torstai 30. lokakuuta 2014

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Innostuin Fred Vargasin Sinisten ympyröiden miehestä luettuani Elinan bloggauksen tästä kirjasta. Luettuani ensin Melenderiä ja sen jälkeen Statovcia olin melkoisen täynnä ja ajattelin, että Sinisten ympyröiden mies voisi edellä mainittujen jälkeen olla oiva digestiivi. Sitä se kyllä olikin. Pääruoaksi sen sijaan se ei minulle riittäisi.

Fred Vargas on Frédérique Audoin-Rouzeaun käyttämä pseudonyymi. Miksi kirjailija on halunnut valita pseudonyymin, joka viittaisi hänen olevan mies? Etunimi Fred on tietysti lyhenne kirjailijan oikeasta nimestä ja wikipedia tietää kertoa, että nimen Vargas taustalla on Ava Gardnerin esittämä roolihahmo Joseph M. Mankiewiczin ohjaamassa elokuvassa The Barefoot Contessa. Mielenkiintoista on myös se, että kirjailijan kaksoissisko, joka on kuvataiteilija, käyttää pseudonyymiä Jo Vargas. Mitä tästä pseudonyymien käytöstä pitäisi ajatella? Kenties ei mitään, vaikka minulle kyllä tuli mieleen eräs Harriet Burden.

Ranskalainen, useita kirjallisuuspalkintoja dekkareillaan napannut Fred Vargas on varsinaiselta koulutukseltaan historioitsija ja arkeologi. Sinisten ympyröiden mies on hänen ensimmäinen teoksensa ns. Adamsberg-dekkareiden sarjassa. Vuonna 1996 ilmestynyttä Sinisten ympyröiden miestä ennen Vargas oli kuitenkin jo aloittanut kolmiosaiseksi jääneen Evankelista-sarjan ja kirjoittanut pari muutakin romaania.

Adamsberg-sarjan nimi tulee komisario Adamsbergiltä, joka on sarjan dekkareiden omintakeinen päähenkilö. Mies, joka ratkaisee murhia lähinnä zeniläisesti vaikuttuneen ajattelunsa ja intuitionsa avulla. Adamsberg on erikoislaatuinen tyyppi, jolla on tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä ja piirustella paperille näennäisen välinpitämättömänä. Muiden mielestä hän käyttäytyy usein vähintäänkin kummallisesti, mutta selvittää murhamysteerit hätkähdyttävän tarkalla vainullaan.

Sinisten ympyröiden miehessä joku alkaa piirtää sinisiä ympyröitä pitkin Pariisia ja asetella niihin mitä kummallisimpia esineitä: papiljotteja, uimalakkeja ja lankakeriä. Vähitellen touhu raaistuu ja ympyröistä alkaa löytyä ruumiita. Vargasin romaanin henkilögalleria on varsin hilpeä. Siinä missä Adamsberg itse on naisiin menevä, on hänen kollegansa Danglard viinaan menevä periaatteessa varsin säälittävä tapaus, jonka "älykkyys loihtii hänen ympärilleen kahden metrin suojavyöhykkeen." Rikoksiakin Danglard miettii ja pohtii yhdessä lastensa kanssa. Teoksesta löytyy myös kaloja tutkiva ja vedenalaisessa maailmassa viihtyvä Matilde, tarkkanäköinen ja usein vihainen sokea Charles sekä deitti-ilmoituksia harrastava vanha rouva Clémence, joka puhuu paljon ja jatkuvasti, mutta yleensä käsittämättömiä. Harrastaa kerrospukeutumista, käyttää mustaa baskeria ja polttaa pillitupakkaa sekä omaa omituisenmuotoiset hampaat.

Vargasin henkilöhahmot ovat eläviä ja kutkuttavia ja hänen kirjoittamansa dialogi herkullista. Vaikka en suomennoksesta mitään vikaa löytänytkään, uskon, että jonkun verran dialogin terävyydestä käännöksessä kuitenkin kadotetaan ja koin harmilliseksi, että ranskan kielen taitoni ei riitä Sinisten ympyröiden miehen lukemiseen alkuperäiskielellä.

Vargas esittelee öisen Pariisin kadut, sateesta kiiltävät ja vaaraa uhkuvat. Paikoin tunnelma lähenee noir-sävyjä. Tästä huolimatta Sinisten ympyröiden mies ei ole erityisen jännittävä, koska lukijalle on itsestään selvää, että Adamsberg on aivan liian taiten luotu henkilöhahmo, jotta kirjailija voisi antaa hänelle tapahtua mitään kovin kohtalokasta.

Adamsberg on ihanteellinen lukevien naisten päiväunien fiktiivinen kohde. Sinisten ympyröiden mies hengittää hänen kauttaan ja tässä suhteessa Adamsbergiä voidaan pitää esimerkiksi Karin Fossumin Konrad Seijerin, Seppo Jokisen Sakari Koskisen ja Sue Graftonin Kinsey Millhonen sukulaissieluna. Kaikkia näitä rikoksenratkaisijoita yhdistää se, että romaanin tunnelma ja vetovoima muodostuvat niiden päähenkilöiden kautta.

Koska Sinisten ympyröiden mies on dekkarisarjan ensimmäinen osa on ymmärrettävää, että Vargas on panostanut ennen kaikkea Adamsbergin henkilökuvaan. Hän on se täky, jolla Vargas koukuttaa lukijan. Erityisesti Adamsbergin rakkauselämän ongelmat tekevät hänestä inhimillisen. Minua häiritsikin hieman se, että Vargas vaikuttaisi pelaavan sillä ajatuksella, että naislukijat tuntisivat itsessään halua syöksyä pelastamaan Adamsbergin, tuon  toisinaan niin raivostuttavan hitaan ja ulospäin piittaamattomalta näyttävän miehen, joka ei ole päässyt yli rakastettunsa menettämisestä.

Teoksen muista henkilöhahmoista erityisen kiinnostava on deittirouva Clémence, mutta valitettavasti häneen yhdistyvät tragikoomiset elementit hiipuvat teoksen loppua kohden. Jonkinasteisena ongelmana koin myös sen, että Sinisten ympyröiden miehessä Vargas luo maailman, jonka suhde ulkomaailmaan on sulkeutunut. Lukijan tehtäväksi jää joko astua Sinisten ympyröiden miehen maailmaan sen ehdoilla tai jäädä sen ulkopuolelle. Vargasin romaani on ennen muuta dekkariviihdettä, melkoisen hyvääkin sellaista, mutta yhteiskunnallisen dekkarin ystävänä jäin kaipaamaan jotakin enemmän.

Lukiessani mietin myös, milloin markkinahenkilö keksii Adamsberg-oheistuotteet - menekkiä varmaan olisi. Jos fiktiivinen henkilö voisi jakaa nimikirjoituksia, olisi Adamsbergin edessä jono yötä päivää ja Instagram täyttyisi lukija/Adamsberg -selfieistä.



Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies (2007)
Ranskankielinen alkuperäisteos: L'homme aux cercles bleus (1996)
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus

tiistai 28. lokakuuta 2014

Kirsi Kunnas Savoyssa 12.11.2014 - lippuarvonta


Kirsi Kunnas: Hanhiemon iloinen lipas (kannen kuvitusta)
Sunnuntaina näin kirjamessuilla Kirsi Kunnaksen - yhden Suomen sydämeenkäyvimmistä kirjailijoista. Mikä nainen. Mikä lahjakkuus. Mikä hattu. Kuinka monta hetkeä onkaan tullut vietettyä jo pelkästään Hanhiemon iloisen lippaan parissa.

En ole pitänyt tapana järjestää blogissani arvontoja, mutta nyt sattui niin sopivasti, että sain Bonnierilta (kiitos kovasti) 2 kahden henkilön lippupakettia, joten laitan ne nyt arvontaan, sillä mikäpä olisi mukavampaa kuin tarjota sinulle mukava ilta Kirsi Kunnaksen ja kumppaneiden seurassa.

Koska tilaisuus on jo melko pian, pyydän, että ilmoittaudut arvontaan suoraan sähköpostiini:
omppuapple@gmail.com. Näin voin varmistaa, että kun voittajat on saatu selville, minulla on jo sähköpostiosoitteet valmiina ja liput löytävät tiensä voittajille ajoissa.



Viimeinen osallistumispäivämäärä on keskiviikko 5.11.2014. Voittajat julistan blogissani seuraavana päivänä.

Vihjaiskaa arvonnasta myös ystäville, kavereille ja muille hyville tyypeille!

Pii poo ja onnea arvontaan!


 Lisätietoja Savoyssa 12.11.2014 klo pidettävästä tilaisuudesta:


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessut 2014 - raportti

 Ihan ensiksi kiitos messujärjestäjille, jotka ystävällisesti antoivat minulle bloggaripassin, jolla pääsin messuille ilmaiseksi kuin tärkeämpikin henkilö. Kiitos myös siitä, että bloggareille järjestyi oma nurkkaus, jossa ottaa kontaktia messuvieraisiin ja antaa heille kirjavinkkejä.

