torstai 31. tammikuuta 2019

#klassikkohaaste * Gertrude Stein: Herkät napit


Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää:

Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen.

Paitsi että, kuten tulet huomaamaan.

Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen."

Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta  (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ikään kuin kirjoittaja olisi Alice B. Toklas. Toklas oli Steinin elämänkumppani, vaimo, suojelija ja rakastaja, jota ilman mistään ei olisi tullut mitään. Amen.

Tähän kohtaan haluaisin kirjoittaa pitkät pätkät Steinin Pariisissa pitämästä kirjallisesta salongista ja hänen kirjailija- ja taidemaalarituttavistaan, sillä Steinin Pariisissa viettämä aika edustaa minulle yhtä kiinnostavimmista kirjallisista aikakausista. Tyydyn nyt kuitenkin vain mainitsemaan muutaman Steinin ystävän ja salonkivieraan, joista jonkun nimen saatat olla kuullut aiemminkin. Pablo Picasso. Ernest Hemingway. F. Scott Fitzgerald. Henri Matisse.

Herkät Napit on luokiteltu runokokoelmaksi, mutta en oikein osaa sitä sellaisena pitää. En kyllä osaa pitää sitä oikein minkään muunkaan lajin edustajana - siinä määrin one and only tämä kielellinen tyrmäysisku on.

*

Kun kerrankin löytyy teos, jonka takakansiteksti on loistava, kopioin sen tähän alle:

Herkkiä nappeja "on pidetty verbaalisen kubismin mestariteoksena, modernismin riemuvoittona, spektaakkelimaisena epäonnistumisena, sekoilevana mongerruksena ja laskelmoituna huijauksena." Jo näistä määrittelyistä käy ilmi, että nyt ei olla tekemisissa minkään tavallisimmasta päästä olevan teoksen kanssa. 

Herkät napit on tutkimus kielestä. Siitä, miten kieli toimii ja miten me sitä käytämme tehdäksemme itseämme ymmärrettäväksi. Se paljastaa kielen säännöt, joita noudatamme niin automaattisesti, että emme tulee kiinnittäneeksi asiaan edes huomiota. Herkät napit kertoo, miten kieli toimii näyttämällä miten se ei toimi.

Steinin teos on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet ovat Esineitä, Ruokaa ja Huoneita. Suuri osa teoksesta etenee niin, että ensin on mainittu otsikko ja sen jälkeen on Steinin kyseiseen asiaan liittyvä selitys/kommentointi/ilmaus/lause/lauseiden sarja/miten sitä nyt haluaakin nimittää. Tähän tapaan:

NENÄLIINA. 
Kaikkien siunausten esiintymä, näyte ei näyte koska mitään huolta ei ole.

Otsikkosanojen jäljessä on . Niihin liittyvät tekstit, joko liittyvät niihin tai eivät liity tai liittyvät niihin vaikeasti tai helpommin havaittavalla logiikalla. Jotkut kuvauksista ovat pidempiä, jotkut taas lauseen mittaisia.

Herkät napit aktivoi lukijansa ylenpalttisesti. Taudinkuvaan kuuluu, että kun teosta on lukenut 36 sivua alkaa se alusta saman sisältöisenä sivulta 19. Myöskään teoksen sisällysluettelossa olevalle sivunumeroinnille ei kannata varata painoa koko kantapäällä. Hauska yksityiskohta löytyy myös seuraavasta lainauksesta, josta otin valokuvan.




Huomasitko, mitä tarkoitin?

Tässä vaiheessa tätä kirjoitusta lienee jo selvää, että Herkät napit on teos, jonka seurassa tulee kuuma tulee kylmä tulee hiki tulee hermeneutiikan kubistinen perussääntö ja sateenkari.

Steinia lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, miten ylipäänsä opimme puhumaan ja kirjoittamaan niin, että puheemme kuulostavat useimmiten edes muodollisesti ymmärrettäviltä. Sanomme: nainen on lääkäri. Emme sano: nainen on talo. Paitsi runoilija voi sanoa. Paitsi proosakirjailija voi sanoa, jos konteksti. Tämä oli yksinkertaisin esimerkki, kuten esimerkit ovat, eivät yleensä kaksin-, kolmin- tai varsinkaan nelinkertaisia, mutta sen sijaan kyllä moninkertaisia, joskin silloin harvemmin esimerkkejä.


Muutos, lopulliseen muutokseen kuuluvat perunat. Tämä ei ole mikään valtuutus juuston väärinkäyttöön. Mikä kieli voi opettaa ketä tahansa heppua.


Viimeinen lause ei ole kysymys, koska sen perässä on piste ja kysymyksen tunnistaa siitä, että se loppuu?  Viimeinen lause saa minut ajattelemaan alakerran koiraa, joka on ihana. Sen lisäksi sen nimi on Heppu. Sanoilla on taipumus manata esiin toisia sanoja, joiden kanssa ne tykkäävät tai eivät tykkää yhdistyä ja tekevät sen luontevasti tai sitten ei, ja viittaavat milloin mihinkin ja kuljettavat ajatuksiamme moninaisin ja ennalta arvaamattomin tavoin.

Alakerran Hepun sijasta olisin saattanut lähteä seuraamaan juustoa, jota olisi seurannut se hemmetin herkullinen vegaanijuustoa, jota söin viikonloppuna pizzan päällä. Olisin voinut myös alkaa muistella mummoni perunakellaria, joka oli lapselle pelottava paikka, koska sen oveen ei ollut luottamista ja sen sisällä oli pimeä. Heppu vei kuitenkin voiton varmaan sen tähden, että silitin siitä viimeksi eilen.

Tiivistän edellisen kappaleen: jokaiselle lukijalle Herkät napit on omanlaisensa kirja.

Herkät napit on mitä loistavin esimerkki siitä, miten kutkuttavia maailmoja kokeellinen kirjallisuus voi kätkeä sisälleen ja miten hauskaa se voi olla ja miten nautinnollisesti vitaminoida aivot.

Gertrude mun on jo pitkään tehny mieli sanoo sulle, että jos saisin tavata yhden jo kuolleen naiskirjailijan valitsisin sinut, sillä haluaisin syödä sinun kanssasi päivällistä ja salaattia.

PÄIVÄLLINEN 
Päivällisen syönti on länsi 

SALAATTI 
Se on voittokakku.






Gertrude Stein: Herkät napit
Sivumäärän laskeminen olisi oma juttunsa
Tender Buttons (1914)
Suomentanut Markku Into
Palladium Kirjat (2013)




Herkät napit on haasterohmu. Paitsi klassikkohaasteeseen, osallistun sillä kokeellisen kirjallisuuden haasteeseen (#kokkir), runohaasteeseen (#runo19) ja Mitä luimme kerran -blogin naisklassikkohaasteeseen sekä Helmet-haasteeseen (kohta 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua).

tiistai 29. tammikuuta 2019

Medusa maratonilla - Mariaana Jäntti: Amorfiaana * BAR Finland, 35

Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986) on pommi suomalaisen sukupolvirealismin lihassa. Se repii ja haastaa. Se mekkaloi, eikä suostu. Sen omintakeisuus tyrmää.

Julkaisin pari viikkoa sitten kokeellisen kirjallisuuden haasteen (#kokkir) ja avaan sen omalta osaltani Amorfiaanalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä teos sopii tämän haasteen korkkaamiseen aivan täydellisesti. Samalla kutsun Mariaana Jäntin vieraaksi kirjalliseen baariini eli BAR Finlandiin, jotta saadaan kivaa säpinää baari-iltaan.

Amorfiaanassa on talo, jossa on huoneita, joissa on tyyppejä, jotka tekevät erinäisiä asioita. Tämän tarkemmin Jäntin teoksen juonta ei voi kertoa ja samaan hengevetoon on aiheellista todeta, että olisi pöyhkeää väittää, että tiedän, mistä tässä romaanissa on kysymys.

Luin Amorfiaanan ensimmäisen kerran ennen kuin olin tutustunut ns. ruumisteorioihin. Tämä seikka on mielenkiintoinen siksi, että ensitapaamiseni Jäntin romaanin kanssa oli ennen muuta hyvin ruumiillinen. Tämä ei tietenkään ole sinänsä mikään ihme, sillä teos itse tarjoaa ruumistaan moneen kertaan.

Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas on mentävä, että viitttaus lakkaa? [...] Onko se identiteetti eli onko TÄMÄ = MINUN RUUMIINI? Eikö lause tarkoita mitään, onko se sulkulause, suljettu osasto, eristys?

Luettuani Amorfiaanan nyt uudelleen kiinnitin aluksi ruumillisuutta enemmän huomiota itse tekstiin ja sen täydelliseen välinpitämättömyyteen sen suhteen, onko lukijan mahdollista saada selville, mitä tässä romaanissa tapahtuu.

Amorfiaanan tekstuaalinen rikkaus on niin yltäkylläistä, että siihen on vaarassa hukkua. Se on pullistunut sekunti, joka kuvaa hetkeä, jolloin kertoja katsoo ikkunasta, miten kolmipyörää ajava lapsi on jäämässä auton alle. Kaikki se, mikä tässä romaanissa tapahtuu, tapahtuu tuona hetkenä ja tapahtuminen leviää kuin veri onnettomuuspaikalla. Se ei tunne rajoja, ei esteitä, vaan valuu pyörteenä, jonka liikkeisiin lukija tulee vedetyksi mukaan.

Paikallistan Amorfiaanan symbolista järjestystä edeltävälle semioottisen ja kaoottisen alueelle. Se ikään kuin takoo symbolisen ovea, hieman sitä jo raottaakin, mutta ei päästä lukijaa kulkemaan tuosta ovesta. On jaksettava pettyä yhä uudestaan. On jaksettava nostaa kädet pystyyn ja ilmaista oma antautumisensa. Okei teksti, sinä voitit. Tässä olen kaikessa hämmentyneisyydessäni.

Ennen kaikkea on jaksettava hyväksyä se, että varsinaista ymmärryksen hetkeä ei tule. Että tulee aavistuksia ja sanaketjuja, jotka toisintavat ihmisen päänsisäistä puhetta. Sitä kaikkea, joka on olemassa, mutta jota ei pysty muuttamaan sanoiksi. Amorfiaana on maratonlaji. Se vaatii uhmaamaan lukemisen kipua ja riittämättömyyttä. Se vaatii hyväksymään, että en kykene. Se vaatii ottamaan itsensä vastaan juuri sellaisena kuin se on.

Amorfiaana pakottaa kysymään, mitä on kirjallisen teoksen ymmärtäminen? Mistä tietää, että on ymmärtänyt? Mihin kokemus ymmärtämisestä perustuu?

Amorfiaanan tekstuaalisessa totalitarismissa on jotakin samaa kuin Clarice Lispectorin teksteissä. On pudotusta ja tahmaa. On naulituksi tulemista. On naulojen jättämät jäljet ruumiissa ja ennen muuta se hetki, kun naulat ovat juuri lävistämässä lihakudoksen.

