä alhaalta tulevasta menneestä. Se on kokonaisvaltainen aivo-orgasmi, jota lukiessa noin suunnilleen kaikki hajoaa, mutta hajotessaan kokoontuu, kunnes taas hajoaa niin, että hajonneen ja hajoamattoman välille voi laittaa =-merkin. Josta tulee !-merkki, josta tulee en kerrokaan."


Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia) (linkki)

"Tuuli ja kissa on melko lailla täydellinen kuvaus nykymaailmasta. Koskaan ei voi tietää, mikä on totta, mikä valetotta tai mikä muutoin vain jotain ihan muuta kuin sen annetaan ymmärtää olevan. Juuri tämäntapaiset tunnelmat ovat Tuulessa ja kissassa hallitsevia. Kissa on maailman yleisen hajaannus- ja monimutkaistilan lähettiläs, joka tekee kummia ja arkijärjen vastaisia tekoja. Kysymys siitä, kuka kissa on, on sen vuoksi yhtä älytön kuin jos alkaisi etsiä järjenhippusia Donald Trumpin twiiteistä."


Susinukke Kosola: Varisto (linkki)

"Varisto kertoo siitä, mitä on olla ihminen, joka on tajunnut, että ironian Raatteen tie on kuljettu loppuun. Ensin oli puhe. Ihan vaan puhe ja kun puhe ei riittänyt otettiin käyttöön ironinen puhe. Ironia monistui ja tunkeutui, se työntyi niin kaikesta läpi, että siitä tuli sillä tapaa maailman osa kuin sydän ja verisuonet on ihmisen osia. Varisto kysyy: miten olla ironinen maailmassa, joka jo itsessään on ironinen. Varisto vastaa: eipä kuule oikein mitenkään. On tultu tilanteeseen, jossa pelastajanviitta ei enää pysy ironian harteilla. Jossa kieli muuttuu joka päivä riittämättömämmäksi."


Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia) (linkki)

"Kaija Rantakarin runojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen on päättymätöntä hyväilyä. Kun niin on, on hyvin. Yötaivaallinen tähtiä, jotka tanssivat meressä."


Stiina Saari: Änimling (teos) (linkki)

"Änimiling sulattaa sydämen, vaikka sydän ei oliskaan suklaata. Änimling saa hymyilemään yhtä dorkan näkösenä kuin olis rakastunut. Änimling avaa iloisen horisontin, jossa saa olla ilman lupaa. Änimling yllättää kuin kapitalistikauppiaan yllätyspussi, josta löytyy runokokoelma. Änimling pitäisi heti jakaa Suomen hallitukselle."


Muut:

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (Savukeidas) (linkki)

"Ihastuin Hosseinin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen tekstejään kokoelmassa Säkeilyvaara ja Pölyn ylistyksen myötä ihailuni sen kun kasvaa. Hosseinin kuriton kirjoitustapa saa minut täpinöihini ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että nyt luen tekstejä, joissa on jotakin todella uutta ja erilaista. Kurittomuudella tarkoitan sitä, että Hosseinin seurassa ei voi tekstin alussa arvata, mihin lopuksi päädytään. Hänen tarkastelutavassaan on jotakin notkean varsamaista ja pelotonta."


Holma, Järvenpää, Tervonen (toim.): Näkymätön sukupuoli (Into/Voima) (linkki)

"Näkymättömän sukupuolen tarinat muistuttavat, että siitä, miltä ihminen näyttää ei välttämättä voi päätellä yhtään mitään siitä, miten hän kokee oman sukupuolensa. On hyvä myös muistaa, että kaikilla ihmisillä ei ole henkilökohtaista kokemusta sukupuolesta ollenkaan. Kuitenkin myös sukupuolettomuuden kokemus on aina jollakin tapaa sidoksissa siihen, miten sukupuoli kulttuurisesti ymmärretään. Sukupuolessa rasittavaa on juuri se, että edes sen ulkopuolella ei voi olla täysin sen ulkopuolella. "


Maggie Nelson: Argonautit (S&S) (linkki)

"Argonautit on huomattavan filosofinen teos, mutta sitä on toki mahdollista lukea myös kevyemmin. Itse koin suunnatonta houkutusta lähteä seuraamaan milloin mitäkin Nelsonin tarjoamaa ajatuspolkua ja niin tehdessäni huomasin jatkuvasti olevani yhä uusissa risteyskohdissa. Jos lähden vasemmalle, hylkään oikeanpuoleisen reitin ja minun on palattava myöhemmin takaisin, joka taas tarkoittaa, että silloin joudun jättämään kesken vasemmanpuoleisen polun kulkemisen loppuun. Tämän seurauksena Argonautit ei hahmotu minulle niinkään kirjallisena teoksena kuin jokapäiväisenä elämänä, valintojen sarjana, epävarmuutena, pyrkimyksinä ja itserehellisyyden ylistyksenä."


Antti Nylén: Häviö (Kosmos) (bloggaus tulee myöhemmin)


Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput (WSOY) (linkki)

"Kärjistäen voisi sanoa, että Melenderin ja Vuolan mukaan juoneen perustuvat romaanit eivät ole taiteellisesti suurta kirjallisuutta ja siinä he ovat tietenkin ihan oikeassa. Asian ääneen sanominen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska jos niin tekee sinua pidetään norsunluutornisena elitistinä. Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa."






keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Vahvoja novelleja ja tajuttoman hienoja lauseita - Lauren Groff: Florida

On niin väärin, että en ole The Guardianin tai muun vastaavan lehden kirjallisuustoimittaja, joka osaisi kirjoittaa hienon tekstin niistä syistä, joiden vuoksi Lauren Groffin novellikokoelma Florida on niin mainio teos kuin se on.

Florida on ensitutustumiseni yhdysvaltalaisen Lauren Groffin (s. 1978) tuotantoon, mutta se ei taatusti jää viimeiseksi, sillä siinä määrin onnistunut oli tämä ensimmäinen kohtaaminen.

Floridan novelleja yhdistää Florida joko niiden tapahtumapaikkana tai jonakin ne siihen liittävänä sidoksena.

Erityisesti kokoelman alkupään novelleissa luonnonolosuhteet ja eläimet ovat vahvasti läsnä. Sivilisaatio on ohut ja huokoinen rakennelma, joka taistelussa luontoa vastaan on auttamatta vaarassa jäädä alakynteen. Krokotiilit löytävät tiensä kylpyammeisiin ja myrskytuulet rikkovat kaiken, mistä vaan otteen saavat. Ilmastonmuutos aiheuttaa huolta, reaalimaailman rajat venyvät ja saavat outoja muotoja, eikä aina ole selvää, onko kyse kirjailijan maagisrealistisesta tavasta kuvata todellisuutta vai novellihenkilöiden mielen niksahduksista.

