lauantai 23. maaliskuuta 2019

Ihminen itselleen kerrottuna tarinana - Magda Szabó: Katalin Street


Jäätynyt vesipisara, huurtuneet pensaat, kirkuvat marjat, joiden pinnalla muistojen repaleita. Ei voi koskea yhtään tai menee rikki. Magda Szabón romaania lukiessa oman lumoutumisensa voi tuntea kuin tuulen paljaalla, auringon polttamalla iholla. Tuulen, joka nostaa ihokarvat pystyyn yksitellen ja kantaa mukanaan muistoja, jotka luuli jo unohtaneensa.

Magda Szabó (1917-2007) oli unkarilainen, useita kirjallisuuspalkintoja saanut kirjailija. Häneltä on suomennettu teokset Metsäkauris (WSOY 1962, Az öz) ja Paulan tähden (WSOY 1967, Disznótor). Katalin Street, jota ei ole suomennettu, on ensimmäinen Szabólta lukemani kirja. Teos sai vuoden 2018 PEN- käännöspalkinnon ja New York Times valitsi sen vuonna 2015 yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.

Katalin Street (1969) aloittaa Szabón toisen maailmansodan vaikutuksia ihmisten elämään tutkivan trilogian. Kaksi seuraavat osaa ovat nimeltään Abigél (1970, engl. Abigail) ja Az ajtó (1978, engl. The Door).


In everyone's life there is only one person whose name can be cried out in the moment of death.

Katalin Street voisi olla yksi kirja niiden kirjojen joukossa, joka kertoo, miten sota rikkoo perheet ja miten sodan vaikutukset jatkuvat vuosikymmeniä sen päättymisen jälkeen. Sitäkin se on, mutta myös niin paljon muuta. Siinä missä Han Kang romaanissaan Ihmisen teot kuvaa kotimaansa julmuuksia tavalla, joka saa oksennuksen nousemaan kurkkuun on Szabón valitsema kerrontatapa pinnalta täysin hillitty ja juuri siksi niin vakuuttava. Hän ei mässäile unkarilaisten kokemilla kauheuksilla, vaan antaa niiden valua sanojen läpi kuin myrkyn, joka vaikuttaa niin hitaasti, että siinä vaiheessa kun sen tulee panneeksi merkille on jo auttamattomasti liian myöhäistä.

Szabón romaani alkaa sukelluksilla menneisyyteen, se perkaa muistoja ja tarinoiden myötä muistiin piirtyneitä asioita. On epävarmaa, enkä oikein voi tietää, mistä varsinaisesti on kyse. Sen sijaan alusta asti on selvää, että Szabólla on harvinaislaatuisen puhutteleva kyky kuvata menneisyyden painolastia ja muistamisen problematiikkaa. Kaikkia niitä vuosia, joiden aikana tapahtuneet asiat ovat osin jo karanneet mielestä, mutta jotka yhä polttavat ja saavat ihmisen etsimään totuutta siitä, mitä kerran tapahtui. Palaamaan menneeseen kerran toisensa jälkeen kuin se olisi rupi, jota ei malta olla repimättä.

Teoksessa kuvataan kolmea perhettä, jotka ennen sota-aikaa asuivat naapureina Katalin streetillä. Tämä katu kasvaa Szabón romaanissa nostalgian ruumiillistumaksi. Muistot eivät ole hyviä tai lohdullisia, vaan ennen kaikkea pakottavia. Katalin Streetille kirjan henkilöt palaavat kantaen mukanaan toivetta siitä, että vuosia sitten tapahtuneen voisi jonkin ihmeen kautta saada tapahtumattomaksi ja elämän sen myötä toisin kirjoitetuksi.

Perheiden lapset leikkivät yhdessä. Oli tavallista ja mukavaa, kunnes puhkesi sota ja saksalaiset valloittivat Budapestin. Kirjassa kuvattujen ihmisten kohtaloksi koituu tietämättömyydestä tehty teko, joka muuttaa heidän kaikkien elämän lopullisesti.

Katalin Street on myös rakkaustarina, mutta se on sitä tavalla, jossa ei ole häivähdystäkään tavanomaisesta romanssijuonesta. Kun odottaminen palkitaan, on jo aivan liian myöhäistä. Rakkaus on kulunut loppuun ennen kuin se on päässyt edes alkamaan.

Szabón romaani herätti minussa voimakkaita samaistumisen kokemuksia, vaikka en ole kokenut mitään sen tapaistakaan mitä romaanin henkilöt joutuvat käymään elämässään läpi. Katalin Streetin kohdalla samaistumisessa ei olekaan kyse niinkään samaistumisesta kirjan henkilöihin, vaan yleisempiin ihmisen kokemuksiin menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin.

Katalin Street nostaa esiin tiettyjä tapahtumia omasta menneisyydestäni ja huomaan lähestyväni niitä Szabón romaania lukiessani uudella tavalla. Huomaan kulkevani muistojen ja muistoiksi kerrottujen tapahtumien verkossa. Voin nähdä lankoja, jotka liittävät kokemaani yhteen ja samaan aikaan panna merkille, että jotkut näistä langoista ovat omia nykyisyydestä käsin kutomiani rakennelmia, joilla kenties on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä todella tapahtui.

Ihan erityisen maininnan arvoinen on Katalin Streetin loppu, jonka voi tulkita useammalla tavalla, mutta joka samalla sementöi kaiken aiemmin kerrotun. Teoksen viimeiset sanat ovat veitsi, jonka jokainen joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtamaan. Jos hyvin käy, se tapahtuu vasta kuoleman hetkellä.

Katalin Street on järkyttävän hieno kirja, jossa peilautuu koko elämän kirjo. Se tuo yhteen tumman ja pahan ja kirkkauden huikaisevan hetken. Se näyttää elämän, joka jatkuessaan tuo mukanaan vanhuuden, joka ei ole seesteistä viisastumisen aikaa.

But no-one had told them that the most frightening thing of all about the loss of youth is not what is taken away but what is granted in exchange. Not wisdom. Not serenity. Not sound judgement, or tranquillity. Only the awareness of universal disintegration.

Szabón romaani vihjaa, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hatarammaksi käy se perusta, jolle hän on elämänsä rakentanut. Menneisyys hapertuu alta, eikä siihen, mitä luulee muistavansa voi luottaa senkään vertaa kuin nuorempana. Ihminen on tarina, jota hän itselleen kertoo ja jokaisen meistä tarina menettää yksityiskohtiaan päivä päivältä.



Magda Szabó: Katalin Street
265 sivua
Katalin utca (1969)
Englanniksi kääntänyt Len Rix
Maclehose Press (2019)

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Feminismi ei ole identiteetti vaan tekoja - Laurie Penny: The Bitch Doctrine


But nobody ever said that changing the world was going to be easy.  

Pulssi hakkaa suunnilleen tuhatta ja pöksyt on tulessa, kun mietin, että olen aloittamassa bloggausta  Laurie Pennyn kirjasta Bitch Doctrine - Essays for Dissenting Adults. Tärisen innostuksesta, sillä mitään näin feministisesti terävää ja voimaannuttavaa en ole vähään aikaan lukenut.

Penny kirjoittaa sunnilleen kaikista feminismin olennaisimmista kysymyksistä ja hän tekee sen selkeästi, asiantuntevasti, suorapuheisesti ja täysin vastustamattomasti. Bitch Doctrine on kirjan muotoon puettu feministinen vallankumoushuuto, käsikynkkä ja hellänvahva halaus.

Pennyn esseeteos on kapitalismin kritiikkiä intersektionaalisen feminismin kautta tarkasteltuna. Ihan erityisen kiitoksen Penny ansaitsee siitä, että hän pitää teksteissään jatkuvasti mukana myös muita kuin valkoisen feministinaisen identiteettiä, ie. mm. rodullistettuja, homoseksuaaleja ja transihmisiä.

Kirjansa aluksi Penny puhuu eräästä peiteväriä oranssi kantavasta presidentistä, mutta en nyt kommentoi tuota kirjoitusta tässä, koska en halua antaa tilaa kyseiselle presidentille blogissani. Pennyn teksti ko. tyypistä on kyllä vallan mahtava, eikä hän to-del-la-kaan säästele sanojaan.

Mutta.

Eteenpäin.

Pennyn mukaan kapitalistinen patriarkaatti yllyttää naisia itsesyytöksiin, jotta huomiomme suuntautuisi pois sen naisia alistavista toimintatavoista. Kirkkaimmaksi tavoitteeksi se asettaa Bermudan kolmion, jonka kulmissa majaa pitävät avioliitto, lapset ja ura. Tämän "kolmiyhteyden" toteuttaminen menestyksekkäästi on kuitenkin mahdotonta jopa hyvin toimeentulevien naisten kohdalla saati sitten vähemmän taloudellisia resursseja omaavien kohdalla.

Milloin olet kuullut mieheltä kysyttävän, miten hän on onnistunut sovittamaan yhteen uran ja perhe-elämän? Itse en ole päässyt todistamaan ainuttakaan tällaista tilannetta.

Penny muistuttaa, että pojille ei syötetä tulevaisuuskuvaa, jossa mies pyrkii sovittamaan yhteen isyyden ja työelämän. Naisten sen sijaan annetaan ymmärtää, että kunhan vaan tarpeeksi yrittää sitä voi olla sekä loistava äiti että uraihminen. Sitä ei kerrota, että mikään yrittäminen koskaan ei ole tarpeeksi. Kärjistäen: miesten kohdalla tasapainottamisen ongelmaa ei ole, kun taas naiset saavat syyttää vain itseään siitä, jos kun he epäonnistuvat yksityisen ja julkisen alueiden yhdistämisessä. Tätä epäonnistumista patriarkaattinen yhteiskunta tukee väsymättömästi.

Miehet ovat avioliitossa suuria voittajia ja vahvasti saamapuolella ja yhteiskuntamme on Pennyn mukaan rakennettu tälle epätasa-arvolle. Miehen valta on normalisoitu ja normaali määritellään miesnäkökulman kautta. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää myös, miksi syntyy niin kova älämölö, kun naiset eivät enää kiltisti pysykään ruodussaan. On tavallaan varsin ymmärrettävää, että miehet eivät halua luopua etuoikeuksistaan. Onneksi toisenkinlaisia miehiä on ja heitä on yhä enemmän. Heidän määränsä kasvaa jatkuvasti.

Feministimiehet ovat uhka patriarkaatille ja toksisen maskuliinisuuden sosialisaation käytännöille. Tämä tulee esiin mm. siinä, että tasa-arvoa kannattavia miehiä halveksutaan ja heidät pyritään leimaamaan ei-oikeiksi-miehiksi.

We would do well to recall that for centuries there was a quota for representation of men in politics and the press, sometimes legally enforced, sometimes so universally accepted that it didn't have to be codified in law. The quota was 100 percent.

Patriarkaatti osaa lukemattomia näppäriä keinoja, joiden avulla se pyrkii pitämään muut kuin ei-valkoiset heteromiehet työelämän johtopaikoilla. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa työnhaun sukupuolikiintiöt, joita valkoisia heteromiehiä suosivat valkoiset heteromiehet ovat kritisoineet siitä, että kiintiöt estävät sen, että työtehtävään palkattaisiin paras mahdollinen hakija. Se, mikä tässä keskustelussa unohtuu on, että vuosisatojen ajan parhaana kandidaattina on automaattisesti pidetty valkoista heteromiestä. Tätä valkoisen heteromiehen 100 prosentin kiintiötä ei kuitenkaan ole pidetty minkäänlaisena ongelmana.

Penny osoittaa kerran toisensa jälkeen, miten kapitalistinen patriarkaatti pyrkii vaientamaan naiset, rodullistetut sekä homo- ja transseksuaalit liikuttiin sitten millä yhteiskunnan tasolla tahansa. Tähän vaientamiseen osallistuvat vahvasti myös mainokset, elokuvat, tv-sarjat yms.

Kun nainen kirjoittaa erityisesti naisen asemaa pohtivan ja tarkastelevan romaanin tai ohjaa elokuvan sitä kritisoidaan siitä, että teos ei edusta kaikkia ihmisiä. Taas kerran, vastaavaa kritiikkiä ei esitetä mieskirjailijoille tai miesohjaajille, vaan heidän teoksiaan pidetään universaalisti kattavina. Tämä keskustelu on Suomessa tullut varsin tutuksi esimerkiksi Saara Turusen romaanien kohdalla.

