Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2017.

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Pauliina Haasjoki: Planeetta #runo100

Planeetta puhaltaa pohjoistuulta, joka muuttaa huulet sinisiksi ja saat luut rokkaamaan hyisen rockin. Ensivaikutelma (huom! ensivaikutelma, myöhemmin tapahtuu jotain muuta, suurta) Pauliina Haasjoen kokoelmasta on voittopuolisesti kylmä ja luotaantyöntävä ja sitä ensimmäistä kertaa lukiessani kirjoitin ylös seuraavia adjektiiveja, jotka alla lämmitän sitaateilla Planeetasta : Kappaleinen - kirskuva - kuolemallinen Kun ajattelee jotakuta jolla jo on oma kuolema, siis, kuten häntä, on kuin ei olisi mahdollista enää tunkeilla eikä koskaan enää saada tunkeiluaan anteeksi.  Lunaarinen - lukusuhteinen - lumisotainen Ja se lumisota jonka keskelle he joutuivat, lumisodan joukot, ja kohotetut laulut joita he lauloivat, ja miten aurinko sinkosi heidän heristetystä lumestaan. Jouset, joissa oli viiniä. Magneettinen -matemaattinen - matkustava- materiaalinen -metallinen Ja pitkän juhlan jälkeen miten parveke avautui puutarhaan jonka värit olivat verhoja, kiinni toisissaan ja täynn

Jörn Donner: SuomiFinland

Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille: Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna. * Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin: Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamisee

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parraksen Jojo (1968) on tärkeä kirja, vaikka siinä ei kerrota sodista ja miesten urotöistä. Se on tärkeä kirja  myös ihan riippumatta siitä, että en pitänyt sen lukemisesta kovinkaan paljon, vaan päinvastoin koin sen monin paikoin aika tylsäksi ja dialogirunsaudessaan puuduttavaksi. Jojo on tärkeä kirja, koska siinä puhutaan suoraan abortista ja naisten oikeudesta omaan ruumiiseensa. Voisi kuvitella, että vuonna 2017 abortti olisi asia, jonka oikeutuksesta ei enää olisi tarvetta puhua. Toisin kuitenkin on, enkä nyt viittaa siihen, mitä tapahtuu maailmalla, vaan siihen, että ihan täällä meillä Suomessakin on ministeri, jonka mielestä abortti  ei ole hyväksyttävä vaihtoehto missään olosuhteissa. Lähtökohtaisesti Jojo kuuluu kirjoihin, joista minun luulisi innostuvan ja tarkoitan nyt sitä, että kyseessä on varsin feministinen teos. Voisin toki kirjoittaa Jojosta innostuneen kirjoituksen, jossa korostaisin sen kirjallisia ansioita ja kertoisin pitäneeni sen lukemisesta v

Catherine Lacey: Nobody is ever missing

Jos juoni, tapahtumien runsaus ja kirjan koukuttavuus ovat sinulle tärkeitä kirjallisia arvoja, voit lopettaa tämän bloggauksen lukemisen heti alkuunsa, sillä puolivahingossa löytämäni Catherine Laceyn esikoisteos Nobody is ever missing (NIEM, 2014) ei tarjoa edellä mainittuja asioita. Jos luit kuitenkin edes tähän asti, niin antaisitko, please, minulle muutaman pisteen siitä, että olin näin rehellinen ja pidin kiinnostuksenherätysnappulaa off-asennossa. Catherine Lacey on vuonna 1985 syntynyt amerikkalainen kirjailija, jonka asetan siihen samaan huoneeseen, jota asuttavat mm. Deborah Levy ja Rachel Cusk. Päädyin lukemaan NIEMin, kun kiinnostuin Laceyn uusimmasta teoksesta The Answers, jota on kuvattu mm. seuraavasti: An urgent, propulsive novel about a woman learning to negotiate her ailment and its various aftereffects via the simulacrum of a perfect romantic relationship. Koska tätä romaania ei vielä Helmetin kokoelmista löydy, päätin lukea Laceyn esikoisen. NIEM kertoo saippu

Kirja vieköön Savoyssa, osa 2 - Ryhdytään tädeiksi

Eilen Savoy-teatterissa Baba Lybeckin emännöimässä Kirja vieköön -tapahtumassa oli vieraana mm. Koko Hubara. Hän oli vieraista se, jota kaikkein eniten odotin, sillä Koko nyt vaan on niin mahtava tyyppi. En kirjoita tässä selostusta siitä, mistä kaikesta Savoyssa eilen puhuttiin, vaan merkitsen pelkästään muistiin pari asiaa. Noin muutoinkin suosittelen tulemaan paikan päälle Kirja vieköön -iltoihin, sillä niiden tunnelma on aistittavissa vain ja ainoastaan Savoyssa.  Ensimmäinen puoliaika eli keskustelut Venla Hiidensalon ja Mikko Rimmisen kanssa olivat kiinnostavia välähdyksiä, joista mieleeni jäi päällimmäiseksi Hiidensalon teettämät DNA-testit, joiden avulla hän on kartoittanut mahdollista sukulaisuuttaan Albert Edelfeltiin. Rimmisen uudesta kirjasta kiinnostuin, koska kuulin sen sisältävän kokeellisia elementtejä. Ilman tätä tietoa kirjan kannessa oleva kissankuva olisi toiminut kohdallani lähinnä lukemisen karkoittajana. Sorry kaikki kissaihmiset, mutta en jaksa kissameemejä