Groffin lauseissa on samansukuista uhkan tuntua , jota olen aiemmin löytänyt Evie Wylden romaanista Kaikki laulavat linnut (All the Birds Singing). Groffin sanat tuoksuvat myrskylle ja ovat ladattuja kuin maahan iskevät salamat. Aavistus siitä, että kohta tapahtuu jotain pahaa ja julmaa on usein käsinkosketeltavaa.

Groff kirjoittaa väkevästi ja kielellisen taituruutensa kautta hän luo teksteihinsä viettelevän rytmin, joka keinuttaa lukijaa kuin meri, joka pitää salaisimmat aikeensa visusti omana tietonaan. Floridan novellit saavat mielikuvituksen liikkeelle ja kun illalla niitä lukiessani kuulen rapinaa on ensimmäinen ajatukseni: palmetto (Floridan torakka). Onneksi sentään kyseisten inhottavien otusten paraati pysyi kirjan sivuilla.

A swarm of palmetto bugs burst up through the air-conditioning vent and paraded by in single file, giving the impression of politeness. 

Lauseen loppuosan maininta torakoiden antamasta kohteliaisuuden vaikutelmasta kuvaa hyvin, miten yllättäviä elementtejä Groff teksteissään törmäyttää yhteen. Teksti on jatkuvasti tuoretta ja luo vaikutelman, että Groff on kapellimestari, joka tutuista sanoista loihtii ilmoille ihan uuden sinfonian. Kirjoitin ylös useampikin Floridan lauseita ihan vaan siksi, että voisin niitä myöhemminkin ihailla. Tässä pari maistiaista:

..., I duct-taped the gauze to my head, already mourning my long hair, which had been my most extensive pet. (The Midnight Zone)
This is not to say that she is no longer in love with her husband; she is, but after sixteen years together, perhaps they have blurred at the edges of each other's vision. (Flower hunters)

Jälkimmäisen esimerkkilauseen loppu (perhaps they have blurred at the edges of each other's vision) herättää minussa valtavan kotoisuuden tunteen, koska lause on värinältään juuri sellainen, jonka itse kirjoittaisin (jos osaisin). Ehkä-sana tuo lauseeseen ilmaa ja korostaa lauseen ironiaa samalla kun sanoista käy ilmi mitä ajan hammas saattaa ihmissuhteelle tehdä.

Suosikeikseni nousi kaksi hyvin erilaista novellia, joista ensimmäisessä nimeltä Dogs go Wolf kerrotaan kahdesta alle kouluikäisestä tytöstä, jotka jätetään yksin saareen. Tarinaan sekoittuu sadun elementtejä ja novelli kasvaa huomattavasti itseään isommaksi.

Realistista kerrontaa edustavassa novellissa Above and Below Groff osoittaa, miten yhtäkkiä ihmisen elämä saattaa mennä palasiksi ja joutua syöksykierteeseen, joka etenee huimaavaa vauhtia. Ilman pisaraakaan sentimentalismia tai lukijan myötätunnon kosiskelua novellissa kuvataan, miten kaikinpuolin mukava elämä vaihtuu kodittomuuteen ja köyhyyteen.

Kokoelman avaavassa novellissa framilla on perheenäiti, joka purkaa vihaansa pitkillä kävelylenkeillä ja tekee samalla tarkkoja huomioita naapurustostaan. Floridan viimeisessä, sivullisesti huomattavasti muita pitemmässä novellissa, palataan takaisin alkuun, sillä siinä kuvataan (käsittääkseni) samaa perheenäitiä kuin aloitusnovellissa. Tällä kertaa hän matkustaa poikiensa kanssa Ranskaan, jossa hän juo iltaisin melkoisesti viiniä ja kulkee poikiensa kanssa tutkimuskohteensa Guy de Maupassantin jalanjäljissä.

Myös novelli The Midnight Zone kuvaa äitiä ja kahta poikaa sekä poissaolevaa aviomiestä. Koska Groff ei mainitse henkilöiden nimiä, vaan viittaa heihin äitinä, vanhempana poikana, nuorempana poikana ja aviomiehenä tämä lisää entisestään tunnetta, että kyse saattaisi tässäkin novellissa olla samoista henkilöistä.

Florida täyttää hyvän kirjallisuuden testin, sillä se suorastaan vaatii uudelleen lukemista. Ensimmäisen lukukerran jälkeen jäi kutkuttava tunne, että kenties samat henkilöt tai osa heistä esiintyi vielä useammassa novellissa kuin mitä ensimmäisellä lukukerralla tulin edes ajatelleeksi. Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että Florida on novellikokoelma, joka ei todellakaan pääty viimeisen sivun pisteeseen.



Lauren Groff: Florida
275 sivua
Riverhead books 2018

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kipua ja toistoa - Raisa Jäntti: Grand plié


Pienet tytöt vaaleanpunaisissa tutuissaan. Jokainen heistä primadonna, jolla on korkein hyppy ja pyörivin piruetti. Pienet tytöt ja pömpöttävät pienten tyttöjen vatsat. Kainalossa likainen pehmolelu. Ei saa pestä tai menee pilalle.

Raisa Jäntin Grand plié on kuvaus baletin maailmasta. Vaatimuksista, käskyistä, kieltäytymisistä. "Nivelmurskasta" ja "varpaankynsijauhosta." Kivusta, joka kasvaa tukirangaksi, jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Grand plié on balettitanssijan maksama hinta. Loputon toiston osamaksu.  Nämä runot kertovat itsen antamisesta baletille joka harjoituskerta uudestaan. Itsen luovuttamisesta ja luovuttamisen toistamisesta kunnes itsen ja baletin välillä ei enää ole eroa. Kunnes vapaus on lakannut olemasta edes mahdollisuutena.

Vapauteen kaipaavat osat joita meissä kaikissa on ennen kuin ne tapetaan: täällä ne tapetaan.

Jäntin kuvaama maailma on julma ja kivulias. Ruumiista hallitsee kipu. Lihakset, luut ja jänteet - ne kaikki kivun koteja. Kivun kovettamia ja venyttämiä.

Kipu kuin sadun kuningas. Kipu ja ruumis saavat toisensa yhä uudestaan, joka päivä niiden liitto syvenee. Niiden lapset mustelmia iholla. Niiden lapset verta vuotavia varpaita. Niiden lapset kramppaavia pohjelihaksia ja lonkkia, jotka eivät pysy kuopassaan.

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme,olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. Joskus pystyn liikkumaan ainoastaan kontaten 

Mikään ei ole eikä voi olla tarpeeksi. Tanssija ei ole olemassa niin kuin on joku, josta sanotaan hän. Johon viitataan käyttämällä ensin subjektia ja sen jälkeen predikaattia. Tanssija on itsensä objekti, joka muodostuu tekemiensä liikkeiden kautta. Liike tanssii hänet.

ajatella häntä on ajatella liikettä joka suorittaa hänet

Jäntin runot saavat pohtimaan baletin estetiikkaa ja sitä, mille se perustuu. Lukiessani kysyn myös, miksi niin monet vanhemmat haluavat kuskata tyttärensä juuri balettitunneille. En voi uskoa, että he haluavat lapsilleen kaikkea sitä, mitä Jäntti tässä kokoelmassa kuvaa. Ehkä he ajattelevat, että balettitunnit ovat välttämätön tyttöyden vaihe, josta eivät halua oman jälkikasvunsa jäävän paitsi.

