sunnuntai 18. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla

Pristina. Kuumaa, pölyistä ja väkivaltaista. Raahaamme raskaita matkalaukkujamme, joiden pyörissä on jotakin vikaa. Sen lisäksi seurueemme kolmas jäsen on kadonnut, emmekä tiedä, mistä häntä etsisimme. Emme ikinä ehdi ajoissa lentokentälle ehdin ajatella ennen kuin herään hikimärkänä omassa sängyssäni. Hetkeen en tiedä, olenko sittenkin Pristinassa.

Jos luet Pajtim Statovcin uutuusromaania Bolla juuri ennen nukahtamista, saatat päätyä yöllä Pristinaan. (Helsingin lähiössä vuonna 2019 syntynyt sananlasku.)

Kun muutama vuosi sitten luin Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia julistin, että juuri Statovci tulee olemaan se kirjailija, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat muistamaan. Luettuani nyt Bollan minulla ei ole mitään syytä muuttaa mielipidettäni.

Bolla on rankka. Se on Fridan Kahlon onnettomuudessa saanut lonkkavamma. Rautakehikko lihassa, ruuvien kiristyminen niin, että se, jonka lihan sisällä niitä kiristetään ei voi asialle yhtään mitään.

Bollan väri on maksoittuneen tummanpunainen. Sen sanojen välissä haisee lihan kuolio. Hyvän ja pahan välinen taistelu muistuttaa Tomi Kontion runokokoelman Saattaa, olla elämän ja kuoleman välistä kanssakäymistä siinä, että kummassakin teoksessa ollaan rajalla, joka ei salli etenemistä enää yhtään. Ollaan rajalla, jossa ihan kulman takana vaanii vaara, joka kääntäisi voimakkaan banaalin puolelle.

Teoksen alussa sen päähenkilö Arsim on naimisissa ja tapaa Milošin, johon hän päätäpahkaa rakastuu samoin kuin tämä häneen. Arsimin vaimo taas on juuri saanut tietää olevansa raskaana.

Antonio Tabucchi kirjoittaa romaanissaan Damasceno Monteiron katkaistu pää, että kirjallisuuden olennaisin tehtävä on ihmisluonnon tunteminen. Tehdessäni Bollasta muistiinpanoja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoitin vaistomaisesti ylös nimenomaan "ihmisluonto" sen sijaan, että olisin kirjoittanut ihmisen luonne, luonnekuvaus tms. Bolla ei olekaan niinkään Arsimin luonneanalyysi kuin nimenomaan ihmisluonnon tarkastelua. Pohjimmaisina ovat vaikeasti ratkaistavat kysymykset hyvyyden ja pahuuden taistelusta ihmisen sisimmässä.

Jos Bollaa vertaa Statovcin edellisiin teoksiin on se niitä hurjempi ja kielellisesti vakuuttavampi. Se on raadollisempi, eikä tunne armoa kuvaamiaan henkilöitä kohtaan. En pidä Arsimista, en ollenkaan. Hän tekee tekoja, joita en voi hyväksyä. Hän käyttäytyy kamalalla tavalla niin vaimoaan, lapsiaan kuin myös entistä rakastettuaan Milošia kohtaan. Paskasti käyttäytyvät aviomiehet eivät tietenkään ole mikään uusi juttu ja on jollakin tapaa helpompi hyväksyä se, miten Arsim kohtelee perhettään kuin se, mitä hän tekee Milošille. Tämän asian tajuaminen tuntuu oudolta ja ahdistavalta.

on huhtikuun alku ja minä haluan toista miestä

Silti. Haluan suoda Arsimille mahdollisuuden oikeaan rakkauteen. Kauan kaivattuun toisen kanssa yhdeksi tulemiseen. Rakkauteen, jonka tila on sängyn kokoinen. Rakkauteen, joka huoneen ulkopuolella on kiellettyä. Rakkauteen, jonka himon keskellä palaa epätoivon liekki. Rakkauteen, joka saa olemaan enemmän elossa kuin ikinä ennen.

Seinät ovat valkoiset ja koruttomat, valkealla päiväpeitolla ansoitettu sänkymme kuin jääkarhu talviunessaan, ja vaaleanruskeat verhot laskeutuvat tangosta kuin kaksi hirtettyä miestä.

Aukenee huikaiseva syvyys. Mitä jos onkin ihan pienestä kiinni, kummalle puolelle ihminen kallistuu? Mitä jos kohtalo tai joku muu ihmistä suurempi voima ihan vaan piloillaan työntää ihmistä selästä ja hän kallistuu pahuuden puoleiselle liimakentälle, jolta ei enää myöhemmin voi täysin repiä itseään irti?

Se, mikä on toiseutetussa on myös minussa, eikä kukaan voi tietää, tuleeko se jonankin päivänä esiin. Käärmeet ja omenat symbolilasteineen. Kaksiteräinen kieli ja paratiisin portin narahtaminen auki.

Statovci uskaltaa kuvata raadollisen homomiehen. Arsim ei ole hyvis. Hän on kokonainen. Hän on pääsemättömissä maskuliinishegemonisesta kulttuurista, jonka kasvatti hän on. Perhe on asettanut Arsimiin toiveita, eikä hänelle ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyrkiä täyttämään ne niin hyvin kuin hän vaan pystyy. Isänsä tahdon mukaisesti hän on mennyt naimisiin hyvän tytön kanssa, joka on itse hiljaisuus ja mukautuvuus. Joka on niin kuin naisen luonnollisesti kuuluu olla.

Arsimin sisällä on kuitenkin punainen teräväreunainen nyrkki, lihaksissa käärmeen kuolaa. Miloš on serbi, Arsim albaani. Voiko rakkaus voittaa vihollisuuden rajat? Voidaanko yksilötasolla pystyä siihen, mihin kansakunnat ovat kykenemättömiä?

Kun lähtee pois omasta maastaan muuttuu pakolaiseksi ja hyljeksityksi toiseksi. Nyrkki ihmisen sisällä kasvaa, alkaa painaa ikävästi kylkiluita. Alkaa vaatia. Paisuu muistamistaan sodan kauhuista ja epäinhimillisyyksistä. Paisuu siemenestä, joka kylvettiin niin varhain, että siitä ei ole muistikuvia.

Bolla on ihmisluonnon insinöörityötä. Se on pimeyden kääntämistä esiin ja kutsu vankilaan, josta ei päästä ehdonalaiseen.



Pajtim Statovci: Bolla
237 sivua
Otava (2019)


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Vaginaalista logiikkaa - Maria Matinmikko: Kolkka


Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä.

On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon Värien kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään.

Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän.

Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja - niitä, joita ei vielä ole. Niitä - jotka Kolkan myötä ottavat suuntia ja jättävät jälkiä odottamattomiin paikkoihin.

Vaikka jo polttelee päästä kirjoittamaan Kolkasta on ensin sanottava vielä jotakin, josta moni kirjoista kirjoittava ei pidä. Ehkä sen sanomisen paikka ei edes ole tässä, mutta tähän se nyt vaan tulee, koska Kolkka tuo punainen lähes kuution muotoinen (moi Janne!) teos tuossa vieressäni sitä vaatii.

Se on se, että usein emme. Korjaan: usein minä (jotta muilla kirjoista kirjoittavilla olisi vähemmän syytä loukkaantua, vaikka olenkin sitä mieltä, että syyllisyys tässä asiassa on ihan tervetullutta) en lue kirjoja ollenkaan niin hyvin, että minulla olisi mandaattia niistä kirjoittaa. Luen mitä luen milloin luen ja lukemiseni on keskeytyksiä ja keskittymättömyyttä täynnä. Luen kiireesti, jotta olisi jotakin, josta kirjoittaa blogiini. En kunnioita lukemiani teoksia tarpeeksi, en anna niille siinä määrin aikaa kuin ne ansaitsisivat. En lue tarpeeksi hyvin ja asia vaivaa minua. Erityisesti se vaivaa silloin, kun kirja ansaitsisi niin paljon enemmän. Sellainen kirja kuin Kolkka.

Olen lukenut Kolkan noin kahdesti alusta loppuun ja aika paljon sieltä ja täältä ja Helmetissä punainen sakkomaksu kohoaa. Ensin en uskaltanut tarttua Kolkkaan, sillä pelkäsin, että en saisi siitä irti kaikkea sitä, mitä haluaisin ja mitä uskon siinä olevan. Olisi kamalan ikävää, jos en voisi olla ihminen, joka pitää ja intoilee Kolkasta. Jos Kolkka jättäisi minut kylmäksi, miten kestäisin häpeäni? No en kuule mitenkään, en näe.

*

Nyt kuumailmapallo lähtee lentoon pitkin meren aallokkoa ja kohoaa yhä syvemmälle kohti pohjaa, joka sen alta katsottuna on tietenkin katto. Kukaan ei tiedä sen määränpäätä, eikä varsinkaan sitä, mitä tapahtuu, kun se saapuu perille. Jos saapuu, sillä saapuminen riippuu mistä nyt riippuukin sellaisesta, jolla ei ole nimeä, ei kieltä, koska sitä ei vielä ole. Kuumailmapallo koukkaa Raivolan kautta, hipaisee Edith Södergrania ja lausuu utopian u:n niin paksun kuumasti, että ei voi tietää, onko kyseessä utopia ollenkaan. Aina ei voi tietää. Useimmiten ei voi tietää. Tietämättömyyden voisi hyväksyä, mutta yleensä niin ei tehdä.

Jos/kun utopia toteutuu se ilmenee näin:

Patriarkalismi on kuollut. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ei tarvitse enää taistella oikeuksistaan. Taloudellinen eriarvoisuus on hävinnyt. Rasismi on purkautunut. Romaanin hegemonia on ohi.

Olisko vähän nastaa hei, jos em. olisi arkisinta todellisuutta.

*

Jotkut niistä, jotka puhuva Kolkasta sanovat, että se on runoromaani. Ai jaa, IHAN SAMA. Tämän teoksen genre ei kiinnosta minua ollenkaan ei pätkääkään.  Oikeastaan ja erityisesti niin, että Kolkan genrettäminen on väkivaltaa. Älä Kolkka suostu, haraa vastaan. Anna tuutista huutia ruutia niille, jotka sinua pakottavat. Ole taivaan linnun ruumis. Kakkaa määrittäjien päälaelle iso löysä kakka. Hi-hii!

Totuuden vuoro. Se tulee tässä:

Kirja, joka synnyttää kirjoitusta on ihan erityinen kirja ja minulle henkilökohtaisesti aina hyvän kirjan merkki. Tai hetkinen, ptrrr. Voiko huonokin kirja synnyttää kirjoitusta? Selaan kandidaatteja päässäni, plärään manuaalisia arkistokorttejani. Ei löydy huonoa kirjaa, joka olisi saanut kanavani aukeamaan ja työntämään ulos kirjoitusta. Istukka soikoon, en tiedä, voiko edellisestä päätellä mitään. Tuuri ja sattuma ja konditionaali. Saatat kenties olla jo tässä vaiheessa arvannut, synnyttikö Kolkka minussa kirjoitusta? Ai et. Okei. Au revoir. Valitettavasti en muuta voi. Ehkä toisella kerralla. Welcome on board aboard again.

Kolkkaa lukiessani tartun paikoin kädestä merinaapuria niin kuin merinaapuria kädestä tartutaan. Sitä häntä (ruotsiksi hen), jonka poskista tippukiveää kultaa. Rantaudun tiettyihin lauseisiin.
Pystytän niihin kuten niihin kahteen
* (jotka eivät liity toisiinsa, vaikka ovat alla peräkkäin)
* ja joita siteeraan tämän lauseen jälkeen
teltan, joka tuulessa huojuu.

Ankkuritatuointi kielessä.
Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa.

Vauvani uhkaa mennä nukkumaan, jos en kytke sitä verkkovirtaan. Se puhuu itsestään 3. persoonassa, kuten pienten ihmisten tapa on.

*

Kun fallogosentrismi särkyy kuuluu kiva ääni. Ai että miten tykkään sen soundista!