Amorfiaana on mytologinen ja symbolinen. Siinä on monta kahvaa ja omista mieltymyksistä riippuu, mihin niistä haluaa tarttua. Amorfiaana tykyttää ja tyrkyttää. Se on naiskirjoitusta, joka Helene Cixous'n mukaan pakenee määrittelyjä ja teoretisointeja. Kirjoitusta, joka ei antaudu. Kirjoitusta, joka on jatkuvasti jo muualla kuin siinä paikassa, johon lukija yrittää sen vangita tutkiakseen sitä lähietäisyydeltä. Se on Medusa, joka ei tiedä naurunsa syytä tai jos tietääkin, ei sitä suostu missään nimessä kertomaan.

Tätä tekstiä kirjoittaessani aistin lihasta lähtevää palaneen hajua. Siinä se ruumis taas on, lentokyvytön raajallinen möhkäle, joka sanoo itsestään

Olen Ikariaana koska en osaa lentää, mutta palaa osaan, yhtyä itseeni, kärytä. Tarjoan palvilihaani palkaksesi, häkitetty kannibaali!


Ruumis tulee tekstiini annan sille lupaa tai en. Ruumis on teksti on ruumis. Toista ei voi irroittaa toisesta. Ei kirjallisuudentutkija, eikä virkavalta, jonka valta on lähellä valaa. Yksi kirjain muuttaa ruumiin. Jokainen välimerkki menee sen pintakerroksesta läpi. Miten ikinä saatoin edes kuvitella, että voisin puhua Amorfiaanasta ilman, että ruumis olisi mukana.

Jäljet johtavat Ranskaan ja poststrukturalismiin/-modernismiin. Haraan vastaan. Olen äänekäs. Tönäisen ensimmäiseksi sivuun ne, jotka kuorivat subjektia ja hakkaavat identiteettiä kuin se olisi kasa perunoita, joista ne haluavat tehdä mummonmuusia.

Ruumis on kenttä, teksti on kenttä. Herrat hyvät, oliko vielä muuta? Amorfiaanan rinnalla teoria on pälä pälä. Anteeksi. Päätän näin, että en menisi pitemmälle. Jotta saisin suojeltuani itseäni Amorin nuolten osumilta. Niiden kärjistä erittyviltä teorioilta.

Olen monesti kuullut lauseen: luen vain kirjoja, joista pidän. Mikäs siinä, mutta provosti sanottuna se on suunnilleen tyhmintä mitä lukija voi tehdä. En voi väittää nauttineeni Amorfiaanan lukemisesta. Välillä tunsin sen parissa samanlaista pakokauhua kuin hississä, joka yht'äkkiä päästelee kummia kirskahtavia ääniä.  Teksti edessäni oli seinä, jota en kyennyt murtamaan ja sen vuoksi oli pakko pysähtyä ja hyväksyä ja antautua Jäntin kirjoitukselle.

Usein, vaikka ei tietenkään välttämättä aina, on niin, että kirja, joka lukiessa tuntuu hyvin vetävältä ja jonka lukeminen etenee helposti ei loppujen lopuksi jätä montaakaan mustikkaa tuokkoseen. Sen sijaan teokset, jotka ovat röyhkeitä ja lukijalle kohtuuttomia vaatimuksia esittäviä ovat monesti juuri niitä teoksia, jotka tekevät painavimman ja pitkäkestoisimman vaikutuksen. Tämän huomaa yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun tämän kaltaisesta  kirjasta alkaa kirjoittaa bloggausta. Hana aukeaa ja ruumiin nektari virtaa, ja maailma ympärillä laajenee ja rusahtelee. Juuri tällainen teos on Amorfiaana.

Amorfiaana on valoilmiö maisemassa, josta kameraan ei jää kuvaa. Se on suunnaton saavutus. Asemahalli, josta junat lähtevät aikatauluista välittämättä.




Mariaana Jäntti: Amorfiaana
174 sivua
Gummerus (1986)



Aiemmat BAR-Finland kirjoitukset ovat täällä




sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Runoja, joita ei saa lukea feministisesti - Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Ei kannata mennä kuuntelemaan kirjailijoita, koska ne voi puhua asioita, joita et halua kuulla.

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuivat Satu Manninen ja Heli Slunga. Satu Manninen on yksi lempirunoilijoistani ja Slungan vahvaan kieleen ihastuin luettuani hänen kokoelmansa Orjan kirja.

Aivan keskustelun loppupuolella Slunga totesi, että jos joku sanoo, että Kehtolauluja kuoleville on feministinen kirja on hän silloin epäonnistunut runoilijana. Hän lisäsi kirjoittavansa kaikkien ismien ulko/tuolla puolen. En tiedä, miten ismien ulkopuolella kirjoittaminen on mahdollista, mutta ei nyt takerruta siihen.

Olin juuri ennen tätä Slungan toteamusta ehtinyt ajatella, että ostan hänen uusimman runokirjansa, mutta tuon feminismiin liittyvän kommentin kuultuani päätin antaa olla, sillä olin liiaksi järkyttynyt Slungan sanoista.

Slungan kommentista ei seuraa, etteikö hänen runojaan voisi lukea feministisesti. Ylipäänsä ajatus siitä, että kirjailija voisi määrätä, miten häntä tulee lukea on hieman, sanotaanko nyt vaikka, outo. Tähän Slunga ei käsittääkseni myöskään pyrkinyt, vaan hänen kommenttinsa painopiste oli siinä, että hän kokee olevansa epäonnistunut runoilijana, jos Kehtolauluja kuoleville luetaan feministisesti.

Tässä nyt vaan on se ongelma, että jos on feministi, on feministi myös lukiessaan. Vai onko? Voiko feminismi olla kuin vaate, jonka voi halutessaan riisua? Oma kokemukseni on, että se on varsin hankalaa ellei mahdollista. Kun feminismin on kerran edes jossain määrin sisäistänyt sitä ei enää saa itsestään pois.

Kun nyt vihdoin luin Kehtolauluja kuoleville Slungan sanat olivat jatkuvasti mielessäni ja nyt ne vasta kaikuvatkin päässäni, kun kirjoitan tätä tekstiä. En halua syyllistyä siihen, että Slunga kokisi epäonnistuneensa runoilijana, koska totta vieköön hän on vallan taidokas runoilija. Yhtä vähän voin irroittaa feminismin itsestäni lukemisen ja kirjoittamisen ajaksi. Lopputulema: Olisi parasta olla hiljaa lukemastaan. Se vaan sattuu olemaan vaihtoehto, jota en aio käyttää, mutta kohtuullistan tekstini ottamalla Slungan kokoelmasta esiin vain muutaman huomion.

Kehtolauluja kuoleville on synkkätunnelmainen, paikoin lähes apokalyptisen oloinen runokokoelma. Kaikki, mikä voi tuhoutua myös tuhoutuu ja se, joka ei voi tuhoutua tuhoutuu omaan tuhoonsa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan: Syntymä, Iltasatuja ja Kehtolauluja.  Näin on ihmiselon kilometritolpat paalutettu. Slungan kieli kaikuu vahvana kuin flamenco-tanssijan kengän isku ja monia hänen sanojensa yhteen tulemisia ihastelen kuin maisemaa, josta tiedän, että en tule sitä enää koskaan näkemään. Äkkiä pilvet peittävät auringon, ja helteestä tulee pakkanen sisimpään.

Sinut hunnutetaan jätesäkillä ja ilmastointiteipillä
       otsan kuperalta posliinilta pyydystetään pakenevat eläimet
                  jalkojen välistä juuritaan kihokki
                      reisiä pitkin vierineet puolukat
                                                    poimitaan lumesta.

Ai hitto kun edellä olevista sanoista ihan väkisin pukkaa feminististä tulkintaa, mutta pakotan sanat takaisin sisälleni.

Äidit ja tyttäret äidit ja tyttäret äidit ja tyttäret aikojen alusta aikojen keskellä aikojen loppuun. Sekin äiti, joka on äiti, jonka kaltainen ei tule mieleen, kun sanotaan äiti.

äiti kaatuu ja jää maahan makaamaan, äiti ei jaksa enää,
äiti ryöstetään ja hakataan, äidin kasvoille sataa lunta ja tuhkaa,
äiti näkee painajaisia, äiti ei hengitä, äiti ei herää, äiti älä jätä minua

Silti äiti.
Äidit ja tyttäret niin vieraat, että ovat eri lajia. "Äiti älä jätä minua". Hento ja epätoivoinen pyyntö, jota äiti ei voi enää noudattaa, vaikka haluaisikin.

Slunga tavoittaa riipaisevasti äitien ja tyttärien välisen sidoksen. Hänen sanojensa läpi näkyy iho, jota sidos nirhaa. Ihminen pieni, ilman suurennuslasia tuskin nähtävissä, oli sitten äiti tai tytär tai molempia. Ihmisen suru, tuska, vilu, nälkä omaa kokoa suurempi, varjoa sitkeämpi.

Iltasatuja-osion aloittaa uudelleenkirjoitus Punahilkka-sadusta suden näkökulmasta kerrottuna. Siinä Punahilkka on seksualisoitu lapsi, "viheliäinen nymfomaani", joka kerjää tulla syödyksi. Asiaintilan voisi tulkita niin, että Punahilkka edustaa niitä naisia, jotka päivästä toiseen asettuvat hellan ja nyrkin väliin.  Yliviivasin edellisen lauseen, sillä olin kovaa vauhtia menossa kohti feminististä tulkintaa.

Kansansaduista siirrytään nykyajan satuihin, joissa runoilijalle tarjotaan onnellista loppua aktiivimallia tyrkyttäen. Vaan mitä tekee runoilija? Kapinoi, eikä suostu.


Esitätte perverssejä kysymyksiä
                                   ei runous ole ammatti eikä harrastus
                    vaan risti

enkä minä tule karhuksi aktiivimallinne peijaisiin
en leikkaa paperilumihiutaleita
en opettele oikeaa kättelytapaa


Runoilija hylkää  työelämään valmistaumisen kurssit ja pokkuroinnin, ja kulkee omia "räikeän taivaanvalon" valaisemia polkujaan.

Luovutan. En pysty tähän. Kehtolauluja kuoleville on odottanut jo useamman viikon, että sanoisin siitä jotain. Siitä on tullut este, jonka yli en pääse, koska feministiset hömpötykset uhkaavat jatkuvasti tulla näistä runoista kirjoittamiseni osaksi.

Tiivistän ja kokoan yhteen toteamalla, että Slungan kieli lipoo dramatiikan ylinuotteja, mutta välttää ylilyönnit. Tämän enempää en saa pakotettua kättäni avaamaan kehujen hanaa, vaikka siihen aihetta olisikin.



Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
89 sivua
WSOY (2018)


lauantai 26. tammikuuta 2019

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi


Hän, hän väkevästi kirjoittaa hän.
Sai minut nauramaan hän.
Peruutti mun tulevaisuuden hän.

Hän eli Pontus Purokuru on antanut kirjalleen nimeksi nimihirviön Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, jonka oitis lyhennän muotoon TAAHLK, sillä kyseistä nimeä ei jaksa ei kykene lausua/kirjoittaa ja ongelmaksi muodostuu myös se, että minulla homo tuppaa tulemaan väärään paikkaa eli Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi, joten siksi(KIN) pitäydyn muodossa TAAHLK siitä huolimatta, että kyseinen lyhenne synnyttää minussa vahvan viban siitä, että oltaisiin Tampereella. No ei olla. Ollaan yhteiskunnassa.

Kuka on Pontus Purokuru? TAAHLK:n liepeen mukaan hän on tietokirjailija ja johtava POP-filosofi. Minulle hän on ensimmäiseksi tyyppi, joka pitää yhdessä Veikka Lahtisen kanssa mainiota podcastia nimeltä Mikä meitä vaivaa? Kuuntelen sitä aika usein tai no, itse asiassa olen tainnut kuunnella lähes kaikki sen jaksot. En tosin aina välttämättä tiedä, puhuvatko Pontus ja Veikka tosissaan vai ironisesti vai jonkin asteisella läpällä, mutta en ole antanut sen haitata kuuntelemista, ku niillä kummiski on tosi hyvii juttui.

TAAHLK on esseekokoelma, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin ruotsinlaivan buffet-pöytää. Tarjolla on niin monenlaista aterioitavaa, että ähky on vaarassa iskeä jo ennen kuin suupaloja on edes maistellut. Ihan tuoretta ei kaikki tarjoilu ole, joten kannattaa pitää varansa, mitä lautaselleen pinoaa.


Alkupalat

Teoksen alkupaloista vastaa Frederic Jameson toteamuksellaan (jota Purokuru myös siteeraa):
on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu
Omia antipastojaan tyrkyttää myös Margaret Thatcher vikisemällä, että vaihtoehtoja ei ole. Margaret tietenkin viittaa siihen, että kapitalismille ei ole vaihtoehtoja. Voi sinua Margaret höpsykkä, sinun jos kenen pitäisi lukea TAAHLK.

Purokurun esseekokoelman monista ansioista ansioin on se, että se osoittaa kapitalismin lopun kuvittelemisen olevan mahdollista ja kuten tiedämme on kuviteltavissa olevan mahdollista myös toteutua.  Ergo: Margaret oli väärässä. Purokuru tarjoaa vision toisenlaisesta tulevaisuudesta manifestin muodossa, joka hakee reippaassa röyhkeydessään sielukaveria Valerie Solanasin SCUM-manifestilta.


Kalapöytä

Erityisesti teoksen kalapöytä eli köyhyyden analyysi saa kuolan valumaan pitkin leukapieliä. Se ei ole kovin seksikästä, mutta varma merkki siitä, että ollaan kiinnostavan äärellä.

Esseessä Kun hampaan pureminen ei auta Purokuru kirjoittaa köyhyydestä ja sen yhteiskunnallisen tuottamisen mekanismeista. Tämän esseen lukeminen tuntui tunnetasolla pitkälti samalta kuin seurata televisiosta keskustelua, jossa ystäväni Anna-Maija Tikkanen kohtasi kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken.

Tämä essee synnytti minussa kuvotusta, mikä on hyvä asia. Jos jonain päivänä käy niin, että luen Kun hampaan pureminen ei auta esseen kaltaisia tekstejä, eikä mikään minussa liikahda parasta mitä voin tehdä on ottaa itseni hengiltä.

Köyhyys ei ole luonnonvoima, vaan - kuten Purokuru tuo esiin - yhteiskunnan tietoinen päätös jakaa ihmisiä niihin, joilla ei ole ja niihin, joilla on yltäkylläisesti paitsi maita ja mammonaa, myös toiminnallisia resursseja ja mahdollisuuksia vallankäyttöön.


Pääruoka

Jos Purokurun manifestissaan visoima maailmantila alkaisi vallita, se tarkoittaisi mm., että

1-2) tylsät työt automatisoitaisiin kokonaan ja ihmiselle jäisi enemmän aikaa mukavampiin ja tärkeämpiin puuhiin, joista yksi olisi avaruusmatkailu. Näen jo silmissäni keltaisten hullujen haamujen mainoskyltit:  Äkkilähtöjä maaplaneetan ulkopuolelle.

3) "Räjäytetään sukupuolellisen ja seksuaalisen kokemuksen outo monimuotoisuus tuhanneksi ekoneonglittersateenkaareksi". Jotta edellinen olisi mahdollista sana homo aktivoitaisiin uudenlaisen ajattelun käynnistäjäksi. Homon sijasta käytettäisiin täsmällisempiä käsitteitä, ie. intersektionaalinen feminismi ja queerluksuskommunismi. Seurauksena olisi muun lisäksi mielenkiintoinen muutos teinien kielenkäytössä sekä oppilaitoksissa käydyssä sanailussa. Vitun interseksuaalinen ....

4) luksusta eli mielekästä elämää olisi tarjolla kaikille

5) kommunismi antaisi ihmiselle mahdollisuuden ja luvan oleskeluun ilman että pitäisi olla erityisesti hyödyksi yhteiskunnalle tai yhtään millekään muullekaan.

Kanssaihmisystävällisesti Purokuru säästää meidät esittämästä kritiikkiä manifestiaan vastaan kritisoimalla sitä itse.


Lisukkeet

Purokuru törmäyttää oivallisesti ensi näkemältä toisilleen vieraita asioita ja ilmiöitä, kuten esseessä Tähtien sota, jossa hän tarkastelee Tähtien sodan, fasismin ja totalitarismin välisiä yhteyksiä nykymaailmanpoliittisesta näkökulmasta käsin. Oman osansa saa myös start up -tapahtuma Slush, joka kerran vuodessa sähköistää Pasilan messukeskuksen sekä konservatismin ja liberalismin välinen avoin parisuhde.

Työmarkkinoita Purokuru lähestyy jobismin kautta, joka terminä viittaa sekä Applen edesmenneen gurun Steve Jobsin autoritaariseen johtamistyyliin että raamatun Jobin kirjaan. Jälkimmäisestä yhteydestä Purokurun on kiittäminen Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen teosta Seutu joka ei ole paikka, jota hän lukee ja analysoi TAAHLK:ssa liiankin hartaasti ja pitkään.

Toki jobismi viittaa myös työmarkkinoiden pirstaloitumiseen ja jobien epävarmuuteen, jonka tiivistän Tapio Rautavaraan laulun äänellä sanoihin "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."


Jälkiruoka

Taloustiede ei ole alaani ja valehtelisin, jos väittäisin siitä sen suurempia tietäväni. TAAHLK:ssa esitetyt poliittiset analyysit ovat kiinnostavia ja paikoin hulbbeita, mutta tunnen palaavani matkalta kotiin, kun Purokuru kirjoittaa kirjallisuudesta. TAAHLK:iin esiin pääsevät mm. Miki Liukkonen, Johannes Ekholm, Matias Riikonen, Harry Salmenniemi, Mikko Rimminen, Paperi T, Laura Gustafsson, Koko Hubara ja Anni Saastamoinen.

Purokuru korostaa, että muutos lähtee naisista ja rodullistetuista ja olisinkin odottanut, että nämä ryhmät olisivat päässeet TAAHLK:ssa voimakkaammin esiin. Jos katsoo teoksen lopussa olevaa viitekirjallisuuden luetteloa vahvistuu Purokurun nojaaminen miehisiin auktoriteetteihin valitettavan vankasti.

Post-alfan analyysissä Purokuru kirjoittaa mieheyden purkamisesta

Purkuyrityksen ongelma on siinä, että miestä yritetään purkaa miehen avulla. Se ei riitä. Miehen purkamiseen tarvitaan ei-miehiä.

Näin Purokuru tulee määrittäneeksi sen, mikä on osin myös hänen oman teoksensa ongelma.

TAAHLK:n minulle avaavin huomio löytyy juuri Purokurun kirjallisuutta käsittelevistä huomioista ja liittyy sukupolvikokemukseen. Esimerkiksi Johannes Ekholmin romaania Rakkaus niinku sekä Paperi T:n Post-alfaa on pidetty sukupolvikokemuksina. Purokuru huomauttaa, että

Sukupolviselityksen ongelma on sen kyvyttömyys kertoa sukupuolesta.

On hämmästyttävää, että en ole tullut ajatelleeksi, miten sukupolvesta puhuttaessa yleisessä kielenkäytössä sukupolvi muodostuu nimenomaan miehistä. Yhtä hyvin kuin Ekholmin tai Paperi T:n teosten kohdalla voitaisiin esimerkiksi Ulla Donnerin Spleenishiä tai Nelli Ruotsalaisen Täällä en enää pyydä anteeksi -kokoelmaa kuvata sukupolvikokemuksiksi. Huonommillakin matematiikan taidoilla on helppo ymmärtää, että sukupolvi kattaa enemmän kuin noin puolet kyseiseen ikäluokkaan kuuluvista.


Digestiivi

Osoittaa hyvää tyylitajua, että TAAHLK:n viimeiseksi esseeksi on valittu koko kokoelman henkilökohtaisin kirjoitus, jossa Purokuru kertoo omasta masennuksestaan ja psyyken lääkkeiden käytöstään. Sitä lukiessa en mieti, miksi niin moni on masentunut, vaan sen sijaan pohdin, miten on mahdollista, että nykymaailman kaltaisissa olosuhteissa me kaikki emme ole masentuneita.


Terveisiä kokille

TAAHLK:n lukeminen on energisoiva ja paikoin hyvällä tavalla hengästyttäväkin kokemus. Se herättää paljon tunteita ja saa näkemään yhteiskunnan valtarakenteita ja kiroamaan näkemäänsä.  Se synnyttää halua rustata plakaatteja ja lähteä mielenosoitukseen. Se saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on Purokurun kaltaisia ihmisiä, jotka tulevaisuuden kumotessaan onnistuvat kuitenkin pitämään yllä myös toivoa paremmasta huomisesta.

Asiaa Purokurun teoksessa on enemmän kuin pienessä kylässä ennen asukkaiden maaltapakoa kaupunkiin. Paikoin fokus on hieman kateissa tai ehkä pikemminkin niin, että Purokuru on ollut liian hellämielinen tappaakseen muutamia darlingsejaan.

TAAHLK sisältää useita vahvasti värähteleviä kiteytyksiä ja erinomaisen hienoa on myös se, että Purokuru tunni/ustaa omat lähtökohtansa. Tapa, jota soisi myös suomalaisessa esseistiikassa näkevän useammankin. Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi kurkottaa kohti Oscar Wilden sanoja: "Joutilaisuus on maailman vaikein asia, vaikein ja älyllisin." 


Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi
296 sivua
Kosmos (2018)


Kirja ostettu Sammakon kirjakaupasta. Teki nyt mieli tämäkin mainita ...


torstai 24. tammikuuta 2019

Meg Wolitzer: The Female Persuasion



The Female Persuasion on suuri romaani.

Se on suuri niin kokonsa (454 sivua) kuin siinä käsiteltyjen aiheiden vuoksi, mutta myös siksi, että se on laajan lukijakunnan romaani.

Viime aikoina olen lukenut melko harvoin kirjoja, jotka ovat suuren yleisön romaaneja, mutta The Female Persuasion on juuri sellainen.  Wolitzerin tapa kuvata niin henkilöitä kuin asioita hyvin läheltä ja paikoin suorastaan pikkutarkasti edustaa amerikkalaisen kirjallisuuden realistista esitystapaa parhaimmillaan. Kielellisesti tämä teos ei tarjoa erityisiä koukkuja, mutta se on suorastaan järkyttävän hyvin kirjoitettu ja tarina vetää kuin junan toiletti.

The Female Persuasion on rakkaustarina, mutta romanttinen juoni on vain yksi sen säikeistä. Lanka, joka pitää teoksen laajaa tematiikkaa kasassa ja jonka rinnalla kulkevat ihmisten väliset, toisinaan hyvin satunnaiset ja pikaisetkin kohtaamiset, joiden vaikutus elämään voi olla merkittävä.
There are some people who have such a strong effect on you, even if you've spent very little time with them, that they become embossed inside you, and any hint of them, any casual mention, creates a sudden stir in you. (kursivointi Wolitzerin)
Wolitzerin romaani kertoo perhesuhteista ja perhetaustan vaikutuksesta ihmisen myöhemmälle elämälle sekä henkilökohtaisista uhrauksista ja niiden hinnasta. Teoksessa käsitellään naisten välistä ystävyyttä sekä opiskelija- ja työelämän haasteita, mutta ihan erityisesti tämä teos on tarina amerikkalaisesta feminismistä sekä nuorten naisten esikuvien tarpeesta.

The Female Persuasion etenee neljän eri henkilön näkökulman kautta. Greer Kadetskyn elämä on ollut lapsesta asti kirjojen täyttämää. Hänen vanhempansa ovat boheemeja, jotka paikoin eivät tunnu edes muistavan tyttärensä olemassaoloa. Hyvin erilaisesta perheestä on Cory Pinto, Greerin poikaystävä, johon hän tutustuu koulun neljännellä luokalla. Greerin ystävistä etualalle nousee lesbotyttö Zee, mutta valovoimaisimmin teoksessa loistaa vanhemman polven feministi Faith Frank, joka muuttaa Greerin elämän suunnan.

Wolitzerin romaania on helppo syyttää valkoisesta näkökulmasta ja hän tuntuu tiedostaneen asian itsekin, sillä Faithin perustama säätiö ja hänen feminisminsä saa teoksessa kritiikkiä juuri valkoisuudestaan.

[n]aturally people were writing things on Twitter like #whiteladyfeminism and #richladies, and the hashtag that for some reason irritated Faith most, #fingersandwichfeminism.

The Female Persuasionin myötä nousee esiin kysymys intersektionaalisen feminismin tärkeydestä.  Lukiessani odotin, että oman näkökulmansa olisi saanut myös tummaihoinen nainen, mutta niin ei käynyt. Toisaalta mietin sitäkin, että jos valkoinen kirjailija kuvaa muita kuin valkoisia häntä saatetaan helposti syyttää siitä, että hän ei kokemuksellisesti tiedä, mistä hän kirjoittaa. Mitä enemmän tätä kysymystä yritän ratkaista, sitä pahemmin aivoni menevät solmuun.

Faithin avulla Wolitzer näyttää, miten uudet feministiset näkökannat haastavat ns. vanhan polven feministit. Tässä kohdin mieleeni tulee väkisinkin ruotsalainen, nykyisin Suomessa vaikuttava Ebba Witt-Brattström, joka on saanut osakseen välillä kipakoitakin syytöksiä feminisminsä vanhanaikaisuudesta suhtautuessaan nuivasti juuri intersektionaalisuuteen.

Witt-Brattsröm nousi Wolitzerin romaania lukiessani mieleeni myös siksi, että minulle hän oli 90-luvun puolivälissä tärkeä feministinen esikuva ja sen vuoksi olenkin tuntenut tarvetta, jos en suorastaan puolustaa hänen näkemyksiään, niin rakentaa siltaa ns. vanhan ja uudemman feminismin välille pyrkimällä tuomaan esiin hänen merkityksensä pohjoismaiselle feminismille.

Greer Kadetskyn Ebba on Faith Frank. Hänelle Faithissä ruumillistuu toivo ja elämän tarkoitus. Greerin sokea ihastuminen Faithiin on verrattavissa rakkauteen - niihin tunteisiin, joita hän kokee Corya kohtaan.

[a]s Greer listened to Faith, what she herself felt seemed closely related to falling in love. Greer knew all about falling in love - the way discovering Cory had shaken her around, messed with her sells. This was like that, but without the physical desire.

Vaikka Faithin feministisissä puheissa on nostalgian kaikuja, hän painottaa kysymyksiä, jotka ovat päivänpolttavia nykyisinkin. Erityisesti aborttioikeudet, joita romaanissa käsitellään, ovat tapetilla monessa maassa tänäkin päivänä, kun naisten oikeutta määrätä omasta kehostaan pyritään rajoittamaan.

Nuoruuden ja yliopistoelämän kuvauksena The Female Persuasion omaa kaukaista sukulaisuutta Donna Tarttin esikoisteokseen Kun jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 2991), kun taas feminismin ja naisen aseman käsittelyssään se halaa Marianne Frenchin romaania Naistenhuone (The Women's Room, 1977)

The Female Persuasion on vetävä feministinen lukuromaani, joka kantaa mukanaan tärkeää viestiä. Naisten oikeuksien eteen on jatkuvasti tehtävä työtä, sillä ne, jotka näitä oikeuksia ovat pois ottamassa eivät lepää rauhassa.



Meg Wolitzer: The Female Persuasion
454 sivua
Chatto & Windus (2018)






maanantai 21. tammikuuta 2019

Lukija onnensa kumpareilla - Olivia Laing: Crudo


Harva kirja alkaa niin järkyttävän kiinnostavasti heti ihan alkuunsa kuin Olivia Laingin Crudo.

Olen lukenut Laingilta aiemmin non-fiktiivisen teoksen The Lonely City, joka käsittelee yksinäisyyttä tavalla, joka teki siitä heittämällä yhden sielukirjoistani. Tästä johtuen osasin odottaa hyvää, mutta tulin siitä huolimatta erittäin myönteisesti yllätetyksi. 

Teoksen mottona on Donald Trumpin twiitti ja tunsin vastustamatonta halua laittaa tämän twiitin heti paikalla omaan karsinaansa, jonne mielelläni pistäisin myös twiitin kirjoittajan ja rakennuttaisin vielä karsinan ympärille muurin.

Ja ne Crudon ensimmäiset lauseet. Ne kuuluvat seuraavasti: 
Kathy, by which I mean I, was getting married. Kathy, by which I mean I, had just got off the plane from New York.

Kathy on amerikkalainen kirjailija Kathy Acker (1947-1997), jonka Laing kirjoittaa teoksensa päähenkilöksi, mutta samaan aikaan Kathy on myös Laing itse. Päähenkilöratkaisu on mielenkiintoinen. Tai no, jos suoraan sanotaan, se on tajuttoman mielenkiintoinen. Mieleni ei tee kysyä, miksi valita romaanin päähenkilöksi jo kuollut ikoninen amerikkalaiskirjailija, vaan todeta sen sijaan, että hemmetin mainiota, että Laing on niin päättänyt tehdä.

Luin juuri vähän aikaa sitten Kathy Ackerin kokeellisen ja pulpin romaanin Tunnottomien valtakunta ja siinä yhteydessä tutustuin hieman myös Ackeriin itseensä. Acker oli kirjailijana ja ihmisenä ehdoton ja hän oli sitä tavalla, joka herätti sekä suurta ihastusta että vihastusta. Kuten Tunnottomien valtakuntaa käsittelevässä postauksessani kirjoitin Ackerin kuolema ei tehnyt hänestä yksimielisesti palvottua kirjailijaa, vaan kirvoitti valtavan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.

Crudo kuvaa muutamaa viikkoa pääosin elo-syyskuussa 2017 eli aikaa vähän ennen ja vähän jälkeen Kathyn häitä. Erityisen kiinnostavaksi asian tekee se, että myös Laing itse meni naimisiin elokuussa 2017. Hänen puolisonsa taas on Ian Patterson, joka aiemmin oli naimisissa vuonna 2016 kuolleen amerikkalaiskirjailija Jenny Diskin kanssa.

Crudo on kuin Rooma, johon maailman tiet johtavat. Kathy Ackerin läsnäolo teoksessa on vahvaa ja on helppo olla samaa mieltä kuin Viv Albertine teoksen takakannessa, jossa hän toteaa, että Kathy Acker olisi rakastanut Crudoa. Niin olisi. Voin kuulla korvissani Kathy Ackerin naurun.

Crudo sisältää useita otteita suoraan Ackerin kirjoista ja ne on lueteltu Crudon lopussa. Paikoin vihjeet Ackerin suuntaan ovat hienovaraisempia, kuten vaikkapa heti teoksen alussa, jossa Kathya kuvataan sanoilla

She was an orphan, truly Dickensian.

Kathyn mies kutsuu lisäksi vaimoaan nimellä Pip ja tosielämän Kathy Acker taas kirjoitti romaanin nimeltä Great Expectations (1982), kuten teki myös muuan Charles Dickens vuonna 1860.

Kirjan nimi, Crudo, viittaa italialaiseen keittiöön ja tarkoittaa raakaa, esim. raakaa kalaa tai lihaa. Jos niin mahdottomaan yritykseen haluaisi ryhtyä, että haluaisi kuvata Kathy Ackerin kirjallista tuotantoa yhdellä sanalla tämä sana voisi olla juuri raaka. Acker oli säälimätön kirjoittaja, pornosta kiinnostunut seksimyönteinen feministi, jonka teoksissa on seksin lisäksi runsaasti myös väkivaltaa.

Ackerin raakuus on läsnä myös Crudossa huumoria unohtamatta. Kathya kuvataan kirjassa mm. seuraavasti:

She was indeterminate and oversexed, a hot chrysalis, if she'd had a dick you better believe it would be perfect, at least as good as David Bowie's.