Mutta kun tämä teos ei ole yhtään mulle, en löydä siitä itseäni, valittaa valkoinen heteromies. Jostakin syystä naisilta vaaditaan, että heidän teostensa pitäisi ottaa huomioon kaikki ihmiset, kun taas valkoiset heteromiehet ovat satojen vuosien ajan saaneet napanöyhtäillä omassa positiossaan ilman että heitä olisi vaadittu ottamaan huomioon ketään muita kuin itsensä.

On hurjan voimaannuttavaa, kun löytää lukemastaan kirjasta oman tarinansa ja positionsa. Mitä useampia vähemmistöidentiteettejä ihmisellä on, sitä harvemmin tällainen tilaisuus kuitenkin tarjoutuu, koska em. identiteettejä käsitteleviä teoksia on yksinkertaisesti niin vähän. Itse sain Bitch Doctrinea lukiessani vahvan kokemuksen siitä, että on olemassa joku - kuten Laurie Penny - joka kokee juuri niin kuin minä. Tässä suhteessa erityisen avaava oli hänen seuraava lauseensa:

I've never felt quite like a woman, but I've never wanted to be a man, either.


Bingo! On yksi juttu kokea ulkopuolisuutta yleensä, mutta vielä tuskallisempaa on kokea sitä ns. omiensa - omassa tapauksessani muiden naisten - seurassa. Sukupuolivaihtoehdot ovat rajoittuneita, eivätkä ne tarjoa läheskään kaikille samaistuttavaa positiota. Asian tekee astetta vaikeammaksi se, kuten Penny huomauttaa, että nainen on ensisijaisesti nainen ja vasta toiseksi ihminen. Valitettavan usein nainen on edelleen samassa tilanteessa kuin Henrik Ibsenin vuonna 1869 kirjoitetun näytelmän Nukkekoti päähenkilö Nora Helmer, joka vaatii oikeutta tulla tunnustetuksi ihmiseksi sanoillaan "Jeg tror at jeg er først og fremst et menneske."

Penny kirjoittaa, miten naisia kohtaan esitetyt kulttuuriset vaatimukset tulevat julki transnaisia kohtaan esitettyjen vaatimusten kautta. Transnaisten odotetaan representoivan erityistä naisellisuutta,  jonkinlaista superia feminiinisyyttä, jota ilmaistaan esimerkiksi hameen ja korkokenkien avulla. Transnaisen kuuluu ilmaista olemisessaan naiseuden attribuutteja, joka kulttuurisesti tarkoittaa, että transnainen tekee identiteettinsä oikein vain vahvistaessaan naisiin liitettyjä stereotypioita.

Naiseuden oikein tekemisen mallia löytyy kosolti mainoksista, jotka joko julkisemmin tai piilotellummin välittävät kuvaa, joka kertoo minkälainen on "oikea" nainen. Mainosten naiskuvan Penny tiivistää seuraavasti:

[b]ehave, be quiet and pretty and compliant, control your messy, hairy, hungry self, or you are not a woman at all.

Koska tytöistä kasvaa naisia tyttöjä kohtaan osoitetaan jatkuvasti vaatimuksia, joista monet ovat ristiriitaisia ja omiaan edesauttamaan suurta hämmennystä. Tämä koodisto tulee esiin paljaimmillaan siinä, miten tyttöjä vaaditaan olemaan kauniita ja seksikkäitä pukeutumista myöten, mutta jos tyttö raiskataan on se hänen ja hänen liian provosoivan vaatetuksensa vika. Mitäs pukeutui niin avonaiseen toppiin ja lyhyeen hameeseen -tyyppiset kommentit ovat arkipäivää. Tytön tulee olla mieskatsetta varten, mutta kun häntä kohdellaan huonosti ja väkivaltaisesti se on tytön oma vika. Yhtä lailla tytöiltä odotetaan, että he ovat itsenäisiä eivätkä tukeudu miehiin, mutta samaan aikaan heitä syytetään juuri samasta asiasta.

Seuraava Pennyn esittämä vetoomus on yksi Bitch Doctrinen tärkeimmistä:

So please, just stop it. Stop telling girls contradictory things. Stop telling them that they're worthless if they're not sexy, beautiful and willing and then shaming them into believing that if they were raped, it must have been their fault for dressing like sluts. Stop telling them they have to be high-achieving and independent and not rely on a man and then hating them for any freedom they manage to hold on to.

Mutta arvatkaas mitä! Naiseus ja mieheys ovat täysin keksittyjä kategorioita, joiden avulla ihmisiä kontrolloidaan ja joihin liitetyt käytännöt ja niihin sisältyvät valta-asetelmat meitä vaaditaan allekirjoittamaan. Tämän tajuaminen, Penny muistuttaa, on oleellista, jotta voi ymmärtää miten seksismi ja misogynia toimivat muiden kuin ei-valkoisen heteromiehen alistamiseksi. Tässä kohdin kannattaa vetää esiin oma mielikuvitus ja kuvitella maailma, jossa ei olisi sukupuolikategorioita. Monelta osin tämänkaltaisen maailman pelkkä kuvittelu tuntuu lähes mahdottomalta, koska naiseus ja mieheys ovat niin syvällä ihan joka kohdassa kulttuurimme rakenteissa.

Kuvitteleminen on tärkeää. Se on myös vastarintaa sille yleisesti tarjotulle ajatukselle, että vaihtoehtoja ei olisi. Nykyisenkaltainen sukupuolijärjestelmä ei ole luonnonlaki, vaan ihmisten työn tulosta. Vaikka se vaikuttaa kiveen hakatulta, sitä on mahdollista muuttaa, rapauttaa kapitalistisen patriarkaatin perusteita kivi kiveltä.

Ihmisluonne huomioon ottaen on sinänsä täysin ymmärrettävää, että ne, joilla on kosolti valtaa ja etuoikeuksia haluavat pitää niistä kynsin hampain kiinni. Yksi tapa tarrautua kiinni omaan etuoikeutettuun positioon on vaatia kritiikkiä esittävältä vaihtoehtoja kritisoidun asian tilalle. Ajatuskulku menee niin, että on parasta pitää turpansa kiinni, jos ei ole tarjota vaihtoehtoja. Tähän samaan liejuun osuu myös viimeaikainen keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten sormella osoittelu niitä nuoria kohtaan, jotka ovat alkaneet esittää vaatimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Ei tarvitse kauankaan somessa pyöriä, kun löytyy herra tai rouva X, joka kysyy ilmastoaktivistinuorelta: no, mutta mitäs sinä itse olet tehnyt? Herra ja rouva X:n kohdalla kyse ei kuitenkaan usein ole ilmastonmuutoksesta lainkaan vaan nuorten hiljentämisestä. Kun vielä otetaan huomioon, että vaatimuksia esitetään erityisesti nuorille naisille käy selväksi, että naisviha ja halu kontrolloida naisia se tämänkin asian pohjalta löytyy.

Bitch Doctrine on kirja, jonka haluan ehdottomasti omistaa. Niinä päivinä, kun tuntuu, että en jaksa taistella tasa-arvoisemman maailman puolesta on hyvä ottaa Bitch Doctrine käteen ja imeä siitä virtaa.

Onneksi meillä on Laurie Penny.


Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Kaikille!



Laurie Penny: Bitch Doctrine - Essays for dissenting adults
373 sivua
Bloomsbury Circus (2017)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Kun ilmastonmuutos ahdistaa - Emma Puikkonen: Lupaus


"Minä suojelen sinua kaikelta,
mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää,
jota minun hento käteni ei torjuisi."

Ylläolevia Ultra bran säkeitä lauloin ahkeraan, kun olin raskaana ja niitä huomasin tapailevani useaan kertaan myös lukiessani Emma Puikkosen uutuusromaania Lupaus. Siinä nimittäin teoksen päähenkilön Riinan isä lupaa tehdä samoin: suojella tytärtään kaikelta ja saman lupauksen Riina tekee tyttärelleen Seelalle.

Vaan kovinpa vähän kukaan ketään kykenee suojelemaan, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Sen joutuu huomaamaan myös Riina, joka valmistautuessaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin päätyy äärimmäisiin varautumistoimiin.

Puikkosen romaani on vahvasti ajankohtainen. Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta on käynyt viime päivinä kiivaana myös ympäri somea, jossa moni vanhemman sukupolven edustaja repii sukka- ja pelihousunsa törmätessään nuorten ilmastonsuojeluaktivismiin.  Kun ensin on ollut mukana tuhoamassa planeettaamme  tulevien sukupolvien elinolosuhteista välittämättä ja sen jälkeen osoittaa syyttävällä sormella nuoria, jotka vaativat meitä aikuisia ryhtymään tekoihin, en voi kuin hävetä kuulumistani keski-ikäisten joukkoon. Propsit nuorille!

Lupauksen tarinaan ilmastonmuutoksen merkit hiipivät vähitellen. Sateet pitenevät. Punkkikannat kasvavat ja muuttuvat ihmisen kannalta vaarallisemmiksi. Turistit "kiljuvat ja nauravat", kun jäälohkareet irtoavat seinämästään.

Ongelma on ihminen ja hänen toimintansa. Luonnolla menisi niin paljon paremmin ilman ihmistä.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Riinan ja Seelan tarinan lisäksi Lupaus kertoo myös Riinan veljestä Robertista, joka tekee tutkimusmatkoja Grönlannin jäätiköille.

Puikkosen romaani ei etene kronologisesti, vaan sen sidoksena kulkee kerronnan perustasoon nähden tulevaisuuteen sijoittuva kuvaus Riinasta, joka on joutunut hoitolaitokseen ilmastoahdistuksensa vuoksi.

Riinan kohtalon myötä esiin nousee myös normaalina pidetty ja yhteiskunnallisesti hyväksytty. Tässä suhteessa avaava on Riinan huomio siitä, että hänen "ymmärryksensä on erkaantunut yhteiskunnallisesta ymmärryksestä." Riinan mielenterveyden järkkymisen myötä Puikkonen ikään kuin pakottaa lukijan kysymään, eikö normaalimpaa ole ahdistua ilmastonmuutoksesta kuin olla sen suhteen välinpitämätön?

Seelan kasvaessa Riina joutuu hänen kanssaan useasti törmäyskurssille. Avioeron jälkeen hän asuu kaksin tyttärensä kanssa ja tämän tarve saada äidiltään huomiota tuntuu toisinaan vaatimusten sarjalta, johon Riina ei millään jaksaisi vastata.

Haluan tunkea Seelan suuhun jotain jotta saisin hänet hiljaiseksi. Katson ympäri keittiötä, mikä se voisi olla, kapusta, patonki, kaulin?


Puikkonen kuvaa Seelan kasvua irti äidistä kohti maailmaa ja omaa elämää ja Riinan vaikeuksia päästää irti tyttärestään. Äidin ja tyttären väliin kasvaa tyhjää ja lauseet, joita Riina on aiempina vuosina tyttärelleen sanonut alkavat näyttäytyä naurettavina ja epätoivoisina. Seelan teini-ikä aiheuttaa enenevää kahnausta ja ehdin jo mielessäni kritisoida, että taas kerran vahvistetaan stereotypiaa teineistä maailmanneksi hankalimpina tyyppeinä, joiden sielunelämää ja tekoja vanhempien on mahdoton ymmärtää saati hyväksyä. Vaan maltetaanpa hetki.

Yksi Lupauksen puhuttelevimpia kohtia on, kun Riina, jolle tytär ei juuri enää suostu puhumaan, saa kuulla tämän ajatuksista television välityksellä. Kyseessä on koulun kautta järjestynyt tapaaminen pääministerin kanssa ja mitä tekeekään Seela? Saa tärkeine kysymyksineen pääministerin näyttämään idiootilta. Pointsit Seelalle! Teini rulez!

Robertin tarina vaikuttaa osin muuhun kertomukseen ympätyltä ja siihen liittyy sivupolkuja, joita en täysin purutyötä tekemättä ole valmis nielemään. Toisaalta Robertin kautta Puikkonen laajentaa ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä ja tuo esiin myös miesten välisen rakkaussuhteen. Erityisen ilahduttavaa on, että Robertin ja hänen poikaystävänsä Neevin rakkaussuhdetta käsitellään Lupauksessa ilman mitään erityisiä filttereitä. Ihan niinku normijuttuna!

