tiistai 28. helmikuuta 2017

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan.

Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja:

"Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS)

"Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift)

"Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa)

*

Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä:


Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät

Ja päättyy säkeisiin:

Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,
oi lapseni rakastakaa

Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa pullakahvit Tampereen puistossa ja myös Pispalassa käydään. Tämäntapainen eri maailmanpiirien yhteentuominen ja kuvastoliikahtelu ovat Betonimyllärissä tehokeinoja, joiden ilmaantumista opin odottamaan kuin dekkarissa tietoa siitä, kuka sen murhan tekikään. Voisikin sanoa, että Viidan runot toimivat minitrillerien tavoin, eikä runon ensimmäisiä sanoja lukiessa voi tietää, mihin suuntaan runo kääntyy.

Betonimyllärissä vanha runotyyli murtuu ja siitä lähtee samanlainen ääni kuin aalloista, jotka paiskautuvat vasten aallonmurtajaa. Roiskeita syntyy, suolaa lentää kasvoille, eikä tulisi mieleenkään harmitella sitä, että tukka menee lukiessa sekaisin.

Kielellisesti kokoelma on ketterä kuin  kärppä - olettaen, että tietoni kärpän ketteryydestä pitää paikkaansa. Uusi puskee vanhaa pois tieltä ja on erinomaisen sopivasti juovuksissa omasta uutuudenviehätyksestään tekemällä samalla kunniaa ennen Betonimylläriä kirjoitetulle runoudelle. Yhä uudestaan ihmettelen lukiessani, kuinka paljon voikaan muutamalla rivillä tapahtua. Toisinaan Viidan runot käyvät itsetietoiseen runonsisäiseen leikkiin, kuten vaikkapa runossa 'Vallankumous', jossa "Eläköön vallankumous" huutaa ensin mies ja myöhemmin uusi mies. Lisäämällä miehen eteen sanan 'uusi' Viita tuo julki miehessä tapahtuneen muutoksen.

Toisinaan runoleikki saa koululaismaisen luonteen ja ensilukemalta vaikuttaa siltä, että runo naurahtaa omalle näennäiskömpelyydelleen. Runo nimeltä 'Kapina' päättyy riveihin "Surullinen tapaus./ Sellaista on vapaus" ja tuo mieleeni puhkitoistetun kevätrunon, jossa kevään tulon jälkeen lumi suli ja puro sanoi puli puli. Kun kuitenkin otetaan huomioon, että Kapinassa on kyse luteiden kapinasta, jonka ihmisen käsi tukehduttaa saa runo aivan uuden suunnan ja merkityksen. Tyypillistä Betonimyllärille onkin, että Viidalle mikä tahansa asia tai ilmiö voi olla runouden aihe.

Betonimyllärin runot kommunikoivat otsikoidensa kanssa ja monesti runon ydin paljastuu juuri tässä kommunikaatiossa. Esimerkiksi runossa 'Maine' Viita liittää maineen saavuttamisen koiramaiseen tassun antamiseen ja hännänheilutukseen. Täsmäiskunsa saavat myös kirjallisuuskriitikot ja runossa 'Arvostelijalle' Viita rinnastaa arvostelijan pappaan ja runoilijan kettuun. Heidän välisessään leikissä ketun käy huonosti: Tuli pappa aseistettu. / Onkos tuttu lopputulos: / pappa kehään, kettu ulos.

Betonimyllärissä on kuultavissa loputtomiin uteliaan runoilijan ääni. Maailma näyttäytyy Viidan runoissa jatkuvasti uutena ja kutkuttavana ja häntä tuntuu kiinnostaa kaikki. Vuonna 1944 Viita kirjoitti vaimolleen Kertulle kirjeen, jossa hän toteaa: "Olen lukenut lähtösi jälkeen kolmisen tuhatta sivua psykologista, filosofista ja historiallista kirjallisuutta, ja yhä minua kalvaa tuo sammumaton tiedonjano, jonka ravitsemiseen olen pääasiallisesti käyttänyt koko tähän astisen elämäni, ja tuskinpa se jano jättää minua milloinkaan."*

Jano tuskin Viitaa jätti, mutta vastassa olivat toisenlaiset haasteet, kun hänen mielenterveytensä alkoi rakoilla yhä vakavammin. Tämä tulee esiin erityisesti kokoelman kahdessa pisimmässä runossa, joista toinen on kokoelman nimiruno 'Betonimylläri' ja toinen 'Mylly'. Jo nimet itsessään ovat vihjeitä. Betonimyllärissä runoilija on "sementtikeuhko", joka rämpii eksyksissä ja yrittää paeta jotakin häntä uhkaavaa nimetöntä ja hirveää, kunnes hän päätyy "luiseen palloon - toden totta, ihmiskalloon," joka on "se sairas pää, jossa hulluus sikiää." Pään sisäinen kaaos kasvaa, erinäiset äänet ja otukset taistelevat tilasta sen sisällä. Meteli ja tungos kuuluvat kauas. Näkyjen ja korkeuksien jälkeen runominä palaa itseensä ja ihminen nähdään varsin vaatimattoman kokoisena osana maailmaa.

Mitallisesti kokoelman pisin runo 'Mylly' on eksistenssikysymysten ilotulitusta, jossa kulkija palaa takaisin nimettömästä paikasta ja kulkee pirun kanssa keskustellen Tampereen kaduilla. Kulkija tarrautuu ihmisyyden jalompiin puoliin ja päämääriin, mutta piru kuljettaa häntä yhä kylmemmässä ringissä: Takkisi riisu ja oksalle kapua, / ehkä saat ylhäältä nousemusapua! / Kaava on: naru + ominaispaino.

Mylly jauhautuu koko elämän vertauskuvaksi ja luulenpa, että Viitaa naurattaisi, suorastaan hekotuttaisi, jos hän tietäisi, että Suomen Raisiosta löytyy nykyisin samanniminen kauppakeskus.



Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja (1975/1947)
124 sivua
Kustantaja: WSOY


Aiemmat BAR Finland -postaukset löytyvät täältä

Helmet lukuhaaste kohta 42 Esikoisteos



*Sakari Katajamäki: Lauri Viita katsoo filosofin peiliin, Niin&Näin 4/2016.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Pauliina Haasjoki: Planeetta #runo100

Planeetta puhaltaa pohjoistuulta, joka muuttaa huulet sinisiksi ja saat luut rokkaamaan hyisen rockin. Ensivaikutelma (huom! ensivaikutelma, myöhemmin tapahtuu jotain muuta, suurta) Pauliina Haasjoen kokoelmasta on voittopuolisesti kylmä ja luotaantyöntävä ja sitä ensimmäistä kertaa lukiessani kirjoitin ylös seuraavia adjektiiveja, jotka alla lämmitän sitaateilla Planeetasta:

Kappaleinen - kirskuva - kuolemallinen

Kun ajattelee jotakuta jolla jo on oma kuolema, siis, kuten häntä, on kuin ei olisi mahdollista enää tunkeilla eikä koskaan enää saada tunkeiluaan anteeksi. 

Lunaarinen - lukusuhteinen - lumisotainen

Ja se lumisota jonka keskelle he joutuivat, lumisodan joukot, ja kohotetut laulut joita he lauloivat, ja miten aurinko sinkosi heidän heristetystä lumestaan. Jouset, joissa oli viiniä.

Magneettinen -matemaattinen - matkustava- materiaalinen -metallinen

Ja pitkän juhlan jälkeen miten parveke avautui puutarhaan jonka värit olivat verhoja, kiinni toisissaan ja täynnä syvyyttä ja materiaalia mutta läpipäästäviä.

Sininen - singoutuva - suorakulmainen

Nyt tulee sininen näkyviin, siellä se on ollut taas kaiken aikaa, aina kaiken aikaa on sinistä ja valon sen yllä mikä on puolet.

Vektoriaaninen - vertikaalinen - viivallinen

Ja missä on järvi, ovat kylmät jalat kaukana jäätiköllä
ja vesiputous, vuoren seinällä vertikaalinen metsä
jossa virtaa pystysuora puro

*

Muutama viikko sitten tein päätöksen, että ostan suunnilleen kerran kuussa jonkun suomalaisen runoilijan kokoelman. Pauliina Haasjoen Planeetta on ensimmäinen tämän "projektin" myötä ostamistani teoksista. Itse asiassa ostin sen puolivahingossa tai ehkä pitäisi sanoa olosuhteiden pakottamana, sillä tapahtui niin, että kävellessäni kauppakeskuksessa minut valtasi tunne, että en voi lähteä sieltä kotiin ilman Planeettaa

Planeetan runokuvat kulkevat teitä, jotka on poljettu tiukkaan ja välillä ne jopa kääntyvät samoista tienristeyksistä kuin monet vahvat suomalaiset runot niitä ennen. Näin Haasjoen runot kurkottelevat kahteen suuntaan: sekä siihen, jota on ollut ennen, että siihen, joka tulee olevaksi tämän kokoelman myötä.

Planeetta on hitaasti avautuva. Kymmenen kertaa pitää maistaa ennen kuin voi sanoa, tykkääkö vaiko ei. Planeetta on pallo, joka lähenee ja loittonee ja luovuttaa itsestään ensin vain vaatimalla. Se on hurmaavan itsevarma kuin ihminen, joka tietää tulevansa katsotuksi, mutta jolle katsotuksi tuleminen ei ole tärkeää. Se on kiveä, jota sade valaisee ja josta valonsäteet heijastuvat sen omien lakien mukaan, joista se haastattelussa ei suostu kertomaan yhtään sen enempää.

Ota tai jätä. En tule vastaan. Tähän tapaan Planeetta pyytää minua tanssiin. Luen alusta loppuun, mutta enemmän sieltä täältä mistä sattuu aukeamaan. Johonkin anarkiaan minun sentään pitää turvautua, koen sen suorastaan velvollisuudeksi, kun olen tekemisissä Planeetan kanssa. Otan sen käteeni ja pyöritän ja taas putoaa uutta. Seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavan seuraavalla sama juttu. Luulen tai tiedän, että voisin jatkaa niin kauan, että en tietäisi, kuinka kauan olen jatkanut.