Lauantaina kävin kirjabloggarien aamubrunssilla, jossa uutuskirjoistaan kertoivat Maritta Lintunen, Sinikka Nopola, Riina Katajavuori, Jari Järvelä, Kim Leine ja Paolo Giordano. Tästä tilaisuudesta löytyy mainio raportti esim. Kirsin kirjablogista. Kiitos Bonnier/Wsoy ja Tammi, jotka lahjoititte meille bloggareille läsnä olleiden kirjailijoiden uutuuskirjat. Mukavaa oli lähteä tilaisuudesta signeeratun kirjakasan kanssa.

Tänään suuntasin ensin moikkaamaan muita bloggareita omalle pisteellemme. Sieltä lähdin Takauma-lavalle, jossa keskustelivat Kaari Utrio, Tiina Raevaara ja Tuula-Liina Varis. Pompsahdin paikalle, kun Kaari Utrio kertoi, että hän oli jossakin teoksessaan sijoittanut torakat aikakaudelle, jolloin niitä ei vielä ollut. Keskustelussa taustatyön tekemisestä sekä Utrio että Raevaara jakoivat mieltymyksen tutkimuksellisen taustatiedon etsintään ja vaikeuden sen lopettamiseen jossakin pisteessä.

Utrion kuvaamat vaikeudet luoda keskiajan ihminen olivat mielenkiintoisia. Hän puhui keskiajan ihmisen hämmästyttävän pienestä tietomäärästä, sekä mm. perheeseen ja aikaan liittyvistä käsityksistä, jotka eroavat melkoisesti nykyihmisen vastaavista. Keskiajalle sijoittuvien romaanien taustoittamiseksi hän lukee myös keskiaikaisia kronikoita - tosin jatkuvasti tiedostaen, että niiden kirjoittajat ovat olleet miehiä, jotka ovat intoutuneet sodista, sankaruudesta ja uskonnosta.  Utrio kiteytti lopuksi, että nykyperspektiivistä on mahdotonta luoda keskikaista ihmistä ko. ajan ihmiselle tyypillisenä ihmiskuvana niin, että se kiinnostaisi myös nykylukijaa. Kompromisseja on tehtävä.

Anu Silfverberg ja Tommi Melender
Utrion, Raevaaran ja Variksen jälkeen Takauma-lavalle asteli Tommi Melender ja Long Playn päätoimittaja Anu Silfverberg puhumaan kirjailijan ja sosiaalisen median välisestä suhteesta. Tämä keskustelu oli etukäteen minulle sunnuntain odotetuin tapahtuma. Keskustelu sujui kuitenkin vähän liiankin sopuisissa merkeissä, koska kummatkin keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että kirjailijan ensisijainen tehtävä on kirjoittaminen, ei itsensä brändääminen. Silfverberg piti omituisena sitä, että kirjailijalta toisinaan vaaditaan jatkuvaa läsnäoloa, eikä hänen mukaansa voida edellyttää, että kirjailija olisi some-aktiivinen. Hän myös korosti, että itsensä markkinoiminen ja esiintuonti vaativat monien eri taitojen osaamista, jotka ovat kirjailijan kohdalla toissijaisia.

Silfverberg sanoi panneensa merkille, että aktiivisuus Facebookissa ja twitterissä näkyy nousevina myyntikäyrinä. Hän korosti, että kannattaa miettiä tarkkaan, miten itseään ja teoksiaan tuo esiin. Tämä neuvo lieni tarkoitettu sekä kirjailijoille että kustantamoille. Sekä Silfverberg että Melender pohtivat, että usein some-aktiivisuus vaatii niin paljon ajankäyttöä, että se ei kirjailijan kannalta ole mielekästä. Melender ei myöskään uskonut, että kirjailijan teoksista kirjoitetuilla blogiarvioilla olisi Suomessa juurikaan vaikutusta teosten myyntiin ja jatkoi, että Suomessa kirjablogeja luetaan vielä varsin vähän verrattuna esimerkiksi muoti- ja lifestyleblogeihin. Silfverberg mainitsi, että kirjablogeissa harrastetaan kirjallisuutta (nikottelin hieman tässä kohdin), kun taas Melenderin Antiaikalainen-blogia hän pitää julkaisuna. Mielenkiintoista on, että tämäntapainen erottelu piti ihan erikseen tehdä.

Melender kuitenkin näki, että some on sekoittanut ammattilaisten ja amatöörien välisiä rooleja. Hän kritisoi sen tapaista kehitystä, jossa kaikkea kirjallisuuden ympärillä tapahtuvaa toimintaa perustellaan vetoamalla siihen, että toimitaan rakkaudesta kirjaa kohtaan. Tästä esimerkkinä oli taannoin Kotilieden julkaisema ilmoitus, jossa kysyttiin: Haluatko kriitikoksi. Melender kertoi kiinnittäneensä huomiota myös siihen, miten Helsingin sanomissa viime aikoina kritiikki on lähestynyt muotoja, jotka ovat yleisesti olleet tyypillisempiä kirjablogeille. Hän pitää tätä merkkinä kirjablogien vaikutuksesta kritiikin kirjoittamiseen. Hän kuitenkin korosti, että kyseessä on ns. neutraali huomio ja että hänen tarkoituksensa ei ollut syyttää kirjablogeja tästä kehityksestä.

Kiinnostava oli Melenderin näkemys siitä, että kritiikin kriisillä on tapana tuottaa hyvää kritiikkiä. Hän painotti myös, että kritiikki on aina tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, koska siltä odotetaan niin monia erilaisia asioita, kuten analyysiä, esseistiikkaa ja lukusuosituksia. Silfverberg kyseenalaisti nykyisen klikkauskulttuurin ja totesi, että klikkaus ei tarkoita oikeastaan mitään. Tästä en voisi olla enempää samaa mieltä ja olen juurikin tätä asiaa miettinyt paljonkin viime päivinä. On tavallaan liian helppoa painaa like tarkoittamatta yhtään mitään. Tästä huolimatta on mukavaa, jos niitä liketyksiä omiin juttuihin tulee.

Yksi keskustelun mielenkiintoisimpia huomioita oli Melenderin havainto siitä, että esimerkiksi New York Timesin ja New York Review of Booksin kaltaiset julkaisut arvostavat lukijoitaan ja luottavat lukijoidensa älykkyyteen. Samaa ei hänen mukaansa voi sanoa suomalaisesta lehdistöstä. Melender piti kirjablogien ansiona sitä, että parhaimmassa tapauksessa niitä kirjoitetaan intohimolla ja kirjallisuutta kohtaan tunnetun pyyteettömän rakkauden voimalla, joka voi tuottaa mainiota jälkeä. Tämä oli oikein mukavaa kuulla ääneen lausuttuna.

Silfverbergin ja Melenderin keskustelun jälkeen suuntasin bloggaripisteellemme, jossa kävimme bloggareiden kesken mainioita keskusteluja. Kiitos kaikille, joihin siellä törmäsin. Oli ihan superia tavata teitä. Myös Paula Havaste istahti sohvallemme ja hänen kanssaan puhuimme mm. perinteisen ja e-kirjan välisistä eroista. Havaste kertoi myös seuraavansa blogeja aktiivisesti - muutoinkin kuin vain pelkästään kirjoituksia omista kirjoistaan. Lukuvinkkejäkin annettiin ja mietiskeltiin, miten bloggaripistettä voisi kehittää ensi vuonna.

Hajanaisia huomioita muista keskusteluista:

Blóggaripisteeltä kiiruhdin kuulemaan Rosa Liksomia, jolla oli aivan ihana nauru. Liksom puhui uudesta Burka-kirjastaan ja sanoi, että haluaa tehdä välillä muutakin kuin kirjoittaa, koska kirjoittaminen on yksinäistä hommaa ja on raskasta, joskin myös antoisaa, pitää pitkiä aikoja päänsä sisällä valmisteilla olevaa kirjaa. Hänen lähtökohtansa oli, että jokainen on taiteilija. On vaan tehtävä ja harjoiteltava tarpeeksi. Tämä oli hieno neuvo.

Seuraavaksi onnistuin ihailemaan Kirsi Kunnasta lähietäisyydeltä. Siinä vasta nainen. Ja se hattu! Ehdin paikalla, kun esitys oli jo ohi, mutta onneksi sentään ehdin mukaan taputtamaan, sillä Kunnaksen esityksen jälkeen taputukset olivat varmasti messujen kuuluvimmat. Suomalaiset kirjallisuuden ystävät rakastavat Kirsi Kunnasta ja syytä onkin.

Jukka Mallinen ja Jani Saxell
Kuuntelin myös Jukka Mallisen ja Jani Saxellin keskustelua venäläisen kirjallisuuden nykytilanteesta. Suurin osa ajasta meni Mallisen kertomiin anekdootteihin ja olisin mieluusti kuullut lisää asiaa keskustelun varsinaisesta otsikosta. Venäjällä tilanne on nykyisin se, että kirjailijat äänestävät jaloillaan. Esimerkiksi Viktor Jerofejev on muuttanut Pariisiin ja Viktor Pelev Pariisiin (vai olikohan se toisin päin). Mallinen kertoikin Jerofejevin sanoneen, että viime vuosina kirjailijan asema on ollut Venäjällä siinä mielessä hyvä, että aiheista ei todellakaan ole puutetta. Lukijan osa sen sijaan on Jerofejevin mukaan surkea.

