sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Sykettä ja valovoimaa - Valehtelijan peruukki KOM-teatterissa

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään.

Rumpujen pärinää.

Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa.

Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä Odotus, jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla.

Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle.

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat itsensä. Näytelmän dokumentaarisesta luonteesta huolimatta huomaan miettiväni totuuden ja fiktion välistä suhdetta. Vaikka tiedän esimerkiksi sen, että Packalén opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään, sisältää esitys runsaasti aineistoa, josta en tiedä, mikä sen suhde totuuteen on. Mielekäs kysymys tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole se, onko esityksessä olevat asiat totta, vaan kysymys totuuden luonteesta ylipäätään.

Onko totuus se, minkä asioista muistaa? Saanen epäillä, sillä muistin polut ovat kiemuraiset ja kihartuvat vuosi vuodelta lisää. Ihminen on myös haka lisäämään muistoihin filttereitä ja tulkitsemaan ja näkemään ne milloin mistäkin kulmasta. Subjektiivisuuskin tuppaa tunkemaan totuuden tontille ja myllertämään sitä entisestään.

Valehtelijan peruukissa olennaisinta on, että näyttämöllä ovat juuri Saisio ja Packalén. Miten voikin kahdessa ihmisessä olla niin paljon voimaa, kokemusta, sydäntä ja asioiden ytimen tavoittavuutta. Istuessani etupenkissä koin olevani monella tapaa etuoikeutettu. Että sain nähdä tämän esityksen ja nauttia. Että jo esityksen aikana tiesin, että näkemäni jäisi mieleen pitkäksi aikaa. Että sain olla osa tätä esitystä rakastavien katsojien massaa.

On nerokas ratkaisu tuoda menneisyyden ihmiset näyttämölle vaatteiden kautta.  Vaatteet, kuten Maukka Perusjätkä aikanaan totesi on "sun aatteet". Ne kertovat ihmisen tarinan. Ovat muisti, joka hiutuu kuin kangas, josta ne on tehty. Muistin lailla niihin tulee reikiä ja tahroja.

Esityksen aiheena ei ole sen vähäisempi juttu kuin ihmisen elämä. Ihmissuhteet, hetero- ja homosuhteet. Rakkaus, joka sai näkyä ja rakkaus, joka piti salata. Luokkaloikka ja yhteiskunnallinen nousu. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Äitiys ja isoäitiys. Roolit ja odotukset. Yhteiskunnallinen taistelijuus. Omien vanhempien kuolema. Vanheneminen ja oma vääjäämättä lähestyvä rajan toiselle puolelle siirtyminen.

Rehellisyys. Nolouden ja häpeän tunteet. Elämän kipu ja pyhyys.




Valehtelijan peruukissa menneisyyden ihmiset kertyvät elämän ulkokehälle. Ovat reunalla niin, että heitä voi tuijottaa. Että heihin voi palata ja heidän vieressään elää jo kauan sitten menneitä hetkiä. Muistot värittyvät. Aihe vaihtuu toiseen, Saisio saa kimmokkeen Packalénin puheista ja toisin päin. Syntyy maagisen makuinen yhteys.

Näytelmän kylmäväreisin kohta, jota tässä nyt muistellessani saa taas ihokarvat pystyyn, liittyy Saision ihailuun portugalilaista fado-laulajaa Marizaa kohtaan. Näyttämöllä on Marizan punainen esiintymisasu, joka saa Saisiossa esiin "obessiivisen patetian" tilan. Juuri tuon kaltaista ylidramaattista kokemusta olen kaivannut pitkään ja nyt vihdoin sen sain. Kiitos.

Valehtelijan peruukin lopussa on monitulkintainen performanssi, jonka Saisio ja Packalén esittävät Aphrodite's Childin ja Irene Papasin Infinityn tahtiin. Se on hengästyttävä symbolistinen hurjastelu, joka jää mieleeni ennen muuta liikkeenä, jossa ihminen kohtaa elämän eri ulottuvuudet. Kokemus on sitä luokkaa, että sitä ei ole mielekästä lähteä purkamaan. Jokainen tallettakoon sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä omassa rauhassaan.

Saision ja Packalénin elämän tärkeistä henkilöistä ei esityksessä käytetä heidän omia nimiään, vaan heidän niminään toimivat esim. Kaulus, Huivi ja Silkki. Näin henkilöiden kuvaus nousee yksilökokemuksista yleisemmälle tasolle. Tulee tunnistamisen kokemuksia, yhteisen nimittäjän ylä- ja alapuolelle kirjoittuvaa muistikuvien kirjoitusta.

Valehtelijan peruukki on valovoimaa ja energiaa. Oli ihanaa saada olla fanityttö teatterissa. Tai no, se oli enemmän kuin ihanaa. Se oli parasta.




KOM-TEATTERI: Valehtelijan peruukki
NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
KUISKAAJA: Iinu Torniainen

Valokuvat: Noora Geagea


Lipuista kiitos KOM-teatteri

torstai 10. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta."

Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa.

Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat.

"Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on paljon poliittisia mielenosoituksia, jotka voivat muuttua nopeasti väkivaltaisiksi. Niiden hajoittamiseen käytetään usein aseita ja kyynelkaasua."

Caracasissa on vielä yö kuvaa teoksen päähenkilön Adelaidan näkökulmasta venezuelaista yhteiskuntaa, jonka kaikki tukirakenteet ovat sortuneet ja maassa vallitsee hallitsematon kaaos. Tilanne on seurausta maata vuosituhannen vaihteesta aina vuoteen 2013 eli kuolemaansa asti hallinneen Hugo Chávesin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron politiikasta.

Venezuela ja erityisesti sen isoimmat kaupungit ovat maailman väkivaltaisimpia paikkoja. Sainz Borgo kuvaa, miten kuka tahansa saattaa milloin tahansa joutua aseellisen hyökkäyksen tai muun väkivallan kohteeksi. Korruptio rehottaa ja ruokapula on valtava. "Ryöväämisen insinööritaidot" kukoistavat ja voivat hyvin. Kapinallisten ja hallituksen tukijoiden joukot taistelevat valta-asemista.

"Henkirikosten osalta pääkaupunki Caracas kuuluu Etelä-Amerikan vaarallisimpien kaupunkien joukkoon. Väkivaltaisen rikollisuuden ja kaappausten uhreiksi on joutunut myös matkailijoita. Noudata erityistä varovaisuutta etenkin Caracasissa liikkuessasi. Myös muualla maassa ryöstöriski on suuri, eikä pimeän tultua ole syytä liikkua kävellen."

Romaani alkaa kuvauksella Adelaidan äidin hautajaisista. Yhteiskunnassa, jossa raha on "urbaani legenda" hautakappelin vuokra on 2000 kertaa Adelaidan kuukausipalkan suuruinen. Vähitellen kansallinen raha menettää kokonaan arvonsa, eikä työstä haalituilla pennosilla voi ostaa enää mitään.

Vastapainona elämän järkyttävällä kovuudelle ja toivottomuudelle Sainz Borgo kuvaa takautumien kautta lämpimästi Adelaidan ja hänen äitinsä suhdetta ja myös aikoja, jolloin yhteiskunta vielä toimi. Adelaidan äiti on akateemisesti koulutettu ja hän itsekin on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Venezuelan suistuttua totaaliseen kaaokseen on kuitenkin käynyt mahdottomaksi elättää itsensä työnteolla ja ainoaksi vaihtoehdoksi säilyä hengissä jää maastapako.

"Tuntemattomilta ei tule ottaa vastaan ruokaa tai juomaa. Ryöstöissä saatetaan käyttää burundanga-nimistä huumetta. Nopeavaikutteinen huume voidaan sekoittaa ruokaan tai juomaan. Se johtaa usein tajunnan menetykseen."

Elämän kovuus on kirjoittautunut Sainz Borgon romaanissaan käyttämään kieleen, jossa kuvattujen aiheiden rankkuudesta huolimatta löytyy jylhää, elämää kunnioittavaa arvokkuutta. Caracasissa on vielä yö ei pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, eikä siitä löydy minkäänlaista sentimentalismia. Viime vuosina lukemieni kirjojen joukossa se ottaa aiheensa puolesta paikkansa Jennifer Clementin Meksikoon sijoittuvan romaanin Varastettujen rukousten vuori (Like) sekä Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen El Salvadorin naisvankien sekä yhteiskunnan tilannetta kartoittavan teoksen Ilopangon vankilan naiset (Like) vierestä.

Vaikka Caracasissa on vielä yö on synkkä kirja eksyy rakkaus sen sivuille tuomaan edes hetkellistä valoa Adelaidan alkaessa seurustella Franciscon kanssa.

Jos minun olisi pitänyt valita yksi niistä rajoista, jotka ylitimme, olisin valinnut sen, jonka ylitin päästäkseni hänen iholleen.

On klisee sanoa, että Caracasissa on vielä yö kuuluu niihin kirjoihin, jotka jokaisen pitäisi lukea. Se on kuitenkin totta. Suomessa uutisoidaan kovin vähän Venezuelan tapahtumista ja Sainz Borgon kirja toimii paitsi kaunokirjallisena teoksena myös tietolähteenä maan tapahtumien suhteen. Onnistuneesta käännöksestä kiitos kuuluu teoksen suomentaneelle Taina Helkamolle.

Kun kaikki ympärillä romahtaa hengissä pysymisestä tulee ihmisen ensisijainen tehtävä. Adelalaida toteaakin: "Minun velvollisuuteni oli selviytyä." Caracasissa on vielä yö on sukkelasti etenevä romaani, joka varsinkin teoksen loppupuolella muuttuu niin jännittäväksi, että lukiessa uskaltaa tuskin hengittää.



Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
208 sivuaf
Espanjankielinen alkuteos La hija de la española
Suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co. (2019)

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti


Värillisellä tekstillä olevat lainaukset ovat peräisin Suomen ulkoministeriön Venezuelaa koskevasta matkustustiedotteesta (https://um.fi/matkustustiedote/-/c/VE)

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

"Minut on luotu suurempaan elämään" - Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna.

Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa.

Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin.

Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten minulla oli jo ennen esityksen näkemistä "oma" everstinnani, jonka kanssa kaupunginteatterin esitys asettui vuoropuheluun.

Everstinnaa henkilöhahmona määrittävät ennen muuta hänen nuoruudenaikainen fasismin ihailunsa sekä väkivaltainen avioliitto everstin kanssa. Tarina on pohjavireeltään traaginen, mutta Heidi Heralan roolityössä se saa päälleen koomisen kuorrutteen. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Minua hämmentää, että ihmiset jaksavat edelleen nauraa kyrpä/pillu -jutuille ja yhtä lailla minua hämmentää, että juovuksissa oleva nainen on yleisön reaktioista päätellen hauska juttu. Esitykseen on luotu ikään kuin valmiiksi paikkoja, joissa yleisön kuuluu nauraa. Kumma kyllä juuri nämä kohdat vaikuttavat naurattavan yleisöä vähiten ja siitä vasta hämmentynyt olo tuleekin.

Everstinnaa on kaupunginteatterissa lähdetty viemään pohjoisen groteskin suuntaan ja Heidi Herala ilmentää roolihahmonsa mielenmaisemaa sielunsa kyllyydestä. On jo sinänsä hienoa ja melko harvinaistakin, että nainen pitää hallussassaan koko näyttämöä pari tuntia kestävän esityksen ajan. Näyttelijän kannalta fyysisestikin melkoinen suoritus.