Planeetta iskee silmää ja ne pienet tukiportaat, jotka olen saanut lukemiselleni rakennettua tempautuvat sen silmän sisään ilman että se silmä yhtään värähtää. Ilman että sen suupieli kohoaa tai sen kurkusta pääsisi lämmin sana tai edes henkäys. Ajattelen, että olisipa mahtavaa, jos osaisin olla maailmassa niin varmana kuin Planeetta.

Pyydän anteeksi Planeetta, että luulin käsiesi olevan kylmät tunnesyistä. Matkasta se johtui. Siitä, että jouduit matkustamaan niiden kaikkien kylmien ja vielä kylmempien vyöhykkeiden läpi ennen kuin päädyit minun viereeni vihreälle sohvalle. Tiedän ja muistan. Minunkin käteni ovat kylmät, kun olen seisonut 20 asteen pakkasessa ilman käsineitä. Sinä sentään matkustit vuosisatoja kestäneen matkan, niin pitkän, että en ole varma, osaanko sen pituutta numeroin kirjoittaa niin että se menisi oikein.

Sinä ennustit tämänkin kun sanoit:

Tämä on esimakua tulevasta

Jos koskaan epäröin sinun olemistasi oikeassa pyydän anteeksi. Sinä tiesit, että tulevassa olen yhä onnellisempi siitä, että sinä olet ikiomani. Että Helmet-järjestelmä ei karju kuin mikäkin vihainen isäntä pää punaisena sakkojaan. 

Planeetta, sinun sisälläsi on linnunradan karaokebaari, josta kuuluu vuorolaulua. Menen sinne aukomaan suutani en siis päätäni. Menen, mutta ääneni hukkuu sinun kohinaasi ja rakkauteni on eksyksissä. Kuljeskelen ja törmään, kunnes rei'itetyt silmäni näkevät, että sinä se olet se rakastettu, joka kerran oli vieras ihminen muiden ihmisten joukossa, mutta josta tuli minun maailmani ja sen sellaiset rajat, joiden ulkopuolelta avaruus on imetty pois. 

Sinun kanssasi minä haluan olla, sinua juoda ja sinussa rakastaa aina vaan ja yhä uudestaan.

Kirjoitettu paratiisi voidaan aina avata uudelleen.



Pauliina Haasjoki: Planeetta (2016)
77 sivua
Kustantaja: Otava
Kansi: Markus Pyörälä

#runo100


perjantai 24. helmikuuta 2017

Jörn Donner: SuomiFinland


Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille:

Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna.

*

Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin:

Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamiseen.

ja myöhemmin:

Ei voi parhaalla tahdollaankaan väittää, että ne kolme ukkoa, yksi pitkä, yksi laiha ja yksi leveä, jotka muodostavat hallituksemme ytimen, olisivat sivistyneitä.

ja vielä myöhemmin Alexander Stubbiin liittyen:

Hän on omanlaisensa sataprosenttinen narsisti. Hänen puolueensa sai hänestä tarpeekseen ja äänesti hänet ulos. En koskaan huomannut hänen korostaneen ruotsinkielisyyttään. Ehkä hän palaa vielä. Hän on kuulemma hyvä triathlonissa.

*

Barbara Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa tammikuussa 2017 Jörn Donner oli yksi vieraista. Sanokaa, mitä sanotte ja uskokaa, mitä uskotte, mutta minä kerron nyt miten se on ja se on niin, että kun Donner tuli sivuverhoista lavalle niin siinä oli yhteen hetkeen puserrettu aika monen suuren urheilujuhlan tuntu. Kaiken lisäksi vielä ilman aikaavieviä ja kiistanalaisia doping-testejä.

Hallituksen ja poliitikkojen haukkuminen sekä heidän osaamisensa kyseenalaistaminen on SuomiFinlandissa juuri niin suorasanaista ja vahvasti todettua kuin mihin Donnerin kohdalla on totuttu. Toki tässä yhteydessä on otettava huomioon, että edellisen kaltaiselle kritiikille on nyt enemmän tilausta ja tarvetta kuin vuosiin.

Jörn Donner on kirjoittanut kaksi Suomi-kirjaa. Niistä ensimmäinen eli Uusi maamme kirja - raportti Suomesta (Nya boken om vårt land) julkaistiin Suomen 50 vuotissyntymäpäivän kunniaksi vuonna 1967. Kun Suomi nyt piakkoin täyttää sata vuotta on Donner sen kunniaksi kirjoittanut uuden Suomea ja suomalaista elämänmenoa luotaavan teoksen SuomiFinland (2017, Otava, Förlaget). Kun sain tämän teoksen käsiini tulin hyvin hyvälle tuulelle, sillä kuten tämän tekstin vasemmassa ylänurkassa olevasta kuvasta näkyy, on kansi mitä mainioin.  Donnerin läsnäolo on tuotu esiin vakuuttavan yksinkertaisesti. Hän röhnöttää kannessa etunimensä voimalla kuin muinoin siinä koko kansan tv-mainoksessa, jossa hän totesi lukemisen kannattavan aina. Kansi on röyhkeä ja itsetietoinen ja jotenkin graniittisesti vakuuttava.

*

Lukemistani häiritsee (tosin hyvällä tavalla) se, että lukiessani Jörnin ääni tunkeutuu jatkuvasti hänen sanojensa väliin. Sanotaan nyt vähän fanityyliin, että se ääni on kyllä Ääni. No niin, nyt se kuuluu taas ja kertoo, mitä mieltä se on siitä, että käytin isoa Ä-kirjainta. Tähän tekisi mieli laittaa emoji, mutta onneksi blogger ei niiden käyttöä salli, joten tulen tehneeksi yhden tyylivirheen vähemmän.

SuomiFinlandissa Donner muistuttaa, että Suomi ei ole maailman napa, vaan pikemminkin sen - nyt tekisi mieli sanoa se niin kuin se on tarkoitettu - sanonko - kyllä taidan sanoa - perse. Tämä muistutus on enemmän kuin tarpeen, sillä usein suomalaisilla on tapana pitää itseään jotenkin aivan erityisenä kansana. Minun on tunnustettava (tai ei se mikään pakko ole, mutta haluan nyt niin tehdä), että oma suhteeni suomalaisuuteen on käynyt yhä vaikeammaksi ns. yltiöisänmaallisten piirien omiessa suomalaisuuden merkkejä käyttöönsä.

Donner kirjoittaa, että Suomen satavuotissynttärijuhlavuoden budjetti on 19 miljoonaa euroa. Hän ei pidä moista rahantuhlausta perusteltuna ja olen samaa mieltä. Tuolla summalla saisi kustannettua melkoisen määrän oikeasti tärkeitä asioita, mutta kun pitää juhlia prameasti ja yli varojen. Itse kyllästyin Suomi 100 -ilmaisuun 1.1.2017 klo 14 iltapäivällä.

Yhteiskunnallisten epäkohtien, suomen- ja ruotsinkielen välisen suhteen ja (suomalaisen) ihmisen sivistymättömyyden sorkkiminen ovat asioita, joita olen tottunut Donnerilta odottamaan. SuomiFinlandissa temaattisesti uutta "kamaa" ovat Donnerin vanhenemiseen liittyvät pohdinnat. Hurmaavan inhorealistisesti hän pohtii, miten kallista vanheneminen on - varsinkin, jos ihminen sairastaa paljon ja terveydenhoitojärjestelmä yrittää pitää häntä elossa. Tästä päästään kysymykseen siitä, että ketä ylipäänsä kannattaa pitää hengissä? Jos ihminen ei ole enää yhteiskunnalle hyödyllinen, kannattaako hänen elämäänsä lääketieteen avulla enää jatkaa? Pitäisikö huomioon ottaa myös hoitoa tarvitsevan ihmisen oma tahto?

Jouduin puolitoista vuotta sitten kokemaan tilanteen, jossa vanhemman ystäväni dialyysihoidot lopetettiin, koska lääkärin mukaan hoidon antaminen oli käynyt liian vaikeaksi. Ystäväni lapset painostettiin allekirjoittamaan paperi, jossa he antoivat luvan hoitojen lopettamiseen eli käytännössä allekirjoittivat isänsä kuolemantuomion, sillä dialyysipotilas ei pysy hengissä hoitojen lopettamisen jälkeen kuin muutaman päivän. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että tämä on yleistä vanhenhempien potilaiden kohdalla, vaikka siitä ei julkisesti juurikaan puhuta. Tämän vuoksi keskustelu armomurhasta tuntuu kaksinaismoralismilta. Onko joku todellakin sitä mieltä, että lääkärillä on suurempi oikeus päättää potilaan elämän päättämisestä kuin potilaalla itsellään?

*

Donnerille Suomi ei ole paratiisi. Hän on pohtinut maasta muuttamista, mutta asia on törmännyt erinäisiin konkreettisiin esteisiin, joista tärkeimpiä on se, että muuttaminen merkitsisi koko  hänen hoitohistoriansa kääntämistä englanniksi tai jollekin muulle kielelle. Muuttamiseen liittyvinä ongelmina on Donnerin mukaan myös "Suomi, perhe, ystävät (harvoja), kirjat, politiikka mukaan lukien." Uudessa kotimaassa olisi myös vaikeaa markkinoida itseään kirjailijana vai miltä kuulostaisi mainoslause. "Lupaava nuori kirjailija, joka on täyttänyt 80 vuotta." Käytännöllisimmäksi vaihtoehdoksi jää sietää Suomea yhä edelleen.