Saxell puhui suomalaisten kustantamojen haluttomuudesta julkaista venäläistä nykykirjallisuutta. Tämä perustunee siihen, että kustantamot eivät usko venäläisen nykykirjallisuuden myyvän Suomessa. Tässä suhteessa olemme Saxellin mukaan todella pienien kustantamojen varassa - niin pienien, että vaikkapa Savukeidas on niihin verrattuna iso kustantamo.  Keskustelu päättyi Mallisen naurahduksia aikaansaaneeseen toteamukseen: Putin on palauttanut venäläisen kirjallisuuden ainutlaatuisen tärkeyden.

Hannu Harju ja Leena Lehtolainen
Seuraavaksi vuorossa oli Leena Lehtolainen ja Kuusi kohtausta Sadusta. Häntä haastatteli Hannu Harju ja tilaisuus käynnistyi Leena Lehtolaisen luennalla teoksensa prologista. Teoksensa taustoista Lehtolainen kertoi, että ajatus elämäkertanäytelmästä syntyi, kun hän oli ollut katsomassa näytelmää Henry Parlandista. Hän oli pannut katsojien joukossa merkille hyvin iäkkään miehen, joka eläytyi voimakkaasti näytelmän tapahtumiin. Kyseessä oli Herman Parland, jo nuorena kuolleen Henry Parlandin veli. Tähän väliin on pakko todeta, että suosittelen kovasti Henry Parlandin teosta Sönder, joka on yksinkertaisesti todella todella hieno.

Parland-esityksen jälkeen Lehtolainen kertoi alkaneensa pohtia, miltä tuntuu istua katsomassa, kun omien lähisukulaisten elämää esitetään näyttämöllä. Kenellä on tekijänoikeus? Saako toisen elämästä kertoa mitä tahansa? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Lehtolainen kertoi kirjastaan todella kiinnostavasti ja lukuhalua herättävästi. Ihmetellä sen sijaan pitää, miksi Hannu Harju halusi kysyä Lehtolaiselta, onko tämän uudessa romaanissa omaelämäkerrallisia aineksia. Miten nyt minusta tuntuu, että tuollainen kysymys esitetään tyypillisesti juuri naiskirjailijalle. Mietin tätä sitäkin suuremmalla syyllä, koska Lehtolainen otti puheessaan kantaa juurikin siihen, että edelleen puhutaan kirjailijoista ja naiskirjailijoista.

Anna Kortelainen ja Hannu-Pekka Björkman
Hannu-Pekka Björkmaniakin kipaisin kuuntelemaan. Björkman on ihana, mieletön presenssi ja säteily. Hän aloitti siteeramalla Tarkovskia, jonka mukaan taiteen tehtävä on etsiä jumalaa ihmisessä. Olin myyty. Tarkovski on minulle jotain todellakin elämää suurempaa. Jopa siinä määrin, että en oikein uskalla katsoa hänen elokuviaan, koska ne herättävät niin paljon ajatuksia ties mihin suuntiin. Björkman puhui kaipauksesta ja koti-ikävästä. Jälkimmäisen hän näkee henkisenä tilana, joka kutsuu ihmistä lepäämään, mikä tosin kiireisessä 24/7 -maailmassa on usein haasteellista. Hän vertasi kaipausta myös taiteeseen ja koki niiden jakavan jatkuvan pakenemisen ihmisen ulottuvilta.

Björkmania haastatteli Anna Kortelainen ja tämä keskustelu oli hyvin suosittu. Kaikki tuolit olivat täynnä ja reunustoillakin paljon porukkaa. Pakko myöntää, että tunnelmassa oli jotakin suurta, suorastaan pyhää.

Hanno Möttölä
Lopuksi kävin vielä kuuntelemassa esittelyn Susijengi-kirjasta, jossa ääneen pääsivät suomalainen huippukoripalloilija Hanno Möttölä ja Susijengin valmentaja Henrik Dettman. Päivä päättyi täydellisesti, kun tungin itseni Möttölän seuraan ja kerroin, että tyttäreni pelaa korista ja että hänelle olisi suuri juttu saada nimikirjoitus. Nyt on tyttärelleni omistettu Möttölän nimikirjoitus seinällä.

Edellä mainitun lisäksi harrastin yleistä haahuilua ja tuli sitä muutama kirjakin ostettua, kuten tämän bloggauksen ensimmäisestä kuvasta näkyy.

Mahtia oli! Ensi vuonna uudestaan!


#bloggaritmessuilla

Bloggaajat kirjamessuilla

Kaverit on rymynny kirjamessuilla jo monta päivää, mutta itse pääsen touhuun mukaan vasta tänään sunnuntaina. En edes ole messuihminen. Hirmuinen määrä kirjoja ja kiinnostavia tuokioita - ylistimulaatio uhkaa jo pelkästä ajatuksesta.

Selvitäkseni hengissä tein alustavan ohjelman, jota sitten hädissäni räpellän messukeskuksessa, kun olen hukkua kirjallisiin houkutuksiin.

Se menee näin (teoriassa, käytännössä tuskin sinne päinkään)

12.30 Kirjailija ja some-julkisuus (keskustelemassa Tommi Melender). M.U.S.T

13-14 bloggaripäivystäjänä bloggarien omalla osastolla Boknäs 6g85. Tule sinäkin, etten istuskele siellä yksinäni.

14.00 Peter von Bagh: Muisteja

14.30 Tähtihetki: Rosa Liksom

15 Kirjailijana Venäjällä

15.30 Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa

15.30 Juha Itkonen: Ajo

16.00 Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta sadusta

16.00 Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

16.30 Kirjoittamassa Italiassa

17.00 Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

17.30 Aika velikultia - tuntemattoman sotilaan mieskuva

17.30 Susijengi - Pohjolan perukoilta Euroopan huipulle


Törmäillään!


lauantai 25. lokakuuta 2014

Laurent Gaudé: Eldorado

Olisin tuskin lukenut Eldoradoa, ellei se olisi ollut lukupiirikirja. Surkuhupaisaa on, että en loppujen lopuksi edes päässyt siihen lukupiirin tapaamiseen, jossa Eldoradoa käsiteltiin.

Rankalainen näytelmä- ja romaanikirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) on kotimaassaan palkittu ja rakastettu kirjailija. Vuonna 2004 hän sai arvostetun Goncourt-palkinnon romaanillaan Montepuccion aurinko (Le soleil des Scorta). Odotukseni Eldoradoa kohtaan olivatkin huomattavasti suuremmat, kuin mitä tämä romaani kykeni tarjoamaan.

Eldoradon puolustukseksi on sanottava, että se joutui omalta kannaltaan mahdollisimman huonoon seuraan, kun luin sitä limittäin Melenderin Kylmän sodan kanssa. Afrikkalaisten pakolaisten ja jättikyrvän välinen kohtaaminen ei ollut erityisen hedelmällinen. Lisäksi heti Eldoradon jälkeen luin Statovcin Kissani Jugoslavian, joka onnistuu aika lailla kaikessa, missä Eldorado jää vajaaksi.

Eldoradon parhaita puolia edustaa kerronnan jakautuminen kahteen näkökulmaan. Italiassa Salvatore Piracci toimii rannikkovahtina, jonka työnä on estää afrikkalaisia siirtolaisia pääsemästä Italiaan. Afrikassa taas monet haaveilevat pääsystä Eurooppaan, joka Afrikasta käsin näyttää unelmien Eldoradolta. Gaudén esittämät kysymykset ovat perustavanlaatuisia. Kenellä on oikeus päättää, kenet otetaan vastaan ja kenet käännytetään takaisin? Miten Piraccin kaltainen ihminen voi elää itsensä kanssa, kun hänellä on valta päättää muiden ihmisten kohtalosta - usein jopa elämästä tai kuolemasta?

Pakolaisia kuvatessaan Gaudé piirtää autenttiselta vaikuttavan kuvan usein täysin yhteismitattomista valinnoista, joita pakolainen joutuu tekemään. Tämä voi merkitä esimerkiksi valintaa sen välillä, ostetaanko veljelle Aids-lääkkeitä vai käytetäänkö rahat siihen, että toinen veli pääsisi vaaralliselle merimatkalle kohti Eurooppaa, jossa hän mahdollisesti löytäisi töitä ja pystyisi lähettämään rahaa kotimaahansa. Sen lisäksi, että pakolainen joutuu luopumaan perheestään ja ystävistään ja koko tutuksi tulleesta elämänpiiristään ja kulttuuristaan, hän pakopäätöksen tehtyään muuttuu rikkahippuseksi pakolaisuuden ympärillä pyörivässä busineksessä. Ihmisen henki ei ole minkään arvoinen, pakeneminen on suurta epävarmuutta ja rahaa vaativia tahoja ilmaantuu yhä lisää. Maksa tai et pääse eteenpäin. Tosin usein matka tyssää maksamisesta huolimatta ja vaikka pakomatkalle meren yli pääsisikin moni menettää henkensä vaarallisen merimatkan aikana.