Näyttämölle on lavastettu suo pystyynkuolleine puineen. Näkymä on vaikuttava ja komppaa visuaalisella kielellään Heralan roolityötä. Myös näytelmän musiikki- ja valaistuspuoli toimii vahvan vakuuttavasti itse esityksen palveluksessa ja tarjoaa monia hienoja yksityiskohtia, joista omaan mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa spottivalorykelmä muuttui hakaristin muotoon.

Yksi tapa tulkita esitystä olisi tarkastella everstinnan henkisen epätasapainon ja fasististen näkemyksen välisiä yhteyksiä, jolloin äärioikeistolaiset mielipiteet asettuisivat nekin omaksi hulluuden muodokseen.

Heralan everstinna hengittää vahvana, paikoin jopa hieman liiankin vauhdikkaana ja ylivietyä turkkalaista "tärinäteatteria" muistuttavana, mutta ylikierrokset tasoittunevat useampien esityskertojen myötä.  Everstinna rakentuu päähenkilönsä vuolaalle monologille ja sitä vasten hiljaisemmat hetket nousevat esiin vangitsevina. Kenties olisikin kannattanut käyttää hyväksi hippusen runsaampaa tempovaihtelua.

Seksuaalisuus tulee teoksessa vahvasti esiin, mutta näyttämöllä sen kautta luotu vaikutelma on hyvin erilainen kuin romaanissa ja korostaa ennen muuta esityksen groteskiutta. Romaanin everstinna on ristiriitainen henkilö ja tämän ristiriitaisuuden välittäminen näyttämöllä on kaikkea muuta kuin helppoa ja usein vauhtia otetaankin everstinnan persoonan tahattoman koomisista puolista, joiden läpi olisin toivonut traagisten pilkahdusten tulevan esiin useammin.

Everstinna ei ole rakastettava hahmo. Päinvastoin hän on usein ärsyttävä ja typerällä tavalla itseään täynnä. Häneen tekisi mieli ravistella järkeä. Siinä missä romaania lukiessani saatoin vallan mainiosti olla pitämättä hänestä on se kaupunginteatterin esityksessä vaikeaa, sillä niin everstinnan luihin ja nahkoihin Heidi Herala on uinut. Hän ei pelkästään esitä everstinnaa, vaan on everstinna. Siinä missä Everstinna on omien sanojensa mukaan luotu suurempaan elämään on Heidi Herala luotu everstinnaksi.



Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna
Dramatisointi ja ohjaus: Susanna Airaksinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Johanna Puuperä
Lavastus ja pukusuunnittelu: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Dramaturgi: Merja Turunen

Roolissa: Heidi Herala


maanantai 30. syyskuuta 2019

Onko suolistaennustaminen hyödyllinen taito? - Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma * BAR Finland, osa 43

BAR Finland* avaa tällä kertaa ovensa Väinö Kirstinälle ja Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmalle (1967). Tajuntaa laajentavien aineiden ja muiden huumaustablettien käyttö ei kirjallisessa baarissani ole sallittua, mutta runoutta ja sen aikaansaamia ennalta arvaamattomia vaikutuksia nautitaan sitäkin runsaammin.

Kuvitellaanpa, että kirjoitan seuraavanlaisen twiitin: Käsi ylös kaikki, jotka tällä hetkellä lukee Väinö Kirstinän runokokoelmaa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma? Kuinkakohan moni käsi nousisi pystyyn?

No nii-in. Näinhän se on. Lienee siis tarpeen sanoa pari sanaa Väinöstä.

Väinö Kirstinä (1936-2007) oli suomalainen runoilija, josta Wikipedia ei kerro paljon mitään. Kunhan nyt mainitsee, että Väinöllä meni sukset ristiin hänen ensimmäisen runoteoksensa Lakeuden julkaisseen WSOY:n kanssa ja Väinö siirtyi Tammelle. Tämähän se onkin kaikkein olennaisinta tietoa Väinö Kirstinästä, joten hienoa, että asia löytyy Wikipediasta.

Kirstinä julkaisi reilut 15 runokokoelmaa ja käänsi suomeksi mm. André Bretonin Surrealismin manifestin sekä Apollinairea ja Baudelairea (jälkimmäistä yhdessä Eila Kostamon kanssa) sekä useita muita merkittäviä kirjallisia teoksia. Minulle hän on ennen muuta kokeellinen runoilija, joka uudisti suomalaista runoutta ennalta arvaamattomilla tavoilla. Tyylillisesti hän kuuluu niihin suomalaisiin runoilijoihin, jotka eräretkellä olisi pystyttänyt telttansa Kari Aronpuron teltan viereen.

*

Onko Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kasa randomeja ajatelmia ja havaintoja vai onko tekstin takana joku suurempi suunnitelma? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin melko usein erityisesti runojen kohdalla. Mistä sanat tulevat ja miten ne järjestyvät? Miksi juuri joku tietty sana ottaa paikkansa tietystä kohdasta runoa? Mistä se osaa siihen paikalle tulla? Mistä se tietää, mihin se kuuluu? Voisiko sen tilalla olla joku toinen parempi sana? Mistä tulee tunne runon sisäisestä koheesiosta ja miksi edellä halusin käyttää juuri sanaa koheesio, kun parempiakin ilmaisuja varmaan olisi?

Kokeellinen runous vie usein huomion kieleen ja sen syntymekanismeihin, eikä "LSD-suunnitelma" ole poikkeus säännöstä. Jo teoksen nimi antaa aavistaa, että mahdollisesti on niin ja yhtä mahdollisesti on olematta niin, että nyt liikutaan puolipsykedeelisen synteettisen logiikan mukaisesti.

"LSD-suunnitelmalla" Kirstinä luo maailmaan järjestystä. Hän käyttää hyväksi luokittelua. Pääotsikon alle järjestäytyvät alaotsikot ja sillä tavoin asiat ovat hallinnassa. Pääotsikoita tässä kokoelmassa on 10 kappaletta. Laitan ne tuohon alle. Pääotsikoiden alaotsikoita en laita.

0. Yleisteokset
1. Filosofia
2. Uskonto
3. Yhteiskunta
4. Maantiede, matkat, kansatiede
5. Luonnontiede, matematiikka, lääketiede
6. Käytännöllinen talous, tekniikka
7. Taide, liikuntakasvatus
8. Kirjallisuus, kielitiede
9. Historia

Pää- ja alaotsikointien lisäksi "LSD-suunnitelma" on jaettu 98. eri runoon tai ajatelmaan tai huomioon tai havaintoon tai miksi niitä nyt haluaakin kutsua. Myös näillä 98 hommelilla on aina oma nimensä. Otan tähän esimerkiksi randomilla valinnalla 10 tällaista otsikkoa, joita en esitä niiden esiintymisjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun kirjan sivuja selaamalla ne silmiini osuvat. Niin ja kirjoitan ne isolla, koska Kirstinäkin kirjoitti ne isolla.

RAKKAUDEN SUKUPOLVI
TUULETIN
KAASUKELLO
HEVOSET
HELSINGIN ANATOMIA
PIENI AUTO
IHME
RAKKAUDEN SUKUPOLVI (Oho! tämä olikin jo tossa ekana, mutta kun sokkona valitsin niin törmäsin uudelleen rakkauden sukupolveen, joten laitoin sen sit taas tähän)
MUODIKAS NAINEN VIATTOMUUTEEN HUKKUNUT (V. A. K. § CO.)
YMPYRÄ

Seuraa kysymys. Miten tähän kaikkeen sopii François Villon, jolle Kirstinä on omistanut keskellä kokoelmaansa kokonaisen sivun?

Villon, tuo 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija oli haka joutumaan erimielisyyksin lain kouran kanssa. Onko niin, että tämä tieto on Kirstinän kokoelman yhteydessä merkittävä?

Vastaan varmuuden vuoksi itse. Saattaapi hyvin ollakin. Ainakin sitä kautta päästään järjestyksen kyseenalaistavaan poeettiseen ja muuhun anarkiaan. Varma ei tietenkään voi olla. Eikä pidäkään olla, sillä koskaan ei pidä olla varma ellei ole ja yleensä siihen ei ole syytä. Whatever-ever-ever. Tässä alla oikealla vielä todistusaineisto:



"LSD-suunnitelma" tarjoaa paljon kohtia, joista tekisi mieli ottaa sitaatteja ihan vaan siksi, että niitä lukiessa tulee sellainen olo, että nyt luen kohtaa, josta olisi kiva ottaa sitaatti. Vaan mitä siitä tulisi, jos ottaisin sitaatin sitaatin perään? Niin no vastaus on helppo. Siitä tulisi sitaattikokoelma.

Nyt tää kirjotus on jo aika pitkällä ja vähän sellanen fiilis, etten oikein ole päässy asiaan. No, asiaan pääseminen on kyllä ihan yliarvostettua varsinkin jos vertaa siihen, että Kirstinän runot vapautti mussa jonkun tilan. Jonkun sellasen ihanan tilan, jossa ei ole itsesensuuria ollenkaan ja siks voi tälleen vaan kirjoittaa ja käyttää "LSD-suunnitelmaa" vähän niinkun kirjoittamisen tekosyynä.

Kirstinä jotenkin en tiedä miten onnistuu siinä, että hänen runonsa avaavat ihmisessä vastaanottavan tilan. Aivot saavat eliksiiriä ja runolihakset luonnollista botoxia. Runoista lähtevä ääni soi muurissa ja dollissa. Menneisyyden nykyisyys lakkaa olemasta kirjain kerrallaan nykyisyy nykyisy nykyis ...


Olen nykyaikainen
kuin pankkien tietokoneet,
mutta erikoistunut
kuin roomalainen suolistaennustaja.


Miten nykyaikaisia pankkien tietokoneet oli vuonna 1967? Oliko niitä edes silloin vai onko kyseessä pankkitietokoneutopia? Jos nyt tätä kirjoittaessani olen yhtä nykyaikainen kuin pankkien tietokoneet vuonna 1967 olen joko vanhanaikainen tai nykyaikainen on määriteltävä uudelleen. Suolistaennustamista osatakseen pitäis varmaan mennä jollekin Työväenopiston kurssille. Osaatko sanoa, onko se hyödyllinen taito? Mihin sitä voi käyttää? Näyttäiskö se hyvältä CV:ssä?

Jotkut asiat ei kestä aikaa ja kun niin käy ne saattavat muuttua ihan uudella tavalla kiinnostaviksi. Sit on taas ikuisia totuuksia, jotka on voimassa aina ja jotkut kuten seuraava valitettavasti.

Mitäs pelleilet
ole onnellinen,
se on kansalaisvelvollisuus.


Joo eiköhän tässä nyt ole pelleilty tarpeeksi, joten alan yrittää kansalaisvelvollisuuteni täyttämistä. Sen verran kumminkin vielä, että Kirstinän lukeminen lisää luovuutta ja saa miettimään asioita oudoista suunnista, eksymään ja löytämään. On myös varsin todennäköistä, että Kirstinän runojen lukeminen tekee onnelliseksi, jolloin kansalaisvelvollisuuskin tulee täytetyksi. Älyttömän win-win!



Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma (1967)
- teoksessa Runoja 1958-1977
Tammi (1979)



*BAR Finlandiin ja sarjassa aikaisemmin julkaistuun teksteihin pääset tutustumaan tästä




sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Rakkauden vaiheet - Raisa Omaheimo: Sydän

Raisa Omaheimo (s. 1977) on tunnettu teatterintekijä ja feministinen stand up -koomikko, jolta nyt on julkaistu ensimmäinen romaani. Vaikka en tunnekaan Omaheimoa ollenkaan olen omassa hiljaisuudessani diggaillut häntä erityisesti Läski-esityksestä lähtien.

Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista.

Myös Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin.

Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhteiden vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Teoksen alkuosan kiinnostavuus syntyy siitä, että siinä kuvataan siivoojan työtä. Hyvin harvoin siivoojat nimittäin pääsevät esiin kirjallisuudessa. Siis mahtavaa. Vaeltelen Sydämen siivoojan kanssa pitkin Stockmannin autiota tavarataloa. Kumihanskat saavat käteni haisemaan, kainaloissa on hikiläikät ja kurja haju levittäytyy ympärilleni.

Tässä kohtaa tajuan, että kirjoitin edellä "Sydämen siivooja" - hmm jaahas, tällaisenkin tason tästä romaanista voi löytää.

Monesti elämä olisi helpompaa, jos sydämensä voisi siivota yhtä lailla kuin tavaratalon. Kuurata sen puhipuhtaaksi jos ei muuta niin seuraavaa likaajaa varten. Tehdä sydämensä suursiivouksen aina ihmissuhteen päätyttyä. Asiat vaan eivät mene niin, vaan sydämeen kerrostuvat kaikki ihmissuhteet. Jäävät sen sisälle ja pinnoille kamalaan ja äänekkääseen epäjärjestykseen.

Sydämessä rakkaus tulee elämään Otavan, Freijan ja Muusikon muodossa. Rakkauden vaiheet ovat aina samat:

1. "Kanssasi on niin hyvä olla / syliisi helppo tulla."*
Kaikki on ihanaa. Sinun ihosi on suunnaton ja kiehtova maanosa. Meri, josta juoda. Kartta, jonka jokaista millimetriä on pakkoa saada nuolla.

2. Epäilys herää

3. Ohi on

Kun uni tai valve voittaa, he katoavat kaikki, lopullisesti. Joka kerta lopullisesti.

Sydän (symbolina) on kulttuurisesti niin vahvasti lastattu ja moneen kertaan ryöstöviljelty, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Osin tästä johtuen Omaheimon romaanin sydänsymboliikka ei paikoin oikein jaksa nousta, vaan jumittuu toisteisuuteensa.

Enemmän kuin tulkintojen lukeminen siitä, että teoksen päähenkilön päättää heittää sydämensä kadulle minua kiinnostaa teoksen kertojaratkaisu, joka on mystinen ja siksi kiehtova. Romaanin alussa päähenkilö on siivooja, mutta teoksen loppupuolella hän on terapeutti. Toki on mahdollista, että kyse ei ole samasta henkilöstä ollenkaan, mutta mikään romaanissa ei viittaa tähän mahdollisuuteen.

Miksi siivooja muuttuu terapeutiksi? Tekeekö hän siivojanhommia opiskellessaan terapeutiksi? Opiskeleeko hän terapeutiksi voidakseen keskittyä muiden huoliin omiensa sijasta? Onko kyseessä luokkaloikka?

Onko Sydän komedia? Siinä mielessä varmasti kyllä, että ihmisen tarve löytää rinnalleen toinen ihminen on usein niin perustavanlaatuisesti elämää hallitseva juttu, että siitä ei ilman komediallisia aspekteja selviä. Samalla tietenkin on traagista ja repivää, kun joutuu kohtaamaan ihmissuhdepettymyksen toisensa jälkeen ja tätä puolta Omaheimo tuo vahvasti romaanissaan esiin ja saa pragmatistin sisälläni kysymään: miksi kaikki tämä ihmissuhdevaiva, kun lopputulos on aina yhtä kurja?

Mut hei, ei saa olla pessimisti. Tämän neuvon annan itselleni.

Sydän saa myös kysymään, missä määrin ihminen itse kaipaa toista rinnalleen ja missä määrin kyse on kulttuuristen odotusten täyttämisestä. Malin Lindroth on teoksessaan Vanhapiika tuonut ansiokkaasti esiin, miten kumppaniton ihminen tulkitaan vialliseksi ja jollakin tapaa kelpaamattomaksi yhteiskunnan ylijäämäksi.

Siis patriartkaattihan hyötyy ihan jumalattomasti siitä, kun nainen tuskailee ihmissuhteiden kanssa.  Näin tärvääntyy aikaa, jonka voisi käyttää monenlaisiin tärkeisiin asioihin, kuten vaikka juuri kyseisen patriarkaatin rapauttamiseen. Ai että!

Mutta kun se sydän haluaa tahtoo vaatii kieltäytyy olemasta onnellinen, jos sen vieressä ihan liki liki ei syki toinen moinen lihasmöykky.

Sydän etenee sydämen rytmiin. Sen pulssissa on ikävä ihmistä, joka jäisi vierelle. Omaheimo on kirjoittanut romaanin, josta moni voi löytää itsensä ja oman kaipauksensa. Lohdullisuus syntyy siitä, että muillakin on samanlaista kuin itsellä.



Raisa Omaheimo: Sydän
186 sivua
Kustantamo S&S (2019)


*Lainaus samannimisestä laulusta, tekijät/esittäjät Juha Tikka, Hector ja Susanna Haavisto

lauantai 28. syyskuuta 2019

Édouard Louis - Ei enää Eddy

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi.

Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää.

Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi.

Ei enää Eddy kytkeytyy vahvasti luokkaan ja tässä suhteessa se lähenee tarinaa Billy Elliotista, jonka taustat ovat pitkälti yhteneviä Eddyn kanssa. Billy Elliotin isä haluaisi poikansa alkavan nyrkkeillä, Eddyn isä taas usuttaa poikaansa pelaamaan jalkapalloa.

Miesten lajeja nääs. Kaikki muu on akkojen hömpötystä ja pahinta on olla feminiininen poika. Niin Eddyn kuin Billynkin isän poikiinsa kohdistamat odotukset paljastavat samalla, että feminiininen on halveksittavaa ja sen vuoksi millään feminiiseksi katsotulla ei pidä oleman paikkaa poikien ja miesten elämässä.

Sukupuoliroolit ovat Louisin romaanissa kuristavia ja niiden  kova koura kohtelee kaltoin juuri Eddyn tapaisia herkkiä poikia, joita jatkuvasti vaaditaan olemaan jotakin muuta kuin mitä he ovat. Poikia, joiden on päivästä toiseen piilotettava todellinen minänsä ja sen ilmaisumuodot, jotta voisi tulla hyväksytyksi. Poikia, joille elämä on kuin näytelmä, jonka ohjaaja on asettanut nämä pojat rooliin, jonka esittäminen saa tuntemaan pahoinvointia ja kyvyttömyyttä. Ei tarvinne edes erikseen mainita, että koulussa Eddyn kaltainen poika on kiusaajien unelma. 

Sekä Eddyn että Billy Elliotin perheitä yhdistää myös aineellinen köyhyys. Louisin kirjaa jopa kieltäydyttiin aluksi julkaisemasta, koska kustantamossa ei uskottu, että kirjassa kuvatun kaltaista köyhyyttä voisi enää olla Ranskassa olemassa.

Kun Eddy ei tule hyväksytyksi itsenään on hänen pakko tehdä itseään vastaan ja pyrkiä esittämään, että hän on ihan samanlainen kuin muutkin pojat. Pitää ryypätä ja oksentaa ja olla muutoinkin poikaroolin mukainen. Pitää valehdella vanhemmille, että menee poikien kanssa ulos, vaikka meneekin kaveritytön luo meikkaamaan.

Louisin romaani näyttää myrkyllisen maskuliinisuuden koko loistossaan. Isät pönkittävät maskuliinista identiteettiään poikiensa avulla ja jos poika astuu perimaskuliinisen ulkopuolelle on se suora loukkaus isää kohtaan.Tämä on outoa. En millään onnistu keksimään, miten Eddyn feminiinisyys tekisi hänen isästään vähemmän maskuliinisen. Voidaan myös kysyä, että jos Eddy tekisi maskuliinisuuden ns. oikein (eli isänsä toivomalla tavalla), miten tästä seuraisi kunniaa Eddyn isälle. Lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, eikä heidän tehtävänsä ole olla kanava vanhempien toiveiden toteuttamiselle.

Kaiken pohjalta vaikuttaisi paljastuvan vääristynyt symbioosi, jossa pojan tekojen arvo korreloi suoraan isän jonkinlaisen hyvyyden ja arvostettavuuden kanssa. Poika ja isä eivät näin olekaan erillisiä ihmisiä, vaan elävät epämääräisessä yhteisessä kuplassa, jota vahvistamalla pojan tehtävä on kiillottaa isän kunnian kilpeä.

Luokka-aspekti tulee teoksessa esiin ruokavaliota myöten, sillä Eddyn perheessä haisee jatkuvasti ranskanperunoiden käry ja isä tuijottaa telkkaria illasta toiseen. Luokka-asemasta kertoo myös se, että perheessä ei puhuta varsinaista ranskaa, vaan köyhemmälle kansanosalle tyypillistä murretta. Kaiken lisäksi Eddyn isä on myös rasisti.

Isä nöyryyttää poikaansa ja on häntä kohtaan julma ja saanee siitä jonkinlaista kieroutunutta nautintoa, kuten vaikka silloin, kun Eddy saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen hyväksymisestään kouluun. Mitä tekee isä? Piilottaa kirjeen ja antaa Eddyn luulla, että tämä ei päässyt kouluun. Kuinka julma voi omalle lapselleen olla?

Ei enää Eddyn on sen kaltainen kirja, joiden kohdalla helposti aletaan puhua erilaisuudesta ja sen hyväksymisen tärkeydestä. Ymmärrän, että tarkoitus on hyvä, mutta sen sijaan en näe kovin mielekkääksi kietoa homoseksuaalisuutta erilaisuuden pakettiin. Sen ei pitäisi olla asia, joka jotenkin jostain jalosta näkökulmasta pitäisi erikseen hyväksyä. Live and let live on oikein hyvä ohje edelleenkin.

Ei enää Eddyn lukeminen herättää oikeutetusti raivoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka omassa sokeudessaan tekevät muiden elämästä helvettiä.




Édouard Louis: Ei enää Eddy
184 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, keltainen kirjasto (2019)

Kuuntelin äänikirjana

torstai 26. syyskuuta 2019

Delphine de Vigan: Loyalties

Loyalties. They're invisible ties that bind us to others - to the dead as well as the living. They're promises we've murmured but whose echo we don't hear, silent fidelities. They're contract we make, mostly wit ourselves, passwords acknowledged though unheard, debts we harbour in the folds of our memories.

Nimensä mukaisesti Delphine de Viganin romaanissa Loyalties keskeistä on eri henkilöiden väliset sidokset ja lojaliteetit, joita tarkastellaan neljän eri näkökulman kautta. On 12-vuotiaat pojat Théo ja Matthis, jotka ovat hyviä ystävyksiä keskenään. On poikien opettaja Hélène sekä Matthisin äiti Cécile. De Vigan hyödyntää näkökulmia taitavasti paljastaakseen ja peittääkseen ja esimerkiksi Théon äiti ja isä, jotka ovat keskeisiä henkilöitä romaanin tapahtumien kannalta eivät pääse suoraan ääneen lainkaan. Näin lukija tulee pakotetuksi tekemään omia päätelmiään ja luottamaan tai olemaan luottamatta siihen, mitä heistä paljastuu Théon näkökulman kautta.

Théon vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu vuoroviikoin äitinsä ja isänsä luona. De Vigan käsittelee avieron vaikutuksia Théon elämään herkällä otteella ja kuvaa, miten äidin ja isän luona vallitsee aivan eri maailmat, jotka hänen on pidettävä erillään lojaaliudesta vanhempiaan kohtaan, vaikka on kyse myös asioista, joista olisi tärkeää kertoa jollekin aikuiselle, jotta niihin voitaisiin puuttua.