Oma suhteeni balettiin on ristiriitainen. Ihailen balettitanssijoiden taitoa, liikkeiden ilmavuutta ja täydellistä hallintaa. Siitä huolimatta balettiesityksiä katsoessani minusta tuntuu, että tanssijat tanssivat lasimurskalla, joka esityksen kuluessa tunkeutuu balettitossujen läpi.

Grand plié on kirjoitettu vahvasti baletin maailman sisältä. Sanat muuttuvat siinä nikamiksi. Törröttäviksi ja hiertyneiksi. Outo viehätys itsensä alistamiseen synnyttää myös kauneutta niin ristiriitaista kuin se onkin. Tässä kokoelmassa kaikki tulee armottoman lähelle.


Raisa Jäntti: Grand plié
104 sivua
Puru-kollektiivi 2018



keskiviikko 12. joulukuuta 2018

"Emotionaalisia lähikosketuksia" - Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Maailmojen loput on aivan liian kiinnostava teos, jotta pystyisin pelkästään lukemaan sen ja kirjoittamaan lukemastani niin sanotun arvion.

Olen noin ylipäänsäkin hämmentynyt siitä, että blogikirjoituksia kutsutaan usein arvioiksi, toisinaan jopa kritiikeiksi, vaikka usein ne ovat jotain ihan muuta. Ei nyt kuitenkaan mennä tähän, vaan mennään Maailmojen loppuun, joka saa minut muistamaan Norjassa olevan, samannimisen paikan (tosin yksikkömuodossa) ja jossa on kahvila, jossa on pirun kallista ja jossa olin kerran rakastettuni kanssa.

Jep, sivuraide kolisee jo. Pitää vääntää kiskoa toiseen suuntaan.

Vuola ja Melender kirjoittavat teoksessaan kirjoittamisesta, lukemisesta ja teosten lopettamiseen liittyvästä problematiikasta. Sen sijaan, että lähtisin nyt koostamaan yhteenvetoa siitä, mitä he kirjoittavat nostan tästä teoksesta esiin muutamia alleviivaamiani kohtia ja kommentoin niitä omasta lukijan näkökulmastani. Lopuksi valitsen kiinnostavimman teoksessa esitetyn kirjallisen lopun sekä kerron, mikä kirjojen loppuja kuvaava teksti oli minulle erityisen avaava ja mitkä Maailmojen lopuissa esitellyistä kirjoista kohensivat asemaansa lukulistallani.

*

TM: Sanalliselle ilmaisulle erityisherkkä ihminen suhtautuu kaunokirjalliseen tekstiin epäluuloisesti. (s. 14)
SV: Romaanin aloittaminen muistuttaa matkalle lähtöä tai rakastumista. (s. 16)

Uuden kirjan aloittaminen on kihelmöivää. Ja pelottavaa. Välillä jätän kirjan toisensa jälkeen kesken jo ensimmäisillä kymmenillä sivuilla, koska minulla on niin vahva tunne siitä, että emme puhu ollenkaan samaa kieltä. Tuntuu, että suhteemme on tuhoon tuomittu ennen kuin sitä on edes kunnolla muodostunut. Joskus kesken jäämisen syynä saattaa olla, että kirja on niin paljon fiksumpi kuin minä, että on parempi luovuttaa suosiolla, jotta voi välttää siitä bloggaamisen ja säilyttää edes illuusion siitä, että ymmärtää jotain kirjallisuudesta. Terveisiä Painovoiman sateenkaaren sivulle 444, josta en ole edennyt puoleentoista vuoteen.

Rehellisyyden vuoksi on myönnettävänä, että osasyynä jumittumiseeni Painovoiman sateenkaaren kanssa on se, että olen tullut lähes täysin kykenemättömäksi lukemaan monisatasivuisia kirjoja. "Koen tiiliskiviromaanien lukemisen uuvuttavana ja niiden volyymin usein perustelemattomana," kirjoittaa Vuola. Touché ja amen. Ainoa myönteinen tiiliskivipoikkeus, joka tällä hetkellä tulee mieleeni on Roberto Bolañon 2666, jonka kohdalla pituus (985 sivua) on täysin perusteltua. Sen sijaan minulla jäi useammista hyvistä yrityksistä huolimatta kesken jopa muutoin suuresti ihailemani Don DeLillon romaani Alamaailma. Toki keskenjättämisen syynä ei ollut se, että tämä romaani olisi huono. Päinvastoin.


TM: "Vladimir Nabokov sanoi, että kirjoja ei kuulu lukea vaan lukea uudestaan" (s. 29)
TM: Kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys [...]: "Kestääkö tämä uudelleenlukemisia?" (s. 31)
SV: Eri lukukertojen hienous on siinä, että vaikka palaat samaan kirjaan, se ei ole samanlainen." (s. 36)

Samaan (kirja)virtaan astumme emmekä astu. Edellä olevat sitaatit osoittavat, että kirjoista bloggaamisessa ei ole juurikaan järkeä. Tämä on asia, josta olen ollut piinallisen tietoinen viime aikoina - jopa niin, että bloggaamiseen liittyvä implisiittinen mielettömyys on ollut ottamassa vallan kirjoittamiseltani ihan kokonaan.

Ei mitenkään riitä, että kirjan lukee kerran ja kirjoittaa siitä ... jotain. Se on paitsi kirjallisuuden väärinkäyttöä myös väkivaltaa sitä kohtaan. Kirjabloggaajana taas ei ole aikaa lukea teoksia niin moneen kertaan kuin ne pitäisi lukea, jotta ne olisi oikeasti lukenut. Tämä ristiriita on kirjabloggaajan kohdalla huonosti ratkaistavissa. On pakko vaan kärsiä ellei halua luovuttaa kokonaan.


TM: Ei liene kohtuuton yleistys väittää, että mitä enemmän prosaistilla on taiteellista kunnianhimoa, sitä ponnekkaammin hän suuntautuu juonenkehittelystä kielellisten maailmojen luomiseen. (s. 24)
SV: Juonen ja henkilöhahmojen kehittelyä syvemmin minua kiinnostaa sanataideteoksessa rytmi eli kokonaisuuden jakautuminen osiin, sanavalinnat eli maailmankuva, valittu tyyli [...] , kulttuuriviittaukset ja muu intertekstuaalisuus sekä kertojan perusominaisuuksien [...] valtava spektri. (s. 27)

Kärjistäen voisi sanoa, että Melenderin ja Vuolan mukaan juoneen perustuvat romaanit eivät ole taiteellisesti suurta kirjallisuutta ja siinä he ovat tietenkin ihan oikeassa. Asian ääneen sanominen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska jos niin tekee sinua pidetään norsunluutornisena elitistinä. Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa.