Tietenkään Kolkka ei ole ongelmaton, kuten ei mikään hyvä koskaan. Nakkikeitto ei luovuta, vaikka onkin pukeutunut valepukuun. Nyt se ilmenee muun muassa heiluvana tuulena ja kynsilakkana.

Tuulessa keinuu siksak. 

Tummansininen kynsilakka ujeltaa.

Nakkikeiton uusi tuleminen vie ajatukseni Gertrude Steiniin. Myös hän, kuten vaikka Herkissä napeissa, kiinnittää lukijan huomion kieleen. Tämä ei tarkoita, että Steinin ja Matinmikon teksteillä olisi sinänsä mitään yhteistä toistensa kanssa, vaikka voi tietysti ollakin ja onkin ja vielä kysymys siitä, miten yhteinen määritellään.

Joka tapauksessa. Jos joku on natis-h-evan / natis-h-aatamin / natis -h- enkilön uutta niin miten siitä voi saada kiinni. Miten sen tunnistaa, kun kyseessä on ensimmäinen kohtaaminen kahvilassa, jota ei vielä ole rakennettu, mutta joka valmistuu ehkä joskus huomenna tai pari päivää sitten. Uusien natisevien lauseiden kanssa en tiedä onko minulla enemmän jano vai nälkä vai levottomat jalat.

Johdun miettimään, missä Kolkkaa pitäisi saisi olisi suosiollisinta lukea. Valitsen patsaan juuren, jossa istun ja kuvittelen, että patsaskin lukee Kolkkaa. Lukee samoja sanoja kuin minäkin, vaikka ei lue ollenkaan. Entä sää. Millainen sää on paras Kolkan lukemiseen? Kun sataa / kun tuulee / kun on tyyntä myrskyn edellä? Kun aurinko lepattaa sivuilla ja muuttaa ne veden kaltaisiksi? Kun jokeen astutaan ja ei astuta, kun jalat kastuvat ja eivät kastu?

Järjettömien lauseiden järki. Elollisen ja elottoman käytöstapojen sekaisinmeno on risteys, josta lähtee suuntien runsaus. Saavutaan myös rajalle, joka on yksi Kolkan keskeisiä teemoja. Lupa ylittää raja ja kieltää rajan ylittäminen. Valta. Valaanvaltava terustajan valta. Maahanmuuttopolitiikan muotoinen STOP-merkki. Ja kuten niin monessa muussakin paikassa myös rajalla "pienilihaksiset" alistetaan ensimmäisenä.

*

Taideteos koetaan eikä sitä kokiessa välttämättä tiedä mitä kokee.

Se on ehkä parasta, että ei tiedä. Tietäminen on sekä yliarvostettua että usein "tietämistä." En nyt välitä ollenkaan esimerkiksi siitä, mitä joku tästä tekstistäni ajattelee, sillä haluan mennä yhä enemmän siihen suuntaan, että kirjoitan niin paljon kuin kykenen juuri niin kuin jonkun teoksen (kuten nyt Kolkan) koen. Että otan niin ison vapauden kuin on mahdollista ja riehaannun tavalla, joka paljastaa teoksen (kuten nyt Kolkan) merkityksen minulle. Että pidän bileitä uhraamatta ajatustakaan sille, että tuleeko niihin kukaan. Että on riittävästi ja suorastaan yltäkylläisesti jos minun lisäkseni teos (kuten nyt Kolkka) on paikalla.

Miksei esimerkiksi jostain kaunokirjallisesta teoksesta sanota, että tämä on vaginaalinen, tämä toteuttaa vaginaalisen logiikkaa?

On se kumma eikö olekin. Sillä tavalla kumma you know. Itsekin huomaan, että kirjoittaessani kaikenlaiset tornit ja sauvat ja muut fallisen muotoiset härpäkkeet haluavat tunkeutua tekstiini. Se varmaan johtuu niiden tanasta muodosta, joka edistää tunkeutumisen pyrkimyksiä. Tarvitsemme laahusten ja laskosten kirjoitusta, tarvitsemme kolkkamaista pyöreää sähkövirtaa.

Eläköön ruumiin onkalot ja hedelmälihan estetiikka. Eläköön Kolkan rytmi, johon voi pukeutua kuin sydänkudoksesta tehtyyn juhlapukuun.

Kietoudun illan hämärään kuin syvänmeren pohjan mysteeriin. Kietoudun alkukirjoitukseen, alkuoivalluksiin, alkurytmiin, tunnen ruumiini sisältäpäin.

Haluan matkia. Haluan kans kietoutua noihin kaikkiin mainittuihin. Haluan nähdä, miltä sisälläni näyttää. Haluan nähdä sen lähteen, josta alkaa tarina sukupuolesta, "jonka jokainen kertoo itse."

Tässä alkaisi olla loppukappaleen paikka ja tähän pitäisi sen tähden kerätä yhteen, miksi Kolkka on niin merkittävä kuin se on. Jätän sikseen, sillä Kolkan jälkeen tiedostan entistä paremmin, että loppukappale on osa fallista juonta ja paaluttamista, käsien pesemistä ja taakseen jättämistä muka käsiteltynä muka selätettynä. Minä taas en halua jättää Kolkkaa, en antaa sen kanssa viettämäni ajan tulla valmiiksi.  Kolkkaa, jossa on huoneita, mitä lie tiloja joissa olen vasta käynyt, mutta en vielä oleskellut.

En sanokaan enempää. Sanon vaginaalisesti lainaamalla. "Ylistetty olkoon queer."



Maria Matinmikko: Kolkka
138 sivua
Siltala (2019)


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Ricardon käsipuolessa - José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi



Tämä teksti ei ole kirja-arvio, eikä matkakertomus, vaan niiden välinen sekoittuminen ja sekasikiö, mutta ennen muuta pienimuotoinen vaatimaton rakkaudenjulistus Lissabonin kaupungille.

Kun lainasin kirjastosta José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi (2012, O ano da morte de Ricardo Reis 1984) uskoni sen suhteen, että tulisin lukemaan tämän teoksen lähiaikoina oli suurin piirtein 0 prosenttia.

Syynä edelliseen oli se, että

a) ihan liian tutuksi on tullut tilanne, että lainaan kirjan, jota sitten uusin niin monta kertaa kuin mahdollista ja lopuksi palautan lukemattomana kirjastoon

b) Saramagon kirja on paksu ja paksukaiset eivät etukäteen ottaen ole suosikkejani

c) Saramagon tapa kirjoittaa on lukijaa haastava eli tuttavallisemmin raskas (jota se ei tosin tällä kertaa ollut, mutta sitä en tietenkään voinut tietää ennen kuin aloin kirjaa lukea).


Omaksikin yllätyksekseni tartuin Saramagon romaanin kuitenkin heti samana iltana, kun olin sen kirjastosta kotiuttanut. Syyt tähän eivät tosin olleet etupäässä kirjallisia, vaan enemmänkin tähän vaikutti se, että olin heinäkuussa viikon Lissabonissa ja ajattelin, että voisin jatkaa Lissabonin kaduilla kuljeskelua Ricardo Reisin kanssa. Niin myös tapahtui ja kaiken lisäksi Ricardo Reis kulki useampaan kertaan aivan samoja reittejä kuin mitä itsekin tein - Rua Garrettia pitkin Chiadoon ja niin pois päin - joten oli hienoa saada palata Lissaboniin hänen opastamaan.


Kaupunkikuljeskelun lisäksi minua kiinnosti tässä kirjassa etukäteen erityisesti se, missä määrin Saramago mahdollisesti kirjoittaisi Salazarin diktatuurin ajasta, joka alkoi vuoden 1926 sotilasvallankaappauksesta ja päättyi neilikkavallankumoukseen vuonna 1974. Kävin matkallani Lissabonin Aljube-museossa, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Museo, joka on omistettu diktatuuria vastaan taistelleille teki minuun suuren vaikutuksen ja siellä kokemani tunnelmat ikään kuin roikkuivat jatkuvasti lukemiseni yläpuolella ja loivat ihan omanlaisensa tunnelman Ricardo Reisin elämän ja hänen kokemustensa ympärille.


Eristysselli Aljuben museossa


Saramagon romaanin alussa lääkäri ja runoilija Ricardo Reis palaa Lissaboniin Rio de Janeirosta, jossa hän on elänyt viimeiset 16 vuotta. Syynä Reisin paluulle on portugalilaisen runoilijan ja kirjailijan Fernando Pessoan kuolema. Huomionarvoista on myös, että Ricardo Reis on yksi Pessoan käyttämistä lukuisista heteronyymeistä, joista teoksessa mainitaan lisäksi mm. Álvaro de Campos ja Alberto Caeiro.

Samaan aikaan Ricardo Reisin viimeisien vuosien kanssa luin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa, joka oli omiaan vahvistamaan Saramagon luomaa rakennelmaa, jossa kuollut kirjailija (Pessoa) kohtaa oman heteronyyminsä (Ricardo Reis), joista jälkimmäinen on samalla Saramagon romaanin päähenkilö.


Tapaaminen Pessoan kanssa Café Brasileiran edessä


Ricardo Reisin viimeisessä vuodessa kuollut Pessoa vierailee usein Reisin luona ja kyseenalaistaa näin elämän ja kuoleman välisen rajan. Romaanissa kuvataan Reisin elämää, joka koostuu pääasiassa kaupungilla flanööramisesta, sanomalehtien lukemisesta, keskusteluista Pessoan kanssa, suhteesta hotellin huonepalvelijaan sekä kaipuusta Marcenda-nimistä nuorta naista kohtaan, jonka vasen käsi on eloton. Ajallisesti romaani sijoittuu vuoteen 1935.


Saramagon kirjoituskone

Saramago on tunnettu ennen muuta kirjoitustyylistään, jolle tyypillistä ovat pitkät lauseet sekä dialogien kirjoittaminen osaksi tekstiä niin että eri puhujien repliikit "sulavat yhteen", jolloin lukija saattaa helposti mennä sekaisin sen suhteen, kuka kulloinkin on äänessä. Yhtä lailla oleellista on tekstin rytmi, jonka mukaan pääsemistä itse pelkäsin, mutta joka onnistui vallan mainiosti. Tekstin rytmi vei ja kellutti kuin Lissabonissa virtaava Tejo-joki konsanaan.


Saramago Foundation


Ricardo Reisin viimeisiä vuosia lukiessani hengitin Lissabonia ja teoksen maagis-realistiset ulottuvuudet taikoivat lukemiseeni jännittäviä ja osin outoja ja hieman pelottaviakin ulottuvuuksia. Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta  tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.


Sāo Roquen kirkko

Portugalin diktatuurin aika hengittää Saramagon teoksen taustalla ja eurooppalaisen nousevan fasismin kumu pitää pahaa meteliä. Saramagon ote Salazarin hallintoon on sarkastisen tummasävyinen, mikä vielä korostuu, kun mietin mitä kaikkea Aljuben seinien sisällä aikanaan tapahtui. Ihan ensimmäiseksi ei todellakaan tulisi tuossa museossa koetun jälkeen kutsua 1930-luvun Portugalia "rauhankeitaaksi" tai todeta, että Portugalin hallitus on "itse täydellisyys".

Kun kirjasyksyn uutuudet vyöryvät markkinoille tuntuu hyvältä paeta niiden aikaansaamaa hälyä Saramagon romaaniin. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on kirjallisuutta, joka on yhtä tuoretta niin tänään kuin sadankin vuoden päästä. Vaikka Ricardo Reis asettuu romaanin päähenkilöksi on sen todellinen päähenkilö Lissabonin kaupunki. Saramagon romaanissa Ricardo Reisin sisäinen puhe sekoittuu runonpätkiin ja hänen keskustelukumppaniensa puheenvuoroihin. Yhtä lailla myös tämä romaani muuttuu osaksi sitä, mitä itse Lissabonissa koin ja näin. Tästä suuren kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Sanna Pernu.




José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
539 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: O ano da morte de Ricardo Reis (1984)
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi (2012)







perjantai 2. elokuuta 2019

Kirsti Simonsuuri: Pohjoinen yökirja * BAR Finland, osa 41

Taitaa olla niin, että kukaan muu ei ole vaikuttanut minuun yhtä vahvasti kuin Kirsti Simonsuuri luennoillaan Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Voin palata noihin hetkiin koska tahansa ja usein niin teenkin. Palaan juomaan viisautta ja syömään tiedon haurasta hurmaa. Ikiaikaista, muuttumatonta ja jatkuvasti liikkeessä olevaa myyttistä hengitystä, joka nuolee ihoani kuin rakkaimman eläimen kieli.

