maanantai 24. kesäkuuta 2019

ūüĆąviikko * Jeanette Winterson: The Gap of Time


Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns?


Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen n√§ytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesb√ł. Itse olen n√§ist√§ uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed, joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn.

Pride-viikon kunniaksi p√§√§tin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time, joka aloittaa Shakespearen n√§ytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta.  Heti alkuun pit√§√§ todeta, ett√§ Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - l√§htenyt tekem√§√§n queer-versiota Shakespearen n√§ytelm√§st√§, mutta ihan heterosti t√§m√§ teos ei sent√§√§n kaikilta osiltaan etene.

Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on askarruttanut häntä yli 30 vuoden ajan.

Wintersonille tämä Shakespearen näytelmä on ennen muuta kertomus löytölapsesta. Siinä menneisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti sidoksissa toisiinsa ja menneisyyden tragedia tulee julki tulevaisuuden kautta yhä uudestaan. Lisäksi Talviselle tarinalle on keskeistä anteeksiannon tematiikka.

Wintersonin romaania voi toki lukea itsenäisenä teoksena, mutta oman kokemukseni mukaan siitä saa eniten irti, jos tuntee Talvisen tarinan. Näin syntyy myös tilanne, jossa Shakespearen näytelmä ikään kuin edustaa menneisyyttä ja Wintersonin romaani taas tulevaisuutta, ja nämä kaksi ovat toisistaan yhtä pääsemättömissä kuin menneen ja tulevan tasot Shakespearen näytelmän tapahtumien tasolla. Minulle Talvinen tarina ei ole kovinkaan tuttu, joten luin sen synopsiksen netistä.

Wintersonin henkilöhahmot ovat pitkälti saaneet nimensä Shakespearen näytelmästä. Sisilian kuningas Leontes on romaanissa Leo, Bohemian kuningas Polixenes puolestaan Xeno. Winterson tosin riisuu kummatkin heistä kuninkuudesta ja kirjoittaa heidän välilleen nuoruusvuosiin sijoittuvaa intiimiä läheisyyttä. Niinikään Shakespearen näytelmälle keskeinen kadonneen lapsen tarina ja siihen liittyvä ennen muuta Leon kautta ilmenevä mustasukkaisuusdramatiikka on mukana Wintersonin romaanissa vauhdikkailla tapahtumakäänteillä maustettuna.

The Gap of Time alkaa kiinnostavasti ja erityisesti Leon kiivas luonne ja hänen raivonpurkauksensa luovat romaaniin vahvan jännitteen. Toki samanaikaisesti mielessä käy, mikä mahtanee olla ollut motiivina siihen, että Winterson on halunnut viedä tapahtumien kuvauksen toimintaelokuvaa muistuttavaan mekkalointiin. Luultavasti kyse on jonkinlaisesta huumorista, josta en uskalla lähteä enempiä lausumaan. Varsin hulppea on joka tapauksessa esimerkiksi parkkitaloon sijoittuva kohtaus, jossa Leo pyrkii romuttamaan Xenon ajaman auton.

The Gap of Timen alussa Shep, jonka nimi viittaa suoraan Shakespearen näytelmän paimeneen (Shephard), löytää sairaalan "vauvaluukusta" tyttövauvan, jonka hän ottaa mukaansa. Lapsen nimeksi tulee sen esikuvan mukaan Perdita, joka tarkoittaa kadonnutta. Juuri kun ehdin kiintyä Shepiin ja hänen Clo-poikaansa ja odotan jännityksellä, miten he vauvanhoidosta selviävät, Winterson siirtyy kertomaan, miten tultiin siihen pisteeseen, että Perdita piti jättää "vauvaluukkuun."

The Gap of Time on levoton romaani ja varsinkin sen loppuosa vaikuttaa vähän hätäisesti rakennetulta. Romaanissa myös selitetään ikään kuin varmuuden vuoksi asioita, jotka lukija kyllä on tullut jo panneeksi merkille, jos hän yhtään on ollut hereillä.Toisaalta juuri se, että tapahtumat jäävät osin irrallisen ja välähtelevän tuntuisiksi luovat vaikutelman elämänkaltaisuudesta.

Shakespearen näytelmälle tärkeät kysymykset anteeksiannosta ja lojaaliudesta ovat läsnä, mutta Wintersonin kieputtaa niitä omaan tapaansa, joka jättää minut osin hämmennyksen valtaan. Tuntuu siltä kuin katsoisin, mutta en näkisi. Tekstissä on vieraannuttavia elementtejä, joista en saa otetta. Kieltämättä vähän huimaakin, kun mietin, miten pitkään Winterson on fanittanut Talvista tarinaa. Moni mainio yksityiskohta meni minulta taatusti ohi, koska en tunne alkutekstiä tarpeeksi hyvin.

The Gap of Timen kohtaloksi tulee olla kirja, johon en onnistu pääsemään sisään tavalla, jolla haluaisin. Usemman kerran käy myös niin, että en oikein tiedä, onko kyse Wintersonin viisaista sanoista vai "coelho-viisaudesta":

It takes so little time to change a lifetime and it takes a lifetime to understand the change.

Winterson liittää omat pohdintansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa Talvisesta tarinasta suoraan romaanin jatkoksi ja samalla hän sulkee Shakespearen ja oman teoksensa välisen aikaluukun. Kun hän kirjoittaa romaanihenkilöihinsä viitaten "so we leave them now" olen minäkin valmis luopumaan näiden tyyppien seurasta.



Jeanette Winterson: The Gap of Time
289 sivua
Vintage (2015)




torstai 20. kesäkuuta 2019

Tätä on kirjallisuuden voima - Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis

K√§rlekens Antarktis her√§tt√§√§ voimakkaita tunteita. Surua, ehk√§ vihaa ja suoranaista inhoakin. Voimattomuutta ja kapinamielt√§. Kuvotusta, kauhua ja oksennusreflektin aktivoitumista. Sara Stridsberg vie lukijan yh√§ uudestaan tilanteeseen, jonka t√§m√§ haluaisi jo unohtaa. J√§tt√§√§ taaksensa kun painajaisunen. Mutta ei. Se mik√§ tapahtui tapahtuu yh√§ uudestaan.  Se pusertaa rintalastaa ja saa vatsan kouristelemaan.

Tämän romaanin kertoja on kuollut. Hän on nuori nainen, joka on kuristettu hengiltä. Se, joka hänet tappoi leikkasi hänen päänsä irti ja paloitteli hänen ruumiinsa kahteen valkoiseen matkalaukkuun.

Och nu skär han det som är kvar av min kropp i sju delar och stoppar resterna i två vita resväskor. Huvudet slänger han i det där avfallshålet vars yta har samma skära färg som spyor.

L√∂ysin Sara Stridsbergin aikanaan h√§nen romaaninsa Dr√∂mfakulteten (2006, suom. Unelmien tiedekunta (Tammi 2018) my√∂t√§. Olin iloni kanssa yksin, sill√§ kukaan tuntemani henkil√∂ ei ollut lukenut t√§t√§ romaania. Sen k√§√§nn√∂st√§ suomeksi olisi kipe√§sti tarvittu, mutta piti odottaa aina vuoteen 2018 ennen kuin ihme tapahtui.

K√§sitykseni Stridsbergin kirjailijanlaadusta syntyi pitk√§lti juuri Dr√∂mfakultetenin pohjalta ja siksi h√§nen ensimm√§inen suomennettu teoksensa Niin raskas on rakkaus (Tammi 2016, Beckomberga: Ode till min familj (2014)) oli aikamoinen pettymys. Sen kirjoittaja ei ollut "minun" Stridsbergini. Samalla p√§√§tin, ett√§ jatkossa luen Stridsbergi√§ ruotsiksi, mik√§ ei kuitenkaan johdu siit√§, ett√§ k√§√§nn√∂ksiss√§ olisi jotakin vikaa. Haluan kuitenkin h√§nen kielens√§ juuri sellaisena kuin se on kirjoitettu ihan jokaista pient√§ nyanssia my√∂ten. Dr√∂mfakultetenin luin ensin ruotsiksi heti sen j√§lkeen, kun se oli voittanut August-palkinnon ja on pakko my√∂nt√§√§, ett√§ kun luin sen suomeksi reilut kymmenen vuotta my√∂hemmin ei se vakuuttanut ihan niin vahvasti kuin ensimm√§isell√§ lukukerralla. Toki t√§m√§ saattaa johtua muustakin kuin kielest√§.

K√§rlekens Antarktiksessa nuori nainen l√∂ytyy kuolleena mets√§st√§. Mit√§s erikoista siin√§ nyt on saatat kysy√§. Nykydekkareissa nuoret tapetut naiset retkottavat v√§h√§n v√§li√§ pahoinpideltyin√§, raiskatttuina, mustelmaisina ja j√§senet v√§√§ntynein√§ milloin miss√§kin ymp√§rist√∂ss√§.  Mit√§ rankempaa heit√§ kohtaan tehty v√§kivalta on sit√§ paremmin kirja vaikuttaa myyv√§n. Nuori nainen ei n√§iss√§ kirjoissa ole ihminen, vaan trooppi, jonka avulla k√§ynnistet√§√§n juoni. Ei ket√§√§n kiinnosta n√§iden naisten el√§m√§, heid√§n unelmansa tai se el√§m√§npituinen tyhji√∂, jonka heid√§n murhansa heid√§n l√§heisilleen aiheutti. Eik√§ varsinkaan, jos tapettu nainen on narkkari, kuten Stridsbergin romaanin p√§√§henkil√∂ on.

Kärlekens Antarktis tuo mieleen Anna Paavilaisen ohjaaman lyhytelokuvan Kaksi ruumista rannalla, jonka alussa Laura Birnin esittämä nuori nainen löytyy kuolleena rannalta muovipussiin käärittynä ja jossa tämä ruumis herää henkiin ja tiuskaisee: "Ei oo saatana todellista, taas!"

Paavilaisen lyhytelokuvan tavoin Stridsbergin romaani haastaa dekkarien nuoren tapetun naisen troopin. Kun Kärlekens Antarktis antaa tälle troopille elämän kaikkine eri puolineen on kyseessä feministinen teko, jonka kautta tulee esiin, minkälaista elämää tapettu nainen eli ja miten tultiin siihen tilanteeseen, että naisesta alkoi tuntua, että parasta mitä hänelle voisi tapahtua olisi se, että joku tappaisi hänet. Että kaikki olisi ohi, koska mitään toivoa ei enää ollut.

Kärlekens Antarktis kertoo tapetun nuoren naisen huostaanotetuista lapsista. Kuollut nainen seuraa lapsiaan ja kertoo näiden elämästä. Hän sytyttää minussa hullun toivon, joka kamppailee pahojen aavistusten kanssa. Hän kuvaa lapsen haurauden ja oman perheen tärkeyden.

Det är det som är så hemskt med familjer, att de är hela ens värld, det finns ingenting utanför.

Välillä minun on pakko lopettaa Stridsbergin romaanin lukeminen. Laitan sen sohvalle viereeni ja tuijotan sitä ja tunnen täysin irrationaalista pelkoa ja epäilen, että en enää uskalla lukea sivuakaan enempää. Toisinaan taas luen Kärlekens Antarktista kuin hypnoosissa. En voi laskea sitä kädestäni. Olen siellä, missä on kipu ja sellainen elämän karheus, että äänettömästi huudan: ei. Ei, ei, ei. Mitä minun huutoni auttaisi. Ei tietenkään mitään. Nuori nainen tapetaan taas. Tappajan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille. Hänen on valta ja voima.

Kärlekens Antarktis kertoo tapetun naisen vanhemmista, jotka eivät oikein osanneet olla vanhempia. Se kuvaa hetkiä, jotka tapettu nuori nainen vietti pikkuveljensä kanssa. Miten pieni veli olikaan, miten täynnä elämää. Se kertoo toivosta, joka oli kuin myrskytuuleen sytytetty lyhty. Se kertoo vauvan imettämisen vaihtumisesta reiteen iskettyyn ruiskuun ja naisista, jotka hytisevät kaduilla hankkiakseen rahaa seuraavaan huumepiikkiin.

Vi v√§ntar oss ingenting, vi har ingenting, vi bara √§r d√§r, man f√•r g√∂ra vad man vill med oss. 

Kertomus palaa yhä uudestaan metsään, jossa nainen tapetaan. Se palaa hetkiin juuri ennen kuin mies kuristaa naisen hengiltä. Kauhu, kun jo tietää, mitä on tulossa eikä tulevaa voi paeta. Viimeiset kuvat silmissä. Raiskatuksi tuleminen juuri ennen kuolemaa. Valonsäteet puiden oksien välistä. Järven kimmellys.

Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävää. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. "Madot ryömivät kukkasissa ja kuolleiden silmissä." Stridsberg onnistuu välttämään sentimentaalisuuden, joka paikoin vaivasi hänen romaaniaan Niin raskas on rakkaus. Kärlekens Antarktis onkin kielellisessä komeudessaan lähempänä Drömfakultetenia. Kummassakaan näistä kirjoista ei voi osoittaa kohtaa, jossa väkivalta, armo ja oksennus olisivat erotettavissa toisistaan.

Uutisista olemme lukeneet, ett√§ j√§√§ sulaa Antarktiksella kiihtyv√§√§ vauhtia. Niin sulaa my√∂s Stridsbergin romaanin rakkaus ja sen rakkaussula ei p√§√§st√§ lukijaa otteestaan. T√§m√§ on romaani, jota on mahdotonta unohtaa. Vaikka on vasta kes√§kuu, on ihan  mahdollista, ett√§ olen juuri lukenut tulevan syksyn parhaan k√§√§nn√∂sromaanin.

Jään malttamattomasti odottamaan, minkälaisen vastaanoton Kärlekens Antarktis saa Suomessa.



Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis
314 sivua
Alber Bonniers Förlag (2018)

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Minuuden nuohous - Jere Vartiainen: Minuus / Miinus





Jere Vartiaisen runokokoelman Minuus / Miinus kansi on kertakaikkisen upea. Se kiteyttää itseensä koko tämän kokoelman tavalla, joka tekee sanat turhiksi, mutta kirjoitan nyt kumminkin jotain, kun se on tavakseni tullut.

On poika, ensin nuorempi, sitten vähän vanhempi, nuori mies aikuisuuden syrjässä kiinni. On, mutta heikosti. Juuri niin kuin kannen ihmiseen viittaava kuva. Poika kiinni paperinukkelerpakkeilla tässä ihmisten maailmassa, jossa kukaan ei kosketustasi kaipaa.

Pojan pää on jo lähtenyt omille teilleen. Missä lie meneekin, sitä poika ei tiedä. Pään tilalla ilmapallo. Sekin pojassa kiinni vain heikolla narulla, joka on katkeamassa.

Poika lähtee etsimään päätään psykologin vastaanotolta. Siellä hänestä tulee tva (tutkittava). Hän kutistuu kirjainlyhenteeksi. Miinus ottaa häneen minuutensa haltuun.


Minuus / Miinus on medikalistinen kutistus? / rutistus? ja miesmuotoisen sielun hätähuuto. Se sisältää lyhyttä ja pitkää runoa, graafista esitystä, pieniä ja isoja ja lihavoituja kirjaimia. Se kieppuu villisti ja esitystapansa kautta korostaa ihmisen personaallisuuden monia eri puolia. Ihan nyt kysyisinkin, eikö sinullakin ole päiviä, jolloin olet lähinnä niin haaleaa kursiivia, että sinua tuskin katukuvassa huomaa? Tai päiviä, jolloin et ole ainoastaan bold, vaan myös beautiful, eikä kukaan voi ohittaa sinua panematta sinua merkille?

Vartiaisen runojen poika/miehen minuus on kriisissä. On pakko olla muita parempi. On pakko olla erityinen. On pakko peittää oma huonous, tehdä minuuden nuohous vaikka sitten maksamalla siitä tyypille, joka ammattinsa puolesta kuuntelee (tai esittää kuuntelevansa).

Janten laki on poika/miehen perustarina. Se on iskostettu häneen kerta toisensa jälkeen. Se on painettu häneen jo kotona. Se on kirjoitettu häneen kysymyksenä "Mitä sinä teit ensin?" Se on syötetty hänelle syyllisyyden siemeninä, joista hänen ruumiinsa kasvattaa puuta, jonka lehvistössä leviää viruksen kaltainen pakkomielle saada osakseen ihailua. Kuulla olevansa erityinen.

√Ąl√§ luulekaan. Muista aina, kuka olet. "Nimett√∂m√§n pikkujumalan hukkapala / tulehtuneena sykkiv√§ umpisuoli."

Umpisuolen voi leikata pois. Sen leikkaaminen pois ei haittaa yhtään.

*

Vartiaisen kokoelma on jaettu viiteen osaan ja jokaista osaa edeltää lauseen pituinen tiivistys siitä, mitä kyseisessä osassa tapahtuu. Nämä tiivistykset toimivat kuin zuumausohjeet kameramiehelle. Nyt katsotaan tästä kulmasta, tältä etäisyydeltä kohti sitä, miten voisi olla mies.

Mikä on mies ja miten mieheksi tullaan? Jos lapsuus ei anna eväitä matkaan, mitä aikuisena syödään?

On satuja, joissa ei ole prinssejä. On "satuja".

Olipa kerran lapsuudessa pojalla √§iti ja is√§. Sen pituinen se. Tai ei ihan. √Ąiti muutti pois ja is√§ alkoi nussia muita naisia "olohuoneessa keskell√§ kirkasta p√§iv√§√§."

ihossa tuhat kertaa hylätyn lapsen laulu, seiniin hakkaava aaltokone

Minuus / Miinus on S.O.S ja Banksyn No friends. 




*

Minuus / Minuus menee mun tunteisiin.  Erityisesti ne kohdat, joissa hennosti v√§reilee minuus +:n mahdollisuus. Ne kohdat, kuten t√§m√§

Mutta Puppekin l√∂ysi pallon. 
Toivoa on. 

On, on.

Vartiaisen kokoelmassa on valtavasti tunnemaastoa, joka vaihtelee betonista pehmoeläimiin. Se kysyy, miten ihminen pysyy kasassa, kun tukipuita ei ole. Kuvittele talo, jolla ei olisi kivijalkaa. Kokisiko se taloelämänsä mielekkääksi?

Näiden runojen pojalle / miehelle mieheys on yhtä kaukana kuin planeetta, jota ei vielä ole löydetty. Olla kuin mies on itseään omalla tavallaan kertova tarina, jonka osaksi vain tietyillä tarinoilla on oikeus yhtyä. Olla kuin mies hylkii niitä, jotka eivät ole sille kunniaksi, jonka se itse on määrittänyt.

Joskus varmaan pojalla oli pyjama, jonka rintamuksessa oli supersankarihahmo. Pyjama, joka kauhtui ja jäi liian pieneksi ja jonka supersankarihahmo alkoi valvottuina öinä halkeilla niin että sen supersankarivoimat lensivät poks! vaan ikkunalasin läpi ulos.

Minuus/Miinus on yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Ja syystä. Erittäin syystä.




Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
80 sivua
Kolera (2018)
Grafiikka: Daniil Kozlov



torstai 13. kesäkuuta 2019

Herkän TaiteilijaMiehen kokoelmat - Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien Kovakuorisen kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan.

Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisist√§ tietokirjoista Keit√§s tytt√∂ kahvia: Naisia politiikan portailla (WSOY 2013), Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine (WSOY 2015) sek√§ Miten helvetiss√§ minusta tuli feministi (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitielt√§ aiemmin h√§nen yhdess√§ Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen Noin 10 myytti√§ feminismist√§ (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimm√§inen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sek√§√§n ole vapaa feminismist√§.

Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tarinankuljetuksen ja jännitteen luomisen kannalta olennaista. Kovakuorinen vihjaa ja sen sanojen yllä roikkuu mysteerin lepattava valo.

Eeva ja Mira ovat ystäviä. Kovakuorinen kertoo heistä lapsina ja aikuisina. Se kertoo yhteisistä leikeistä, teinivuosien hölmöilyistä sekä lupauksista, joiden lunastamisen aika on edessä myöhemmin elämässä. Eri aikatasojen väliin sijoittuu tarina Miehestä, joka on suuri taiteilija sillä tapaa kuin vain mies voi suuri taiteilija olla. Mies on järkyttävän itsetietoinen ja hänen itsensä esittämisen tapa aina tarkkaan harkittua huivin kaulaan kietomista myöten.

Huivin piti näyttää siltä, että se on vahingossa löydetty laatikon pohjalta ja kietaistu kaulaan puolihuolimattomasti. Tuttu stylisti on opettanut, että siltä pariisilaiset miehet näyttävät, ja Mies on painanut vinkin muistiinsa, koska hän haluaa oppia koko ajan ja kaikkea.

Kovakuorinen sisältää monia hykerryttäviä huomioita sukupuolirooleista ja suomalaisesta kulttuurista kulttuurikritiikkiä ja näyttämötaidetta unohtamatta. Miestaiteilijan kaulaliinan asento ei ole tuulesta temmattu havainto sekään ja sen kuvaus palautti elävästi mieleeni vuosien takaisen tilanteen, jolloin olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja MiesTaiteilija astui huoneeseen viininpunainen huivi ah! niin luonnollisen (eli kaikkea muuta) huolimattomasti aseteltuna.

Kovakuorinen on uitettu populaarimusiikissa, intertekstuaalisuudessa ja elokuvissa. Tapani Kansa laulelee R-A-K-K-A-A-N-S-A perään, Freeman ajelee Tandemilla, Marit muistelee Jäätelökesää ja Baccaran naisduo vakuuttaa hallitsevansa boogien. Musiikki luo vahvasti ajankuvaa ja minuun se upposi ihan erityisen hyvin, sillä suuri osa Kovakuorisessa mainituista biiseistä löytyi lapsuuteni vihreältä 90 minuutin BASF-merkkiseltä C-kasetilta, jota kuuntelin isäni kanssa aina siivotessamme.

Siinä missä musiikki luo ajankuvaa, elokuvaviitteet johdattelevat teoksen sisäistä maailmaa kohti. Avainasemassa on Kovakuorisessa mainittu Ingmar Bergmanin ohjaama elokuva Persona - Naisen naamio. Bergmanin elokuvan merkittävyyttä Kovakuorisen kannalta korostaa vielä se, että Naisen naamion toinen päähenkilö Elisabeth Vogler on näyttelijä samoin kuin Kovakuorisen Mira. Myös temaattisia yhteyksiä löytyy, sillä kummassakin teoksessa hyvin keskeinen rooli on menneisyydellä.

Samoin kuin Naisen naamio myös Kovakuorinen vaikuttaa aluksi ihan muunlaiselta teokselta kuin mitä se on. Lukiessani sovittelin sen ylle jo chick lit -genren viittaa, mutta teoksen edetessä kyseinen vaatekappale alkoi pysyä yhä huonommin Kovakuorisen hartioilla ja niinpä otin käyttöön toisen viitan kärpännahkoineen kaikkineen. Viitan, jossa lukee gender-lit ja jonka saumoista irvistelee rinnakkaistodellisuus.

Läpi Kovakuorisen kulkee feministinen biitti, joka yltyy joka kerta, kun Mies pääsee vuoroon. Mies ei ole ainoastaan Mies, vaan hän on tietenkin myös Mestari. Vähintäänkin Jumalan tuuraaja maanpäällä. Kulttuurimiesten kuningas.

Mies on yhdistelmä herkkyyttä ja maskuliinisuutta. Hän tarvitsee naisia, jotka ovat herkkiä niin feminiinisellä tavalla, että heidän herkkyytensä ylittää Miehen herkkyyden kuitenkin niin että suhteessa nimenomaan Miehen herkkyyttä varjellaan, sillä se on erityistä. Mieshän tarvitsee herkkyyttä taiteessaan, jossa hän on noussut Mestariksi. Mestarillisuus on puolestaan ladattu maskuliinisuudella jonka ylläpitämiseen tarvitaan sekä selkään taputtelevia veljiä että väkevästi feminiinisiä vastapuolia, jotka laskeutuvat Mestarin jalkojen juureen ja pysyvät siellä.

Miehen ongelma on, että harva nainen on kokee unelmahommakseen Miehen jalkojen juuressa kyyristelyn ja mies joutuu kokemaan naisrintamalla pettymyksen jos toisenkin. Sen enempää kuvanveistäjänainen, kosmetologinainen kuin pienirintainenkaan nainen eivät ymmärrä tarpeeksi miehen ja hänen herkkyytensä erityisyyttä.

Mies kerää naisia ja kovakuoriaisia. Jälkimmäiset hän sulkee putkiloon ja edelliset omien kohtuuttomien vaatimustensa hormistoihin.