Kirja vieköön -tilaisuudessa Donner totesi, että Otava on ylihinnoitellut hänen kirjansa, joka hänen mukaansa on niin pieni, että sen lukee vaikka vessassa. Tiedoksi kerrottakoon, että luin SuomiFinlandin ihan tylsästi olohuoneeni vihreällä sohvalla. Osin tämä johtui siitä, että olin juuri SuomiFinlandia ennen lukenut vessassa Harry Salmenniemen Uraanilampusta löytyvän ns. penis-novellin. Rajansa kaikella, en halua tulla profiloiduksi vessalukijaksi.



Jörn Donner: SuomiFinland (2017)
111 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos SuomiFinland (Förlaget)
Suomentanut: Kari Koski
Kustantaja: Otava




Helmet lukuhaaste kohta 37 Kirja kirjailijalta jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parraksen Jojo (1968) on tärkeä kirja, vaikka siinä ei kerrota sodista ja miesten urotöistä. Se on tärkeä kirja  myös ihan riippumatta siitä, että en pitänyt sen lukemisesta kovinkaan paljon, vaan päinvastoin koin sen monin paikoin aika tylsäksi ja dialogirunsaudessaan puuduttavaksi.

Jojo on tärkeä kirja, koska siinä puhutaan suoraan abortista ja naisten oikeudesta omaan ruumiiseensa. Voisi kuvitella, että vuonna 2017 abortti olisi asia, jonka oikeutuksesta ei enää olisi tarvetta puhua. Toisin kuitenkin on, enkä nyt viittaa siihen, mitä tapahtuu maailmalla, vaan siihen, että ihan täällä meillä Suomessakin on ministeri, jonka mielestä abortti  ei ole hyväksyttävä vaihtoehto missään olosuhteissa.

Lähtökohtaisesti Jojo kuuluu kirjoihin, joista minun luulisi innostuvan ja tarkoitan nyt sitä, että kyseessä on varsin feministinen teos. Voisin toki kirjoittaa Jojosta innostuneen kirjoituksen, jossa korostaisin sen kirjallisia ansioita ja kertoisin pitäneeni sen lukemisesta vallan mahdottomasti. En kuitenkaan koe mielekkääksi valehdella.

Kiistämätöntä on, että Jojon myötä Parras astuu miehiselle kirjailijanäyttämölle saappaiden kannukset kilisten. Tämä kirjallisen kentän haltuunotto on tärkeää, koska (hetero)seksistä ja sen ympärillä pyörivistä asioista kirjoittaminen on ollut miehinen yksinoikeus. Kun heteroseksissä päähenkilöt ovat nainen ja mies, on varsin kummallista, että ko. seksiin liittyvistä asioista raportoimisen on katsottu olevan pelkästään miesten tehtävä. Parras purkaa romaanissaan kaksinaismoraalia asettamalla romaanin päähenkilön Tinjan sivustaseuraajaksi, joka tarkkailee ympärillään tapahtuvia asioita viileän ulkopuolisesti. 

Jojon hätkähdyttävimpiin kohtiin kuuluu teoksen alkupuolelta löytyvä kuvaus Tinjan abortista, jonka hänelle tekee hänen veljensä. Instrumenttien kolina kuuluu kauas kirjan sivujen ulkopuolelle ja kuvauksen etäännyttäminen vahvistaa sen intensiteettiä. Lukiessa tuntee melkein itsekin makaavansa jalat levällään gynekologisella tutkimuspöydällä.

Tärkeästä sanomastaan huolimatta Jojo on kuitenkin aikansa lapsi. Jos siitä haluaisi rakentaa kiiltokuvan voisi sanoa vaikka niin, että se on mainio aikansa kuva. Parraksen romaanin voi nähdä vimmaisena pamflettina, jonka hän heittää moralistien niskaan ja kyllä moralistit raivostuivatkin. Kirjan julkaisua seurasi yksi jos toinenkin kiihkeä debatti.

Edellä mainittu ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että romaanina Jojo on tylsänpuoleinen. Känninen kohellus jatkuu sivulta toiselle ja toimii enemmän niin, että teoksen varsinaiset ansiot eli ennen muuta huomion kiinnittäminen naisen - ja vähäisemmässä määrin lapsen - asemaan jäävät viinahuurujen alle.  Ihan oma juttunsa on se, että Parras kertoo tarinaansa tavalla, joka tekee usein vaikeaksi hahmottaa, missä ollaan menossa. Ehkä kyse on kerrontatekniikasta, joka toimii teoksen nimen mukaisesti tai ehkä kyse on siitä, että lukijalle kirjan henkilöiden elämä hahmottuu juuri niin sekavana kuin miksi he sen itse kokevat.

Teemalähtöiset kirjat ovat omalla tavallaan tärkeitä ja tästä Jojo on oiva esimerkki. Jos sen sijaan mietitään kirjallisia arvoja, niin niitä tästä teoksesta on vaikeampi löytää. Pohdin tosin jossain vaiheessa, että olisiko Parraksen kerrontatapa kaukaista sukua Woolfin ns. tajunnanvirralle, mutta tämä vertailu tuntui liian kaukaa haetulta.


Tytti Parras: Jojo (1968)
223 sivua
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste kohta 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja


Jojo edustaa vuoden 1968 kirjaa Ylen 101 kirjaa -projektissa ja siitä tulee kesäkuussa bloggaus Eilispäivän kirjat -blogiin.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Catherine Lacey: Nobody is ever missing

Jos juoni, tapahtumien runsaus ja kirjan koukuttavuus ovat sinulle tärkeitä kirjallisia arvoja, voit lopettaa tämän bloggauksen lukemisen heti alkuunsa, sillä puolivahingossa löytämäni Catherine Laceyn esikoisteos Nobody is ever missing (NIEM, 2014) ei tarjoa edellä mainittuja asioita. Jos luit kuitenkin edes tähän asti, niin antaisitko, please, minulle muutaman pisteen siitä, että olin näin rehellinen ja pidin kiinnostuksenherätysnappulaa off-asennossa.

Catherine Lacey on vuonna 1985 syntynyt amerikkalainen kirjailija, jonka asetan siihen samaan huoneeseen, jota asuttavat mm. Deborah Levy ja Rachel Cusk. Päädyin lukemaan NIEMin, kun kiinnostuin Laceyn uusimmasta teoksesta The Answers, jota on kuvattu mm. seuraavasti: An urgent, propulsive novel about a woman learning to negotiate her ailment and its various aftereffects via the simulacrum of a perfect romantic relationship. Koska tätä romaania ei vielä Helmetin kokoelmista löydy, päätin lukea Laceyn esikoisen.

NIEM kertoo saippuaoopperakäsikirjoittajasta nimeltä Elyria, joka päättää jättää Aviomiehensä. Kirjoitin Aviomiehen isolla, koska kautta kirjan Elyria erisnimen sijasta käyttää hänestä ilmaisua Husband. Näin tehdessään hän haastaa puhetavan, jossa nainen/vaimo määritellään miehensä kautta. Voidaan sanoa herra ja rouva Smith, mutta kuulostaisi aika kummalliselta sanoa herra ja rouva Aviomies. Mitään yksittäistä erityistä syytä ei Elyrialla ole miehensä jättämiseen. Hän yksinkertaisesti vaan pistää repun selkäänsä ja päättää matkustaa New Yorkista Uuteen-Seelantiin.

Olisi liioiteltua kutsua Elyriaa Odysseukseksi, mutta kieltämättä ilmassa on hiven kreikkalaisen tarun tuntua ja minun on helppo kuvitella Aviomies Penelopena astelemassa Ithakan rannoilla. Lacey kuvaa, miten Elyria liftaa kyytiin jos toiseenkin, eikä ota kuuleviin korviinsa varoituksia matkustustapansa vaarallisuudesta.

*

Jos sanon, että Laceyn romaani kertoo siitä, miten Elyria yrittää päästä selvyyteen, missä hän on elämässä menossa, on se sekä totta että samaan aikaan NIEMin latistamista. Kun Elyria pääsee Uuteen-Seelantiin hän viettää kulkurielämää. Nukkuu ladoissa ja vieraiden ihmisten kotona, eikä useimmiten aamulla tiedä, mistä itsensä löytää. Hän tekee niin, koska niin hänen on tehtävä ja yhdellä tasollaan romaani kertookin juuri siitä, miten vaikea Elyrian on tietää, miksi hän tekee mitä hän tekee ja miten hän voisi päästä käsiksi oman tekemisensä motiiveihin.

Elyrian itsereflektointi on usein monipolvista ja paikoin uuvuttavaa, mutta Laceyn kirjoitustapa on kuitenkin niin herkullinen, että minussa pistelee hyvällä tapaa vähän väliä. Hänen vittauksensa kantavat mukanaan varsin isoja palasia:

Lately, I coudn't remember those years, as if childhood was a movie I'd only seen the previews to.

Monta kertaa lukiessani jään kiinni Laceyn lauseisiin ja luen niitä uudestaan, koska niiden lukeminen yksinkertaisesti vaan tuntuu niin hyvältä.

*

Heti romaanin alussa tulee selväksi, että Elyrian ajatusmaailma ei ole tavallisimmasta päästä, kun hän pohtii, mitä hänen verelleen tapahtuu sen jälkeen, kun se on analysoitu. Enpä ole tätäkään asiaa aiemmin tullut ajatelleeksi. Elyria on vangitseva henkilöhahmo ja lukiessani huomaan pohtivani, mistä oikein on kysymys. Onko Elyria sairas? Onko hänelleä mielenterveysongelmia vai onko kyse siitä, että hänellä nyt vaan sattuu olemaan harvinaisen mielenkiintoinen tapa tarkastella itseään ja maailmaa.

Melko varhaisessa vaiheessa tarinaa paljastuu, että Elyrian sisko on tehnyt itsemurhan ja että Aviomies on professori, jonka oppilaisiin sisko kuului. Siskon väkivaltainen kuolema tunkee juurenssa Elyrian ajatuksiin. Ei olisi väärin todeta, että NIEM on kertomus Elyrian surutyöstä, mutta kyse on kuitenkin enemmästä. Muistot luikertelevat, menevät sekaisin, eikä niihin ole luottamista. "Memories are so often made by one hand and deleted by the other."

