sunnuntai 29. joulukuuta 2019

10 kaikkein parasta vuonna 2019

On tilinteon aika.

Nyt ei ole tulossa pitkää kirjaluetteloa, vaan nostan framille vain ne kaikkein parhaimmat vuonna 2019 lukemani kirjat. Tässä tehtävässä käytän suunnatonta itsekuria, josta väkisinkin seuraa, että moni erittäin mainio teos ei tule mainituksi.

Suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa en tosin joudu miettimään yhtään, sillä sen asema tänä vuonna luettujen joukossa on täysin kiistaton ja siksi myös mainitsen juuri tämän teoksen ensimmäisenä. Muilta osin alla mainitut teokset ovat randomissa järjestyksessä.

Siis:



1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?  (Teos, Förlaget)
Vem dödade bambi? (suom. Laura Jänisniemi)

"On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään."

*

2. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi)

"Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri."

*

3. Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala)

"On se kumma eikö olekin. Sillä tavalla kumma you know. Itsekin huomaan, että kirjoittaessani kaikenlaiset tornit ja sauvat ja muut fallisen muotoiset härpäkkeet haluavat tunkeutua tekstiini. Se varmaan johtuu niiden tanasta muodosta, joka edistää tunkeutumisen pyrkimyksiä. Tarvitsemme laahusten ja laskosten kirjoitusta, tarvitsemme kolkkamaista pyöreää sähkövirtaa."

*

4. Ali Smith: Autumn (Penguin)

"Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei."

*

5. Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis (Albert Bonniers Förlag, suom. Rakkauden Antarktis, Tammi)

"Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävää. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. "Madot ryömivät kukkasissa ja kuolleiden silmissä." Stridsberg onnistuu välttämään sentimentaalisuuden, joka paikoin vaivasi hänen romaaniaan Niin raskas on rakkaus. Kärlekens Antarktis onkin kielellisessä komeudessaan lähempänä Drömfakultetenia. Kummassakaan näistä kirjoista ei voi osoittaa kohtaa, jossa väkivalta, armo ja oksennus olisivat erotettavissa toisistaan."

*

6. Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)
(Bluets, suom. Kaijamari Sivill)

"Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan."

*

7. Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

"sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa."

*

8. Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala)

"Vain harva pystyy menemään niin kirjallisten ytimien sisimpiin huoneisiin kuin Saisio Epäröinneissä tekee. Tässä kirjassa on kaikki olennainen, mikä on tarpeen kirjoittamisesta tietää. En voi kuin ihastuneena ihmetellä, miten Saisio onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tuotantonsa parhaan kirjan."

*

9. Athena Farrokhzad: Vitsvit (Albert Bonniers Förlag)

"Farrokhzadin runot tekevät kipeää. Ne ovat happoa, jotka syövyttävät pitkään."

*

10. Tiina Lehikoinen: Terra nova (Poesia)

"Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina."



sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kirjoittamalla vapaaksi - Taija Tuominen: Kuningaskobra

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen.

Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin.

Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra.

Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja kylpyhuoneremontti - päällimmäiset tekijät mainitakseni.

Erja Manto on äänikirjalukijoiden aatelia ja niinpä laitoin hänen nimensä hakusanaksi käyttämääni äänikirjapalveluun. Sitä kautta löysin Taija Tuomisen esikoisromaanin  Tiikerihai. Tammen työntekijä taas keksi lähettää minulle Kuningaskobran, johon en välttämättä olisi tarttunut, jos en olisi tuntenut Tiikerihaita. Kylpyhuoneremontti puolestaan pakotti lähtemään evakkoon hotelliin, jonne otin mukaani Kuningaskobran ja jossa saatoin keskittyä siihen täysillä.

On hyvä, jos Kuningaskobraan tarttuessaan tuntee Tiikerihain. Täysin välttämätöntä se ei ole, mutta minulle Tuomisen esikoisromaanin tunteminen avasi ihan uusia näköaloja myös Kuningaskobraan ja jälkimmäinen taas asetti Tiikerihain osin uuteen valoon.

Jos Kuningaskobran tematiikan haluaa tiivistää yhteen lauseeseen voi todeta, että se on ylistyslaulu kirjoittamiselle ja siihen sisältyvälle voimalle. Tuomisen romaani on autofiktiota, jossa hän jatkaa Tiikerihaista tuttua omasta menneisyydestään itsensä vapaaksi kirjoittamista.

Tiikeihain alkua kuunnellessani ajattelin Timo K. Mukkaa. Näin pitkälti siksi, että Tuomisen kieli on valtavan voimakasta ja roisia. Romaanin edetessä pidemmälle kävi yhä selvemmäksi, että Tiikerihain rinnalla Mukka on melko kesyä kamaa.

Koska en tiennyt Tiikerihaista etukäteen mitään, enkä tuntenut siitä aikoinaan käytyä keskustelua, luin sen fiktiona, jolla arvelin olevan jonkinasteista todellisuuspohjaa. Kuningaskobrassa käy ilmi, että Tuominen todellakin kirjoittaa omasta elämästään, joka tietenkään ei tarkoita, että kaikki kuvattu olisi totta.

Kuningaskobran lukeminen lähti kohdallani käyntiin onnellisissa merkeissä, sillä heti teoksen alusta löytyy tekijä, joka saa minut kokemaan, että nyt on äänessä sielunsisko. Kertoja nimittäin tuo esiin David Bowien merkityksen itselleen ja kertoo, miten Sky News haastatteli häntä Bowien kuoleman jälkeen. Kysymykseen Bowien merkityksestä hän vastaa: "Because of David I was not so lonely and lost. You painted my face visible to me."

Kun kertoja myöhemmin kirjoittaa kolumnin Bowiesta hän saa osakseen pilkkaa siitä, että suree tämän kuolemaa.

"[...] miten kukaan voi itkeä jotain poptähteä, kun ihmiset menettävät koko ajan läheisiään." 

Tälle pilkkaajalle haluan kertoa, että Bowien kuoleman jälkeen itkin noin kuukauden ajan joka ilta. Suruni voimakkuus tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. En odota pilkkaajan ymmärtävän ja ne, jotka ymmärtävät eivät tarvitse selityksiä.

Bowie mainitaan Kuningaskobrassa useamman kerran. Hän on se laituri, jolla kohtaan teoksen kertojan, emmekä me tarvitse sanoja.

Tiikerihai syntyi Tuomisen vaikeista lapsuus- ja nuoruuskokemuksista. Kirjoittaminen oli väylä toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin mitä kohti aiempi elämä oli häntä ohjaamassa. Kirjoittaminen oli henkilökohtainen vallankumous ja vapauden lippu, joka liehuu Tuomisen romaanien sivuilla.

Tiikerihaita kuunnellessani mietin, miksi kielen on oltava niin julmaa ja inhorealistista kuin se on. Pohdin halusiko Tuominen Tiikerihailla näyttää, että naiset voivat kirjoittaa yhtä lailla rankasti kuin Juha Seppälä ja kumppanit.

Kuningaskobran luettuani näen kielen merkityksen toisin. Kielen oli oltava Tiikerihaissa kamalaa, jotta se repisi kirjoittajan irti äidistä, joka kohteli tytärtään järkyttävän huonosti. Kieli toimi kirjaimellisesti porttina, josta astua ulos lapsuudesta ja nuoruudesta.

Fiktiivisen ja toden välinen kamppailu on yksi Tuomisen romaanien ominaispiirteistä. Toisinaan fiktiivinen piilottaa totuuden, toisinaan taas tuo sen esiin tavalla, johon totuudelliset kuvaukset eivät pystyisi.

Siitä kaikesta on tullut muovailuvahaa, josta voin rakentaa juuri sellaisia maailmoita kuin haluan, sellaisia, joissa voin tunnustaa ja valehdella.
[...] 
Pitää odottaa, että fiktio saa oman muistin.


Paitsi kirjailija Tuominen on myös kirjoittamisen opettaja ja Kuningaskobrasta löytyykin hyviä neuvoja kaikille kirjoittajille ja kirjan julkaisemista haaveileville. Tuominen kuvaa omaa elämäänsä, työtään läänintaiteilijan ja kirjoittamisen opettajana. Hän kertoo, millaisia neuvoja hän kirjoittajaoppilailleen antaa ja muistuttaa, että

"kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai niistä kirjoitetaan sellainen." 

Tuomisen näkemys kalskahtaa idealistiselta, mutta siinä on myös paljon totta. Suhde koettuun voi muuttua radikaalisti, kun sen pukee sanoiksi ja kirjaimiksi.

Kuningaskobra on romaani menneisyyden kukistamisesta, kirjailijaksi tulosta ja oman elämän haltuunotosta. Tuominen kuvaa vakuuttavasti, miten tärkeä merkitys on sillä, että on olemassa joku, joka uskoo omaan tekemiseen ja kannustaa. Kuningaskobrassa tämä henkilö on Tuomisen äidinkielen opettaja Hilja Mörsäri, joka itsekin kirjoitti runoja.

Kuningaskobran sivuja valaisee kirjoittamiseen kätkeytyvä voima ja kirjastoauton lohdulliset valot, jotka eivät lakkaa muistuttamasta siitä, että on tuhansia muitakin maailmoja kuin se, jonka vangiksi ihminen uhkaa jäädä.

Kuningaskobra on katarttinen lukukokemus kaikille niille, joita menneisyys uhkaa pitää vankinaan.




Taija Tuominen: Kuningaskobra
245 sivua
Tammi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Pajtim Statovcin Finlandia-voitosta

Bolla on hieno romaani ja Pajtim Statovci on ilman muuta Finlandia-voittonsa ansainnut. Yhtä lailla voidaan kuitenkin kysyä, oliko tämän vuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinneella Yleisradion pääjohtaja Merja Ylä-Anttilalla käytännössä muuta mahdollisuutta kuin valita voittajaksi juuri Bolla ja Statovci.

Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia ilmestyi 5 vuotta sitten ja voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon. Jo ennen HS-palkinnon julkistamista kirjoittamani bloggauksen aloitin sanoilla: "Se taitaa nyt olla tässä. Vuoden 2014 paras suomalainen esikoisteos."

Luettuani Kissani Jugoslavian olin vakuuttunut, että juuri Statovci tulisi olemaan se kirjailija, josta tultaisiin puhumaan vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. En myöskään pitäisi ollenkaan mahdottomana, että Kissani Jugoslavia päätyisi suomalaisten klassikoiden kunnianarvoisaan seuraan.

On tunnettua, että toisen romaanin kirjoittaminen on usein vaikeaa ja erityisen suuri haaste on kirjailijalle silloin, jos esikoisteos on menestys. Ei siis ihme, että odotin Statovcin seuraavaa romaania suuren jännityksen vallassa. Ja mitä sainkaan? Sain Tiranan sydämen, jota niin minä kuin moni lukeva tuttavanikin pitää Statovcin tähänastisista romaaneista parhaana. Se jos mikä ansaitsisi paikkansa kansakuntamme kaapin päällä.

Sekä Kissani Jugoslavia että Tiranan sydän on käännetty useille kielille ja ne ovat herättäneet suurta ihastusta maailmalla. Tiranan sydän oli jopa ehdolla korkeaa arvostusta nauttivan yhdysvaltalaisen National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa.