Vähän ennen Kovakuorisen puoliväliä siihen kirjoittautuu jännäritaso teoksessa kuvattujen mielentilatutkimusten kautta. Näitä tutkimuksia edeltävät mustat sivut ovat vahva vihje siihen suuntaan, että Nemesis, jumalaisen koston henki, on laskeutunut kuolevaisten joukkoon.

Kovakuorinen on siitä mainio romaani, että sen voi lukea joko viihdyttävänä tarinana tai syvempänä feministisenä kertomuksena, jota voi kuoria sipulin tavoin. Teoksen ulkoasu ohjaa ensin mainittuun lukutapaan, mutta itse nautin Kovakuorisessa eniten sen kerrostumista ja niiden kaivelusta. Talvitien romaani ei paljasta kaikkea, vaan uskaltaa luottaa lukijan hoksottimiin. Ehdotonta kesälukemista rannoille ja riippumattoon.




Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
227 sivua
Into (2019)

Kustantajalta saatu ennakkokappale
Kirjan julkaisupäivä 15.6.2019


sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum!

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä.

Sylvin mies oli Urho.  J√§ttil√§inen, joka j√§tti varjoonsa l√§himp√§ns√§.

Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.

Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin.

Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään papin puheen päälle." Hän, jonka olivat linnut on kuollut, mutta Sylvin sanoissa hän elää taas.

Suhteeni todellisista henkilöistä kirjoitettuun fiktioon on mutkikas. Tässä "sarjassa" yksi hienoimpia lukukokemuksia on minulle ollut Helena Sinervon Runoilijan talossa, joka kertoo runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Usein kuitenkin huomaan ihmetteleväni, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kuvitelman oikean henkilön elämästä.

Jos kirja vie mukanaan edellä kuvatun kaltaiset huolet unohtuvat ja niin käy mitä suurimmassa määrin Ensimmäisen naisen seurassa. Johanna Venho on tavoittanut Sylvin äänen niin prikulleen, että kirjaa lukiessani minusta tuntuu, että luen Sylvin itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämä on sinänsä hieman merkillistä, koska en tiedä, minkälainen Sylvin omin ääni oli, mutta siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut, että se oli juuri sellainen kuin minkälaisena se Ensimmäisessä naisessa tulee esiin.

Venhon onnistuneen Sylvin äänen tavoittamisen kautta - jota minäkertojaratkaisu vielä korostaa - alan myös pohtia, että syy siihen, miksi jotkut todellisen henkilön elämään perustuneet fiktiot ovat osoittautuneet minulle pettymyksiksi on kenties juuri siinä, että näistä teoksista en ole löytänyt kuvattavana olevan henkilön ääntä.

Sylvin ja Marja-Liisan lisäksi Venhon romaanissa ääneen pääsee myös kuvanveistäjä Essi Renvall, joka tekee kipsipäätä Sylvistä. Tehtävä, joka ei millään meinaa ottaa onnistuakseen ja johon liittyvät ongelmat kasvavat metaforiseksi kuvaksi myös Sylvin henkilökuvan luomisesta. Essin mukana teokseen tulee taiteeseen liittyvää pohdintaa yleistasolla sekä niitä tekijöitä, jotka tekevät juuri Sylvin kuvaamisesta vaikeaa. Sylvi oli henkilönä ristiriitainen ja hänen persoonansa eri puolien kuvaaminen oli osoittautua Essille ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Tämä hieno kuva löytyy kirjan kansipapereiden alta

Kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.

Venho todellakin onnistuu luomaan moniulotteisen kuvan Sylvistä, jonka elämän arkojakaan asioita ei tässä teoksessa peitellä. Keskeisenä tapahtumapaikkana on Kekkosten mökki ja vuosi 1966. Sylvin yksinäiset päivät mökillä elämänsä eri vaiheita muistellen ja Marja-Liisan kanssa keskustellen.

On hienoa, että runsaasti tilaa Ensimmäisessä naisessa on saanut myös Sylvin kirjailijan elämä. Se, miten kirjoittaminen häntä jatkuvasti poltteli ja miten haasteellista se oli muun elämäntohinan keskellä ja miten Sylvi epäili omaa osaamistaan. Ystävyys Marja-Liisan kanssa oli Sylville tärkeää niin henkilökohtaisella kuin kirjoittamisenkin tasolla. Kun Sylvi ei jaksanut uskoa kirjallisisiin kykyihinsä Marja-Liisa uskoi ja kannusti. Samalla hän oli myös peili, josta Sylvi saattoi nähdä tarkemmin.

Sinulle puhuminen rajaa koko ajan eroa meidän välillämme, se tekee mustaa rajaviivaa, jonka onkin omaa ääriviivaani. Tämän takian pidän sinusta, tajuan. Erilaisuutesi valaisee minulle sen joka olen.

Venhon runoilijatausta näkyy teoksessa kielellisenä komeutena ja tavoittavuutena. Teksti hyväilee kuin järvivesi, jossa Sylvi käy uimassa.

Ensimm√§isest√§ naisesta l√∂ytyy my√∂s feministisi√§ huomioita naisen ja naistaiteilijan asemasta. Suorimmin t√§t√§ tematiikkaa l√§hestyy Essi, joka pohtii miten "arkinen el√§m√§ k√§y taiteen kanssa painia joka jumalan hetki." H√§nen l√§hestymistapansa taiteilijuuteen on k√§yt√§nn√∂llinen: lapset tarvitsevat ruokaa ja laskutkin on maksettava. Voin hyvin kuvitella, ett√§ jos tilanne vaatisi Essi juoksisi vekselin maksuun kesken kuvanveiston, kuten tekee runomin√§ kesken runonkirjoituksen Maila Pylkk√∂sen teoksessa Tarina tappelusta (1970). Naistaiteilijalla ei ole varaa taiteilijuuteen, jossa arjen vaatimukset voitaisiin unohtaa ja luottaa siihen, ett√§ joku muu kyll√§ hoitaa asiat. Naistaiteilija kun on yleens√§ itse se joku muu.

Myös Sylvi ottaa kantaa naistaiteilijuuskysymykseen miettimällä, onko kenties "menestyneiden naiskirjailijoiden takana aina ollut joku hiljainen mies, joka on tukenut heitä, joku vaitonainen hyvä mies."

Sylvin aviomies oli kaikkea muuta kuin hiljaista ja vaitonaista sorttia. Sielujen sukulaisuutta Sylvi l√∂ysi Olavi Paavolaisesta, mutta t√§m√§n l√§sn√§olo ja  ajatukset olivat siin√§ m√§√§rin kuumottavia, ett√§ Sylvi t√§ss√§, kuten niin monessa muussakin asiassa "valitsi itsehillinn√§n."

Ensimmäinen nainen piirtää kokonaisen kuvan Sylvistä. Se on kuvauksen kohdettaan kunnioittava. Intiimi, mutta ei tirkistelevä. Se nostaa parrasvaloihin Sylvin vahvasti tuntevana ja kirjoittavana naisena. Lukijana en voi olla miettimättä, mitä kaikkea Sylvi olisikaan kirjoittanut, jos hän ei olisi ollut ensimmäinen nainen.



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
261 sivua
WSOY (2019)

Kustantajan tilaisuudesta saatu arvostelukappale

torstai 6. kesäkuuta 2019

Vuoden 2016 August-voittaja - Lina Wolff: De polyglotta älskarna

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta √§lskarna suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. T√§ss√§ kohtaa on ihan pakko taas vinkua, ett√§ miksi oi miksi, t√§t√§ romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot v√§h√§n skarpimpia.

Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen.

Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisess√§ roolissa my√∂s Wolffin romaanissa. Kirjan nimess√§ oleva "polyglot" tarkoittaa monikielist√§, jonka edelleen voi k√§sitt√§√§ useammalla tavalla. De polyglotta √§lskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin k√§sikirjoitus.

Wolffin romaania voisi lukea useastakin suunnasta, mutta minua kiinnostaa erityisesti se, miten h√§n kuvaa naisvihaa ilman ett√§ se varsinaisesti olisi t√§m√§n romaanin ilmeisin teema. Naisviha ik√§√§n kuin pulpahtelee jatkuvasti esiin ilman ett√§ sen esiintuloja sen enemp√§√§ kommentoitaisiin kuin analysoitaisiinkaan. DP√Ą:ss√§ naisvihan kuvauksen voikin sanoa j√§ljent√§v√§n sit√§ tapaa, jolla se on l√§sn√§ modernissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jota pidet√§√§n tasa-arvon edell√§k√§vij√§n√§. Raaputa v√§h√§n ja johan haisee.

Vissa kvinnokroppar glider i mitt minne in i varandra, liksom ansikten, namn och röster. Det händer att jag kombinerar nya kroppar med delar från vissa som jag sätter ihop med delar från andra. Jag gör kvinnor av kvinnor.

Max Lamasin unelmanainen on yhdistelmä kahdeksasta naisesta ja tämä nainen, jolle hän antaa nimen Lolita, puhuu kieltä jota Max ei ymmärrä. Kertoja antaa näin ymnmärtää, että miehen ja unelmanaisen välillä on ylittämätön etäisyys. Maxin käsikirjoituksessa, jota hän kirjoittaa eräänlaisesta kirouksesta vapautuakseen, Max kuitenkin lähtee etsimään täsmällistä kuvauksen tapaa juuri eri kielien kautta.

Kielen merkitystä korostaa myös teoksen kolmannessa osassa kuvatun italialaista aatelissukua olevan Lucrezian isoäiti, jolla on antaa lapsenlapselleen kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen näistä koskee oman kehon rakastamista, toinen taas luonnontieteiden hylkäämistä ja kieliin keskittymistä. Isoäidin neuvoissa ruumis kielellistyy ja kieli ruumillistuu.

Wolffin romaani on täynnä yllätyksiä, eikä niiden merkitystä voi täysin hahmottaa ennen kuin on lukenut koko romaanin loppuun. Teoksen ensimmäinen osa kertoo Ellinorista ja Calistosta, jotka tutustuvat toisiinsa deittisovelluksessa. Ellinor on kaikkea muuta kuin kulttuuri-ihminen, kun taas Calisto kirjoittaa työkseen kirjallisuuskritiikkiä. Kertoja liittää näin Ellinorin osaksi luontoa, Caliston kultuuria. Sama jako on löydettävissä Maxin ja hänen vaimonsa väliltä. Max on "kulttuurimies", joka häpeää sosiaalityöntekijävaimoaan.

Calistolla on hallussaan Maxin käsikirjoitus ja hän kertoo Ellinorille, miten Max pyrkii tekstissään eläytymään naisen osaan ja kirjoittamaan ikään kuin naiseuden sisältä. Tässä vaiheessa teosta lukijalla ei vielä ole mitään syytä epäillä Caliston näkemystä, mutta teoksen myöhemmästä perspektiivistä käsin Caliston sanat osoittavat kammottavan onttoutensa.

Ellinorin ja Caliston v√§lill√§ seksuaalisuus saa outojakin ilmentymi√§, jotka vaikuttavat suoraan my√∂s Maxin k√§sikirjoituksen kohtaloon. L√§pi DP√Ą:n pingottuu n√§in j√§nnite, jossa ruumis ja teksti yhtyv√§t ihan konkreettisinkin seurauksin.

Wolffin romaanissa on yllättäviä käänteitä, jotka liikkuvat uskottavan ja epäuskottavan rajalla. Max on mies paitsi yksilömielessä myös kaikki ne miehet, jotka kohtelevat naisia huonosti. Tätä isolla m-kirjaimella kirjoitettua miestä Wolff alleviivaa viittaamalla useita kertoja ranskalaiseen kirjailijaan Michelle Houellebecqiin, joka on tunnettu kirjojensa seksistisistä kuvauksista.

Det är nog så, Max, att du aldrig sett någon. Du har bara sett dig själv, och kvinnorna du haft har bara varit de speglar som du kunnat se dig själv genom.

Maxille naiset ovat välikappaleita. Hän käyttää heitä, kuten joku toinen käyttää alkoholia tai huumeita. Hän halveksii vaimoaan, mutta samalla hän on tälle kateellinen siitä, että vaimo lukee Nietzscheä, kun hän Maxin mielestä on enempi dekkari- ja tosi-tv -tyyppiä.