Kun Seela on pikkutyttö hän haluaa kirjoittaa Robertin tarinan muistiin. Tämän mikrotason muistiinkirjoituksen Puikkonen yhdistää hienolla tavalla laajempaan maailman muistiin kirjoittamisen problematiikkaan. Se, mitä tapahtuu ja se mitä koetaan on kuitenkin aina enemmän kuin se mitä voidaan muistiin tallentaa.

Kaikki pitäisi kirjoittaa muistiin: hidas humina jonka ihminen voi kuulla kun maapallo kääntyy, jos on yksin korkealla paikalla, muuttolintujen äänet, niiden kaikkeus, keltainen väri siinä yhdessä pensaassa ...


Kielellisesti Lupaus jakautuu mielenkiintoisesti kahtia. Arkielämää ja ihmisten tekemisiä Puikkonen kuvaa konstailemattomasti ilman sen kummempia kielellisiä tehokeinoja. Luontoon liittyvät kuvaukset ja ihmisen sekä luonnon välistä suhdetta esiintuovat kohdat sekä ylipäätään ne osat tekstiä, joissa luontomaailma on jollakin tapaa läsnä ovat paikoitellen - kuten edellä olevasta sitaatistakin käy ilmi - kauneudessaan pysähdyttäviä ja suorastaan huikaisevia. Kielellinen rekisterivaihtelu kertookin tässä romaanissa omaa tarinaansa luonnon merkityksestä ihmistä suurempana.

Lupauksen kauneimpia kohtia on kuvaus ihmisen sulautumisesta yhdeksi luonnon kanssa. Tämä teoksen loppusivuilta löytyvä kuvaus olisi hieno päätös tälle romaanille, mutta tarinan dramaturgia vaikuttaisi vaativan, että teos päättyy sen ydintarinan - Riinan ja Seelan välisen suhteen  - tarkasteluun. Tämä on tavallaan sääli, vaikkakin itse tarinasta käsin motivoituva loppuratkaisu, joka sekään ei ole huono ja jättää lukijalle vahvan viestin siitä, että toivo on nuorissa ja tulevaisuudessa.

Juuri nyt tarvitaan kuitenkin erityisesti tekoja ja Lupauksen kaltaisia kirjoja, jotka käsittelevät ilmastonmuutoksen ulottuvuuksia niin taitavasti kuin Puikkonen tässä romaanissaan tekee.




Emma Puikkonen: Lupaus
299 sivua
WSOY (2019)


Helmet-haaste kohta 22: ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

torstai 14. maaliskuuta 2019

Naiset vankilassa - Rachel Kushner: The Mars Room

It's hard to live on the streets. In prison, you can be someone. Life has order if you know how to do time, and I know. I'm an expert.

Rachel Kushner ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen aiemmin lukenut hänen romaaninsa The Flamethrowers, joka oli melkoinen wild ride ja jonka kyydistä nautin kovasti, vaikka aina en ihan tiennytkään, missä oltiin menossa.

The Mars Room on tyyliltään The Flamethrowersia hillitympi. Tämä ei ole moite, eikä kehu, vaan tosiasia. Kushnerin uutuus kertoo naisvangeista, joka aiheena ei ole mitenkään uusinta poppista, mutta jota Kushner käsittelee tavalla, joka imeyttää minut osaksi tämän kirjan tapahtumia niin, että huomaan lukevani The Mars Roomia sivun toisensa jälkeen hartaan keskittymisen vallassa.

Kirjat, joita luen eivät useinkaan ole "en voinut laskea kädestäni" -tyyppiä, koska en etsi lukemastani ensi sijassa vetävää tarinaa. Kiinnostavaa ja Kushnerin romaanin voimasta kertovaa on, että vaikka The Mars Room ei ole virtaviivainen tarinajatkumo se onnistuu siitä huolimatta hypnotisoimaan lukijansa.

Kushner kuljettaa tarinaa eteen päin liikkumalla sekä ajassa että eri näkökulmissa. Näin hän sekä estää "liiallisen" tarinaan uppoutumisen että tuo teokseensa valtavasti lisäsyvyyttä. Eri näkökulmien kautta lukija saa tietoa, jonka kertominen suoraviivaisen narratiivin kautta olisi vaikeaa ellei mahdotonta ja näkökulmat myös tavallaan pakottavat lukijan reflektoimaan lukemaansa. Vaikutelma on sama kuin jätettäessä puuro hautumaan hellalle.

The Mars Room kertoo karua kieltä yhdyvaltalaisesta Stanvillen naisvankilasta, jossa ihmisoikeudet eivät todellakaan juhli. Heti teoksen alussa teinityttö synnyttää lapsen vankilan vastaanottotilassa ja häntä lohduttamaan menevät vangit viedään eristykseen, koska vankien keskinäinen kanssakäynti on häiriköintiä vankilan järjestyssääntöjä vastaan.

On astuttu julmaan maailmaan, jossa toisilla on valta, toisilla ei juuri mitään. Maailmaan, jonka ovet monen kohdalla aukeavat vain sisään päin. Näkökulmien kautta Kushner taustoittaa tapahtumia ja saa lukijan pohtimaan, missä määrin kohtuullista tai kohtuutonta on, että teoksen päähenkilön Romy Hallin tuomio on kaksi elinkautista + kuusi vuotta.

Kushner tarkentaa katseensa Romyn lapsuuteen ja nuoruusvuosiin, mutta ei tee tätä niinkään selittääkseen sitä, mitä Romy myöhemmin teki, vaan pelkästään todentaakseen, mitkä ovat Romyn lähtökohdat elämään: äiti, joka on tytärtään kohtaan kylmäkiskoinen ja raiskatuksi tuleminen 11-vuotiaana. Rikkonainen nuoruus, väärä kaveripiiri sekä ajautuminen huumeiden käyttäjäksi ohjaavat Romyn elämänsuuntaa. Hän päätyy tanssijaksi The Mars Room - nimiseen stripparipaikkaan, jossa hän tapaa miehen nimeltä Kurt Kennedy, joka koituu hänen kohtalokseen.

The Mars Room sisältää kohtia, joista on helppo nähdä, että väärä valinta muuttaa elämän suunnan tavalla, joka on peruuttamaton. Romyn elämän solmuun menemiseen vaikuttavat myös yhteiskunnan asenteet ja sukupuolten välinen tasa-arvon puute. Hän on nuoresta alkaen leimattu tavalla, jota nuori poika ei koskaan olisi.

Did you ever notice that women can seem common while men never do? You won't hear anyone describe a man's appearance as common. The common man means the average man, a typical man, a decent hardworking person of modest dreams and resources. A common woman is a woman who looks cheap. A woman who looks cheap doesn't have to be respected and she has a certain value, a certain cheap value.

Se, että nainen määritellään "halvaksi" muuttuu sisäistyneeksi kokemukseksi, jota vastaan on vaikea taistella. Tämä on asia, jolla on seurauksensa.

Romyn kohdalla oikeudenmukainen oikeuskäsittely voisi tehdä asioista edes hieman helpompia, mutta pahaksi onnekseen hänelle määrätään yleisen oikeusavun piiristä surkea asianajaja. Oikeuslaitos ei tarjoa oikeutta sille, jonka asianajaja ei sitä osaa/pysty/jaksa vaatia. Oikeudenkäynnistä tulee näin oikeuksien menettämisen paikka.

The Mars Room herättää raivoa ja erityisesti näin käy silloin, kun Romylta lakkautetaan huoltajanoikeudet hänen poikaansa. Noin vaan ilman mahdollisuutta valittaa asiasta. Naps. Koska olet rikollinen, joka on tuomittu kahteen elinkautiseen rangaistukseen ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä.

Kylmäävää on myös se, miten Stanvillessa vankeja pidetään automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkana, eikä heidän haluta tästä asemastaan edes nousevan. Teoksen henkilögalleria on kiinnostava ja erityisesti kuolemaantuomittujen vankien osastolta löytyy herkullisia tyyppejä, kuten entinen säärimalli Betty LaFrance. Kushner ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi kuvaamiaan ihmisiä, vaan näyttää heidät niin hyvässä kuin pahassakin.

Lienee mahdotonta kirjoittaa tästä kirjasta mainitsematta tv-sarjaa Orange is a new Black, joten mainitsen sen nyt. Sen suurempia yhtäläisyyksiä ja eroja Kushnerin romaanin ja ONB:n välillä en kuitenkaan kykene tekemään, sillä huonona tv-sarjakatselijana olen nähnyt ONB:sta vain muutaman jakson sen ensimmäiseltä kaudelta.

Kushnerin tekstissä on valtavasti imuisaa draivia. Sen kiihkeästä karheudesta voi löytää samantyylistä kauneutta kuin Merihaan betonikerrostaloista. Romyn kohtalo tulee lähelle kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ajatus siitä, että elämä voi olla niin vaikeaa, että on helpompi elää vankilassa kuin sen ulkopuolella palautti mieleeni jokin aika sitten lukemani uutisartikkelin, joka kertoi japanilaisista eläkeläisistä, jotka tekevät pieniä varkauksia päästäkseen vankilaan, koska siellä on paljon viihtyisämpää kuin siviilissä.

The Mars Room vahvistaa näkemystäni siitä, että Kushner on kirjailija, jonka tekemisiä kannattaa seurata valppain mielin. Hänellä on kyky kirjoittaa niin, että se tuntuu lukijan sisuskaluissa asti. Onneksi kirjahyllystäni löytyy hänen romaaninsa Telex from Cuba.



Rachel Kushner: The Mars Room
338 sivua
Scribner (2018)

tiistai 12. maaliskuuta 2019

"Auringon ruskistettu voi" ja muita tyyliseikkoja - Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

It's all about style.

Kaikki on kiinni tyylistä.

Pitkän miettimisen ja asioiden aivosokkeloisten käytävien läpi kuljettamisen jälkeen voimme tulla johtopäätökseen,  kun nyt niin olemme päättäneet tehdä, että tyylillä on keskeinen merkitys.

Muul välii ku tyylil.

*

Tyyli on viisikirjaiminen sana ja sen lisäksi substantiivi ja kun tyylillä aloittaa lauseen se on myös subjekti, jolloin voi sanoa, että tyyli on tärkein.

Asioita voi ilmaista monella eri tyylillä. Kirjassaan Tyyliharjoituksia Raymond Queneau kertoo yhden ja saman pienen tapahtumasarjan 99 eri tyylillä.

Raymond Queneau (1903-1976) oli ranskalainen kirjailija, joka yhdessä matemaatikko Francois Le Lionnais'n kanssa perusti vuonna 1960 kokeellisen kirjallisuuden työpajan nimeltä Oulipo (Ouvroir de Littérature Potentielle). Oulipon jäsenet tekivät erilaisia kirjallisia kokeiluja, joiden pohjana he käyttivät etukäteen valittua sääntöä. Säännöistä tunnetuimpia ovat lipogrammi, jossa tekstissä ei käytetä ollenkaan tiettyä kirjainta tai S+7, jossa jokainen substantiivi korvataan seitsemännellä sen jälkeisellä sanakirjasta löytyvällä sanalla. Tunnettuja oulipolaisia kirjailijoita ovat mm. George Perec ja Italo Calvino.

Tyyliharjoitusten esipuheessa teoksen suomentaja Pentti Salmenranta kirjoittaa, että Queneau sai idean Tyyliharjoituksiin konsertista, jossa esitettiin Bachin Die Kunst der Fuge. Tätä teosta kuunnellessaan hän pani merkille, että eri kappaleiden jaksot olivat muunnelmia yhdestä ja samasta teemasta ja päätti soveltaa teemavariointia kirjalliseen esitystapaan.

Osa Queneaun käyttämistä tyyleistä on varsin mielikuvituksellisia ja ne jäävät lähinnä kuriositeeteiksi. Joka tapauksessa Queneau onnistuu erinomaisesti valitsemiensa tyylien kautta tuomaan esiin, miten paljon siihen, miten tarinan koemme vaikuttaa tyyli, jolla se on kirjoitettu. Tämä on mielenkiintoista, sillä ne vaikutelmat, joita tyyli ilmaisee eivät ole ensisijaisesti kirjoitetussa, vaan tekstin kautta ilmaistussa sanomattomassa.