Tiranan sydän (tai Crossing, kuten sen nimi englanniksi kuuluu) ei selviytynyt National Book Awardin voittajaksi, mutta siitä huolimatta se toi valtavasti positiivista julkisuutta niin Statovcille itselleen kuin Suomen kirjallisuudelle ylipäätään.

Tiranan sydän hävisi - jos nyt häviöstä voidaan edes puhua, kun jo ehdokkaaksi pääseminen oli suuri voitto  - erittäin kovan luokan tekijälle, sillä National Book Awardin voiton pokkasi unkarilainen László Krasznahorkai romaanillaan Baron Wenckheim's Homecoming. Olen lukenut Krasznahorkailta teoksen The Melancholy of Resistance, joka teki lukiessa monta kertaa mieli heittää seinään, sillä taidokkuuden lisäksi Krasznahorkailla on erinomainen kyky tuottaa lukijassaan - ainakin minussa - tuskaa ja lähes paniikkia.

Palaan kysymykseen: oliko Merja Ylä-Anttilalla käytännössä muuta mahdollisuutta kuin valita Finlandia-voittajaksi Statovcin Bolla? Oman näkemykseni mukaan ei. Paine Bollan palkitsemiseen oli kova, sillä oli korkea aika antaa virallista tunnustusta Statovcille myös Suomessa, kun hänen teoksiaan on ehditty kehua jo ympäri maailmaa.

Tilanne on kovin tuttu. Jotta Suomessa voisi saada arvostusta on sitä saatava ensin maamme ulkopuolella. Toivottavasti olen väärässä, mutta taas kerran tuntuu siltä, että tunnustus on ensin legitimoitava Suomen ulkopuolella.

Bolla on hieno romaani, mutta kirjallisena teoksena Tiranan sydän on vielä kovempi. Bollasta jää kaikesta sen taiturimaisuudesta huolimatta tunne, että on lähdetty tavoittamaan jo lähtökohtaisesti suuria lukijajoukkoja, joka lähes poikkeuksetta tarkoittaa, että kirjallisuuden arvot jäävät toissijaisiksi. Toki niitäkin Bollasta löytyy, sitä en ollenkaan kiellä. Statovci on kirjoittanut vetävän tarinan, mutta niin Kissani Jugoslaviasta kuin Tiranan sydämestäkin löytyvät kerrokset siitä puuttuvat.

Suomessa on käsittääkseni erittäin harvinaista, että yhdellä teoksella on samanaikaisesti kolme kustannustoimittajaa, kuten Bollan kohdalla on ollut. Kirjallisesti parhaat teokset eivät kuitenkaan synny laskelmoimalla tai varman päälle ottamalla. Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Auringon pimeä puoli voittanut Marisha Rasi-Koskinen totesi palkintopuheessaan, että hän kirjoittaa tarinoita, jotka vaativat tulla kerrotuiksi. Myyntiluvuista hän ei ole kiinnostuntu.

Olen Pajtim Statovcin fani, olen ollut sitä Kissani Jugoslaviasta lähtien ja olen sitä myös Bollan jälkeen. Toistan itseäni kun totean, että Statovci on ehdottomasti yksi lahjakkaimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Mielestäni on kuitenkin tärkeää puhua myös siitä, mistä puhuminen on vaikeaa ja tuntuu paikoin lähes petturuudelta.






sunnuntai 24. marraskuuta 2019

F*ck lineaarinen tarinankerronta - Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?

En tiedä mistä aloittaisin. Ehkä keskeltä. Tai alusta. Tai sivulta 150. Ehkä siitä kohdasta, jossa Kuka tappoi Bambin? on vienyt minut maailmaansa niin, että en enää ole Helsingissä omassa huoneessani.

Ehkä parasta olisi edetä joka suunnassa ja suuntaan samanaikaisesti. Edetä itsensä ympäri, vieressä, ylä- ja alapuolella ja olla perillä ja matkalla saman aikaisesti. Siltä Bambin lukeminen tuntuu. Se tuntuu siltä kuin kaivaisi esiin tekstiä, joka on vuosien kuluessa kasvanut oman ihon alle. Se tuntuu siltä, että Bambi on minun ja minun ja minun, eikä kenenkään muun. Se tuntuu rakkaudelta.

Bambia lukiessa tekee mieli kertoa kaikille, että tämä on se kirja. Tämä on tämän vuoden Se Kirja.

On ihmisiä, jotka saavat vaikeissa elämäntilanteissa lohtua kirjoista. Itse kuulun valitettavan harvoin heihin. Rankat elämäntilanteet saavat lukemiseni lukkoon. Sanat valuvat jälkiä jättämättä, eivätkä ne sytytä minussa mitään. Joskus käy niin onnellisesti, että löytyy kirja, johon voin mennä hengittämään kuin pakopaikan suomaan turvaan. Kuka tappoi Bambin? on sellainen kirja.

Tähän kohtaan minun piti kirjoittaa Bambin henkilöistä, mutta sen sijaan esitänkin ajatuksen kirjallisen teoksen ja lukijan identiteetin välisestä suhteesta. Voisiko, kysyn, voisiko kenties olla niin, että Bambia kohtaan tuntemani kokonaisvaltainen viehätys johtuu siitä, että se on olemassa kirjallisena teoksena tavalla, joka vastaa oman identiteettini rakenteita?

Sinne, tänne, tässä, tuolla, eilen. Palataan takaisin, mennään palatessa eteenpäin. Särkymisen monisakarainen tähti. Sen itsepintainen valo pimeydessä, jota mikään kukaan muu ei pysty valaisemaan.

Okei ne henkilöt. Tarkemmin: OSA niistä

Gusten Grippe, 26-vuotias menestynyt kiinteistövälittäjä
Emmy, Gustenin ex-tyttöystävä, jossain kohtaa kirjaa raskaana
Saga-Lill; Emmy paras kaveri ja Emmyn kanssa riidoissa. Henkilö, jonka kanssa Gusten Grippe paremman tekemisen puutteessa välillä harrastaa seksiä
Saga-Lillin faija, nykyinen vuonomaan kansalainen, aika paska tyyppi
Cosmo Brant ("the-least-likely-to-succeed-guy"), Gustenin kaveri
Nathan Häggert, Gustenin kaveri, poika auringonpaisteessa, auringon joka pimeni
Angela Grippe, oopperalaulaja ja Gustenin äiti
Annelise Häggert, Nathanin äiti, hevosenhymyinen uraohjus, ajatuspaja Kultaisen suihkulähteen bosslady, Gayn Handin ajatusten ja omaneduntavoittelun kannattaja
Simone Weil, yksi lempifilosofeistani, joka on sanonut mm., että "Rakastaa vierasta kuten itseään merkitsee kääntäen: rakastaa itseään kuten vierasta"
Joukkoraiskaus, tapahtuma
Kylmäjärvi, järvi
Auringonpaisteenkatu, katu
Huvilakaupunki, pikkukaupunki
Hiljaisuus, äänekäs ja vihlova elementti

Kirjoitan tätä tekstiä, kun on sunnuntai. Jonain muuna päivänä olisin kirjoittanut toisella tavalla, mutta joka ikisenä päivänä ja yönä niin maan päälllä kuin maan ulkopuolella olisin kirjoittanut, että Bambi on sielukirjani ja sitä suurempaa meriittiä kirja ei voi saada.

Kuinka monta suPERLAtiivia yhteen bloggaukseen on kohtuullista laittaa? Bambin kohdalla tuntuu, että mikään ei ole riittävästi. En yhtään tiedä, enkä oikeastaan haluakaan tietää, vaikka toisaalta haluan juuri sitä. Siis että miten Fagerholm pitää kertomansa kasassa? Ainakin: F*ck lineaarinen tarinankerronta.

Joku voisi sanoa, että Bambi on ihmisen tapa ajatella, muistella, yrittää tulla toimeen sen tyypin kanssa, jota pitää itsenään. Palata ja möyriä. Joskus myös lähes pakkomielteisesti. Yrittää unohtaa ja olla hiljaa. Ne kasvot hei. Kasvot muiden ihmisten edessä. Jenni Vartiainen: "Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan." Se  naamio, joka pitää menestyksen ja onnellisuuden ilmettä kasvoilla. Se naamio, joka hiostaa ja saa ihon kukkimaan ruttoa.

Täysien sivujen nautinto -blogia pitävä Maisku kertoi Fagerholmin sanoneen kirjoittamisesta Helsingin kirjamessujen lukupiirissä: "Älä ajattele tekstiä, ajattele maailma."

Bambissa todellakin on ihan omanlaisensa maailma ja tässä suhteessa se tuo mieleeni Kjell Westön liian vähälle huomiolle jääneen romaanin Älä käy yöhön yksin. Myös siinä on maailma, johon olen kaivannut monesti lukemisen jälkeen. Muistan, kun luin sitä jouluna lapsuudenkodissani. Istuin ruskeassa nojatuolissa. Oli yö Oli suklaata Oli joulun- ja lukemisenihme.

On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään.

Ei ostaa junabussimetrolaivalentokonehelikopterisukellusvenemitäniitäonkaanlippua. Mutta voi avata kirjan ja matkustaa yhä uudestaan.

Lörpöttelen tässä nyt kaikenlaista, koska en halua lopettaa Bambista kirjoittamista. Fagerholmin romaani kuuluu siihen kastiin, jota asuttavat samanaikaisesti sekä kirjallisesti korkea-arvoiset teokset että henkilökohtaiset lempikirjani. Nuo kaksi attribuuttia eivät ollenkaan aina käy käsikynkkää. Monet ovat ne suurina ja mahtavina pidetyt teokset, joista en ole onnistunut innostumaan, vaikka olisinkin niiden meriitit sinänsä pannut merkille.

Minulle hyvä kirja on kuitenkin vahvasti myös sitä, että se saa minut haltioitumaan, saa minut puhumaan siitä kaikille, saa minut silittelemään sen kantta, saa minut lukemaan itseään uudestaan uudestaan uudestaan sieltä täältä tuolta, saa minut toteamaan kerran toisensa jälkeen mahtavaa aivan mahtavaa. Bambi on sellainen kirja. Bambi ON ON ON!!!!!!!!!!!!!!!!! (kiva laittaa monta huutomerkkiä, vaikka moNta ei olekaan tarpeeksi).

Selvyyden vuoksi vielä sillä edellä kirjoitettu on toki epäselvää vaikkakin enemmässä ja vähemmässä kaoottisuudessaan aidointa mihin pystyn eli siis: Kuka tappoi Bambin? on minulle vuoden 2019 SE KIRJA.




Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
222 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos Vem dödade Bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Teos (2019)


sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Cristina Sandu: Vesileikit

Vesileikeistä on kirjoitettava pienin kirjaimin. Pienin ja selittämättömän maagista valoa hohtavin.  Hohtavin ja paperista tuskin eroittuvin.

Ei.

Vesileikeistä on kirjoitettava isolla fontilla. Isolla ja lujan painavalla. Painavalla ja paperin lävistävällä.

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikit osoittaa, että myös kirjallisen teoksen fyysinen koko voi olla tärkeä osa teoksen vastaanottoa. Kun kirja on niin pieni kuin mitä Vesileikit on saa se kiinnittämään huomiota jokaiseen sanaan ja sanojen väliin. Tässä kirjassa sanoilla on tilaa kasvaa ja vallata uusia alueita niin kuin uusiin paikkoihin ovat eri reittejä päätyneet myös kirjassa kuvatut naiset.

