maanantai 30. marraskuuta 2015

Alexandra Salmela: Antisankari

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista.

Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. Jännittyneinen mielin aloin lukea Antisankaria, sillä takaraivossa takoi pelko, että sen kanssa käy samoin kuin "kaksiseiskan." Ei käynyt. Kävi toisin. Myönnän kyllä, että en edelleenkään oikein ymmärrä, mihin Salmela tietyllä kokeellisuudella pyrkii. Miksi hän esimerkiksi käyttää niin paljon eri fonttityyppejä ja -kokoja, tekstinpaloja ja muuta vastaavaa sälää. Miksi lauseet välillä loppuvat kesken ja miksi samaa toistetaan uudelleen. Mutta se siitä marinasta. Kohtuutonta olisi kirjailijaa moittia siitä, että hän nyt vaan - kuten Salmelan tapauksessa - on harvinaisen kunnianhimoinen ja korkeamman aidan yli ponnistava.

*

Tästä maasta tulee maailman oikeudenmukaisin: kaikki ihmiset, eläimet sekä kasvit elävät siinä sopuisasti, Suurta Äitiä syvästi kunnioittaen. Tämä maa on seisova eturintaman linnoituksena taistelussa maailmanlaajuista riistokapitalismia vastaan. Tässä maassa tulee todeksi Utopia.

Utopia on Suuren Suunnanantajan perustama sosialistinen ekodiktatuuri ja kaikinpuolinen mallimaa, jossa kukaan ei omista tai kerskakuluta ja jossa on omistauduttu elinympäristön puolustamiselle ja vaalimiselle. Utopian lapset ovat maaemonpentuja ja heitä edustaa Antisankarissa 14-vuotias Meteora Airiainck, joka matkustaa äitinsa Lian kanssa naapurivaltioon, Etelä Unionin pääkaupunkiin Koronovoon, jossa "kulutusmaailman yhteiskunta sahaa puun rungosta oksaa, jonka päällä me kaikki istumme." Utopiasta on kotoisin myös Antti Sankari, joka tutkii maailmaa epätrendikkään hitaaksi valokuvauksen tekevän camera obscuransa välityksellä. Tätä romaania voisi luonnehtia myös toteamalla, että se on kertomus siitä, miten Antti Sankarin etunimestä putosi pois toinen t-kirjain, mutta ei nyt jäädä miettimään sitä, koska juna on juuri saapumassa Koronovoon.

Koronovossa tapaamme mediaguru Michele Po:n eli tuttavallisemmin Tzalin, joka on "alkoholisoitunut surkimus ja kansan ehtymättömän mielenkiinnon, jopa omalaatuisen rakkauden kohde" eli tiivistäen henkilö, jonka kaltaisia keltainen lehdistö rakastaa, koska heidän elämäntapansa tarjoaa lukemattomia mehukkaita otsikoita ja tarinoita, jotka ovat jo itsessään suorastaan myyttisiä ilman että toimittajien tarvitsisi niitä sellaisiksi jalostaa.

Tässä nyt niinku olis tän teoksen tärkeimmät henkilöt: Meteora, Lia, Antti Sankari, Tzal ja kertoja. Mä voisin olla vaikka kertoja. Kuka sä haluisit olla?

*
Teoksen kertoja seuraa 152 monitorin kautta kaupungin elämänmenoa. Hänen tarkkailunsa kohteena on erityisesti Antti Sankari, jonka perään hän on lähettänyt Tzalin, joka kadottaa Antin näköpiiristään jatkuvasti. Koronovossa vallitsee "aivan mieletön syke" - se on todellinen enemmän, paremmin, mahtavammin, mikään ei riitä -kaupunki, jossa kulutusjuhlan irvokkuus on ottanut jumalan muodon. Sen ylpeys on Stairway to Heaven. "Uudenlainen elämäntyylikonseptikeskus" ja "arkkitehtoninen helmi", jossa "entisajan vahva perinne avautuu syleilemään innovatiivisuuden kunnianhimoa." Tekniikkakin on siellä niin modernia, että se on nykyaikaa edellä. Kaikkinensa Stairway to Heaven toi mieleeni The Dubai Mall -ostoskeskuksen, josta löytyy yli tuhannen luksuskaupan lisäksi mm. sisäteemapuisto, luistelurata, pingviinejä ja maailman suurin karkkikauppa. Ah, mikä helpotus olikaan päästä kyseisestä kompleksista ulos, kun siellä pari vuotta sitten vierailin.

Salmelan kertojaratkaisu on riemastuttava. Usein puhutaan tarina- tai juonivetoisista romaaneista, mutta Antisankari on kertojavetoinen romaani. Luin tätä teosta kuin dekkaria, kun arvuuttelin, kuka kertoja loppujenlopuksi on. Salmela kyllä antaa vihjeitä kertojan identiteetistä, mutta osa niistä on harhaanjohtavia, joten mysteeri kertojan ympärillä säilyy pitkään.

Antisankarin teksti on pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää. Salmelan kritiikki on vimmaista ja sen vimmaisuus tuntuu hyvältä. Itse asiassa se tuntuu ihan tosi hyvältä.