Queneaun "minikertomuksia" lukiessa on helppo panna merkille, miten omat assosiaatiot lähtevät ihan eri suuntiin riippuen siitä, millä tyylillä tarina on kirjoitettu. Queneau leikittelee niin aikamuodoilla kuin aisteillakin ja melkeinpä pitää lukijaa kädestä näyttäessään, miten oleellista ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Queneaun kertoman pikkutarinan voi tiivistää muotoon: Mies menee bussiin ruuhka-aikaan. Bussissa on huopahattua käyttävä mies, joka suuttuu toiselle miehelle. Myöhemmin ensin mainittu mies näkee toiseksi mainitun miehen uudelleen.

Otan seuraavassa muutaman esimerkin eri tarinaversioiden ensimmäisistä lauseista. Sulkuihin olen merkinnyt Queneaun kyseissä tarinassa käyttämän lähestymistavan.

"S-bussi, ruuhka-aika." (Muistiinpanoja)

"Keskellä päivää ja päivällisaikaan hankkiuduin ja nousin täyden ja ahtaan S-linja-auton ja paikallisliikennekulkuneuvon takasillalle ja parvekkeelle, joka vie ja kuljettaa ihmisiä ja matkustajia Contrescarpen ja Champerretin väliä." (Kahdentaen)

"Rämisten ja päristen jarrutti kitisevä S-bussi hiljaisen jalkakäytävän reunalle." (Kuulo)

"Oi platinakärkinen täytekynä, anna joustavan ja notkean kulkusi jäljittää tälle yhdeltä puolelta satinoidulle paperille nuo aakkoselliset vaot, jotka säkenöivien silmälasien lävitse tulevat välittämään ihmisille tämän narsistisen ja onnibusilistisluontoisen historietin." (Puhuttelu)

"Kun auringon ruskistettu voi oli aikansa minua paahtanut, nousin pistaasibussiin jossa kuhisi ruokailijoita aivan kuin toukkia ylikypsässä juustossa." (Gastronomisesti)

"Kuinka voisi kuvailla kymmenen yhteenpuristetun ruumiin luoman kontaktin antamaa vaikutelmaa S-bussin takasillalla Lisbonnekadun läheisyydessä jonain päivänä kahdentoista aikaan?" (Kykenemättömyyttä)


Tyyliharjoituksia on teos, johon jokaisen kirjoittamisesta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti tutustua. Sillä on paljon annettavaa myös lukijalle, jota kiinnostaa pohtia kirjailijan tehokeinoja tekstiuniversumien luomisessa.



Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
214 sivua
Exercises de style (1947)
Suomentanut Pentti Salmenranta
Otava (1991)

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Näytelmä joka hajotti hallituksen - Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Se saattaa upota
Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi.
(Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.)

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa.

Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus.

Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille leikkaukset ainoana mahdollisuutena pitää talous tasapainossa. Fake news. Parempiakin keinoja on, mutta niitä ei ole haluttu käyttää.

Viime vuosien politiikan voisi tiivistää kahteen osaan. Ensimmäinen on lupaus. Toinen lupauksen rikkominen. Ensimmäiseen osaan kuuluu esimerkiksi lupaus siitä, että koulutuksesta ei leikata. Tämän vakuuttamiseksi otettiin käyttöön ilmaisu koulutuslupaus. Toiseen osaan kuuluvat luvut, jotka osoittavat, kuinka paljon koulutuksesta on leikattu.


Leikkauksia

Edellä mainittu tuskin yllättää ketään, mutta Kansallisteatterin Yhdestoista hetki avaa politiikkaa ja poliittista suhmurointia tavalla, joka paljastaa, että asiat ovat vielä paljon huonommin kuin mitä aiemmin olen edes uskaltanut kuvitella niiden olevan. Poliitikot ovat nostaneet ongelmaksi julkisen talouden, joka on saatava kuriin ja tasapainoon. Tämä "tervehdyttämis"politiikka kutsuu jokaista suomalaista ja osallistumisemme välineiksi olemme saaneet Kikyn ja lomarahojen vähentämisen. Ongelmana ei sen sijaan ole nähty rikkaistoa ja yrityksiä, jotka rikastuvat rikastumistaan suurimman osan kansasta kustannuksella mm. vero"suunnittelun" avulla.

Esa Leskisen ohjaama Yhdestoista hetki näyttää, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on ongelma vain juhlapuheissa. Todellisuudessa se on ollut lähinnä valtaapitävien tavoite. Jos aiemmin ei ole kehdattu lausua ääneen, että köyhät ovat rikkaiden syöpä, joka pitäisi sädehoitaa pilaamasta hyviä bileitä on tullut yhä hyväksytymmäksi vastuuttaa köyhät omasta elämästään ja työntää heidät niin syrjään, että he eivät pilaa parempiosaisten maisemaa. Se kun on kuule ihan oma valinta se köyhyys -tyyppinen puhe on muuttunut salonkikelpoiseksi. Kellä on, sille lisää kuormakauhalla kauhattakoon ja kellä ei ole, siltä vihoviimeisetkin vietäköön.

Yhdestoista hetki hyödyntää poliitikkojen ja muiden Tärkeiden Ihmisten - tyyppiä Björn Wahlroos ja Matti Apunen - puheenvuoroja ja samalla heidät vastuutetaan sanoistaan. Vastavoimaksi nousevat mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn näkemykset, joita esittää ranskaksi Timo Tuominen ja laulaa päälle vielä Jacques Brelin laulun ja saa esityksestään spontaanit ja ansaitut aplodit.

Näyttelijät taipuvat esityksessä moneksi  ja kerääntyvät visuaalisesti suuremmaksi hahmoksi virkamiespukeutumisen kautta. He antavat itsestään sekä kasvot että kasvottomuuden.



Kasvottomat


Kansallisteatterin suuri näyttämö hohtaa kylmää ja armotonta valoa. Vaikutelma on mekaaninen ja talouden kovia arvoja korostava. On liukuportaita, lasisia kabinetteja ja metallipintoja, mutta esityksen poliitikot joutuvat myös jättämään turvapesänsä ja astumaan metroon tavallisen kansan pariin. Se saa heidän nenänsä nyrpistymään ja korostaa sitä, että kansaa ei haluta kohdata kasvoista kasvoihin, vaan pitää se pelkästään puheissa.

Yhdestoista hetki on iso pala. Niin kurkussa kuin muutoinkin. Esitys nojaa vahvasti tutkimusraportteihin ja asiantuntijatietoon, joten sen sanomaa ei voi selittää pois vetoamalla siihen, että kyseessä olisi pelkkä näytelmä. Se ei ole hyvän mielen teatteria, vaan todellisuutta. Se saa tuntemaan avuttomuutta, mutta onneksi myös halua ryhtyä vastarintaan. Se on tervetullutta kansan kutsumista yhtymään ja ryhtymään. Minut se saa myös ajattelemaan lämpimin fiiliksin perustuslakia, joka vielä toistaiseksi on pystynyt pitämään kurissa hulluimmat poliittiset ylilyönnit.

Loppupuolella Yhdestoista hetki kuitenkin hajoaa liiaksi ja niin tärkeä teema kuin ilmastonmuutos onkin sen ymppääminen osaksi tarinaa sammutettuine valoineen ja paatoksellisine puheineen sortuu liialliseen saarnaamiseen.

Joo, me katsojat ollaan niitä tyyppejä, jotka esityksen jälkeen tarttuvat puhelimiinsa ja kytkevät ne päälle. Vihjaus käytöstapoihimme olisikin ollut hieno paikka päättää tämä näytelmä, mutta niin ei maltettu tehdä.

Yhdestoista hetki muistuttaa, että hiljaisuus on vaarallista ja demokratian kannalta tuhoisaa, sillä hiljaisuudessa uivat ja tekevät tekojaan meidän tavallisten kansalaisten päänmenoksi isoiksi itsensä korottaneet kalat, jotka uiskentelevat omia etujaan haaveihinsa keräten. Esityksen lopusta huolimatta tulin siihen tulokseen, että taidanpa äänestää ensi kuussa kansallisteatteripuoluetta.



Esa Leskinen - Sami Keski-Vähälä: Yhdestoista hetki
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis, Vesa Vierikko
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Tutkiva journalisti Jarno Liski
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu Jari Kettunen
Vastaava valaistusmestari Matti Tiilama

Kuvat: ©kansallisteatteri




Teatterilipusta kiitos Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi  

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä - haasteen koonti

Mitä luimme kerran -blogin Lauran sekä @ireadlikephoeberuns -instatilia pitävän Miran julkaisemaan Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen lähdin mukaan riemusta kiljuen.

Luen ylipäänsäkin voittopuolisesti naisten kirjoittamia kirjoja, joten tämän haasteen haasteellisuuselementti liittyi omalla kohdallani lähinnä siihen, että pyrin lukemaan sellaisia naisten kirjoittamia kirjoja, jotka hyvin voisivat löytyä klassikkoteosten listalta, mutta joita klassikkolistauksissa on harvemmin otettu huomioon, koska.

Niin miksi. No siksi, että on pidetty niin tärkeänä listata miesten kirjoittamia teoksia oli siihen aihetta tai ei.

Hyvän esimerkin klassikkoja käsittelevien teosten sukupuolivääristymästä  tarjoaa Erich Auerbachin länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksia käsittelevä Mimesis*, josta löytyy kokonaista yksi naiskirjailija eli Virginia Woolf.

Edes ikonisimmat naisklassikkokirjailijat  - Austen, Bronten sisarukset, George Elliot, Madame de la Fayette tai George Sand - eivät kelvanneet Auerbachille. Naiskirjailjoille on klassikkoteoksia käsittelevissä yleisesityksissä myöhemminkin jäänyt pikälti kuriositeetin tai ns. kiintiönaiskirjailijan osa.

Omalta osaltani valitsin tähän haasteeseen sellaisia naiskirjailijoiden teoksia, joiden klassikkoasemaa on kenenkään vaikea kiistää. Koska samaan aikaan Jokainen päivä on naistenpäivä -haasteen kanssa minulla oli menossa myös itse lanseeramani kokeellisen kirjallisuuden haaste näkyy kokeellisuus vahvasti myös niissä teoksissa, jotka pääsivät klassikkoseulastani läpi.



1. Kathy Acker: Tuntemattomien valtakunta



sitaatti:
Arabinainen:
...minun vittuni on ruusu tai tuulten henki. Haisen kaikelta. Sinun kyrpäsi ei koskaan pääse tänne sisälle koska et saa minua kiinni etkä voi laittaa minua vankilaan. Minä en ole minkään miehen tekemän häkin kyyhkyläinen.


Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein vaikuttaa suorastaan tunteelliselta.





2. Gertrude Stein: Herkät napit

sitaatti:
Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen.

Herkät napit on tutkimus kielestä. Siitä, miten kieli toimii ja miten me sitä käytämme tehdäksemme itseämme ymmärrettäväksi. Se paljastaa kielen säännöt, joita noudatamme niin automaattisesti, että emme tulee kiinnittäneeksi asiaan edes huomiota. Herkät napit kertoo, miten kieli toimii näyttämällä miten se ei toimi.





3. Mariaana Jäntti: Amorfiaana

Sitaatti:
Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas on mentävä, että viitttaus lakkaa? [...] Onko se identiteetti eli onko TÄMÄ = MINUN RUUMIINI? Eikö lause tarkoita mitään, onko se sulkulause, suljettu osasto, eristys?

Amorfiaana on mytologinen ja symbolinen. Siinä on monta kahvaa ja omista mieltymyksistä riippuu, mihin niistä haluaa tarttua. Amorfiaana tykyttää ja tyrkyttää. Se on naiskirjoitusta, joka Helene Cixous'n mukaan pakenee määrittelyjä ja teoretisointeja. Kirjoitusta, joka ei antaudu. Kirjoitusta, joka on jatkuvasti jo muualla kuin siinä paikassa, johon lukija yrittää sen vangita tutkiakseen sitä lähietäisyydeltä. Se on Medusa, joka ei tiedä naurunsa syytä tai jos tietääkin, ei sitä suostu missään nimessä kertomaan.





4. Djuna Barnes: Yömetsä

Sitaatti:
Me olemme vain ihon kattamaa ilmaa, joukko katoavaiseen kiinnitettyjä lihaksia. Itseemme painautuneena nukumme häpeään tuomitussa tomussamme. Olemme kurkkua myöten täynnä oman kurjuutemme kuvauksia. Elämä on laidun, jossa yö näykkiii ja märehtii ravintoa meidän epätoivomme ruokkimiseksi.

Barnesin romaanin kieli on törkeän hienoa. Kohtalon puraisemaa ja dekadentin oopiumin välimerkitsemää. Yömetsän sanoissa on yön arvaamaton varjo. Kiihkeä hajuvedeltä lemahtava rannepulssi, joka heijastaa milloin ylhäistä, milloin alhaista.