Théo käsittelee vanhempiensa eron aiheuttamaa tunnekuormaa alkamalla juoda alkoholia ja vetää mukaansa Matthisin, joka pyristelee Théon luomassa verkossa. Poikien opettaja kiinnittää huomiota Théon poissaolevaan käytökseen ja väsymykseen tunneilla, mutta toisaalta hänen reaktioihinsa vaikuttavat hänen omat lapsuudenkokemuksensa. Hélène haluaa pelastaa Théon, mutta huomaa usein jäävänsä koulussa yksin poikaa koskevine huolineen.

Matthisin äidille Cécilille Théo edustaa huonoa seuraa hänen omalle pojalleen. Pian kuitenkin käy ilmi, että Cécilillä on muitakin perhepiiristä löytyviä huolia, sillä paljastuu, että hänen miehensä viettää elämää, josta Cécilillä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.

De Viganin romaanin edetessä henkilöhahmojen elämät ja heidän toisiaan kohtaa tuntemansa uskollisuuden siteet kietoutuvat yhä tiukempaan solmuun. Ihailen de Viganin tapaa kirjoittaa ilmavasti, mutta samalla niin, että hänen tekstinsä jytisee lukijassa kuin villiintynyt bassonjytke. Painava kipu huokuu sanoista ja niiden väleistä ja vain kaikkein paatunein lukija saattaisi olla tuntematta halua rientää oikopäätä pelastamaan Théo.

Hiljaisuus on Théon turva. Kun ei sano mitään ei sano myöskään väärin ja asioita, joista ei pidä puhua on paljon enemmän kuin mitä 12-vuotiaan voi kohtuudella odottaa kantavan.

Loyalties on hallittu ja tarkka sukellus avioerolapsen elämään, ihmisten välisiin salaisuuksiin ja menneisyyden möykkyihin.



Delphine de Vigan: Loyalties
182 sivua
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
Bloomsbury Publishing (2019)




sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Alarm! Alarm! Teknisiä ongelmia.

Blogger estää minua kirjoittamasta otsikkoon Raakel Lignellin kirjan nimen oikein. Sana "älä" pitäisi olla yliviivattu, mutta bloggerin otsikkokentässä yliviivaus ei ole mahdollista.

Kirjan nimi siis on: Älä sano että rakastat.  Ensimmäisen sanan yliviivaus monitulkinnallistaa teoksen otsikon ja saa sen väreilemään. Tekee siitä pyynnön, joka on toivetta kukkuroillaan.

En tiennyt tästä kirjasta mitään ennen kuin se yllättäen putkahti postiluukustani.  Olen nimittäin vähän laiskasti tutustunut tämän syksyn kirjauutuuslistoihin, koska ne aiheuttavat minussa aika usein lähinnä ahdistusta. Näin siksi, että tiedän liiankin hyvin, että minulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia tutustua kaikkiin kiinnostaviin uutuuksiin. Etenen siis syksyn uutuuskirjahetteikössä vähän kompastellen, randomisti ja puoliksi silmät kiinni ja tartun siihen, mitä sattuu tulemaan vastaan ja minkä suhteen on hyvä etukäteistunne.

Vaikka sainkin Raakelin kirjasta käyttööni fyysisen kappaleen päädyin kuitenkin kuuntelemaan kirjan, koska hän lukee sen itse ja on aina ihan erityistä herkkua kuunnella kirjailijan itsensä lukemaa kirjaa. Niin tälläkin kertaa ja kokemuksen voimakkuudesta kertoo myös se, että vaikka yleensä käytän kirjailijoista heidän sukunimeään, niin kirjan kuunneltuani se on jotenkin mahdotonta ja siksi puhun tässä Raakelista. Kirjaa kuunnellessa nimittäin hän tuli niin lähelle, että sukunimen käyttäminen tuntuisi nyt jotenkin ihan hullulta.

Aika matelee, torkun päivisin ja kieriskelen sängyssä levottomana öisin. Pahin turvotus kasvoissa alkaa laskea, mustelmat vaihtavat väriä päivittäin, purppurasta siniseen, vihertävään ja lopuksi vähän kellertävään. Silmänvalkuaiset ovat edelleen tulipunaiset. Karttelen peiliä vessakäynneillä.

Älä sano että rakastat kertoo raa'asta parisuhdeväkivallasta. Olin kuuntelemassa Raakelia Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla ja hän itse määritteli teoksensa seuraavasti: "kertomus siitä, miten nuoren pelottoman naisen mieli murretaan." Raakel on teoksellaan halunnut näyttää, miten on mahdollista, että voi käydä niin kuin hänelle nuorena kävi. Hän kuvaa kirjassaan sitä verkkoa, jota puristavat yhä tiukemmalle parisuhteen toisen osapuolen ristiriitaiset, mitätöinnistä palvontaan vaihtelevat viestit ja miten manipulaation kohteena oleva menettää vähitellen itsekunnioituksensa ja -arvostuksensa ja alkaa nähdä itsensä tapahtumien syypäänä.

Aina on niitä, jotka sanovat: miksi et vaan lähde. Yleensä he eivät tiedä, mistä he puhuvat. Parisuhdeväkivaltaa kokemattoman on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta ymmärtää koko sitä mekanismia, joka rampauttaa väkivallan kohteen toimintakyvyn niin,  että lähteminen lakkaa olemasta vaihtoehto. Niin voi käydä kenelle vaan. Niin on käynyt minulle. Niin voi käydä myös sinulle.

Älä sano että rakastat vie aluksi Berliiniin, jossa Raakel opiskelee viulunsoittoa ja viettää nuoren naisen huoletonta elämää. Sitten kuvioihin astuu Izak, tummasilmäinen mies Beninistä. Izakin myötä tulee halu ja sähkö. Avautuu rakkaudeksi luultu ovi.

Raakelin kirjaa lukiessa/kuunnellessa ei tarvitse pohtia onko kerrottu totta vai ei. Nyt ei vetäydytä fiktion tai autofiktion suojiin vaan kaikki on kerrottu juuri siten kuin se tapahtui. Kirjassa ei selitellä, ei kommentoida, ei reflektoida, vaan kerronta on riisuttu kaikesta ylimääräisestä ja tarina etenee niin pelkistetyn kantaa ottamattomasti kuin se vaan on ylipäänsä mahdollista. Tämä lähestymistapa on kirjan ehdottomia vahvuuksia.

Kirjassa tulee esiin järkyttävän alastomana halu uskoa toiseen ihmiseen ja siihen, että väkivaltaiseksi muuttunut suhde jatkossa ottaisi toisen suunnan. Raakel matkustaa sydän rakkautta täynnä Beniniin tietämättä yhtään, mikä häntä tulee siellä odottamaan. Pian hän joutuu huomaamaan, että Izak katoaa pitkiksi ajoiksi, muuttuu sairaalloisen mustasukkaiseksi ja huumeidenkäyttö tekee hänestä agressiivisen ja arvaamattoman.

Helvetti pääsee valloilleen. Hävettää. Ei voi kertoa edes lähimmille. Ei voi aiheuttaa heille niin suurta tuskaa.

Älä sano että rakastat on kirja, jonka kuuntelemista minun oli vaikea keskeyttää ja kun niin jouduin tekemään paloin halusta päästä takaisin sen pariin. Toisinaan huomasin jupisevani Raakelille neuvoja puoliääneen ja käskyttäväni häntä olemaan uskomatta Izakin katuvaisia puheita ja olemaan palaamatta tämän kanssa yhteen.

Uskon, että tämä on kirja, joka toimii vertaistukena kaikille niille, jotka ovat joutuneet parisuhdeväkivallan kohteeksi. Vaikka Izak on afrikkalainen on parisuhdeväkivallan kuvioissa ja mekaniikassa paljon yhteistä kulttuurista riippumatta. Paikoin teos tuleekin henkiseltä ilmastoltaan lähelle Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi.

Akateemisessa kirjakaupassa kysyin Raakelilta, miettikö hän kirjaansa kirjoittaessaan sitä, että häntä saatettaisiin kirjassa kuvattujen tapahtumien vuoksi syyttää afrikkalaisten miesten leimaamisesta väkivaltaisiksi. Raakel vastasi, että asia on mietityttänyt häntä paljonkin, mutta siitä huolimatta hän on halunnut kirjoittaa kaiken kaunistelematta niin kuin asiat tapahtuivat.

Älä sano että rakastat on vahva todistus ihmisen selviytymiskyvystä. Toivoisin sen olevan myös kirja, jonka luettuaan parisuhdeväkivallasta kärsivä uskaltautuu ottamaan mahdottomalta tuntuvan askeleen ja lähtemään epäterveestä suhteesta.



Raakel Lignell: Älä sano että rakastat
285 sivua
Siltala (2019)

+ äänikirja




keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Paheksutaanko vai eikö paheksuta? - Ossi Nyman: Patriarkaatti

Yksinkertaisinta olisi, jos väittäisin, että Ossi Nymanin Patriarkaatti on sovinistipullisteleva ja naisvihainen romaani. Tämänkaltaiselle väitteelle romaanista löytyy yllin kyllin perusteluja, mutta se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Romaanin päähenkilö Mauri on varmaan sukua Nymanin esikoisromaanin päähenkilölle, joka puolestaan muistutti paikoin vahvasti Ossi Nymania itseään, josta taas loogisesti seuraisi, jos annettaisiin seurata, vaan eipäs nyt annetakaan.

Nymanin romaani on nestettä ja pakenee kiinteitä tulkintoja. Oman käsitykseni mukaan Patriarkaatti kertoo siitä, mitä patriarkaatti aiheuttaa ihmisille ja minkälaisiin väkivallan tekoihin se saa miehet ryhtymään. Tämä ei ole kuitenkaan lainkaan ongelmatonta, koska edellisen skenaarion vuoksi Maurin on tapettava naisia, joka taas on aiheena varsin umpikulunut ja latautunut ja saa aikaan helposti hoh-hoijaa -reaktion, sillä onhan noita kuolleita nuoria naisia jo löydetty suunnilleen kaikista mahdollisista paikoista suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla kidutettuina ja tapettuina.

Minua häiritsee kun tuntuu, että Nyman on halunnut tarkoituksellisesti kirjoittaa romaanin, joka saisi ihmiset kauhistelemaan sitä. Tämä paheksuntatyrkyttelyksi kutsumani ilmiö on läsnä sekä teoksen yleisellä temaattisen naisvihamielisyyden tasolla, seksuaalisen väkivallan viemisessä kulttuurisesti pyhimmille alueille että yksityiskohtaisemmissa maininnoissa. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on, kun päähenkilö huomaa, että vessassa ei ole vessapaperia, mutta tilanteen pelastaa Miina Supisen romaani. En jaksa edes kysyä, miksi kyseessä ei voisi olla vaikka Juha Seppälän romaani, koska on niin ilmeistä, että Supisen romaani on mainittu tässä yhteydessä, jotta (nais)lukijat paheksuisivat asiaa. 

Ai niin. Voisin heilutella läppäkorttia, mutta en koe sitä aiheelliseksi.

Nyman luo onnistuneesti tilanteen, jossa hänen tekstiään on hankala paheksua, koska silloin sitä vaikuttaisi herkkähipiäiseltä "turhasta" loukkaantujalta. Tämänkään asian tiedostaminen ei tunnu yhtään mukavalta, vaan enemmän siltä että olen naishiiri mieskirjailijan pyydyksessä.