SV: [u]skon, että samastumisen kohde voi olla hyvin kompleksinen asia - usein paljon muuta (ja omalla kohdallani kaikkea muuta) kuin "kehittyvä henkilöhahmo." (s. 37)
TM: [Nabokovia siteeraten] Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin, mutta sivistynyt kirjailijaan. (s. 39)

Kun muut lukijat puhuvat samastumisesta olen usein ymmälläni. En tunnista henkilöhahmoihin samastumista omalla kohdallani. Toisaalta en rohkene väittää olevani niin sivistynyt, että samastuisin kirjailijaan. Hyvän esimerkin tarjoaa Don DeLillon kirjat, joita lukiessani olen kokenut vahvoja samastumisen tunteita. Kyse ei ole ollut henkilöhahmoihin tai kirjailijaan samastumisesta, vaan pikemminkin kirjailijan esittämän ajatusmaailman ja sen esittämisen tapaan samastumisesta. Ehkä ei olisi väärin sanoa, että samastun kirjan sisäistekijään, hänen tapaansa tuoda julki näkemyksiään siitä, millainen maailma DeLillon kirjoissa on ja miten se toimii.


TM: [j]os spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan, sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen. 
(s. 33)


Tämä on väite, jonka saattaisin kuvitella herättävän närkästystä. Blogimaailmassa on suorastaan kunnia-asia, että kirjan juonta ei spoilata. Tämä tietysti on ihan järkevää sellaisten kirjojen kohdalla, jotka rakentuvat kaarelle, jonka loppupäässä kerrotaan jokin sellainen asia, jonka salaaminen on toiminut kirjan lukemisen motivaattorina.

Edellä mainitun kaltaiset teokset ovat harvoin - jos koskaan - lempikirjojani. Haluaisinpa nähdä, miten joku spoilaisi vaikkapa Rachel Cuskin Ääriviivat. Kirjat, jotka ovat spoilattavissa ovat voittopuolisesti kertalukukirjallisuutta, ie. jotain ihan muuta kuin hyvää kirjallisuutta.


TM: Suomalaiset lukijat vaativat kirjallisuudelta faktuaalista tarkkuutta ja arkiymmärrystä vastaavaa miljöön ja henkilöiden kuvausta. (s. 104) 
Suomalaiset eivät halua saada muistutuksia siitä, että ovat romaania lukiessaan tekemisissä kirjallisen konstruktion, eivät puhtaan kokemisen kanssa. (s. 106)
SV: Tunnistan tuon, mitä sanot kansalliseen kulttuuriimme juurtuneesta totuuspohjaisesta kaipuusta tai vaatimuksesta. (s. 113)

Olen usein ihmetellyt, miten lukijat saattavat närkästyä siitä, että jokin kirjassa kuvattu yksityiskohta ei vastaa yksi yhteen todellisuutta. Siis vaikka niin, että jos kirjassa lukee, että Mannernheimintie 7:ssä on sininen talo tästä seuraa paheksunnan vyöry, jossa yksi toisensa jälkeen todistaa, että kyseinen yksityiskohta ei pidä paikkaansa. Joskus tuntuu, että osa lukijaporukasta saa kiksinsä nimenomaan siitä, että he löytävät kirjasta kohdan, joka ei pidä yhtä reaalitodellisuuden kanssa.

Yksi kirjallisuuden tyyppi, josta olen erityisen kiinnostunut on metafiktio, jossa lukijaa muistutetaan vähän väliä, että "kuule hei tämä on kirjallisuutta, ei todellisuutta". Metafiktion ja todellisuuden välinen törmääminen synnyttää parhaimmillaan jotakin sellaista, joka rikastaa sekä fiktiota että todellisuutta. Tästä johtuen ei lienekään yllättävää, että yksi suomalaisista lempiklassikoistani on Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio.

En voi olla ajattelematta, että realistinen kirjallisuus vastaa tarpeisiin (mitä ne sitten ovatkin), joita minulla on lukijana tavanomaista vähemmän. Minulle tärkeimpiä ovat kirjat, jotka ovat tärkeitä itse kirjallisuuden kannalta. Kirjat, jotka avaavat uusia väyliä ja liikuttavat maailman olemusta niin tekemällä. Yleisesti ottaen en koe mielekkääksi lukea kirjoja, jotka tarjoavat pakopaikan omasta elämästä, vaikka toki joskus sellaisiakin hetkiä on. Pääsääntöisesti kuitenkin haluan kirjallisuuden toimivan kuin filosofia - avaavan näkymiä, johon ilman kyseisen kirjan lukemista en olisi päässyt käsiksi.

*

SV: Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. (s. 20)
SV: Viimeisen lauseen sijaintipaikka romaanissa on erityinen. Uskon, että lukija painottaa päätöskappaleita ja -lauseita eri tavalla kuin keskellä teosta olevia tekstiosia (s. 135)

Maailmojen lopuissa esitellään erilaisia lopputyyppejä sekä pohditaan, minkälainen loppu on teokselle kunniaksi. Sekä Vuola että Melender korostavat, että hyvä loppu ei alleviivaa tai sulje. Melenderin mukaan "loppu ei voi olla täysin mielivaltainen" (s.17). Tämä on niitä Maailmojen lopun harvoja kohtia, joissa tunnen suurta kiusausta väittää vastaan, vaikka jo niin ajatellessani tiedän, että Melender on tässä(kin) asiassa oikeassa. Tunnen kiusausta ajatella, että hyvä lukija saisi minkälaisen lopun tahansa sovittumaan sitä edeltävän tekstimassan kanssa, mutta niin ei ole. On melko vaikea kuvitella, että Linnan Tuntematon sotilas päättyisi sanoihin: Ja sitten he söivät Berliininmunkit.

Vuolan huomio siitä, että teoksen viimeisistä lauseista tulee väkisinkin painavia niiden sijaintipaikasta johtuen pitää omankin näkemykseni mukaan paikkaansa. Toisinaan huomaan, että arastelen lukea kirjaa loppuun. Tätä ei voi (käsittääkseni) selittää sillä, että en haluaisi luopua kirjan maailmasta ja siksi välttelisin lopun lukemista. Luulen, että haluan varustautua potentiaalisia loppuratkaisuja varten etukäteen tai yksinkertaisesti antaa itselleni aikaa käydä läpi, minkälaiset teoksen loput saattaisivat tulla kyseeseen ja hieman myös kaiken varalta panssaroida itseäni sen varalta, että hieno teos ei saakaan ansaitsemaansa loppua. Tämä on outo ilmiö, jota en itsekään väitä täysin ymmärtäväni.