5. Magda Szabó: Katalin Street (postaus tulossa myöhemmin)


Kiitos Lauralle ja Miralle, jotka laittoivat tämän haasteen pystyyn!

Yleisön painostuksesta Joka päivä on naistenpäivä -haaste on myös saanut lisäaikaa ja haaste jatkuu aina vuoden 2020 naistenpäivään asti. Haasteen tarkemmista yksityiskohdista voit lukea Lauran blogista.



* * *


*Erich Auerbach, Mimesis - Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (SKS, 1992). Saksankielinen alkuteos Mimesis - Dargestellte Wirklichkeit in der abendländischen Literatur, 1946. Suomentanut Oili Suominen.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Hyvää naistenpäivää! - Imogen Binnie: Nevada

Hyvää naistenpäivää mukaan lukien transnaiset ja tällä kertaa erityisesti juuri transnaiset.

Transnaiseutta juhlistaakseni luin Imogen Binnien romaanin Nevada. Binnie on transnainen itsekin ja samoin on myös hänen romaaninsa päähenkilö Maria. 

Imogen Binnie on sanonut, että kertoessaan transsukupuolisesta päähenkilöstään hän on halunnut välttää transkokemuksen selittämistä cis-ihmisille, kuten usein tapahtuu, kun kyse on transihmisen kirjoittamista muistelmista. Nevada tosin ei ole muistelmateos, vaan fiktiota, eikä ole mitään erityistä syytä pohtia, missä määrin se perustuu tai ei perustu Binnien omiin kokemuksiin.

She's like, Jesus, can I get twenty minutes where I don't think about being trans, please?

Voin lukea Nevadaa vain omasta cis-positiostani ja ottaa Binnien tekstin sellaisena kuin se on kyseenalaistamatta päähenkilö Marian fiiliksiä ja hänen pohdintaansa transiudestaan ja identiteetistään. Maria miettii paljon sitä, miten hänen sukupuolensa luetaan ja mitä transina oleminen tarkoittaa. Jokainen häneen kohdistettu katse on ikään kuin tuomari, joka päättää "tuomitaanko" hänet naiseksi vai mieheksi.

Maria on töissä kirjakaupassa ja seurustelee Stephin kanssa, mutta heidän välisensä suhde on kompleksinen, jota edelleen vaikeuttaa se, että Marian on vaikea puhua Stephille tunteistaan ja siitä, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Binnie keskittyy kuvaamaan Marian transition jälkeistä aikaa ja sitä edeltävistä vuosista esiin nousevat lähinnä teiniajan dissosiaation kokemukset, jotka syntyvät Marian tavasta mytologisoida oma cooliutensa sekä hänen kokemansa outouden/toiseuden sisäistäminen tunnetasolla. Sen tajuaminen, että hän on trans, tapahtuu vasta myöhemmin.

Nevada on kielellisesti kiinnostava teos, sillä Binnie onnistuu tuomaan kielen rakenteen tasolla esiin Marian epävarmuuden ja hänen käymiensä keskustelujen ominaisluonteen, joille on tyypillistä jatkuva liike ja pysähtymättömyys. Tässä teoksessa ei todellakaan naulata totuusteesejä seinään, vaan kieli ja sen puheenomaisuus pitää sisällään jatkuvasti useita mahdollisuuksia sanotun suhteen. Voisi sanoa, että kieli toimii Nevadassa kyseenalaistuksen hyvässä palveluksessa ja pitää sanottua jatkuvassa avoimuuden tilassa.

I don't know, all right? Maria says. I just fuckin' - Some shit happened and then it wasn't like we suddenly hated each other or anything. I was just like, fuck, this relationship isn't good for me any more and she was like Yeah me neither and I was like Well. And she was like, Well, cool.

Rakenteellisesti Nevada jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Marian elämään New Yorkissa sekä hänen ja Stephin suhteeseen. Teoksen toisessa osassa Maria lähtee yksin road tripille kohti Nevadaa selvittääkseen päätään. Matkallaan Maria tutustuu Jamesiin, joka on potentiaalinen transnainen. James on "diagnosoinut" itsensä potevan autogynephiliaa, joka tarkoittaa, että mies kiihottuu seksuaalisesti kuvitellessaan itsensä naisena.

Otin Jamesin autogynephilian tässä tekstissä esiin lähinnä siksi, että se osaltaan tuo esiin, miten valtava on erilaisten seksuaali-identiteettien kirjo. Ray Blanchardin transseksuaalitypologiassa, joka käsittelee transitiota miehestä naiseksi autogynephilia jaetaan edelleen neljään eri luokkaan, joista asiasta kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin tästä.

Binnien romaani saa puusilmäisimmänkin panemaan merkille, miten karkealla tasolla liikutaan, jos seksuaalisia identiteettejä tarkastellaan pelkästään ns. pääkategorioiden - hetero-, homo- ja transseksuaalisuus - tasolla. Mm. tämän vuoksi Nevadan lukeminen tekisi erittäin hyvää niille, joille seksuaali-identiteetti on sillä tapaa selkeä asia, että sitä ei tarvitse erikseen miettiä. 

Marian newyorkilaiselämälle ominaista on pyöräily ja hän välttää julkisia liikennevälineitä ja liikkuu paikasta toiseen pyörällään. Pyörä toimii tässä romaanissa siten samantyyppisenä vapauden symbolina kuin mitä se on Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö.

Maria kuljettaa mukanaan Moleskine-muistikirjaansa ja haaveilee, että jonain päivänä hän kenties vielä kirjoittaa romaanin. Yksi Binnien teoksen hulvattomimmista kohdista on, kun Maria parodioi Hemingwaytä:

I am soldier in the First World War. I don't have very many feelings. I drink a lot and girls like me. We had a long conversation about whether she should have an abortion, but we didn't use the word abortion. The whole thing was a dream and I am dead.

Nevada on romaanina ihan harvinaisen freesin oloinen. Binnie kuvaa Mariaa isosiskomaisen lempeällä otteella ja rehellisesti tekemättä hänestä kiiltokuvaa tai transnaiseuden sankaria. Teoksessa on kosolti huumoria ja roppakaupalla rehellisyyttä, eikä Nevadasta löydy etsimälläkään
transmisery lit -tyylisiä aineksia.

Olen iloinen siitä, että sain tutustua Mariaan ja hänen opastuksellaan oppia uutta. Voin vaan yrittää kuvitella, miltä tämän kirjan lukeminen tuntuu ihmisestä, joka Marian tarinasta ehkä ensimmäistä kertaa löytää oman tarinansa romaanin muotoon kirjoitettuna.



Imogen Binnie: Nevada
242 sivua
Topside Press (2013)

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Vastakohtien kaavaton mittakaava - Reetta Pekkanen: Kärhi

Kuvittele jotain hyvin pientä, kuten vaikka muurahainen tai dna:n palanen. Sen jälkeen kuvittele jotain tosi suurta, kuten vaikka galaksi potenssiin ääretön. Sen jälkeen laita edelliset vierekkäin. Siinä sulla on Reetta Pekkasen Kärhi.

Läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni. Minua viedään kohti niin pientä, että pelkään että ei riitä, vaikka kuinka kutistan itseäni. Minua viedään kohti niin suurta, että ihostani tulee ilmapallon venyvä seinämä. Siinä välissä kohti ensimmäistä ja toista läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni.

Kärhi on Reetta Pekkasen toinen runokokoelma. Siinä liitytään osaksi, liimaannutaan ja mennään sisemmälle sisään. Siinä riuhdotaan irti voimaa käyttämällä sitä käyttämättä, koska on pakko, sillä vain se, joka on irti, voi liittyä toiseen. Sama toistetaan itsen sisällä. Sama toistetaan, kun ei-oma iho paikallistetaan lähelle, vaikka tosiasiassa se voi olla ihan jossain muualla.

Tämän kokoelman mittasuhteet ovat valtavat. Pienen pienestä suuren suureen, ja liike niiden välillä. Liike minun ulkopuolellani ja sisällä. Ja se, mikä on tuolla jossakin. Tuolla noin. Näetkö? Se on myös juuri tässä. Näetkö?

Asiat kaukana ovat olemassa saman verran kuin asiat lähellä

Se, joka ei liiku ei voi pysähtyä. On lähdettävä, mentävä ja käytävä, jotta voisi tehdä päätöksen jäädä juuri tähän ja havannoida, että pysähtyminen jatkuu jatkumisena.

Käy niin, että vastakohdat sisältyvät toisiinsa toisiaan kumoamatta. Tulee epäilys, onko sittenkään kaikki aina kaikessa, vaikka ajatusta ei voikaan jatkaa loppuun.

Mietin tyhjyyden rajaa. Jos on tyhjyys, onko sen vieressä täysyys ja mistä täysyys alkaa ja mihin tyhjyys loppuu. Miten tyhjää pitää olla, miten täyttä, että on tyhjää, että on täyttä. Entä sitten, kun on tyhjää täynnä? Mistä silloin tai ylipäätään koskaan minkään voi varmuudella tunnistaa?

Ulkoisen ytimen sisällä on sisempi ydin
[...]
Mennäkseen ytimen läpi on mentävä läpi kaikesta

Anna minun olla lapsi ja kysyä, mitä on sisemmän ytimen sisällä ja mitä löytyy sisempää ydintä sisemmän ytimen sisältä. Pysähdy ja kuuntele ja annan minun kysyä. Anna minun kasvaa ja anna minusta tulla aikuinen  ja anna käteeni peili ja anna seinällekin peili ja kanna minut peilin eteen peili kädessä näkemään mitä peilistä näen.

Läheisyyden ja etäisyyden välillä humisee. Harju tai joku muu. Haisee hajuton tukehtumisen häkäkaasu ja vapauden värikäs viini. Suustani sinun suuhusi, sillä tässä kohdin tätä kokoelmaa on jotakin seksuaalista, jota en osaa nimetä. Joka on kuin sinä, joka olet siinä ja niin monessa muussa paikassa osana jotakin osaani.

On mentävä kohti onkalon keskustaa

On astuttava tyhjään tai muutoin kuljettava, joskus hypättävä. On otettava riski ja luotettava, että sinä olet siellä, johon olen tulossa. Johon olen matkalla koko ajan, herkeämättä ihan.

Tämä on nyt vähän eriparinen, eritahtinen chiaroscuro, jossa pimeys, jossa valkeus. Jossa se kohta tai yhteentulo tai ohitus, jossa ne lakkaavat olemasta, mitä ne olivat äsken.

Ja sitten on vielä ametisti, joka kantaa mukanaan myrkkymaljaa, eikä se suojele ketään, eikä se suojele miltään, jos käy niin, että tulee tilanne (esim. ihminen), jolta pitäisi suojautua. Jos tulee vaikka rakkaus ja toinen ihminen samaan sänkyyn.


*

Kun sain Kärhen ensi kertaa käsiini lumouduin sen kannesta. Mitä sinä siitä löydät? Omat löytöni pidän itselläni, mutta onhan selvää, että siinä on nainen ja poispäin käännetyt kasvot ja vuosikymmeniä vanha perintöhame. Luultavasti hauras ja epämukava. Luultavasti korsetin käyttöä vaativa. Nainen ja hiukset nutturalla, eikä niitä hiuksia ole pesty vuosisatoihin. Niiden sisällä liikettä ja kuhinaa.

Jos Kärhi olisi kudintyö, kutomus, miksi sitä sanotaan - se sellainen, jota tehdään puikoilla. Jos Kärhi olisi se sellainen, osa sen silmukoista olisi niin valtavia, että ne eivät mahtuisi kuvaan joka levittäytyy yli maiden ja mantujen, osa sen silmukoista taas puristaisi tiukkuudellaan puikot poikki.

Laaja ja kaukainen rinnastuvat tässä kokoelmassa läheiseen ja sisäiseen "kuten komeetat ja syyllisyys". Ei mittaa, ei asteikkoa. Vastakohdat, kuten lähellä ja kaukana, menevät toistensa läpi ja tulevat toisikseen kunnes ne tekevät saman uudestaan ja tulevat niiksi, joita ne olivat, mutta eivät tietenkään koskaan enää samoiksi, sillä mahdoton ei voi tapahtua.

Läähätän ja läkähdyn, olen lääpälläni. Toisin kuin ylempänä, koska samoin ei onneksi voi.