Crudon taustalankana kulkee Trumpin ja äärioikeiston kritiikki. Kathy on aktiivinen somessa, jossa hän tutustuu netissä olevaan äärioikeistolaiseen portaaliin, jonka käyttäjien historiatietämys on alhaista lajia. Heidän mukaansa holokaustia ei koskaan tapahtunut mm. siksi, että kaasukammioita ei olisi voinut olla tarpeeksi miljoonien juutalaisten tuhoamiseen. Kathy lukee ällistyneenä sivuston käyttäjien kommentointia siitä, miten holokausti on pelkkä narratiivi. Kertoja kiteyttää Kathyn tuntemukset:

13 August 2017. There where people in the White House who believed this shit. Truly Kathy was living interesting times.

Päivämäärä ei ole sattumanvarainen, sillä 13. elokuuta 2017  Trump postasi useita twiittejä, joissa hän haukkui entistä avustajaansa, nimellä Omarosa tunnettua rodullistettua naista.

Crudossa kohtaavat Trump, Kim Il-Young, Putin, brexit ja ilmastonmuutos Kathyn perspektiivistä tarkasteltuina. Laingin kritiikki on kauttaaltaan älykästä ja terävää. Maailman sekopäisyys ja älylaitteiden mahdollistama jatkuva informaatiotulva tunkeutuvat jatkuvasti osaksi Kathyn elämää. Tästä hulvattomin esimerkki on, kun kesken Kathyn ja hänen puolisonsa häävastaanoton todetaan:

Back inside, they were eating more cake when someone shouted Steve Bannon's resigned. They all checked their phones.

Olivia Laing on kertonut kirjoittaneensa Crudon seitsemässä viikossa ja ehkä juuri siitä johtuen tämä teos on kuin valtava purskahdus, joka tykyttää levottoman suonen lailla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Laingin teksti olisi millään tapaa hallitsematonta, vaan se vyöryy pakottomasti kuin luonnonvoima, jonka tehtävä vyöryminen on.

Crudo nostaa esiin kysymyksen siitä, onko nykyihmisen mahdollista olla onnellinen, koska maailma on sellainen kuin se on. Simppelisti sanottuna Crudo on niitä kirjoja, jotka saavat tärisemään innostuksesta. Näin se tekee silloinkin, kun se nostaa esiin pelkojani, joita en haluaisi edes ajatella. Se on sataprosenttisesti sellaista kirjallisuutta, jota kaikkein eniten haluan lukea.

Crudo on nautittavaa ja tinkimätöntä kirjallisuutta, joka tuo koko maailman lähelle. Fiktio ja reaalimaailma sekoittuvat siinä niin herkullisella tavalla, että huomasin lukiessani lipovani huuliani vähän väliä. Crudo päätti kirjallisen vuoteni 2018 ja teki sen tavalla, joka sai ilotulitukset kalpenemaan.





Olivia Laing: Crudo
143 sivua
Picador (2018)




lauantai 19. tammikuuta 2019

Autofiktiivistä melodraamaa - Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melenderin Rautakausi on hauska kirja.

Kirjoitinkohan tuon edellisen lauseen siksi, että Rautakaudessa henkilö nimeltä Melender on hieman tuskastunut siitä, että hänen kirjojensa huumoripuoli on monilta lukijoilta jäänyt löytymättä. Ehkä minä halusin tehdä mieliksi autofiktiohenkilö Melenderille.

Tässä nyt ensimmäisenä tulee vastaan se, että Rautakauden hauska on hauskimmillaan hauskaa tavalla, joka ei minua oikeastaan naurata. Vähän samaan tapaan kuin Ultra bran biisissä on "taustalla aurinko, joka ei lämmitä." Omaksi onnekseni teos sisältää kuitenkin runsaasti myös kohtia, jotka naurattavat ihan oikeasti, vaikka välillä tuntuukin, että rehellisempää olisi itkeä tyrskimällä - syistä, joita en halua kertoa. Todettakoon sen tähden vain, että naurun ja itkun välinen matka on Rautakaudessa lyhyt ja toisinaan olematon, joten ei olisi väärin kutsua tätä teosta autofiktiiviseksi melodraamaksi.

Rautakauden alkusivulla todetaan, että "kaikissa kirjoissa on kaikuja toisista kirjoista." Tommi Melender sanoo päälle kirjoittaneensa osia erityisesti seuraavista teoksista: Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, Sheila Hetin Motherhood ja Albert Camus'n Sivullinen.

Kyseinen Veijo Meren romaani on minulle erityinen, vaikka en olekaan sitä lukenut. Fyysisenä esineenä se nimittäin kantaa mukanaan lapsuuteni erityisen tärkeitä mielenmaisemia. Sheila Hetin How should a person be? on sielukirjojani, mutta Motherhoodia en ole lukenut. Äitiysteemainen kirjallisuus kun ei kuulu lempilukemistoihini.

Sivullinen taas, hoh hoijaa. Pakko nauraa, että ei itkisi. Melender tunkee Sivullisen joka paikkaan mihin vaan keksii ja sinnekin, minne ei keksi. Itkunaurua syventää se, että myöhemmin mainitaan myös Thomas Bernhardt. Luultavasti Rautakausi sisältää intertekstuaalisen viitteen myös Flaubertin Madame Bovaryyn, vaikka en kyseistä viitettä tullutkaan panneeksi merkille, jota ei voida pitää yllättävänä, sillä olen lukenut Madame Bovaryn viimeksi 90-luvulla.

Vaikka kykyni löytää intertekstuaalisia viitteitä Rautakaudesta on kehnon puoleinen en suostu vaipumaan epätoivoon, sillä bongasin kuitenkin ladon, jonka valokuvaaminen viittaa Rautakaudessa Don DeLillon romaanissaan Valkoinen kohina kuvaamaan latoon. Heikko on oljenkorteni, mutta vahvaa tekoa.

En usko, että kirjailija Melenderin päätarkoitus on saada lukija tuntemaan olonsa tyhmäksi. Sivutarkoitus se kyllä voi hyvinkin olla, mutta ennen muuta kyse on hänen tavastaan käsitellä naurun kautta omia kirjallisia mieltymyksiä. Itselle nauramisen huipentumana on kohtaus, jossa ihailija lähestyy Melenderiä silmät loistaen ja esittää kysymyksen: Oletko sinä Tommi Kinnunen?

*

Rautakausi etenee kahta eri tarinalinjaa pitkin. Niistä toista hallitsee Onerva. Kirjailija, jonka suusta pääsee usein lauseita, jotka olisi parempi pitää omana tietonaan. Onervan kumppani Akilles taas on troijalaisten sankarien sukua mitä tulee hänen amor vincit omnia -asenteeseensa.

Rautakauden toista tasoa pitkin astelee henkilö nimeltä Melender, jonka avulla kirjailija Melender liittää teoksensa osaksi autofiktiivisyyden genreä. Asiaan kuuluu, että Rautakaudessa käsitellään myös autofiktion ulottuvuuksia.

Mä en leikittele autofiktion keinoilla. Mä kirjoitan oikeista tapahtumista, jäljennän todellisuutta kirjallistamatta sitä.

Autofiktioon liittyvät huomiot saavat minut hihittämään - paikoin aika hillittömästikin. Teoksessa kuvataan kirjailijaelämän tukaluuksia ja erityisesti sosiaalisten tilanteiden kuumottavuutta ja taistellaan päänsisäistä "älä luule olevasi mitään" -ääntä vastaan. Lyhyesti ilmaistuna autofiktiivyys nousee Rautakaudessa ylempään potenssiin (!).

Lisää hauskuutta löytyy siitä, että Melender suunnittelee kirjoittavansa tarinan 700 veljeksestä. Toivon todella, että kyse on vain fiktiivisestä megalomaniasta.

Rautakausi tökkii onnistuneesti omaa kirjallisuusmakuani. Mainituksi tulee mm. Jennifer Eganin Manhattan Beachin perinteisyys eli pertsamaisuus.

Pertsalla voi hurmata lukijat, mutta edistyksellisessä kirjallisuusväessä se herättää haukotuksia.

Koska jätin Manhattan Beachin kesken heti alkusivuilla tunnen suurta houkutusta ajatella, että kuulun "edistykselliseen kirjallisuusväkeen."

Rautakauden kiinnostavin sivu on ehdottomasti sivu 63, jossa käsitellään pertsaa ja kokeellista kirjallisuutta. Jos et jaksa lukea koko romaania niin lue ainakin tämä kyseinen sivu.

Teoksen loppupuoli sisältää suht pitkän tarinan aiheesta "kun äijät lähtivät reissuun". Se on henkistä sukua Napapiirin sankarit -elokuville, joissa matkaan tulee tämän tästä pari muuttujaa. Kyseinen jakso muistuttaa myös Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan, jossa on kuvattu kreisi morsiamenryöstökohtaus - olikohan näin, en nyt ihan muista, sillä olin aika humalassa, kun luin Korhosen kirjaa.

Rautakaudessa  äijät menevät saunomaan mökille Lohjalle, jossa tunnelmaa latistaa se, että ei ole saunaoluita ja grillimakkaraa. Viinaa sentään onneksi löytyy ja sitä juodaan kuten Suomessa tapana on.

Lohja-jakso on parodiaa ns. miesreissuista, mutta se ei jaksa naurattaa minua oikeastaan ollenkaan, vaikka olenkin tunnistavinani sen sisältämät naurun paikat. Naamani pysyy peruslukemilla silloinkin, kun  Melenderillä alkaa pissatessa seisoa. Naurun sijasta tuntuu siltä, että jormaproosa nostaa päätään kirjailija Melenderin edellisestä romaanista, Kylmä sota, tutuilla tavoilla. Okei, miehillä on edelleen kyrpä ja se on edelleen vallan hassun hauska juttu.

Yritin kuumeisesti keksiä, mihin Onervaa tässä romaanissa tarvitaan. Tällä hetkellä vahvin oletukseni on, että Onervan tehtävä on toimia samaistumispintana kaltaisilleni naislukijoille, joille on tullut tavaksi valittaa kirjailija Melenderin proosan jormamaisuudesta.

Rautakausi, kuten kirjailija Melenderin teokset ylipäätään, on minulle hyvin inspiroiva teos. Se synnyttää värinää ja tärinää ja pyrskähdyksiä. Koska kirjailija Melender on kertonut, että hän ei lue kirjablogeja uskallan kirjoittaa julki, että romaanina tämä teos on korkeintaan tilastollista keskitasoa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole suurtakaan väliä, koska kirjailija Melenderillä on harvinaislaatuinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä lukeminen aktivoi aivoni niiden harmaita alueita myöten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö liittyisi siihen laumaan, jonka mielestä kirjailija Melender on parhaimmillaan esseistinä.



Tommi Melender: Rautakausi
176 sivua
WSOY (2018)


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kokeellisen kirjallisuuden haaste eli #kokkir

Kuvan taideteos: Icy and Sot @Moco-Museum, Amsterdam

Tämä on haaste, johon osallistuakseen ei välttämättä tarvitse lukea mitään.