Anita. Paulina. Sandra. Betty. Nina. Lidia.

Kuusi nimeä paperilla. Ajattele, heillä jokaisella on oma elämänsä. Huolensa ja murheensa, joskus ilotkin. Haaveita, unelmia ja juurettomuus.

Naiset ovat ripoteltuina kirjaan ja heidän elämästään kerrotaan vain pieni pala. Sen ympärille rakentuu iso avaruus. Hiljainen ja äänekäs. Sandulla on harvinaislaatuinen kyky kertoa tarinaa niin, että se mitä ei kerrota puhuu yhtä lailla kuin kerrottu, ja muuttuu toisinaan jopa kerrottua painavammaksi.

Naisista kertovien osuuksien välissä kulkee toinen tarina, joka kertoo tytöistä, jotka uivat joella. Joki erottaa maat. On raja. Tytöt asuvat joen sillä puolella, josta katsotaan kaihoten joen toisella puolella olevaan maahan. Tyttöjen tarina on uimatarina. Se kertoo siitä, miten joella harrastetut vesileikit muuttuvat taitouinniksi. Miten aukeaa uusi väylä ihan konkreettisestikin.

Taitouinnista muodostuu Vesileikkien symboli. Yhtä lailla kuin taitouinnissa vain osa urheilijasta näkyy veden pinnan yläpuolella on tekstissä läsnä vain osa naisten tarinaa. Paljon on näkymättömissä pinnan alla. Tytöt lävistävät veden pinnan kuin teoksessa kuvatut naiset valtioiden rajan.  Synkronisoidut taitouintiliikkeet taas korostavat tyttöjen kohtalon samankaltaisuutta.

Kun kaikki olivat vedessä vain kädet näkyvillä, oli aivan kuin he rukoilisivat, ja siinä oli jotakin kauhistuttavaa.

Kun Seppo Puttonen haastatteli Cristina Sandua Helsingin kirjamessuilla Sandu totesi kirjoittamisestaan, että hän "kirjoittaa lukijalle, joka on valmis aukkoihin." Tämä näkyy Vesileikeissä mm. niin, että teksti avautuu, mutta ei sulkeudu. Teksti vihjaa ja antaa ymmärtää, mutta ei tee totuuspäätelmiä itsestään.

Hyvin vähällä ja kielellisesti herkällä ilmaisulla Sandu kertoo isoja juttuja, kuten vaikka kylän pysähtynyttä elämänmenoa traktorin edessä hautovan kanan avulla tai mainitsemalla tyttöjen "turhamaiset korvarenkaat", joiden kautta tulee esiin halu elämää samanlaista elämää kuin joen toisella puolella asuvat elävät.

Vesileikkien äärellä en voi olla passiivinen, vaan väkisinkin alan jatkaa kirjassa kuvattujen naisten elämäntarinoita. Pohdin mitä kirjan naisille on tapahtunut ennen kuin on tultu siihen kohtaan, jota Sandu kirjassaan kuvaa. Jään miettimään, miten tarinat jatkuvat. Jään toivomaan, että naisille kävisi hyvin.

Anita on tullut Helsinkiin, jossa hänen ja Hämähäkkimiehen välille roihahtaa nopea rakkaus. Anitalla ja miehellä on enemmän yhteistä kuin Anita haluaa tuoda tälle julki. On turvallisempaa pysyä vieraana hälytys- ja poislähtövalmiudessa.

Pauliina on saanut päähänpiston lähteä kalastusalukselle, jossa pelataan lotterya - peliä, jonka voittajaksi julistetaan suurimman kalan onkinut. Intertekstuaaliset vihjeet valaisevat kalastajien siimoja. Hemingwayn Vanhuksen ja meren Santiago saattaa hyvinkin olla aluksella piilossa.

Sandra nousee tuntemattoman miehen kyytiin, jonka autossa hän on kuin "laukku takapenkillä." Betty panee kaiken peliin kasinolla ja kohtaa vieraan miehen. Sattuma tai jokin sen suuntainen yllättävä väliintulo puuttuu tapahtumiin.

Nina juo kahvia roomalaisessa kahvilassa ja tekee yllättävän havainnon.

Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä.

Lidia on palannut kotiin seuduilta, jossa hänestä käytettiin toista nimeä.

*

Vesileikkien naisten tarinasta voi nostaa esiin lauseen tai kaksi. Se on mielivaltaista, eikä välttämättä kuvaa ollenkaan parhaiten sitä, mikä juuri heissä ja heidän elämässään on tärkeintä. Elämästä voi tiivistää pienen palan niin monesta kohtaa ja aina kun niin tehdään on olemassa vaara, että kaikkein olennaisin jää kertomatta - jos edes on mahdollista tietää, mikä olennaisinta on.

Vesileikkien naiset ovat ikään kuin jatkoaan odottavia luonnostelmia kirjan sivuilla ja heidän kanssaan pääsee tekemään tuttavuutta vain vähän. Siitä huolimatta he tekevät vahvan vaikutuksen ja jäävät mieleen kiertämään. Naisista kerrotun vähyys myös korreloi suoraan heidän paikattomuutensa kanssa. Olen nyt vähän tässä, huomenna ehkä jo jossakin muualla.

Nimensä puolesta Vesileikit viittaa karmealla tavalla välimeren pakolaisiin ja hukkumiskuolemiin. Sen nostaa esiin valtavan möhkäleen inhimilistä kärsimystä, jonka sisuksista löytyy Julia Kristevan muukalaisen paradoksiksi kutsuma tilanne. Kristeva kirjoittaa muukalaiseen viitaten: "Hän tahtoo olla yksin mutta silti kaverien kanssa."

Kristeva jatkaa, että "muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon." Jotta voisimme tuntea myötätuntoa muukalaista kohtaan on meidän Kristevan mukaan kyettävä kohtaamaan muukalainen itsessämme. Kristevan ajatukset muukalaisuudesta kristallisoituvat Sandun Vesileikeissä.

Vesileikit on teos, joka kiertyy lukijan ympärille ja pakottaa miettimään omia motiivejamme ja niitä sisällämme olevia tunteita ja itsellemme kertomiamme asioita ja näkemyksiä, joita olemme päättäneet pitää totuuksina.

Veileikeissä Sandu kirjoittaa, että vesi hioi uimarityttöjen ihoa "kuin simpukoita". Yhtä lailla tämä teos hioo lukijaansa ja uskoo, että tulee vielä aika, jolloin simpukan sisältä löytyy helmi tai jotakin muuta taianomaisen kaunista. Kirjallisena teoksena Vesileikit on helmi jo nyt.  Helmi, joka helmien tapaan on imenyt itseensä ihmiskehon lämmön.



Cristina Sandu: Vesileikit
118 sivua
Otava (2019)




Julia Kristeva: Muukalaisia itsellemme (Gaudeamus 1992), Alkuteos: Etrangers à nous-mêmes (1988), suomentanut Päivi Malinen



tiistai 12. marraskuuta 2019

En voi unohtaa Wanda Dubielin kyyneleitä - Teatteri Jurkka: Puhdistus

Aliide Truu (Wanda Dubiel)

Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu.

Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.

Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi.

Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kastiketta.


Teatteri Jurkkaan Puhdistuksen on sovittanut ja ohjannut monologiksi Hilkka-Liisa Iivanainen ja roolityöstä vastaa Wanda Dubiel.

Puhdistuksen kaltaisia romaaneja ja näytelmiä tarvitaan, jotta historia ei unohtuisi. Jotta hirmutekojen tekijät eivät saisi rauhaa. Jotta - unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin ilmaisua lainatakseni - "tunnesuonet eivät kalkkeutuisi."

Teatteri Jurkan Puhdistuksessa näkökulma on maaseudulla asuvan Aliide Truun. Hän on ristiriitainen ja epämiellyttäväkin henkilö, jonka menneisyys ei kaipaa päivänvaloa. Aliidea riivaa sisarkateus, jonka liekkeihin bensaa on heittänyt sisar Ingel ottamalla omakseen Hansin, jonka Aliide olisi halunnut saada itselleen. Epätoivo saa Aliiden tekemään tekoja, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen ja vielä vaikeampi kokonaan unohtaa.

Jurkassa Viron ja Aliiden menneisyys rävähtää ilmoille valojen ja äänen kautta. Järkyttävän tehokasta ja pelottavaakin. Flashbackeina nousevat esiin loputtomat kuulustelut, jotka eivät jätä Aliidea rauhaan. Vaikka hän ei varsinaisesti kadu tekojaan ei hän pääse niistä eroon.




Valokuviin on jäätynyt toisenlainen aika. Vihjaus tulevaisuudesta, joka ei koskaan toteutunut. Ne muistuttavat Aliidea vaihtoehtoisesta elämänkohtalosta. Polttavat hänen mekkonsa taskun läpi. Vaativat katsomaan ja tekemään tiliä omien tekojen kanssa.

Kun Aliiden pihalta löytyy vaikeasti loukkaantunut nuori nainen muistojen virta alkaa vyöryä, eikä Aliide pysty sitä pysäyttämään. On pakko kohdata asioita, jotka mieluummin unohtaisi.

Jurkan Puhdistuksessa monologin mahdollisuuksia hyödynnytetään taitavasti. Aliiden kautta ääneen pääsevät myös hänen elämänsä tärkeät ihmiset sekä ne, joiden ääntä hän ei enää koskaan haluaisi kuulla.

Koputukset, saappaiden kumina ja itsepintaisesti soiva puhelin ovat kuin kaivinkone, joka nostaa maasta Aliiden kokemusten maatumatonta multaa. Vaikka mielen voisi kytkeä pois päältä ja teeskennellä sen unohtaneen, ruumis muistaa. Se muistaa Aliiden nilkkasukkia myöten. Puristaa niiden lailla rantuja ruumiiseen ja merkitsee sitä menneisyydelle kuin nimettömiksi jäävien maiden karttaa, joista maailma ei halua tietää mitään.

Puhdistuksessa kysytään selviytymisen hintaa ja sen jatkoksi esitetään kysymys eloonjäämisen ja selviytymisen välisestä suhteesta. Korreloivatko ne välttämättä ollenkaan keskenään?

Wanda Dubielin näyttelijäntyö on jäätävän hallittua ja kirkkaimmin se tulee esiin silloin, kun puhetta ei ole. Hetkinä, jolloin voi nähdä ajatuksen syntyvän ennen kuin se tulee näyttelijän suusta ulos. Hetkinä, jolloin kyynelet silmäkulmissa ovat yhden pakkasyön haurasta jäätä. Hetkinä, jolloin menneisyyden päälle laitetaan kansi, joka ei suostu pysymään kiinni.






Teatteri Jurkka: Puhdistus
Sofi Oksasen romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen
Skenografia: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Roolissa Wanda Dubiel

Valokuvat: ©Teatteri Jurkka

 Medialipusta kiitos Teatteri Jurkka!







sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Napakymppejä kipupisteisiin - Kansallisteatteri: Rakkauden päätös



Helvetin hyvä.

Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys.

Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä.

Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Timo (Timo Torikka) käyvät viimeistä keskusteluaan. Tosin keskustelu on tässä yhteydessä varsin epätarkka ilmaus ellei peräti valheellinen. Kun Timo puhuu Katariina on hiljaa ja kun Katariina puhuu Timo on hiljaa. Keskustelua enemmän kyse on vallankäytöstä, kun se vielä on mahdollista, sillä ihan kohta ei sitäkään mahdollisuutta enää ole.

Mutta nyt vielä. Loukkaan sinua kaikin mahdollisin tavoin. Ammun napakymppejä sinun kipupisteisiisi.





Rakkauden päätös on riisuttu ja alaston. Ei lavasteita, ei musiikkia, ei pienimpiäkään levähdyksen tai piiloon menemisen paikkoja. Näyttämöä paahtavat loistevaloputket ja sitä hallitsee kahden taitavan näyttelijän silmitön ja hurja läsnäolo.  On menty sen rajan yli, jolta voisi palata takaisin ihmissuhteeseen. On viimeinen hetki.

Ranskalaisen Pascal Rambertin teksti on jo sinänsä nautinto ja puhuimmekin Lukupino-blogin Simon kanssa esityksen jälkeen, että tuo teksti pitäisi saada käsiinsä, eikä vähiten siitä syystä että Timo Torikan suomennos pitää sisällään useita mainioita ilmaisuja.

Rakkauden päätös vaatii näyttelijöiltä paljon. Se on ladattu tunteilla, jotka ovat äärimmäisiä. Jokainen sanottu sana, jokainen loukkaus ja toisen satuttamiseen pyrkivä lause todistaa, että on ollut aika, jolloin Katariinan ja Timon välillä oli paljon rakkautta. Yhdessä eletystä on vaikea päästää irti ja siksi on puhuttava vielä lisää, vaikka jokainen järjissään oleva ihminen tajuaisi jo olla hiljaa. Toisistaan eroa tekevät ihmiset vaan ovat niin rakkauden satuttamia, että järjelle ei jää tilaa.

Rakkauden päätöksen erityispiirteisiin kuuluu, että roolityössä käytetään näyttelijöiden oikeita nimiä, joka tuo esitykseen yhden intiimin tason lisää. Kyse ei ole kenestä tahansa eroa tekevästä pariskunnasta, vaan juuri näistä kahdesta - Katariinasta ja Timosta  - ja samaan aikaan heidän kauttaan jokaisesta meistä, jotka olemme vastaavassa tilanteessa olleet.




Rakkauden päätöksen tematiikka on vahvasti tunnistettavaa ja se tekee siitä entistä karmaisevampaa ja saa kaiken näyttämöllä nähdyn menemään syvälle katsojan sisuskaluihin. Muuttaa katsojan ihon huokoiseksi imeväksi kankaaksi. Tunnistan näkemäni tunteet. Tunnistan epätoivoisen avuttomuuden ja halun, joka saa pysyttelemään kaikin voimin kiinni viimeisessä kohtaamisessa. Halun, joka saa nostamaan esiin paloja niiltä ajoilta, jolloin oli vahva usko siihen, että omassa parisuhteessa ei ikinä kävisi samoin kuin muiden.

Katariinan ja Timon roolit vaihtuvat esityksen puolivälissä viattoman väliintulon kautta, joka avaa uuden horisontin. Kerrassaan nerokasta.

Vaikka kyse on kahden ihmisen erosta on rakkaus vahvasti läsnä. Se on sanoissa, jotka repivät voimansa muistoista ja rakkauden paremmista päivistä. Se on hiljaisissa hetkissä ja katseissa ja ennen muuta se on ruumiin kielessä. Se on ruumiin taipumisessa ja musertumisessa. Se on ruumiissa, jossa rakkaus on tehnyt työtään, jota se on kaunistanut ja hellinyt. Ruumiissa, josta rakkaus on nyt astunut ulos kuin huoneesta, jonka ovea mikään mahti maailmassa ei enää saa auki.

Muutoinkin vahvojen roolitöiden hurjinta antia ovat juuri ruumiissa tapahtuvat muutokset. Rintakehän vajoaminen, ryhdin pettäminen ja joka solusta esiin pusertuva kipu. Siltä se tuntuu.

Herranjumala, juuri siltä se tuntuu.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty on todennut, että "ruumis on se näkevä ja soiva rakenne, joka sisältää kielen mahdollisuuden."* Tämä lause on Rakkauden päätöksen ytimessä, sillä enemmän kuin mitkään sanat Kansallisteatterin esityksessä puhuu Katariinan ja Timon ruumiin kieli. Ruumis kertoo sen, mitä kaikki sanat pakenevat kauhistuneena sokeana laumana tehtävänsä ylivoimaisuudesta lannistuneina. Siinä, missä sanojen kieli on kyvytön astuu esiin ruumis, joka näyttää ja paljastaa kaiken.

Rakkauden päätös on armoton. Se on rakkaussuhteen päätöksen fileeraus. Se on Katariinan ja Timon kautta ilmituleva säälimätön tilinteko. Se ei säästä ketään.






Kansallisteatteri: Rakkauden päätös
Suomennos Timo Torikka
Ohjaus ja suunnittelu Pascal Rambert
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa Katariina Kaitue ja Timo Torikka

Kuvat: ©Kansallisteatteri


Medialipusta kiitos Kansallisteatterille


*Soili Petäjäniemi: Judith Butler ja ruumiin poliittinen fenomenologia. Teoksessa Ruumiin kuvia - Subjektin ja sukupuolen muunnelmia, toim. Sara Heinämaa, Martina Reuter ja Kirsi  Saarikangas. Gaudeamus 1997.

torstai 7. marraskuuta 2019

Nyt kutisee! - Ellen Strömberg: Syyhy

Suomenruotsalainen kirjallisuus on vuosia ollut yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani. Tämä juontaa juurensa opiskeluaikoihini, jolloin tulenpalavasti intouduin suomenruotsalaisesta modernismista, mm. Edith Södergranista, Hagar Olssonista, Mirjam Tuomisesta ja Henry Parlandista.

Väitän, että suomenruotsalainen kirjallisuus avaa vähän eri tavalla ikkunan eurooppaan kuin mitä suomenkielinen kirjallisuus tekee ja juuri tämä hienoinen ero tekee siitä niin kiinnostavaa. Käytännössä kuitenkin käy valitettavan usein niin, että suomenruotsalainen kirja jää suomalaisen jalkoihin, vaikka pystynkin lukemaan varsin sujuvasti myös ruotsinkielistä tekstiä. Usein kyse voi olla yksinkertaisesti myös siitä, että en ole edes tietoinen jostakin suomenruotsalaisesta kirjauutuudesta.

Minulle henkilökohtaisesti on ollut suoranainen onnenpotku, että Kustantamo S&S on alkanut toimittaa suomeksi Schildts & Söderströmin julkaisemia teoksia. Viime vuonna tutustuin Sabine Forsblomin vimmaiseen nuoruuskuvaukseen nimeltä Betinka, ihastuin Eva Frantzin cosy-dekkarisarjaan ja nyt oli vuorossa Ellen Strömbergin Syyhy.

Kun Syyhy tipahti postiluukusta en ollut aiemmin siitä edes kuullut, mutta jokin tarkemmin tunnistamaton elementti tässä kirjassa sai heti lukuhermoni syyhyämään (heh-heh). Aavistelin jotain hyvää ja sitä myös sain.

Syyhy kertoo Rebeckasta, jonka öisin valtaa outo ja käsittämätön syyhy. Usein hän raapii itsensä verille aviomies Mikaelin nukkuessa vieressä levollista untaan. Nopeasti käy ilmi, että Rebeckalle on tapahtunut jotakin, joka on saanut hänen immunologisen järjestelmänsä reagoimaan syyhyllä.

Syyhy on erittäin liukas kirja ja tällä tarkoitan sitä, että kun sitä aloittaa lukea on lähes mahdotonta laskea sitä käsistään. Tästä kiitos myös kääntäjä Laura Kulmalalle, joka on luonut käännökseen imun, joka vie mukanaan lupia kyselemättä.

Olen yrittänyt analysoida, mikä Strömbergin tekstistä tekee niin vauhdikkaasti etenevää, mutta en ole löytänyt mitään muuta yksinkertaista syytä kuin sen, että Syyhy nyt vaan on tosi vetävästi kirjoitettu. Se jakautuu 40 kappaleeseen, jotka on nimetty öiden mukaan ja jotka kuvaavat Rebeckan öisiä taisteluita syyhyn kanssa. Nykytasolta tehdään loikkia hänen menneisyyteensä ja niihin syihin, joista syyhy sai alkunsa. Strömbergin kerronta härnää lukijaa viittaamalla usein siihen paljastamatta mistä varsinaisesti on kyse.

Strömberg nostaa kiinnostavasti esiin mielenterveysaiheen ja sen asettamat haasteet parisuhteelle. Vaikka Mikael on mies, joka tekee asiat aina niin kuin hänen tyyliinsä sopii - lukuunottamatta kertaa, jolloin hän sortuu ostamaan liukuesteet kenkiinsä - on hän uskomattoman kärsivällinen Rebeckan kanssa. Mikael käy töissä ja hoitaa kodin. Rebecka taas viettää päivänsä kodin seinien sisäpuolella ja pelkää milloin mitäkin. Hänen mielikuvituksensa käy ylikierroksilla ja luo merkityksiä ihan tavallisillekin asioille sekä synnyttää havaintoja ikkunan takana vaanivista tarkkailijoista.

Oman ammatti- ja sukupuolistereotypioita purkavan mausteensa Rebeckan ja Mikaelin tilanteeseen tuo vielä se, että Rebecka on lähihoitaja ja Mikael taas insinööri.

Osasyitä Rebeckan tilanteeseen voi löytää hänen lapsuudestaan ja äidistä, joka vihasi omaa tytärtään tai niin Rebecka ainakin muistelee asian olleen, mutta uni ja todellinen menevät hänellä yhtä lailla helposti sekaisin kuin reaalimaailma ja omassa mielessä kuviteltu.

Syyhy avaa ovensa myös hetero-onnen ulkopuolelle, sillä vanhainkodissa, jossa Rebecka on ollut töissä on myös Helena - aprikooseilta tuoksuva  nainen, joka vetää Rebeckaa vahvasti puoleensa. Strömberg kuvaa naisten välisen rakastelun tavalla, joka on niin silkinhieno, että sitä lukiessa ei välttämättä tule edes huomanneeksi, mistä on kysymys. Wau!

Syyhy on ranskalaisen oloinen romaani. Sen pinta on kevyt, mutta pinnan alla on mustaa sekä isoja ja vakavia asioita. Piilotajunnan virrat valuvat osaksi Rebeckan arkipäivää ja asiat näyttäytyvät oudossa ja paikoin karmivassakin valossa.

Strömbergin romaanissa vallitsee oudon, kumman ja arkipäiväisen kiehtova balanssi, jossa kaikki voi olla juuri sitä, miltä se näyttää ja vaikuttaa, mutta yhtä hyvin jotakin aivan muuta.




Ellen Strömberg: Syyhy
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Klåda (2019)
Suomentanut Laura Kulmala
Kustantamo S&S (2019)



Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä.


On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen.

Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa.

Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtuu ja tulee todeksi, sanaksi ja lihasten säikeiksi. Se on seinät, joita vasten teksti liikkuu kuin käsi pitkin juuri sinun selkääsi. Se on valtava määrä vettä, jota intohimo läikyttää. Se on värisevä liike, joka repäisee irti laastarin.