Siskon kuolema tuo yhteen Elyrian ja Aviomiehen ja he ikään kuin valitsevat toisensa, koska heillä kummallakin on yhteisiä kipuja. Elyria kutsuu itseään lapsen lapseksi, sillä hänen äitinsä käytös on alkoholistiselle tyypillisen holtitonta ja itsekeskeistä. Nimensä Elyria on saanut ohiolaisen kaupungin mukaan, jossa hänen äitinsä ei koskaan käynyt. "That was all my name meant: a place she'd [Elyria's mother] never been." Aviomiehen äidistä taas paljon kertoo esimerkiksi se, että hän ihmettelee miksi Aviomiehen isä ei hakenut poikaansa koulusta, mutta ei tule muistaneeksi, että Aviomiehellä ei ole enää isää.

*

Elyria elää ikään kuin itsensä ulkopuolella ja niin maailma kuin hänen omatkin toimintapansa ovat hänelle pitkälti käsittämättömiä. Lacey raaputtaa tapojani nähdä ja ajatella, hän herättää minussa kysymyksiä ja saa minut pohtimaan itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden kääntöpuolia, muotoja ja merkityksiä. Lukiessani joudun kokemaan myös tervettä epämukavuutta ja tunnustamaan, että jostakin asiasta ei välttämättä kerro mitään se, että minä ajattelen sen olevan jollakin tavalla. Elyrian pohdinnat auttavat minua näkemään itselleni kertomia selityksiä, jopa suoranaisia valheita.

Laceyn romaani kannustaa minua itserehellisyyteen ja osoittaa, että rehellisyys on hurjan paljon hankalampaa kuin miltä se aluksi tuntuu. Itseselityksen altaa löytyy uusien itseselityksien jono ja ahdistavinta on, että kenties ihminen on niin monimutkainen, että hän ei kykene olemaan täysin rehellinen edes itselleen. Mistä esimerkiksi voi tietää, mitä halutessaan haluaa?

I should want this, I thought, but all I wanted was to wish that I even wanted to want this and if I was being honest with myself, which I sometimes was, I didn't even want to want to wish.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi Laceyn lauseet ovat välillä hyvin tiheitä ja niissä on ripaus Ali Smithiä. Laceyn kirjoitus luo varjoja, joissa oleellisin tapahtuu. Nobody is ever missing on kielellisesti hurmaava ja tinkimätön romaani, joka vastustaa tavanomaista ja jonka vakavuudessa asuu myös huumori.


Catherine Lacey: Nobody is ever missing (2015/2014)
256 sivua
Kustantaja: Granta

torstai 16. helmikuuta 2017

Kirja vieköön Savoyssa, osa 2 - Ryhdytään tädeiksi

Eilen Savoy-teatterissa Baba Lybeckin emännöimässä Kirja vieköön -tapahtumassa oli vieraana mm. Koko Hubara. Hän oli vieraista se, jota kaikkein eniten odotin, sillä Koko nyt vaan on niin mahtava tyyppi. En kirjoita tässä selostusta siitä, mistä kaikesta Savoyssa eilen puhuttiin, vaan merkitsen pelkästään muistiin pari asiaa. Noin muutoinkin suosittelen tulemaan paikan päälle Kirja vieköön -iltoihin, sillä niiden tunnelma on aistittavissa vain ja ainoastaan Savoyssa. 

Ensimmäinen puoliaika eli keskustelut Venla Hiidensalon ja Mikko Rimmisen kanssa olivat kiinnostavia välähdyksiä, joista mieleeni jäi päällimmäiseksi Hiidensalon teettämät DNA-testit, joiden avulla hän on kartoittanut mahdollista sukulaisuuttaan Albert Edelfeltiin. Rimmisen uudesta kirjasta kiinnostuin, koska kuulin sen sisältävän kokeellisia elementtejä. Ilman tätä tietoa kirjan kannessa oleva kissankuva olisi toiminut kohdallani lähinnä lukemisen karkoittajana. Sorry kaikki kissaihmiset, mutta en jaksa kissameemejä, koska olen koiraihminen. Muistelen lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan kissaihmiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin koiraihmiset. Olkaa rauhassa, tyydyn osaani.

Puoliajan jälkeen Savoy sähköistyi, kun lavalle asteli Koko Hubara. Kirjoitin tästä twiitinkin, mutta koska tägäsin Koko Hubaran väärin, poistin sen  myöhemmin ja sen tähden mainitsen tämän asian vasta nyt tässä. Jo ennen Kokoa hienot alkusähköt tarjoili ihana ja taitava Laura Eklund Nhaga. 

Baba Lybeck oli liikuttunut muutamista Koko Hubaran kohtaamista tilanteista, jotka ovat johtuneet esimerkiksi siitä, että äiti ja lapsi ovat eri värisiä. Tuossa vaiheessa tajusin taas astetta paremmin, miksi Kokon tuleva kirja Ruskeat tytöt on niin tärkeä ja ennen muuta tarpeellinen myös monille valkoisille ihmisille. Vaikuttaa siltä, että moni ei yksinkertaisesti tiedä, millaisiin kummallisiin tilanteisiin voi joutua vaikka ihan vaan sen takia, että on itse eri värinen kuin lapsensa. Itse olen valkoihoinen ja lapseni on tummaihoinen, joten tilanne on eri kuin Kokolla. Joka tapauksessa minulla ja lapsellani on ollut vaikeuksia päästä esimerkiksi Lontooseen ja Dubliniin ja Berliinistä taas emme meinanneet millään päästä pois. Kävimme lähtöselvitystiskillä pitkät keskustelut, koska virkailija epäili, että en ole lapseni äiti (meillä on eri sukunimet). Tilanne ratkesi lopulta sen jälkeen, kun virkailija soitti esimiehelleen ja luulen, että profilointi kääntyi eduksemme. Suomalaiset eivät ole tyypillisimpiä lapsikaappaajia. Nykyisin tosin pidän matkalla aina mukana maistraatissa leimattua virallista asiakirjaa, joka todistaa, että olen lapseni äiti ja että minulla on lapsen isän lupa matkustaa lapseni kanssa.

Merete Mazzarellan "ajoi sisään" Kati Outinen. Se oli vähän sellanen "voi juma"-juttu, sillä fanitan Kati Outista hirmuisen paljon ja kyllä vaan yksi nainen voikin täyttää koko lavan unohtumattomalla charmilla. Mazzarella itse oli juuri niin hersyvän suloinen kuin mitä olin etukäteen ajatellutkin. Hän puhui myötätunnon tuntemisen tärkeydestä erityisesti nykymaailmassa, jossa ihmiset seurustelevat usein enemmän älylaitteiden kuin toistensa kanssa. No, edellisen todettuani voin huomauttaa, että Mazzarellan tapaan tulin tehneeksi niin sanotusti tädit. Mazzarella koki tätiyden hieman kiusallisena ja näinhän se tietysti onkin, mutta se, mikä tätiydestä tekee erityisen kiinnostavaa on se, että jos ihminen puhuu tärkeistä asioista, kuten nyt vaikka ihmisten välisten kohtaamisten tärkeydestä, häntä aletaan helposti kutsua tädiksi. Siis mitä hemmettiä! Miten nämä asiat edes liittyvät toisiinsa? Jos ihmisyyttä puolustaessaan muuttuu tädiksi, niin ehdotan, että ryhdymme kaikki tädeiksi heti paikalla.

Matkalla Kirja viekööstä kotiin fantasioin Koko Hubaran ja Merete Mazzarellan välisestä keskustelusta. Kuvittelin, miten he olisivat jutelleet keskenään ja olin vakuuttunut siitä, että jotakin hienoa olisi tuossa keskustelussa syntynyt. Lähtökohdat tälle vuoropuhelulle ovat niin erinomaiset: kaksi viisasta naista, eri ikäistä, eri elämänkokemuksilla ja kuitenkin uskoakseni melko suurella yhteisellä nimittäjällä varustettuina. Miten hienoa olisikaan tällainen kahden ihmisen välinen kohtaaminen, joka saisi jatkua ja syventyä ja jatkua edelleen. Tällaista keskustelua ei eilen nähty, mutta se jäi ajatuksena kiinnostamaan niin paljon, että taidanpa kirjoittaa päässäni tuolle keskustelulle vielä muutaman vuorosanan lisää.


tiistai 14. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon esikoisromaania Vaikka vuoret järkkyisivät on mainostettu paljon. Siitä on myös ehditty kirjoittaa jo useita bloggauksia, joista ainakin kaikki ne, jotka olen lukenut ovat olleet varsin positiivisia, joka tosin ei ole minkäänlainen ihme, sillä Törmälehdon teos on todellakin hyvin valmis ollakseen esikoinen.

Vaikka vuoret järkkyisivät lainaa nimensä raamatusta. Minulle tämäntapaiset raamatulliset kirjannimet ovat aina hieman ongelmallisia, enkä  usein oikein tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Esimerkiksi Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät kohdalla viittaus Jeesuksen sanoihin ristinpuulla tuntui sekä vahvalta että keinotekoiselta ja jouduin lukiessani kamppailemaan sen kanssa useita kertoja. Törmälehdon romaanin kohdalla tilanne on toinen, koska romaanissa uskonnolla, tarkemmin ottaen helluntailaisuudella ja sen kuvauksella, on keskeinen rooli.

Teoksen nimi on lainaus Jesajan kirjan 54. luvusta, jossa todetaan: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju. Kyseessä on raamatun ns. uusi käännös, jossa ei ole samaa hienoa klangia kuin vanhassa käännöksessä, joka kuului: Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju.

Nämä koot-loppuiset verbit ovat kovasti mieleeni. Niissä on jotakin jylhää ja vahvaa, joka uudesta raamatunkäännöksestä puuttuu. Tämän vuoksi luinkin Törmälehdon romaania ennen muuta vanhan raamatunkäännöksen kontekstistä käsin.