Pidän lopuista, jotka haluan lukea yhä uudestaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät antaudu kerralla, jos toisella tai kolmannellakaan. Erinomaisia ovat myös loput, jotka keikauttavat aiemmin luetun päälaelleen, kuten tekee Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämäntyyppinen loppu synnyttää usein halun lukea kirja heti uudestaan nimenomaan siitä näkökulmasta, että jo tietää, miten se tulee päättymään. Barnesin romaanin kohdalla on kiinnostavaa jäljittää kohtaa, jossa lukiessa astui harhaan ja jonka vuoksi loppu onnistui tarjoamaan täydellisen yllätyksen.

Kotimaisessa kirjallisuudessa yksi suosikkilopuistani löytyy Eeva Kilven romaanista Tamara.

Mutta juuri kun me olimme murskautumaisillamme siellä missä kaikki loppuu ja minä tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani valmis kuolemaan, hän hidasti ja sanoi: - Minä haluan olla tässä vielä.
Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin.

Tamaran lopetus tekee kaikesta aiemmin luetusta epävarmaa.

*

Maailmojen loput -teoksessa esitellään 30 kirjaa, joita Vuola ja Melender tarkastelevat erityisesti niiden lopun näkökulmasta. Olen lukenut näistä kirjoista 16 - tosin useimmat jo melko kauan aikaa sitten.

Onko lukijalle merkitystä sille, onko analysoitava kirja hänelle tuttu vai ei? Vastaisin, että sekä on että ei ole. On jo sinänsä kiinnostavaa lukea Vuolan ja Melenderin kuvauksia valitsemistaan kirjoista sekä heidän pohdintaansa siitä, miten hyvin tai vähemmän hyvin kirjojen loput toimivat. Itse kuitenkin nautin erityisesti niistä teksteistä, joissa käsiteltiin kirjoja, jotka olen itsekin lukenut.

Avaavin teksti minulle oli Melenderin kirjoitus Han Kangin Vegetaristista. Se on kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jonka uudelleen lukemista olen haikaillut siitä asti, kun luin sen ensimmäisen kerran. Romaanin päähenkilö Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin ja pikku hiljaa hän kokee muuttuvansa ihmisestä puuksi. Vasta luettuani Melenderin tekstin osasin panna merkille, että teoksen loppu, joka kuvaa ambulanssin ikkunoiden ohi viistävää maisemaa yhtyy Yeong-hyen toiveeseen puuksi muuttumisesta. Jos Yeong-he olisi puu hän olisi osa maisemaa ja isompaa joukkoa. Puuna hänen elämänsä voisi jatkua reaalimaailmassa huomattavasti pidempään kuin mikä ihmiselle on mahdollista. Hänestä tulisi myöhemmin ehkä tuoli tai pöytä ja hän kietoutuisi osaksi lukemattomien ihmisten elämäntarinaa.

Maailmojen lopun parhaan lopun palkinnon ojennan Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian lopulle. Se on myös yksi niistä kirjan lopetuksista, jotka ovat jääneet minulle erityisen vahvasti mieleen. Vuola kirjoittaa, että Idströmin romaanin loppu "irtautuu uudelle tasolle ja mahdollistaa monia tulkintalinjoja" sekä on "symbolisesti latautunut" (s. 227). Idströmin romaani pitää tiukasti salaisuuksistaan kiinni ja lukijan on mahdotonta saada varmaa tietoa edes siitä, kuka veljeksi kutsuttu Sebastian on ja onko häntä edes olemassa muuten kuin teoksen päähenkilön mielikuvituksessa.

Maailmojen lopuissa esitellyistä teoksista nostan lukulistallani ylemmäs erityisesti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofin sekä Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelman.

Maailmojen loput antaa paljon aineksia niin kirjallisuuden lukijoille kuin sen kirjoittajillekin. Melender kertoo hakevansa romaaneista "emotionaalisia lähikosketuksia". Niitä Maailmojen loput tarjoaa runsain määrin. Luettuani tämän kirjan loppuun olen lukenut sitä uudelleen sieltä täältä ja joka kerta mainittuja lähikosketuksia löytyy lisää. Tämä on kirja, joka tulee kulumaan käsissäni. Kirja, jonka kanssa keskustelen ja joka valaisee polkuja, joille ilman tätä teosta en kenties olisi tullut lähteneeksi.

Maailmojen loput on maailmojen alku.



Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput - Kirjoituksia romaanitaiteesta
296 sivua
WSOY 2018









sunnuntai 9. joulukuuta 2018

I love Chris - Chris Kraus: Torpor

Chris Krausin kirjoja ei ole tarkoitettu vain luettaviksi, vaan koko elämän ja kaiken koetun läpi pohdittaviksi.

Harvaa kirjailijaa luen yhtä suurella antaumuksella kuin Krausia. Tämän vuoksi luen häntä hurjan paljon hitaammin kuin monia muita. En haluaa minkään (!) hänen kirjoittamansa menevän ohi ja siksi voin lukea Krausia vain silloin, kun olen mielentilassa, joka mahdollistaa täyden keskittymisen. Valitettavan usein en ole.

Ennen Torporia olin lukenut I love Dickin ja siksi harkitsin pitkään, uskallanko alkaa lukea Torporia, sillä tiesin jo etukäteen, että kyseessä tulee olemaan luenta, joka vetää minut mukaansa sellaisella intensiteetillä, että niin täydellinen omistautuminen herättää minussa hermostusta. Mitä jos en kykenekään antamaan Torporille kaikkea sitä, mitä se minulta pyytää ja mitä sille haluan antaa?

Torporin luettuani katson jännityksen sekaisin tuntein Krausin kirjaa Aliens & Anorexia, jonka ostin muutama viikko sitten. En totu niihin vaatimuksiin, joita koen Krausin kirjojen minulle esittävän. Jokainen hänen teoksensa on uusi ihmissuhde, jonka edessä vapisen ja johon tunnen järjetöntä halua heittäytyä ja samaan aikaan paeta.

Miksi Kraus on niin erityinen? Jaa-a. Sanopa se!

Torpor kertoo enimmäkseen Sylvien ja Jeromen matkoista Euroopassa ja tutuiksi tulevat niin Berliinin kulttuuri-illanvietot kuin romanialainen ankeuskin. En silti nimittäisi Torporia matkakirjaksi, vaan enemmänkin on kyse kohtaamisista erilaisten ympäristöjen kanssa ja näiden kokemusten välittämisestä lukijalle.

Krausilla on uskomaton kyky kirjoittaessaan ikään kuin viattoman oloisesti lörpötellä. Kertoja kuvaa Sylvien ja Jeromen matkoja, mutta yhtäkkiä vastaan tulee joku aivan timanttinen lause. Torporin jälkisanoissa Mckenzie Wark kirjoittaa: "Somewhere beneath the surface of the text are some rich fossil layers."

En tiedä, viittaako Wark "fossiilisilla kerroksilla" samaan asiaan kuin mistä edellä käytin ilmausta "timanttinen lause." Joka tapauksessa kyse on yllättävistä, muun tekstivirran katkaisevista huomioista, joiden myötä uppoan yhä syvemmälle Krausiin tekstiin ja siinä hetkessä ymmärrän, että mitään muuta en tuolla hetkellä mieluummin tekisi. 