Do I contradict myself?  
Very well then ... I contradict myself; 
I am large ... I contain multitudes (Walt Whitman)

Dioraama ei suostu olemaan johdonmukainen tarina, vaan kulkee itsensä rakentamia teitä, muistin väylästöjä ja elämän halkomia polkuja. Se on enemmän kuin siihen mahtuu. Se on yltäkylläisesti yli reunojen. Se on kolibri, joka linnuista ainoana kykenee siipiään kiivaasti räpyttelemällä pysymään paikallaan tai lentämään taaksepäin.

Aluksi olen niin häkeltynyt Hakkaraisen tekstin voimasta, että kirjoitan muistikirjaani sitaatin toisensa jälkeen. Haluan säilöä Hakkaraisen sanoja mummolta perinnöksi jääneeseen Riihimäen lasin Ilves-purkkiin. Laittaa kannen kiinni. Käännellä. Antaa sanoista tulla lamppu, joka valaisee tämän huoneen.

Toki Dioraamassa on tarina, Julian ja Karlin rakkaustarina. Sitä tärkeämpää tässä romaanissa on kuitenkin kaikki muu ja ennen muuta itse teksti, jota tekisi mieli tunkea suuhun. Ahmia kuin toisen ihmisen ihoa niinä päivinä, kun kaikki on tuskin alkanut ja erossa oleminen on mahdotonta. Kun jaettu maailma on sekä huoneen kokoinen että universumin helmoissa läikkyvä.

Niinkuin maisema tarvitsee jotakin fyysisesti olemassa olevaa tarvitsee Dioraama Julian ja Karlin. Intohimon verenhämyiset polut, joista vuodet rakentavat labyrintteja. Tarvitsee niin, että kun on pannut merkille heidän olennaisuutensa voi unohtaa heidät, sillä on muuta niin paljon tärkeämpää kuin ihminen ja hänen rakkautensa, joka on tärkeintä mitä on.

Ihminen, jonka seurassa on tiheys ja kaikki mahdollisuudet.

*

Teoksen nimi Dioraama on metafora on symboli on Hakkaraisen romaanin sydän ja hermovirta. Dioraamat, luen netistä, ovat kolmiulotteisia mallinnoksia tai asetelmia, joissa usein kuvataan jotakin maisemaa.  Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Deguerre vuonna 1822.

Kun Hakkarainen kirjoittaa, että Karl opetti Julian näkemään maailman "kuin taideteoksen" löydän itseni Töölönlahden rannalta ja vieressäni istuu mies, joka muuttaa veden musiikiksi. Miten toisen ihmisen hiusten kutituksen omalla poskella voi muistaa kahdenkymmenen vuoden takaa? Voisin jäädä hänen viereensä istumaan. Olisin jäänytkin ellei olisi ollut niin kiire lukea lisää Dioraamaa.

Aikaa on kulunut 17 vuotta ja Julia palaa hotelliin muistelemaan, rakentamaan omasta menneisyydestään dioraamoja ja kulkemaan muistinsa temppeleiden läpi. Karl kertoo Julialle, miten 1700-luvulla ihmiset matkustivat vaunuilla ja katsoivat maisemaa peilin kautta. Tämä on yksi Dioraaman avainkuvista. Dioraama itsekin on peili, jonka kautta maailma minulle näytetään.

Isä opettaa Julialle muistamistekniikan, jossa käytetään hyväksi muistin tilallista ulottuvuutta ja jossa asiat, jotka halutaan muistaa liitetään tiettyihin paikkoihin. Näin luodaan reitti, jota pitkin kulkemalla voidaan kulkea menneiden tapahtumien läpi yhä uudestaan. Muistin temppeli tai muistipalatsi on todellinen muistamistekniikka - viime vuosina  tutuksi tullut mm. tv-sarjasta Sorjonen, jossa Ville Virtasen esittämä rikostutkija Kari Sorjonen hyödyntää sitä rikosten ratkaisemissa. Dioraamassa se on  myös tapa säilöä elämää kuin täydellistä hilloa.

Dioraamassa Hakkarainen kääntää näkyviin ihmislihan sisemmän puolen. Hän kuvaa, miten jokaisen ihmisen sisällä on uniikki museo. Kulkuväyliä, umpikujia, outoja installaatioita, tyhjiä seiniä ja niin täysiä, että omaan museoon voi eksyä sillä tapaa, että sieltä ei koskaan enää täysin löydä ulos.

[s]iellä on suljettuja siipiä, joihinkin saleihin päästäkseen tarvitsee salaisen koodin, salit ovat liian kaukana, kymmenien käytävien päässä, ihminen ei jaksa sinne asti, ei löydä.

Dioraaman sanojen välissä rahisee renessanssi, rapautunut kipsi ja vapauden kivulias illuusio. Maailma, jonka tämä teos minulle avaa on tarkempi, hienompi ja kiinnostavampi kuin se mitä voin omin silmin nähdä. Tulee jano. Minäkin haluan osata kokea maailman niin kuin Hakkarainen sen kuvaa. Haluan päästä osaksi salattua.

Niin esteettisesti ilmaisuvoimaisessa tekstissä kuin mitä Dioraama on, on aina myös se vaara, että tekstin kauneus menee liiallisuuksiin ja muuttuu sitä myötä tyhjäksi. Tämän vuoksi on loistava keksintö Hakkaraiselta ikään kuin palauttaa teksti arkitasolle kysymysten kautta. Aluksi en tiedä kenelle kysymykset on tarkoitettu ja se lisää asian mielenkiintoa. Toinen valtavasti tekstiin erilaista ilmaa ja lisäulottuvuutta tuova seikka ovat "keskeytykset", joilla tarkoitan mm. tämän tapaisia huomioita: "Tällainen on digressio."

Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri.

Dioraama on kuin kukka, joka avautuu aina vaan. Se on maailma, johon tekee mieli palata yhä uudestaan.



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
317 sivua
Tammi (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

torstai 31. lokakuuta 2019

Juhani Aho: Rautatie * BAR Finland, 44

Kuukausittain julkaistavassa BAR Finland -sarjassa tuon esiin merkittävää suomalaista kirjallisuutta. Kun tällä hetkellä tilanne on se, että kiinnostavia kotimaisia uutuuksia tunkee esiin joka tuutista teki mieli paeta varhaisempiin vuosiin. Niinpä tartuin Mattia ja Liisa käsikynkästä ja lähdimme Lapinlahdelle ihmettelemään rautatietä.

On vuosi 1884 ja Lapinlahdella on koettu ihme, kun hevoset on korvannut veturi, joka vetää perässään rautahuoneita ja kiitää eteenpäin niin, että matkustajan silmissä vilisee. Matti ja Liisa pitävät penkistä tiukkaan kiinni, sillä vaikea on uskoa, että moisessa kyydissä ihan noin vaan pysyisi.

Vaikka Rautatie on tyyllisesti realismia on sen kuvaus rautatiestä scifiä, sillä Ahon kirjoittaessa teostaan rautatietä ei Lapinlahdella vielä ollut, vaan rautatieasema avattiin vasta vuonna 1902 eli 18 vuotta Rautatien ilmestymisen jälkeen.

Rautatie on kansankuvaus, jonka maailmassa vanha ja uusi törmäävät. Jos Matin ja Liisan asuttama Korventausta on koskaan idylli ollutkaan on selvää, että rautatien tulon jälkeen se ei enää ole ennallaan. Aho piirtää elävästi esiin Matin ja Liisan persoonat. Avioparilla on jatkuvasti känää keskenään ja he ottavat toisistaan henkistä mittaa. Merkille pantavaa on, että Liisa harvoin jää toiseksi miehensä rinnalla, vaan on romaanihenkilönä ihan ihmisen kokoinen hänkin.

Kun Matti ja Liisa saavat kuulla rautatiestä myllertää se heidän elämänsä. Rautatie on jatkuvasti heidän ajatuksissaan. Millainen se oikein mahtaa ollakaan? Kuvitelmat rönsyävät vuolaina. Hevoskyyti on ollut Matin ja Liisan elämässä apostolinkyydin ohella matkanteon peruspilari ja nyt rautahirmu on suistamassa sen paikoiltaan.

Miten kuvitella sellaista, joka on kuvittelemiskyvyn ulkopuolella? Tähän kysymykseen Aho vastaa kuvaamalla Matin ja Liisan ajatuksenjuoksua ja heidän pohdintojaan siitä, millainen olisi rautatie, joka riivaa heidän mieltään. Se kauhistuttaa ja kiinnostaa, eikä sitä voi saada mielestään.

Jotta voisi ymmärtää sitä hämmennyksen määrää, jota Matti ja Liisa kokivat rautatiestä kuullessaan on hyvä muistaa, että he elivät tiedonvälityksen suhteen lähinnä herrasväeltä kuultujen puheiden ja juorujen varassa. Matin ja Liisan maailma oli heidän syrjäkylänsä kokoinen ja sen eheään pintaan rautatie viilsi viillon, joka sekä häiritsi että houkutti. Rautatie edusti jotakin aivan uutta, josta heillä olosuhteet huomioon ottaen ei edes voinut olla realistista käsitystä.

 Rautatiessä vallitsee jyrkkä jako tavallisen kansan ja herrasväen välillä ja tämä vielä korostuu, kun Matti ja Liisa lähtevät Lapinlahdelle. Rautatieasemalla ihmiset eivät ole heitä huomaavinaankaan. Lapinlahtelaiset ovat ylpeää porukkaa ja erityisesti Liisa joutuu huomaamaan, miten hän siellä muuttuu "ämmäksi", jota pidetään lähinnä ihmisenmuotoisena häiriönä.

Matti ja Liisa voittavat pelkonsa ja uskaltautuvat junan kyytiin. Perisuomalaisesti Matti ei matkalla sylje pulloon, kun tilaisuus ryyppyyn tarjoutuu. Liisa joutuu pitämään miehestään huolta ja he palaavat mökkiinsä siipeensä saaneina sateen vielä korostaessa heidän olotilaansa ja harakan naureskellessa heidän taivallukselleen. Isomman maailman jutut ovat isomman maailman juttuja. Matti ja Liisa päättävät pysytellä jatkossa omassa tutussa elinpiirissään.

Miksi nykylukijan kannattaa lukea Rautatie?

Suomalaisen kirjallisuuden historia on nuori ja lyhyt, ja sen vuoksi pidän erityisen tärkeänä, että emme päästä unohtumaan teoksia, joiden päälle myöhempi kirjallisuutemme on rakentunut. Jos me emme pidä omaa kirjallista historiaamme elävänä vaipuu se vähitellen unhon mustaan yöhön. Kuvaannollisesti voisi ajatella, että Rautatiestä lähtevät kiskot, joita pitkin kirjallisuutemme yhä edelleen kulkee - toki välillä raiteilta suistuenkin, mutta onneksemme jatkuvasti komeaa kipinää iskien.

Rautatie säilöö aikaa ja kuvaa yhtä yhteiskuntamme suurista teknisistä murroshetkistä. Kielellisesti teos tarjoaa sanoja, joiden merkitystä joudun välillä hetken pohtimaan. Onneksi nämäkin sanat on saatu tähän teokseen talteen.