En kirjoita Pohjoisesta yökirjasta siksi, että Kirsi Simonsuuri kuoli kesäkuun lopussa. Olin nimittäin päättänyt jo pari päivää ennen tietoa hänen kuolemastaan, että heinäkuun BAR Finland -teksti tulisi käsittelemään Pohjoista yökirjaa, joka herätti aikoinaan melkoista myllerrystä. Kirjan vastaanotosta kiinnostuneille suosittelen Taru Väyrysen teosta  Odysseia Ouluun - Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan viesti ja vastaanotto (SKS 1999). Itse en ole Väyrysen tutkimusta vielä lukenut, mutta aion tutustua siihen myöhemmin.

Pohjoisessa yökirjassa Simonsuuren kritiikki kohdistuu niin Oulun yliopistoon kuin Oulun kaupunkiinkin sekä laajemmassa mielessä Suomeen ja suomalaisiin. Raivostuttavaa, ylimielistä, itseään korostavaa - kenties niin, mutta minä olen täysin jäävi Simonsuuren sanojen edessä. Minä en lue Pohjoista yökirjaa niin kuin luetaan kirjasta sanoja ja lauseita. Minä luen sitä Simonsuuren persoonan kautta, enkä edes yritä pitää teosta ja sen tekijää erillään. Minä luen sitä sen huuman kautta, jota tunsin Simonsuuren luennoilla ja hänen läheisyydessään. Luen sitä koko tunnetun historian, filosofian ja myyttitarinoiden läpi. Fernando Pessoaa lainatakseni: "Luen kuin ihminen joka luopuu valtaistuimestaan."

Minun kotini on Simonsuuren tekstissä. Se on tyyny, jolle lasken pääni ja vaikka kukaan ei makaisi vieressäni, en koskaan olisi yksin. Sillä. Juuri niin. Kyllä. Yhä uudestaan.

Pohjoinen yökirja rakentuu vuodenkierron ympärille. Teoksen alussa Simonsuuri on vasta palaamassa Suomeen ja hän luo teokseensa vahvan tunnemaaston, joka tihkuu eroottista latausta ja rakentaa samalla vahvan kontrastin sille, mitä Oululla on tarjota.

Puutarhassa päärynäpuun varjossa ruusut rönsyilevät iiristen, ruskoliljojen ja murattien seassa, kissa laahustaa piilopaikastaan, jossa se on nukkunut puolen päivää. Kaikki on pysähtynyttä, paitsi puutarhan villikasvu, imelät tuoksut. Mutta kaikki on samalla kiihottavaa.

Simonsuuret sanat tulevat kaukaa, niiden pinnalle heijastuu filosofien kosketuksia Platonista alkaen. Kun Pohjoinen yökirja julkaistiin Simonsuuri oli 35-vuotias. On mahdotonta käsittää, miten hän oli onnistunut hankkimaan itselleen niin valtavan tietovaraston kuin mitä jo tästä teoksesta käy ilmi. Pohjoinen yökirja on vahvasti kiinni eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä. Sen sivuilla juoksevat jumalat/taret suupielet nektaria valuen.

Niin. Yöt eivät ole nukkumista, vaan lukemista varten. Simonsuuren tekstin välistä Simone Weil kuiskii sanoja kärsimyksestä ja kauneuden ideaaleista, jotka eivät voi kääntyä pois todellisuuden teiltä.

Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa, koska haluaisin sanoa kaiken ja saman aikaisesti pitää saman kaiken ihan kokonaan itselläni. En kerro, mitä kaikki on. En vedä verhoa kaiken edestä. Olen riisunut ihoni jo aikoja sitten, sillä Pohjoista yökirjaa lukiessani minun ei tarvitse pelätä mitään. Astun ulos suojistani ja teen niistä sydämenmuotoisen kasan tälle lattialle tässä, jonka päällä jalkani lepäävät. Lukemalla sinun sanojasi saan sydämen hengittämään.

Pimeys, pohjoinen pimeys. Pimeyden välissä yksinäisyys ja kirjoittaminen. Vaikka Pohjoinen yökirja sijoittuu Ouluun minusta tuntuu lukiessa, että Oulu on enemmänkin nimi paikalle, joka edustaa paikkaa, johon kirjan tekijä ei kuulu. Jossa hän väkisinkin herättää niin huomiota kuin närkästystäkin ja on jatkuvasti vaarassa tulla ymmärtämättömien tuomitsemaksi. Oulusta kasvaa Simonsuuren kirjassa väliaikainen asuinpaikka, eräänlainen käänteinen Ithaka.

Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois.

Matkanteko. Lähtemisen ja saapumisen teemat, ja erityisesti niiden välissä oleva liminaalisuuden tila; kynnykset joilla ei enää, mutta ei myöskään vielä. Edellisen voi lukea suuresti tai pienesti yksittäisestä askeleesta koko elämän kattavaan matkaan. Yhtäaikaisesti ja päällekkäin.

Pohjoisen yökirjan sivuilla on Simonsuuren runoja sekä näytelmäkatkelma, jonka hän kirjoittaa tylsässä kokouksessa. Äkkiä ollaan luomistyön keskellä ja edelliset sanat kirjoittaessani huomaan tuijottavani Sikstuksen kappelin kattoa. Juuri näin käy, kun lukee Simonsuurta. Historia ja menneisyys lukevat nykyhetkeä, kieltäytyvät olemasta vain sitä, joka joskus oli ja jonka olemme luulleet jättäneemme taaksemme. Mikään ei jää tai ole ohi.

Teoksessa olevien runojen kohdalla pääsen niiden kirjoittamisen hetkeen. Pääsen niiden syntypaikoille.

Nautinnon kuola tihkuu 
Paperini, lakanani 
Kosteat liinat 
Joihin merkit painuvat.


Pohjoista yökirjaa on hankala sijoittaa mihinkään genreen ja miksi pitäisikään. Se on omaelämäkerrallinen, esseistinen ja tunnustuksellinen. Ryöpsähtävä ja samanaikaisesti loppuun hiottu ja särmät esiin jättävä. Kirsti Simonsuuren läsnäolo tekstissä on vahvaa ja sitä läsnäoloa minä rakastan ja kaipaan. Siitä olen kiitollinen nyt ja aina.




Kirsti Simonsuuri: Pohjoinen yökirja
142 sivua
Kirjayhtymä (1981)



Aiempiin BAR Finland -sarjan kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä


keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste IX - Carson McCullers: The heart is a lonely hunter

Klassikkohaaste osoitti taas käyttökelpoisuutensa, sillä sen myötä onnistuin vihdoin lukemaan Carson McCullersin esikoisromaanin The heart is a lonely hunter (1940), jonka julkaisu teki 23-vuotiaasta kirjailijasta samoin tein kirjallisen sensaation. Nykypäivänä tämä teos luetaan rutiininomaisesti 200 parhaan 1900-luvulla kirjoitetun romaanin joukkoon.

Olen aiemmin lukenut kahdesti McCullersin romaanin Heijastuksia kultaisessa silmässä (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) ja sen herättämät voimakkaat syvän etelän kuvat olivat vahvasti mielessäni, kun kävin tämän hänen esikoisensa kimppuun. Kuten klassikoiden kohdalla yleensäkin oli seuranani myös pelko, että mitäpä jos en ymmärräkään tämän suuresti kehutun ja rakastetun romaanin hienouksia.

Lukemiseni alkuhetkiä leimasivat  hyvin saman tapaiset tunteet kuin lukiessani Harper Leen romaania To kill a mockingbird. Sen lisäksi, että sekä McCullersin että Leen romaanit ovat arvostettuja yhdysvaltalaisia klassikkoja sijoittuvat ne kumpikin ns. syvään etelään. McCullersin romaani Georgiaan, Leen kuvitteelliseen Maycombin kaupunkiin Alabamaan.

The Heart is a lonely hunter on nimensä mukaisesti sisimmältä tematiikaltaan kuvaus ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä. Teoksen päähenkilö on kuuromykkä John Singer, joka teoksen alussa elää elämäänsä tyytyväisenä niin ikään kuuromykän Spiros Antonapoulosin kanssa. Singerin järkytykseksi käy kuitenkin niin, että hän joutuu eroon rakkaasta ystävästään, kun Antonapoulos toimitetaan psykiatriseen laitokseen.

McCullers luo taiten asetelman, jossa Singer elää eristettynä muista, mutta on samalla romaanin tapahtumien kannalta keskeisin henkilö. Yksi jos toinenkin romaanin muista henkilöistä etsiytyy Singerin vieraaksi tämän vuokrahuoneistoon, sillä sieltä tuntuu löytyvän jotakin sellaista, jota muulla maailmalla ei ole tarjota. Singer on kaikin puolin moitteeton henkilö, eikä hän tee eroa mustien ja valkoisten välillä.

Toinen teoksen olennaisista paikoista on Biff Brannonin pitämä ruokapaikka, jossa romaanihenkilöt vierailevat kukin vuorollaan. Keskeisiä henkilöitä tässä romaanissa ovat lisäksi Mick Kelly,  Jake Blount ja tohtori Copeland. McCullers kutoo romaanin henkilöt verkkoon, jossa he kaikki ovat lähellä toisiaan, mutta siitä huolimatta täysin yksin. Jokainen henkilöistä on kuin kiehuvaa vettä sisältävä kattila, jonka kannen kertoja jättää nostamatta.

Mick Kellyn perhe pitää täysihoitolaa, jossa Singer asuu. Mick rakastaa intohimoisesti musiikkia ja kirjoittaa omia sävellyksiään ylös vihkoon. Hän on poikatyttö, jota ns. tyttöjen asiat eivät kiinnosta ja siksi hän on jatkuvasti tukkanuottasilla sisartensa kanssa. Paljon tiivistyy vaatetukseen.

I don't want to be like either of you. And I won't. That's why I were shorts. I'd rather be a boy any day 

Jake Blount vaikuttaa aluksi pelkästään juopolta, mutta hänestä paljastuu työväestön oikeuksia ajava aktivisti. Tohtori Copeland on Mickyn perheen palvelijan, Portian, isä. Musta mies, ateisti ja lääkäri, joka yltyy kiihkeisiin puheisiin mustien oikeuksien puolesta. Tohtori Copeland on jääräpää, jonka on vaikea ottaa muita ihmisiä huomioon, vaikka hän ammattinsa puolesta huolehtiikin muista päivittäin. Hän elää erillään perheestään ja hänen lapsensa pelkäävät hänen jyrkkiä näkemyksiään. Myöskään mustien parista hän ei löydä paikkaansa, sillä hän on koulutetumpi ja sivistyneempi kuin monet muut mustat. Hänet on ikään kuin tuomittu omaan raivoisaan karjuntaansa ja metafyysiseen yksinäisyyteensä.

Singerin merkitys McCullersin kuvaamalle yhteisölle on valtava. Ihmiset luovat omassa mielessään hänestä sen kaltaisen miehen, jota he tarvitsevat. Singer on unelma ihmisestä, joka vaikuttaa tekevän aina toisen osapuolen toivomalla tavalla, kuuntelee loputtomasti ja ymmärtää sanattomasti. Hän on hänen luonaan vierailevien ihmisten rippituoli.

Each man described the mute as he wished him to be.

Erityisesti Mickylle Singeristä tulee tärkeä hahmo tavalla, jota tyttö itsekään ei oikein ymmärrä. Singer on hänelle kuin lupaus poispääsystä köyhyydestä ja horisontti, jossa elämän merkitys voisi löytyä musiikin kautta. En tunne McCullersin henkilöhistoriaa, mutta voisin kuvitella, että Mickyssä on jotakin hänestä itsestään. Hänen haaveistaan ja toiveistaan kirjailijanelämää edeltäviltä ajoilta.