Each fragment of reality contains a little bit of poison.  

Torporissa liikutaan ajassa. Esimerkiksi matka Romaniaan pilkkoutuu useaksi eri kuvaukseksi ikään kuin Romania olisi pallo, josta kertoja pyörittää esiin joka kerta hieman eri puolia. Kuvat tarkentuvat, mutta niitä ei välttämättä katsella suoraan kohti, vaan jonkin toisen kokemuksen läpi. Menneestä noustaan kohti teoksen nykyhetkeä kuin se olisi veden pinta, jonka yläpuolella sukeltaja käy vetämässä keuhkot täyteen.

Torpor on kirjoittamisen "laeista" tietoista kirjallisuutta. Aikamuotojen avulla Kraus muuttaa kertojan ja kerrotun välistä etäisyyttä ja paikoin sekä mennyttä että tulevaa hallitsee konditionaalin kaltainen jos-narratiivi.

There is a tense of longing and regret, in which every step you take becomes delayed, revised, held back a little bit. The past and future are hypothesized, an ideal world existing in the shadow of an if. It would have been.

Torpor ei (onneksi) etene tarinallinen juohevasti, vaan kerronnan huomion kohde vaihtuu yllättäen ja peilaa näin ihmisen tapaa ajatella. Siirtymät eivät ole sujuvia, eikä Kraus rakenna niiden välille siltaa. Jo kirjoitettua saattaa seuraata mikä tahansa aihe ja näin esimerkiksi holokaustiin liittyvien merkintöjen jälkeen siirryttään suoraan ranskalaiseen "uuteen romaaniin".

Krausin teoksen päänäyttämöllä on Sylvien ja Jeromen suhde sekä siihen liittyvät vaikeudet. Jerome on korostuneen kiinnostunut kuolemasta ja holokaustista. Hän on jatkuvasti kirjoittamassa kirjaa natsivainoista, mutta teksti ei juurikaan etene. Usein Sylvie haamukirjoittaa Jeromen esseet.

Jerome on parrasvaloissa. Hän tuntee kaikki. Hänen ystäviään ovat Natalie Sarraute, Felix Guattari, Geoerge Perec ja William Burroughs. Sylvien osaksi on jäädä varjoon - siihen samaan ikiaikaiseen varjoon, joka on naisille tullut niin tutuksi vuosisatojen kuluessa.

Sylvie ja Jerome kokevat vieraantuneensa maailmasta. Miten se tapahtui?

Jerome and Sylvie have become a parody of themselves, a pair of clowns. They are Bouvard & Pecuchet, Burns & Allen, Mercier & Camier. But where they always? And if not, how did they become this way?

Kuvaavaa on, että siitä mitä Sylvie ja Jerome kokevat tulee tarinoita, jotka kerrotaan päivällispöydässä. Samalla koettu irtoaa todellisista kokemuksista ja sitä alkaa määrittää muille ihmisille kertomisen säännöt.

Torporia lukiessani olen psykiatri, joka kuuntelee sohvalla makaavaa asiakasta. Kaikki mitä hän sanoo on tärkeää. Kaikki pitäisi muistaa, koska ei voi tietää, milloin jokin yksityiskohta muuttuu elintärkeäksi. Torpor on erityisen paljon kirja, jonka lukemisessa ei voi tulla valmiiksi, eikä sitä voi suositella kenellekään, joka haluaa kirjallisuuden parissa päästä helpolla.



Chris Kraus: Torpor
273 sivua
Tuskar Rock Press 2017


Helmet-haaste kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

torstai 6. joulukuuta 2018

Riemukas runo lähti leikkiin - Stina Saari: Änimling

Tää laittais nyt tän ukkelin tähän ja sit tää tiputtais sen ja rämpyttäis

RÄMPYTIRÄMPYTIRÄMPYTIRYNTYKI

ja ku se ukkeli putois se huutais

JIHUU meizi on maailman paraZaZaZZ

Edellä olevat lihavoidut kohdat ovat suoria lainauksia Stina Saaren runokokoelmasta Änimling. Halusin nostaa ne heti tämän bloggauksen alkuun, sillä niihin tiivistyy jotakin hyvin olennaista Saaren runoista. Lapsen riemu.

Mä esitän nyt aikuista. Enks vedäkin aika hyvin?

Änimling pulppuaa ja on täynnä sen tyyppistä vilpittömän ihastuttavaa luovuutta, jota tavataan useimmiten henkilöillä, jotka ovat alle kouluikäisiä. Saaren runoja lukiessa tekee mieli piirrellä kirjan sivuille ja kaataa niille vaahtokarkkikaakaota ja nuolaista sivua sen jälkeen kuin rakkaudesta huohottava koira.

Jos oli Satu Mannisen Camouflage täynnä tylppiä ja hitaita ääniä, mätänemistä ja sen sellaista kuuluu Änimlingistä kirkaisuja ja kilahtelua. Sen sivuilla möyrii utelias tyyppi, joka törmäilee ja hihkuu. Ja se kaikki eli siis tämä kaikki on ihan parasta aseistariisuntaa. Tässä nyt olisi myyntivaltti rauhanneuvotteluihin ja muihin vakaviin ponnisteluihin.

Änimlingissä sanat röyhtäilevät, hilavitkuttavat, onomatopoetisoivat.

Jos on myrtsillä tuulella ja maailma on potkinut buutsilla persuuksiin jo hyvän aikaa kannattaa hankkia oma Änimling ja antaa sen terapoida. Se vastaa noin 1,500 kappaletta kirkasvalolamppuja. Ihan ite laskin ilman exceliä.

Kieli on kiva leikkikaveri, silloin kun se lähtee leikkiin mukaan ja tässä kokoelmassa se sen toden totta tekee ja panee parastaan paremmaksi. Se jakaa kieltä mullekin ja tackaan ja pockaan. Olen onnesta ympyränmuotoinen. Oho vähä lipsahti. Ei tullu ihan pyöree, tuli toho ylös yks elämänkolhuviiva.

Millaisista pöytäliinoista sä tykkäät?

Miten tämä kokoelma pysyy kasassa? No energialla tiätysti. Kaikkee sä kysytkin vain kysyinks mä?

Änimiling sulattaa sydämen, vaikka sydän ei oliskaan suklaata. Änimling saa hymyilemään yhtä dorkan näkösenä kuin olis rakastunut. Änimling avaa iloisen horisontin, jossa saa olla ilman lupaa. Änimling yllättää kuin kapitalistikauppiaan yllätyspussi, josta löytyy runokokoelma. Änimling pitäisi heti jakaa Suomen hallitukselle. Änimlingissä on paremmat poreet kun samppanjassa, jota nimitystä saa käyttää vain kuohujuomista, jotka on peräisin tietyltä alueelta. Änimling on kengät väärissä jaloissa, hame päässä ja napa siinä, missä ennen oli unirähmäinen silmä. Änimling maistuu niin hyvältä ettei sanotuksi saa. Änimling tappaa alakulon talossa ja puutarhassa.