Luit ihan oikein. Tähän haasteeseen on mahdollista lähteä mukaan lukematta sivuakaan.

Tämä eli kokeellisen kirjallisuuden haaste eli häsämuodossa #kokkir on haaste, jonka julistan, koska minua kiinnostaa tietää, minkälaisia kirjoja muut lukijat pitävät kokeellisina.

Sen sijaan, että taisteltaisiin verissä päin ja näppämistöt sauhuten siitä, onko joku teos kokeellinen vai ei, lähestytään teoksen mahdollista kokeellista kirjallisuudellisuutta tässä haasteessa lempeän musta tuntuu -fiilistelyn kautta.



#kokkir -haasteessa kokeellinen on kirja, jota sen lukija pitää kokeellisena.


Haaste alkaa N.Y.T ja päättyy 7.9.2019 klo 13.11. 


Haasteen suoritustapa: Syyskuun alussa julkaisen koostepostauksen, jonka kommentteihin voit liittää linkin omaan koostepostaukseesi tai vaihtoehtoisesti luetella lukemasi kokeelliset kirjat. Voit myös kertoa, miksi pidät jotakin teosta kokeellisena, mutta välttämätöntä se ei ole.

Koostepostauksessa voit nostaa esiin myös sellaisia teoksia, jotka ovat kokeellisia ja jotka olet lukenut jo ennen haastetta. Tämän haasteen suorittamiseksi ei siis ole välttämätöntä lukea yhtään mitään uutta, vaan on mahdollista ratsastaa jo ennen haastetta luetuilla kokeellisilla kirjoilla.

Haasteen tarkoitus: nostaa esiin kokeellista kirjallisuutta ja käydä keskustelua siitä, miksi joku teos on kokeellinen ja joku toinen taas ei sekä hahmotella, miten lukijat kokeellisuuden ylipäätään mieltävät. Lisäksi toivon tämän haasteen toimivan kainalosauvana, jonka avulla lähestyä sen tyyppistä kirjallisuutta, joka saattaa herättää hämmästystä tai tuntua hankalalta.

Minua kokeellinen kirjallisuus kiinnostaa ihan järkyttävän paljon. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kokeellisen kirjallisuuden lukeminen olisi minulle välttämättä ollenkaan helppoa saati aina edes erityisen mukavaa.  Kokeellista kirjallisuutta lukiessani joudun laittamaan itseni ihan erityisesti peliin ja haastamaan omia ymmärryksen (ja ymmärtämättömyyden) tapojani ja rajojani.

*

#kokkir-haasteeseen voi lukea/listata niin proosaa kuin runojakin.

Alla on lista muutamista blogiaikana lukemistani kirjoista, jotka ovat kokeellisia/sisältävät kokeellista potentiaalia. Laitan listan tähän lähinnä siksi, että jos joku ei keksi, mitä tähän haasteeseen lukisi niin tästä listasta löytyy ehdokkaita.

Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta
Roberto Bolaño: 2666
Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa
Elmer Diktonius: Janne Kuutio
Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma)
Aapo Junkola: Lintujen aika
Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
Jorma Korpela: Tohtori Finckelman
Susinukke Kosola: Varisto
Clarice Lispector: Passio
Valeria Luiselli: The story of my teeth
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
Stina Saari: Änimling
Alexandra Salmela: Antisankari
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Eino Santanen: Yleisö
Samanta Schweblin: Houreuni
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Sinikka Vuola: Replika
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosotaextra
David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Välipakka Tuija: Uutisia!
Christa Wolf: Erään naisen elämä


Haasteaikana aion itse uuudelleenlukea Mariaana Jäntin romaanin Amorfiaana, joka on suomalaisen kokeellisen naiskirjallisuuden todellisia helmiä sekä hyllynlämmittäjäpinostani seuraavat teokset:

Eimear McBride: A Girl is a Half-formed thing
Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
John Barth: Uiva ooppera


Pitemmittä puheitta: Tervetuloa mukaan kokeellisen kirjallisuuden ihmemaailmaan!  

Olen iloinen, jos löytyy yksikin toinen lukija, joka näin mielettömään haasteeseen lähtee mukaan, mutta olen myös varautunut viemään tämän haasteen läpi all by myself.

PS. Vaikka et osallistuisikaan haasteeseen olet luonnollisesti tervetullut keskustelemaan kokeellisesta kirjallisuudesta ja sen herättämistä tunteista.




sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Syvemmälle kuin on mahdollista - Rachel Cusk: Kudos

Vasta lukiessani Rachel Cuskin trilogian päätösosaa, Kudos, tulen ajatelleeksi Cuskin "projektin" keinotekoisuutta.

Kudoksessa, kuten sitä edeltävissä teoksissa Outline (Ääriiviivat, suom. Kaisa Kattelus) ja Transit (tulossa suomeksi keväällä 2019 nimellä Siirtymä) teoksen päähenkilö on naiskirjailija, joka tapaa muita ihmisiä, jotka puhuvat hänelle elämästään pitkät pätkät ja kertovat mielipiteitään. Ei ole juurikaan uskottavaa, että joku tapaisi jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat avautua hänelle asioistaan, mutta Cusk on konstruoinut teoksensa niin taidokkaasti, että lopputulos vaikuttaa enemmän elämältä kuin kirjallisuudelta.

Kudos herättää valtavasti ajatuksia ja on vaikea päättää, millä tarkkuudella sitä lähestyisin. Asiaa ei helpota se, että lukiessani kirjoitin 21 sivua muistiinpanoja. Kuvaavaa tälle teokselle on, että heti kun jotakin siinä mainittua asiaa alkaa tarkastella lähempää huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle ja vastausten sijaan löytävänsä yhä uusia kysymyksiä.

Tässä tekstissä otan esiin muutamia Kudoksessa esitettyjä kirjallisuutta ja feminismiä koskevia huomioita. Valitsemani lähestymistavan voi katsoa peilaavan metaforisesti Kudokselle keskeistä lähtemisen ja jäämisen kysymistä ja samalla se kertoo minusta lukijana.

I said it was true that the question of whether to leave or remain was one we usually asked ourselves in private, to the extent that it could almost be said to constitute the innermost core of self-detemination. (s. 11-12)

Cuskin trilogiassa on kyse eräänlaisesta modernista naturalismista, jossa kertoja häivyttää itsensä taka-alalle ja antaa sen, mitä tapahtuu ja mitä ihmiset kertovat, muodostaa tarinallisen mosaiikin, jossa palojen ei tarvitse sopia yhteen, vaan niiden annetaan heijastaa eri teemojen ja ihmisten välisten suhteiden loputonta monimutkaisuutta.

the human situation is so complex that it always evades our attempts to encompass it. (s. 104)

Läpi Cuskin trilogian toistuvia teemoja ovat juuri ihmissuhteet ja avioero, itsepetos sekä kirjallisuus ja kirjoittaminen erityisesti naisen näkökulmasta. Kudos alkaa Ääriviivojen tapaan kuvauksella, jossa päähenkilö on lentokoneessa. Hän on matkalla kirjallisuusfestareille ja hänen vieressään istuva isokokoinen mies etsii jatkuvasti tilaa jaloilleen koneen käytävältä, jonka vuoksi lentoemäntä joutuu huomauttamaan miestä asiasta useaan kertaan. En voi olla ajattelematta, että symbolisella tasolla kyse on miesten tavasta ottaa haltuun tilaa - varsinkaan, kun feministiset painotukset ovat Kudoksessa aiempia osia voimakkaampia.

Kreikankielen sana 'kudos' tarkoittaa kirjaimellisesti palkintoja, mutta alunperin, Cusk kirjoittaa, siihen on liittynyt myös tunnustuksen ja suosionsosoituksen merkitykset. Lisäksi kudoksella voidaan viitata johonkin, jonka joku on väärin perustein ominut itselleen.

Cuskin trilogian päätösosan kontekstissä on houkuttavaa tulkita sanaa kudos niin, että Cusk käyttää sitä ilmaisemaan, miten miehet ovat omineet niin kirjallisuuden kuin ihmissuhteidenkin valtapositiot itselleen. Tätä tulkintaa vahvistaa myös Kudoksen loppu, joka on suorastaan järkyttävän vahva feministinen statement.

Kudoksessa Cusk nostaa esiin kirjallisen maailman kaupallisuuden lait. Hyvääkään käsikirjoitusta ei välttämättä julkaista, jos sille ei uskota löytyvän tarpeeksi lukijoita. Kuvaavaa on, että yksi päähenkilö Fayen tapaamista henkilöistä pelastaa kustannustoimintansa alkamalla julkaista sudoku-kirjoja. Kustannustoiminnan graalin maljoja ovat kirjailijat, joiden teokset ovat sekä myyntihittejä että omaavat huomattavaa kirjallista arvoa. Usein edellä mainitut ominaisuudet eivät käy yhteen, mutta - tekee mieleni lisätä - vaikutelmaa voidaan tehostaa kirjallisuuspalkintojen avulla, kuten Suomessa on tehty erityisesti Finlandia-palkinnon myötä, joka selittää myös sen, että vähemmän myyvät lajit - runous ja esseet - on suljettu pois Finlandia-mittelöistä. Kilise kassakone, sinun äänesi on suloinen.

Useammankin kerran on eräiden bloggarikaverien kanssa tullut puheeksi, että kustantamot voisivat tehdä huomattavasti enemmän kirjojen markkinoinnin suhteen ilman että asia välttämättä vaatisi erityisiä taloudellisia panostuksia. Olemme mm. panneet merkille, että on kustantamoja, jotka eivät koskaan jaa bloggarien kirjoituksia somessa. Sitä, miksi näin on, voi jokainen tykönään arvailla. Ehkä kyse on siitä, että edellä mainitulla tavalla toimivien kustantamojen mielestä tärkeitä ovat pelkästään Hesarissa julkaistut kritiikit. Olennaista ei ole se, mitä sanotaan, vaan se missä sanotaan.

Kudoksessa yhdeksi markkinoinnin ongelmaksi nousee kustantamojen etukäteisoletus siitä, että kukaan ei ole kiinnostunut kirjoista.
We publishers, she said, proceed on the assumption that no one cares about books, whereas the makers of cornflakes convince everyone that the world needs cornflakes like it needs the sun to rise in the morning.

Kriitikin kohteeksi joutuu Kudoksessa myös tunnettujen kirjailijoiden ja heidän teostensa loputon alistaminen markkinakapitalismille, josta hyvä esimerkki on Jane Austenin hyväksikäyttö "viimeiseen tippaan" asti. Tässä kohdin en voi olla tuntematta kihelmöivää epämukavuutta, sillä olen juuri juonut aamukahvini Virginia Woolf -kahvikupista.