McCullersin romaanin kerronta etenee näkökulmien kautta. Henkilöt ja erityisesti se paino, jota he mukanaan kantavat, on kuvattu elävästi ja niin läheltä, että heidän tunteensa muuttuvat lukijan tunteiksi. Singerin mukana matkustan junalla katsomaan Antonapoulosia sairaalaan ja ystävysten jälleennäkemisen heidän kasvoilleen nostama hymy kohoaa omille kasvoilleni. Mickyn seurassa ymmärrän, että musiikki (laajemmassa mielessä taide) on kenties ainoa pakotie elämään, joka olisi muutakin kuin pelkkää hengissä pysyttelemistä. Tohtori Copelandin seurassa penään oikeutta rasismista kärsineelle pojalle ja tulen nöyryytetyksi ja arvoni menettäneeksi.

The heart is a lonely hunterin henkilöt ovat kerrosteisia ja kun heitä miettii teoksen lukemisen jälkeen he väreilevät ja heistä löytyy yhä uusia puolia. Kaiken kaikkiaan tämä on juuri sellainen kirja, joka lähemmässä tarkastelussa muuttuu yhä kiinnostavammaksi ja monitahoisemmaksi.

McCullers saa lukijan rakastumaan henkilöhahmoihinsa, eikä jätä käyttämättä hyväkseen tilaisuutta iskeä tikarilla suoraan ja arvaamatta lukijan sydämeen. The heart is a lonely hunter sisältää juonenkäänteitä, joita en haluaisi hyväksyä. Ne tuntuvat vääryydeltä ja sotivat oikeustajuani vastaan.  Se, että tämä teos on klassikko, ei ole ihme. Päinvastainen tilanne sen sijaan hämmästyttäisi kovin.



Carson McCullers: The heart is a lonely hunter

357 sivua

Penguin Classics (2008/1940)






perjantai 26. heinäkuuta 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kirjoita 'onnenkissa' googlen kuvahakuun ja saat tulokseksi liudan kissoja käpälä pystyssä. Käpälä, joka heiluu siihen asti, että patteri loppuu. Samalla voi astua symbolimaastoon ja päästää mieleensä ajatuksen: entäs sitten kun uutta patteria ei ole saatavilla?

Edellinen kappale taitaa olla aasinsilta (eikä edes kovin hyvä sellainen), mutta joka tapauksessa se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri aasin? Miksei vaikka virtahevon tai leijonan? Mikä on aasinsilta-sanonnan etymologia? Aino Vähäpesolan autenttinen onnenkissa löytyy joka tapauksessa Edith Södergranin kotoa Raivolasta, jossa Edith asustelee äitinsä kanssa, sairastaa ja kirjoittaa runoja.

Vähäpesolan kirjaa on kutsuttu esseeromaaniksi ja mikäs siinä, ei genre kirjaa pahenna, vaikka joskus luokittelu onkin aika tylsää, eikä välttämättä itse teoksen kannalta edes kovin oleellista. Onnenkissassa Vähäpesola joogaa ja kirjoittaa Edith Södergranista, sukupuoliroolien puristuksesta ja nuoren naisen elämästä ylipäätään. Ote on rehellinen, paikoin jopa yltiörehellisen oloinen.

Suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttaisi syntyneen uustunnustuksellisen naiskirjallisuuden genre, johon Vähäpesolan teoksen lisäksi luen kuuluviksi mm. Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, Sisko Savonlahden romaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Laura Gustafssonin kirjan Pohja. Riippumatta siitä, mitä genreä em. teokset edustavat niille on yhteistä tekijäänsä läheltä kirjoittaminen ja vahva naisääni, joka ei pelkää hankalien ja hyvin intiimienkään aiheiden käsittelyä.

Onnenkissassa minulle parasta on se luonteva tapa, jolla Vähäpesola "kanavoi" omaa elämäänsä ja Södergranin runoutta. Henkilökohtainen muuttuu paitsi poliittiseksi, myös poeettiseksi. Vähäpesolan Edith Södergran ei ole Edith Södergran, vaan kirjoittaman "oma" Edith. Hänen näkemyksensä, kokemuksensa ja tuntonsa Edith Södergranista. Usein pysähdyin lukiessani miettimään, miten Vähäpesola onnistuu siirtymään oman elämänsä tapahtumista täysin suvereenisti Södergranin runouteen. Se on vähän kuin taikaa, joka syntyy siitä, että hän "liottaa irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen."

Södergranin ääni kaikuu Onnenkissassa sadan vuoden takaa. Sen on kaikunut Raivolasta aina siitä lähtien, kun hän runonsa kirjoitti, kun yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet Södergranin runouden. Onnenkissassa yksi keskeisimpiä runoja on Vierge moderne ja sen läsnäolo tässä teoksessa hymyilyttää minua totta vie ihan erityisesti, sillä jäljensinhän sen sanat itsekin teininä muistivihkooni. Niin meistä Vierge Modernen lukijoista tulee ketju ja kuoro, joka lausuu

En minä ole nainen. Olen neutri. / Jag är ingen kvinna. Jag är ett neutrum 
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut 
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa ... / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol...  
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, / Jag är ett nät för alla glupska fiskar,  
olen malja kaikkien naisten kunniaksi, / jag är en skål för alla kvinnors ära,  
olen askel kohti sattumaa ja turmiota, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet,  
olen hyppy vapauteen ja itseyteen .. /  jag är ett språng i friheten och självet... 

Vaikka Pentti Saaritsan suomennoksessa ei mitään vikaa olekaan, tämä(kin) Södergranin runo kannattaa ehdottomasti lukea myös alkukielellä, jossa runon ulottuvuudet - voimallinen uhma, naiseuden juhlinta ja vapauden tunne - korostuvat suomenkielistä käännöstä hurjemmin.

Kukapa ei haluaisi olla Vierge moderne? Olla se, joka uskaltaa ja on täynnä elinvoimaa, levittyy joka paikkaan ja muuttaa kaiken, missä kulkee ja minkä kanssa ajautuu tekemisiin. Jos pitäisi valita suomalainen voimaruno en epäröisi hetkeäkään valintaani. Vierge moderne on monella tapaa ylin ja ylittämättömin ja näin sanon minä, joka en ole niinkään Edith Södergranin kuin Hagan Olssonin fani. Hagarina minä katson Edithiä ja tulen hänestä juovuksiin.

Vähäpesolan kirja sisältää useita hienoja havaintoja, jotka jatkavat syvenemistään lukijassa. Esimerkiksi heti kirjan alussa oleva lause [kirja]hyllyssä nukkuvista niteistä avaa ison ajatuskulun ja jään pohtimaan, kuinka monia maailmoja olo- ja makuuhuoneestani löytyykään. Miten paljon elämää eri muodoissa paperille prässättynä. Miten sata ja taas sata kohtaamista, joista useista en edes tiedä, koska kirjat makaavat hyllyissäni lukemattomina vuodesta toiseen. Ne samat kirjat, jotka aikoinaan oli pakko juuri sillä hetkellä saada omaksi.

Onnenkissan myötä palasin kirjallisuustieteen professorin vastaanotolle ja minulla on vahva tunne, että kyseinen professori on sama henkilö, josta Vähäpesola kirjoittaa. Vaikka omat ongelmani kyseisen professorin kanssa olivat erilaisia kuin Vähäpesolalla on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta: professorin yksinvaltiudesta päättää, mistä aiheista ja millä lähestymistavoilla kirjallisuudentutkimusta kuuluu/saa tehdä.

"Osaat sinä runoista kirjoittaa, mutta kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä, eikä siihen ole mitään lisättävää", toteaa professori Vähäpesolalle. Valta-asetelma opiskelijan ja professorin välillä on jo lähtökohtaisesti epätasapainoinen ja tämä korostuu vielä, kun professori on korkeasti oppinut valkoinen heteromies ja opiskelija taas nuori, sukupuolien moninaisuutta korostava nainen.

Yliopisto oli kieltämättä pettymys, johtui se sitten minun sopimattomuudestani sinne tai yliopiston näivettymisestä resurssipulan alla. Silloin kun touhu ei muistuttanut väkivaltaista penetraatiota aiheeseen, se oli pimeässä suoritettu lähetyssaarnaajapano, jolla on alku ja loppu ja josta ei keskustella jälkeenpäin.

Kammottavaa kyllä professorien tavassa torpata opiskelijoiden valitsemia tutkimusaiheita taitaa olla kyse yleisemmästä asiasta kuin mitä olen aiemmin edes tiedostanut, sillä myös Ali Smith kirjoittaa kirjassaan Autumn vastaavantyyppisistä kokemuksista. Miesprofessorit vaikuttavat asettuvan portinvartijoiksi, jotka yksinoikeudella määrittävät tutkimuksen rajat. Joskus todellakin helpoimmalla pääsisi, kun tekisi kirjallisuustieteen gradunsa James Joycesta tai Pentti Saarikoskesta.

Toisenkinlaisia professoreja toki on. Omalla kohdallani kävi sellainen onni, että vt. professorina toimi äskettäin edesmennyt Kirsi Simonsuuri, jonka karisma, tietämys, ymmärrys ja kyky innostaa opiskelijoitaan on jättänyt minuun täysin lähtemättömän jäljen.

Vähäpesola kirjoittaa rohkeasti ja itseään avaten. Hän jakaa kokemuksiaan ja tuntojaan lukijalle auliisti. Hän kirjoittaa nuoren ihmisen hurmaavalla varmuudella ja hyvä niin, sillä mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänen lauseisiinsa oman kokemukseni mukaan kirjoittuu ehkä-sanoja. Varmuus rapautuu ja muuttuu suhteelliseksi ja on opittava kantamaan sitä taakkaa, joka syntyy siitä, että mitään asioiden perimmäistä varmuutta ei ole olemassa.




Aino Vähäpesola: Onnenkissa
191 sivua
Kosmos (2019)






tiistai 23. heinäkuuta 2019

Estrogeeni meets testosteroni - Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Kyllä vaan, olet ihan oikeassa. Testosteroni se on, joka täällä haisee. Jumalainen äijätuoksu, jonka sydänaromit ovat peräisin rock and rollista ja naisia hyväkseen käyttävien miesten hikisiltä ihoilta.

Caitlin Moranin Kuinka olla kuuluisa on ensimmäinen häneltä lukemani kirja, joten en osaa sanoa, miten se suhtautuu hänen aiempiin teoksiinsa. Korviini on kuitenkin kantautunut, että Moranin kirjoitustapa on rempseä ja herkimpiä lukijoita punasteluttava, eikä tämä hänen uutuusteoksensa ole tässä suhteessa poikkeus. Meno ja meininki on vallan lennokasta ja energistä, eikä häveliäisyys ole tässä kirjassa mikään erityinen arvo. Tosin välillä tuntuu, että Moran pyrkii shokeeraamaan tarkoituksella, kuten vaikkapa silloin, kun hän kirjoittaa Brōnten sisarusten runkkaamisesta.

Kuinka olla kuuluisa kertoo 19-vuotiaasta Johannasta, joka on musiikkitoimittaja. Hänen myötään lukija pääsee rock-maailmaan ytimeen, jossa valkoiset (ainakin omasta mielestään) seksikkäät miehet laulavat ja soittavat kitaraa. Ei siitä sen enempää, tiedätte kyllä tyypit. Kirjan paskamaisin hemmo ei kuitenkaan ole muusikko, vaan koomikko Jerry Sharp. Jos nimi on enne riittää kun todetaan, että Jerry ei ole penaalin terävin kynä muuta kuin vittumaisuudessa naisia kohtaan, jonka hän jalostaakin omaksi epämääräiseksi taiteenlajikseen. Jerry on se tyyppi, johon en toivoisi sinun koskaan ikinä milloinkaan törmäävän, sillä hän on ihan harvinaisen likaviemäri ihmiseksi.

Johannalle Lontoo on pienestä pitäen edustanut unelmien täyttymystä. Paikkaa, jossa on elämä ja tulevaisuus. Paikkaa, joka tarjoaa mahdollisuuden tulla joksikin. Paikkaa, jossa konditionaali voi lähes taianomaisesti muuttua todellisuudeksi.