Se, joka onnistuu lähtemään pakomatkalle saattaa jäljelle jäävien mielestä näyttää etuoikeutetulta. Todellisuudessa pako kuitenkin riistää ihmisen ihmisarvon. On vaikeaa ellei mahdotonta kunnioittaa itseään sen jälkeen, kun on tallottava (toisinaan aivan kirjaimellisesti) muut pakoa yrittävät jalkoihinsa. On pakko olla itsekäs, on tapettava omat periaatteensa ja omantunnon ääni. Ja se kauhein kysymys.  Mitä varten? Ja se kauhein vastaus. Usein vain siksi, että hukkuisi merellä, kokisi nälkäkuoleman tai tulisi käännytetyksi takaisin kotimaahansa.

Pakolaisen jano. Pakolaisen nälkä. Pakolaisen sairaudet. Pakolaisen kärsimys. Niitä vastassa Salvatore Piracci, joka vuosien ajan on etunimensä vastaisesti ollut harvoin pelastaja. Pakolaiset ovat suuria anovia silmiä. Ihmisarvottomia. Sitkeätä porukkaa, jotka eivät suostu luopumaan toivosta. Epätoivoiset olosuhteet vaativat epätoivoisia tekoja. Sanoja ei ole. Mitä ylipäänsä voisi sanoa esimerkiksi naiselle, jonka lapsi kuoli merimatkan aikana hänen syliinsä. "He ottivat minulta maksun pojan lipusta. Tuhatviisisataa dollaria. Tuhatviisisataa dollaria siitä että hän sai kuolla janoon sylissäni. Miten te kuvittelette, että voin antaa sellaista anteeksi?"

Vastauksia ja ratkaisuja ei ole. Kirjallisuuden kentällä Eldorado ottaa paikkansa länsimaisten kirjailijoiden Afrikka-kuvausten joukossa. Tällä kirjallisuuden osa-alueella onnistumiset ovat harvassa, koska melkeinpä poikkeuksetta kuvauksiin liittyy jossain määrin keinotekoisuutta. Gaudé puhuu tärkeistä asioista, mutta hänen kertojanotteessaan on jotain ulkopuolista, väliin jopa tarkoitushakuiselta tuntuvaa lukijan tunteisiin vetoamista. Kiinnostavasta ja tärkeästä teemasta ei seuraa automaattisesti hyvää romaania. Uskon kuitenkin, että moni saattaisi pitää Eldoradosta. Itse vaan harvemmin innostun kirjoista, jotka ovat pelkästään teema- ja tarinavetoisia. Lukijalle, joka haluaa tutustua afrikkalaisten pakolaisten todellisuuteen sen kaikessa raastavuudessa ja joille mielenkiintoinen teema on riittävä hyvän kirjallisen teoksen tae, Eldorado on hyvä valinta.


Laurent Gaudé: Eldorado (2013)
Ranskankielinen alkuperäisteos: Eldorado (2006)
Suomentanut Lotta Toivanen
Bazar




keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Se taitaa nyt olla tässä. Vuoden 2014 paras suomalainen esikoisteos. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia täyttää niin korkeatasoiselle kirjallisuudelle asetetut vaatimukset kuin henkilökohtaiset mieltymyksenikin. Se on moniääninen, rakenteeltaan ja kuvastoltaan oivallisen kompleksinen sekä lisää tietoa Jugoslavian hajoamisesta tavalla, johon varsinainen historiankirjoitus harvoin pystyy. Se tuo iholle muualta Suomeen muuttaneiden todellisuuden, kulttuurien väliset kahnaukset, yksilön ja perheen olosuhteiden puristuksessa, oman paikan maailmassa ottamiseen liittyvät haasteet sekä rikkaan symboliikan. Lyhyesti sanottuna: Kissani Jugoslavia on nautittavan kiinnostava romaani.

Minulle yksi kaunokirjallisen teoksen kiinnostavimmista elementeistä on rakenne. Uskoisin sen johtuvan ainakin osittain siitä, että hyvin toteutettu rakenne estää lukijaa uppoutumasta tarinaan, muuttumasta passiiviseksi teoksen kuluttajaksi. Rakenne haastaa ja panee miettimään, se asettaa rinnakkain eri tasoja ja vaatii pohtimaan. Kissani Jugoslaviassa rakenne toimii juuri edellä kuvatulla tavalla. Yhdellä tasolla seuraamme elämää Jugoslaviassa vuonna 1980, jossa nuori nainen nimeltä Emine valmistautuu häihinsä. Toisella tasolla olemme nyky-Suomessa, jossa nuori mies ostaa käärmeen, keskustelee kissan kanssa ja elelee elämäänsä. Eri aikatasot ja yhteiskunnalliset olosuhteet peilautuvat toisiinsa ja tulevat toistensa ristiinvalaisemiksi. Näin Statovci luo tilanteen, jossa muukalaisuuden kipeys näyttäytyy koko kirjossaan. Toiseuden juurien kytkeytyminen entisen Jugoslavian sotaisaan tilanteeseen estää yksinkertaistavat tulkinnat. Lukija löytää silmistään tulitikut. Muualle katsominen, näennäisymmärtäminen ja luokittelu käyvät mahdottomiksi. Slavenka Drakulicin "Aivan kuin minua ei olisi" (Kao da me nema (1999), suom. 2000), hengittää Statovcin rivien välissä.

Statovci kuvaa Jugoslaviaa maana, jossa vallitsevat selkeät sukupuoliroolit. Perhe-elämän keskipiste on koti, jonka tulee olla moitteettoman siisti ja puhdas. Asiasta huolehtiminen on tietysti naisen tehtävä. Koti on emäntänsä kuva ja se siivotaan joka päivä, sillä kukaan "itseään kunnioittava ihminen" ei "häpäisisi perhettään elämällä epäsiistissä kodissa. Kodillakin oli kasvot, joita ei saanut menettää. Se oli kunnia-asia." Vaikka asuinmaa vaihtuu, arvot siirtyvät mukana. Naisen vuoro tulee aina viimeisenä. Hänen roolinsa on alistua ja palvella loputtomasti. Siivota ja laittaa ruokaa, olla varpaillaan, kuulostella perheenpään mielialoja.

1990-luvun puolivälissä opiskelin kirjallisuutta Oslossa. Kävin myös norjankielen tunneilla, joilla oli muun porukan lisäksi yksi nainen Bosniasta ja yksi mies Serbiasta. Heidän välinsä olivat käsinkosketeltavan jännittyneet. Opiskeluun kuului esitelmän kirjoittaminen ja tein sen Henrik Ibsenin Nukkekodista (Et Dukkehjem, 1879). Kun olin esitellyt työni serbimies oli kauhuissaan. Hän nousi tuolistaan, raivosi ja huusi, että tuollaista ei saa kirjoittaa. Näytelmä perheensä hylkäävästä Norasta ja hänen sanansa "jeg er foerst och fremst et menneske" olivat tälle serbimiehelle yksinkertaisesti liikaa ja täysin hänen kulttuuriperintönsä rajojen ulkopuolella. Hänen mielestään "rikos" oli moninkertainen. Ibsen, mies, kirjoitti naisen oikeuksia puolustavan näytelmän. Minä, nainen, kauhea feministi, esittelin kirjoitukseni Nukkekodista julkisesti. Statovcin lukeminen palautti tuon serbimiehen elävästi mieleeni ja ymmärsin pari piirua syvemmin, mitä hänen ajatuksissaan liikkui.

*

Jokainen meistä on oman kulttuuriympäristönsä sokaisema. Statovci haastaa myös meidän suomalaisten näkemykset omien tapojemme erinomaisuudesta. Toisten silmissä saatamme vaikuttaa hyvinkin kummallisilta ja toisinaan jopa epärationaalisilta. Jos tämän huomaaminen sattuu, se on hyvä. Niin pitääkin. Mukaymmärtäminen on karhunpalvelus sekä niille, joita mukaymmärrämme että myös itsellemme. Asioiden syyt ovat harvoin yksinkertaisia ja helppoja. Selittäminen usein vaikeiden asioiden poislakaisemisen muoto. Tämä on on tullut näkyviin vahvasti viime viikon ns. katuväkivaltajengikeskusteluissa. Suosittelen näille keskustelijoille Kissani Jugoslaviaa. Suosittelen tätä teosta myös homokammoisille. Sen lisäksi suosittelen Statovcin romaania ihan jokaiselle silläkin uhalla, että sen luettuaan joutuu hyvin todennäköisesti luopumaan muutamista ennakkoluuloistaan.

Kun Statovci puhuu ulkomailta Suomeen muuttaneen Suomessa kohtaamista ennakkoluuloista, hän tietää mistä puhuu. Hän on kertomuksensa sisällä, jolla en tarkoita, että Kissani Jugoslavia olisi välttämättä omaelämäkerrallinen. Voi se tosin sitä ollakin, mutta se on toissijaista. Statovcin romaani on monella tapaa rehellinen ja hämmästyttävän alaston. Sen ihmiskuvia ei ole puettu esteettisesti, vaan kuvattu kameralla ennen photoshopin keksimistä. Isän ja pojan välinen suhde on kautta romaanin kompleksinen. Isän käytös on usein puistattavaa, mutta Statovci kirjoittaa yli helppojen yksinkertaistusten ja hyvä-paha -asetelmien.