Romaanin alku tuo mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon. Mauri voisikin hyvin olla Patrick Batemanin tuntematon ja kaukainen suomalainen serkku. Siinä missä Bateman on pelkästään iljettävä on Nymanin romaanin päähenkilö kuitenkin huomattavasti monivivahteisempi ja vaikka häntä tekisi mieli inhota hän on välillä niin hukassa itsensä kanssa, että pienoisia sympatian tunteita herää lukijassa väkisinkin. Mauri on reppana tyyppi, jolla on pimeä puolensa ja varmaan taitava asiantuntija löytäisi hänen elämänhistoriastaan sopivat traumat, joilla puolustella hänen tekojaan.

Nyman tiedostaa aihevalintaansa liittyvät riskit ja hämmentää soppaa mm. seuraavanlaisilla maininnoilla:

Kaisan puoliso sanoi nyt elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta.


Minulle tosin on epäselvää, miten Kaisan puolison esittämä ajatuskulku vapauttaisi kirjailijan mahdollisista naisvihasyytöksistä.  On houkuttavaa ajatella, että Nyman leikkii tietoisesti naisvihan käsitteellä, mikä taas  ei ainakaan helpota hänen romaaninsa vastaanottoa.

Entä jos Ossi Nyman olisi nainen? Miten se vaikuttaisi hänen teoksensa vastaanottoon? Kuvitellaanpa, että Ossi Nyman olisi kirjoittanut Rakkauden Antarktiksen, jossa nuoren naisen kuolema kuvataan yhä uudestaan ja Sara Stridsberg puolestaan Patriarkaatin. Lukisinko näitä kirjoja silloin eri tavalla? Ja jos, niin missä suhteessa eri tavalla?

Edellisen pohtiminen pakottaa miettimään, millä tavalla kirjailijan sukupuoli mahdollisesti vaikuttaa teoksen tulkintaan ja kun sitä on jonkun aikaa miettinyt on pakko alkaa pohtia, mikä sukupuoli oikeastaan on. Mistä se koostuu ja minkä merkityksen itse kukin sille antaa? Samalla mietin kerrotun ja teoksen nimen välistä suhdetta ja sitä, miten nimi vaikuttaa sisällön kokemiseen. On pöyhkeää antaa romaanille nimeksi Patriarkaatti. Samalla kyse saattaa olla turvaamistoimesta, jolla kaikki mahdollinen teosta kohtaan osoitettu kritiikki voidaan selittää pois vetoamalla patriarkaatin myrkyllisyyteen. Aika ovelaa.


[o]li olemassa ihmisten luoma mielikuva tosimiehestä ja se mielikuva oli yrittänyt muuttua väkivalloin lihaksi jo monen tuhannen vuoden ajan.

Patriarkaatissa viitataan suoraan maskuliiniseen toksisuuteen, joten näppärä selittää väkivallan ja naisten huonon kohtelun kyseisen termin kautta. Minä olen yhtä vähän näppärä kuin maskuliininen toksisuus on hätävarakeino, jonka avulla miessikailuun tulisi suhtautua ymmärtäväisesti.

Lienee aika nostaa esiin kuvittelukortti. Patriarkaatissa jää epäselväksi, mitä todella tapahtuu ja mikä on Maurin unta, kuvittelua tai fantasiaa. Tästä päästään kysymään, että onko naisia kohtaan kohdistettu seksuaalinen ja muu väkivalta vähemmän vakavaa, jos kyseessä on fiktion sisäinen kuvittelu?

Vastaan itse. Ei ole. Olipa kerrottu sitten romaanimaailmallisesti totta tai henkilöidensä kuvitelmaa on naisten alistaminen ja kaltoinkohtelu naisten alistamista ja kaltoinkohtelua.

Patriarkaatti on monella tapaa hämmentävä teos. En esimerkiksi keksi perusteluja sille, miksi muutaman kerran lähes sama lause toistuu eri osissa teosta. En tiedä, onko tämä tarkoituksellista vai onko kyseessä copy/pasten lieveilmiö.

Horsmien varsissa oli keväisin vaahtopalloja, joiden jokaisen sisässä oli sylkikaskaan ihonvärinen toukka, joka oli kuin pieni sykkyrällä oleva vauva. (s. 50) 

Polun varrella kasvoi horsmia, joiden varsissa oli keväisin vaahtopalloja. Jokaisen pallon sisässä oli sylkikaskaan ihonvärinen toukka, joka oli kuin pieni sykkyrällä oleva vauva. (s.77()

Yhtä lailla teokseen sisältyvät suht pitkät elokuvaselostukset sekä presidentti Mauno Koiviston hautajaisten kuvaus vaikuttavat osin päälle liimatuilta ja siirtyminen saman kappaleen sisällä aivan eri aiheeseen tuntuu paikoin hieman kömpelöltä.

Paikoin Patriarkaatti yltyy tavoittelemaan (pseudo)filosofistyyppisiä korkeuksia, kuten vakuutteluissa siitä, miten buddhalaisuuden oppien sisäistäminen oikeuttaa minkälaiset teot tahansa, kuten vaikkapa toisen ihmisen tappamisen puhtain sydämin.

Kenties Mauri on psyykkisesti epävakaa tyyppi, jolla on useampia persoonia. Paikoin hänen ajatuksistaan on löydettävissä viitteitä yli-ihmisyysajattelusta. Hän mm. selittää syyllisyyden pariinkin kertaan "eräänlaiseksi äärimmäisen epäterveeksi yhteiskunnalliseksi kontrollijärjestelmäksi", jonka ulkopuolella hän itse katsoo/toivoo olevansa.

Patriarkaatti ei ole niitä kirjoja, joista sanotaan, että se on hyvä tai huono. Se on tahallisen kompleksiseksi rakennettu teos, joka pyrkii kampittamaan lukijansa. Se tarjoaa lukijan jalkojen alle maton, jonka se riemumielin myöhemmin riistää. On tietenkin taito sinänsä luoda näin tulkintoja hylkivä romaani, mutta minussa Nymanin teos aiheuttaa sen kaltaista epämukavuutta, josta en vaan onnistu pääsemään eroon. Ehkä se on hänen tarkoituksensakin.



Ossi Nyman: Patriarkaatti
200 sivua
Teos (2019)




maanantai 16. syyskuuta 2019

Kokeellisen kirjallisuuden kokkir-haasteen yhteenveto

Alkuvuodesta lanseerasin kokeellisen kirjallisuuden (#kokkir) haasteen. Mulla oli unelma, että porukka innostuisi ylittämään rajojaan ja myös osa niistä lukijoista, joille kokeellinen kirjallisuus on vieraampi juttu altistaisi itsensä tutustumaan itselleen tyylillisesti oudompaan kirjallisuuteen.

Saahan sitä unelmia olla. Mitä silmiini on osunut täällä blogeissa, instassa ja twitterissä ei haasteeni juurikaan ottanut tulta alleen. Tämä on sinänsä tietenkin täysin ymmärrettävää, sillä mieluustihan sitä jokainen lukee niitä tuttuja ja turvallisia kirjoja, kauden uutuuksia ja teoksia, joita lukevat kaikki muutkin.

Jotta haasteeseen osallistuminen ei olisi jäänyt kiinni kokeellisen kirjallisuuden määrittelystä ja siihen liittyvästä problematiikasta oli lähestymistapa kokeellista kirjallisuutta kohtaan tässä haasteessa hyvin lempeä. Kokeellista kirjallisuutta olisi kaikki se kirjallisuus, jota lukija sellaisena pitää. Tätä kautta päästäisiin myös näkemään, kuka mitäkin kokeellisena pitää. Tai olisi päästy, jos haaste olisi kerännyt osanottajia.

Osallistuminen tähän haasteeseen taisi olla heikompaa kuin mihinkään kirjablogistanian haasteeseen koskaan aiemmin, eikä haaste onnistunut lievittämään kokeellisempaa kirjallisuutta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja. Tai ehkä on vaan niin, että kokeellinen kirjallisuus koetaan liian hankalaksi.

Listaan alle ne kirjat, jotka haasteen aikana luin ja joita mielestäni voidaan pitää kokeellisina. Jos sinä luit haasteaikana kokeellista kirjallisuutta olisi kiva, jos kertoisit siitä kommenteissa. Kommenteissa voit myös kertoa, mitä ajatuksia kokeellinen kirjallisuus sinussa noin ylipäätään herättää.

Lukemani teokset:


Mariaana Jäntti: Amorfiaana

Gertrude Stein: Herkät napit

Laura Laakso: Mrs. Milkyway

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Lisa Halliday: Asymmetry

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta

Ali Smith: Autumn

Maria Matinmikko: Kolkka

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet

Maija Muinonen: sexdeathbabies



sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Siis ennen pitkää me kaikki liukastutaan banaaninkuoriin - Kansallisteatteri: Pelle


Moi,

Minä tässä eli sirkusitkijä, joka kävi pari päivää sitten Kansallisteatterissa katsomassa Melli Maikkulan kirjoittaman Pellen, joka sai kantaesityksensä Willensaunassa.

Siltä varalta, että ihmettelet niin kerron, että sirkusitkijyyteni tarkoittaa mm., että kuulun niihin, joilla kyyneleet nousee silmiin heti sirkustelttaan astuessa ja joiden rinnassa puristus huipentuu siihen maagiseen hetkeen, kun pelle astuu lavalle.

Kansallisteatterin esitys alkaa pellen (Olli Ikonen) sisääntulolla. Ollaan klassisten pelle-elementtien juurilla modernia twistiä unohtamatta. Näin luodaan se tunnemaasto, jossa esitys tapahtuu. Eräänlainen takabiitti, joka vaikuttaa kaikkeen, jota Pellessä myöhemmin tullaan näkemään.

Pellen keskeisiä teemoja on isän ja tyttären välinen suhde. Isä on pelle, jolta ei ole liiennyt huomiota tyttärelle, koska hänellä on niin paljon tekemistä pellepuuhiensa kanssa. Yhtä lailla esitys nostaa haarukkaansa normit, joiden mukaan elämää tulee suorittaa. Siis nyt vaikka niin, että ihmisen kuuluu mennä heteronaimisiin ja hankkia lapsia, eikä kenenkään isän kuulu olla pelle. Kunnon häitä pitää tietenkin edeltää stressi vieraslistapohdiskeluineen ja polttarisäätöineen. Näin hommat tehdään oikein ja niin kuin kuuluu, sillä normien noudattaminen on tärkeää, koska niiden ulkopuolella vallitsee kaaos, kumma meno ja mahdollisesti onnellisuus, vaikka jälkimmäistä ei saa saa mainita ääneen.



Anna Ackerman, Olli Ikonen


Pellen pariskuntayksikön muodostavat Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo). Julia on ammatiltaan terapeutti, joka onkin hyvin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että hän jäi lapsena huolenpitoa vaille. Ei siis ihme, että transferenssi ja vastatransferenssi menee Julian vastaanotolla mutkalle, kun potilas (Jukka-Pekka Palo) tulee hakemaan apua laiskuuteensa.

Kent myy liittymiä. On silleen hieman Saunalahti-missionäärityyppisesti liittymäihmisiä. Kun kauppa käy huonosti, hän päättää viedä liittymähommat uudelle tasolle ja kosii Juliaa. Oiva ratkaisu, sillä häät ovat aina hyvä vaihtoehto saada lisäsäpinää elämään, eiks niin. Ja varsinkin, jos sekä morsiamella että sulhasella on omia pikku salaisuuksia, joiden paljastuminen johtaa noloihin tilanteisiin.