Reetta Pekkanen: Kärhi
74 sivua
Poesia (2019)
Kannen kuva: Sini Saarenpää
Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Arvostelukappale

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Avioliitto on mahdoton laji - Kohtauksia eräästä avioliitosta Kansallisteatterissa

Nuorempana olin kova Ingmar Bergman -fani ja niinpä katsoinkin suuren osan hänen mittavasta elokuvatuotannostaan. Vaan mitä tapahtui? Minusta tuli feministi ja suhteeni Ingmarin elokuviin monimutkaistui. Tämä sama kriisi oli vallalla katsoessani Michael Baranin Kansallisteatteriin ohjaamaa esitystä Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannesta ja Johanista, joiden suhde ajautuu kriisiin. Teksti on alunperin peräisin 1970-luvulta, mutta esityksessä esiintuodut parisuhteen kipusuhteet eivät ole sitten noiden aikojen juurikaan pohjimmiltaan muuttuneet. Tämä herättää minussa lähinnä kauhua ja tunteen siitä, että naisen ja miehen välinen liitto on tuomittu epäonnistumaan. 

Kansallisteatterin esityksessä Kristiina Haltun Marianne ja Esa-Matti Longin Johan onnistuvat tekemään itsestään siinä määrin omien ongelmiensa sisällä pyöriviä hahmoja, että en samaistu kumpaankaan ja hyvä niin.

Välillä huomasin esitystä katsoessani miettiväni, että pitäisikö siihen suhtautua kuin komediaan. En kuitenkaan osannut niin tehdä, sillä kumpikin aviopuoliso vuotaa aivan liiaksi ihmissuhdeverta, jotta heidän väliseensä kriisiin voisi suhtautua huumorilla.

Silti yleisö nauraa ja se on kiinnostavaa. Kuinka moni meistä nauraisi, jos puoliso ihan yks kaks yllättäen kertoisi rakastuneensa toiseen, lähtevänsä huomenna Pariisiin ja viipyvänsä siellä ainakin puoli vuotta, kuten Johan tässä näytelmässä tekee.

Pohjimmiltaan nauru ei kerro niinkään reaktioista juuri tähän näytelmään vaan siitä, että ns. "mies lähti ostamaan tupakkaa" -kuvio variaatioineen on toistunut niin monta kertaa, että siitä on tullut kulttuurinen kiteytymä. Mies on tyyppi, joka saattaa aivan yllättäen jättää vaimonsa rakastuttuaan toiseen naiseen. Johanin ilmoitus herättää tuttuuden tunteen, jota prosessoimme nauramalla. Lisäksi Johan vie katsojia yhä lisää kohti naurua ilmoittamalla, että hän aikoo käyttäytyä kuin sika. Siinä ei ole mitään hauskaa ja siksi nauramme.

Esa-Matti Longin Johanille on kuitenkin vaikea raivostua. Siihen hänen roolihahmonsa on sikamaisuudestaan ja älyttömistä feminismiin liittyvistä kommenteistaan huolimatta aivan liian sympaattinen, joka tekee esityksestä huomattavasti moniulotteisemman kuin jos hän tyytyisi pelkästään jalostamaan sikaa itsessään.

Haltun Mariannessa taas on jotain kireää, viulunkielimäistä ja paikoin teennäisenkin oloista, jonka vuoksi hänestä on vaikea saada otetta. Se on hyvä, sillä näin hänen roolihahmonsa nyansoituu useaan suuntaan ja katsojalle jää enemmän tulkintavaraa.

Näyttämölle on lavastettu moderni koti, jonka seinällä olevan isokokoisen taulun poikki kulkee murtuma. Kysymys kuuluukin, voiko sitä, joka kerran on murtunut - oli kyse sitten esineistä tai ihmisistä  - enää koskaan saada sillä tapaa eheäksi kuin mitä se oli ennen murtumistaan. Tämän suhteen esitys ei ole kovin rohkaiseva. Marianne ja Johan juuttuvat niin toisiinsa kuin toisistaan tekemäänsä eroon.

Valoja sytytellään ja sammutellaan esityksessä vähän väliä ja näin tekemällä korostetaan aviopuolisoiden välisiä kommunikaatiokatkoksia.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on puhenäytelmä ja se on sitä jopa siinä määrin, että välillä tekisi mieli huutaa: olkaa jo hiljaa. Ovelasti avioparin puheliaisuus tuottaa Kansallisteatterin esityksessä myös katsojalle ahdistuneen tilan, josta ei tunnu olevan pakoa. Poravarillinen avioliittomätä roiskuu ja haisee. Sanojen välit tihkuvat vihaa, mutta samalla ne manifestoivat sanojansa jumittumista aviokriisiin. Seksistä tulee avioliiton kauppatavaraa sekä ainoa keino olla lähellä toista ilman sanoja. Kyse ei ole niinkään nautinnosta, vaan eron pakkopullasta.

Avioparina Halttu ja Johan ovat uskottavia kipuilussaan. Heitä mahtuu hyvässä mielessä reippaaasti enemmän kuin kaksitoista tusinaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta avautuu usealla tavalla. Oman aviokriisinsä parissa kamppaileva löytää siitä peilin, josta tarkastella tilannettaan. Jonkun toisen taas se saattaa saada muistelemaan menneitä ja huokaisemaan helpotuksesta, että onneksi ei enää tarvitse elää liitossa, joka tukahduttaa molemmat osapuolet. Joku saattaa tuntea halua neuvoa Mariannea ja Johania, joku taas alkaa epäröidä, onko sittenkään hyvä ajatus mennä naimisiin ylipäätään. Moni voinee myös yhtyä Mariannen ja Johanin toteamukseen, että monella muulla on asiat paljon huonommin.

Kansallisen esitys vaikuttaisi vihjaavan, että avioliitto ihan jo instituutionakin kaipaa päivittämistä. Muutoin vaarana on, että se kuristaa "osanottajansa".



Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973
Ohjaus ja suomennos: Michael Baran
Rooleissa: Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long
Lavastus- ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka


Teatterilipusta kiitos Kansallisteatteri ja bloggariklubi








torstai 28. helmikuuta 2019

"Luja lukukokemus" - Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki * BAR Finland, 36


 "Teksti ei ole teksti, jollei se kätke ensi näkemältä, ensi alkuun, rakenteensa lakia ja pelisääntöjä. [...] Teksti on siten aina ja olemuksellisesti vaarassa kadota lopullisesti. Kukapa saisi siitä koskaan tietää?"


(Jacques Derrida: Platonin apteekki) *


Tämä on 36. osa BAR Finland -kirjoitussarjaa ja ensimmäinen, jossa osanottajille annetaan drinkki käteen heti ovella. Ennen kuin kulautamme juomat kurkkuumme sanomme kaikki yhdessä aperitiff ja tunnustelemme miten ylähampaat ottavat kosketusta alahuuleen.

TÄSSÄ alla on tila,




jossa kuuluisi esitellä Kari Aronpuro ja kertoa jotakin hänen saavutuksistaan. En sitä nyt kuitenkaan tee, sillä ne joille Aronpuro on tuttu eivät hänen esittelyään kaipaa ja ne taas, joille nimi Kari Aronpuro ei sano mitään voivat halutessaan käyttää hakukonetta.

Aronpuron romaanin nimi laajenee mielessäni kuviksi, joita hallitsee filminpätkät Roberto Rossellinin elokuvasta Rooma - avoin kaupunki. En väitä, enkä ole väittämättä, että näiden kahden teoksen välillä vallitsisi yhteyksiä.

Jostakin tuntemattomasta syystä, joista todennäköisin on aperitiffin (pienellä a:lla) vaikutus, edellisten kuvien päälle liimaantuu kuva Anita Ekbergistä Fontana di Trevin suihkulähteellä. Elokuva on vaihtunut Federico Fellinin Ihanaan elämään, joka peilaa niitä tunnelmia, jotka Aperitiffin (isolla A:lla) läsnäolo kirjallisessa baarissani saa aikaan.

1960-luku oli suomalaisen kirjallisuuden ja muun taiteen osalta kivaa aikaa, sillä silloin tehtiin monia juttuja, joita ei ennen ollut tehty. Järjestettiin performansseja ja vastaavia ja oltiin muutoinkin täynnä luovaa intoa. Vuosikymmenen puolivälin Amerikassa syntyi postmodernismi ja samaan aikaan - osin ehkä sen kaikuna,  osin ehkä itsenäisesti - kokeellisuus alkoi saada jalansijaa suomalaisessa kirjallisuudessa ja erityisesti runoudessa.

Samalla hiekkalaatikolla Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki -romaanin kanssa leikkivät vuonna 1965 mm. Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi, Kalevi Seilosen Tosiasioita minusta, Maila Pylkkösen Virheitä, Pekka Parkkisen Kuu hehkuu vielä sekä Pekka Kejosen Käyttögrafiikkaa.** Nämä teokset kokeellisemman kirjallisuuden ystävän kannattaa pitää mielessä ja laittaa ne vaikka alati pitemmäksi käyvälle "luen vielä joskus" -listalle, jonne onneksi mahtuu kirjallisia teoksia loputtomasti.

*

Lukemani Aperitiff - avoin kaupunki on teoksen 3. laajennettu painos, jonka kustantamo ntamo julkaisi tämän teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2015. Kyseessä on hieno ja arvokas kulttuuriteko ja lähetän isokokoisen virtuaalisen ruusukimpun ntamolle.

Aperitiff - avoin kaupunki koostuu seuraavista elementeistä niihin kuitenkaan rajoittumatta:

päiväkirjamerkinnöistä
runoista
aurinkomarkiisien tilausohjeesta
tavaraluetteloista
lehtileikkeistä
lähdeluetteloista
sukupuusta
mustasta sivusta
laskulomakkeista
mainoksista
logaritmitaulukoista

Romaanin juonen voi tiivistää kertomalla, että se kertoo kahdesta veljeksestä Tauno ja Reino Salmesta. Tauno on kirjastotyöntekijä, Reino taas hautausurakoitsija.  Tauno on lisäksi runomiehiä ja otan tähän alle randomin esimerkin (valittu silmät kiinni sormella sivukohtaa osoittamalla) hänen runoistaan.

tulin pantteistis-materialistiseen tunnetilaan
istun ja katselen liikennelaitoksen hallien kattojen yli
kaupunkia
olla tätä kaikkea olla kesä
olla kappale materian tietoista tilaa

Aperitiff on kollaasiromaani, joka koostuu noin sadasta eri teoksesta lainatusta materiaalista, joka on lueteltu itse teoksessa ja joka on pääosin ei-fiktiivistä. Tämän materiaalin käyttö ja se tapa, jolla Aronpuro sitä käyttää luo tähän teokseen omanlaisensa tyylin, jota voisi kutsua epätyyliksi.

Maanapaossa heinäkuussa 1965 oleva K.K. toteaa teoksen esipuheessa

Mielestäni nykyajalla ei ole mitään varsinaista tyyliä.

Tämä lause sopii huomattavasti paremmin kuvaamaan Aperitiffia kuin moni muu lause. Tosin se on äärimmäisen helppo ja luultavasti helpompi ymmärtää väärin kuin oikein. Tämän vuoksi on hyvä pitää mielessä, että tyylistä on hankala päästää eroon, sillä myös tyylittömyys tuottaa aina omanlaisensa tyylin ja jos tekee kuten Aronpuro romaanissaan ja yhdistää toisiinsa hyvin eri tyylisiä elementtejä, niin mikäs muukaan siitä on lopputuloksena kuin juuri tietty epätyylinen tyyli.

Edellisten lauseiden kohdalla pitää huomioida lisäksi nykyaika, joka tässä yhteydessä on 1960-luvun puoliväli ja joka tätä tekstiä kirjoittaessani on vuosi 2019. Näiden välille syntyy jännite, jota kiristää ja löysää se, että monet Aperitiffissa esiintulevista huomioista ovat sen tapaisia, että niistä itsestään on mahdoton tai hankala sanoa, mihin nykyaikaan ne viittaavat. Tämä tulee esiin erityisesti Aperitiffin toiseen laitokseen liitetyissä aikalaisarvosteluissa, jotka ovat niin herkullisia, että en malta olla ottamatta niitä tässä yhteydessä esiin. Samalla voin vain haikailla niin monipuolisten ja tarkkoja havaintoja ja analyysejä sisältävien arvioiden perään kuin mitä näistä vuonna 1965 julkaistuista kritiikeistä löytyy.