Bajram, teoksen päähenkilön Bekimin isä, on korkeakoulutettu, eikä halua ottaa vastaan matalapalkkatyötä. Ottaisitko sinä? Muistan taas norjankielen tunnit ja niillä olleen bosnialaisnaisen, joka oli koulutukseltaan arkkitehti. Muistan hänen lohduttoman itkunsa, kun hän kertoi, että Norjassa ainoa työ, jota hän sai oli pesulatyö. Suomessa maahanmuuttajan on vaikea tehdä maahanmuuttokriittisten mielestä oikein, koska jos he eivät ota jotain työtä vastaan, heitä haukutaan työnvieroksujiksi. Jos he taas ottavat, heidän sanotaan vievän suomalaisten työpaikat. Sen sijaan, että asiat otettaisiin asioina, voidaan tietysti keskustella lastenvaunuista. Suomalaisessa yhteiskuntakeskustelussa on vielä kovin pitkä matka siihen, että eritaustaiset ihmiset olisivat ihmisinä samalla lähtöviivalla.

Kissani Jugoslavia ei anna meidän katsoa etäältä, vaan se siirtää meidät tapahtumisen paikkaan. Meistä tulee hän, jonka edessä konekiväärimies seisoo. "Katsellessani serbisotilaiden konekiväärejä ymmärsin, että tuo sotilas voisi päättää kenen tahansa vastaantulijan elämän muutamassa sekunnissa, ja tuo tankki voisi räjäyttää maan tasalle kokonaisen rakennuksen, jos sen sisällä oleva sotilas saisi päähänsä tehdä niin." Olisitko kenties tuollaisen kokemuksen jälkeen alkanut miettiä pakoa kotimaastasi? Jos olisit, miten oikeutat väitteesi siitä, että joku muu ei saisi tehdä niin? Helpointa on vaahdota asioista, joista ei tiedä. Käy mielessäsi läpi myös seuraavat Statovcin esittämät kysymykset:

"Mitä jos sinä joutuisit hylkäämään perheesi ja todistamaan läheistesi kuoleman räjähdyksessä? Tai jos olisit niin epätoivoinen, että kääntyisit jumalan puoleen, vaikket uskoisikaan siihen.  [...] Niin, mitä tekisit, jos joutuisit muuttamaan uskoasi halveksuvaan maahan etkä voisi enää koskaan palata kotiisi? Jos joutuisit opettelemaan vieraan kielen vieraalla kielellä, miten nopeasti luulisit voivasi ottaa vastaan asiakaspalvelutyötä?"

Statovcin Kissani Jugoslaviassa kuvaamat kulttuurisen toiseuden kokemukset todentavat identiteettitutkija Stuart Hallin näkemykset kulttuurisen identiteetin rakentumisesta. Hallille rotu (jonka käsitän kattavan myös eri etniset ryhmät) ei ole biologinen kategoria, vaan diskursiivinen identiteetti. Kategoria, joka tuotetaan puhetapojen ja erilaisten representaatiojärjestelmien ja sosiaalisten käytäntöjen kautta. Tässä tuottamisessa avainasemassa on joukko "tarkemmin määrittelemättömiä fyysisten piirteiden eroja", joista tulee symbolisia merkitsijöitä, joilla ryhmä erotetaan toisesta ryhmästä. *

Kissani Jugoslaviassa tämä prosessi menee esimerkiksi näin: "Ja miksi sinulla on tuollainen koukkunenä, ne kysyivät, miksi noin mustat hiukset ja kulmakarvat, miksi tuollaiset rikkinäiset kengät jalassa, eikö ole varaa ostaa uusia, sama pusakka joka päivä, oletko köyhä, oletko pakolainen, ne puskivat minua toisilleen, löivät ja nauroivat ja joku niistä sylkäisi minua otsaan, ja sylki valui kasvoja alas enkä uskaltanut pyyhkiä sitä, pyyhi se niin niin kuolet, he sanoivat, pyyhi se niin kuolet vitun pakolainen."

Statovci osoittaa, miten tärkeää on ymmärtää, että rotujen ja etnisten ryhmien väliset valtasuhteet eivät ole olemassa sinällään, vaan ne ovat tulosta kulttuurisen tuottamisen käytännöistä. Sama prosessi tapahtuu Kissani Jugoslaviassa makrotasolla, kun Jugoslavia alkaa Titon kuoleman jälkeen hajota. Titon aikana eri etniset ryhmät kokivat olevansa paitsi albaaneja, serbejä, kroaatteja ja bosnialaisia, että samanaikaisesti myös jugoslavialaisia. Näiden ryhmien jugoslavialaisuus kuitenkin kuoli Titon myötä ja eri ryhmiin kuuluvat kääntyivät toisiaan vastaan, Omaa kulttuurista identiteettiä alettiin pyrkiä vahvistamaan toisia identiteettejä mitätöimällä. Tämä tapahtui usein poliittisten johtajien harjoittaman nationalismin ja propagandan myötävaikutuksella.

Kissani Jugoslavia ulottuu moneen suuntaan, niin ajallisesti kuin teemallisestikin. Kerronta levittäytyy, mutta ei hajoa. Statovcin ote pitää. Siinä missä elämä kiertyy käärmeenä ihmisen ympärille, on rakkaus parasta vastamyrkkyä. Nukkekoti on kaunis katsoa, mutta epämukava elää. Jokainen, joka nukkekodista on lähtenyt, muistaa loppuelämänsä ajan sen tuskin kuulumattoman äänen, kun hän lähtiessään painoi oven viimeisen kerran kiinni. Sen hetken, kun vapaus lakkasi olemasta pelkkä sana.

*Stuart Hall: Identiteetti (Vastapaino 1999), suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkmann

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014), Otava

Adlibriksessä


lauantai 11. lokakuuta 2014

Tommi Melender: Kylmä Sota

Mä kuljin herrojen kanssa pellon laitaa / joo, joo, ja kuljin pellon laitaa / joo, ja kuljin pellon laitaa. No, kyllä niillä herroilla tarinoita riittää / joo, joo ja tarinoita riittää / joo, ja tarinoita riittää.

Kylmän sodan sisäinen lukija on jugendlinnassa asuva keski-ikäinen mies, joka juo kallista konjakkia ja jonka sielun salasana on critical forever. Ja sitten tulee kaltaiseni Helsingin lähiössä asuva naisihminen ja astuu herrojen seuraan. Voi sentään herrojen kyllästyneitä ilmeitä. Vain kohteliaisuussäännöt estävät heitä lähettämästä minua matkoihini. Kuokkavierastunne varjostaa lukemistani. Harold Pinter -vainaja astuu esiin ja siteeraa näytelmänsä repliikkiä: Kielletty, kieli kielletty. Kuka kieltää keneltä kielen?  Kuka saa puhua? Kenen pitää vaieta? Onko default-kriittisyys esteettinen arvo?  Ja sinulle Thomas Bernhard sanon, että sinun on ihan turha nyt ruveta täällä kummittelemaan.

Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on Globaalin talouden instituutin erikoistutkija, joka Islannin matkallaan joutuu katumaasturin tönäisemäksi, eikä sen jälkeen ole entisensä. Vertti hallitsee numerot ja tilastot, mutta tunnepuolella on haastavampaa. Hän kyllä tietää, mitä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea, mutta itse tunteita hän ei itsessään tunne. Ei siis ihme, että Vertin avoliitto on kuin synkkä ja myrskyinen yö.

En kauheasti innostunut Kylmän sodan parisuhdetematiikasta, vaikka naisena minun tietysti pitäisi olla kiinnostunut ensisijaisesti juuri ihmissuhdeongelmista. Kylmän sodan kohdalla se oli minulle kuitenkin vain kamaa. Taulun pohja, jolle Melender maalaa. Sen sijaan kuvaus Vertin tutkijana kohtaamista sosiaalisuuden paineista oli hiveltävän hienoa analyysia nykymenosta. Ei riitä, että tekee työnsä hyvin. Pitää olla A-studiossa asiantuntijana ja keskustella julkisesti, "sosieteerata" cocktailtilaisuuksissa ja illallisilla. Siellä, täällä, tuolla, enemmän, useammin, intensiivisemmin.

"Ei ole olemassa anonyymiä taidetta eikä myöskään anonyymiä tutkimusta. Kaikki älyn ja luovuuden hedelmät vaativat taustalleen ihmiskasvot, ja se edellyttää julkisuuteen astumista, vuorovaikutusta, avoimuutta, keskustelua, näkymistä, esilläoloa."

Kylmän sodan mielenkiintoisimmista ajatuksista vastaa Vertin ystävä Holger, jonka kanssa yritin keskustella.