Jukka-Pekka Palo, Olli Ikonen, Tomi Alatalo


Ikosen pelle on ajaton. Se kantaa mukanaan kokonaista pellehahmojen arsenaalia aina mykkäelokuvien pelleistä lapsena pelkäämääni Pelle Hermanniin asti. Punaisessa nenässään ja kasvomaalissaan se pitää käsissään niitä metaforisia avaimia, jotka sopivat sen oven lukkoon, jossa asuu asukas nimeltä Unheimlich.

Näyttelijöiden suoritukset ovat hurjan vaivattoman tuntuisia. Voisin kuvata niitä tässä vaikka sellaisella kliseellä kuin maininnalla, että ne ovat metsäpuron raikkaita ja luonnollisia. Jokainen hahmoista kasvaa itseään suuremmaksi. On samaan aikaan sitä mitä on, mutta yhtä lailla myös aukenemisia enempään ja pidemmälle.

Pellen yksi hienoimpia ominaisuuksia on, että suunnilleen kaikki nähty viittaa johonkin muuhun kuin mitä varsinaisesti nähdään ja kuullaan. Musiikki luo tapahtumien päälle vielä oman kerroksensa ja lisää tunnetta siitä, että kyse on vielä jostain syvemmästä kuin mitä tässä onnistun ilmaisemaan. Esityksen lavastus on pelkistetty ja tehokas ja sen voimakkaimmat elementit syntyvät punanenäisten seinällä loksahtelevien pelletaulujen kautta. Pellet vaanivat ja kyseenalaistavat. Niiden ilmekieli menee siihen paikkaan ihmistä, jossa syntyvät unet, pelot ja unelmat.



Riisinkeitto ei ole aina helppoa
Tomi Alatalo, Anna Ackerman


Tyyliltään Pelle on absurdi komedia, jossa näkymättömästi mukana hääräävät Beckettin Godot'n Vladimir ja Estragon. Se naureskelee kaikelle sille häslingille, jota häiden järjestäminen nykyään aiheuttaa, kun ne järjestetään niin kuin pitää. Se haukkaa ihmisen syvintä yksinäisyyttä ja siitä aiheutuvaa seisahtuneisuutta, jota edes you tube -videot eivät pitemmän päälle pysty poistamaan. Onneksi sentään on olemassa Prisma, sillä kun sinne asti onnistuu itsensä saamaan voi aina takertua sen ihananvihreän muovisen ostoskorin ripaan ja aloittaa seikkailun kummasti vahvistuneena.

Pellen komiikassa on syvää filosofiaa ja eksistentialismia. Jokainen meistä liukastuu ennen pitkää banaaninkuoreen ja monet useammankin kerran.

Maikkulan käsikirjoitus on hauskuudessaan ihan pirun vakava ja muodoltaan koomikon kyyneltä simuloiva. Arkiset havainnot väreilevät terävinä, tarkkoina ja hyvin tunnistettavina. Esitys etenee raikkaan arvaamattomasti ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi on tulossa. Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle on upean luontevaa teatteria, joka osallistaa katsomon poikki näyttämölle kulkevien viirien kautta myös katsojat osaksi sirkusta, josta myös nimeä elämä käytetään.




Kansallisteatterin Willensauna: Pelle
Käsikirjoitus Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovneria suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Näyttämömestari Aslak Sandström

Rooleissa:
Olli Ikonen
Anna Ackerman
Tomi Alatalo
Jukka-Pekka Palo

Valokuvat

Lipusta kiitos Kansallisteatteri


torstai 12. syyskuuta 2019

Ursulan jättipotti - Helsingin kaupunginteatteri: Pieni Merenneito


Kööpenhaminalainen Pieni Merenneito on hyvin pieni. Pituutta sillä on 1,25 metriä ja painoa 175 kiloa. Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito sen sijaan on hyvin hyvin suuri. Sitä se on erityisesti visuaalisesti ja ursulallisesti.

Pieni Merenneito -musikaali pohjautuu H.C. Anderseniin samannimiseen satuun (Den lille havfrue, 1837), mutta Disney-tuotanto on muokannut sitä omiin tarkoitusperiinsä ja karsinut tarinan traagisimmat elementit pois. Jäljellä on kuitenkin alkuperäisteoksen perimmäisimmät teemat eli erilaisuuden pelko ja omana itsenä olemisen tärkeys.

Merenneito Ariel on ihastunut ihmisiin ja haluaisi itsekin olla ihminen. Hän elää kuitenkin vankina omassa ruumiissaan, on puoleksi merenasukas ja puoliksi tyttö.
Teoksen tematiikka on erittäin ajakohtaista nykypäivänä ja Arielin taistelu saada elää oman näköistään elämää  on suorassa yhteydessä identiteettipolitiikan kysymyksiin.

Kaupunginteatterin esitys on visuaalisesti järkyttävän hieno. Siis ihan super- ja hypersuperlatiivisen hieno. Näyttämö täytyy toinen toistaan värikkäämmistä hahmoista, lavasteista, valoista ja pyroefekteistä akrobatiaa unohtamatta.


Ursula (Sanna Saarijärvi)

Näyttämön ylivoimainen kuningatar on Sanna Saarijärven esittämä pahis Ursula. Kun aikuinen nainen goes strong muut jäävät väkisinkin vähän hänen varjoonsa. Mustekalamaisessa puvussaan Ursula hallitsee näyttämöä vastustamattomalla tavalla. Jos kaikki pahikset olisivat yhtä upeita kuin Ursula kuka enää haluaisi olla hyvis?

Esityksen väliajalla keskustelimme seuralaiseni kanssa esityksen kohdeyleisöstä. En ollut tullut ajatelleksi, että Pieni Merenneito olisi suunnattu erityisesti lapsille, vaikkakin on toki selvää, että Arielin tarina kiinnostaa pikkutyttöjä, jotka tuntevat hänet Disney-elokuvasta. Paikoin vaikuttikin hieman siltä, että esityksellä pyrittiin huumorin keinoin vetoamaan erityisesti juuri lapsikatsojiin ja saamaan heidät nauramaan, jossa ei tietenkään todellakaan ole mitää pahaa. Taisin vaan pari kertaa aivan turhaan aikuispettyä.





Kimallusta ja kujeilua. Ilotulitusta ja hauskoja eläimiä, joista erityisesti minuun vetosivat ankeriaat Liero ja Kiero lamppusilmineen. Noin ylipäänsäkin eläinhahmot oli toteutettu kekseliäästi ja taidokkaasti. Huomasinpa sellaisenkin seikan, että kesken esityksen päähäni pälkähti ajatus, että olisipa mahtavaa kävellä kalana näyttämöllä.

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Pärsky, jota esitti katsomassani esityksessä kohta 11 vuotta täyttävä Valo Eklund. Mikä meininki ja energia ja koomikon kyvyt. Pärskyn hupailu tuskin jätti yhtäkään sydäntä kylmäksi.

Ariel lauloi kuin enkeli, mutta väkisinkin hän jäi hieman Ursulan varjoon. Ei siksi, että Arielissa olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi, että Ursula nyt vaan korjasi talteen esityksen jättipotin. Arielin ja prinssi Erikin (Matti Manninen) välillä kipinöi somasti ja Manninen oli saanut prinssiinsä nuoruuden ihanaa rusoista viattomuutta. Ei ihme, että hänet nähdessään Ariel sai rakkauden rytmihäiriöitä.


Ariel (Sonja Pajunoja) ja Prinssi Erik (Martti Manninen)


Kielellisesti esitys on sovitettu juuri tähän päivään koomisia puolia unohtamatta. Itse en olisi pannut pahaksi hieman traagisempiakaan kohtauksia, mutta ihan hullulta tuntuu tämän  esityksen kohdalla valittaa yhtään mistään, sillä niin aseistariisuva komppania kaupunginteatterin näyttämöllä panee parastaan. On vähän mystiikkaa ja taikaakin. On kimallepölyä, jonka alla liikkuvat isot kysymykset oman paikan löytämisestä.

Läsnä on myös sukupolvien välinen taistelu. Arielin isä Triton (Mikko Vihma) haluaa pitää kiinni säännöistä ja tavoista, jotka ovat olleet vallalla vuosikymmeniä.  Arielin tehtävänä taas on haastaa isänsä ja saada tämä näkemään, että raja pyrstöttömien ja pyrstöllisten välillä on keinotekoinen ja turha ja että rakkaus on paras aitojen kaataja.

Olisi oikein ja kohtuullista mainita joka ikinen henkilö, joka on ollut mukana tekemässä Pienestä Merenneidosta niin hienon musikaalin kuin mitä se on. Koska kuitenkin on mahdotonta mainita tässä jokaista erikseen laitan tähän linkin Helsingin kaupunginteatterin sivuille, joilla voi tutustua niin näyttelijöihin kuin muihinkin esityksen tekijöihin tarkemmin.

Pieni Merenneito on ruokaa korville ja silmille. Se on vitamiiniruiske syksyn koleutta, tuulia ja sadetta vastaan. Se on osoitus siitä, että musikaaligenre voi maassamme hyvin ja kiehtovasti.




Pieni Merenneito
Musiikki: Alan Menken
Laulujen sanat: Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus: Dough Wright

Alkuperäistuotanto: Disney Theatrical Productions Limited / Disney on Broadway



Lipuista kiitos Helsingin kaupunginteatterille! ❤️










sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi pitää sinun jälleen tuleman.

Akseli Heikkilän esikoisteos Veteen syntyneet kantaa mukanaan ikiaikaisia kerrostumia. Kansanuskomukset kohtaavat dystopian ja maaginen realismi liimaa ne yhteen. Nyt ollaan syvällä, nyt noustaan vanhojen suusta suuhun vuosikymmeniä kerrottujen tarinoiden kautta keskelle 150 ihmisen kylää, jossa mikään ei ole kuin ennen.

Kylän halki virtaa joki, josta kalat ovat kadonneet. Kalojen mukana on mennyt tuttu ja turvallinen elämisen meininki. Outous vallitsee ja taikauskoisuus tekee ihmisten elämästä helvettiä tavalla, jota he itse eivät halua tiedostaa tai myöntää.

Veteen syntyneiden alussa Eeva palaa kotikyläänsä oltuaan sieltä pois viisi vuotta. Joella soutelevat ja kalastavat hänen äitinsä uusi mies ja Eevan velipuoli Alarik. Mies ja poika harovat tyhjää jokea, sillä kalaa sieltä ei enää nouse, koska joen on vallannut kalat karkoittanut kirous. Eeva on palannut tavatakseen äitinsä, mutta saa kuulla, että tämä on kuollut viikko sitten.

Akseli Heikkilä luo romaaniinsa vahvan tunnelman heti ensimmäisillä sivuilla. Ilmassa on pahaa ja selittämätöntä ja hyvällä tapaa ikiaikaista. On pohjoisen tuntu. On sen tapaista armottomuutta ja ihmisen verenkarvaista eläinluontoa, jota löytyy Timo Mukan kirjoista. On ilmassa kieppuva Jumalan seläntakaisen syrjäseudun öisistä usvista nouseva uhkan tuntu, joka tuo mieleen Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut. On kieltä, joka soi yhtä pysäyttävän vahvaa nuottia kuin Katja Ketun romaaneissa parhaimmillaan.

Suru on lattialle rikkiräsähtänyt posliinieläin. Viha on sama eläin, outojen käsien lattialta noukkima ja huonolla liimalla yhteen koottu, eikä koskaan enää täydellisen ehjä. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.