*

Vaikka vuoret järkkyisivät tapahtuu kahdella aika- ja paikkatasolla. Teoksen päähenkilön Elsan elämästä Suomessa kerrotaan 3. persoonassa. Suomeen sijoittuvissa tapahtumissa Elsa on lukioikäinen ja hän on ikään kuin kertojan retrospektiviisen katseen alla, jota 3. persoonan kerronta vielä korostaa. Teoksen toinen taso puolestaan sijoittuu Elsan nuoren naisen vuosiin Kolumbian Bogotaan ja nämä jaksot on kerrottu minäkertojan kautta. Bogotassa elämä nähdään nimenomaan Elsan silmin ja hänen ajatustensa kautta.

Kahden eri tason kerronta tukee ja värittää hienosti toinen toistaan. Suomessa Elsa on hapuileva nuori, joka ajautuu helluntailaisuuden pariin aika lailla sattumalta. Usko tulee hänen vahvasti ja osansa rukouksista saavat niin Ultra bra kuin siiderin viekoitteleva voimakin. Oikea helluntailaisuus mitataan paitsi uskontoon sisältyvien sääntöjen noudattamisella ennen muuta kyvyllä puhua kielillä.

Siinä missä Suomi on romaanissa hieman harmaa ja tutun tuppukylämäinen, on Bogota täynnä värejä, naurua ja laulua. Maissileipä tuoksu ja papaijamehu valuu. Elämä Bogotassa on kuitenkin myös vaaroja täynnä sotilaiden ja sissien käydessä taistelujaan ja on vaikea tietää, kuka kenenkin puolelle kuuluu. Ihmisten katoaminen on arkipäivää. Uskon kautta Elsa löytää tutun, sillä se on Bogotassa samaa vahvaa juurta kuin Suomessakin. Myös rakkaus polttelee Elsan sydäntä kummassakin maassa sen kohteiden toki vaihdellessa.

Helluntailaisuudessa on Törmälehden romaanin mukaan paljon odottamista. Laajemmalla tasolla se näyttäytyy pyrkimyksenä tehdä lähetystyötä, jotta tulisi päivä, jolloin ihmiset kokevat uskonherätyksen. Henkilökohtaisella tasolla odotus on ennen muuta oman ruumiin ja sen nautintojen kieltämistä. Törmälehto kuvaa hienovireisesti ja alleviivauksiin sortumatta Elsan seksuaalista heräämistä ja sitä vapauden tunnetta, kun ruumis vihdoin uskaltaa antautua ja ottaa.

Elsan usko on romaanissa sateenvarjo. Se suojelee ja antaa turvaa, mutta samanaikaisesti se myös estää ja rajoittaa. Sen alle hiipii epäilys ja kyseenalaistaminen. Mihin asti Jumalan rakkaus ja armo kestävät? Entä jos usko ei olekaan sitä, mitä Elsa on sen vuosia ajatellut olevan? Kolumbiassa vuoret ovat jatkuvasti silmien edessä, mutta ne ovat myös Elsan sisällä ja väistämättä tulee päivä, kun paine vuorten sisällä kasvaa liian suureksi. Jos kestävin järkkyy, mitä ihmiselle jää?

Törmälehdon teksti on perinteistä kerrontaa. Se on luontevaa ja onnistuneen al denteä.  Vaikka vuoret järkkyisivät perustuu pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin, mutta hän ei jää oman elämäntarinansa vangiksi. Nuoren uskovan tytön ja nuoren naisen elämää kuvataan realistisen kiihkottomasti. Tiivistäen voisi sanoa, että uskonnollinen vakaumus ja Sinkkuelämä kulkevat sovussa käsi kädessä. Vaikka kielipuhetta välillä karkaa Elsan suusta on hän kuin kuka tahansa nuori ja hienoa onkin juuri se, että helluntailaisuus näyttäytyy tässä kirjassa yhtenä mahdollisena valintana monien muiden valintojen joukossa. Kun yksi hurahtaa helluntailaisuuteen, toinen Nietzscheen ja kolmas Justin Bieberiin, eikö näissä kaikissa ole pohjimmiltaan kyse samasta? Nuori (kuten toki myös vanhempikin ihminen) etsii itseään isompaa - filtteriä, jonka läpi olla maailmassa.



Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)
299 sivua
Kustantaja: Otava

Helmet lukuhaaste, kohta 44 Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta



lauantai 11. helmikuuta 2017

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän - #runo100

Romaani on kuin sika, se syö mitä vaan, totesi aikoinaan kirjailija Matti Pulkkinen. Tämä sanonta on hyvä pohja Anja Erämajan runokokoelman tarkastelulle, sillä Ehkä liioittelen vähän on syönyt syöttökaukalot puhtaaksi hyvällä halulla, liponut vielä päälle sen viimeisen pisaran, joka aina tulee ennen pitkää ja on ylpeä viimeisyydestään ja tarkennuksena nyt vielä, että en nyt puhu mistään pienistä tai keskisuurista kaukaloista, vaan enempi olympiastadionin kokoisista. On siis tarjolla sen seitsemää sorttia ja sanon seitsemää siksi, että se kuulostaa sanana tässä yhteydessä ja monessa muussakin yhteydessä paremmalta kuin kahdeksan tai yhdeksän ja edellisen totesin siksi, että et luulisi, että seitsemän on pelkkä luku. Ei ole, se on suomeksi paljon tai valtavasti tai hirmuisesti.

*

Kokoelmassa on 8 osaa (tai oikeastaan 7 + 1), joiden nimet ovat pyykkipoikia, joista niiden alle kirjoitetut runot roikkuvat. Pyykkipoikien koristeena on sydäntarra ja jokainenhan sen tietää, että sydäntarra olisi ostettu Tiimarista, jos Tiimari vielä olisi. Huijasin vähän, se ei ole tarra ollenkaan, sen sijaan kyllä sydän. Sitä ei ole tehty painamalla nuolta ja kolmosta. Se on varastettu Helsingin yliopistollisesta keskussairaalasta, sen yhdeltä tietyltä osastolta, jossa kirurgit kuuntelevat Verdin aarioita.

Palataanpas nyt takaisin. Pyykkipoikien nimet ovat: Julkilausuma, Lähipuhelu, Radiosoitto, Ydinkysymys, Perhepalaveri, Eläintarinoita, Stand up, Kiitos. Kun ne nyt näin kirjoittaa, niin pistää silmään, että perhepalaveri päättyy vereen.

*

Olen optimisti, olen vähän niin kuin kalassa, moneen vuoteen ei ole napannut, mutta koskaan ei voi tietää. Se on mottoni. Koskaan ei voi tietää.  

Blogini Facebook-sivulla heitin ilmoille ajatuksen, että kirjoittaisin Anja Erämajan kokoelmasta bloggauksen perustuen siihen, mitä kaikkea lukiessa mieleen tulee.  Mitä tulee tähän tekstiin tästä eteenpäin, olen pitkälti tehnyt juuri niin. Lukiessani kirjoitin muistiinpanoja ja olen kopioinut ne tähän bloggaukseen melko lailla sellaisinaan paitsi että joidenkin kappaleiden järjestystä olen vaihtanut.

Näin minä tämän kokoelman koin:

Intertekstuaalisuus ja kulttuuriset viitteet kukkivat Erämajan kokoelman sivuilla. Kukkivat välillä ruusuina, toisinaan tulppaneina ja joskus taas valtavina monien lajikkeiden puskina, joiden takaa kurkistelee ... hetkinen, kukas se onkaan, onko se. On se. Ihminen. Ihmisen vieressä Dingo (ei eläin), Leino, Sapfo, satavat miehet ja muutama muu. Muu kuin puu, tai lehmän vuorosana.

Erämajan kielellinen notkeus on käärmenaisen luokkaa. Sillä ei paikoin ole luita ollenkaan, vaan se menee minne haluaa ja kiinnittää huomioni itseensä ja tulee minusta ulos ihastuksena, nauruna ja hämmennyksenä. On kuin mikäkin Catwalkin kuningatar, jolla on hirmuisen varma askel ja lantiossa ihmisyyden mustelma. Kun kieli menee rikki Catwalkin kunigattarelta katkeaa korko ja pankkiirin silmiin syttyy hymy ja rakkaus.

Rakkautta on paljon, enkä nyt enää tarkoita pankkiiria, vaan kysyn, että miksi ihmeessä muita niin kovin kiinnostaa, ketä minä rakastan. Mitä se heille kuuluu, sillä minun polviini ja vain minun minun rakkaani romuluiset polvet öisin kolisevat. Tärkeää on vain se, että kun seisomme yhdessä jossain, maa meidän allamme tärisee.

Ihan kohta tyhjyys tulee väliimme. Se on jo matkalla ja sen tähden olisi korkea aika ja miksei matalakin aika kysyä, että voiko tyhjyyden täyttää sillä että sanoo minä rakastan sinua.

Nyt vielä minulla on kuitenkin sinulle niin paljon kerrottavaa, että minun täytyy oksentaa tämä ja tämä ja tämä. Oksentaa niin nopeasti, että melkein tukehdun, sillä en voi odottaa yhtään hetkeä, sekuntia, hetken osaa, vaan tämä ja tämä ja tämä on kerrottava sinulle nyt. Ja se mitä kerron, menee päällekkäin, välillä vähän hassustikin päällekkäin, sitä ei voi estää, menee rusetinmuotoiseen umpisolmuun.

En jaksa odottaa, että pääset töistä. En jaksa odottaa, että matkustat metrolla bussilla junalla ratikalla. Tule rakkaani tule valoa nopemmalla taksilla, tule hälytysvalot vilkkuen, sillä ilman sinua minä olen hälytystilanne. Minulla on väärät vaatteet, mutta minä tykkään sinusta tykkään sinusta sinusta tykkään sinusta, kun Dingo laulaa autiotalosta, joka on nyt meidän talomme, ihan toisenlainen talo ja ihan meidän ja Aulikko Oksanen rakastaa sinua, sinua sinua rakastaa. Aulikki hänen sinuaan ja minä sinua sinua.