*

I keskustelu - Taiteesta pitäminen

Holger: "Taiteesta pitäminen on [...] lapsellista. Olennaista on se, millaisia tulkintoja teokset synnyttävät ja millaisia keskusteluja ne herättävät."

Minä: Eikö pitäminen ole osa taiteesta puhumisen rekisteriä? Vähän niin kuin vastasyntyneestä kysytään, tuliko tyttö vai poika. Mitä itse asiassa tarkoitat pitämisellä?

Holger mulkaisee minua ja jatkaa Candy Crush Sagan pelaamista älypuhelimellaan.

Minä: Esimerkiksi viime aikoina lukemistani kirjoista Jari Järvelän Tyttö ja Pommi on minulle tärkeä siksi, että se sorkkii yhteiskunnan kipupisteitä ja valtarakenteita. P.I. Jääskeläisen Lumikko taas sen vuoksi, että se on ihan älyttömän inspiroiva. Kummankin näiden kohdalla pidän niistä ensisijaisesti juuri sen vuoksi, mitä ne saavat aikaan, miten ne jatkuvat itsensä ulkopuolelle. Tommi Melenderin romaanin kohdalla taas pitäminen on hyvin toisarvoista sen rinnalla, miten taitavasti Melender kyseenalaistaa suunnilleen koko nykyisen elämänmenon.

Holger: Jätä Tommi Melender rauhaan. Se on mun kaveri.

Minä: Yksi kysymys. Onko Teemu Mäen Kissantappovideo tärkein suomalainen taideteos?

Holger: Älä jaksa.

II keskustelu - Jättikyrpäromaani ja klassinen balzacilais-dickensiläinen narratiivi ja sen kyky saada ote myöhäismodernista yhteiskunnasta

Holger: (analysoi tv-sarjaa) "Fuck-kohtauksen avulla on tuotu esiin kerronnan itsetietoinen luonne ja etäännytetty katsoja naiiviin eläytymiseen houkuttavasta todellisuusilluusiosta. Tämän vahvempaa eeppisen narratiivin manifestia mä en ole vuosikausiin nähnyt."

Minä: Mielestäsi siis katsojan tai lukijan eläytyminen on Marxia mukaillen oopiumia kokijalleen? Eläytyvä taiteen vastaanottaja lienee mielestäsi naurettava tapaus, joka pakenee kurjan elämänsä todellisuutta taideteokseen. Voisitko muuten vielä tarkentaa ajatuksiasi jättikyrvästä? Sehän on kirjoitettu Kylmään sotaan siksi, että lukija on hassu hölmö, jos hän ei näe jättikyrvän metaforisen ironisia ulottuvuuksia?

Holger (vie kätensä housujensa sisään).

*

Holgerin taidenäyttelyanalyysi ns. pyllynreikänäyttelystä on hillittömän hauska.  Lukijana pääsen osalliseksi riemastuttavan ilkikurisiin tulkinnan juhliin. Voi pojat, mitä menoa se onkaan. Kirjoitan Kylmän sodan marginaaliin, että se on kuin hyvä nousuhumala. On vilpittömästi hienoa, että tällaisia avoimia ja haastavia, tragedian ja komedian sekoittavia synteesejä vielä kirjoitetaan. 

Kaiken kaikkiaan Kylmä sota on älykäs ja vahva teos, joka todentaa Holgerin ajatuksen siitä, että taideteoksen merkitys on siinä, kuinka paljon se herättää keskustelua. Minussa se herätti sitä erityisen paljon ja huomattavasti enemmän kuin mitä tämä bloggaus tuo julki.

Kylmä Sota on eittämättä Finlandian arvoinen. Jättikyrvästä en vaan jaksanut innostua. Siihenkin varmasti tosiaan liittyi huikeita moniäänisiä kierteitä, mutta falliset konstruktiot on jo aika mennyttä kalua (sic). Pohdittavaksi jää, onko naisen sukupuolielimen läsnäolo se tekijä, joka tekee naiskirjallisuudesta kirjallisuutta? En tiedä, sillä mistäs' tyttö nyt joka metkun tietää / joo, joo, ja joka metkun tietää / joo, ja joka metkun tietää.

torstai 9. lokakuuta 2014

Gillian Flynn: Sharp Objects / Teräviä esineitä


"This family isn't nuclear. It's toxic."

Enpä muista milloin kirjan kannessa oleva hehkutuslause olisi ollut yhtä osuva kuin Gillian Flynnin esikoisromaanin Sharp Objects kohdalla. Flynnin ydinperhemyrkky saa lukijan tärisemään. Huh-huh.


Päädyin lukemaan Flynnin esikoisteoksen siksi, että Luettua elämää -blogin Elina oli innostunut Fred Vargasin dekkarista Sinisten ympyröiden mies. Elina kuvasi Vargasin teosta niin kiinnostavasti, että minulle iski mahdottoman kova Vargasin lukemisen halu. Koska en kuitenkaan omista yhtään hänen teostaan, tartuin ensimmäiseen omasta hyllystäni käteen osuneeseen dekkariin. Se sattui olemaan Flynnin Sharp Objects, jossa dekkarijuoni kulkee myrkyllisen perheen läpi. 

Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi.

Siinä missä Flynnin elokuvaversionsa vuoksi juuri tällä hetkellä ajankohtainen Gone Girl käynnistyi tuskastuttavan hitaasti, SO taas nappaa lukijan verkkoihinsa heti alkusivuilla. Kuvaisin sen viettelevyyttä seuraavasti: alku - huippu, keskikohta - ajoittaisia notkahduksia, loppu - knock out  I (hieman aavistettavissa), knock out II (täysi  yllätys).

Camillen perheen tragedia on hänen siskonsa Marianin kuolema tämän ollessa 13-vuotias. Tapahtuma, josta kukaan perheessä ei ole vuosien myötä toipunut. Camillen äiti tosin on mennyt uusiin naimisiin ja Camille on saanut sisarpuolen, Amman, joka Camillen palatessa kotikaupunkiinsa on röyhkeä teini-ikäinen. Camillen ja hänen äitinsä välit ovat kireät. Camille on lapsista se, joka suljetaan ulkopuolelle. Jota ei rakasteta. Jolle ollaan tahallisen ilkeitä. Tiettyyn pisteeseen asti tämän saattaa ymmärtää osana Camillen äidin surutyötä, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että kyse on jostakin paljon enemmästä. Kuka uskoisi Camillea, kun julkisesti hänen äitinsä käyttäytyy mitä herttaisemmin.

"Once her [mother's] period of mourning for Marian was over, she'd parade me into town, smiling and teasing me, tickling me as she spoke with people on the sidewalks. When we got home, she'd trail off to her room like an unfinished sentence, and I would sit outside with my face pressed against her door and replay the day in my head, searching for clues to what I'd done to displease her."

Flynn kuvaa osuvasti, mihin kaikkeen ulkopuolisuutta ikänsä kokenut ihminen on valmis suostumaan, jotta hänet otettaisiin joukkoon mukaan. Camille alkaa tuntea pakkomielteen omaista kiinnostusta teini-ikäistä sisarpuoltaan kohtaan ja hyväksytyksi tulemisen tarve ajaa hänet sisarpuolen organisoimiin viina- ja pillerisekoiluihin. 

Äidin käytös Camillea kohtaan on saanut tämän jo nuorena viiltelemään ihoaan. Camille on kaivertanut koko ruumiinsa täyteen sanoja pitääkseen itsensä kasassa. Hänen ihostaan on tullut hänen äitisuhteensa sairaskertomus, psyyken paljastettu henkiinjäämiskenttä. Kun Camillen äidille selviää, että tyttären selässä on paikka, jossa ei ole viiltelyjälkiä, koska Camille ei ole sinne ylettänyt, äiti uhkaa, että jonain päivänä hän kaivertaa sinne oman nimensä. 

Flynnin kuvaamana Camillen ruumis ei ole pelkkä objekti, jonka pintaan Camille viiltää sanoja, vaan se on myös subjekti, joka huutaa, vaikkakin tämä huuto on peitetty vaatteilla. Ruumiin objektius ja subjektius kietoutuvat yhteen, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ruumiista tulee samanaikaisesti sekä itserankaisun että vastarinnan paikka. Äidin valta jatkuu Camillen ruumiisssa, mutta samanaikaisesti liha muuttuu sanaksi, kapinoinnin kieleksi. Kun ihon- ja seksinnälkä saa Camillen paljastamaan ruumiinsa toiselle ihmiselle ensimmäistä kertaa 14 vuoteen, on vaikutelma mykistävä. Tässä minä olen, nämä ovat minun viiltelyni jälkiä, nämä ovat minun ihooni kaivertamiani sanoja. Nyt minä paljastan ja kuljen häpeän läpi. Nyt minä irrotan ne siteet, joihin äitini on minut kietonut. Nyt minä nousen, nyt minä jätän taakseni.