Mitä jos lukijat eivät enää osaa arvostaa hyvää kirjallisuutta? Tätä kysymystä Kudoksessa lähestytään kirjallisuuden tähtiluokittelun kautta.

It was entertaining, in a way, to see Dante awarded a single star out of a possible five and his Divine Commedy described as 'complete shit.'

Samaan hengenvetoon puhuja lisää, että kirjallisuus ei tarvitse puolustajaa, kun taas Fayen mukaan esimerkiksi Dantea on puolustettava aina kun se vaan on mahdollista. Kirjallisuus rakentuu kirjallisuudelle ja tämän vuoksi minun on helppo olla Fayen kanssa samaa mieltä. Jos perustukset hajotetaan ja unohdetaan, mitä jää jäljelle? Miten voi kirjoittaa, jos ei tunne kirjallista perintöä?

Kudoksessa kritisoidaan kirjallisuuden ja kirjailijoiden ympärillä pauhaavaa yhä kovaäänisempää sirkustelua. Kirjallinen maailma näyttäytyy valtavana keinotekoisena pytinkinä, joka pyrkii viihdyttämään parhaansa mukaan. Kirjallisille teoksille jää korkeintaan välineavo, koska toistaiseksi ei vielä ole keksitty, miten viihdytyskoneistoa voitaisiin pitää yllä kokonaan ilman kirjoja. Kirjallisuuden ympärillä käytävä keskustelu näyttäytyy sekin leikkinä, jossa "ihmiset imitoivat kirjailijoita keskustelemassa”.

Synninpäästöä eivät saa myöskään kirjallisuusfestivaalit, joilla julkisen tilan vievät keskinkertaisia teoksia kirjoittavat kirjailijat, jotka ovat hyviä esiintymään. Kieltämättä tämän tyyppinen ajatus on joskus käväissyt mielessä eräässä Helsingin Pasilassa järjestetyssä suuressa kirjallisuustapahtumassa. Pahinta on, että syvällisempi kirjallinen keskustelu jää lähes aina puuttumaan.

We get to walk in the grounds, [...] but we never enter the building.

Kirjoittaessani Cuskin Ääriviivoista mainitsin, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen teostaan lähimmäksi tulee Saara Turusen Sivuhenkilö. Turusen romaanin kanssa yhteistä kosketuspintaa löytyy myös Kudoksesta, jossa tulee esiin, että kirjallisuustapahtumissa nais- ja mieskirjailijoille esitetyt kysymykset poikkeavat toisistaan tavalla, joka ylläpitää jakoa naisten yksityisen ja miesten julkisen alueeseen.

Ei tietenkään ole sattumaa, että monet Kudoksen feministisesti haastavimmista puheenvuoroista esittää Sophia, jonka nimi merkitsee viisautta. Sophia on suoruudessaan ärsyttävä henkilö, ”kamala” feministi, joka tuntuu tietävän miten asiat ovat ja näin hänen ilmaisutapansa parodioi tyypillisen kaikkitietävän miehen puhetapaa.

Behind every man is his mother, she said, who made so much fuss of him he will never recover from it, and will never understand why the rest of the world doesn't make the same fuss of him […]

Faye on Kudoksessa, kuten teossarjan aiemmissakin osissa pääsääntöisesti kuuntelija. Kudoksessa Cusk vie hänen positionsa äärimmilleen kuvaamalla, miten tilanteissa, joissa kyse on Fayen haastattelemisesta asiat etenevät niin, että haastattelija on se, joka on enimmäkseen äänessä. Cusk naulaa naisen vaientamisen kuvauksella, jossa haastattelija puhuu pitkät pätkät mm. Louise Bourgeoisin taiteilijanurasta ja esittää useita kiinnostavia huomioita naistaiteilijoiden asemasta, mutta myöhemmin käy ilmi, että teknisen vian vuoksi puhe ei ole tallentunut nauhalle lainkaan.

Wittgenstein kirjoittaa teoksessaan Tractatus logico - philosophicus, että siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Cuskin trilogia asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen tämän väittämän kanssa, sillä Cuskin suurin saavutus vaikuttaisi olevan, että hän kykenee kirjoittamaan niin, että myös se, mitä ei periaatteessa voida edes kuvata tulee julki hänen sanojen kautta. Cuskin teossarja ei kuvaa pelkästään tai edes pääsääntöisesti näkyvää maailmaa, vaan maailmassa piilevänä olevaa ja kuvausta kaihtavaa.

Antamalla muiden henkilöiden puhua Cusk varmistaa, että hänen teossarjassaan esiintyvät mielipiteet ja näkemykset irtoavat hänen omasta persoonastaan. Kaiken kaikkiaan niin Kudos kuin koko trilogia on suunnaton saavutus. Tyhjentymätöntä tekstiä, jota voi lukea yhä uudestaan ja uudestaan, johon voi rakastua kerta toisensa jälkeen ja johon eksymällä voi jatkuvasti löytää uutta.



Rachel Cusk: Kudos
232 sivua
Faber et Faber 2018




torstai 10. tammikuuta 2019

Kirjailijoita ja muita outoja tyyppejä - Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolañon 2666 on elämäni kirja. Tällä tarkoitan muun muassa sitä, että jos joku kysyy, mikä on paras koskaan lukemani kirja voin hyvin vasta 2666 ja elää tämän vastaukseni kanssa miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt mainita joku toinen teos.

Bolañon mammuttiteoksen vaikutuksella on kuitenkin seurauksensa, joista yksi on se, että sen vuoksi on vaikea lukea häneltä mitään muuta odottamatta yhtä valtavaa kokemusta kuin minkä 2666 tarjosi.

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on järjestyksessä kolmas teos Bolañon tuotannossa ja on kiittäminen turkulaista Sammakkoa ja kääntäjä Einari Aaltosen sujuvaa käännöstyötä, että tämä teos on luettavissa myös suomeksi.

Sisälläni asuva kirjankansifriikki hykerteli onnellisena katsellessaan Puhelinkeskustelujen kantta, sillä se toi mieleeni espanjalaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin työt ja samalla muistoistani nousi esiin monia tarkemmin tarkentumattomia haltioituneita hetkiä, joita olen viettänyt eri museoissa Tápiesin taulujen edessä.

Patti Smith on maininnut, että Bolaño on 2000-luvun ensimmäinen, todellista klassikkoainesta omaava kirjailija. Uskon Pattia, koska minulla on siihen hyvät syyt. Hänellä tosin lienee ollut mielessään ennen muuta 2666, mutta jo Puhelinkeskusteluissa ovat idulla suuremmat siemenet. Bolañon tuotannossa Puhelinkeskusteluilla onkin vastaava paikka kuin Virginia Woolfin tuotannossa hänen esikoisteoksellaan Menomatka (The Voyage Out), josta on löydettävissä kaikki Woolfin myöhemmälle tuotannolle tärkeät teemat.

En ole lukenut Bolañon teosta Kesyttömät etsivät, vaikka yritystä siihen suuntaan on ollutkin (olen lainannut kirjan kirjastosta useammankin kerran). Tästä huolimatta tekisi mieli väittää, että Puhelinkeskusteluissa olevalla, pääosin dialogista koostuvalla ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetyille stereotypioille naureskelevalla kertomuksella Etsivät saattaa hyvinkin olla kana kynittävänä tämän romaanin kanssa.

Puhelinkeskusteluja toimii mainiona johdantona Bolañon tuotantoon, joka ei tarkoita, etteikö se olisi kiinnostava myös omana itsenään. Moni Puhelinkeskustelujen novelleista kertoo ironisella otteella kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisesta maailmasta ylipäätään. Novelli Kirjallinen seikkailu kuvaa kirjailija A:ta ja B:tä ja siinä muistutetaan, mikä on kirjailijalle tärkeintä.

B. kirjoittaa kirjaa, jossa hän pilkkaa eri tavoin peitellysti tiettyjä kirjailijoita [...]. Eräässä novellissa hän käsittelee A:ta, hänen itsensä ikäistä kirjailijaa, joka tosin on hänestä poiketen kuuluisa ja varoissaan ja jonka teoksia luetaan, hän on siis saavuttanut tärkeimmät asiat (tässä järjestyksessä), joita kirjallisuuden parissa työskentelevä ihminen voi toivoa.

Oman hilpeytensä Bolañon novelleihin tuo se, että niissä esiintyy Arturo Belano -niminen henkilö, joka on kovasti kirjailijan itsensä kaltainen. Puhelinkeskustelujen kuvastosta löytyy niin sota-aikaista veijaritarinaa, väkivaltaa, seksiä kuin enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejäkin.  Teoksen motoksi voisi hyvin nostaa novellista Enrique Martín löytyvän toteamuksen:

Elämä ei ole vain raakaa, vaan myös selittämätöntä.

On helppo todeta, että Bolañon kirjoitustyyli viekoittelee lukijan tiukasti osaksi verkkojaan. Sen sijaan on vaikeampaa ilmaista, mistä ja miten tuo tyyli syntyy. Puhelinkeskusteluissa voi aistia etelä-amerikkalaisen maagisen realismin, mutta siitä huolimatta tuntuisi jotenkin väärältä käyttää tuota termiä Bolañon novellien kuvaamiseen.

Jos ajatellaan, että tyyli on ikään kuin filtteri, joka asetellaan ns. peruskirjoituksen päälle ja jonka läpi asioita tarkastellaan niin Bolañon kohdalla on enempi kyse filtterittömyydestä tai filtteristä, joka värittämisen sijaan epävärittää ja niin sitä ei lukiessaan tule varsinaisesti edes panneeksi merkille. Puhelinkeskustelut ovat hallitusti rakennettuja tekstejä, jotka usein antavat vaikutelman kuin ne olisivat syntyneet suoraan ja ilman sen suurempaa editointia Bolañon näppäimistöltä.

Puhelinkeskusteluja ei ehkä ole niinkään varsinaisesti novelli- kuin tarinakokoelma, jossa tarkastellaan paloja erilaisten ihmisten elämästä ja heidän tavoistaan toimia. Tähän viittaa myös kokoelman nimi. Monista teoksen henkilöistä kerrotaan ikään kuin yhden tai useampien, lyhyempien tai pidempien puhelinkeskustelujen verran. Heidän elämäänsä tehdään nopea leikkaus ja sieltä poistutaan ovia paukuttamatta. Tarinaa nimeltä Anne Mooren elämä esimerkiksi voidaan hyvin lukea juuri puhelinkeskustelumetaforan kautta, jolloin jokainen Annen elämän miehistä vastaa yhtä puhelinkeskustelua.

Espanjalais-eteläamerikkalainen kulttuuri elää Puhelinkeskusteluissa vahvana ja tuo niihin imua, joka kutsuu lukijaa vastustamattomasti puoleensa. Pikkulinnut ovat livertäneet, että Einari Aaltonen on taas käynyt Bolañon novellien kimppuun, joten lisää suomennoksia on odotettavissa. Erinomaista!



Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
232 sivua
Llamadas telefónicas (1997)
Suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko (2017)


Kirja saatu Sammakolta. Kiitos!



maanantai 7. tammikuuta 2019

Feminismin henki johda sinä meitä - Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Nuoret tytöt Mannerheimintien Sokoksella hipelöimässä concealereita, foundationeita, lupauksia kauneudesta. Hipelöimässä naiseksi tekemistä oikein. Tunnelma on hartaampi kuin kirkossa.

Haluaisin pelastaa niistä jokaisen. Haluaisin antaa niille Nelli Ruotsalaisen runokokoelman Täällä en pyydä enää anteeksi.

Runo on siitä hieno laji, että siihen mahtuu mitä tahansa. Sen rajat ovat muurittomat, eikä se heristä sormi pystyssä, että tällaisia asioita en suostu itseeni ottamaan. Runo on kenttä, jolle voi marssittaa mitä ikinä mieleen tulee ja tarpeelliseksi kokee. Nelli Ruotsalaisen kokoelmassa on nuorten naisten vuoro. Vihdoinkin, sanoisi aika moni.

Jo kokoelman nimi Täällä en pyydä enää anteeksi on tilan haltuunottoa. Se merkkaa palan maailmasta itselleen niin kuin poikakoira merkkaa aamusta toiseen oman pissapuunsa. Kun lakkaa pyytämästä anteeksi sitä ja tätä ja tota ja erityisesti sitä, että on ylipäätään nuorena naisena olemassa, alkaa tapahtua.



Kun hiljaisuus rupeaa murtumaan, patriarkaatti työntää korvatulpat syvemmälle korviinsa. Kun naisia ahdistellaan ja raiskataan, patriarkaatti laittaa päähänsä niin mustat aurinkolasit, että niiden läpi ei näe mitään. Kun nainen kirjoittaa seksuaalisesta häirinnästä, patriarkaatti muuttuu lukutaidottomaksi.

Et kai enää kysy, miksi

uuvuttaa: keskustelu seksuaalisesta häirinnästä

ja sen tähden siteeraan alaviitettä sivulta 17


1 "Se ei ollut sun syy" on ensimmäinen asia, jonka sanot kaverille, joka uskoutuu sulle seksuaalisen kaltoinkohtelun kokemuksesta. Sä sanot sen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ruotsalaisen runoissa ei oteta haltuun ainoastaan tätä hetkeä, vaan oma paikka haetaan niin esiäitien ketjusta kuin luodaan tilaa myös suvun mahdollisille tuleville jäsenille.

Nämä runot huutavat suomeksi ja englanniksi. Ne ovat täynnä Dionysoksen hylänneiden mainadien vimmaista mekkalaa. Näistä runoista haluaisin sanoa tuhat ja yksi asiaa niin moneen suuntaan, että menen laskuissani sekaisin.

Nämä runot naurattavat itkettävät suututtavat satuttavat osuvat naulaavat voimauttavat. Nämä runot menevät sieluun ja ruumiiseen.
*

Seuraavassa pari traileria Ruotsalaisen runojen teemoista.:

Kun tietyillä jutuilla tytöistä tulee isompia tyttöjä. Ikään kuin vakavammin otettavia. Yksi tärkeä etappi on ensimmäiset rintsikat, jotka julistavat että lapsityttö on lakannut olemasta ja sen tilalla on ei-enää-lapsi-ei-vielä-aikuinen -tyttö, jonka elämän kaaoksessa rintsikat ovat usein etuajassa. Omanikin olivat. Sen lisäksi ne olivat keltaiset.

snoopy-rintsikat kannattelevat vähän 
uhmaa,  vähän vähemmän  
tissiä, jota vielä odotetaan 

*

Kun ei vielä tiedä, mistä alkaa ja mihin loppuu, on kaikkialla ja ei missään. Valuu helposti sinne, minne ei pitäisi. Kun ei vielä tunnista oman ruumiinsa valuuttaa, jota pitäisi suojella niiltä, joiden pyrkimykset ovat setien sukua.


kauppaa ei käyty omilla rajoilla  
koska niitä ei osattu edes nimetä


*

Kun on vaikea keskustella miesasiaktivistin kanssa, joka näissä runoissa on Pasi. Kun tuntuu, että ei löydä tarpeeksi painavia sanoja ja on vaarassa tulla lytätyksi ja hätäännyksissään heittää keskusteluun Judith Butlerin nimen ja niin tehdessään kiittää mitä hädissään keksii kiittää siitä, että on olemassa Judith Butler ja siinä itsekseen äänettömästi kiittäessään varustautuu jo syytökseen nimipudottelusta.  Ja siinä sanoja etsiessään nimiä pudottaessaan syytöksiin varustautuessaan törmää patriarkaatin olemukseen.

I understand the patriarchy relies
on the reproduction of hierarchy 
so I sigh  
the word compassion flaps by  
like a history lesson 
humanity 
neglected.


Nelli Ruotsalaisen runot ottavat kädestä Adikian Koskematonta (ft. Mon-Sala, Yas Lo, Sofa, Yeboyah, Nisa, Donatella, F). Niiden kieli on kiihkeää, vulvaista ja vahvapulssista. Niissä kaikuu Ronja Ryövärintyttären Ronjan keväthuuto.

Historia on miehen historiaa, nimensä mukaisesti. Täällä en pyydä enää anteeksi on herstory.

Kun kirjoittaa herstory läppäri alleviivaa sanan, koska se ei tunnista sitä. Vielä.



Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
79 sivua
Pesä (2018)







lauantai 5. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjähaasteen lyhyt historia ja katsaus tulevaan



Vuoden 2019 hyllynlämmittäjähaastekirjani


Hyllynlämmittäjähaaste julistettiin ensimmäistä kertaa Sivumennen-podcastissa. Siinä on tarkoitus lukea kirjoja, jotka syystä tai toisesta tai kolmannesta ja usein neljännestäkin on riemulla ostettu ja kotiin kannettu, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tulleet luetuiksi.

On aina yhtä ihmeellistä, että joku kirja on pakko ihan sillä siunaamalla saada omakseen, mutta silti voi kulua monta vuotta ennen kuin kyseisen kirjan tulee lukeneeksi.

HL-haasteessa on tarkoitus lukea vuoden aikana kaksitoista sellaista kirjaa, jotka ovat pitäneet kiinni kirjahyllypaikastaan jo pidempään.

Kun vuonna 2017 osallistuin ensimmäistä kertaa hyllynlämmittäjähaasteeseen onnistuin lukemaan puolet haasteeseen valitsemistani kirjoista.

Viime vuonna meni jo paremmin ja luin 8 haastekirjaa, jotka olivat:

Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät


Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Vladimir Nabokov: Invitation to a beheading
Svetlana Aleksijevits: Tśernobylistä nousee rukous
Chris Kraus: Torpor
Marina Abramovic: Walk through walls
Clarice Lispector: Passio
Susan Sontag: Musta aurinko
Timo K. Mukka: Tabu

Vaikka itse tässä mainostankin, niin on kyllä aikamoisen kova joukko nämä kahdeksan. Erityisen ylpeä olen siitä, että sain Mustan auringon vi-hd-oin luettua.





Siirsin viime vuoden HL-haasteeseen ne kirjat, jotka jäivät lukematta vuoden 2017 HL-haasteessa. Näistä jäi seuraavat kolme kirjaa lukematta ja siirsin ne tämän vuoden haasteeseen. Seuraavat kirjat saavat siis jo kolmannen tilaisuutensa:

Samantha Harvey: The Wilderness
Christa Wolf: Kassandra
Eimear McBride: A Girl is a Half-Formed Thing


Laiha puolustus on, että Kassandran olen kyllä lukenut, mutta silloin oli kyseessä kirjaston kirja, eikä tämä omassa hyllyssäni majaileva.

Ensimmäistä kertaa vuoden 2018 HL-haasteessa olleista kirjoista toiselle kierrokselle jatkaa seuraava kirja:

Imogen Binnie: Nevada.

Tiukan ja tukalan kirjojen välisen taistelun jälkeen seuraavat kahdeksan teosta pääsevät uusina tulokkaina vuoden 2019 hyllynlämmittäjähaasteeseen:

Satu Taskinen: Katedraali 
Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
John Barth: Uiva ooppera
Ferdinand von Schirach: Syyllisyys
Jenny Diski: In Gratitude
Elfriede Jelinek: Halu
Nell Zink: Nicotine
Therese Bohman: Aftonland


Kuten aiempinakin vuosina lähden hyllynlämmittäjähaasteeseen suurin toivein ja varmana siitä, että tänä vuonna onnistun lukemaan kaikki 12 haastekirjaani. Saas nähdä kuinka käy?

Oletko sinä mukana hyllynlämmittäjähaasteessa? Millä kirjoilla aiot haastaa itsesi tänä vuonna?








tiistai 1. tammikuuta 2019

#runo19 - runohaaste



On aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja julistaa uusi runohaaste eli #runo19.

Tänä vuonna haastetta inspiroi kuvan mukissa oleva Banksyn Tyttö ja pallo (Girl and Balloon). Kuva tytöstä, jolta ilmapallo on juuri päässyt karkuun on yksi brittiläisen anonyyminä esiintyvän Banksyn kuuluisimmista töistä.

Minulla oli lokakuussa ilo tutustua Banksyn töihin Amsterdamin Moco-museossa, josta myös kuvan kahvikuppi on peräisin ja jossa Banksyn töitä katsellessani kylvin yltäkylläisessä innostuksessa ja taiderakkaudessa.





Miten sitten Banksy liittyy runoihin? Lyhyesti ja totuudellisesti kärjistettynä niin, että sekä Banksyn työt että runot vastustavat kaupallisuutta ja tarjoavat mahdollisuuden tarkastella maailmaa uusista näkökulmista.

Runot ovat hengitystä. Niiden avulla voi kuvata sellaista, mikä ei oikeastaan ole edes kuvattavissa.

Runot ovat kielen liiteri, josta sanat tulevat ulos erilaisina kuin ne olivat sisään mennessään.

Runot synnyttävät uutta ja reagoivat ennalta arvaamattomilla tavoilla.

Runot ovat mielen joogaa.

Runot ovat kurittomia ja nauravat maha kippurassa käppyrässä kaiken maailman säännöille ja ohjeille.

En oikeastaan keksi, mikä voisi olla parempaa kuin lukea runoja.
On suuri ilo ja kunnia saada kutsua sinut mukaan tämän vuoden runohaasteeseen.


Haasteen säännöt ovat yksinkertaiset.

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.

Vuoden lopussa julkaisen tuttuun tapaan koostepostauksen, johon bloggarit voivat linkittää omat koostepostauksensa. Ne, joilla ei ole blogia voivat kirjoittaa sitaattirunon suoraan kommentteihin.


Kiinnostavia löytöretkiä! Se on #runo19.