Kuinka olla kuuluisa juhlistaa teinityttöjä. Ilman kirkuvia tyttölaumoja ei olisi rock-tähtiä. Teinitytöt mahdollistavat rokkareiden kuuluisuuden, ovat suorastaan sen edellytys. Tästä huolimatta heihin suhtaudutaan usein halveksuen, sillä vain miehet ovat "oikeita faneja." Tässä peilaantuu isompi sukupuoliin liittyvä arvostus/arvostuksen puute.


Poikien rakastamat asiat ovat coolimpia kuin tyttöjen rakastamat. Tämä on yksinkertainen fakta. Pojat rakastavat fiksuja asioita, fiksusti. Tytöt rakastavat typeriä asioista, typerästi. Kuinka kauheaa olisikaan rakastaa bändejä sillä tavoin kuin teinitytöt rakastavat. Kuinka kauheaa olisi olla vääränlainen fani - tyttö. Kuinka kauheaa olisi olla tyhmä, hysteerinen, kirkuva teinityttö.

Moran murtaa rockin sisälle kirjoitettua maskuliinisen hegemonian järjestelmää ja kuvaa sitä kautta myös, miten naisrokkarien kohtalona brittipopissa on ollut loputtomien vääryyksien sarja. Tämä ei johdu heidän musiikistaan, vaan heidän sukupuolestaan. Rock-maailman asenteet ovat ikiaikaisen konservatiivisia. Nainen nyt ei vaan yksinkertaisesti voi olla "oikea" muusikko, eivätkä miesrokkarit halua päästää naispuolisia kollegoitaan nauttimaan menestyksestä, jonka he katsovat kuuluvat vain niille, joilla on pippeli.

Kuinka olla kuuluisassa Johanna tutustuu Suzanneen, joka on juuri lyömässä läpi musiikkirintamalla. Suzanne on raivoisa. Hänen persoonansa tuo mieleen Valerie Solanasin SCUM-manifestin. Suzannen käytös on holtitonta ja huumeista. Hän on nainen Ragnarökistä, jossa ruumillistuvat rokkarikliseet, jotka kuitenkin hänen raivoisa vimmansa muuntaa uudenlaiseksi reprsentaatioksi.

Suzannen rockmusiikillinen ouvre on luettavissa hänen bändinsä nimestä The Branks, joka viittaa puhumisen estäviin naamioihin, joita Skotlanissa muinoin naisia pakotettiin käyttämään.

Suzannen persoona saa kysymään, miltä näyttäisi ja mitä tapahtuisi, jos musiikkivideoissa kehojaan vatkaavat nuoret naiset eivät olisikaan kauniita. Suzannen missiona on siirtää fokus rumiin tyttöihin.

Tehkää biisejä rumista tytöistä - he niitä tarvitsevat. Ja niin minä aion tehdä. tahdon saada rumilukset rehvastelemaan. Tahdon saada hirveät kapiset huorat astelemaan ylväästi. Meinaan kaapata nämä tytöt ja aivopestä heidät autuaiksi. Aion johtaa hyökkäystä. (kursivoinnit Moranin)

Kuuluisuus liimaa eri attribuutteja naisiin ja miehiin, kuten Moran osoittaa case Depardieun kautta. Jos ihan rehellisiä ollaan ei voitane väittää, että Gerard Depardieu olisi erityisen kiinnostava saati seksikäs mies, mutta niin vain hän kuuluisuuden myötä sellaiseksi muuttui. Kuuluisat ihmiset ovat jo sinänsä ihan oma lajinsa, mutta ihan erityisen oma jenginsä ovat kuuluisat miehet, joille kuuluisuus avaa kaikki ... portit.

Moran pukee kirjassaan feminismin rockiin ja räväkkään kielenkäyttöön, joka ei kuitenkana peitä alleen itse asian painokkuutta ja tärkeyttä. Rock-business jos mikä on "man's world" ja jos kuka ei tästä asiasta ole aiemmin ollut tietoinen on sitä taatusti Moranin kirjan luettuaan. Kirjasta löytyy myös päähenkilö Johannan mainio selonteko siitä, miten Beatlesistä tuli niin suosittu sen takia, että he ymmärsivät tyttöfaniensa merkityksen.

Kuinka olla kuuluisassa korostuu naisten välisen ystävyyden merkitys itsemäärämisoikeuden haltuun ottamisessa. Teoksen loppupuolelle Moran rakentaa melkoisen me too -henkisen näytöksen, joka on sekä vallan hulvaton että täynnä tiukkaa asiaa. Vähempi ei riitä, koska maailma on kuten se on ja suosii edelleenkin miehiä.

Mitä tulee teoksen varsinaiseen loppuratkaisuun tihkuu se aivan liiaksi nektaria ja hunajaa, jotta voisin ottaa sen vakavasti. Myönnän, että ärsyttää aika lailla ja suustani pääsee muutama kirosana. Saattaa kuitenkin olla, että kyseessä on ambiguiteettinen veto eli juuri sen kaltaisen lopun kiistäminen, jonka Moran teoksessaan esittää. Lukijasta riippuu, mihin suuntaan vaaka kallistuu.

Moraanin romaanista on luettavissa niin sydämeen käyvää tyttöjen arvostamista ja tyttöyden tärkeyden esille tuontia kuin myös oikeuksien omiin käsiin ottamisen tärkeyttä. Tytöt ansaitsevat vihdoinkin tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja arvostetuiksi sellaisina kuin he ovat. He ansaitsevat saada puolustajakseen ja tulkikseen Moranin kaltaisen räväkän feministin, joka ei suostu olemaan hiljaa.




Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa
316 sivua
How to be famous (2018)
Suomentanut Heli Naski
S&S (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale


torstai 18. heinäkuuta 2019

Täydellistä taituruutta - Ali Smith: Autumn

Ali Smith teki sen taas. Kirjoitti kirjan, josta kerroksia löytyy siinä määrin, että jos niitä aikoo käydä lapioimaan kannattaa ottaa naapurinkin lapio mukaan.

Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei.

Kun tässä mietin, mitä Autumnista kirjoittaisin leikin mielessäni ajatuksella, että voisiko olla niin, että vaikka kirjoittaisin mitä tahansa liittyisi se jotakin kautta Smithin kirjaan. Tämä skenaario on kiehtova, eikä välttämättä lainkaan kaukana totuudesta, sillä luova lukija onnistuu löytämään Autumnista suunnilleen kaiken.

Kyllä sentään hieman taisin liioitella. Mutta hei, vain erittäin hieman!

Smithin kirjoissa olennaisinsta ei ole tarina tai juoni. Tunnen juuri nyt vastustamatonta halua käyttää sanaparia "herttaisen yhdentekevä", joten totean, että minulle ainakin on melko lailla "herttaisen yhdentekevää", mistä Smith kirjoittaa. Juttu on siinä, miten hän sen tekee. Miten hän kulkee kielen vieressä kuin kieli poskea pullistaen. Eikä ainoastaan vieressä, mutta myös kielen sisällä ja siitä etelään pohjoiseen itään länteen väli-ilmansuuntia ja väli-ilmansuuntien välissä olevia väliväli-ilmansuuntia (jne.) unohtamatta.

Language is like poppies. It just takes something to churn the earth round them up, and when it does up come the sleeping words, bright red, fresh, blowing about.”

Toisinaan Smithin kieli jää poskeen soittamaan ja toistamaan.

Time-lapse of a million billion flowers opening their heads, of a million billion flowers bowing, closing their heads again, of a million billion new flowers opening instead, of a million billion buds becoming leaves then the leaves falling off and rotting into earth, of a million billion twigs splitting into a million billion brand new buds.

Luonnon kiertokulku on tekstissä lingvistis-elimellisesti läsnä ja luo samalla ajasta avaruutta, joka pyörii ja pyöriessään lumipalloefektin tavoin ottaa mukaansa yhä paljommin.

Autumnin päähenkilö on 32-vuotias Elisabeth Demand, jonka elämän eri vaiheita teoksessa tarkastellaan. Lapsi-Elisabethin naapurissa asuu Daniel Gluck - vanhus, jonka kanssa Elisabeth ystävystyy. Elisabethin ja Danielin ystävyyssuhde on Autumnin selkäranka, johon tarina palaa yhä uudestaan kuin lapsi joka kesken puistoleikkien käy halaamassa vanhempaansa varmistaakseen, että tämä on yhä paikalla.

Elisabethin ja Danielin keskustelut ovat riemastuttavia ja sisältävät usein mahtavaa - Elisabethin ilmaisua käyttääkseni - "ultrahullua puhetta."  Kuitenkin niin, että se, mitä Elisabeth kutsuu "ultrahulluksi" sisältää oleellisia huomioita esimerkiksi tarinan ja henkilöhahmojen luomiseen liittyvistä konventioista. Omanlaisena pintajännitys syntyy siitä, että Smith itse ei Danielin neuvoja noudata.

Pauline Boty: "The Only Blond in the World" (1963)
Smithin teksti näyttää kieltä patriarkaattisille kirjoittamisen tavoille ja siinä tehdään myös feministis-taiteellis-arkeologista unohduksista kaivamista. Autumnin feminismi on ilmeisintä jaksossa, jossa Smith nostaa esiin Pauline Botyn, joka oli ainoa brittiläinen naispuolinen POP art -taiteilija. Esiin nostetaan myös Botyn viimeiseksi jäänyt teos, jossa on kuvattuna "valtava ja kaunis naisen takapuoli", jonka alle on kirjoitettu kirkkaanpunaisin vallattomin versaalein: BUM. Sen, minkä Boty tekee kuvallisesti, tekee Smith tekstuaalisesti.

Kun Elisabeth tutustuu Botyn töihin hän on haltioissaan ja haluaisi vaihtaa väitöskirjansa aihetta ja alkaa tutkia Botyn representaatioiden representaatiota. Väitöskirjan ohjaajalle tämä ei kuitenkaan käy, koska hänen mukaansa Botyn taide ei tarjoa tarpeeksi materiaalia väitöstutkimukselle. Väitöskirjan ohjaaja  ottaa käyttöön koko auktoriteettinsa musertaakseen Elisabethin aikeet. Niin patriarkaatti toimii.

Smithin käsissä kieli on elastista ja se taipuu, mihin ikinä hän sitä keksiikin taivuttaa. Ja voi tytöt, pojat ja kaikki siltä väliltä, hän todella keksii. Muutamassa lauseessa liikutaan vuositolkulla ajassa, kun taas välillä tehdään pysähdyksiä, kuten juuri edellä mainitussa Pauline Botyn taidetta käsittelevässä osuudessa tai vaikkapa Smithin postilaitoksen byrokraattisuudelle hulvattomasti naureskelevassa  passin uusimista koskevassa tarinassa.

Smithin lukeminen on puhdasta nautintoa ja hänen nerokkuutensa lyö ällikällä. Autumnissa ollaan omaan maakuni niin lähellä kirjallista täydellisyyttä, että sitä lähemmäksi on inhimillisesti mahdotonta päästä. Jään odottamaan innolla, mitä tapahtuu vuodenaikasarjan seuraavissa osissa.



Ali Smith: Autumn
260 sivua
Penguin (2017/2016)

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Odottamattomien vaikeuksien kohtaamisesta runoja lukiessa -Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni.

Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin.

Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä. Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus (tai rakkaudettomuus)

Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä.

Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan.

Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti.

Lehto etäännyttää äitystematiikan itsetään tarkastelemalla sitä reaalielämän ihmisten kautta.

Kun brittiläinen Alison Hargreaves kuolee vuorella hänestä tulee huono äiti. Kunnon äidit eivät lähde vuorille uhmaamaan kuolemaa. Äitien on pysyttävä lestissään. Kauhan varressa hellan ääressä vaipan vaihdossa maitotissinä turvasylinä iltasatujen lukijana.

sanomalehtien mielipidepalstat räjähtävät: alison hargreaves oli huono äiti, 
riskeerata henkensä nyt sillä tavalla blaa blaa blaa

Yhdysvaltalainen David Vetter (1971-1984), jolta Lehdon kokoelma lainaa nimensä tuli tunnetuksi "kuplapoikana", sillä hän joutui vastustuskyvyn puuttumisen vuoksi elämään koko elämänsä kuplan sisällä. Kun David Vetterin vanhemmat halusivat saada lapsia he ottivat suuren riskin, koska vaarana oli, että lapsi kantaisi perinnöllistä geeniä, joka aiheuttaa immunologisen puutostilan. Olivatko he piittaamattomia vanhempia? Miksi heidän piti saada biologisesti oma lapsi? Miksi he eivät voineet adoptoida?

rakastaako ihminen aidosti vain sitä minkä hän kupeissaan kantaa?
[...] 
Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää  
parempi kuin ei elämää ollenkaan? 