Kuvaavaa on, että Max ihastuu sokeaan Mildrediin - naiseen, jonka silmistä ei heijastu kuvaa Maxista itsestään. Pettymyksensä Max kostaa toiselle naiselle, jonka vähempiarvoisuutta kertoja korostaa viittaamalla häneen pelkällä pronominilla tai ammatti-ilmauksella reseptionisti ikään kuin tämä nainen ei olisi edes sen arvoinen, että hänestä käytettäisiin hänen nimeään. Mitä tulee yhdessä vietettyyn yöhön naisen kanssa Max ei säästele sanojaan vaan toteaa naiselle, että tämä ei kelpaa. Että tämä on liian vanha, estynyt ja ikävä. Myös kertoja ottaa käyttöönsä arvottavan ja armottoman mieskatseen kuvatessaan naisen ruumista Maxin sanojen jälkeen.

I det hårda ljuset som kom in från fönstren framstod hennes kropp med ens som oändligt defekt med slapp, hängande hud och för smala lår. Hennes ansikte hade antagit ett urgammalt uttryck.

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen ja ruumis kohtaavat DP√Ą:ss√§ yh√§ uudestaan. Lucrezian iso√§iti meni aikanaan kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kaikkien sivistyneiden ihmisten pit√§√§ olla lukenut. Kirjakauppias suositteli Proustia ja iso√§iti osti koko Kadonnutta aikaa etsim√§ss√§ -sarjan, jota kukaan perheess√§ ei kuitenkaan koskaan lukenut.

Lucreziasta kertovan osan nykytasolla suvun parhaat vuodet ovat jääneet taakse ja palatsi, jossa suku on asunut vuosisatoja on jouduttu rahapulan vuoksi myymään. Loiston aika on mennyt ja se on läsnä enää siitä kerrotuissa tarinoissa.

Wolffin romaanin eri osat peilautuvat toistensa kautta ja luovat yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä. Yksityiskohdat värisevät ja kerrostuvat ja kaikkea kerrottua pitää koossa Max Lamasin käsikirjoitus, jolle tärkeän innoituksensa antoi Lucrezian psyykkisesti sairas äiti Claudia, joka kertoo viettävänsä päivänsä kirjoittamalla "lappuja menneisyytensä monikielisistä (polygloteista) ihmisistä."

Claudia näkee Maxin todellisen luonteen selvemmin kuin kukaan muu ja hän tekee unohttumattomalla tavalla selväksi niin Maxille kuin sukulaisilleenkin, mitä mieltä hän Maxista ja tämän käsikirjoituksesta on.

De polyglotta älskarna on merkityksistä rikas ja hyvällä tavalla painava romaani, jonka feminismi ei pidä melua itsestään, vaan hiipii syvälle lukijaan sivu sivulta. Wolffin teos on kuin pistekuvio, jonka pisteiden välille lukeminen piirtää yhteyksiä ja lopputuloksena on jotakin ihan muuta kuin mitä ensimmäiset pisteiden väliset viivat antoivat odottaa.

De polyglotta älskarna on hyvin pitkälti juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei tee johtopäätöksiä lukijan puolesta, vaan antaa lukijan etsiä, löytää ja nauttia. Se on romaani, jota lukiessaan jo tietää, että sen haluaa lukea myöhemmin uudestaan.


Lina Wolff: De Polyglotta älskarna
292 sivua
Albert Bonniers Förlag (2016)







sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kommunikaatiokat ...k ..o...s - Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt


Jonas Hassen Khemirin uutuusromaani Isän säännöt on ovelasti rakennettu moderni perheromaani, jonka kierrokset kasvavat teoksen edetessä.

Perhe on pahin voisi olla Khemirin romaanin tunnuslause. Se, että ollaan samaa perhettä ei takaa ymmärrystä perheenjäsenten välillä. Khemirin romaanissa kuvattuja henkilöitä yhdistävät verisiteiden lisäksi kommunikaatioon liittyvät vaikeudet.

Khemiri jättää romaaninsa henkilöt nimettömiksi. On isoisä, joka on isä. On isä, joka on poika. On sisko, joka on tytär. On yksivuotias ja nelivuotias. Henkilöiden nimeämättömyys on tehokas ratkaisu, joka korostaa, että kirjassa kuvatut kommunikaatiovaikeudet eivät ole vain kirjan henkilöiden ongelma, vaan koskettavat paljon laajempaa joukkoa.

Khemirilt√§ on totuttu odottamaan kirjallisuutta, jossa maahanmuuttajilla ja maahanmuuttajuudella on keskeinen rooli. N√§ihin odotuksiin Is√§n s√§√§nn√∂t sek√§ vastaa ett√§ j√§tt√§√§ vastaamatta. Kirjan henkil√∂iden etnisist√§ juurista ei puhuta  suoraan, mutta ne ovat teoksesta aavistettavissa. T√§m√§kin on tehokasta, sill√§ n√§in kirjan henkil√∂iden tekemisi√§ ei voida selitt√§√§ maahanmuuttajataustan kautta. Henkil√∂t "vain" ovat, kuten kuka tahansa ruotsalainen.

Isän sääntöjen alku on suorastaan hengästyttävää kuvausta koti-isän arjesta. Monin paikoin on pakko nauraa ääneen, sillä Khemirin vyörytys 1- ja 4-vuotiaan lapsen tekemisistä ja isän yrityksistä pitää tilanne hallussa on kaikessa koomisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan hilpeää luettavaa, kun sitä katsoo ulkopuolisen silmin. Jos on ollut vastaavassa tilanteessa kuin kirjan isä nauru saa ihan uuden vivahteen.

Yksivuotias nousee eteisen lipastoa vasten ja mylvii vaikuttuneena siitä ettei keikahda nurin. Nelivuotias yrittää auttaa pikkuveljeä kävelemään mutta saakin kaadettua pojan kumoon. Yksivuotias itkee. Nelivuotias nauraa. Yksivuotias puree nelivuotiasta sääreen. Nelivuotias itkee. Yksivuotias katoaa ja löytyy olohuoneesta pöydän alle käpertyneenä, suussaan kaksi muovihelmeä.

Vaikka koti-isyys on Isän säännöissä keskeisessä roolissa ei se kuitenkaan ole kirjan tärkein teema, vaan koti-isyyden kautta Khemiri tuo esisijaisesti esiin, miten elämä kotona lasten kanssa versus työelämässä mukana oleminen ovat positioita, jotka väistämättä saattavat privaatin ja julkisen piirissä elävät törmäyskurssille keskenään riippumatta siitä, mitä sukupuolta he ovat.

Isän säännöt alkaa isoisän tulolla Ruotsiin. Heti kättelyssä käy ilmi, että isoisä on hankala tyyppi, jolla ei ole muuta kuin negatiivista sanottavaa olipa asia mikä hyvänsä. Hänellä on kipuja ja sairauksia, ja kummatkin edelliset ovat juuri hänen kohdallaan mittavampia kuin kenenkään muun kohdalla. Isoisällä on totuus hallussaan ja hän tietää asiat muita paremmin.

Ei ole liioiteltua sanoa, ett√§ isois√§ on kaiken kaikkiaan raivostuttava tyyppi, kun h√§nt√§ katsoo is√§n (eli isois√§n pojan) n√§k√∂kulmasta. Khemiri ei kuitenkaa j√§t√§ asiaa t√§h√§n, vaan pilkkoo kertojan eri romaanihenkil√∂iden palvelukseen vauvan√§k√∂kulmaa unohtamatta. N√§in romaanin henkil√∂t p√§√§st√§√§n n√§kem√§√§n sek√§ toisen silmin ett√§ t√§m√§n omasta n√§k√∂kulmasta. Kun samat tapahtumat kerrotaan eri henkil√∂iden n√§k√∂kulmasta ei  en√§√§ olekaan selv√§√§, onko isois√§ niin kamala kuin milt√§ h√§n vaikuttaa.

Isä vaikuttaa täydelliseltä isältä. Hän tekee kaikkensa, jotta hänen lapsillaan ja naisystävällään olisi hyvä olla. Tämä täydellinen kuva ei kuitenkaan ole mikään totuus hänestä, kuten myöhemmin paljastuu.

Isä on jäänyt isänsä (eli isoisän) rakkautta vaille ja hän hakee isältään hyväksyntää, jota ei koskaan ole saanut. Joskus maaginen hetki roikkuu jo ilmassa ja poika luulee kohta kuulevansa isänsä lausuvan hänen kauan kaipaamansa sanat. Niin ei käy. Onko isoisä sittenkin omahyväinen ja paska tyyppi? Isoisä on ollut paljon poissa lastensa elämästä varsinkin avioeron jälkeen. Tytärtään hän suosii, pitää tätä vallan mahtavana. Poika sen sijaan on isoisän mukaan huono kaikessa mahdollisessa.

√Ąidilt√§√§n poika kuulee, ett√§ on ollut aika jolloin is√§ (isois√§) oli ihan toisenlainen. Se tapahtui vuosina, jolloin poika oli niin pieni, ett√§ h√§nelle ei ole tuosta ajasta j√§√§nyt muistikuvaa.

Isän (isoisän) ja pojan (isän) välinen suhde menee jatkuvasti lukkoon ja väärinymmärrykset ovat molemmanpuolisia. Poika (isä) hoitaa isänsä (isoisän) käytännön asioita isän viettäessä puolet vuodesta ulkomailla. Pojalle (isälle) kyse on suuresta palveluksesta, jota isä (isoisä) pitää itsestään selvyytenä. Kuinka paljon vanhemmilla on oikeus aikuisilta lapsiltaan vaatia? Kuinka paljon aikuisten lasten pitäisi vanhempiaan auttaa? Missä olisi se kohta - ja onko sitä - jossa kummatkin osapuolet voisivat olla tyytyväisiä?

Tolstoin mukaan jokainen perhe on onneton omalla tavallaan. Khemirin romaanissa Tolstoin sanat toteutuvat erityisen kiinnostavalla tavalla. Khemiri nostaa isyyden pöydälle kuin kissan, jonka moinen teko saa paljastamaan kyntensä. On pakko myös kysyä, kenen isän säännöistä loppujen lopuksi on kysymys.



Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
333 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Pappaklausulen (2018)
Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga

perjantai 31. toukokuuta 2019

"Siis elän!" - Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta * Bar Finland, 39


Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on.

Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin.

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä, joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta.

Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit milloin miltäkin puolelta. Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan hieman tarkemmin huomaa kuitenkin, että mikään siinä ei ole sattumanvaraista, vaan arjen kaapuun on puettu vahvoja havaintoja.

Kokoelman alkua hallitsevat haasteet, joita naisrunoilija ty√∂ss√§√§n kohtaa. Ironista otsikkoa kantavassa runossa Siis el√§n! toisistaan ottavat mittaa luova ty√∂ (runoteksti√§ ei synny), √§itiys (sairaana oleva lapsi tarvitsee huomiota) ja k√∂yhyys (pit√§√§ kesken runon kirjoittamisen l√§hte√§ uusimaan vekseli). Sellaista naisrunoilijan el√§m√§ on ja sellaisen el√§m√§n pikkuruisissa v√§leiss√§ olisi runoilijan sanansa saatettava paperille.

Jotta Pylkkösen runojen omin luonne ja niihin liittyvä kokeellisuus olisi tunnistettavissa on hyvä tuntea suomalaisen runouden historiaa. 1960-luku oli maamme runoudessa vahvasti uusien tuulten - suorastaan pyörremyrskyjen - aikaa. Runoilija jos toinenkin jätti säkeet sikseen ja otti teoksiinsa mukaan mitä moninaisinta ainesta. Erityisen merkittävinä tämän kehityskulun kannalta on pidetty Paavo Haavikon teosta Talvipalatsi (1959) sekä Pentti Saarikosken kokoelmaa Mitä tapahtuu todella? (1962). Tähän joukkoon Pylkkönen liittyi jo aiemmalla tuotannollaan, erityisesti kokoelmalla Virheitä.

Pylkkönen tuo kokeelliseen runouteen paitsi naisen ääneen, myös naisen aseman osana yksityisen maailmaa sekä naisrunoilijan työtä vaikeuttavat tekijät. Tarina tappelusta sisältää esimerkiksi kuvauksen pankinjohtajasta, joka huolehtii vauvan maitopullon lämmittämisestä sekä pankin toimitilojen muuttumisesta lapsiparkiksi. Tässä tulee havainnollisesti esiin se, että olennaisinta ei ole, mitä Pylkkönen kirjoittaa, vaan minkälaisia jatkoajatuksia hänen tekstinsä herättää. Miksi esimerkiksi maitopulloa lämmittävä pankinjohtaja tuntuu absurdilta hahmolta? Mistä kertoo se, että näin on?