Ja sitten. Minun sanani menevät ihmisen raajojen muotoon.

*

Nyt minä olen toinen minä. Mullon tylsää. Mullei oo mitään tekemistä. Mut hei sain idiksen: mennään naimisiin, siinä on puuhaa. Mun rakkaus on sitä, etten tee sulle pahaa tai vaadi. Siitä sä tiedät, että olen tosissani. Jaetaan sulle ja mulle ja sä huijaat, mutta en sano mitään, koska huijaan itsekin.

Nyt en tieks ole ihan varma. Se saattaa johtuu siitä, että olen metsässä. Vaikea tietää, kun akku on loppu. Ei sen näin pitänyt mennä. Mennä näin, kun se nyt näyttäisi menevän. Otan sinusta valokuvan varmuuden vuoksi, sillä jos olet ottamassani kuvassa, olet ollut aika lähellä minua.

Kun rakkaus menee lukkoon, ei sitä lukolla pelasteta (jonkun ilkeän ihmisen laittama kyltti sillankaiteeseen rakkauslukkojen viereen).

*
Nyt taidetaan olla jo jossain muualla, mutta minä olen vielä rakkaudessa ja kun kertoja pyytää olemaan alistumatta en ole varma, onko se määräys vai neuvo. Mihin sitä turvaisi, kun kaikki pyörii, eikä käteen jää muuta kuin omaa nahkaa. Älä huoli, voi ottaa luvun. Ota hyvä luku, älä ota pahaa lukua. Hyvä luku antaa turvan. Sitä mitä paha luku antaa en uskalla ajatella. Toisaalta voi se olla niinkin, että kyse on nyrkkeilijästä, joka makaa kanveesissa ja jolle luetaan luku ja luvunlasku. Mihin asti ne luvut laskevat, laitetaanko niiden eteen miinus?

Jos nyt miettii, mitä ihminen päivän aikana tekee, siitä tulee iso kasa kaikenlaista ja paljon siitä on turhaa. Ihminen on kelloviisari, tahtoo käydä kohti kahtatoista ja kun sinne pääsee verbin aikamuoto on korjattava imperfektiin. Ihmisen lyhyt elämänkerta on se, jossa hänen etu- ja sukunimensä väliin on laitettu joku sana, kuten vaikka substantiivi, esim. Donald ”appelsiini” Trump.

Yksi ehdotus vielä. kokeillaan kieltä.

Ajattelitko äsken kieltä suussasi vai kieltä, jota puhut vai kenties jotain muuta kieltä tai jonkun toisen kieltä sen toisen suussa vai vierasta kieltä vai lehmän kieltä.

*

Ehkä liioittelen vähän on äänekästä ja tarttuvaa runoutta, joka voi vaikuttaa ryhtiin ja kävelytapaan. Se saattaa muuttaa solisluun alle asumaan tai tehdä pesänsä hiusten juuriin. Se järjestää pirskeet rakkaudelle, joka on usein vähän "söteem", joka on myös illan viimeinen biisi, jonka jälkeen alkaa aina jotakin silloinkin kun ei ala.


Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän 2016
70 sivua
Kustantaja: WSOY

#runo100


Helmet lukuhaaste, kohta 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


tiistai 7. helmikuuta 2017

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Jos kirjallisuus ei uudistu, sen kirjoittaminen voidaan lopettaa.  

Kun totean kirjaa lukiessani parikymmentä kertaa ääneen: kirosana kuinka hyvä tämä on, niin se tarkoittaa suomeksi: kirosana kuinka hyvä tämä on. Uraanilampun kohdalla näin pääsi käymään.

Uraanilamppu sopii luettavaksi erityisesti meille, joita kokeellinen kirjallisuus kiinnostaa ja joilla on pieni- tai isompimuotoinen sotaa ja sukupolvia käsittelevän realismin trauma. Ei minulla sinänsä mitään em. tyyppisiä kirjoja vastaan ole ja monet niistä ovat varsin kelpoa kirjallisuutta, mutta en jaksa aina sitä samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa samaa... Sanonko vielä kuinka monta kertaa lisää samaa vai sanoinko jo sen riittävän monesti?

*

Imagen haastattelusssa vuodelta 2015* Salmenniemi toteaa, että "sen sijaan, että julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä" pitäisi "sallia rohkeat kokeilut eikä pelätä epäonnistumisia. Vain näin voi syntyä jotain poikkeuksellista." Uraanilampussa Salmenniemi käy sanoista tekoihin ja toteuttaa peräänkuuluttamaansa kirjallista uskallusta. Tässä yhteydessä haluan myös todeta, että arvostan suuresti sitä, että Siltala julkaisee tämän tyyppistä kirjallisuutta, josta jo etukäteen tietää, että se tulee olemaan taloudellisesti epäkannattavaa (toivottavasti kuitenkin olen tässä asiassa väärässä). Yhdessä novelleista kertoja toteaa:

Minä olen yksi niistä kirjailijoista, jotka jostakin syystä ovat tärkeitä kirjallisuudelle itselleen, vaikka kukaan ei lue mitä kirjoitan.

Kertojan toteamus on ironisuudessaan täsmäosuma, sillä Salmennimen kokoelma on tärkeä juuri kirjallisuuden itsensä vuoksi. On paljon kokeellista kirjallisuutta, jonka funktio jää siinä määrin kokeellisuutensa vangiksi, että sitä jaksaa lukea vain vihkiytynein kokeellisuuden ystävä tai jota väittää lukeneensa kokeellisen kirjallisuuden ystävää teeskentelevä. Salmenniemen kokoelma sen sijaan sekä uudistaa kirjallisuutta, että tekee sen tavalla, josta lukija nauttii. Tai siis minä. Sinusta en menisi sanomaan mitään.

En innostunut kaikista kokoelman novelleista, mutta niistä joista innostuin, innostuin sitäkin enemmän. En jaksa nyt suivaantua edes siitä, että tässäkin kokoelmassa on mukana ns. pakollinen penis-novelli. Saattaapi olla, että se on mukana ironisista syistä, mutta varmuudeksi vuoksi päädyin lukemaan sen vessassa. Osa novelleista on yhdenideanvaraisia, kuten ruokahifistelylle naureskeleva 'Fantastinen salaatti' tai oman nimensä kertomuksensa kautta toteuttava 'Kompleksi.'

Tässä kohtaa bloggaustani olen tilanteessa, jossa olen sanonut ääneen jo seitsemän kertaa: "En kestä, kun tämä kokoelma herättää niin paljon ajatuksia." No, sanoin sen kyllä puhekielisemmin, mutta kirjoitin edellä kirjakielisempään muotoon. On pakko nousta välilllä seisomaan. On pakko vähän kävellä. Juu juu juu, tämä on naurettavaa. Tämä tiloissa oleminen. Tämä on ihanaa, ei voi sanoa ihanaa, se on ihan liian tavallinen sana, mutta olisi myös naurettavaa käyttää jotain epätavallista sanaa vain sen epätavallisuuden vuoksi ja siinä toivossa, että se herättäisi jonkun päässä jonkun uuden mielleyhtymän. Tosiasia on, että useimmissa päissä ei herää mitään ja nyt kuulostan ihan Salmenniemen muutamien novellien ylimieliseltä kertojalta. Toki ilman heidän lahjakkuuttaan.

Nyt olisi varmaan pidettävä tauko. En pysty kirjoittamaan Uraanilampusta, pitäisi painaa tallenna ja sulkea tietokone, mennä metsään kävelemään tai juoda pullo viinaa. Tallentaa voin, sulkea en voi, koska sanat ovat lainassa tänään ja huomenna niillä on tapaaminen jonkun toisen kanssa. No niin, puhelin soi. Klisee lävistää korvani. Mitäs tein siitä puhelimeeni soittoäänen.

*

Uraanilamppu sisältää 13 novellia. Aloitusnovelli Uraanilamppu pohjautu Juhani Ahon novelliin 'Siihen aikaan, kun isä lampun osti." Siitä kun luin kyseisen tekstin on noin tuhat vuotta, joten en osaa sanoa, minkälainen näiden kahden novellin välinen suhde on. Uraanilamppu joka tapauksessa edustaa Salmenniemen kokoelman ns. perinteisemmän novellin sarjaa, johon kuuluu myös kokoelman päättävä novelli 'Maailma ja maailmat.' Jaahas, nyt tulikin mieleen, että onko tässä joku juttu, että nämä hieman perinteisemmät novellit ikään kuin kehystävät Salmenniemen kokoelman. Mietin tätä asiaa vähän, mutta en tule tulokseen.

Kokoelman ehdoton suosikkinovellini on 'Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani'. Jo nimi on hilpeän ironinen ja sitä ironisemmaksi se muuttuu, kun käy ilmi, että kyse on kirjailijan tuskasta. Novelli kommentoi Salmenniemen kokoelmaa tavalla, jonka määrittämiseksi pitäisi keksiä uusi kirjallisuustieteellinen termi. Koska mitään ei nyt tule mieleen, totean, että tämä novelli on metakommentaari Salmenniemen kokoelmasta sekä yleisellä että yksittäisten novellien tasolla. Myönnän myös hihkuneeni erityishihkua kohdassa, jossa novellikokoelman kansiratkaisu sai selityksensä. En kerro sitä tässä, koska haluan säästää löytämisen ilon sinulle. Toteanpa vain, että voi juma!!!