Sylvia Plath työnsi päänsä kaasu-uuniin ja jätti lapsensa Nicholasin ja Friedan selviytymään, miten parhaiten taisivat. Ei kunniapisteitä äitiydestä Plathille.

Rouva Lubitz taas kasvatti tietämättään pojastaan mielenterveydellisesti epävakaan nuoren miehen, joka syöksi Germanwingsin lentokoneen päin vuorta.

Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään
puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia 
etsitään iltaan saakka.

Minun on vaikea suhtautua todellisten ihmisten läsnäoloon Lehdon runoissa. Erityisesti rouva Lubitzin kohdalla pistää vihaksi. Eikö rouva Lubitz ole kärsinyt ihan tarpeeksi poikansa teon vuoksi. Pitääkö hänet vielä napata runokokoelmaan lukijoiden ihmeteltäväksi? Tämä on asia, josta en pääse yli. Tämä on asia, joka tulee Kultapojan runojen ja minun väliin.

Todelliset ihmiset välineellistyvät Lehdon runoissa. Heiltä viedään heidän ihmisyytensä ja tehdään heistä tyyppejä, joiden avulla luodaan runojen äitiysmaastoa. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Se hiertää. Haluan jättää nämä ihmiset ja heidän läheisensä rauhaan, vaikka toki ymmärrän, miksi heidän läsnäolonsa on näiden runojen kannalta välttämätöntä.


***** Tässä kohtaa pidän muutaman viikon tauon Lehdon runoista ja odottelen, josko pääsisin yli niistä reseptiovaikeuksista, joita näiden runojen oikeat ihmiset minulle aiheuttavat. En pääse. Vaikka kuinka yritän, en pääse. Oikeat ihmiset ovat näissä runoissa möhkäleitä, enkä saa heitä siirtymään tuuumaakaan saati sitten, että pystyisin katsomaan heidän lävitseen. *****


Joskus parasta, mitä äiti voi tehdä on, että hän luopuu lapsestaan. Tätä teemaa Lehto käsittelee kokoelman viimeisessä osassa, joka on saanut nimekseen Die Babyklappe. Vauvaluukkuun äiti voi jättää vauvan, josta ei kykene pitämään huolta.

Vauvaluukut eivät ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa, mutta sattumalta ne tulivat vastaan myös Jeanette Wintersonin romaanissa The Gap of Time, jota luin samaan aikaan Lehdon runokokoelman kanssa. Tämän seurauksena se kuva vauvaluukusta, jonka Lehdon runoja lukiessani näen mielessäni on itse asiassa peräisin Wintersonin romaanista. Hämmentävää.

Die Babyklappe johdattaa valokuvia ottavan turistin kautta lukijan takaisin Lehdon runokokoelman alkuun, jossa turistin kertakäyttökamerat nielevät kitaansa näkemänsä "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten."

Matka ei pääty, eikä ole lineaarinen. Äitiyttä määrittävät normit uhkaavat jauhaa myllynkivinä jokaisen, joka uskaltaa äidiksi ryhtyä.



Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
80 sivua
WSOY (2019)


Kultapoika, kuplapoika oli yksi kuudesta vuoden 2019 Tanssiva karhu -runokilpailun finalisteista





torstai 11. heinäkuuta 2019

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita


He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään.

Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea?

Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen.

Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta.

Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkureittejä. Kyse on hieman samasta ilmiöstä kuin Salla Simukan kokoelmassa Sammuta valot/sytytä valot.

Vainosen sanoilla on vankat juuret, jotka kasvavat paljon kirjoittaneen ihmisen taikinasta. Teksti on täyteläistä ja antaa sanoille tilaa kasvaa niiden täyteen mittaan. Vainonen ei koristele, eikä käytä eksoottisia mausteita, vaan luottaa peruskerronnan voimaan. Se tuntuu siltä kuin seisoisi vankat kumisaappaat jalassa lätäkössä ja tietäisi, että ei tarvitse pelätä yhtään jalkojen kastumista.

Yön ja päivän tarinoita sisältää yhteensä 12 tarinaa, joista monet ovat puhdasverisiä novelleja, jotka päättyvät ennalta arvaamattomalla tavalla. Tässä suhteessa tekee mieleni mainita erityisesti novelli nimeltä Näkymä, joka kertoo miehestä, joka tarkkailee kaukoputkella vastapäisessä talossa asuvaa naista. Jossakin mieleni pohjalla ehtii välähtää Hitchcockin Takaikkuna ennen kuin mies päättää käydä naisen asunnossa.

Monissa Vainosen novelleista liikutaan elämän ja kuoleman sekä toisaalta todellisen ja epätodellisen rajalla. On paikkaa muuttavia työhuoneita. On kapellimestari, joka johtaa orkesteria sianpää harteillaan. On nainen, joka tekee työkseen homekartoituksia.  On toinen nainen, joka haluaa säilöä leikkauksen jälkeisen rintansa. On outoja lapsia. On vanha kulkurimies, joka kytkee jatkojohtoja toisiinsa. On kauhutunnelmiin etenevä risteilymatka.

Joki löyhkää mudalta ja mätäneviltä kasveilta, hyttien ovet repsottavat auki. Lilja on avannut niistä jokaisen ja nähnyt, nähnyt pimeässä ja hämärässä. Hyteissä lojuvat hänen matkatoverinsa, ihmiset jotka sattuma oli ajanut yhteen tähän laivaan.

Novellien aiheet ovat riemastuttavan vaihtelevia ja monissa niistä vallitsevassa roolissa on unheimlich, jonka läsnäolo saa vakuuttavimman ilmaisunsa novellissa Noutajat. Elämä ja kuolema haukkaavat toisiaan Vainosen teoksessa ja tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on liukuva. Usein se on pelkästään tuulessa lenksottava portti, joka ei estä kulkua kumpaankaan suuntaan. Paikoin ilmaa värisyttävät Black Mirror -tyyliset vibat.

Vainosen novelleista johtaa lankoja moniin suuntiin. Lukiessani mielessäni käyvät erityisesti eteläamerikkalaiset maagisrealistit, George Orwell, ja Leena Krohn.

Novelli Päät nostaa esiin kysymyksen ihmisen sokeasta halusta seurata muita, olla kaltainen ja matkia. Samalla käy ilmi, että se mikä aluksi vaikuttaa itse tehdyltä valinnalta onkin kaikkea muuta. Kapitalistinen markkinakoneisto jyllää ja jauhaa myös ne, jotka vastustavat sen toimia. Yksilöllisyys on sille uhka ja sen vuoksi vastarinnan kiiskeily on pantava kuriin keinoja kaihtamatta.

Myöskään surrealistiset elementit eivät ole Vainosen novelleille vieraita. Pitkään naimisissa olleesta avioparista kertova novelli Kaksin liukuu alun realismista surrealismiin niin että novellin lopussa on vaikea varmasti tietää, mitä oikeastaan tapahtui.

Vainosen novelleissa yö tunkeutuu päivään ja värittää sen kolkoilla, uhkaa tihkuvilla väreillään.  Menneisyys astelee painavin askelin pureskellen muistoja terävillä kulmahampaillaan. Ilma hengittää pelkoa ja pimeää.

Novellien tunnetila muistuttaa usein painajaisunta, josta aamu ei nukkujaa vapauta. Sielun synkät katveet käännetään esiin kuin kevätmaa, johon istutetaan kasveja, joilla on pahan voimat.

Minua Vainosen novellit viehättivät erityisesti sen vuoksi, että ne eivät antaudu lukijan edessä, vaan pitävät kiinni omasta ominaislaadustaan. Yön ja päivän tarinoita avautuu äänettömäksi kauhun huudoksi, joka ottaa palan lukijasta vangikseen.



Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
214 sivua
Aula & Co. (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale



sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Matemaattisen tiheää - Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia.

Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus.

Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä

Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää liikettä ja työntäessäni verhoa, joka ei työnny mietin mahdollisuutta, että se repeää. Humahtaa riekaleiksi kuin kuuluisan temppelin kuuluisa esirippu.

En osaa päättää, missä kohtaa verhoista voi sanoa, että ne on vedetty syrjään. Ystäväni ja tuttavani, voisitko tehdä minulle palveluksen ja osoittaa minulle sen kohdan?

Pietarisen kokoelmassa mahdoton ja mahdollinen siittävät lapsia solkenaan. Lapsia, joiden syntymä on jatkuvasti tuloillaan. Lapsia, jotka syntyivät kolme tuhatta vuotta sitten ja jotka syntyvät taas huomenna, ylihuomenna,  ja sadan vuoden päästä. Lapsia, jotka syntyvät nyt. Ihan juuri tässä värähdyksessä, joka siitä mainitessani meni jo.

Yksin ja toisin -kokoelman keskeisiä elementtejä ovat peilit ja aika. Jo kokoelman kansi on ylösalainen peilikuva. Siinä metsä on taivasta, jonka alla linnut lentelevät kohti puiden latvustoja. Kansi on vihje tulevasta ja vihjeellisyydessään oiva aperitiivi itse kokoelmaan.

Pietarisen runoissa siirtymät ja liukumat peilaantuvat toistensa kautta. Ykköset ja nollat menevät toistensa läpi samanaikaisesti kuin ne eivät hievahdakaan omilta paikoiltaan. Ne eivät liiku eivätkä ole liikkumatta. Ne ovat toisistaan pääsemättömissä. Ne tarvitsevat toisensa voidakseen olla ja unohtaa, että toinenkin on. Ne ovat niin erillään toisistaan, että niitä ei pysty toisistaan edes virkavalta erottamaan.

Tämän kokoelman runot ovat matemaattisen tiheitä, usein huilumaisen avaria. Ne noudattavat kuviota ja niiden sisuksissa on kaavoja.


Tulossa:
0.5/1   0.75/1   0.88/1    0.94/1    0.97/1 ...  
Lähdössä: 
1/1.5   1/1.75   1/1.88    1/1.94    1/1.97 ...

Ja sanallisesti vaikkapa näin:

Vieraat tulevat: ensin alusvaatteet
sitten housut sekä paita, viimeiseksi päällystakki. 
[...] 
Vieraat lähtevät: ensin päällystakki 
sitten housut sekä paita, viimeiseksi alusvaatteet


Pietarisen runoissa on runsaasti  elementtejä, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Loogiset mahdottomuudet sekä kiehtovat että etännyyttävät runoja lukijasta. Välillä tuntuu, että algoritmin valta on liiallista. Kenties se on hieman juovuksissa omasta potenssistaan. Kenties se on maistellut palkkapäivän kunniaksi.

Pietarisen runot kuvaavat ajan suhteellisuutta. Niissä 'jo' ja 'ei vielä' kohtaavat paikassa, joka jo on, mutta jota ei vielä ole. Paikassa, jota vasta rakennetaan, mutta joka tuli valmiiksi joskus (tässä yhteydessä randomisti valitsemani) vuoden 1632 paikkeilla.

Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.

Pietarinen operoi pienillä, paikoin minimaalisilla ja toisinaan suurennuslasia kaipaamaan saavilla liikahduksilla ja lähenee tässä suhteessa Olli-Pekka Tennilän runokokoeolmaa Ontto harmaa. Näiden runojen nerokkuutta olisi hullua käydä kiistämään. Voin sen sijaan tunnustaa, että tietty ilmanala niiden ja minun henkilökohtaisen ihastukseni väliin jää.