Etsiessään tietoa pikkutyttöjen murhista Camillelle selviää, että myös hänen äitinsä on jäänyt lapsena rakkautta vaille. Pahuudella on selityksensä, mutta ei oikeutusta. Camille joutuu huomaamaan, että myöskään Amman asiat eivät ole hyvin. Siskopuoli on muiden tyttöjen johtajahahmo, ilkeä pomottaja, pissa-Liisa. Perheen salaisuudet ja asioista vaikeneminen ovat portti, josta Camillen on kuljettava, jos hän aikoo saada selville, miksi pikkutytöt murhattiin.

Tämä tarina saadaan toivottavasti pian myös suomeksi. Instagramissa WSOY nimittäin vastasi suomennosta koskevaan kysymykseeni, että hekin odottavat sitä kovasti. 

Gillian Flynn: Sharp Objects (2006)
Phoenix

***

PS. Kävin katsomassa elokuvissa Gone Girlin. Pitäisihän se jo uskoa, että jos on lukenut ensin kirjan, niin melkeinpä aina elokuvasovitus on pettymys. Niin kävi tälläkin kertaa. Minua kiinnosti hurjasti, miten tämä teos kääntyy elokuvaksi, kun sitä oli ollut "kääntämässä" itse kirjailijakin. Ei huono, mutta ei myöskään säväyttävä. Lopussa tosin oli aivan käsittämätön verimässäily, joka ei millään tavoin ollut tarpeen. Loppu oli myös kumman laahaava, pitkitetty ja latistava.

Parhaimmillaan elokuva oli kuvatessaan julkisuuden kiemuroita ja sen spektaakkelin omaista luonnetta. Totuudella ei ole väliä.  Tärkeintä on se, minkälaiselta itsensä saa näyttämään. Se on keino, jolla yleisön suosio ostetaan tai hävitään. Kaiken kaikkiaan uskoisin, että Gone Girl toimii elokuvana paremmin, jos ei ole lukenut kirjaa.
 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Trikolori liehuu - Vive la France -haasteen koontipostaus




Kiitos mainiosta Vive la France -haasteesta kuuluu Anna minun lukea enemmän -blogin Annamille, joka haasteen lanseerasi. Säännöt olivat yksinkertaiset. Annami haastoi meidät lukemaan ranskalaista kirjallisuutta ja keräämään Ranskan lipun raitoja. 2 kirjaa vastasi yhtä lipun raitaa. Lukemisaika alkoi 3.11.2013 ja päättyi 1.10.2014.

Haasteen innoittamana keräsin omasta hyllystäni kasan ranskalaista kirjallisuutta luettavaksi. Käytännössä kävi niin, että omista kirjoistani luin vain yhden: Madame de La Fayetten romaanin Clève'sin prinsessa.

Muut haasteeseen lukemani teokset olivat:

Irène Némirovsky: Tanssiaiset

Irène Némirovsky: David Golder

Dominique Sylvain: The Dark Angel

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Claire Castillon: Kuplissa

Hélène Grémillon: Uskottuni

Emmanuel Carrère: Valhe

Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja

Luettuja teoksia kertyi yhteensä 11 eli keräsin kasaan melkein 2 Ranskan lippua. Kaikki lukemani kirjailijat olivat minulle uusia, ts. en ollut aikaisemmin lukenut heiltä mitään. Haaste toimi siten mainiosti uusiin kirjailijoihin tutustuttajana.

Erityisen iloinen olen siitä, että löysin Némirovskyn ja häntä aion lukea lisää, kunhan vaan ehdin. Myös Delacourtin Katseenvangitsijat oli mainion ilkikurinen teos, jonka lukemisesta pidin kovasti. Castillon taas osoitti olevansa novellimestarimaineensa veroinen. Sylvain esitteli kiinnostavan naisetsivän, jonka seuraan tuleen varmasti tunkemaan jatkossakin. Mainio oli myös Clève'sin prinsessa kaikkine rakkauskiemuroineen ja juonitteluineen. Carrère puolestaan osoittatui painaijaismaisten tunnelmien taitavaksi kuvaajaksi.



perjantai 3. lokakuuta 2014

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kuvataiteilija Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset alkaa vakuuttavasti. Todella vakuuttavasti. Luettuani ensimmäiset 50 sivua laitoin Kitin teoksesta kuvan Instagramiin tekstillä "Vapise Tommi Kinnunen."

Elävän näköisissä pääosassa ovat eläimet. Osa heistä täytettyjä, osa hengissä, monet kuolleinakin erittäin elävän näköisiä. Eläinten välissä kuljeskelevat ihmiset; sivuroolissa, esiripun takana, spottivalon laitamilla. Tarina lähtee käyntiin, kun Sisko haluaa naapurin Alfredia ja haluaminen muuttuu molemminpuoliseksi. Sisko on naimisissa Reinon kanssa, Alfred Eevan. Jälkimmäisillä on kolme tyttöä, kun taas Sisko ja Reino ovat lapsettomia. Eletään 1900-luvun puoliväliä Pohjois-Suomessa ja kuinka ollakaan, saman vuorokauden aikana saavat alkunsa sekä Siskon että Eevan raskaudet. Seuraavana aamuna Alfred näkee, miten joen virtaamissuunta muuttuu. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Sisko synnyttää Sakarin, Eeva Aleksandran. Lapsista tulee parhaat kaverit.

Kitti kuvaa Santerin ja Aleksandran lapsuusaikaa rehevän maistuvasti. Niin ihmisten kuin ympäristönkin kuvaus on kokonaista ja aidon tuntuista. Verhot heiluvat ristivedossa, ihmisten puhe ja radiosta tulevat äänet kantautuvat korviin viereisestä huoneesta, kesän raskas kuumuus loimottaa iholla ja sieraimissa tuntuu kipsinpoiston jälkeisen ihon haju. Kylä elää elämäänsä, talot kasvavat kokoa, toiset talot puretaan, hirsistä tulee lautoja, punamultaa käytetään vähemmän. Yhteys elämän arkeen on suora ja mutkaton. Ihminen elää tiiviissä suhteessa eläimiin. Alfred opettaa Aleksandraa perkaamaan kalaa, lapset puhkovat heinäseipäillä sonnin sisäelimiä, Eeva samaistuu lehmiin käydessään läpi raskauksiaan ja "kertoo kaikille tarinaa siitä, kuinka aina irrotettuaan lapsen omasta rinnastaan liittää sen avonaiseksi jääneen suun lehmän utareeseen."

Aleksandraa kiinnostavat pienestä pitäen kipsi ja muotit. Hän haluaa valaa itsestään kipsikopion. Kun Aleksandra muuttaa Helsinkiin, hänen ja Sakarin tiet eroavat. Aleksandra saa kesätöitä eläinmuseosta ja päätyy eläintentäyttäjäksi. Saa pojan, jonka nimeää Santeriksi. Sakari taas päätyy Alfredin lailla kaivostyöläiseksi. Romaanin edetessä kerronta sen sijaan hajoaa liian monen suuntaan. Aleksandra, Santeri, Sakarin poika Anders, Alfred, Eeva - heidän kaikkien elämää seurataan vähän kuin ohimennen. Heidän elämänkohtaloihinsa palataan, valaistaan niitä hetken ja heidät jätetään oman onnensa nojaan. Tämä on sääli, sillä Elävänä näköisten henkilöt ovat siinä määrin mielenkiintoisia, että olisin lukenut heistä mieluusti lisää.

Lukiessani sanoin muutamankin kerran ääneen "eikä." Tämä kumpusi siitä pettymyksestä mitä koin, kun erinomaiset tarinanainekset hajosivat liian moneen suuntaan. Ihmiset jäivät eläinten jalkoihin, mutta toisaalta eläimiin liittyvä tematiikka ei oikein sekään jaksanut nousta esille ihmiskohtaloiden keskeltä. Kitti on selvästikin tehnyt huolellista taustatyötä. Niin tarkasti ja ammattitaitoisen oloisesti hän eläintentäyttäjän työstä kertoo.Eläintentäyttämiseen liittyvät muotit ja valut sekä elävien ja kuolleiden väliset rajat olivat kiinnostavia ja moneen suuntaan aukeavia kysymyksiä, mutta niihin liittyvät kysymyksenasettelut hukkuivat muun kerronnan joukkoon. Luonto ja ihmisen paikka historian sekä sukupolvien ketjussa jäivät nekin lupaaviksi aluiksi, jotka eivät jalostuneet sen pitemmälle.

Elävän näköisissä oli useampia hyvin yllättäviä käänteitä. Jopa niin yllättäviä, että ne tuntuivat hieman keinotekoisilta. Ehkä Kitin sanoma on, että ihmiset eivät loppujen lopuksi ole niin kovin tärkeitä. Elämä on jumalattoman kova tinki ja se on nopeasti ohi. Me olemme Alfredeja, joiden läpi vuodet ja vuodenajat kulkevat. Ilta tulee liian nopeasti ja illan valossa elämä näyttäytyy pelkkänä matkana kohti kuolemaa. Matkana, jonka perimmäisen tarkoituksen me pyrimme parhaan tahtomme mukaan unohtamaan. Peittämään tyhjyyden Sakarin lailla autolla ajon tuottamaan vauhdin hurmaan. Hellimällä povellamme salaisuutta, jonka läheisemme ovat jo vuosia sitten arvanneet. Omistautumalla työlle, kuten Aleksandra. Lähtemällä pois, merimieheksi maailman laivoihin Andersin tavoin. Etsimällä vastausta elämän arvoitukseen tähtieteestä, kuten Santeri tekee.