Monissa kokoelman novelleissa on kertoja, jonka esiintulevin luonteenpiirre on ylimielisyys. Salmenniemi kuitenkin rakentaa novellikertojiensa ylimielisyyden tavalla, joka herättää huomattavaa hilpeyttä, jonka keskimausta löytyy myös Aimon annos traagisuutta. Asiaan kuuluu, että Salmenniemi esittää lukijalle houkuttelevan vaihtoehdon, jossa kertojan paikan ottaisi Salmenniemi itse. Kun luen 'Kaksi ihmistä kaupungissa' -novellin käsinkirjoitettuja sivuja huomaan näkeväni Salmenniemen istuvan Café Engelissä kirjoittamassa juuri näitä sivuja, joista myöhemmin tulee novelli, jota luen. Miksi juuri Café Engelissä? Siitä minulla ei ole aavistustakaan, eikä minua itse asiassa edes kiinnosta, ovatko kyseiset sivut Salmenniemen käsialaa. Paljon kutkuttavampaa on se peli ja leikki, johon kertoja lukijan vetää. Nostaessani katseeni huomaan, että Peter Sandströmin Laudatur iskee kirjahyllystä minulle silmää. Mikäs on iskiessä, kun voitti juuri Runeberg-palkinnon.

Ylimielisten kertojien kruunupääluokkaa edustaa 'Tunnet itsesi kuninkaaksi' -novellin kertoja aka jonkinlainen Zlatan, joka tietää kaiken jalkapallosta ja siitä, miten sitä pitää pelata.

Hetkinen, taisin tehdä hätiköidyn johtopäätöksen. Otetaas takaisin. 'Tunnet itsesi kuninkaaksi' -novellin kertoja jakaa ylimielisten kertojien kruunupääluokan novellin 'Ohjaaja' -kertojan kanssa ainakin siinä suhteessa mitä tulee jälkimmäisen novellin kertojan esittämiin totuuksiin 60/70-luvun kokeellisesta elokuvasta.** Lyhyesti sanottuna ne olivat kertojan mukaan ihan paskaa. Kummallisia viritelmiä, joissa poikkitaiteellisuus ja erikoisuus olivat itseisarvoja. Kertoja itse sen sijaan teki toisenlaisia elokuvia, joita yleisö hänen mukaansa rakasti ja taidekriitikot haukkuivat.

'Ohjaaja' toimii erinomaisena esimerkkinä kontekstin merkityksestä lukemiselle ja tämän vuoksi tieto novellin pohjautumisesta toisen kirjoittajan tekstiin on oleellinen. Novellin kertoja väreilee inhoa kokeellista taidetta kohtaan, joka 60-luvulla oli lisäksi marxismin, feminismin ym. turhanpäiväisten ismien syövyttämää. Oman piikkinsä saavat myös kriitikot ja en nyt tarkoita sitä piikkiä, joka on ravintolassa auki siihen asti, kun se suljetaan. Salmenniemi hämmentää fiktion ja todellisuuden välisiä rajoja tavalla, joka saa minut tuntemaan itseni varuillaan olevaksi kärpäksi, joka sivumennen sanoen on positio, josta tykkään varsin paljon. Tästä seuraa muun muassa, että kun kertoja 'Ohjaajassa' mainitsee saaneensa elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1984 on minun pakko heti selvittää, kuka tuon palkinnon kyseisenä vuonna sai. Teen nyt sinulle sen verran kiusaa, että jätän mainitsematta, mitä google asiasta minullle kertoi.

*

Monet kokoelman novelleista ovat hyvällä tavalla hämmentäviä, mutta ihan omalla tavallaan hämmentävä on novelli nimeltä Piilodepressio, jossa novellin kertoja huomaa olevansa masentunut luettuaan K.M. Walleniuksen omelämäkerrallista romaania Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä, jonka perusteella hän toteaa Walleniuksen kärsineen piilomasennuksesta. Hämmentävää tämä on siksi, että K.M. Wallenius (1893-1984) on todellinen historiallinen henkilö, joka tunnetaan paitsi kirjailijana myös sotilaana ja oikeistoaktiivina, jolla oli keskeinen rooli Lapuan liikkeessä.

'Piilodepressio' pohjautuu J.P. Roosin kirjoitukseen "Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti." Koska minulle sekä Wallenius että hänen mahdollinen piilodepressionsa ovat vieraita asioita, etsin käsiini Roosin artikkelin. Paljastuu, että novelli sisältää melko lailla suoria lainauksista Roosilta, mutta ne eivät liity ollenkaan Walleniukseen, vaan ihan eri henkilöön, jonka  nimeä en tietenkään tässä kerro. Yllätyin havainnostani aika lailla.

*

Kaikkinensa Salmenniemen kokoelma on järisyttävän kiinnostava. Se on kauttaaltaan uudistava, vahva ja rohkea. Vaikka kaikki novellit eivät helmiä olekaan, on helmiä tässä kokoelmassa niin paljon, että niistä hyvinkin yhden kaulanauhan tekee, jos kyseessä ei ole ihan erityisen paksukaulainen ihminen.  Aiemmin viittaamassani Imagen haastattelussa Salmenniemi tuo esiin, että "lukeminen ei ole vain sitä, että tulee syksyn uutuus." Tätä ajatusta jatkaisin toteamalla, että kirjoista kirjoittaminen ei ole vaan sitä, että taas kerran toteaa lukeneensa huippukirjan.

Suosittelen lukemaan Salmenniemen haastattelun, sillä se ja Uraanilamppu yhdessä aiheuttivat minussa ainakin reippaan ryhtiliikkeen ja päätin samoin tein palauttaa kirjastoon muutaman teoksen, jotka olen lainannut epämääräisistä syistä. Edes joskus on hyvä pysähtyä miettimään, miksi tekee, mitä tekee. 




Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
177 sivua
Kustantaja: Siltala

#novellihaaste: 13 novellia

Uraanilamppu ja muita novelleja sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 22, koska teos sisältää myös kuvia



* http://www.image.fi/image-lehti/runoilija-harry-salmenniemi-kaipaa-ravakampia-kirjallisia-kokeiluja

**novelli Ohjaaja pohjautuu Mika Taanilan artikkeliin "Seitsemännen taiteen sivullisia. Kokeellinen elokuva Suomessa vuosina 1933-1985"

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Transit


Rachel Cuskin tapa kirjoittaa on kirjoittamisen suurta juhlaa, mutta en silti usko kovin monien hänen teoksistaan viehättyvän. Toki erittäin mielelläni olisin tässä asiassa väärässä.

Transit ei tarjoa sen enempää pakopaikkoja kuin viihdettäkään. Se ei anna mitään, jos sille ei anneta. Cusk ikään kuin jättää romaaninsa näyttämölle kuin se olisi hänen ruumiinsa. Tule lähelle, tule liki, avaa suusi. Haukataan toisiamme.


*

En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään ja olenkin lykännyt tämän tekstin kirjoittamista jo yli kuukauden. Kun nyt kumminkin olen pitänyt tapanani kirjoittaa kaikesta lukemastani, niin rustaan tähän muutaman rivin tietoisena siitä, että sillä mitä tähän kirjoitan ei ole mitään väliä. Itse asiassa Transitista kirjoittaminen on aika ahdistavaa, koska haluni olla kirjoittamatta siitä on niin vahva.

Olen miettinyt Rachel Cuskia ja Elena Ferrantea. Jälkimmäinen on ollut suorastaan kirjallinen sensaatio. Elenan ja Lilan tarinan on lukenut valtava määrä ihmisiä ja on sanottu, että kukaan ei ole aiemmin kirjoittanut naisten välisestä ystävyydestä niin kuin Ferrante. Se, miksi ylipäätään mietin tässä kohtaa Ferrantea johtuu siitä, että minua kiinnostaisi tietää, voisiko maailman edes periaatteessa vallata myös Cusk-kuume. Jos muutama arvovaltainen kirjallisuuslehti nyt julistaisi, että Cuskin trilogia, josta tämä Transit on keskimmäinen osa, on jotakin ennenkokematonta, niin tarttuisiko tämä kuume lukijoihin? 

Rachel Cuskin teksti on sukeltamista veden alla silmät auki. Kuten trilogian edellisessä osassa (Outline) ei myöskään Transitissa ole juonesta tietoakaan. Transitin luettuani minussa alkaa vahvistua ajatus, että Cusk haluaa kirjoittaa niin, että kirjan sijasta se mikä tapahtuu, tapahtuu nimenomaan lukijassa. Tästä seuraa, että Transit on jokaiselle lukijalle enemmän eri kuin romaanit yleensä. Se todentaa Roland Barthesin ajatusta, jonka mukaan kirjoittajan tarkoittamia merkityksiä oleellisempia ovat lukijan teoksesta luomat merkitykset. Ehkä Cusk jopa leikkii barthesilaista leikkiä, jossa hän tahallisesti tarjoaa pelkkiä täkyjä, jotka kukin lukija nielee tavallaan.

Olen pyörryksissä siitä, mitä Cusk minulle tarjoaa. Hän näyttää ihmisen niin läheltä, että minun on pakkoa astua hiemaan syrjään, että katseeni pystyisi tarkentamaan hänen luomiaan kuvia. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa,  on myös Transitissa päähenkilönä nainen, joka on kirjailija. Hän on eronnut ja hänellä on kaksi poikaa. Edellinen tieto ei ole romaanin kannalta mitenkään olennainen, sillä Cusk käyttää henkilöhahmoja muutoinkin ihan omiin tarkoituksiinsa nostamalla heidän kauttaan esiin asioita, joita hän haluaa tutkia ja lukijalle tarjoilla.

Transit-teema lävistää koko romaanin ja kasvaa ihmisen elämää jäsentäväksi periaatteeksi. Se, miten tämän romaanin kokee on uskoakseni pitkälti kiinni siitä, millainen lukijan suhde on muutokseen ja paikallaan pysymiseen. Transit ei tapahdu sanoina paperilla, vaan sanoja Cusk käyttää lähinnä siksi, että kirjoittaminen ilman sanoja on mahdotonta. Transit on kuin automerkkikaimansa. Se lastaa itseensä kasan ihmisiä ja ajaa  minun ja historiani lävitse. Kokemus on intiimi ja juuri sen vuoksi olisi houkuttelevaa vaieta tästä kirjasta kokonaan. Haluan pitää Transitin tarjoamat kokemukset ominani. Puristaa niitä. Painaa ne vasten sydämeni pomppulinnaa. Ne ovat minun. Vaikka sinä sanoisit mitä. Vaikka sinä vaatisit ja uhkailisit ja panisit aseen ohimolleni. Ne ovat minun.