Tarina tappelusta kiinnittää huomiota kieleen ja toisinaan se tekee sen tavalla, joka muistuttaa Gertrude Steinin teoksesta Herkät napit. Steinin tavoin Pylkkönen kirjoittaa lauseita, jotka ovat näennäisesti kummallisia ja outoja, mutta niin tehdessään nämä lauseet tulevat kertoneeksi jotakin olennaisesta kielestä ja kielenkäyttöön liittyvistä säännöistä.

Ruusunmarja on niin liian kaunis, ett√§ sen kanssa ei voi yht√§√§n pelleill√§, se on tyly kaikelle mik√§ on liian luontevaa ja kaikelle mik√§ ei ole luontevaa. Sen pit√§√§ antaa olla vain. Silloin se on kaunis eik√§ mit√§√§n muuta. Sen kanssa on turhaa ottaa asento niinkuin sipulia kuorineen tai kova kuori poistettuna ei rupea pit√§m√§√§n koholla k√§dess√§√§n. 

Tarina tappelusta sisältää huomioita kirjoittamisesta ja taideteorioista, ja erityisesti avoimet ja suljetut kuvitelmat pohdituttavat runojen kirjoittajaa. Siirtymät ovat Pylkkösen runoissa usein nopeita ja tämä voi johtua yhtä hyvin runoilijan mielikuvituksen liikkeistä kuin siitäkin, että hänen poikansa tulee keskeyttämään runoilijan kirjoitustuokion. Lasten leikit tulevat osaksi runoja ja suljetuista ja avoimista kuvitelmista siirrytään ilotulitusrakettien rakentamiseen salpietarin, hiilen ja rikin avustuksella.

Mitä tulee Pylkkösen runojen ominaisluonteeseen löytyy niitä erinomaisesti kuvaava huomio itse runoista.

Kaihdan suljettua kuvitelmaa kouristuksenomaisesti. Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni, vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella kielellä. (alleviivaus minun)

Kokoelman runokuvat muistuttavat ensi lukemalla käsivarakameralle ominaista tallentamista. Se, mikä vaikuttaa tulleen kuvaan sattumalta kameran heilahduksen vuoksi paljastuu kuitenkin tarkkaan harkituksi. Ero arjen ja runon välillä kutistuu ja paikoin ne ovat kokonaan toisistaan erottamattomia. Kun runominä kulkee miehensä kanssa Vuosaaren kirjastoon peltojen poikki on pelto sekä pelto, että etäisyyden ja matkanteon kuva. Omassa luennassani näen tuon ihan tavallisen vehnäpellon van Goghin maalauksille tyypillisen keltaisena. Pelto on pelto, mutta se on myös portti, jonka takaa alkaa avarampi maailma.

Pylkkösen kokoelmassa eletty ja koettu tulee osaksi runoa. Runouden maailma ja arkimaailma tönivät toisiaan ja kulkevat toistensa läpi, eikä niiden välille voi välttämättä tehdä eroa lainkaan. Pylkkönen laskee runouden alas jalustalta ja tuon sen osaksi jokapäiväistä elämänmenoa. Vuoden 18730 tienoille sijoittuvassa runossa Kapine meno yltyy aivan villiksi ja runo goes scifi. Pylkkönen venyttää kielen rajoja ja osoittaa, että mitään rajoja ei oikeastaan ole. Tätä representoi mm. hänen käyttämänsä yhdyssana ajoituskoneentarkistuskoneenpesukoneenkuivaustelineenpaikkauskone.

Maila Pylkk√∂nen on suomalaisen runouden "villi lapsi",  jonka olisi jo aika saada osakseen ansaitsemaansa arvostusta.



Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
89 sivua
Otava (1970)


Bar Finland on sarja, jossa esittelen merkittäviä suomalaisia teoksia. Sarjan aikaisempiin osiin pääset tutustumaan tästä











keskiviikko 29. toukokuuta 2019

James Baldwin: If Beale Street could talk

Niin hellää. Niin lämmintä. Niin karheaa. Niin tulvillaan "voitokasta surua".

James Baldwinin romaani If Beale Street could talk julkaistiin vuonna 1974 (Jos t√§m√§ katu osaisi puhua, Otava 1975, suom. Eero Huhtala). Kuitenkin vasta t√§n√§ vuonna minulle tuli t√§ysin v√§ltt√§m√§t√∂n tarve lukea Baldwinin teos. Se johtui tietenkin siit√§, ett√§ t√§m√§n romaanin pohjalta tehty Barry Jenkinsin ohjaama samanniminen elokuva alkoi py√∂ri√§ my√∂s suomalaisissa leffateattereissa. Yritin useaan kertaa menn√§ katsomaan t√§t√§ elokuvaa, mutta esitysajat olivat kerta toisensa j√§lkeen omiin aikatauluihini huonosti sopivia ja hyv√§ niin, sill√§ oli parempi lukea ensin romaani ja muodostaa kuva tapahtumista sen pohjalta.

Romaanin alussa Tish on 19-vuotias ja raskaana. Hänen poikaystävänsä, 22-vuotias Fonny on vankilassa, eikä ole tietoa, milloin tämä pääsee sieltä pois. Myöhemmin paljastuu, että raiskauksesta syytetty Fonny on syytön, mutta hänen syyttömyytensä osoittaminen tuomioistuimelle osoittautuu hankalaksi jutuksi.

James Baldwin kuvaa Tishin perhettä niin hellästi ja lämpimästi, että haluaisin heti paikalla liittyä heidän seuraansa. Perheessä vallitsevan tunnelman kuvauksessa on epifanian maku, joka täydellistyy kun Tish tulee ajatelleeksi, että ne ovat ne olosuhteet, joista hänen vauvansa "hitaasti muodostuu. Ulkona Beale Streetillä ja muilla kaduilla on kuitenkin toinen maailma, jossa musta ihminen joutuu usein vaaraan jos toiseenkin, jossa häntä syytetään oli siihen aihetta tai ei ja jossa hänellä ei usein ole sananvaltaa edes itseään koskevissa asioissa.

They looked at us though we were zebras - and, you know, some people like zebras and some people don't. But nobody ever asks the zebra.

Perhe pitää yhtä ja kun Fonnyn vanhemmat tulevat kylään ja Fonnyn äiti kyseenalaistaa poikansa ja Tishin rakkauden ja syyttää Tishiä poikansa tuhoamisesta myös aiemmin vaitelias Tish reagoi ärhäkästi. Hänen isosiskonsa asettuu tukemaan Tishiä ja naulaa tilanteen toteamalla Fonnyn äidille:

Blessed be the next fruit of thy womb. I hope it turns out to be uterine cancer.

Beale Streeten henkil√∂t todellakin ovat vahvasti lihaa, verta, suonia ja j√§nteit√§. Baldwin vie lukijan  takautumien kautta Tishin ja Fonnyn rakastumisen ensi hetkiin ja kun h√§n kuvaa heid√§n ensimm√§ist√§ rakasteluaan on tunne niin intiimi, ett√§ sit√§ lukiessa tuntee itsens√§ v√§kisinkin v√§h√§n tirkistelij√§ksi.

Valkoista lukijaa kirja ei päästä helpolla ja miksi sen pitäisikään niin tehdä. Ernestinen kautta Baldwin nostaa esiin, miten tietoisuuden herääminen on nimenomaan oman mustuuden näkemistä ja valkoisen miehen kulttuurin ja sen eri muotojen kyseenalaistamista.

I don't need no more of the white man's lying shit. [...] He's fucked with my mind enough already.

Fonnyn ystävän puhe on vielä suorempaa. "The white man's got to be a devil."


Baldwin n√§ytt√§√§ yhteiskunnallisen ep√§tasa-arvon, jonka  n√§kyvimpi√§ ilmentymi√§ Beale Streetess√§ on oikeuslaitoksen toiminta. Tunnistusriviin on valittu vain yksi musta mies, Fonny, joka on viranomaisten puolelta n√§pp√§r√§ tapa saada Fonny tuomituksi. Polisiin laskemointi my√∂s tuottaa hedelm√§√§ ja todistaja osoittaa rivist√§ juuri Fonnya.

Jotakin oikeasti ja totuudellisesti liikuttavaa on siinä, miten koko Tishin perhe yhdessä kerää rahaa saadakseen Fonnylle asianomaisen puolustuksen oikeudessa. Fonnyn asianajaja on valkoinen, mikä toimii romaanissa myös mustien ja valkoisten välisen rajan purkajana. Baldwin vaikuttaisikin painottavan, että mustien sorto on ennen muuta rakenteellinen asia, eikä sitä välttämättä ilmene yksilötasolla.

Ilo ja suru ovat Baldwinin tekstiss√§ l√§sn√§ usein samanaikaisesti, eik√§ suru ole t√§ss√§ romaanissa koskaan passiivista, vaan siit√§ tulee moottori, joka lis√§√§ romanin  henkil√∂iden hitsautumista yhteen vastavoimaksi koetuille v√§√§ryyksille ja motivoi heit√§ toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Kamalaa on, että monet asiat eivät juurikaan ole 1970-luvulta muuttuneet, kuten todistaa se, että jatkuvasti mustia nuoria miehiä kuolee mm. poliisiväkivallan seurauksena ja poliisien brutaaleista teoista ei useinkaan seuraa heille minkäänlaisia rangaistuksia.

If Beale Street could talk on romaani, jossa moraalilla ja hyveellisyydellä on väliä. Moralismia sen sijaan siitä ei löydy etsimälläkään.



James Baldwin: If Beale Street Could Talk
197 sivua
Vintage (2018/1974)







sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Sininen farmakon - Maggie Nelson: Sinelmiä


Olen niin helpottunut, että tekee mieli itkeä.

Niin helpottunut siitä, että nyt olen kokenut Maggie Nelsonin tekstin tavalla, joka on tykyttänyt minussa löytämättä tietään ulos. Kokenut sen niin kuin toivoin kokevani Argonautit, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta oli minulle ravintolan ovi, jolla seisoi ovihenkilö, joka esti sisäänpääsyni. Nyt minä lyön häntä nyrkillä hänen siniseen silmäänsä ja kun hän katsoo mustelmaansa peilistä hän rakastuu omaan peilikuvaansa kuin se olisi totuus hänestä.

Oli sunnuntai - joka sivumennen sanoen onkin paras päivä lukea Sinelmiä - ja lähdin Nelsonin matkaan Novaliksen sininen kaipauksen kukka mielessäni. Korvissani kaikui mummoni kysymys: Mistä olet saanut tuon sinelmän? Hänellä tosiaan oli tapana kutsua mustelmaa sinelmäksi.

Siinä missä en Argonauteista löytänyt paikkaani upposin Sinelmiin niin kuin upotaan veteen ja nautitaan uhraamatta ajatustakaan sille, onko uimataito hallussa vai ei.

Sinelmi√§ sis√§lt√§√§ 240 lyhytt√§ huomiota, joita pit√§√§ yhdess√§ sininen.  Se on mietiskely√§ sinisest√§, sen muodoista, vaikutuksista ja voimasta. Tutkimusten mukaan "puolet l√§nsimaiden aikuisista ilmoittaa lempiv√§rikseen sinisen." Kristityille taas sininen on Marian symboliv√§ri. Mutta mit√§ sininen on? Mit√§ ylip√§√§ns√§ on v√§ri ja miten voi tiet√§√§, ett√§ v√§rit ovat olemassa?

Nelsonin teos puhuu minulle runoa ja se tuntuu siltä kuin tuntuu koti tai kirjahylly.

Sininen, blue, bleue, blau, akmariini, lasuuri.

Maggie Nelson lainaa Maurice Merleau-Pontyn sanoja ja minä puolestani lainaan ne tähän.

Sanat eivät näytä samalta kuin niiden tarkoittamat asiat.

Ajattelen ultramariinia sanana ja sit√§, mink√§ v√§riseen siniseen se viittaa. Ajattelen sinist√§, jota en kenties koskaan ole n√§hnyt v√§rin√§ muuta kuin ajatuksissani. Ajattelen sanaa bleue ja se tuo mieleeni juuston sinisen. Mik√§ ihmeen v√§ri SE on? Blue taas kantaa mukanaan alakuloa ja masennusta - kauneimmillaan melankoliaa. Lis√§√§m√§ll√§ sanaan blue yhden kirjaimen saa tulokseksi musiikkia.

Minulle ehkä totaalisinta sinistä on sininen sametti. Se kantaa mukanaan David Lynchin ohjaamaa elokuvaa Blue Velvet ja Bobby Vintonin esittämää samannimistä laulua:

She wore blue velvet
Bluer than velvet was the night

Sininen sametti on uhkaa, kaaosta ja pelkoa. Yön pitkiä askelia. Se ei ole rauhan eikä toivon väri, mutta jos hyvin käy se voi muuttua joksikin sen tapaiseksi, jota ei ole ihan väärin kutsua rakkaudeksi.