Juhani Aho: Rautatie
126 sivua
WSOY (1969/1884)



Aiempiin BAR Finland -sarjan kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä

tiistai 29. lokakuuta 2019

Annastiina Storm: Kerro, kerro

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta.

Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone.

Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella.

On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista.

Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani.

Voisin kirjoittaa: 
Äiti kuoli helmikuussa.

Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albert Camus'n Sivullisen aloituksen viereen. Manaan vähän Camus'ta. Siis ihan oikeastiko hänellä on jokin sellainen yksinoikeus äidin kuolemisesta kertovaan lauseeseen, että se tulee mieleen aina, kun jossain toisessa kirjassa romaanihenkilön äiti kuolee?

Camus'n mukana tulevat ulkopuolisuus ja eksistentiaalinen tahmakko, mutta ne työnnän tässä yhteydessä päättäväisesti sivuun. Reipas kun olen.

Lause "voisin kirjoittaa" sisältää voimakkaan konditionaalin ja avaa ison maailman. Tarinan voi kirjoittaa niin monella tavalla, niin monilla erilaisilla sanoilla, niin monilla tyyleillä ja viittauksilla, niin monen näkökulman kautta. Storm totta tosiaan ei ole lähtenyt ylittämään aitaa sen matalimmasta kohdasta.

Alisan tarve saada selkoa juuristaan sekoittuu romaanissa satuun, maagisrealistiseen ja absurdiin. Pakko myöntää, että kaikin kohdin en ihan tavoita, mikä sadunomaisen kerrostuman tarkoitus on.  Jää tunne, että taustalla on jokin suurempi suunnitelma, jota minun on teoksesta suhteellisen hankalaa löytää. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti moite, sillä on ehdottomasti hienoa, että tarinan kulmista roikkuu eri äänisiä vihjeitä ja tulkinnallisia reittivihjeitä.

En lukiessani erityisesti etsi kirjailijan luomaa sanomaa tai teoksensisäistä totuutta. En silittele kirjansivuja silitysraudalla siitä toivossa, että näkymätön muste paljastuisi. Jostakin syystä - ja tätä pidän erittäin mielenkiintoisena asiana - Storm onnistuu luomaan asetelman, joka herättää minussa halun saada tietää, miten juuri hän on tarinansa tarkoittanut ja kun en tavoita kertomuksen ydintä sellaisella tasolla, joka saisi minut tuntemaan, että näin tämä kuuluu tulkita se herättää minussa jännää hämmästystä ja saa minussa asuvan implisiittisen lukijan raapimaan päänahkaansa.

Stormin huumorissa on hurtti sävy, joka miellyttää minua kovin. Otetaanpa esimerkiksi kohtaus, jossa Alisan isoäiti Aliisa on saanut tietää olevansa raskaana ja kertoo asiasta vauvan isälle.

Hän oli ottanut miehen käden käteensä, laittanut sen vatsansa päälle ja sanonut, että pitänee käydä papin luona. Mutta Nevalainen oli selvästikin ollut eri mieltä. Hän oli vetäissyt kätensä kuin kuumalta hellalta, ottanut pari askelta taaksepäin ja sanonut, että nyt tulee pari lauantaita, kun ei voidakaan nähdä. On tilalla muita hommia sovittuna, teurastusta ja sen sellaista.


"Teurastusta ja sen sellaista". Anna mun kaikki kestää. En pysty lopettamaan nauramista. Niin vähällä, niin vaivattoman tuntuisesti Storm liikuttelee sukupuolten välisiä peruskiviä.

Huumoria voi halutessaan kosolti löytää myös vaikka siitä, että Alisa lähtee etsimään äitinsä elämänjälkiä Hukka-nimisestä kylästä. Tässä on jotakin raikkaan ilkamoivaa ja suomenkielen tarjoamien mahdollisuuksien onnistunutta hyväksikäyttöä.

Teoksen nimi Kerro, kerro on myös pyyntö Lumikille kertoa tyttärelleen hänen alkuperäänsä liittyvät salaisuudet. Lumikki on vahva, voisi varmaan syödä kolmekin myrkytettyä omenaa eikä tuntuisi missään. Hänen ja Alisan välillä hiertää. Äidin ja tyttären vaikeat välit tiivistyvät Lumikin katseeseen, jolla hän tekee Alisasta olemassa olemattoman.

Lopulta hänen silmänsä siirtyivät katsomaan silmiini, syvälle syvälle silmiini, mutta sen sijaan, että ne olisivat nähneet minut, ne näkivät jonkun toisen. [...]Ja silloin minusta tuntui, ettei minua ollut.

Äidit eivät lähde tyttäristään. Joskus se voi olla hyvä asia, joskus taas jotakin aivan muuta. Vielä kuoleman rajan takaakin Lumikki pyrkii kontroilloimaan Alisan kertomusta. Hän ei suostu olemaan arvokkaasti kuollut, vaan tyrkyttää Alisalle neuvoja siitä, miten tämän tulisi kirjoittaa. Suuremmassa näkökulmassa on kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaansa ja totuuteensa.

Kerro, kerro on kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja. Se vahvistaa jo Stormin esikoisromaanissa Me täytytään valosta esiin tullutta uniikkia ääntä.




Annastiina Storm: Kerro, kerro
207 sivua
Kustantamo S&S (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.


sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Tekstiä ilman meikkiä - Jussi Nikkilä: Näyttelijä


Jussi Nikkilän Näyttelijästä opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia.

Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä.

Anteeksi.

Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa.

Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muutamastakin useimmat ovat kovin kriittisiä voi se olla kuolinisku kirjalle. Tästä seuraa helposti hyssyttelyn kehä, jossa ei uskalleta sanoa oikein mitään ja voi kuulkaa lukemattomat ovat ne tunnit, jolloin olen itsekin pyrkinyt keksimään ilmaisuja, jotka olisivat tarpeeksi neutraaleja, jotta en loukkaisi kirjailijan tunteita. Aika usein kyllä jätän kirjan kesken, koska minua tympii käyttää vapaa-aikaani siihen, että pyrin keksimään, miten kirjoittaa kirjasta edes näennäisesti jotakin myönteistä silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Heti Näyttelijän kuunneltuani aloin kuunnella sitä toiseen kertaan, koska se on kirja joka miellyttää minua kovin. Edellinen lause sisältää totuuden siemenen, mutta se ei ole kokonaan totta kuitenkaan. Totta on, että sain Näyttelijästä outoa, suorastaan selittämätöntä lohtua, joka johtunee siitä, että kun teoksen päähenkilö Viki haahuilee elämässään ja onnistuu heikkohappisuudesta huolimatta pysyttelemään elämän syrjässä kiinni minulle tulee tunne, että saatanpa tässä selvitä minäkin, vaikka moni asia vastaan hankaakin.

Toinen syy, miksi aloin kuunnella Näyttelijää toiseen kertaan on se, että nukahdin sitä ensimmäisellä kerralla kuunnellessani ja pitkät pätkät meni ohi. Olin yökylässä ja heräsin aamulla niin aikaisin, että muut vielä nukkuivat, jonka vuoksi päätin viihdyttää itseäni Näyttelijällä. Jossakin vaiheessa Nikkilän ääni kuitenkin vaivutti minut uneen. Tästä voidaan tulla johtopäätökseen, että Näyttelijä sopii erinomaisesti kuunneltavaksi kaikille univaikeuksista kärsiville, mutta sen lisäksi se kannattaa ehdottomasti kuunnella myös hereillä ollessa. Tai vaihtoehtoisesti lukea. Nikkilä tosin lukee kirjansa itse, joten kuunteleminen on vahva optio.

Syy siihen, miksi kuuntelin Näyttelijän 1,5 kertaa enkä kokonaan kahteen kertaan on taas se, että huomasin, että Maria Veitolan uudesta kirjasta on tullut saataville äänikirjaversio. Haluan nälkäisesti päästä sen kimppuun.

Alunperinkin Näyttelijä hiipi kuulokkeisiini vähän erikoisempaa reittiä. En ollut kuullut tästä kirjasta kavereilta tai kadunihmisiltä, mutta Markko Tainan suunnittelemassa kannessa on kuva nuorehkosta miehestä, joka on piirretty tyylillä, joka toi mieleeni erään minulle vuosia sitten erittäin tärkeän ihmisen, jonka kynästä lähtevä piirrosjälki oli hyvin samanlaista kuin Näyttelijän kannessa.

*

Näyttelijä kertoo pitkälti Nikkilän itsensä oloisesta Vikistä, joka on naimisissa Iisan kanssa. Iisalla menee koko ajan paremmin kuin miehellään. Kummatkin ovat näyttelijöitä, mutta Iisa on se, joka  saa kiinnostavia rooleja ja bileissä jengi suorastaan jonottaa ostamaan hänelle Cosmopolitaneja. Vikille töitä ei tahdo löytyä ja mielenterveys on koetuksella. Hänen elämäänsä ei voi kutsua hohdokkaaksi, mutta Nikkilä onnistuu mainiosti kaivamaan esiin ihan tavallisen kiinnostavuuden.

Ollaan siis autofiktion (nam, nam!) äärellä ja asiaa kommentoidaan myös itse teoksessa, jossa Viki ja Iisa puhuvat siitä, miten läheltä omaa elämää Viki voi tarinaansa kertoa. Käy ilmi, että Vikin ja Iisan elämän yksityiskohtia on muutettu. Näin autofiktiivyys rakentuu myös fiktion sisälle autofiktioon liittyviä ongelmia unohtamatta.

Ja kaikki ne naisseikkailut, runkkaaminen ja paskominen. Onko sulla joku kompleksi? Yritätkö sä olla joku Persbrandt tai Knausgård? Ei tollanen näennäinen rehellisyys oikeuta kaikkea. Mitä sun isä ja äiti ajattelee? Ihmiset.

Autofiktion kieltämättä paskin puoli on, että se ei säästä kirjoittajansa läheisiä. Tämä on asia, josta olin pari vuotta sitten ihan hemmetin vihainen norjalaiselle Geir Gulliksenille. Jopa niin, että kirjoitettuani tekstin hänen romaanistaan Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala) kirjoitin vielä toisen tekstin otsikolla Exästä kirjoittaminen, koska otti todella pahasti päähän Geirin ex-vaimon puolesta.

Autofiktio kuumentaa tunteet. Ainakin omani. Ainakin toisinaan.

Kustantamo Tammen sivuilla Näyttelijän mainostetaan olevan "tunnetun näyttelijä-ohjaajan esikoisromaani". Tutkin Nikkilän wikipedia-sivuja ja vaikka olenkin nähnyt joitakin elokuvia, joissa hänellä on ollut rooli hän ei minulle ole varsinaisesti tunnettu. Tätä nyt ei olisi pitänyt kirjoittaa, mutta jos olisin jättänyt sen kirjoittamatta olisin ollut epärehellinen, joka taas ei tässä tekstissä  ole sallittua, koska olen niin päättänyt.

Näyttelijä asettuu kirjallisuuden muotona samaan lokeroon, josta löytyvät esimerkiksi Sisko Savolaisen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Saara Turusen teokset (klik).  Otos on kovin pieni, enkä ole lukenut tarpeeksi monia suomalaisia autofiktioita voidakseni ottaa kantaa siihen, mikä on autofiktion ja sukupuolen välinen korrelaatio maamme nykykirjallisuudessa. Jos siis sellaista edes on olemassa.