Yksin ja toisin on kokoelma, jota on pidettävä pitkään kädessä. Lämmitettävä hiljalleen ja odotettava, että se suostuisi laskeutumaan ylhäältä korkeuksistaan maanalaisistaan kuin muuttolintu, jonka aika on nyt eli eilen ja huomenna. Pietarisen runot ovat hallittuja entiteettejä, joita voin ihailla lasiseinän takaa ilman että vereni lähtisi laukkaan.

Jos ajateltaisiin, että Pietarisen runot ovat lankaa voisi sanoa, että mitä enemmän tästä langasta virkkaa sitä pienemmäksi virkkaus käy samaan aikaan kun mitä enemmän virkkausta purkaa sitä enemmän sitä on jäljellä.



Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
61 sivua
WSOY 2018


Kirja oli vuoden 2019 Tanssiva Karhu -runokilpailun ehdokkaana


torstai 4. heinäkuuta 2019

Poikaystävän housut - Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

"Ei ole sinun kirjasi", sanoi minulle yksi jos toinenkin luettuaan Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Kerron heti tähän alkuun salaisuuden. En nimittäin kovinkaan paljoa luota muiden arvioihin siitä, mistä kirjasta mahdollisesti saattaisin innostua, mutta varmasti Savonlahden romaaniin tutustumista lykkäsi kuitenkin ainakin jossain määrin se, että lähipiirini lukijoiden kesken vaikutti vallitsevan konsensus sen suhteen, että voisin hyvällä omalla tunnolla jättää tämän kirjan väliin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun otin uudestaan käyttööni äänikirjapalvelun päätin kuunnella ETKKM:n. Vähän varovaisesti ja ikään kuin itseltänikin hieman salaa. Sain kyllä kirjasta ennakkokappaleen kustantajalta juuri ennen sen ilmestymistä, mutta jostakin syystä kirjan kuunteleminen houkutti lukemista enemmän.

Nyt kirjan kuunneltuani minulla on vahva tunne, että kuunneltuna ETKKM oli minulle parempi ja intiimimpi kokemus kuin mitä se olisi ollut luettuna ja haluankin ihan erikseen kiittää myös kirjan lukijaa, Pirjo Heikkilää.

ETKKM on kiinnostava kirja jo senkin vuoksi, että se on jakanut vahvasti mielipiteitä. On niitä, joiden mielestä se on loistava ja toisaalta niitä, joiden mielestä se on pelkkää valitusta ja sipsin syöntiä.

ETKKM kertoo nuoren naisen elämästä. Hänen ihmissuhteistaan ja työnhaustaan, Tinder-treffeistä, baari-illoista, kaupassa käymisestä ja päiväunelmoinnista. Se sisältää periaatteessa juuri niitä elementtejä, joita on monissa niistä teoksista, joista kriitiikeissä käytetään ilmausta sukupolvikokemus. Savonlahden romaani ei kuitenkaan voi olla sukupolvikokemus, koska tämä ilmaus on ovelasti - ilman että asiaa suoraan mainitaan - varattu miesten kokemuksille. Tosin usein silloinkin sen käyttäminen lähinnä typistää itse kirjaa, kuten on tapahtunut esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanin kohdalla.

Sukupolvikokemuksen sijaan haluan puhua ajan säilömisestä. Yhtä lailla kuin äskettäin lukemani Eila Pennasen romaani Ennen sotaa oli nuoruus säilöö 1930-lukua, tallentaa Savonlahti kolmekymppisen naisen elämää ja sitä määrittäviä tekijöitä sekä yhteiskunnassa 2010-luvulla liikkeellä olevia ilmiöitä ja virtauksia. Vaikka Savonlahden romaanin päähenkilö on vanhempi kuin keskeiset henkilöt Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kesken - jonka niinikään kuuntelin äänikirjana - on niistä löydettävissä jaettua maastoa.

Vaikka kukaan ei minulta kysy vastaan silti, että romaanina Savonlahden teos on huomattavasti Rooneyn teosta kiinnostavampi. Kummassakin näistä teoksista korostuu ystävyyden merkitys eräänlaisena vastavoimana sille maailmalle, josta omaa paikkaa on vaikea löytää. Sekä Rooney että Savonlahti kirjoittavat konstailematonta kieltä, jonka avulla romaanihenkilöitä ja heidän arkeaan kuvataan hyvin läheltä unohtamatta yksityiskohtia, jotka saattavat vaikuttaa pikkuasioilta, mutta joiden merkitys paljastuu paljon suuremmaksi.

Rooneyn romaani ei kuitenkaan onnistunut tulemaan minua lukijana (kuuntelijana) yhtä lailla lähelle kuin ETKKM. Keskusteluja ystävien kesken jäi etäiseksi ja viileäksi kokemukseksi, jonka kuuntelin lähinnä velvollisuudesta loppuun. Savonlahden romaanista sen sijaan löytyy useita kohtia, jotka tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta. Ei ehkä juuri tässä hetkessä, mutta elämänkaareni aiemmissa vaiheissa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa se, kun ETKKM:n päähenkilö ostaa huonekasvin, jotta hänkin liukuisi siihen kategoriaan, joka osaa pitää huonekasvit hyvinvoivina. Myöhemmin todetaan yhdellä lauseella, että päähenkilö heitti huonokuntoisen huonekasvin pois.

Huonekasvi palauttaa mieleeni muistikuvan naisesta, joka kulki kaupungilla punoskori käsivarrella ja koristi pilkisti purjonvarsia. Ajattelin, että siinä menee nainen, joka on hyvä laittamaan ruokaa.  Tunsin, miten rinnassa muljahti. Hänen purjonvartensa manifestoitavat sellaista kodin henkeyttä, johon tiesin olevani siinä elämänvaiheessa toivottoman kykenemätön.

Valtavavasti kuvausvoimaa löytyy ETKKM:stä myös esim. sen tyyppisistä ilmauksista kuin "ne ovat poikaystäväni housut". Kyse ei ole siitä, kenen housut ovat tai housuista ylipäätään, vaan siitä, että päähenkilöllä on poikaystävä, johon hän voi puheessaan viitata ja näin tehdä tiettäväksi, että hän on ihan ok tyyppi, koska hän on onnistunut saamaan itselleen poikaystävän. On helppo kuulla kaikki se ylpeys, joka noihin sanoihin sisältyy. Nyt minullakin on niin kuin muillakin. Hän on valinnut minut.  Olen siis ihan ok tyyppi.

Juu. En ole unohtanut, miten joskus aikanaan tuli ujutettua vasenta nimetöntä enemmän näkyville, jotta läsnäolijat huomaisivat, että minut oli "kelpuutettu." Yhtä lailla muistan senkin, miten juhlalliselta - jos toki myös keinotekoiselta - tuntui sanoa "minun mieheni." Yleensä kyllä käytin hänestä mieluummin etunimeä.

Mitä tulee niihin sipseihin, jotka ETKKM:stä puhuttaessa on niin usein mainittu ei toki ole kyse sipsien syömisestä sinänsä, vaan enemmänkin turvan hakemisesta elämän kaoottisuutta vastaan. Sipsit edustavat ikään kuin kotia ja se tietty valkosipulikastike, jota yhdestä kaupasta saa ja toisesta taas ei on tämän "kodin" jatke. Sipsit lohduttavat, mutta niiden syöminen saa aikaan myös häpeää ja tunteen siitä, että ei pysty kontrolloimaan itseään.

Tässä kohdin voisin kertoa omasta parin vuosikymmenen takaisesta kääretorttukaudestani, mutta antaa olla. Enä myöskään lähde pohdintoihin ruoan ja hyvinvoinnin välisestä korrelaatiosta, vaan totean sen sijaan, että Sisko Savonlahden romaani yllätti minut todella positiivisesti. Savonlahden teksti on jollakin tapaa hirmuisen huolellista, hälystä riisuttua ja pohdittua.  Se valaisee teoksen päähenkilön niin kokonaisvaltaisesti, että kirjan lopussa tuntuu, että kyse ei ole enää romaanihenkilöstä vaan tosielämän tuttavuudesta.



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Äänikirja
Gummerus (2018)

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tuleeko sota? - Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus * BAR Finland, 40

Vain amatöörit lukevat pelkästään kirjoja, joista he pitävät ja joiden lukeminen on viihdyttävää. Kirjallisuuden tosiystävät sen sijaan taistelevat myös sellaisten teosten kanssa, joiden lukeminen ei tahdo ottaa onnistuakseen ja joiden sivuilta löytyy "vastaanpaneva seinä" jos toinenkin.

Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua.

Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oman lukijakuvan luomisesta kuin siitä, mitä varsinaisesti luetaan.

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus (1942) oli minulle juuri sellainen kirja, jonka lukeminen oli työlästä ja jota lukiessani välillä ihmettelin, että miksi ihmeessä tämäkin kirja nyt täytyy lukea. Paikoin etenemiseni hitaus muistutti Stendahlin Punaisen ja mustan lukemisesta, jonka niin ikään luin sinnillä loppuun, koska se on teos, johon viitataan erittäin usein ja ihan aiheesta klassikko ja lisäksi myös psykologisen romaanin edelläkävijäteos. Mitään lukujuhlaa sen läpi taapertaminen ei kuitenkaan ollut.

Ennen sotaa oli nuoruus on tärkeä kirja ennen muuta sen takia, että se säilöö aikaa. Se säilöö yliopisto-opiskelijoiden elämää ja aatteellisia virtauksia ennen sodan puhkeamista. Pennasen käyttämä filtteri on juuri sodan uhka, joka on jatkuvasti läsnä. Se on taivaalle kerääntyvä mustien pilvien rintama, joka saattaa muuttua sateeksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla kun tämä romaani on täysin kiinni 1930-luvun aatteellisissa virtauksissa voi sen nähdä laajenevan myös yleisemmäksi kuvaukseksi siitä, mitä on olla nuori aikuinen, jonka tulevaisuus on uhattuna. Nykylukija voi sijoittaa sodan tilalle vaikkapa ilmastonmuutoksen.

Ennen sotaa oli nuoruus on Eila Pennasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Pennanen kertoo, että hän on romaanissaan jakanut itsensä kolmeksi eri henkilöksi. Teoksen päähenkilö Kirsti opiskelee suomalaista kansanrunoutta ja kannattaa isänmaallisuusaatetta. Hilkka taas on kotoisin köyhistä oloista ja rahanpuute on usein tehdä hänen opiskelustaan lopun. Hilkan aatteellinen koti löytyy kommunismista. Näiden kahden henkilön väliin jää estetiikkaa opiskeleva Tuula.*

Pennasen romaani kertoo siitä kiihkeästä elämänvaiheesta, kun kodin turvallinen ja tuttu elämänpiiri on jäänyt taakse ja maailma kuoriutuu esiin uusine yllykkeineen yliopisto-opiskelujen myötä. Monille kirjan henkilöistä tämä merkitsee myös ensimmäisiä kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kirjassa on mukana useampikin henkilöhahmoille hämmennystä aiheuttava eroottisen heräämisen kuvaus.

Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa aatteiden taistelua. Nationalistinen ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) pitää päämääräänään Suur-Suomen rakentamista. Samaa ajattelua löytyy myös ylioppilaiden ja akateemisten muodostamasta Akateemisesta Karjala-seurasta. Vaikka Pennanen ei suoraan sano, on teoksesta luettavissa, miten edellä mainitut liikkeet pyrkivät pitämään yllä naisten ja miesten välistä eroa. Miesten jutut on miesten juttuja ja kuuluvat salonkeihin, kun taas naisten paikka on keittiössä naisten puuhissa. Yksi IKL:n kannattajista, Hannu Rauta, toteaa:

Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla kuumaa teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.

IKL:n ja AKS:n rinnalla keskeinen yhdistys teoksessa on myös Akateeminen sosialistiseura (ASS) sekä Kristillinen ylioppilasliitto. Kommunistiset liikehdinnät henkilöityvät teoksessa vahvimmin Kirstin serkkuun Jorma Vehmaaseen, joka on jättänyt vaimonsa ja lapsensa maaseudulle ja muuttanut Helsinkiin, jossa hän pyrkii värväämään uusia jäseniä kommunistiselle liikkeelle ja toimittaa sen sanansaattajana toiminutta Nyrkki-lehteä.