Mukaan otettujen aikalaisarvostelujen myötä Aperitiff kirjoittautuu uudeksi teokseksi. Kriitiikeistä löytyy useita tarkastelukulmia itse teokseen ja ne rikastuttavat valtavasti Aperitiffin tarkastelua. Yksi Aronpuron teoksen tyypillisimmistä tyyliseikoista on, että hän tekee kuvatusta materiaaliskonkreettista. Niinpä tässä teoksessa ei vain tyydytä kertomaan, että postissa tuli sähkölasku, vaan itse sähkölasku on painettu teokseen. Sähkön katkaiseminen taas on esitetty mustana sivuna. ***

Joku ehkä sanoisi, että Aperitiffin tapaisen teoksen kuka tahansa voisi saada aikaan. Joku on tietenkin väärässä, sillä kyse ei ole summittaisesta eri elementtien yhteen liittämisestä. Kollaasissa Aperitiff mukaan lukien kiinnostavinta on, miten eri elementit keskustelevat keskenään. Tulkinta on Aronpuron romaanin kohdalla juuri avoin kaupunki, jossa luettelot, runot jne. ovat kaupungin sisäisiä elementtejä, jotka Aronpuro saattaa diamonilogiin toistensa kanssa. Erityisen kiinnostava on teoksen kohta, jossa vasemmilla sivuilla "kulkee" teosluettelo, kun taas oikeanpuoleisilla sivuilla kerrotaan yksityiskohtia luokkakuvassa olevista lapsista.

Aperitiffissa kysytään: "Mitä tekemistä sanoilla on todellisuuden kanssa?" Itse asiassa koko teos voidaan lukea kommentaarina tähän kysymykseen. Vaihtoehtoiset vastaukset kysymykseen ovat, että sanoilla on tekemistä todellisuuden kanssa tai ei ole tai on tai ei ole osittain.

Ihan oman kirjallisuushistoriallisen helmensä tarjoaa teoksessa mukana oleva ns. Kemin kirjaston jupakka. Aperitiffista löytyy niin kopio Kemin kaupungin kirjastolautakunnan kokouksesta kuin Kemin kaupunginkirjaston johtajan Pohjolan Sanomiin 16.1.1966 kirjoittama teksti, jossa kyseinen johtaja kertoo, miksi Aperitiffia ei ole otettu mukaan kirjaston valikoimiin. Kirjoituksessaan kaupunginkirjaston johtaja toteaa Aperitiffia esimerkkinä käyttäen, että "ilmeinen humpuuki ja pelkkä atelieerikokeilu eivät kuulu kirjaston hyllyille."  On helppo kuvitella, että saman kohtelun olisi kokenut myös Gertrude Steinin Herkät napit, jos siitä jo vuonna 1966 olisi ollut suomennos käytettävissä ja sitä olisi Kemin kaupunginkirjaston kokoelmiin keksitty tarjota.

Toisin kuin edellä mainittu Kemin kaupunginkirjaston johtaja olen sitä mieltä, että Aronpuron romaani on merkittävä kirjallinen teos. Se on ihan hitokseen inspiroiva romaani, joka kertoo myös paljosta muusta kuin siitä, mikä itse teoksessa ilmenee.  Etukäteen vähän pelkäsin, että Aperitiffin lukeminen saattaisi olla työlästä, mutta aavistukseni oli täysin väärä. Paikoin olo oli kuin ihmisellä, joka muutaman viikon karkkilakon jälkeen pääsee Makuuniin, jonka toimiala on muuttunut videovuokraamosta karkkikaupaksi. Niin monta värikästä laaria, joista voi koostaa oman pussillisensa.

Teoksen toiseen painokseen sisällytetyssä otteessa 'Tekijän päiväkirjasta', joka on kirjoitettu syyskuussa 1978, Aronpuro kertoo, että hänen estiikkansa koostuu "kuudesta perusosasta: lähettäjä, vastaanottaja, sanoma, koodi, kanava ja konteksti." Pohdintojensa tukena hän käyttää semiootikko Umberto Econ ja kielitieteilijä Roman Jakobsonin ajatuksia. Tähän kappaleeseen tutustumista suosittelen erityisesti semioottisesti ja/tai kielitieteellisesti suuntautuneille lukijoille. Kyseisestä osiosta löytyy myös tämän blogitekstin aloittanut sitaatti Jacques Derridalta.

Jaahas, tulin kulkeneeksi ympyrää.





Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki (3. laajennettu painos)
ntamo (2015)
ensimmäisen painoksen julkaisi Kirjayhtymä vuonna 1965




Otsikossa mainittu "luja lukukokemus" on lainaus Kalevi Seilosen Demariin vuonna 1965 kirjoittamasta Aperitiffin kritiikistä.

* Kari Aronpuro siteeraa Derridaa Aperitiffin uusimpaan laitokseen kirjoittamissaan jälkisanoissa 'Aperitiff - avoin kaupunki 1965-2015'

** suomalaisen kirjallisuuden 1960-luvun osalta olen konsultoinut Juri Joensuun teosta Menetelmät, kokeet, koneet : proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa, Poesia 2012. Minun olisi kannattanut tutustua myös Joensuun teokseen Vuoden 1965 mania? : suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi, Poesia 2016, mutta kuulin tästä teoksesta vasta, kun etsin Helmetistä tietoa siitä, minä vuonna ensin mainitsemani Joensuun teos on julkaistu. Vastaisen varalle panen vahvasti mieleeni tämän jälkimmäisenä mainitsemani Joensuun teoksen, sillä on äärimmäisen luultavaa, että sillä on minulle paljon annettavaa

*** mustan sivun tulkinta sähkökatkokseksi ei ole omaa keksintöäni, vaan se on peräisin Leo Lindstenin 31.10.1965 Kansan uutisiin kirjoittamasta kritikiistä

tiistai 26. helmikuuta 2019

Saagaperinne uusiksi - Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Jonotin kirjastosta Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia useamman kuukauden. Tästä kirjasta oli tihkunut kehusanoja sieltä ja täältä ja tuolta, ja pitihän sitä päästä testaamaan mikä oma mielipiteeni Kaldmaan kirjasta olisi. Lukemistani innoitti myös se, että tällä romaanilla saisin kasaan yhden panoksen kovasti henkitoreissaan olevaan Rakas Viro -haasteeseeni.

Olen aiemmin lukenut Kaldmaalta runokokoelman Rakkauden aakkoset, joka on tähän mennessä ainoa runokokoelma, josta en ole kirjottanut blogiini. Syy tähän on yksinkertainen: minulla ei ollut Rakkauden aakkosista mitään sanottavaa.

Islannissa ei ole perhosia sekoittaa islantilaista saagaperinnettä ja kokeellista kirjallisuutta. Lähtökohta on kiinnostava, eikä toteutuskaan ole hassumpi. Koska oma saagojen tuntemukseni rajoittuu Njallin saagaan, jonka senkin luin parikymmentä vuotta sitten en kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka tiukasti Kaldmaan romaani on kiinni saagaperinteessä.

Saagat kertovat usein miehisistä uroteoista ja on hieno veto Kaldmaalta ottaa tätä perinnettä haltuun päästämällä ääneen nainen toisensa jälkeen. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole ja mietin myös, että missä määrin kyse on kulttuurisesta omimisesta. Onko poliittisesti hyväksyttävää, että virolainen kirjailija hyödyntää romaanissaan islantilaisia tarinoita?

Islannissa ei ole perhosia on hiljaisen painokkaasti feministinen romaani, jonka päälinja kuvaa naissukupolvien ketjua. Teoksen kieli on usein runollisen kaunista ja sitä halkovat eläimet, aluskasvillisuus ja yli Islannin käyvä merituuli. Toistoa on paljon. Toistoa ja kertausta, jotka tuovat tekstiin ihan omanlaisensa rytmin, jossa on hyvä kellua. Valtameren tanssiaissyli flirttailee lukijalle ja vetää hänet pyörteisiinsä.

Kaldmaan romaanissa eletään maailmassa, jossa miehen ja vallan välillä on lähes totaalinen yhtäläisyysmerkki. Nainen vertautuu teoksessa luontoon ja villiin, jotka peripatriarkaattinen yhteisö ottaa haltuunsa samaan tapaan kuin se alistaa syrjäseudut hallintaansa rakentamalla sivilisaation merkiksi kirkon. Miehen on kaikki.

Ensin miehet muodostavat kirkolliskokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat kyläkokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat maanjakokokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet alkavat jakaa maata. Keskenään.

Pohjoismaisen mytologian kuvaukseen Kaldmaa hakee vauhtia antiikin mytologiasta marssittamalla näyttämölle Penelopen - tuon kaikkien odottajanaisten esiäidin. Islannissa ei ole perhosia sisältää lisäksi faabelinomaisia osuuksia ja siitä löytyy myös viittauksia Aino Kallaksen Sudenmorsiameen.

Voisi sanoa, että lähes kaikki tässä romaanissa on hyvää, mutta jotakin puuttuu silti tai ehkä pikemminkin niin, että jotakin on liikaa. Lopputulos on levoton ja liian runsas, joka on todella sääli, sillä kokeelliset ratkaisut ovat tässä teoksessa erittäin kiinnostavia ja tuovat Kaldmaan romaaniin paljon kaivattua lisähengitystilaa.

Graafiset ratkaisut tukevat tarinaa, joka jakautuu kahdeksi yhtyäkseen myöhemmin uudestaan. Lasten huudahdukset ja kysymykset katkovat heille kerrottua. Teksti järjestyy ympyröiksi, jotka voi nähdä viittauksena lineaarisen ajan sijasta feminiinisenä pidettyyn sykliseen aikaan.  Uusi kohtaa vanhan, muokkaa sitä ja ottaa omakseen.

Teoksen rytmi on parhaimmillaan vahva. Sen juuret kasvavat menneisyydestä ja antavat vaiennetuille naisille äänen. Islannissa ei ole perhosia on modernia saagojen uudelleenkirjoitusta, jossa suurten sankareiden paikan ottaa naisten yksityinen ja niin kovin usein unohdettu historia.



Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
347 sivua
Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus (2017)



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Hyvä nuuhku piti paikkansa - Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku.

Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä.

Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä.

Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välille. Jokainen heistä sanoo sanottavansa yksinään, sanoo sanansa julki miettimättä, mihin ne putoavat vai jäävätkö kenties ilmaan pyörimään. Kyse ei ole vuoropuhelusta sen varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin niin, että jokainen puhuu vuorollaan, eikä se mitä sanotaan liity välttämättä siihen, mitä toinen on sanonut aiemmin.

Miten Margot, Boris ja Lulu ovat asunnossa, jossa he asuvat? Ovatko he yhdessä, vierekkäin, päällekkäin? Alussa on joka tapauksessa vettä ja paljosta vedestä tulee meri, märkä tai kuviteltu. Vanhemmaksi tuleminen on haurasta ja kun lapsi on ihan pieni, on myös äiti ja isä pikkuruisia. Siitä se lähtee ja kohtaa unettomuuden. Tarkemmin määrittelemättömästä suunnasta kuuluvat Lulun sanat:

Sitten kun minä kasvan isoksi
ja te kasvatte pieniksi

minä menen tuuliajolle.

Kasvamista tapahtuu eri suuntiin. Juuttumista myös. Ja menettämistä. Äiti joutuu luopumaan omasta tilastaan, koska hän on aina käytettävissä. Miten siihen tottuu? Muuttuneeseen olosuhteeseen, jossa se toinen ei aina oikein osaa, vaikka yrittää kyllä. Ja miten siitä seuraa se, että tunteet kerääntyvät sisälle kehoon, eivätkä osaa ulos.

Miten lapsi (lapsi yleensä, sinä ja minä lapsena, lapseus kokonaisuutena) on ensin uimari ja vasta myöhemmin nousee jaloilleen edetäkseen kävelemällä. Miten "sama meri kaikissa meissä" (kiitos Jaan), miten aikuisissa sama meri jo vähän kuivunut ja joskus levoton, joskus taas hiiskumaton.

Ja miten sen iskeytyminen tajuntaan, että vanhempana on lapsensa lapsuus.

Että kaikki se miten paperinmakuinen
minäkin voin olla, on paperia sinun suussasi ja mikä
muisto siitäkin syntyy. Olla jonkun lapsuus, vaikka on
sateeseen unohtunut ämpäri, vaikka on matala tukka ja
sattumanvarainen mielipide. 