*

Sinelmiä puhuu kivusta, kaipuusta ja panemisesta. Jälkimmäinen tekee tekstistä materiaalista ja Nelsonista tekstissään ruumiillisesti läsnäolevan. Paneminen panee (sic!) kampoihin Sinelmien esteettiselle lukemiselle. Se tekee sinisestä todellista niin kuin todellista on yksinäisyyden synnyttämä kipu.

Tied√§n, ett√§ yksin√§isyys voi synnytt√§√§ polttavana salamoivaa kipua, ja kipu, jos se on riitt√§v√§n kuumaa riitt√§v√§n pitk√§√§n, saattaa j√§ljitell√§ tai lietsoa - kummin vain - k√§sityst√§ jumalallisuudesta. 

I know that loneliness can produce bolts of pain, a pain which, if it stays hot enough for long enough, can begin to simulate, or to provoke - take your pick - an apprehension of the divine.

Minä sijoitan kipuni Helsingin kartalle, painan nastani Pyhän Henrikin aukiolle. Ja tämänkaltaisesta havainnosta, kuten Nelson muistuttaa "tulee epäilysten herätä." Ja siitä, että epäilykset heräävät tietää, että on osunut johonkin, joka ei vielä vuosienkaan jälkeen ole unohtunut.

*

Kun ajattelen Matissen t√∂it√§ ajattelen niit√§ ensisijaisesti sinisen kautta. T√§h√§n on syyn√§ se, ett√§ ihastuin aikanaan Cecilie L√łveidin teokseen Imu, jonka kerronnan voima, kuten Imun takakannessa todetaan on tunteessa. V√§yl√§ n√§ihin tunteisiin on teoksen kannessa oleva Matissen ty√∂ vuodelta 1952.

Nelson ei kirjoita Matissesta juurikaan, mutta sen sijaan h√§n nostaa esiin Kleinin patentoidun sinisen, joka oitis nousee eteeni niin sinist√§ tihkuvana sein√§n√§, ett√§ on pakko nojata hieman taaksep√§in.  Sinelmi√§ lukiessani googlaan esiin my√∂s Joan Mithcellin teoksen Les bluets. Siin√§ ei ensi n√§kem√§lt√§ ole minun sinist√§ni, mutta mit√§ kauemmin sit√§ tuijotan sit√§ kiehtovammaksi se muuttuu. Sinisell√§ on sellainen valta.


Sinistä on vaikea valokuvata. Halusin ottaa tähän tekstiin mukaan Nelsonin Bluetsin kannen. Sen sininen on kuvassa väärän sinistä. Oikeasti sen sininen on hieman enemmän vihreään vivahtavaa ja tyrmäävää. Niin syvästi sinistä, että sen katsominen paitsi lumoaa tuottaa myös kipua. Pidän erityisesti englanninkielisen laitoksen kannessa olevista ympyröistä, jotka voi nähdä esimerkiksi planeettoina tai kuvauksena siitä, miten jokainen ihmisen on oman pallonsa vanki. Miten jokaisella on oma jakamaton sinisensä.

Lukiessani Sinelmiä on vaikea päättää, millä kielellä sinistä lähestyisin. Harhailen sinisen eri kielisissä ilmauksissa, jotka kantavat mukanaan keskenään hyvinkin erilaisia kontekstejä ja konnotaatioita. Karl Fazerilla oli joskus mainos, jossa laulettiin sinisestä hetkestä. Sen myötä menetin sen merkityksen, joka sinisellä hetkellä minulle aiemmin oli. Nyt pakenen ranskankieliseen ilmaisuun l'heure de bleu.

Onko sinisen suosio erityisesti länsimaalaisiin valkoisiin ihmisiin liittyvä ilmiö? Tätä asiaa Nelson ei valitettavasti käsittele, mutta jään miettimään, onko sinisellä erilainen merkitys kulttuureissa, joissa siniset silmät ovat ne tavallisimmat? Toni Morrison kirjoittaa esikoisteoksessaan The Bluest Eye pikkutytöstä, joka toivoo itselleen yhtä sinisiä silmiä kuin nukeilla, joilla hän on leikkinyt. Morrisonin romaanissa siniset silmät edustavat ylintä kauneusnormia, joka on tummaihoisten tyttöjen saavuttamattomissa.

Sinelmiä lukiessani kirjoitin muistiinpanoja kynällä, jonka jälki on sininen. Jostakin syystä useimpien kuulakärkikynien jälki on sinistä. Miten tähän siniseen on päädytty? Sinelmiä lukiessa siniseen alkaa väkisinkin kiinnittää ihan erityistä huomiota ja niinpä kun kirjan luettuani kuljin pihan poikki panin merkille, että hiekkalaatikkoon oli jäänyt lapsen kleininsininen lapio.

Nelson ajattelee sinisessä ja sinisen kautta. Sinisestä tulee osa niin hänen rakkauksiaan kuin muutakin elämäänsä. Hän kerää sinistä talteen. Hän antautuu siniselle, jossa on hellittämätöntä lumoa, joka hylkii selityksiä.

Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan.



Maggie Nelson: Sinelmiä
96 sivua
Suom. Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S (2019)

Bluets
Jonathan Cape (2017/2009)





lauantai 25. toukokuuta 2019

Kivoja runoja - Jouni Teittinen: Sydäntasku

- Nämä runot on kivoja.
- Ai kivoja? √Ėh tota ...
- Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää.

Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä.

Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja.

Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa.

Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma.


Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon.

Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu lapsi, joka vanhenee ja makaa rannalla viltillä. Hän on kolmen, neljän, kuuden ja seitsemän ja jään pohtimaan, miksi hänen viidettä ikävuottaan ei mainita. Mitä silloin tapahtui? Tapahtuiko silloin se, jonka vuoksi runominä palaa näissä runoissa lapsuuteensa?

Syd√§ntaskun sivuilla naiset juoksevat rannalla ja polttavat tupakkaa "kuin varsat" ja lapsi on omillaan, tapahtumista syrj√§ss√§. Runot palaavat katsomaan, milt√§ lapsen sis√§ll√§ n√§ytt√§√§, kun h√§nt√§ katsoo vuosia my√∂hemmin.  Mit√§ ajatuksia lapsi aikuisessa her√§tt√§√§? Voisiko lapsen viel√§ rakastaa ehj√§ksi?

Lapsessa asuu salaisuus, jota hän ei osaa nimetä. Lapsessa asuu tietoa, joka unohtuu.

Lapset rakentavat hiekkalinnaa niin kuin vain ihmiset jotka tietävät asiansa.

Ollaan nukahtamisen ja hereillä olon välissä. Siinä tilassa, jossa usein aukeaa sellaista, joka pysyy unessa ja hereillä kiinni. Lyhyt syvä hetki, jolloin tietoisuus ei pääse sotkemaan havaintoja. Siinä hetkessä:

Lapsuus.
Uimaranta.
Hiekkaämpäri.
Kerrostalon piha.

Lapsuuden reitit, joilta lapsi jota katsotaan, kysyy kysymyksiään.

Lapsuutesi ei ole sinun mutta sinua se katsoo.

Näen lapsen makaamassa vihreällä viltillä - miksi juuri vihreällä, en tiedä. Tunnen suurta hellyttää tätä lasta kohtaan, joka makaa vähän kippurassa, vetäytyneenä. Jos olisin aikuinen sillä samalla hiekkarannalla, jolla lapsi makaa syrjässä muista menisin kysymään, mitä hänelle kuuluu. Ostaisin vaikka jätskin.

Sydäntaskussa on jotakin samansukuisen aseistariisuvaa kuin esimerkiksi Juuli Niemen runoissa. On hyvyyttä ja ymmärrystä. On lapsuuteen ulottuva halauksen pyrkimys.

Sydäntasku on tasapainoinen kun marmorikuula, joka on hionnut lapsen käsissä, hukkunut ja löydetty. Marmorikuula, jolla on lyöty ikkunaa, jonka läpi näkyy pihalla oleva keinu, joka ennen liikkui, mutta nyt odottaa turhaan keinujaansa. Kettingit itkevät, kun tuulee.

Teittinen kirjoittaa lapsen ja hänen asiansa hyvin koskeltaviksi, tuo ne viereen. Paljastaa lapsen tuttuudessa asuvan, vuosien kerrostaman vähän kammottavankin myöhäisyyden ja vierauden.

Kokoelmassa on sivuja, joilta sanat ovat kuluneet pois kuin aallot olisivat pyyhkineet lapsen rantahiekkaan piirtämänsä merkit. Lapsi itsenään on vain vähän olemassa. Runominän muisti ei yllä, se aavistelee, se yhdistelee väärin. Sen hätä on vihreällä viltillä makaavan lapsen hätää.

Paikoin kokoelma etenee aforismeja muistuttavin lausein. Yhden runo-osansa alkuun Teittinen lainaa Mirkka Rekolaa, jonka vaikutus runoilijaan on luettavissa myös Sydäntaskusta. Vähällä ja pienellä voi mennä suuria askelia eteenpäin.

Runokuvat toistuvat ja vahvistuvat toistumisensa kautta. Lapsi on rannalla. Sillä rannalla, jolla aikuinen kulkee ja jota lapsuus pakenee ja menee piiloon. Aikuisen askeleet painuvat hiekkaan, rypistävät lapsen ja lapsuus tulee esiin toisesta kohtaa. Olemassaolon kysymykset kiinnittyvät hiekkaämpäriin. Siihen, jonka sangan vuodet ovat rikkoneet.

Kaukana putoaa maan pohjaton arpa.

Ennen kuin mikään on alkanut, on jotain jo lyöty lukkoon. Hetkestä, joka lapselle oli vaan yksi hetki tulee kuva, joka pakottaa palaamaan yhä uudestaan. Sen paino, kun on jatkuvasti reunamilla. Odottamassa, että kuuluisi äidin huuto "nyt syömään". Siinä huudossa huolenpito, johon kaipaus tekee kotinsa.



Jouni Teittinen: Sydäntasku
Poesia (2019)

Arvostelukappale

tiistai 21. toukokuuta 2019

Paljastuksia korealaisen kasvonaamion takaa - Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme



En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu.

Sari Elfvingin Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka l√§pi h√§n on punnertanut itsens√§ nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheess√§ oli sek√§ alkoholi- ett√§ mielenterveysongelmia.

Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana.

Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa.

Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saattoi syödä pienokaisia, kirjaimellisesti. Kolmesataa vuotta sitten kirkon edustajat tekivät perinteestä selvää, ja viisautta ja käytännöllisyyttä siunaten he pyyhkivät uhripaikan nimen kaikista kirjoistaan.

Elfvingin romaanin tukipuita ovat is√§n poissaolo ja √§idin huojuvuus. √Ąiti, Ilana, on alunperin ven√§l√§inen ja h√§nen el√§m√§ns√§ kiertyy muukalaisuuden, alkoholin ja mielenterveysongelmien ymp√§rille.  Ilana samaistuu S√∂dergranin Tulevaisuuden varjon runomin√§√§n. On joku toinenkin, kuten h√§n, joku jonka p√§iv√§t h√§nen p√§iviens√§ lailla ovat "t√§ynn√§ mustia reiki√§."

Se valkenee hänelle yhdessä hetkessä: Hän tarvitsee vaihtoehtojen seittiä voidakseen olla muukalainen. Seitti pitää muut ihmiset etäällä.

Ilanasta ei pit√§nyt tulla √§iti√§, mutta √§iti h√§nest√§ tuli. √Ąiti, jonka humala tekee h√§nest√§ Elmalle vieraan. Onko se todellakin √§iti, tuo joku, jossa vieras ja tuttu yhtyv√§t pelottavalla tavalla?

Elfving kirjoittaa Ilanan osuudet kursiivilla ja min√§ joka yleens√§ valitan kursiivin k√§yt√∂st√§ en t√§ll√§ kertaa valita ollenkaan. Kursivoitu teksti on Elfvingin teoksessa romaanihenkil√∂n kuvauksen palveluksessa ja korostaa Ilanan melkein-olemista ja varjomaisuutta.  H√§nen rikkonaisuutensa tulee osuvasti esiin kursiivin kautta ja n√§ytt√§√§ Ilanan enemm√§n ehdotelmana kuin ihmisen√§, jolla on kiinte√§ minuus.