Veteen syntyneissä kaikuvat muiden teosten laulut liittävät sen osaksi laajempaa kirjallista maisemaa ilman että teoksen omaäänisyys tai itsenäisyys olisi uhattuna. Enemmänkin  niin, että Heikkilän romaani ottaa paikkansa ja asettuu vierustalle tuomalla oman lisänsä vahvaan suomalaiseen kerrontaan, jonka pohja on Kalevalan kankailla ja tantereilla.

Heikkilän romaani on tarina kostosta, jolle ei ole vaihtoehtoja. Kostosta, jota kohti kuljetaan vääjäämättömästi kuin sitä kohtaa jokea, jolta ei ole paluuta. Se kertoo äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja peruuttamattomista teoista, joiden merkitystä ei mikään maailman aika voi haalistaa.

Ennen muuta Heikkilän teos on kielellisesti komeaa luettavaa. Luonto on vahvasti läsnä. Joki ja taivaan värit. Eloton maailma yhtä ihmisten kanssa. Joki ja sen henki usein ihmistä isompia ja heidän elinpiirinsä otteeseensa kutistavia.

Heikkilä todella osaa tarinankertomisen taidon. Hän vihjailee taidokkaasti ja luo kieltä, johon lukijana pukeudun sivu sivulta tiukemmin. Tapahtuu pahaa, hyvin pahaa. Tapahtuu, koska on asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri. Asioita, joista ei selviä hengissä, jos ei pakota elämän suuntaa väkivalloin.

Suomalainen maaginen realismi on ottanut aimo harppauksen eteenpäin Heikkilän romaanin myötä ja jollakin tavalla myös niin, että se mikä tässä kirjassa ylittää realisimin rajat on kaikkein todellisinta. Veteen syntyneissä on kipeää tekevä avaruus, joka puristaa syliinsä eikä päästä irti ja se ääni, joka leikkaa ilman on peräisin rusentuvista luista.



Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
193 sivua
WSOY (2019)

Kirja saatu kustantajalta bloggariklubilla





torstai 5. syyskuuta 2019

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin sexdeathbabies ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria.

Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm!

Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin Mustat paperit. Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä.

Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa kuolema. Tällä kertaa kuolemassa on rintasyöpää sairastava 35-vuotias Biba, jonka äidin 66-vuotiaan Hettyn ja niinikään 66-vuotiaan kummitädin Clarissan kautta romaani etenee. Biba itse ei pääse ääneen, vaan hänen roolinsa rajoittuu kuolemansairaana olemiseen.

Mustien papereiden tapaan sexdeathbabies on kokeellinen romaani, joka ei jää missään määrin kokeellisuutensa vangiksi, vaan on hyvin lukijaystävällinen. Tyylillisesti se on paikoin sukua niin Stina Saaren runokokoelmalle Änimling kuin Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti. Tinkimättömyydessään taas se tuo mieeleni Mariaana Jäntin Amorfiaanan.

Muinonen käsittelee kuolemaa tavalla, joka vastustaa hyvää makua ja kaikkea totunnaista. sexdeathbabies pakottaa kysymään, sopiiko kuolemasta edes kirjoittaa tavalla, jolla Muinonen romaanissaan tekee? Pilkkaako hän teoksellaan kuolemaan liittyvää arvokkuutta, joka on suunnilleen ainoa nykymaailmassa jäljellä oleva arvokkuuden laji.

sexdeathbabiesin lukeminen on ennen kaikkea hämmentävää. Se saa tuntemaan epämukavuutta, mutta samanaikaisesti Muinonen omintakeinen kirjoitusote herättää minussa valtavasti ihailua. Teksti on tismalleen samaa sinisen sävyä kuin muistivihkoni kansi. Kumma sattuma tämäkin. Lisäksi joidenkin sivujen välissä sininen leviää kuin villiintynyt vesivärivahinko.

Seksi, kuolema ja vauvat on kirjoitettu teoksen nimessä yhteen ja sitä kautta korostuu niiden kietoutuminen toisiinsa. Ei puutu kuin rakkaus. Ehkä tämä on vihje siitä, että vauvoja voidaan "tehdä" sitä ilmankin.

Muinosen teksti "lölleröi." Se ei tunne rajoja, eikä piittaa säännöistä. Se menee mihin vaan haluaa ja hurjistuu omasta menemisestään. Välillä kappaleet jäävät kesken ja teksti jatkuu suoraan uudessa kappaleessa. Toisinaan kappale katkaistaan kesken sanaa. Välillä teksti on sivulla kallellaan kuin se olisi kaatumassa väsymyksestä yöpuulle. Verbien aikamuodoille annetaan isku palleaan ja preesens lähtee matkalle menneeseen.

Yö on sitä että savu peittää auringon. Ennen muinoin ajatellaan niin.

sexdeathbabies on tekstuaalisesti yltäkylläinen. Se on riemu ja leikki, hallitusti hillitty ja samaan aikaan luonnonlapsen villi. Se on ylistyslaulu kirjoituksen mahdollisuuksille. Haluaisin poimia sitaatteja joka sivulta, mutta en tee niin, koska se ei tekisi oikeutta tämän romaanin kokonaisuudelle, sillä sexdeatbabiesin lukeminen on jotakin ainutkertaista ja enemmän performanssiin osallistumista kuin varsinaista lukemista.

Nyt ei saa sulkea mitään. Ei liittää paikalleen. Ei liimata. Ei lyödä naulalla seinään lauseen pätkää. Ei työntää sanoja mikroskooppiin.

sexdeatbabies jytisee ja kimpoilee. Se saa rakastamaan kieltä suurin piirtein enemmän kuin on mahdollista ja joka tapauksessa enemmän kuin on kohtuullista. Että tällaista voi olla. Että kieli voi taitavan tekijän käsissä tehdä näin jänniä ja outoja temppuja ja olla siitä huolimatta avoin kutsu omaan maailmaansa. Olla vähän hassu halaus, joka ei löydy H-kirjaimen alta ja joita haluaa yhä lisää. Alati lisää. Alati enemmän.

sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa.




Maija Muinonen: sexdeathbabies
214 sivua
Teos (2019)





lauantai 31. elokuuta 2019

Juha Mannerkorpi: Päivänsinet * BAR Finland, 42

Tässä tulee Suomen Maggie Nelson tai ainakin melkein. Elokuun kirjallinen baari koristellaan kukkasin, joiden kasvatuksesta vastaa Juha Mannerkorpi.

Niin ja mitä tulee Maggie Nelsonin ja Juha Mannerkorven välisiin yhteyksiin niin heitä yhdistää kiinnostus siniseen. Nelsonin kohdalla kyse on yleisemmästä sinisen viehätyksestä, Mannerkorven romaanissa taas tarkkailun kohteena ovat sinisiä kukkia tuottavat päivänsinet. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin päivänsinen kukat voivat olla myös valkoisia, liloja tai punertavia, mutta sinikukkainen päivänsini on lajin kuningatar.

Maggie Nelsonin tuntevat kaikki, mutta monelle nykylukijalle Juha Mannerkorpi lienee hieman tuntemattomampi. Mannerkorpi (1915-1980) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta löytyy niin runoja, novelleja, romaaneja, näytelmiä kuin kuunnelmiakin. Lisäksi hän oli ansioitunut suomentaja, joka käänsi mm. Sartrea, Camus'ta ja Beckettiä.

Päivänsinet - Muuan loppukesä, merkintöjä (1979) koostuu teoksen alaotsikon mukaisesti päiväkirjanomaisista merkinnöistä, jotka kattavat ajallisesti kuukaudet heinäkuun alusta marraskuun loppuun. Mannerkorven viimeisimmäksi jäänyt omaelämäkerrallinen teos kertoo vakavasti sairaasta miehestä, joka ei sairautensa vuoksi kykene enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella ja jonka elämäntapahtumat ovat rajoittuneet päivänsinien tarkasteluun. "Rajoittuneet" tosin voi olla väärä sana, sillä päivänsinien kautta on tavoitettavissa kaikki oleellinen. Päivänsinet tekevät nuppuja, kukkivat ja lakastuvat. Ovat elämänkaareltaan ihmisen kaltaisia.

Päivänsinet on kokeellinen romaani, jossa havainnot päivänsinistä vuorottelevat teoksen päähenkilön sairastamiseen liittyvien huomioiden kanssa ja sairaudesta tulee osa kirjoitusta.

Ja Sinisiä on tänään Viisi. Sekä Sinisiä että Viisi ovat tässä tahallaan isolla kirjaimella, tämä erikseen mainittakoon koska kirjoituskonetekniikkani on mennyt kovin nykyaikaiseksi eli alkaa epäilyttävästi muistuttaa tietokoneladontaa, virheitä virheitä virheitä, lyöntivirheitä, kesken jääneitä lauseita, käsittämättömiksi suistuneita sanoja. Kampurajalkaisen ehtookävelyä ...

Teos etenee kontrastisena, kun myrkylliset päivänsinet ovat elinvoimaisia ja tuottavat yhä uusia kukkia samanaikaisesti kun teoksen päähenkilön sairaus etenee yhä pidemmälle. "Mitä lähempänä matkan pää, sitä kauniimpia kukat."

Päähenkilön koko elämä on kutistunut kukkien seuraamiseen, mutta toisaalta juuri kukkien elämänkaaren kautta symboloituu elämän koko aristoteelinen kehityskaari. Yhdessä vaimonsa Lennan kanssa päähenkilö seuraa päivänsinien kukkimista ja kirjaa havaintonsa muistiin. Jokainen uusi nuppu on ikään kuin lupaus elämän jatkumisesta, jos toki perimmältään tämä lupaus on valheellinen, koska päähenkilön sairaus etenee vääjäämättömästi.

Päivänsinet tuovat elämään perpsektiiviä. Niiden kautta kirkastuu, miten suuri osa ihmisen puuhista on turhaa täynnä.

Elävä kasvaa, kuoleva lakastuu, kaiken muun logiikan tarjoilu on lörpötystä.

Päivänsinet on itsestään tietoista kirjallisuutta, jossa teoksen päähenkilö kiinnittää huomiota myös omaan kirjoittamiseensa ja kielen sääntöihin. Usein nämä huomiot tuottavat tekstiin kipeän lempeän humoristisen sävyn, jonka syvyys puhuttelee kuin Pentti Saarikosken krapulaisen runominän pyyntö, että hänelle keitettäisiin vähän velliä.

Kävin kesällä Tennispalatsin HAM-museossa, jossa vielä viikon verralla on esillä puolalaisen taiteilijan Pawel Althamerin näyttely. Ostin näyttelyn jälkeen jääkaappimagneetin, jossa oleva Althamer-sitaatti kuvaa erinomaisesti myös Päivänsinien päähenkilön tilannetta. "I feel like an astronaut in the space suit of my own body, an imprisoned soul."

Päivänsinet antaa ensilukemalla itsestään spontaanisti muistiinkirjoitetun tekstin vaikutelman ikään kuin teoksen päähenkilö olisi kirjannut paperille juuri sen, mitä hänellä milloinkin on mielessään omia sanojaan sen enempää miettimättä tai muuttamatta. Kukkiin liittyvät havainnot hallitsevat teosta, mutta niiden välistä löytyy tarkkoja huomioita ihmiselosta.

Mutta varsi on kuin onkin varsi. Ja kieli yhteydenpitoväline jolla on helpompi katkaista yhteys kuin pitää sitä yllä. Hm.