Pennanen kuvaa niitä ristiriitoja, joita teoksen henkilöt kokevat suunnistaessaan eri maailmankatsomusten ristitulessa. Usein tilanteet monimutkaistuvat kun läheiseksi koettu opiskelutoveri löytääkin paikkansa omien aatteiden suhteen vastakkaisesta ideologiasta. Ihastumiset ja rakastumiset sekoittavat pakkaa nekin, sillä äkkiä ihastuksen kohteen suosima aatesuunta saattaa alkaa kummasti vetää puoleensa.

Ennen sotaa oli nuoruus sisältää monia vastakkainasetteluja. Rintamalinjoja vedetään niin aatesuuntien välille kuin myös naisten ja miesten, maalaisten ja kaupunkilaisten sekä tosissaan opiskelevien ja opiskelijaelämään keskittyvien välille. Usein nousee puheissa esiin myös se, olisiko parempi liittoutua Venäjän vai Saksan kanssa.

Toisinaan kansallissosialistisen Saksan ihailu on teoksessa ajan hengen mukaisesti naiivin varauksetonta. Ylistystä saa osakseen niin Saksan armeijan "komeampi miesaines" kuin saksalainen "yhteinen kasvatuskin".  Samalla kuitenkin Pennanen hyödyntää aatekeskustelua myös sukupuolten välisen epätasa-arvon kuvaamiseksi. Suuret sanat ja aatteet ovat miehistä maastoa, mutta romaanin naiset eivät aina suostu olemaan keskustelun hiljaisia koristeita, vaan pyrkivät ottamaan aktiivisesti paikkansa niistä keskusteltaessa ja samalla luomaan mielitietylle kuvaa itsestä ajattelevana ja tiedostavana naisena.


Kansallissosialismi on itse asiassa suuri aate, kun se tekee tuollaisia uusia ihmisiä, terveitä, kauniita tyyppejä. Niitä näkee heidän propagandakuvissaan, ja ihanne on mielestäni arvokas. - - -Tuula koetteli kepillä jäätä.


Ennen sotaa oli nuoruus on saanut alaotsikokseen lajimääreen ylioppilasromaani. Näin korostuu se, että kyse ei ole kenestä tahansa nuorista ihmisistä, jotka etsivät suuntaansa elämässä, vaan nimenomaan nuoresta sivistyneistöstä.

Pennasen romaanin loppu on hätkähdyttävä. Se iskeytyy lukijan silmälle kuin juurikin sota, jonka mahdollista puhkeamista romaanin henkilöt niin usein pohdiskelevat.





Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus
270 sivua
WSOY (1942)


Merkittäviä suomalaisia kirjoja käsittelevän BAR Finland -sarjan muihin teksteihin pääset tutustumaan tästä



*Kirsti Manninen: "Ennen sotaa oli nuoruus", teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989)




keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

🌈 viikko * Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile



Olen jo pitkään halunnut lukea taiwanilaisen Qiu Miaojinin romaanin Last Words from Montmartre (1996), jonka hän kirjoitti ennen itsemurhaansa. En kuitenkaan ole saanut tätä teosta käsiini, joten kun Helmetin sateenkaaritietokannasta löysin Miaojinin romaanin Notes of a Crocodile (1994) päätin lukea sen Montmartre-teoksen sijaan.


Miaojinin avoimesti lesboutta kuvaavilla kirjoilla on ollut suuri merkitys Taiwanin LGBT-yhteisölle ja Notes of a Corocodile on hyvää vauhtia matkalla kulttiteokseksi ellei se sitä jo olekin. Miaojin (1969-1995) opiskeli kotimaassaan psykologiaa ja vuonna 1994 hän muutti Pariisiin jatkaakseen opintojaan mm. Hélène Cixous'n opetuksessa. Miaojinin sisäinen elämä ja ulkomaailma olivat jatkuvasti törmäyskurssilla tavalla, joka sai hänet päätymään itsemurhaan vuonna 1995. Täyttä varmuutta siitä, miten hän itsemurhan teki ei ole, mutta useimpien näkemysten mukaan hän puukotti itsensä kuoliaaksi keittiöveitsellä.*


Notes of a Crocodile koostuu yhdeksästä muistikirjasta, joista löytyy niin päiväkirjanomaisia merkintöjä, tuokiokuvia, elokuvakäsikirjoituskohtauksia kuin perinteisempää proosakerrontaakin. Romaanissa kuvataan joukkoa taiwanilaisia LGBT-nuoria ja heidän elämäänsä 1980-luvun Taiwanissa. Teoksen päähenkilö on Lazi, jonka nimi on slangisana lesbolle kiinankielessä.


Läpi teoksen kulkee symbolinen tarina krokotiileistä, jotka pyrkivät tulemaan toimeen yhteiskunnassa, joka suhtautuu heihin epäluuloisesti. Krokotiilimyönteiset vaativat, että krokotiilit pitäisi hyväksyä muiden joukkoon, kun taas krokotiilivastaisten mukaan ne ovat moraalittomia ja levittävät sairauksia. 


Romaani alkaa vuoropuhelulla, jossa ääneen pääsevät krokotiili, Osamu Dazai, Yukio Mishima ja Haruki Murakami. Tämän keskustelun kautta Miaojin vakiinnuttaa sen tunnemaaston ja painoluokan, jossa romaani tulee liikkumaan. Mikään "Krokotiilissä" ei ole kevyttä, vaan elämisen paino on läsnä sen joka sivulla. Tiedostava ihminen elää oman ruumiinsa muodostamassa vankilassa yksinäisenä ja muista eristettynä.

The fact is, most people go through life without ever living. They say you have to learn how to construct a self who remains free in spite of the system. And you have to get used to the idea that it's every man for himself in this world. It requires a strange self-awareness, whereby everything down to the finest detail must be performed before the eyes of the world.

Maailman tiedostava silmä tuijottaa Lazia herkeämättä. Perheen hänelle asettamat toiveet joutuvat törmäyskurssille hänen omien toiveidensa kanssa. Vapaus ja vaikeus valita nostavat esiin kysymyksen vapaasta tahdosta. Onko sitä edes?


Miaojin kuvaa värikkäästi, mutta pohjavireeltään melankolisesti kirjan henkilöiden ystävyys- ja rakkaussuhteita sekä opiskelijaelämää, joka kirjassa tapahtuu lähinnä yliopiston ulkopuolella. Sukupuoli näyttäytyy kirjassa usein vankilana, jonka kaltereita on väännettävä vaikka väkisin, jotta vapaampi elämä olisi mahdollista.


Notes of a Crocodile on syvällinen teos, jossa ihmisen ja maailman välistä hankausta kuvataan filosofisen tarkasti.  Se on kirja, joka tarjoaa mahdollisuuksia monista eri näkökulmista tehtäville tulkinnoille.



Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile
鱷魚手記 (1994)Englanniksi kääntänyt Bonnie Huie
242 sivua
New York Review Books (2017)







*Wikipedia: Qiu Miaojin (klik)

maanantai 24. kesäkuuta 2019

🌈viikko * Jeanette Winterson: The Gap of Time


Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns?


Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesbø. Itse olen näistä uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed, joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn.

Pride-viikon kunniaksi päätin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time, joka aloittaa Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta.  Heti alkuun pitää todeta, että Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - lähtenyt tekemään queer-versiota Shakespearen näytelmästä, mutta ihan heterosti tämä teos ei sentään kaikilta osiltaan etene.

Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on askarruttanut häntä yli 30 vuoden ajan.

Wintersonille tämä Shakespearen näytelmä on ennen muuta kertomus löytölapsesta. Siinä menneisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti sidoksissa toisiinsa ja menneisyyden tragedia tulee julki tulevaisuuden kautta yhä uudestaan. Lisäksi Talviselle tarinalle on keskeistä anteeksiannon tematiikka.

Wintersonin romaania voi toki lukea itsenäisenä teoksena, mutta oman kokemukseni mukaan siitä saa eniten irti, jos tuntee Talvisen tarinan. Näin syntyy myös tilanne, jossa Shakespearen näytelmä ikään kuin edustaa menneisyyttä ja Wintersonin romaani taas tulevaisuutta, ja nämä kaksi ovat toisistaan yhtä pääsemättömissä kuin menneen ja tulevan tasot Shakespearen näytelmän tapahtumien tasolla. Minulle Talvinen tarina ei ole kovinkaan tuttu, joten luin sen synopsiksen netistä.

Wintersonin henkilöhahmot ovat pitkälti saaneet nimensä Shakespearen näytelmästä. Sisilian kuningas Leontes on romaanissa Leo, Bohemian kuningas Polixenes puolestaan Xeno. Winterson tosin riisuu kummatkin heistä kuninkuudesta ja kirjoittaa heidän välilleen nuoruusvuosiin sijoittuvaa intiimiä läheisyyttä. Niinikään Shakespearen näytelmälle keskeinen kadonneen lapsen tarina ja siihen liittyvä ennen muuta Leon kautta ilmenevä mustasukkaisuusdramatiikka on mukana Wintersonin romaanissa vauhdikkailla tapahtumakäänteillä maustettuna.

The Gap of Time alkaa kiinnostavasti ja erityisesti Leon kiivas luonne ja hänen raivonpurkauksensa luovat romaaniin vahvan jännitteen. Toki samanaikaisesti mielessä käy, mikä mahtanee olla ollut motiivina siihen, että Winterson on halunnut viedä tapahtumien kuvauksen toimintaelokuvaa muistuttavaan mekkalointiin. Luultavasti kyse on jonkinlaisesta huumorista, josta en uskalla lähteä enempiä lausumaan. Varsin hulppea on joka tapauksessa esimerkiksi parkkitaloon sijoittuva kohtaus, jossa Leo pyrkii romuttamaan Xenon ajaman auton.

The Gap of Timen alussa Shep, jonka nimi viittaa suoraan Shakespearen näytelmän paimeneen (Shephard), löytää sairaalan "vauvaluukusta" tyttövauvan, jonka hän ottaa mukaansa. Lapsen nimeksi tulee sen esikuvan mukaan Perdita, joka tarkoittaa kadonnutta. Juuri kun ehdin kiintyä Shepiin ja hänen Clo-poikaansa ja odotan jännityksellä, miten he vauvanhoidosta selviävät, Winterson siirtyy kertomaan, miten tultiin siihen pisteeseen, että Perdita piti jättää "vauvaluukkuun."

The Gap of Time on levoton romaani ja varsinkin sen loppuosa vaikuttaa vähän hätäisesti rakennetulta. Romaanissa myös selitetään ikään kuin varmuuden vuoksi asioita, jotka lukija kyllä on tullut jo panneeksi merkille, jos hän yhtään on ollut hereillä.Toisaalta juuri se, että tapahtumat jäävät osin irrallisen ja välähtelevän tuntuisiksi luovat vaikutelman elämänkaltaisuudesta.

Shakespearen näytelmälle tärkeät kysymykset anteeksiannosta ja lojaaliudesta ovat läsnä, mutta Wintersonin kieputtaa niitä omaan tapaansa, joka jättää minut osin hämmennyksen valtaan. Tuntuu siltä kuin katsoisin, mutta en näkisi. Tekstissä on vieraannuttavia elementtejä, joista en saa otetta. Kieltämättä vähän huimaakin, kun mietin, miten pitkään Winterson on fanittanut Talvista tarinaa. Moni mainio yksityiskohta meni minulta taatusti ohi, koska en tunne alkutekstiä tarpeeksi hyvin.

The Gap of Timen kohtaloksi tulee olla kirja, johon en onnistu pääsemään sisään tavalla, jolla haluaisin. Usemman kerran käy myös niin, että en oikein tiedä, onko kyse Wintersonin viisaista sanoista vai "coelho-viisaudesta":

It takes so little time to change a lifetime and it takes a lifetime to understand the change.

Winterson liittää omat pohdintansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa Talvisesta tarinasta suoraan romaanin jatkoksi ja samalla hän sulkee Shakespearen ja oman teoksensa välisen aikaluukun. Kun hän kirjoittaa romaanihenkilöihinsä viitaten "so we leave them now" olen minäkin valmis luopumaan näiden tyyppien seurasta.



Jeanette Winterson: The Gap of Time
289 sivua
Vintage (2015)