Käy niin, että luennassani Ilana syö Elman tarinan. Kun teoksessa noustaan Elmaa kuvaavalle nykytasolle odotan jo malttamattomasti, että pääsisin takaisin Ilanan pariin. Minä näen hänet puutarhassa seisomassa, nojaamassa omenapuuhun. Osana muiden ihmisten joukkoa, mutta samaan aikaan täysin sivullisena ja omaa häpeäänsä representoivana.

Häpeässä olisi ollut riittävästi tekemistä, mutta hänellä oli muitakin tunteita, joita täytyi työntää jonnekin, jonkin taakse.

Taivaat jotka ansaitsemme ei noudata perinteistä kertomisen tapaa ja juuri se tekee tästä romaanista paljon enemmän kuin mitä sen tarinalla on tarjottavana. Elfvingin kerronalle on omainaista raikas rikkaus, taitavuus ja tekstin täydellinen hallinta. Tekstikappaletta seuraa tekstikappale, joka on jotakin muuta kuin mitä edellinen kappale on saanut odottamaan ja se tuntuu paitsi avaralta saa lukijan kiintymään tekstiin ja odottamaan malttamattomana lisää.

Taivaat jotka ansaitsemme virtaa niin kuin virtaa joki, jonka kulkuun ihminen ei ole vaikuttanut. Teksti törmäilee joenpohjan kiviin, ottaa mukaansa kasvustoa ja jatkaa virtaustaan toisaalla. Se tuntuu komealta. Se ON komeaa. Erityisesti ihastelin sitä tarkkuutta, millä kerronta palaa niin täsmällisesti aikaisemmin kerrottuun, asettuu sen viereen ja sisään ja luo uusia merkityksiä.

Elfvingin ei-lineaarinen ja pyörteilevä kerronta irtoaa fallogosentrisestä esitystavasta tekstuaalisella riemulla. Se puhaltaa tekstiin hengen, joka nostaa väkisinkin onnellisen hymyn lukijan kasvoille.



Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme
213 sivua
Teos (2019)








sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Helsinki Lit 2019 - Se mistä ei kuulu puhua

On ihan mahtavaa, että Helsinki Lit on vakiintunut jokakeväiseksi kirjallisuustapahtumaksi, joka tänäkin vuonna veti katsomon täyteen porukkaa siitä huolimatta, että ulkona oli loistava sää. On ilahduttavaa, että kirjallisuus kiinnostaa ihmisiä. On hienoa, että kirjat synnyttävät puhetta ja kirjailijoiden nimikirjoituksia jonotetaan innosta täristen.

Edellinen kappale on totta ja voisin jatkaa tätä kirjoitusta samassa hengessä, mutta se ei sitten enää olisikaan totta. On nimittäin toinenkin puoli.

Kuuntelen mielelläni kirjailijoiden puhuvan. Jos näin ei olisi en varmaan olisi istunut Litin katsomossa kahta päivää. Jotakin jäi kuitenkin useimmista keskusteluista puuttumaan. Tai no, itse asiassa juuri se keskustelu jäi puuttumaan. Lavakohtaamiset muistuttivat enemmän haastatteluja ja puhe kirjoittamisesta ja lavalla olevien dialogista jäi pelkäksi toiveeksi.

Oli hienoja hetkiä, joista minulle henkilökohtaisesti suurinta oli Rachel Cuskin näkeminen livenä ja tätä kohtaamista Philip Teir luotsasi hyvin. Pääsin myös kertomaan Cuskille, miten valtavasti olen hänen trilogiastaan nauttinut ja sain nimmarin Kudokseen. Cusk vieläpä kysyi, mitä nimeni tarkoittaa englanniksi ja kerroin, että se on omenasta käytetty lempinimi.

Toki kuuntelin kaikkea lavalla tapahtuvaa kiinnostuksella, mutta monet (epä)kohtaamiset liikkuivat yleisissä yhteiskunnallisissa asioissa. Ei siinä mitään, niitäkin juttuja oli mukava kuunnella, mutta ne olisivat sopineet paremmin johonkin muuhun tilaisuuteen kun Helsinki Litiin.

Harmittaa vietävästi, että esimerkiksi Hassan Blasim, jolla olisi ollut paljon sanottavaa joutui vastaamaan stereotyyppisiin kysymyksiin, joita on tapana esittää ulkomailta Suomeen muuttaneelle kirjailijalle. Sampsa Peltonen tulkkasi loistavasti, mutta siitä huolimatta Jani Toivola ei maininnut häntä juonnossaan. Ei, vaikka niin minä kuin joku toinenkin yleisöstä huusi Sampsan nimeä.

Olisi liioittelua sanoa, ett√§ petyin t√§m√§n vuoden Helsinki Littiin. J√§in kuitenkin kaipaamaan niit√§ ilman s√§hk√∂ist√§vi√§ keskusteluja, joista aiempina vuosina on saatu nauttia. Toki ymm√§rr√§n my√∂s sen, ett√§ ns. suurella yleis√∂ll√§ on tarpeensa, jotka poikkeavat omista tarpeistani. Toki ymm√§rr√§n, ett√§ monesta paikalla olijasta vaikkapa Kim Th√ļyn koominen esiintyminen oli huikeaa, kun itse taas j√§in l√§hinn√§ ihmettelem√§√§n, miksi h√§n oli valinnut esiinty√§ tavalla, jolla h√§n esiintyi.

En ole tämän vuoden Littiin liittyvien tuntemusteni kanssa yksin, mutta saatan hyvinkin olla ainoa bloggari, joka kritisoi Littiä ääneen, sillä eihän nyt sellainen ole tapana. Joudun itsekin julkaisemasan tämän tekstin nopeasti, että en ehtisi katua sitä, että sanon kritiikkini ääneen.

Jään odottamaan ensi vuoden Littiä. Jään odottamaan lavaesiintyjien välisiä todellisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Keskusteluja, joissa on sen kaltaista magiaa kuin muutama vuosi sitten Sadie Jonesin ja Juha Itkosen välisessä dialogissa.



torstai 16. toukokuuta 2019

Tuhoavatko lapset parisuhteen? - Diana Evans: Ordinary people

Siinä se tulikin jo otsikossa Diana Evansin romaanin Ordinary people tärkein kysymys.

Ordinary people on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokaslistalle päässeistä kirjoista. Se ei ollenkaan sen tyyppinen romaani, joita yleensä luen saati sitten, että innostuisin tarinasta, joka tarkan realismin keinoin käsittelee aihetta, joka jo etukäteen saa minut haukottelemaan. Parisuhdekuvaus, voiko tylsempää olla?

Ordinary people kuitenkin osoittaa, että kun kirja on kirjoitettu hyvin ei aiheella tai tyylillä ole väliä ja yllätyksekseni huomasin imeytyväni Evansin kirjaan kuin nälkäinen punkki polvitaipeeseen.

Evansin kirjassa kuvataan kahta tummaihoista, keskiluokkaista pariskuntaa, joiden ongelmat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Niin Melissan ja Michaelin kuin Stephanien ja Damianinkin parisuhde on ajautunut lasten syntymän myötä kriisiin. Kumpikin pariskunta tekee kaikkensa pelastaakseen suhteensa, mutta riittääkö se, on toinen asia.

Evans onnistuu kuvaamaan ihan harvinaisen selkeästi niitä rakenteita, jotka lapsen syntymän myötä liimaavat naisen osaksi kotia, kun taas mies voi jatkaa elämäänsä pitkälti entiseen malliin. On naisen tehtävä kasvattaa lapset oikein ja seurata uusimpia lastenhoitosuosituksia, kun mies taas voi nauttia rusinat pullasta ja sulkea isää huutelevat lapset syliinsä töistä palatessaan. Naisen osaksi tulee loppumaton metatyö ja hänen elämänsä tärkeimmäksi tarinaksi kertomus synnytyksestä.

Nainen menettää itsensä yksilönä lapsilleen ja mies menettää vaimonsa äitiydelle ja kumpikin heistä menettää minänsä parisuhteelle.

'I' was the lost pronoun in the language of the couple.

Evansin romaania lukiessani muistelin useasti Simone de Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli, jossa de Beauvoir kirjoittaa muun muassa, miten avioliitto pakottaa naisen toiston ja rutiinin maailmaan, jossa on paljon odottamista. Ordinary peoplessa tämä tule esiin erityisesti Melissan kautta. Hänelle päivän tärkeimpiä hetkiä ovat ne, jolloin lapset nukahtavat päiväunille ja hän voi keskittyä omiin life style -editorin töihinsä. Olla pari tuntia muutakin kuin äiti. Ottaa omakseen Ibsenin Nukkekodin Noran sanat kun Nora päättää jättää perheensä ja julistaa olevansa "ennen kaikkea ihminen."

De Beauvoir kirjoittaa, että "joskus sanotaan avioliiton kutistavan miestä, mikä usein onkin totta, mutta naisen se tuhoaa." Jokainen Evansin kuvaamista henkilöistä kärsii itsekseen ja omista tunnoista on vaikea puhua toiselle. Ero näyttäytyy houkuttavana mahdollisuutena vapauteen, mutta lapset tekevät eroamisesta vaikeaa. Michael kuvittelee itsensä viikonloppuisäksi ja uskottelee, että hän olisi parempi isä eroisänä. Perheen luoma yhteisyydentunne on kuitenkin vahva, eikä siitä ole helppo luopua.

Missään vaiheessa Evansin romaania ei ole kyse siitä, etteivätkö parisuhteen osapuolet rakastaisi toisiaan. Rakkaus vaan ei tunnu riittävän. Oikein mihinkään.

They fell to distances. Her body forgot his hands. They were partners, in the very tedious sense of the word, and the difficult thing was that they couldn't talk to their best friends about it, because they had been each other's best friends.

Evans nostaa erityisesti Melissan kautta yksilötasolla koetun parisuhteen kriisiytymisen osaksi yleisempiä naisten suhteissaan kokemia tuntemuksia. Melissa käy mielessään läpi naisliikkeen eri vaiheita ja feministien saavutuksia ja tuntee itsensä niin epäonnistujaksi kuin pelkuriksikin. Evansin käsittelyssä parisuhde tuottaa naisesta sorretun ja miehestä patriarkaatin edustajan.

It was the depression of all women, all the oppressed women all over the world, and Michael was no longer Michael but a patriarch, the patriarch.

Evansin romaanissa epätasa-arvoiset valta-asetelmat on sisäänkirjoitettu perhe-elämään, eikä niitä pysty tahdolla tai rakkaudella voittamaan. Omat haasteensa suhteeseen tuo vielä rotu sekä se, miten kukin sen merkityksen omassa elämässään mieltää. Melissan juuret ovat Nigeriassa, Michaelin Jamaicalla. Melissan äiti tuo romaaniin afrikkalaisia tuulahduksia taikauskolle perustuvine neuvoineen ja hänen sekä Melissan välillä on sukupolvikuilu. Michael identifioituu Melissaa vahvemmin mustaan kultuuriin ja on sielultaan lontoolainen, joka ei voisi kuvitellakaan elävänsä paikassa, jossa ympärillä ei olisi muita mustia ihmisiä. Damianin elämässä taas Michael Jacksonin kuolema käynnistää hänen pitkäaikaisen haaveensa, kirjoittamisen, toteutumisen.

Evans ei osoita syyttävällä sormella yhtäkään romaanihenkilöistään. Päinvastoin hän kuvaa, miten jokainen heistä tekee parhaansa ja miten vähään sen loppujen lopuksi riittää. Ordinary people nousee kehotukseksi murtaa sukupuoliroolit ja niihin liittyvät valta-asemat, sillä niin kauan kuin naisen ja kodin sekä miehen ja työelämän välillä on yhtäläisyysmerkit ei kukaan voita. Ei edes rakkaus.


Diana Evans: Ordinary people
341 sivua
Vintage (2018)





tiistai 14. toukokuuta 2019

Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy - Tiina Lehikoinen: Terra Nova


Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina.

jotain alkaa työntyä esiin

Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa, jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman.

Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki.

Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. On odotus, joka täyttyy täydemmin kuin mitä sen odotuksellisuus on antanut aavistaa.

Ja muun muassa siksi olen jäänyt kiinni Terra novaan. En saa luettua sitä valmiiksi, vaikka olen lukenut sen x monta kertaa, mutta en valmiiksi, en sitten millään. Palaan sen sivujen väliin yhä uudestaan, koska siellä minua hyväillään. Koska siellä on uuden maailman nuppuja, joita haluan kastella kaikella sillä maidolla, jota minusta vuotaa.