Pidän tavasta, jolla Nikkilä tuo esiin, miten vaikeaa rehellisyys on ja miten meistä useimmat - vaiko peräti kaikki - pyrkivät jatkuvasti luomaan itsestään tietynlaista kuvaa. Viki esimerkiksi haluaa olla henkilö, joka on lukenut Sartren Inhon, koska Sartren Inhon lukeneet ihmiset ovat kiinnostavampia kuin ne, jotka sitä eivät olet lukeneet. Tämän vuoksi on houkuttavaa valehdella lukeneensa Inhon. On myös mukavampi muokata lapsuutensa niin, että orastava älyllisyys pääsee esiin, kun kauppa-auton sijasta kertoo fanittaneensa kirjastoautoa.

En tiedä sinusta, mutta minä olen kyllä lukenut kaikenlaisia kirjoja siinäkin mielessä, että voisin sanoa ne lukeneeni. Yksi tunnetuimpia lukemisyritelmiäni on haluni olla ihminen, joka on lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Kirja on minulla kuitenkin edelleen kesken, on ollut sitä jo viimeiset noin kolme vuotta, joten luultavasti joudun tyytymään siihen, että minusta ei tule ihmistä, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren.

Näyttelijää kuunnellessani otin muutamia screen shotteja, joten alan tukia seuraavaksi puhelintani, joka on iPhone 8, 64 Gt.

Ymmärrän rakentaneeni mielessäni koko tapahtumasta jonkinlaisen anekdootin, jota aina silloin tällöin kertoilen jos haluan antaa elämästäni hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan, että tällaistakin elämässäni on tapahtunut, ei ihme että minusta on tullut taiteilija, ei ihme, että olen näin kyyninen.

Bingo! Minäkin annan elämästäni mieluusti "hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan" ja olen tehnyt kaikenlaista antaakseni itsestäni etukäteen valitsemani vaikutelman. Tämä muuten ei nyt ole se paikka, johon kannattaa tulla huomauttamaan, että "minä kyllä olen aina juuri sellainen kuin olen", koska se johtaa to-del-la uuvuttavaa pseudofilosofiseen väittelyyn siitä, mitä juuri sellaisena olemisen 'on' pitää sisällään.

Juuri edellisen sitaatin kaltaiset huomiot tekevät Näyttelijästä minulle vahvasti samaistuttavan teoksen. En muuten millään meinannut muistaa, mitä relatable on suomeksi, mutta hetken mietittyäni muistin kuitenkin. Jostain syystä - mikäköhän sekin lienee - samaistun vahvemmin englanniksi kuin suomeksi.

(Hei nyt tajusin. Relatable on lähellä sanaa relation(s), joka ulottuvuus samaistuttavasta kokonaan puuttuu. Suomeksi siis samaistutaan yksiäänisemmin kuin englanniksi. Laitan tämän sulkuihin, kun tämä on vähän tällainen ylimääräinen möhkäle muun tekstin keskellä, mutta en voi tätä jättää poiskaan, koska havainto on minulle tärkeä).

*

Me kaikki halutaan huomiota ja sen saa sanoa ääneen. Vai saako?

Viki menee terapiaan paikkaamaan lapsuudesta peräisin olevaa huomiovajettaan. Samalla esiin nousee kysymys siitä, kuinka paljon kaikissa hänen tekemisissään ja ihmisen tekemisissä ylipäätään on kyse huomion tavoittelusta, joka on seurausta siitä, että on lapsena jäänyt sitä vaille. Näyttelijän koskettavimpia kohtia on tämä:

Entä jos olen kirjoittanut kaikki nämä lauseet vain siksi, että haluan ihmisten näkevän minut jöpötyksineni kaikkineni? Vaihtaisinko kaikki nämä rivit isäni käteen olallani.

Tuliko Vikistä näyttelijä siksi, että hän sitä kautta uskoi saavansa huomiota? Olla ihmisten edessä katsottavana ja arvosteltavana. Olla esillä olosta huolimatta usein unohdettuna, kun kriitikot eivät kirjoita omasta roolisuorituksesta mitään. Tulla vaietuksi lehtien sivuilla. Tulla satutetuksi yhä lisää. Joutua pakostakin ikään kuin nöyrtymään kriitikon vallan edessä.

Kerran Vikin pelastaa "mitätön blogi", jossa hänen näyttelijänpanostaan arvioidaan. Pelastus vaan on erittäin hetkellinen, sillä mitä se auttaa kun kyseessä on vain blogi, jota kukaan ei edes lue.

Tässä olisi minulle niin hyvä kohta ottaa itseeni ja hieman loukkaantua ja alkaa valuttaa sappea näppäimistöltä. Niin ei nyt vaan tapahdu, sillä kuka oikeasti voisi väittää, että jollain blogikirjoituksella olisi mitään merkitystä Hesarin kritiikin rinnalla. Blogit ovat harrastelijoiden puuhastelua niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä kirjallisuudesta ja kulttuurista ylipäätään kirjoitettaisiin huomattavasti vähemmän. Kirjallisuuskritiikkiä blogit ovat harvemmin, vaikka joskus kyllä, mutta ne eivät ikinä koskaan voi yltää vaikutukseltaan samaan kuin Hesarin kritiikki.

Edellinen ei sitten ollut sarkasmia, vaikka ainakin minut tuntevat sen luultavasti epäilevät sitä olevan. Edellinen oli fakta. Tosiasia. Absoluuttisesti kajahteleva totuudentorvi.

Otetaanpa tämä asia näin. Ihan toisistaan tietämättä bloggari ja Hesarin kriitikko, tuo "päiväkoti-ikäinen oligarkki",  kirjoittavat täsmälleen saman tekstin. Vain Hesarin kriitikon sanoilla on väliä, koska hän on Hesarin kriitikko. Hesari - ei hänen tekstinsä sinänsä - tekee hänestä jumalan ja/tai diktaattorin, koska se on Hesari PISTE JA LOPPU.

*

Toisella kerralla Näyttelijää kuunnellessani huomasin, että aika paljon on kakkajuttua ja Vikin paita (ja olikohan niin, että myös hengitys) haisee vähän turhakin usein kalalta/kalapuikoilta.

Ja nyt meinasin kirjoittaa epärehellisen lauseen, mutta poistin sen äkkiä. Jätän kertomatta, mihin se liittyi.

Näyttelijä oli minulle vähän niin kuin pelastusrengas, kun viime aikoina niin lukeminen kuin luetusta kirjoittaminenkin ovat kovasti takkuilleet. Se niinku avasi jonkun hanan ja sieltä hanasta purskahti tämä teksti, jota myöhemmin - ja vähän jo nyt tätä kirjoittaessanikin - häpeän. Menen kummiskin nyt siitä häpeästä yli.

Tässä saattaa olla kyse siitä, että autofiktio ottaa minut lukijana mukaan eri tyyppiseen otteeseen kuin "pelkkä" fiktio. Mitäköhän tässä nyt yritän sanoa? Ajatus ei ihan selvene itsellenikään. Olen kuitenkin huomannut, että usein juuri autofiktiot aiheuttavat minussa kirjoitusripulin, poistavat esteitä ja saavat uskaltamaan.

Tiivistän: Kaikki me ollaan näyttelijöitä, mutta toisille se on ammatti.

Alunperin tämän tekstin oli tarkoitus olla blogiteksti Jussi Nikkilän Näyttelijästä, mutta tästä tulikin autofiktiivinen bloggariessee. Edellinen termi on (osin) sarkasmia.



Jussi Nikkilä: Näyttelijä
Tammen äänikirja
Lukija: Jussi Nikkilä

perjantai 25. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Ihmisen ääni


Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun.

Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli.

Ihmisen ääni kertoo varsin tavallisen oloisesta naisesta, jonka tavallisuutta esityksessä vielä korostetaan pukemalla Panulan päälle farkut ja Kansallisteatterin huppari. Näin syntyy myös metataso, jossa katsojaa jatkuvasti muistutetaan siitä, että kyseessä on näytelmä. Syntyy myös tunne kuin olisin seuraamassa näytelmän harjoituksia, jossa roolivaatteita ei vielä käytetä.

Nainen on onneton, sillä hän on menettänyt rakastettunsa. Näytelmän alussa hän makaa korokkeella. On punaista. Maapallot pyörivät seinillä. Ovat erossa toisistaan. Omillaan radoillaan. Lopullisesti.

Nainen puhuu puhelimessa rakastetulleen tai kuvitellulle rakastetulleen. Kenties rakastettua ei ole edes olemassa. Kenties nainen on keksinyt hänet. Kenties kerran oli aika, jolloin nainen ja rakastettu olivat rakastavaisia ja nyt nainen puhuu rakastamalleen miehelle ikään kuin tämä olisi puhelimen toisessa päässä.

Huomaan miettiväni Maria Jotunin novellia Hilda Husso (1913), jossa luettavissa ovat vain Hilda Husson repliikit keskustelukumppanin sanojen käydessä ilmi Hildan puheen kautta. Vain dialogin toisen osapuolen sanojen kertominen vaikuttaa vahvasti. Se, joka ei sano mitään puhuu hiljaisuudellaan enemmän kuin voisi sanoillaan puhua.

Nainen on menetyksen tuskan vallassa. Tasapainoton, ehkä hieman hullukin, mutta normaalia ei olisi sekään, jos päättynyt ihmissuhde tai yksinäisyydestä syntynyt kuvitelma ihmissuhteesta näkyisi tasapainona ihmisessä.




Kyllä. Olen ollut niin kosketusta vailla että olen halannut itseäni ja kun Terhi Panula tekee samoin ihokarvani nousevat pystyyn. Muistot seilaavat päässäni ja hetkeen en ole varma, kuka tässä on kukin.

Ihmisen ääni on minulle varsin ruumiillinen kokemus. Se tuntuu sisuskaluissa. Maksassa ja munuaisissa ja siinä yhdessä elimessä, jonka nimeä ei tarvitse erikseen kertoa.

Gonzalès on ohjannut esityksestä dramaattisen ja kuumeisen, paikoin lähes paatoksellisen. Symboliikka on vahvaa. Naisen tunteet ja sieluntila heijastuvat alussa kuvatun, videolla sairaana makaavan vanhemman naisen kautta. Johtoja ja letkuja, jotka pitävät hengissä. Vielä ainakin hetken.

Ihmisen äänen musiikista erityisesti Antoine Duhamelin Ferdinand luo esitykseen kohtalonomaisuutta ja hurjuutta, ja äkkiä mielessäni on muutamia vuosia sitten näkemäni musikaali Rebekka. En tiedä tietoisesti, mikä näitä kahta teatterikokemusta varsinaisesti yhdistää, mutta kyse saattaa olla goottilaisista vivahteista. Mustasta valkoisesta valoista varjoista. Tunnelman kasautumisesta, painostavuudesta.

Musiikki räjähtää ja ensi-illan jälkeisenä yönä se tulee uniini pommikoneiden jyrähtelynä. Se jos mikä on todiste siitä, että Ihmisen ääni on mennyt ihostani läpi. Ei niin kuin neula, vaan enemmänkin niin kuin rakkauden moukari.