Änimling on parempaa kun MM ysiviis.



Stina Saari: Änimling
71 sivua
Teos 2018



PS. Ei ole vahinko, että tämä teksti ilmestyy Suomen itsenäisyyspäivänä. Niin se tekee sen tähden, että olispa aika mahtavaa, jos Suomessa olisi enemmän Änimling-spirittiä! Juhli maltilla ja rakasta paljon - niitäkin, jotka ei sitä sun mielestä ansaitse! Hallitusta ei kuitenkaan tartte.


maanantai 3. joulukuuta 2018

Sielun sininen hermo - Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu

"Arlt on Jeesus Kristus. Argentiina on tietenkin Israel ja Buenos Aires Jerusalem", toteaa Roberto Bolaño Arltin pienoisromaanin liepeessä.

En ole ihan varma, tiedänkö mitä sinä Roberto tarkoitat. Sen sijaan haluaisin kysyä sinulta, oletko samaa mieltä siitä, että Raivokkaan leikkikalun kaltaista kirjaa ei tänä päivänä enää voitaisi kirjoittaa?

Sinä et vastaa. Ymmärrettävistä syistä. Palatkaamme siis toisen Roberton seuraan.

Argentiinalainen Roberto Arlt (1900-1942) on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus. En muista edes kuulleeni hänestä aiemmin. Kirjan esipuheessa* mainitaan, että Arlt on kotimaassaan ollut erityisen kiistelty kirjailija, jota toiset ovat pitäneet ensimmäisenä argentiinalaisena modernistina, toiset taas haukkuneet hänen olevan lahjaton kynäilijä - "vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan oleva militantti." Toisin kuin Borgesilla ja kumppaneilla ei Arltilla ollut tukenaan ylhäisösuvun kassavarantoja, vaan hän teki Raivokkaan leikkikalun päähenkilön Silvio Astierin tapaan hanttihommia jo varhaisesta iästä alkaen.

16-vuotias Silvio Astier elää köyhissä olosuhteissa ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Lain väärä puoli houkuttaa ja Silvio kavereineen tekee poliisin kiinnostuksen herättäviä tekoja. Romaanin aikana hänen luonteensa kuitenkin kehittyy ja niin elämä saa uudenlaiset moraaliset perustukset.

Se, mitä kirjassa tapahtuu on kuitenkin oikeastaan varsin toissijaista sen rinnalla, miten arvokkaasti Arlt kuvaa köyhyyttä olematta tippaakaan romanttinen tai sentimentaalinen. Vaikka Silvion  elinympäristö on karu, se pursuaa elämää. Liha- ja vihanneskauppiaat tyrkyttävät äänekkäästi tuotteitaan ja heidän ostokehotuksensa tulevat ulos kirjan sivuilta. Hajut ja maut synnyttävät voimakkaita aistimielikuvia.

Kirjan esipuheen mukaan täydellisiä lauseita tärkeämpää Arltille oli kirjoittaa niin, että hänen lauseensa olisivat kuin "isku leukaperiin." Minulle Arltin lauseet olivat kuitenkin usein ennen muuta juuri täydellisiä ja maistelin niiden lyyrisyyttä nautintoa tuntien.  Otetaanpas tähän muutama esimerkki niin käy paremmin ilmi, mitä tarkoitan.

"Tulet kärsimään..." Tulet kärsimään..."
"Tulet kärsimään..." Ja sanat tippuivat huuliltani.
Niin kypsyin koko sen helvetillisen talven.
[...]
Rakkaus, armo, kiitollisuus elämää, kirjoja ja maailmaa kohtaan galvanoi sieluni sinisen hermon.
[...]
ja rautakauppojen maalinhaju ja ruokakauppojen raakaöljyn haju sekoittuivat aisteissani kuin harvinaislaatuisen ilon tuoksuva aromi, kuin universaalit parfymoidut juhlat, joiden tuleva kertoja olisin minä.

Leukaperien sijasta nämä lauseet iskevät suoraan esteettiseen vastaanottokeskukseeni. Samalla tiedostan, että nykyisin ei voitaisi kirjoittaa enää siihen tapaan kuin Arlt tekee. Nykykirjailijan teoksessa monet Arltin holvikaarien korkeuksiin kohoavat lauseet vaikuttaisivat lähinnä tahattoman koomisilta ellei teos sitten sisältäisi esimerkiksi romaanihenkilöä, jonka kaipuu menneisyyteen peilautuisi hänen puhetavassaan.

Silvio Astierin näkemys maailmasta on pessimistinen. Useampaankin kertaan romaanissa toistuu alistunut huokaus: sellaista elämä on. Silvio jatkaa samaa kapeaa orjantappuraista polkua, jota hänen äitinsä on häntä ennen kulkenut. Yksi Arltin romaanin koskettavimpia kohtia onkin, kun Silvio pohtii sitä kaikkea työtä ja vaivannäköä, jota hänen äitinsä on poikansa vuoksi nähnyt.

Rakkaus kirjallisuuteen ja runouteen ja erityisesti Baudelaireen on Silvion ruokaa. Kirjoista hänelle kuiskivat laajemmat elämänalat ja vaikka köyhä Buenos Airesissa asuva poika on niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin kovin kaukana pariisilaisesta kaduilla kuljeskelijasta ja juhlien kimalluksesta voi hän runouden kautta päästä niistä osalliseksi ja unohtaa edes hetkeksi oman viheliäisen elämänsä.

Joskus öisin mietin sitä kauneutta, jolla runoilijat ovat vavisuttaneet maailmaa, ja koko sydämeni hukkui tuskaan kuin huutava maa.
Ajattelin juhlia, joihin he olivat osallistuneet, juhlia kaupungeissa, juhlia paikoissa, joissa oli puita ja auringonsäteet osuivat kukkapuutarhoihin, ja köyhyyteni valahti käsistäni.

En tiedä, missä määrin Silvio Astierissa on kirjailijaa itseään, mutta kun Silvio ilmaisee haluavansa olla "muiden ihailema, muiden ylistämä", eikä piittaa siitä, että on toisten silmissä "paheellinen boheemi" olen tuntevinani tämän puheen tulevan suoraan Arltin sydämestä. Halu elää niin, että tulisi muistetuksi myös kuolemansa jälkeen elää Silviossa sähkönä, joka antaa hänelle elämänvoimaa.

On erinomaisen hienoa, että Sammakko on saattanut tämän teoksen suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Näin Robert Arlt on herännyt vuosikymmenien hämärästä ja saa osakseen vankkumattoman ihailuni.