*

Voitteko kuvitella, sain päähäni, että kirjoittaisin Terra novasta ihan oikean runoanalyysin. Sain tämän hullun ajatuksen juuri ennen kuin nukahdin. Vein sen mukanani uniin. Vein sen puutarhaan, jossa Edith Södergran, Luce Irigaray, Hélène Cixous ja minä istuimme puutarhatuoleilla. Ranskalaisen tarjoilijamme nimi oli Ilya. Se tavutetaan Il-ya.

Oli päivä joka puhkoo / joka versoaa / ja vetää sisäänsä // rönsyliljat puhkeavat / keijusilmiin, kukat katsovat meitä. Oli yön tähdet, jotka putoilivat laseihimme, jotka olivat piripintaan valkoista mustetta täynnä.

Luce toisteli sanoja: parler femme, parler com une femme

Edith n√§ki tulevaisuuden varjon.  Varjon, joka meni varjon sis√§lle, joka meni varjon sis√§lle, joka meni  varjon sis√§lle, joka meni p√§iv√§nvarjon alle suojaan niiden yksien toisten polttavalta maskuliinishegemoniselta auringolta.

Hélène sanoi, että runous on voiman ammentamista tiedostamattomasta ja jatkoi, että tiedostamaton on "toisenlainen seutu vailla rajoja", "paikka jossa elävät torjutut naiset, tai [...] keijut."*


*

Her√§sin y√∂ll√§ H√©l√®nen sanoihin ja siihen, ett√§ s√§nkyni oli maitoa t√§ynn√§. Nyt kysyn teilt√§: jos runous on, kuten H√©l√®ne unessani v√§itti "voiman ammentamista tiedostamattomasta" miten siit√§ silloin voisi kirjoittaa tietoisen mielen kautta. Miten sit√§ silloin voisi analysoida kulkemalla logosentrismin k√§yt√§vi√§ pitkin, joiden seinill√§ fallokset loistavat kuin lamput?

Sen varmaan tiedätkin, että muita käytäviä ei ole. Ellei sitten. Täytän kynäni sillä musteella, jota sänkyni tulvii.

Kokeillaan.

Terra novassa kirjaimet pullistuvat, kaksinkertaistuvat moninkertaistumisen kautta. Risteytyvät ja androgynisoituvat. Ne menevät yhteen ja purevat kuin niiden vieressä ei olisikaan toinen sana vaan ihmisen herkullinen pohje, josta koira ei malta pitää hampaitaan erossa.

Terra novan sanat syövät toisiaan. Maiskutellen. Niillä on vuosituhantinen nälkä. Ne syövät yli kohtuuden ja oksentavat ruokapalloja. Ovat äitilintuja, jotka ruokkivat pesän asukkeja.

Tässä kohtaa on lintumaailma, mutta ei enää naarasta ja urosta, vaan naaros.

Tässä on Edith Södergranin puutarha (ei se joka oli unessani, vaan toinen). Se, jossa älypuhelimet ottavat selfieitä ripiitillä. Meillä kaikilla sama tarve.

Tässä minä olen. Näe minut!

Tähti putoaa Edithin puutarhaan ja iPhonen näyttö menee rikki.

*

Uusi maailma tekee vanhan tästä maailmasta joka on nyt. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän nimensä, sekoitetaan. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän ratsastussaappaidensa ihana nahantuoksu.

porstuassa marmoriset ratsastussaappaat
täyttyvät sateesta, jalustoille istutetut
suurmiehet katsovat aina 
l√§nteen ja it√§√§n etsien Is√§√§ 
vaikka totuus on tässä:

K.O. Lumbus - nyt näyttää todellakin siltä, että sinun limbinen järjestelmäsi ei enää toimi. Kapinallisten ja tottelemattomien nesteiden maailmasta sinulle on tosi vaikea löytää paikkaa.

Mennään rihmastoon, jota D.E. Leuze vartioi. Syötetään hänelle sivunumerot, tehdään sivulle paljasta pintaa. Ihanko pakko D.E. sinun on päästä ääneen? Hyvä on, olen kiltti, olen niin hirmuisen kiltti, mutta nauruni tekee jo tuloaan. Puhu siis nopeasti, laita halukoneesi hyrräämään.

D.E. Leuze: "Intressit sijaitsevat aina siellä, minne halu on ennalta määrännyt niiden paikan."**

Otan sanoistasi mukaan halun. Menen siihen uimaan. Menen entiseen siniseen veteen, joka nyt on - tiedät kyllä. Ja nyt se on myös paikka. Se on paikka, jonka yllä kartanpiirtäjän käsi menee kramppiin. Hienosti kouristelee ja täysin uskottavasti.

Se on paikka on aukko.

aukoista kaikuu mykkä maa
nämä eivät ole veistoksia silmälle
vaan polkuja ruumiille
[...]
kannan lasta sisälläni


Meillä on syntymäjuhlat. Meidän ruumiissamme vielä muistumia kärpästen pakkoliikkeistä, kun ne yhä uudestaan törmäsivät ikkunalasiin. Hakkaamme ja nakutamme. Hankaamme hiuksillamme ja lipaisemme myrkkykielellä. Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy.

Kun merkitykset turtuvat ne alkavat murtua.  Kuka-mik√§-ken t√§√§ll√§ nyt signifioi?

*

Terra nova on synnyttämistä ja imettämistä, jossa elollisen ja elottoman raja ei ole muuri. Se on kukkuroillaan itsepölyttäviä sanoja. Tässä kokoelmassa lauseet ja sanat synnyttävät lausanoita (perusmuodossa lausana, taivutusmuodossa loppuosaltaan ihana noita ja rohkeasti pyöreä taikasauva).

Terra novassa se mikä on tulollaan muistuttaa valokuvan kehittymisestä. Kuvat uivat futuurin kehitysnesteessä. Ne alkavat muodostua. Ne ovat muodostumisen tilassa. Muodostumaisillaan. Lapsivedestä pullollaan.

Terra nova on vaginateksti. Ei, vaan vageksti, joka laulaa aina vaan. Tässä on sen kuoro:






Tiina Lehikoinen: Terra nova
110 sivua
Poesia (2019)

*Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
** Gilles Deleuze: Haastatteluja


maanantai 13. toukokuuta 2019

Vain aukoilla on väliä - Daisy Johnson: Everything under



I was the same as you: less a person and more a hole cut away from everything.

Daisy Johnsonin Everything under kertoo rei'istä menneisyydessä ja tarpeesta saada tietää, miksi asiat tapahtuivat, kuten ne tapahtuivat. Se palauttaa mieleen Jeanette Wintersonin sanat hänen romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Johnsson aloittaa romaaninsa lauseella: "It is hard, even now, to know where to start." Sama pätee tähän kirjoitukseeni, sillä Johnsonin romaani tarjoaa valtavasti aineistoa, eikä ole helppoa valita sitä kulmaa, jonka kautta sitä lähestyisi. Lisäksi on vaikea päättää, kuinka paljon tämän romaanin sisällöstä ylipäätään olisi hyvä kertoa.

Niille, joita kiehtoo romaanin rakenne Everything under on kiehtova tuttavuus. Se etenee kolmella eri tasolla, jotka teoksen alkupuolella saattavat vaikuttaa hieman hankalasti toisiinsa liitettäviltä, mutta joiden väliset yhteydet paljastuvat vähitellen ja luovat tähän teokseen tason, jossa nykyhetki ja menneisyys kulkevat toistensa läpi.

Teoksen p√§√§henkil√∂ Gretel on 32-vuotias leksikografi, joka el√§√§ eristyksiss√§ puolentoista tunnin bussimatkan p√§√§ss√§ Oxfordista. Gretelin √§iti on vaikeasti muistisairas ja √§idin ja tytt√§ren roolit ovat vaihtuneet. √Ąidist√§ on tullut lapsi, tytt√§rest√§ √§iti. √Ąiti on vajoamassa omaan maailmaansa ja menett√§m√§ss√§ kielen ja sanat.

The word you were looking for is egaratise and it means to disappear yourself, to step out of your past. I tell you there is no such word and show you the place in dictionary to prove it.

Kun Gretel oli lapsi hän eli äitinsä kanssa joella. He olivat joen kansaa, jolla oli yhteinen kieli, jota muut eivät voineet ymmärtää. Yksi heidän kielensä tärkeimmistä sanoista oli Bonak, joka tarkoitti kaikkea sitä, mitä ihminen pelkää. Kieli yhdisti heidät toisiinsa, mutta äidin muistisairauden edetessä kieli rapautuu ja yhteys äitiin ja hänen ajatuksiinsa käy yhä hatarammaksi.

Everything Underin toisella tasolla Gretel etsii kadonnutta √§iti√§√§n, joka yhten√§ p√§iv√§n√§ hylk√§si h√§net aivan yll√§tt√§en. √Ąidin etsiminen on kulkemista paitsi √§iti√§ kohti my√∂s matka Gretelin lapsuuteen ja nuoruusvuosiin, joista l√∂ytyv√§t my√∂s Margot, joka kerran oli Marcus sek√§ Fiona, joka syntyi miehen ruumiiseen.

Väärään sukupuoleen syntyminen on tärkeä teema Johnsonin romaanissa, vaikka sen käsittely ei sivuissa mitattuna olekaan kovin suuressa roolissa. Everything underissa sukupuoli on performatiivinen ja syntyy tekemisen kautta.

She copied the way they walked - these men - swing her arms, setting her feet firmly on the floor. She watched them carefully, mimicked how they moved their mouths or laughed or spoke. She tried to conjure her own body to move the same way, tied to twist it, see it form the outside.

Yllä olevaa sitaattia seuravaalla sivulla pronomini on muuttunut, she on nyt he.

*

Everything Underin ensimmäistä puoliskoa lukiessani uskoin löytäneeni todellisen aarteen. Johnsonin kieli on upeaa ja huomasin lukiessani muistelevani Taye Selasin romaania Ghana ikuisesti. Muistelevani niitä pysähtyneitä hetkiä, kun jäin tuijottamaan kaukaisuuteen kykenemättä lukemaan eteenpäin, silä Selasin kieli oli ottanut minut vangiksi.

Johnsonin lauseet ovat kirkkaita. Ne kukkivat loisteliaasti, mutta niiden sisällä vellovat synkät vedet. Kohtalokkuuden paino. Tulvan vaara.

There is a sense of doom above you.
[...]
We become strangers to the places we are born. They would not recognize us but we will always recognize them. They are marrow to us; they are bred into us.

Tekstissä on epämääräistä pelottavaa, selittämättömiä salattuja yhteyksiä, jotka paitsi liittävät ihmiset toisiinsa myös paljastavat heidän pelkonsa. Voisiko pahaa estää tapahtumasta, jos sen tapahtumisen mahdollisuudesta tietäisi etukäteen?

Everything Under ammentaa maagisesta realismista, uskomuksista ja kansansaduille tyypillisistä aineksista. Siinä lepattaa uudelleenkirjoitettu Oidipus-myytti ja paikoin sen viittaukset osoittavat kohti raamattua, kuten vaikkapa silloin kun lapsi löytyy pihalta korista ja representoi Mooseksen uutta tulemista.

Something biblical about it, Roger said, something accidentally mythic.


Valitettavasti Everything Underin lumous ei kuitenkaan kestä ja teoksen loppuosa tulvii yli äyräidensä outoja maagisrealistisia elementtejä, jotka ovat tulvan lailla vaarassa viedä mukanaan kaiken edeltävän hienouden. Tästä huolimatta en voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Johnson tarinansa rakentaa ja miten vahvoja tunnelmia hän romaaniinsa parhaimmillaan luo. En voi unohtaa kokemaani epämääräistä pelon tunnetta, enkä sitä, miten Everything Under muistuttaa, että menneisyys ei lähde ihmisestä, vaikka suhde siihen muuttuukin. Miten menneisyys on kuin kivi kirkasvetisen järven pohjassa ja miten vuosi toisensa jälkeen kerää vettä kiven päälle ja miten se ei lakkaa kimaltamasta sille, joka kuvaansa veden pinnasta katsoo.

Everything Under on täynnä rakkautta kieltä kohtaan. Se on kunnianosoitus kielelle järjestelmänä, joka tekee mahdolliseksi ihmisten välisen kommunikaation - tai ainakin illuusion kommunikaatiosta. Miten helposti me kieltä käytämmekään ja miten maailmamme kielen menettämisen myötä rapautuu sana sanalta, kunnes edessä on huone, josta kertominen ei enää ole mahdollista.



Daisy Johnson: Everything Under
264 sivua
Jonathan Cape (2018)