Mannerkorven teksti tulee lähelle. Se vie mukaansa maailmaan, jossa kukat ja sairaudet kohtaavat ja köynnöstyvät toistensa kautta. Elämä on fyysisesti kutistunut muutaman kymmenen neliömetrin alalle, mutta päivänsiniä seuraamalla aukenevat laajemmat yhteydet. Kaiken ylle heittyy päähenkilön lähestyvän kuoleman varjo, joka saa hänet toivomaan, että myös ihmisille, kuten kissoille ja koirillekin, olisi "armopistolaitos", jonne "voisi mennä kun tuntee ja tietää loppuneensa."


Päivänsinien lukeminen on lähes meditatiivinen kokemus. Se on hiljainen romaani, josta lähtee ääni, joka ei jätä rauhaan. Mannerkorven teos osoittaa, että kaikki on kaikessa sille, joka haluaa ja uskaltaa nähdä. Loppujen lopuksi kysymys on kyvystä uskaltaa katsoa.



Juha Mannerkorpi: Päivänsinet
128 sivua
Otava (1979)

Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä





torstai 29. elokuuta 2019

Kansallisteatteri: Alina


Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta.

Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi.

En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelylle.

Alina kertoo sisaruudesta, huolehtimisesta ja epätoivon kanssa kamppailemisesta. Se kuvaa sisaruuden vankilaa, jossa vapauden linnut eivät lennä. Alinan maailmassa vallitsee kaaostilanne, joka ei pääty. Se tuntuu katsojassa painon tunteena ja ahdistuksenakin. Se synnyttää halun löytää ratkaisu, vaikka tietää, että sellaista tuskin on. Että asiat ovat sillä tavalla merimiesumpisolmussa ja etenevät painolla, johon ihminen ei juurikaan pysty vaikuttamaan. Oikea ja väärä sulavat. Ne kyseenalaistavat itsensä. Entä jos, entä jos ... Jos sittenkin.


Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Tilaa on Alinassa paljon. Tila olla. Tilaa olla auki. Näyttämöllä läpikulkumatkan pysähdyspaikka ja Gogol-viittausten myötä esiinnousevat kuolleet sielut. Ei paluuta menneeseen, ei tulevaan. Nykythetki räsähtää joka hetki uudestaan.

Näyttämötilaa on esityksessä käytetty taiten. Valkoisista kuutioista löytyy milloin mitäkin: kirjoja, teekuppeja, vaatteita. Suorakaiteen muotoisina ne taipuvat sängyksi, josta on hyvä pudota. Spastisuuden ja elastisuuden treffit. Pelkistymisen kautta tapahtuva monimutkaistuminen.

Sisar ja veli. Pietà. Veli-Jeesus sisar-Marian sylissä. Lanka näyttämöltä katsojaan. Lanka täynnä muistoja helisyttäivä tiukuja. Pyhän Marian (a)ave liukuu riippuvuudesta riittämättömyyteen.

Ave Maria äiti maan lapsien taas meihin katsoo suojellen kun poika syntymäpäivä on mä pieni ihminen turvaton pyydän siunauksen

Poliisit, ystävät ja lääkärit. Turvantuojat. Pirjo Lonkan esittämä monihahmoinen puhaltaa intensiivisen läsnäolon kautta omat sormenjälkensä kohtauksiin kuin hän heittäisi leipäkiviä veteen. Pyörteet. Tässä olisi tämäkin mahdollisuus vielä ja sen takana seuraava ja sen ja sen. Lapsuuden peilileikki peili kädessä peilin edessä.


Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka


Omat ajatukset muuttavat Alinaa ja antavat sille merkityksiä. Tulkinnat tulevat ja menevät kuin kuuluisan runon naiset. Kopsahtelevat Emilin kaatumisten tahtiin. Nyt kyllä sattui häneen ja minuun.

Elli Salon näytelmäkieli on avautuvia nuppuja täynnä. Se ei suostu pysähtymään, ei jäämään paikalleen. Merkitys on kielen vieressä tai jossain muussa lähiympäristössä. Toki kauempanakin välillä. Ei ole mitään itsestäänselvää. Ei mitään tarkoituksellisen vaikeatajuista. Välillä kieli irtoaa hankaimistaan. Kesken esityksen huomaan toivovani, että Salo kirjoittaisi myös proosaa, sillä nyt liikutaan kielellisesti paikassa, jota ei vielä ole olemassa. Maassa maiden takana, kielen neitsytniityillä.

Alina on avaruudellinen ja loppua tuntematon. Jatkuu yhä.



Kansallisteatteri: Alina
Käsikirjoitus Elli Salo
Ohjaus Riikka Oksanen
Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Skenografia Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kulttuuriähkyn taltutus - tutustuminen Särö-lehteen

Olen jo usemman kuukauden kärsinyt yhä pahenevasta kulttuuriähkystä. Tuntuu, että jatkuvasti on tarjolla niin monia mielenkiintoisia tapahtumia, että en repeä niihin kaikkiin mitenkään ja tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että tapahtuma jos toinenkin jää yhä useammin väliin.

Kulttuurinen yltäkylläisyys - niin ihanaa kuin se periaatteessa onkin - on alkanut vaikuttaa myös keskittymiskykyyni, sillä huomaan usein käyttäväni kohtuttomasti aikaa kulttuuritarjonnan selaamiseen netissä. Kyseessä taitaa olla kulttuurinen FOMO, jonka lääkitsemiseen on ollut vaikea löytää tarpeeksi tehokkaita välineitä. Särön myötä sellainen taisi kuitenkin löytyä.

Pari viikkoa sitten päätin tehdä tuttavuutta kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön kanssa ja samassa sattuma puuttuikin jo peliin. Ennen kuin ehdin ostaa uusinta Säröä sen toimituskunta tarjosi minulle mahdollisuuden Säröön tutustumiseen. Parin päivän kuluttua sain postissa kaksi uusinta Särön numeroa, joista viimeisimmän teemana on Itä ja länsi, edeltävän numeron taas Tsekki.

Särö on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä kulttuurilehti, jonka painopistealueena on kirjallisuus. Se keskittyy kirjallisuuden ja kulttuurin marginaalisempiin ilmiöihin, joka on myös Särön ehdoton valttikortti. Välillä nimittäin tuntuu, että samoista kirjoista ja ilmiöistä puhutaan joka kanavalla, mikä tietenkin tarkoittaa, että hirvittävän iso määrä kaikkea kiinnostavaa jää pimentoon. Tätä katvealuetta Särö omalta osaltaan täyttää.

Särössä on esseemuotoisia tesktejä, artikkeleja ja haastatteluja sekä myös kirjallisuuskritiikkiä. Itä ja länsi -numerossa minua ilahdutti erityisesti Vesa Rantaman kirjoittama kritiikki suomeksi vuonna 2017 ilmestyneestä Clarice Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja (Teos). On hienoa, että Särö julkaisee myös muita kuin viimeisimpiin uutuuksiin paneutuvia kritiikkejä. Tätä toki ei pitäisi sanoa ääneen, mutta alan olla aika kyllästynyt kirjapöhinään ja tarkoitan nyt nimenomaan pöhinää, joka pyörii kirjojen ympärillä, mutta ei niinkään kirjojen lukemisen ympärillä. Toki on hienoa, että kirjoja nostetaan esiin ja niistä vaahdotaan, mutta minä nyt satun olemaan se yksilö, joka vaatisi kirjoihin liittyvältä puheelta enemmän.

Valitettavan usein käy niin, että kun ostan jonkun kirjallisuus/kulttuurilehden, jää se käytännössä kuitenkin suurelta osin lukematta. Särön kanssa kävi toisin ja olen jo lukenut Itä ja Länsi -teemanumerosta lähes jokaisen kirjoituksen. Särön paikka suhteessa valtavirtaiseen kulttuurikirjoitteluun edustaa pitkälti omia mieltymyksiäni. Ollaan vähän sivussa ja sopivan kaltevasti reuna-alueilla. Lehden ulkoasu on hieman kotikutoinen ja se toikin vahvasti mieleeni ajan, jolloin olin mukana tekemässä kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestön lehteä. Säröstä myös välittyy samankaltainen innostuneen tekemisen meininki. Erityisesti minua puhutteli Säröön mukaan otetut menneiden vuosien lehtileikkeet, joita lukemalla pääsee suoraa näkemään, mitä joskus on teoksista ja niiden tekijöistä kirjoitettu. Aikaperspektiivit avautuvat näin kummasti.

Kulttuurista rasittuneille aivoilleni teki hyvää tutustua lehteen, jonka koin kykeneväni ottamaan haltuun. Särö ei pursua liikaa, mutta tarjoaa siitä huolimatta runsaasti. Itä ja Länsi -teemanumerosta löytyy mm. Daniel Katzin haastattelu ja sitä lukiessani jouduin toteamaan, että kylläpäs olen vähän tiennyt Katzista aiemmin. Suuren vaikutuksen minuun teki kurdirunoilija Sherko Bekäsin esittely sekä hänen tuotannostaan valitut runonäytteet.

Siitä lähtien kun maat ovat olleet olemassa
minä olen ollut ilman isänmaata.
Siitä lähtien kun vuoret ovat syntyneet
minä olen vierinyt alas niiden rinteitä.
Yhtä kauan kuin puut ovat olleet olemassa,
minut on hirtetty puuhun.

Bekäsin runot tavoittavat voimakkuudessaan paljon. Ne ovat samaan aikaan sekä syvään juurtuneita että pakolaisuuden vuoksi juurensa katkoneita. Marja Leena Viitanan Bekäsiä käsittelevän tekstin lopussa mainitaan, että Bekäsin runoista on ilmestynyt Soran Zakisin toimittama suomennos Sielun valoa ei voi vangita (omakustanne, 2019) ja Särössä on myös Zakisin haastattelu. Laitan Zakisin teoksen nimen mieleeni, sillä haluan ehdottomasti tutustua Bekäsin runoihin tarkemmin.

Särössä tuodaan esiin tekijöitä ja tekstejä, jotka välttämättä eivät ole kovinkaan tunnettuja Suomessa entuudestaan. Itä ja länsi -numerossa tästä hyvä esimerkki on Eero Suorannan kiinasta suomeksi kääntämä, Chen Qiufanin novelli Mao-aave. Qiufan on saanut useita kiinalaisen kirjallisuuden scifi-palkintoja, mutta Mao-aave on ensimmäinen häneltä suomennettu teksti. Qiufan käsittelee kiinalaista yhteiskuntaa - historiaa ja siihen liittyviä valheita ja totuuksia - lapsen näkökulmasta ja tekee sen todella taitavasti tuomalla kiinalaisen yhteiskunnan ongelmia esiin scifin kautta.

Itä ja Länsi -numerossa esiin pääsee myös runoilija Rauno Riekki, joka esittelee itsensä mm. kertomalla, että hän lienee ainoa henkilö, joka on samanaikaisesti suorittanut Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakurssin ja K-kauppiasvalmennuksen.

mulla ei ole mitään sanottavaa, ei ole koskaan ollu 
ihminen muistaa yleensä hyvin mutta minä en 
  vaikka käytän alkoholia kohtuudella ja syön runsaasti kalaa.

Allekirjoitan henkilökohtaiseti edellä lainaamani Riekin säkeet, vaikka kalaa en syökään.

Särössä vallitsee kaupallisuuden ulkopuolinen henki, joka on ehdotonta plussaa. On vallan suositeltava idea tutustua kulttuurin ja kirjallisuuden marginaalisempiin puoliin sillä sieltä on usein löydettävissä sellaista, jolla on todellista merkitystä.

Minä lähden tästä nyt Tsekkiin. Säröillään!




Edit. Korjattu Mao-aaveen suomentajan nimi