Se, että kokemukseni Transitista ovat yksin minun on paitsi loputtoman surullista, kertoo se myös ihmisen osasta elämässä laajemminkin. Seison kielekkeellä, joka sekin on välitila. Tulin sinne/tänne, seison hetken ja matkani jatkuu ellei pääty. Hetki kestää kuukauden, vuoden tai elämän. Punon sanoja kertoakseni sinulle, vaikka tiedän hankkeeni mahdottomuuden. Transit on ystäväni. Tyttöpoikakaveri, jonka kanssa voin olla hiljaa ja hiljaisuus on syvää ja tekee hyvää. Siitä ei tahdo pois, kun kaikki on, kuten kaiken tulee olla. Väliaikaisesti tietenkin.

Transit vastustaa itsestään kirjoittamista voimakkaammin kuin Raija Siekkisen tekstit ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin se on aika pirunmoinen saavutus. Transitioteema toimii kokoavana verkkona, johon kaikki romaanissa kerrottu suhteutuu. Moni tietänee kirjoitusharjoituksen, jossa otetaan kohteeksi joku tavanomainen esine ja kirjoitetaan siitä. Kun ko. esinettä katsoo pidempään se alkaa kerätä itseensä merkityksiä ja kerroksia, joita sillä ei olisi etukäteen osannut kuvitella olevan. Cuskin kirjoitustapa muistuttaa tämäntyyppistä harjoitusta ja se on loistava esimerkki siitä, että kirjoituksen vahvuus ei synny ensisijaisesti aiheista, vaan siitä, miten niistä kirjoitetaan.

Samoin kuin Outlinen kohdalla, suosittelen myös Transitia erityisesti kaikille niille, jotka itsekin kirjoittavat. Cuskin sanoissa on taikaa, joka saattaa viedä vahvasti mukanaan.


Rachel Cusk: Transit (2016)
260 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape
Kannen kuva: Man Ray


Helmet lukuhaaste kohta 10 Kirjan kansi on mielestäsi kaunis



perjantai 3. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt.

Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä.

Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja sillä tapaa erinomaisen toimiva, että hänen lukemisensa tuo mieleen nobelisti Patrick Modianon. MMA:ssa tämä kirjoitustapa on saanut pitkälti väistyä ns. peruskerronnan tieltä ja esteettinen puoli on  tässä teoksessa läsnä enempi aihepiirin kuin itse tekstin kautta. Tunsin asiasta hienoista pettymystä ja jäin kaipaamaan mm. Tähtikirkkaan, lumivalkean ja Katoamispisteen Haahtelaa.

Eipä silti, kyllä Haahtela tässäkin teoksessa kirjoittaa hyvin ja paikoin suorastaan loisteliaasti. MMA sisältää kuitenkin erityisesti teoksen loppupuolella useita sellaisia kohtia, joiden läsnäolo tässä romaanissa ei tunnu tarpeelliselta. Tuntuu vähän siltä kuin tarinaa olisi haluttu syystä tai toisesta tietoisesti lihottaa.

*

Visan taiteellinen kutsumus saa alkuvoimansa Vincent Van Goghista nähdystä elokuvasta. Van Goghin merkitys kasvaa hänessä niin hirmuiseksi, että läpi elämänsä Visa pitää mukanaan sideharsoa, joka symboloi van Goghin pään ympäri kiedottua sideharsoa sen jälkeen, kun taiteilija oli leikannut korvansa irti. Läpi tarinan kulkee myös Visan kaipuu hänen sodassa kuollutta isäänsä kohtaan. Kaipuu, joka tulee ilmi milloin kenenkin kautta ja joka saa täysimmän muotonsa Visan taiteessa, kun hänen kokemansa puute kohtaa hänen maalaamiensa henkilöiden ruumiilliset puutteet. Tämä on Haahtelan romaanin hienoin ja puhuttelevin kohta. Tämä, jossa sielun ja ruumiin amputaatio tulevat yhteen.

MMA:ta lukiessani minua vaivasi osin samat ongelmat kuin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kohdalla. Nämä kummatkin teokset sisältävät hienoja havaintoja, jotka kuitenkin menettävät omalla kohdallani osan tehoaan siksi, että niiden sisältämät ajatukset eivät sisällä mitään minulle uutta. MMA:ssa Visan taiteilijaksi ryhtymisen pontimia on ajatus, että hänen on kerrottava ihmisille tavastaaan nähdä maailma, "koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla." Tämä ajatus on valtava ja syvä, mutta järisyttävä vain sille, joka tällä tavoin ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi.

Jokaisella on oma näkemisen tapansa ja sen vuoksi jokaisella on myös oma yksinäisyytensä, jonka ulkopuolelle ei voi päästä, koska silloin ihminen lakkaisi olemasta se, joka hän on. MMA:ssa Haahtela kuvaa, miten taide ja maalaaminen irroittaa Visan hänen poikavuosiensa kavereista. Edessä on uusi arvaamaton tie, jolle hän astuu Vapaan taidekoulun kautta. Siellä hän tapaa Tapion ja tämän siskon Helmin, joista kummallakin tulee olemaan ratkaiseva merkitys hänen elämässään.

Monien muiden taiteilijoiden tavoin Visa lähtee kehittämään itseään vieraille maille. Italiassa hän ystävystyy toiseen suomalaiseen taiteilijaan, Hannun ja tutustuu moniin mieleenpainuviin ihmisiin. Italian vuodet ovat hakemisen vuosia. Visa huokoinen sieni, joka imee imemästä päästyään. Jossakin on toinen todempi maailma. Maalauskangas on kuin taivas, jonka takana on toisen taivaan maailma.

Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi kiinni, meiltä suljettuna.

Mietin, mitä on taulun takana. Tai peilin tai valkokankaan. Mietin Don DeLillon Omegapistettä, jossa kertoja pohtii, mitä löytyy valkokankaan takaa ja mietin vielä sitäkin, että onko ihmisen omin kuvattavissa ylipäätään. Mietin ihmisen tarvetta löytää ihminen, joka  ymmärtäisi häntä ja maailmaa niin kuin hän itse. Mietin tämän tarpeen pohjimmaista mahdottomuutta, sillä jos ihminen löytäisi kaltaisensa, ei tämä kaltainen olisi enää toinen ihminen, vaan hän itse.

*

Jokin MMA:ssa häiritsee, eikä se lähtökohtaisesti ole huono asia. Haahtela kuvaa lämpimän puhuttelevasti ihmisten välisiä suhteita. Visan ja hänen äitinsä välillä on paljon sydämellistä arkirakkautta ja esiin nousee myös taiteilijoiden välinen kateus, jonka olisin toivonut saavan tässä romaanissa enemmänkin tilaa. Teoksesta löytyy myös romanttisen rakkauden juoni, jonka kuvaus on parhaimmillaan Visan ollessa vielä nuori, kun "iho oli hikinen ja liukas, hellyyden pieksemä." Kirjan sivuilla on lisäksi läsnä suomalaisia taidepiiri-ihmisiä, mm. Unto Pusa, Marie Gullichsen ja Tor Arne.

Kuvataiteen kautta Haahtela nostaa esiin monia kiinnostavia teemoja, joiden taiteensisäinen luonne kasvaa myös ihmisten välisten suhteiden kuvastoksi. Myös Vapaan taidekoulun sisäiset, todellisuuspohjaakin omaavat koulukuntakiistat nousevat esille. Kaiken kaikkiaan taide on MMA:ssa ameeba, jonka muotoutumiskyvyistä vähäisimpiä ei ole sen kyky ottaa Visan elämästä puuttuvan isän paikka. Läsnä ovat kokemukset taiteen tekemisen yllä leijuvasta jatkuvasta tyhjyyden kammosta sekä taiteesta korvikkeena ja puutteen ilmaisumuotona. Valitettavasti hienot havainnot eivät oikein jaksa kantaa ja niissä maistuu taiteentekemistä romantisoiva kitsch.

Silti tuli hetkiä, Pusa oli sanonut, jolloin tunsi saavuttavansa sen mitä ei voinut saavuttaa, tai ainakin hipaisevansa sitä. Niin tapahtui hyvin harvoin, tuskin koskaan, mutta yksikin sellainen heti riitti, ja toisaalta: jos ihminen ei tuntenut sellaista hetkeä koskaan, elämällä ei juuri ollut merkitystä. Vain sellainen hetki toi meille toivon.

Visan elämä taiteilijana kulkee kohti pelkistetympää ja yksinkertaisempaa. Tällä matkalla käydään läpi isoja paloja historiasta, kuten Martin Luther King Jr.:n murha, Vietnam, Vanhan valtaus ja Mattijuhani Koposen ns. flyygeliperformanssi. Aineksia tässä romaanissa on paljon, mutta vaikutelmaksi jäää, että ne ovat este Haahtelalle tyypillisen esteettisen intensiivisyyden toteuttamiselle.

Astuin Joel Haahtelan romaaniin kuin huoneeseen, jossa olen halunnut jo hyvän aikaa vierailla, koska siellä ovat ne tietyllä tapaa kuluneet sohvat, kahvitahraiset pöydät, himmeävaloiset lamput ja sumu ikkunan takana. Se huone on tässä romaanissa hetkittäin läsnä, mutta paljon on myös toisenlaisia huoneita, joissa en tuntenut oloani kotoisaksi.  

Teoksen lopussa olevat kiitokset Haahtela lopettaa sanapariin, johon itsekin haluan kirjoitukseni päättää.

Taide tai kuolema!



Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (2017)
300 sivua
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste kohta 49: Vuoden 2017 uutuuskirja