Elävän näköisissä ihmisiltä puuttuu jotakin aina. Joskus he melkein tavoittavat sen puuttuvan, mutta riittämättömyyden tunne ja kysymysten alati vastauksia suurempi määrä pitävät huolen siitä, että ihminen ei pääse sopusointuun itsensä kanssa. Ihminen on oman elämänsä taakka. Oman ajattelunsa painolastin vanki, josta edes tiedon kautta ei voi vapautua. Ihmisen osa on yksinäinen. Toisen kanssa voi "ihot palaa yhteen", mutta silti ei voi olla toinen.

Vaikka en paikoin syttynytkään Elävän näköisille, on Kitti hurjan lahjakas kirjoittaja. Yksi lahjakkaimpia esikoiskirjailijoita, joita olen viime vuosina lukenut. Elävän näköiset osoittaa, että hänessä on potentiaalia suureksi kertojaksi, kunhan hän vaan malttaa hieman hillitä hevosiaan.


Henni Kitti: Elävän näköiset (2014), WSOY

Elävän näköisistä on blogattu hämmästyttävän vähän. Pari bloggausta kuitenkin löytyi:
Eniten minua kiinnostaa tie, Vinttikamarissa, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta


P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa. Etukäteen ei tiedä, mille matkalle lähtee, kun tarttuu P.I:n kirjaan. Yllätyksiä sattuu ja tapahtuu ja todellisuuden rajat venyvät ja paukahtelevat. Ihan kaikkein parasta on se, että P.I.:llä on minuun inspiroiva vaikutus. Siihen ei pysty edes monet niistä, joiden teoksia raahataan mukana vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Arvostan kovasti tällaista lukijan aivojen stimulointia.

En ole suuri suomalaisen realistisen kirjallisuuden ystävä. Se on tietysti pelkästään minun häpeäni, ei kyseistä tyyliä kirjoittavien kirjailijoiden. Ehkä tätä ei edes pitäisi sanoa ääneen, mutta olen aivan liian kuriton valehdellakseni. Ennen tämän blogin aloittamista olin varsin pihalla viime aikaisen suomalaisen kirjallisuuden suhteen noin ylipäätään. P.I:kin oli minulle tuttu ainoastaan nimenä ja luin noin vuosi sitten Harjukaupungin salakäytävät autuaan tietämättömässä neitseellisyyden tilassa. Sen seurauksena oli naiivi blogikirjoitus, josta en ole edes jälkikäteen vaivautunut stilisoimaan tietämättömyyteni aikaansaamia mutuhuttuilun keskinkertaisuuksia. En poista tuota bloggausta, vaan annan sen hukkua armeliaasti blogiarkistoni alkuhämäriin. Pidän näin itselleni siedätyshoitoa, joka tulee huomattavasti halvemmaksi tällä tavoin kuin yksityislääkäriasemalla.

Lumikossa on monta kerrosta, suuntaa ja kierrettä. Itse miellyin eniten sen tapaan naureskella suomalaiselle kirjallisuusperinteelle, erityisesti realismin vahvalle asemalle kirjallisuudessamme esimerkiksi teoksen päähenkilön Ellan kautta. "Ella ei halua kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Hän ei ole innostunut myöskään siitä, että kirjoittaisi yliluonnollisen kauhukertomuksen. Hän aikoo kirjoittaa kunnollisen psykologisen romaanin, joka kunnioittaa suomalaisen kirjallisuuden realistisia perinteitä." Niin sitä pitää. Seuraavaksi Ella rakentaa varmaan uunin. Anteeksi uuni. Hyvät leivät leyhyttelit.

Lumikko kertoo lastenkirjailija Leena Lumikosta ja hänen ympärilleen keräämästään 9 kirjallisesta lapsinerosta, joista Lumikko omien metodiensa avulla jalostaa suomalaisen kirjallisuuden ykköstykkejä. Hyvin hän onnistuukin, sillä P.I:n romaanissa lapsinerot ovat aikuistuneet ja ottaneet paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Kun teoksen päähenkilö Ella Milana ottaa kymmenennen paikan Lumikon perustamassa Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seurassa alkaa hän etsiä totuutta siitä, kuka oli alunperin joukkoon kuulunut 10. jäsen. Tämä on mysteerijuonne, joka teoksen lopussa saa erinomaisen käänteen. Voitaisiin vaikka nauraa itsellemme kukin tahoillamme.

Maaginen realismi. Termi, jota kohtaan tunnen suurta inhoa. Kyllä Lumikon sen alle voi tunkea, mutta itse puhun mieluummin postmodernista. Voin käyttää tällaista toivottoman kulunutta ja vanhentunutta termiä, koska en ole mikään oikea kriitikko, vaan kirjoista kirjoittamisen vapaa taivaan lintu, joka sivumennen sanoen ei lennä talveksi etelään. Tykkään postmodernista, koska se ei sulje mitään. Ei määrittele ulkopuolelle, eikä varsinkaan kitise realismin perään.

Lumikossa ilahdutti myös P.I:n leikkisä piirileikki tosielämän ihmisten päätymisestä kirjallisen teoksen aineistoksi ja erityisesti joidenkin ihmisten halu itse edistää tätä päätymistä. Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että myös sinä saatat hyvinkin olla päätynyt johonkin kirjaan? Olet City-marketissa työnnellyt ostoskärryjä ja tapasi vilkuilla puolisalaa lappumerkittyjä tuotteita on kiinnittänyt jonkun kirjailijan huomion. Niin sinusta on tullut Eila 35 v., yksinhuoltaja. Vaikka ostosparatiisit kauppoineen on rakennettu konsumerismin pyhäköiksi, ei kukaan voi estää kirjailijaa käyttämästä niitä myös muihin tarkoituksiin. Lumikon kirjailija Saaristo toteaa: "Mä löysin tänään palasia sarjamurhaajan äidistä, puolikkaan päähenkilön rakastetusta ja kolme kokonaista sivuhenkilöä. Ihan kiva saalis."

P.I:n kritiikki kirjoja, kirjailijoita ja kirjoittamista kohtaan nousee juhlivan kuplivalle tasolle. Leena Lumikon luomus, Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura, on talo, jonka ikkunoista puhaltaa itseironian ironia. Siellä pidetään vuosisadan pirskeet, joissa kirjallinen maailma manataan ja jossa sille skoolataan rakkaudella, koska ei muuta voida. Koska se nyt vaan on niin, että kirjallisuus on sairaus, jota ilman maailma tuhoutuisi. "Kaikkihan sen nyt tietävät ettei terve ihminen romaaneja ryhdy pusertamaan. Terveillä on terveiden työt. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta."

Lumikosta löytyi myös sellainen mielenkiintoinen tauti, jonka alalajikkeen levittämiseen olen usein itsekin syyllistynyt. Kyseessä on kirjarutto. Monimuotoinen ameebatauti, joka aikaansaa sen, että kirjojen tarinat muuttuvat. Nimittäisin tätä sairautta materiaaliseksi konstekstuaalisuudeksi. Voisi tämän nähdä niinkin, että kirjarutto on nimi sille prosessille, joka on käynnissä omassa päässäni. Luetut teokset menevät sekaisin, huonomuistisuus ja paljonlukeminen poraavat teoksiin reikiä ja aivojen kaunokirjalliset välittäjäaineet iskevät synapseja vääriin vastaanottajiin. Näin syntyy lukupuuroa, savoksi lukuhuttua. Laitetaan voisilmä päälle.

Lumikossa jäniksenselkäläiset kirjailijat pelaavat peliä. Ihan kirjaimellisesti. Pelin tarkoituksena on puristaa totuus esiin kirjailijatoverista. Jos ei meinaa irrota, on myös kivun tuottaminen sallittu samoin kuin totuuden esiintuloa edesauttavat keltaiset rakeet. Pelin myötä kävin Wienissä. Tarkemmin sanottuna sohvalla. Istahdin psykoanalyysin alkuhämäriin jäniksenkäpälä sylissä. On se sitten miten naiivia tahansa, niin totuus on minusta aina perin kiinnostava aihe. Totuus ja sen kanssa leikittely. Kirjailijat toistensa peileinä. Peilivaiheen kirjallinen tuleminen. Ihmisellä on tarve totuuteen, mutta elämä ympärillämme tekee totuuden jahtaamisesta yhä kimurantimpaa. Itse totesin muinoin graduni johdannossa, että kaikkiin kirjoittamiini lauseisiin sisältyy ehkä, vaikka se ei siinä uloskirjoitettuna luekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Totuuden syvin olemus on ehkä. Ehkä.

Lumikossa koirat räksyttävät kirjailijan pihalla. Nyt ne näemmä ovat tulleet omalle pihalleni. Mikäköhän niitä oikein vaivaa? Hetkinen, ei ne taida koiria ollakaan. Eräs niistä näyttää erehdyttävästi Antti Majanderilta.