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon esikoisromaania Vaikka vuoret järkkyisivät on mainostettu paljon. Siitä on myös ehditty kirjoittaa jo useita bloggauksia, joista ainakin kaikki ne, jotka olen lukenut ovat olleet varsin positiivisia, joka tosin ei ole minkäänlainen ihme, sillä Törmälehdon teos on todellakin hyvin valmis ollakseen esikoinen. Vaikka vuoret järkkyisivät lainaa nimensä raamatusta. Minulle tämäntapaiset raamatulliset kirjannimet ovat aina hieman ongelmallisia, enkä  usein oikein tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Esimerkiksi Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät kohdalla viittaus Jeesuksen sanoihin ristinpuulla tuntui sekä vahvalta että keinotekoiselta ja jouduin lukiessani kamppailemaan sen kanssa useita kertoja. Törmälehdon romaanin kohdalla tilanne on toinen, koska romaanissa uskonnolla, tarkemmin ottaen helluntailaisuudella ja sen kuvauksella, on keskeinen rooli. Teoksen nimi on lainaus Jesajan kirjan 54. luvusta, jossa todetaan: Vaikka vuoret järkkyisivät

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän - #runo100

Romaani on kuin sika, se syö mitä vaan, totesi aikoinaan kirjailija Matti Pulkkinen. Tämä sanonta on hyvä pohja Anja Erämajan runokokoelman tarkastelulle, sillä Ehkä liioittelen vähän on syönyt syöttökaukalot puhtaaksi hyvällä halulla, liponut vielä päälle sen viimeisen pisaran, joka aina tulee ennen pitkää ja on ylpeä viimeisyydestään ja tarkennuksena nyt vielä, että en nyt puhu mistään pienistä tai keskisuurista kaukaloista, vaan enempi olympiastadionin kokoisista. On siis tarjolla sen seitsemää sorttia ja sanon seitsemää siksi, että se kuulostaa sanana tässä yhteydessä ja monessa muussakin yhteydessä paremmalta kuin kahdeksan tai yhdeksän ja edellisen totesin siksi, että et luulisi, että seitsemän on pelkkä luku. Ei ole, se on suomeksi paljon tai valtavasti tai hirmuisesti. * Kokoelmassa on 8 osaa (tai oikeastaan 7 + 1), joiden nimet ovat pyykkipoikia, joista niiden alle kirjoitetut runot roikkuvat. Pyykkipoikien koristeena on sydäntarra ja jokainenhan sen tietää, että sydänta

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Jos kirjallisuus ei uudistu, sen kirjoittaminen voidaan lopettaa.   Kun totean kirjaa lukiessani parikymmentä kertaa ääneen: kirosana kuinka hyvä tämä on, niin se tarkoittaa suomeksi: kirosana kuinka hyvä tämä on. Uraanilampun kohdalla näin pääsi käymään. Uraanilamppu sopii luettavaksi erityisesti meille, joita kokeellinen kirjallisuus kiinnostaa ja joilla on pieni- tai isompimuotoinen sotaa ja sukupolvia käsittelevän realismin trauma. Ei minulla sinänsä mitään em. tyyppisiä kirjoja vastaan ole ja monet niistä ovat varsin kelpoa kirjallisuutta, mutta en jaksa aina sitä samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa... Sanonko vielä kuinka monta kertaa lisää samaa vai sanoinko jo sen riittävän monesti? * Imagen haastattelusssa vuodelta 2015* Salmenniemi toteaa, että "sen sijaan, että julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä" pitäisi "sallia rohkeat kokeilut eikä pelätä epäonnistumisia. Vain näin voi syntyä jotain poikkeuksellista." Ur

Rachel Cusk: Transit

Rachel Cuskin tapa kirjoittaa on kirjoittamisen suurta juhlaa, mutta en silti usko kovin monien hänen teoksistaan viehättyvän. Toki erittäin mielelläni olisin tässä asiassa väärässä. Transit ei tarjoa sen enempää pakopaikkoja kuin viihdettäkään. Se ei anna mitään, jos sille ei anneta. Cusk ikään kuin jättää romaaninsa näyttämölle kuin se olisi hänen ruumiinsa. Tule lähelle, tule liki, avaa suusi. Haukataan toisiamme. * En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään ja olenkin lykännyt tämän tekstin kirjoittamista jo yli kuukauden. Kun nyt kumminkin olen pitänyt tapanani kirjoittaa kaikesta lukemastani, niin rustaan tähän muutaman rivin tietoisena siitä, että sillä mitä tähän kirjoitan ei ole mitään väliä. Itse asiassa Transitista kirjoittaminen on aika ahdistavaa, koska haluni olla kirjoittamatta siitä on niin vahva. Olen miettinyt Rachel Cuskia ja Elena Ferrantea. Jälkimmäinen on ollut suorastaan kirjallinen sensaatio. Elenan ja Lilan tarinan on lukenut v

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt. Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä. Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja sil