Miten lapsen lapsuus rakentuu äidin ja isän menneisyyden päälle. Miten sitä on välissä ja kiitorata lapselle kohti tulevaisuutta. Miten itseäkin oman pinnan liukkaus kauhistuttaa. Miten siivet, joissa oman äidin puhaltamaa, kivun pois vievää taikaa ovat kuhmuraiset. Miten ne lepattavat ja ovat aina vähän rikki.

Puhuuko lapsi vai puhuuko aikuinen ja jos aikuinen niin kuka? Vai puhuuko sittenkin aikuisen sisällä oleva lapsi, lapsen kerrokset, oman lapsen äidistään esiin nostamat muistot.

Nyt, tai ehkä vasta nyt minä näen sinut
hämärässä, kyykistyneenä sänkyni vieressä, epämukavassa
asennossa yrität hivuttaa tyynyn alle hammaskeijun tuomaa
kolikkoa niin etten herää.

Luhtavaaran kieli on kylpy, sen vaahdon arvaamattomuus hyväilee kehoani joka puolelta. Se viipyy kainaloissa ja pärisyttää vatsaa ja puhaltaa lounatuulen napaan. Se hyväilee silloinkin, kun se ei tee niin. Joskus erityisesti juuri silloin. Tämän kokoelman sanoissa on valtavasti lämmintä hymyä (sinä hävisit Mona Lisa), joka voi äkkiä vaihtaa tunnetilaa.

Niinkuin sinusta Luhtavaaran sanoista roikkuu valoa.



Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
96 sivua
Teos (2019)

lauantai 23. helmikuuta 2019

Aktiivimalli ym & co GmbH Ltd. - Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Jos sattuisi käymään niin, että minun olisi loppuelämäni ajan luettava pelkästään Harry Salmenniemen novelleja, en tuntisi suurtakaan kutsumusta kapinoida kohtaloani vastaan.

Salmenniemen novellikokoelma Uraanilamppu ja muita novelleja oli vuoden 2017 ehdottomasti kiinnostavimpia tuttavuuksia. Edellisen lauseen voin todistaa toteamalla, että moni kyseisen kokoelman novelleista on edelleen kirkkaasti mielessäni. Edellisen lauseen merkittävyyden voin todistaa toteamalla, että usein tilanne ei ole tämä, vaan novellit katoavat mielestä ja maastoutuvat osaksi muuta luettua kuin mitkäkin camouflage-oliot parhaimmillaan.

Pari faktaa: Uraanilampun ulkoasu oli oranssi. Delfiinimeditaation ulkoasu on vaaleansininen, hieman turkoosiin vivahtava - vaikutelma on riippuvainen individuaalin värienhahmotuskyvystä.
Faktat päättyvät paitsi että en malta olla vielä kysymyttä: mikä väri seuraavaksi?

Delfiinimeditaatio ja muita novelleja sisältää 16 novellia. Se on aika paljon, kun kirjassa on 218 sivua. Se ei ole liikaa tai liian vähän, vaan just jetsulleen.

Syistä, joita en tiedä ja vaikka tietäisinkin en tunnustaisi, tunnen suunnatonta kiusausta järjestää nämä novellit eri otsakkeiden alle. Kirjoitan "eksistentiaalinen hyhmä" ja tulen tulokseen (miksi muuten tulokseen aina tullaan, mutta ei koskaan mennä?), että järjestämisajatus ei sittenkään ole paras mahdollinen tapa lähestyä näitä novelleja. Tässä kohtaa voisin käyttää deleteä, mutta en nyt kummiskaan käytä, vaan kirjoitan muutaman sanan lisää siirtääkseni vielä hetken sitä hetkeä, jolloin esitän pääseväni asiaan.

Salmenniemen novelleista kirjoittaessani (siis juuri nyt tällä hetkellä) tunnen (sisäisesti), miten hehkutusripuli aka kehuripuli tekee tuloaan ja on aivan liian myöhäistä torjua sitä maitohappobakteereilla, joita kaiken lisäksi pitäisi lähteä ostamaan apteekista, joka on kiinni.

Okei.

Sanon sen nyt niin pääsen sen sanomisesta: Delfiinimeditaatio sähköistää. Se saa tuntemaan, että ei olekaan maailmassa ihan yksin, kun on tällaisia novelleja, joiden kanssa yhdessä voi nauraa sisäistä voimanaurua. En voisi vaatia enempää, en kehtaisi, en tohtisi, eikä siihen ole tarvetta. Nämä novellit ovat kultaa, jonka edessä ei ole kissaa.

Osansa Delfiinimeditaation novelleissa saa yksi jos toinenkin, kuten myös muutama ikonisin suomalainen brändi, instituutio tai kansalle pyhä asia, joille ei tässä kokoelmassa sen enempää kunnian kana kuin kukkokaan lauleskele. Sanatraileri:

Marimekon kuosit näyttävät oksennetulta kärpässieneltä. [...] Koffin olut on laimennettua kusta, Upcider sokeroitua pissaa, Lapin Kulta hirviöiden kuolaa, Karhu kammottava rikos ihmisyyttä vastaan. [...] Opetusministeriö nuolee demarien perseitä, puolustusministeriössä taas ei malteta olla nielemättä jokaisen paikalle osuvan kokoomuslaisen mällejä. [...] Keihäänheitto on aina ollut älykääpiöiden pullistelua, jääkiekko sitä, että tukeudutaan mailaan, kun piruetit eivät onnistu.

Salmenniemi ei liimaa politiikkaa kasaan, vaan antaa sen rikkinäisyyden näkyä. Naisministeristä kertovassa novellissa Päätöksiä paljastuu, miten turhuuden turhuus on kaikki tää ja miten siitä huolimatta, että ministerin työssä järkevien päätösten tekeminen on mahdottomuus on työ aina etusijalla, eikä sen asemaa heilauta sellaiset pikkujutut kuin ministerin itsemurhan tehneen veljen hautajaiset.

Kokoelman novelleja yhdistää ihmiselon ihanuus ja kurjuus, joista jälkimmäinen on usein leikkisällä fontilla mentaalisesti boldattu. Määrällisesti laajimman kokonaisuuden Delfiinimeditaatiossa muodostavat tapauskertomukset, jotka on jaettu kahteen eri novelliin (Galleria: hohde, Galleria: veri). Ne kertovat erinäisistä mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä, joiden puheita psykiatri itsekseen kommentoi tavalla, jonka useimmiten ei soisi tulevan hänen asiakkaidensa tietoon. Miettisin vielä vähän ennen kuin tilaisin hänelle vastaanottoaikaa.

Delfiinimeditaatiossa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan (rip) peruskiviä tönitään monesta suunnasta. Näistä ilkikurisin löytyy novellista Presidenttejä, johon pohjautuen esitän seuraavan arvoituksen: Kun suomalaiset presidentit asetaan kakkapillujärjestykseen yksi heistä saa ihan oman asteikkonsa eli kusimulkun. Miksi?

Uraanilampussa Salmenniemi mm. uudelleenkirjoitti Juhani Ahon novellin ja teki muita hauskoja lainauksellisia tekoja. Tästä johtuen olen Delfiinimeditaatiota lukiessani jatkuvasti varuillani ja pelkään meneväni halpaan tai metsään, mutta tämä ei luojan kiitos sentään estä nautintoani. Kun novellin Mies ei vastaa kohdalla keksin ihan itse (wau! hyvä minä!), mihin elokuvaan siinä viitataan tunnen erityistä riemua. Vihjeeksi Salmenniemi tarjoaa muutaman kuvan kyseisestä elokuvasta. Samalla mietin, miksi tämäntyyppisen aktiivimallin käyttö ei ole yleisempää kirjallisuudessa.

Yksi jännä erityispiirre Salmenniemen novelleissa on se, että hän johtaa minua sukupuoliharhaan ja tekee sen erityisen onnistuneesti paljastamalla samalla, että omaan osin tiedostamattomasti näkemyksiä, jotka liitän tiettyyn sukupuoleen ja tietystä sukupuolesta kertomisen tapaan ja yksityiskohtiin. Tässä suhteessa erityisen avaava on novelli Vaikeus kieltäytyä croissantista, jonka päähenkilön sukupuolesta tein novellia lukiessani parahultaisen vääriä johtopäätöksiä.

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on kolme sokrua jäljellä. Ne ovat Reservatio mentalisDelfiinimeditaatio ja Ihminen on onnellinen eläin. Kirjoitan niistä seuraavaksi, mutta en siinä järjestyksessä kuin ne edellä mainitsin.

Delfiinimeditaatio on delfinaarisin kannanotto pakolais- ja seksuaalipolitiikkaan, johon kuuna kullan valkeana olen törmännyt. Ai juma. Just sellainen novelliherkku, jonka voi tiivistää sanoihin "en kestä" tai "ai juma." Valitsin tällä kertaa jälkimmäisen.

Reservatio mentalis on tarina oravanpyörän sisäistämisestä niin lopullisesti, että kävytkin ovat hukassa. Se osoittaa, että valtaapitävien ei tarvitse kysyä ken on maassa kaunehin, koska he itse ovat ainoa ja ilmiselvä vastaus. Reservatio mentalis on vakava, viileä ja vahva (noilla adjektiiveilla yritin saada tähän tekstiin Jorma Uotinen -viban) vetäisy yhteiskunnallisen epätasa-arvon poliittisesta tuottamisesta.

Enpä näemmä ole paljoa sitaatteja ottanut tähän tekstiin mukaan, joten otanpa nyt sellaisen novellista Ihminen on onnellinen eläin. Sitä ennen kumminkin kerron, että jäin miettimään, mitä tapahtuis jos Rafael Donnerin herkkä eläin -ihminen ja Salmenniemen onnellinen eläin -ihminen kohtais. Kuin eläimellinen meno siis syntyis?

Mut siis se sitaatti:

Millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista? Kuinka moni meistä pystyy suhtautumaan vakavasti estyneen piian valmiiksi katkeriin lemmenleikkeihin? Entä kuinka montaa meistä todella koskettaa, kenen kanssa joku kamarineito pääsee tai joutuu naimisiin? Onko jokun mielestä yhä mielenkiintoista seurata, miten seurapiirinainen tuhoutuu omaan elämänvalheeseensa? Kuinka moni edes uskoo käsitteeseen elämänvalhe?

Piti ottaa vähän pitempi sitaatti, jotta pääsen kertomaan, että uskon käsitteeseen elämänvalhe. Itse asiassa se on yksi kiinnostavimpia ja identiteettiäni eniten kasassa pitäviä käsitteitä, kun otetaan huomioon että identiteetti noin enimmäkseen - mun kohdalla ainakin - on pieninä palasina maailmalla. Sä muuten saat kans vastata tohon kyssäriin, jos haluat. Sitä varten blogissa on kommentit-osio.

Ihminen on onnellinen eläin oli ruokaisa kokemus. Sitä lukiessani olin sekä pistaasipähkinöinä että ilmepuolella Hangon keksi. Se kertoo miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään ja jos tapahtuu, se on virhe. Karmea virhe, jota merkitsevä punainen isokokoinen v:n muotoinen ilmenemä loistaa helakammin kuin ylikypsymisvaurioituneet puolukat. 

Arvaa mitä.

Mulla olis muutama tosi kiinnostava juttu novellista Ihminen on onnellinen eläin. Mut arvaa mitä. Mietin viikon ja päätin, etten kerrokaan niitä. En nyt tarkoita harrastaa mitään lälläslää-meininkiä kuhan jätän vaan kertomatta. Sanon sit vaan en kestä, koska tuol aiemmn sanoin ai juma. Tälleen vältän toistoa aika näppärästi.

Ja nyt lopuks
- onks pakko?
- on!
alan esittää asiallista. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kuumaa jäätä ja jäätävää tulta. Ne kahmaisevat syliinsä isoja lohkareita siitä, missä yhteiskunnallisesti olemme menossa. Niissä on myös paljon naurua erilaisilla kierteillä - esim. fusillimaisilla täysjyvällä ja ilman -  ja se tuntuu vapauttavalta jos toki myös kauhistuttaa, koska se on sidoksissa siihen, miten monet asiat ympärillämme ovat huonolla tolalla.

Näiden novellien lukeminen tuntuu hyvältä. Uskomattoman hyvältä. Hyvemmältä kuin hyvältä!



Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
218 sivua
Siltala (2019)