Lavastus on yksinkertainen ja kiintopisteinä esityksessä ovat lattiaan heijastuvat valoneliöt. Ne riisuvat naista vielä lisää. Ne ovat kohtia, joihin nainen astuu samanaikaisesti turvaan ja alastomuuteen. Kun neliöitä on enemmän naisen identiteetti murenee entisestään ja kaiken tämä Terhi Panula kantaa itsessään ja antaa katsojille. Vahvasti ja tinkimättömästi tuskan suvereeninä tulkkina.

Toistuvat mekaaniset kävelyt näyttämöllä korostavat tuskan rutiininomaisuutta. Edes tämä kipu ei ole ainutkertaista, vaan sadoissa ja tuhansissa sydämissä kärsittyä. Jos kauhu olisi meri se nousisi nyt senttikaupalla.

Videoiden käyttö on esityksessä symbolisesti tarkkaa ja onnistunutta. Pariisin taivaan alla Notre dame palaa kilpaa naisen sydämen kanssa. Cocteaun Kaunotar ja hirviö tapetoi näyttämöä, eikä ihana komea kaunis prinssi koskaan tule.

Sillä. Kun loppu tulee, on se loppu.




Kansallisteatteri: Ihmisen ääni (La voix humaine 1930)
Teksti: Jean Cocteau (suom. Reita Lounatvuori)
Ohjaus, lavastus, puvut: Charles Gonzalès
Dramaturgi: Eva Buchwald


Lipusta kiitos Kansallisteatteri

tiistai 22. lokakuuta 2019

Tänä vuonna otan Helsingin kirjamessut vakavasti - tärppejä torstaille




Helsingin kirjamessujen kunniaksi säästin pari päivää kesälomastani ja vietän ne nyt tulevana torstaina ja perjantaina Pasilan kirjamessuvilinässä. Aiempina vuosina on jäänyt vähän harmittamaan, että työni vuoksi olen pystynyt osallistumaan messuille vain viikonloppuna, sillä raskaan sarjan kirjadiggarit osallistuvat messuille nimenomaan arkipäivinä. Nyt pääsen kokemaan tämän autuuden ensimmäistä kertaa.

Yritin turhaan saada käsiini paperista versiota kirjamessukatalogista Rikhardinkadun kirjastosta, jossa virkailija kertoi, että he saivat niitä vain hyvin vaatimattoman määrän, joka loppui lähes samoin tein. Mutta hienoa siis, että kirjat kiinnostaa. Vähemmän hienoa sen sijaan on, että joudun rakentamaan tärppini kirjamessujen nettisivun avulla. Silloin nimittäin käy helposti niin, että jotain timanttista menee ohi.

Käydäänpäs asiaan. Minua kiinnostavat torstaina erityisesti nämä:


klo 11.00 Senaatintori - Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta?
keskustelemassa Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen
Haastattelijana Sisko Savonlahti

Autofiktio ihastuttaa ja vihastuttaa ja sen vuoksi tämä on keskustelu, jota en missään tapauksessa halua jättää väliin.

*

Seuraavakin kiinnostuksen kohteeni löytyy Senaatintorilta, nimittäin

klo 12.00 Senaatintori - Riikka Pelo: Kaikki elävä
Haastattelijana Juha Hurme

Kun Pelolta ilmestyy uusi kirja, on se eittämättä tapaus. Kirjaa en vielä ole ehtinyt saada edes käsiini saati lukea, mutta Pelon sanoja aion kuunnella tarkasti ja tehdä muistiinpanoja. Mitä tulee Juha Hurmeeseen on hän tapaus jo itsessään.

Taidankin jumittua Senaatintorille, sillä siellä on lisää herkkua tarjolla

*

klo 13.30 Senaatintori - Cristina Sandu: Vesileikit
Haastattelijana Seppo Puttonen

Pidin valtavasti Sandun esikoisteoksesta Valas nimeltä Goliat ja Vesileikkejä odotan kieli pitkällä ja kuola valuen. Sandu on kirjoittanut romaaninsa sekä suomeksi että englanniksi, ja ilokseni luin tänään, että Scribe Pulications on jo ehtinyt ostamaan englanninkielisen kirjan oikeudet. Lämmittää mieltä aina ihan erityisesti, kun lahjakas suomalaiskirjailija aloittaa maailmanvalloituksensa. Go Cristina!

*

Jaahas, ensimmäinen paha päällekkäisyys, sillä edellisen kanssa samaan aikaan

klo 13.30 Töölö - Salongeista julkiseen tilaan
Keskustelemassa Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt, Katja Kallio ja Venla Hiidensalo.

Saako nainen jo nykyisin kirjoittaa mistä tahansa?

*

klo 14.00 Töölö - Virtuaalitiloissa - fiktion ja todellisuuden rajapintoja
Keskustelemassa Arsi Alenius, Maria Matinmikko ja Pontus Purokuro
Haastattelijana Sofia Blanco Sequeiros

Maria Matinmikon Kolkka oli kirja, josta kirjoittaminen sai minut flow'hun. Purokurun uutuuttaa selailin tänään kirjakaupassa ja tuskallista oli jättää se ostamatta. 

*

klo 15.00 Töölö - Kritiikkitapaus: Kriitikko brändiyhteistyökumppanina

Keskustelemassa toimittaja Iida Sofia Hirvonen ja kriitikko Kalle Kinnunen
Keskustelua luotsaa kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr

Aiheena mm. taidekriitikoihin vaikuttaminen ja sen seuraukset

*

klo 15.30 Senaatintori - Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
Haastattelijana Sanna Kangasluoma

Ruotsinkielinen Bambi on minulla tällä hetkellä lainassa, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa sitä.  Voi voi. Monikaa haluan kuitenkin mennä kuuntelemaan.

*

Jos puhtia vielä piisaa niin

klo 17.30 Senaatintori - Pirkko Saisio: Epäröintejä
Haastattelijana Touko Siltala

Ah! Epäröintejä on ihan mieletön kirja, jonka lukemisesta nautin suuresti ja Saikku nyt on muutoinkin ihan vastustamaton tyyppi, kuten viimeksi pari viikkoa siten pääsin todistamaan KOM-teatterin Valehtelijan peruukki -esityksen myötä.


Niin ja jossain välissä pitäisi varmaan syödäkin, mutta on sitä ennenkin tullut vedettyä messut läpi energiapatukoiden avulla. 


Hyvää kirjahurmaa kaikille!














lauantai 19. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Lokki

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi

Pitäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu?


Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon.


En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on.


Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä.


Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, jonka seurauksena yksi rakastuu toiseen ja toinen kolmanteen, ja kaikki ovat tämän vuoksi perivenäläisesti onnettomia. Toinen teema on äidin ja pojan suhde ja kolmas vanheneminen.


Maria Kuusiluoma,  Jussi Lehtonen


Irina Arkadinaa eli äitiä esittää Kansallisteatterissa Maria Kuusiluoma, joka lataa itsekkyyden ja tunnekylmyyden näyttämölle sielunsa perimmäisistä sopukoista ja maanalaisista juurakoista asti. Kun raivo nousee Irinasta sitä huomaa vaistonvaraiseti nojautuvansa penkissä hieman taaksepäin, sillä niin vahvana hänen sappensa kiehuu. Tässä on nainen, jonka kanssa ei kannata asettua poikkiteloin. Vaan mitä on vahvuus ja voima? Naamioita nekin ja Kuusiluoman komean moniulotteista Irinaa kohtaan tuntee samanaikaisesti sekä sääliä että vastenmielisyyttä. Hänessä henkilöityy niin Lokin ulkoinen kuin sisäinenkin maisema. Epämääräinen venäläinen maaseutu, haaveet, elämän ilkeä nauru ihmisen pyrkimyksiä kohtaan ja etenevä riutuminen.


Ei ole helppoa olla Irinan kaltaisen naisen poika ja Miro Lopperin Konstantin Treplevin osana onkin palvoa äitiään kuin kiltti koiranpentu vastakaikua saamatta. Kaiken lisäksi Treplev on vielä herkkä sielu, jonka toiveena on tulla kirjailijaksi.  Irinan Tsehov on kirjoittanut näyttelijädiivaksi, jonka taiteellinen parasta ennen päivämäärä on mennyt umpeen ja hän elää menneisyytensä huippuhetkiä - todellisia tai kuviteltuja - muistellen sekä miesystäväänsä, kirjailija Trigoriniin (Jussi Lehtonen) tukeutuen.


Emmi Parviainen


Irinan veli, Vesa Vierikon Pjotr Sorin, on ytimekkäästi vanhus ja vetelee ovelasti naruista pyrkiessään saamaan sisarensa toimimaan toivomallaan tavalla. Sisaren ja veljen välissä on raha, jota toisella on paljon ja toisella ei ollenkaan. Aksa Korttilan Nina on itse raikkaus, viaton nuori tyttö, jonka päätä pakottavat niin rakkaus kuin halu näyttelijäksi. Maša (Emmi Parviainen) kulkee mustissaan, ryyppää ja suree elämäänsä, jota hän useimpina päivinä ei haluaisi edes elää. Parviaisen elämäntuska on vakuuttavaa ja hänen toisen näytöksen avaava laulunsa luo ravistavan tunnetilan, joka kestää koko toisen näytöksen ajan. Muutoinkin esitys on musiikillisesti loistokas ja musiikki etäännyttäa sen hienosti peritutusta Lokki-kuvastosta.


*

Pari vuotta sitten katsoin Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina (2012), joka on kunnianhimoinen uustulkinta Tolstoin samannimisestä klassikosta. Se tuli Lokin kohdalla mieleeni, koska kumpikin teos on paitsi venäläisen klassikon modernisointi myös vahvasti esteettisen ja tyylitellyn alueelle rakentuva. Näillä kahdella on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Anna Karenina on lajissaan kaikkea muuta kuin onnistunut osin -vaikka ei pelkästään - sen vuoksi, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi pätkääkään. Siinä missä Anna Kareninassa visuaaliset herkut ja esteettiset korostukset jäävät ulkokultaisiksi ja kompastuvat henkilöiden välisten kemioiden toimimattomuuteen ei vastaavasta ole pelkoa Anne Rautiaisen ohjauksessa.


Lähimmäksi toisiaan Anna Karenina ja Lokki tulevat juuri liikkeen osalta. Kummassakin teoksessa näyttelijöiden liike pysäytetään ikään kuin kesken, jolloin syntyy korostuneen patsasmainen vaikutelma. Lokissa tämä huipentuu kohtaukseen, jossa Nina muuttuu jäykkäjäseniseksi nukeksi. Lokissa on paljon myös tyyliteltyä catwalkia ja vogue-vaikutteita, jotka luovat näytelmään oman modernin tasonsa, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa näytelmän tekstin kanssa ja jossa aika ja sen työnteko ihmisessä liikkuvat vapaasti.


Kun edelliseen yhdistetään visuaalisesti taiten valaistut lavasteet heiluvine nuoratikkaineen on tuloksena lumoa ja hehkua, joka painottaa, korostaa ja luo säröjä. Valaistus tulkitsee näytelmän henkilöiden tunnelmia ja näyttää heidän sydämensä sykkeen ja palon. Lokki on vuosikymmenien myötä saattanut rähjääntyä, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä se lentää uljaasti ja erinomaisen tyylikkäästi.




Kansallisteatteri: Lokki
Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Vesa Vierikko, Aksa Korttila, Taisto Reimaluoto, Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Mika Piispa



Lipusta kiitos Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan yhteistyössä järjestämä Bloggariklubi