Väitän, että vuonna 2018 Arltin romaani on parempi kuin ilmestyessään lähes sata vuotta sitten. Raivokkaasta leikkikalusta muodostuu silta pitkälle menneisyyteen. Se on liukas ja kulkijaltaan antautumista vaativa, mutta sitä on ah! niin ihanaa kulkea. Arltin lauseet huumaavat. Tämän köyhyydestä hiotun timantin myötä sieluni sininen hermo on tullut vakuuttavan galvanoiduksi.


Robert Arlt: Raivokas Leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018


Kirjasta kiitos Sammakolle!


*Esipuheen kirjoittajaa ei mainita teoksessa

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Tuhansien lapsien hätä - Valeria Luiselli: Tell me how it ends

Tuhansittain lapsia Yhdysvaltojen rajalla.

Tuskin kenellekään tulee uutena tietona, että Meksikon ja USA:n välillä on menossa humanitäärinen kriisi. Uutiskuvia Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista on nähty myös suomalaisessa uutisoinnissa ja juuri vähän aikaa sitten saimme lukea, miten Yhdysvaltojen viranomaiset käyttivät kyynelkaasua ajaakseen maahan pyrkijöitä kauemmas rajanylityspisteeltä.

Tilastojen mukaan huhtikuun 2014 ja elokuun 2015 välillä yli 102 000 ilman aikuisen seuraa olevaa lasta pidätettiin Yhdysvaltojen rajalla. Jonkinlaista perspektiiviä asiaan voi hakea vaikka vertaamalla tätä lukua Helsingin asukaslukuun, joka huhtikuun 2018 lopussa oli 644 788.

Meksikolaisen kirjailijan Valeria Luisellin (s. 1983) teos Tell me how it ends kertoo lapsista, jotka ovat paenneet kotimaastaan etsiäkseen turvaa Yhdysvalloista. Luiselli käy kirjan pituisessa esseessään läpi USA:n maahanmuuttoviraisten pakolaisille laatiman 40 kysymyksen haastattelukaavakkeen.

Kirja ei tarjoa vastauksia siihen, miten tämä humanitäärinen kriisi voitaisiin ratkaista. Sen sijaan se tarjoaa näköaloja lasten tilanteen ymmärtämiseen.

Luiselli on minulle entuudestaan tuttu teoksestaan The Story of my Teeth, joka on erittäin kokeellinen ja kiinnostava teos. Tell me how it ends taas on pitkä essee, joka on kerrottu siltä ainutlaatuiselta näköalapaikalta, joka Luisellilla on ollut osana Yhdysvaltojen maahanmuuttoviraston koneistoa. Hän nimittäin on toiminut turvapaikkaa hakevien lasten tulkkina ja kohdannut lapset ja heidän elämäntarinansa käytännön tasolla.

Useimmat lapsista ovat Hondurasista, El Salvadorista ja Guatemalasta. Meksikolaislapset käännytetään takaisin kotimaahansa ilman sen enempiä proseduureja. Kirjan sisältämä inhimillisen hädän määrä on valtava. Niin valtava, että sitä on mahdoton Suomesta käsin edes täysin ymmärtää. Niin valtava, että ahdistun kesken lukemisen ja erityisesti tätä tekstiä kirjoittaessani. Tuntuu täysin turhalta sanoa yhtään mitään, mutta vielä kamalammalta tuntuisi olla hiljaa.

Moni turvaa hakevista lapsista on kotoisin äärimmäisen köyhistä oloista ja usein he ovat kokeneet kotimaassaan väkivaltaa ja vainoa ja joutuneet todistamaan läheisten ihmistensä kuoleman ampumisen tai muun väkivallan seurauksena. Myös pakomatka on vaaroja täynnä ja moni joutuu raiskatuksi tai ryöstetyksi ja osa ei pysy edes hengissä Yhdysvaltojen rajalle asti.

Children leave their homes with a coyote. They cross Mexico in the hands of this coyote, riding la Bestia. They try not to fall into the hands of rapists, corrupt policemen, murderous soldiers, and drug gans who might enslave them in poppy or marijuana fields, if they don't shoot them in the head and mass-bury them.*

Luiselli kuvaa turvapaikanhakuprosessiin liittyviä haastatteluja lasten kanssa, kun hän itse perheineen samaan aikaan odottaa tietoa green cardin myöntämisestä. Maahanmuuttoviranomaisten haastattelukysymykset ovat usein yhteismitattomia lasten tilanteen kanssa ja monet kysymyksistä ovat liian abstrakteja, jotta lapset edes osaisivat vastata niihin.

Työssään Luiselli kertoo ajautuneensa emotionaalisesti ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa hän ei haluaisi kuulla lapsilta enää yhtäkään väkivallan täyttämää tarinaa, mutta samanaikaisesti hän haluaisi kuulla näiltä mitä järkyttävimpiä tarinoita, koska ne ovat lasten ainoa mahdollisuus saada turvapaikka Yhdysvalloista. Sitä ennen pitää kuitenkin löytää juristi, joka suostuu maksutta ottamaan lapsen tapauksen käsittelyyn.

Teoksessaan Luiselli nostaa esiin, miten Yhdysvallat on itse osa ongelmaa, vaikka se usein haluaakin pestä kätensä koko tilanteesta ja nähdä tämän kriisin "niiden muiden" ongelmana. Räikeimmin tämä tulee esiin siinä, miten USA:ssa Keski-Amerikan valtioita syytetään väkivallasta, kun samaan aikaan Yhdysvalloista niihin viedään rekkalasteittain aseita.

Toivo tilanteen helpottamiseksi lähtee ruohonjuuritason toiminnasta. Myös opettajana toimiva Luiselli kertoo, miten hänen oppilaansa ovat kyllästyneet "let's empower the migrants" -tyylisiin tyhjiin korulauseisiin ja perustavat järjestön nimeltä TIIA (Teenage Immigrant Integration Association. Nimi viittaa myös espanjan kielen sanaan tía, täti) auttamaan lasten ja nuorten integroitumisessa Yhdysvaltoihin. TIIA järjestää englanninkielen kursseja, lukioon valmistavaa opetusta, joukkueurheilua, radio-ohjelmaa sekä erilaisia keskusteluryhmiä.

Kaiken luetun jälkeen Jotain hyvin lohdullista on Luisellin opiskelijan sanoissa:

Prof, we gotta turn all our emotional shit into political capital, yo!

Otsikkonsa tämä teos lainaa Luisellin tyttären usein esittämältä kysymykseltä. Tytär on kuullut tarinoita Yhdysvalloista turvaa hakevista lapsista ja hän haluaa tietää, miten lasten tarina päättyy. Usein Luiselli joutuu vastaamaan, että hän ei tiedä.



Valeria Luiselli: Tell me how it ends - An essay in forty questions
119 sivua
4th Estate, 2017


*coyote=ihmissalakuljettaja, La Bestia=yhteisnimitys Meksikossa liikennöiville rahtijunille, joiden kyydissä lapset yrittävät paeta USA:n rajalle