Hyvä työ tuo rahaa, raha tuo hyvää elämää, hyvä elämä tuo onnellisuutta ja onnellisuus on hyvä työ, kaunis koti, edustava perhe, yhdessä ne luovat onnellisuutta, joka on yhtä paljon kuin raha, jolla kustannetaan elämän mukavuuksia, elämyksiä, mainetta, rakkautta ja valtaa, ylellistä hemmottelua vuoden jokaisena päivänä, niin ettei mikään enää tunnu miltään, ja sisään hiipivän tyhjyyden pelossa nostetaan panoksia, tuplataan annoksia, triplataan vauhti.

Koronovassa kaikki on myynnissä ja kaupan. Erityisen irvokasta on, että ympäristönsuojelukin on kaupallistettu sen sijaan, että elettäisiin niin, että ympäristöä suojeltaisiin jo ennen kuin se on tuhottu. Asiaan tietysti kuuluu ihmisjalostus ja kunnon koronovolainen on terve, rikas ja onnellinen. Jos näin ei ole, menköön muualla pilaamasta tätä hienoa kaupunkia, joka on talouskasvuvaatimuksilla ja tuotantoloikilla laatoitettu.

Salmelan kritiikki on hyvällä tavalla jäätävää ja armotonta ja erityisesti Stairway to Heavenia vastaan suunnattu mielenosoitusperformanssi edustaa railakkaasti potenssikorotettua versiota sirkushuveista kansalle. Kauhuskenaariota ei Antisankarissa edusta se, että ihmiset ovat vaarassa tulla aivopestyiksi, vaan se, että ihmiset riemumielin ja -rinnoin ja omasta toiminnastaan ylpeän häikäistyneinä hoitavat tämän aivopesun omatoimisesti.

*

Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarimiehet / joita koko valtakunta arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarinaiset / jotka tosityöstä palkintonsa saa? *

Laulua voisi jatkaa liittymällä kuoroon Meteoran kansssa: Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankariäidit, jotka lapsensakin hylkää tuosta vaan?

Salmela rapauttaa myyttiä sankarista niin valtion kuin ihmisenkin ominaisuutena. Utopiasta tulee dystopia, koska ihminen. Sankarista tulee antisankari, koska ihminen. Edellä mainituista voisi tehdä päätelmiä, mutta oma nautinto.

näinä lohduttomina päivinä kokonaisen ihmiskunnan pitäisi heittäytyä roviolle ja sytyttää itsensä tuleen vapautuakseen, vapauttaakseen raskaasti koeteltu planeetta pahasta - itsestään.

Kyllä vaan on ihan hemmetin hienoa, että Salmela pyrkii uudistamaan romaania lajina siitä huolimatta, että se osin vaikeuttaa Antisankarin vastaanottoa. Tämä teos on vuori lakeuksilla, jossa maa on yhtä pitkää sumuista tasaista peltoa ja josta muun kuin realismin ei ole tapana nousta. Kyllä vaan tykkään siitä, että Antisankarissa on vimmaa. Minulle se merkitsee sitä, että ei ole annettu periksi ja pysähdytty paikalleen ja alistuttu siihen, että kaikki muu paitsi oma nautinto on turhaa. Vaikka Antisankarin ihmiskuva ei herätä toiveikkuutta, Salmelan kirjoitustapa kaataa muurin, joka eristää meidät toimimasta sen puolesta, mihin haluan uskoa meidän sisimmässämme uskovamme, jos rohkenemme raottaa kyynisyytemme verhoa. Antisankari on romaanivirrasta poikkeava, älykkäästi omintakeinen romaani - kuvastin, jonka eteen jokainen käyköön omalla vastuullaan.


Alexandra Salmela: Antisankari (2015)
446 sivua
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta


* J. Karjalainen: Sankarit

lauantai 28. marraskuuta 2015

Puolikas keltaista aurinkoa (elokuva)


Mitä! Ei voi olla totta! Chimamanda Adichien romaanin 'Puolikas keltaista aurinkoa' pohjalta tehdyssä elokuvassa soi Sibeliuksen Finlandia. Vaikutelma on jokseenkin mielenkiintoinen, samanaikaisesti sekä hämmentävä että ilahduttava. Meiän Sibelius pääsi Afrikkaan!

'Puolikas keltaista aurinkoa' oli ensimmäinen Chihamanda Adichielta lukemani kirja. Muistan elävästi, kun näin teoksen värikkään kannen kirjakaupassa ja päätin, että tuon kirjan minä haluan. Vuosi oli 2007. Adichiesta ei Suomessa silloin puhunut vielä kukaan ja minullekin hän oli täysin uusi kirjailija. 'Puolikkaan keltaista aurinkoa' luin englanninkielisenä intensiivisesti parissa päivässä potiessani enterorokkoa. Suuni oli täynnä rakkuloita, enkä pystynyt syömään ja vaivoin juomaankaan. Lukea kuitenkin saatoin. Ja rakastua Adichieen. Vaivani tutntuivat myös kovin pieniltä sen rinnalla, mitä ihmiset joutuivat käymään läpi romaanissa kuvatussa Biafran sodassa.

Koska romaanin lukemisesta on jo vuosia, en muista sitä enää kovinkaan  yksityiskohtaisesti ja siksi Adichien romaani lähinnä heiluu rakkaana haamuna taustalla, kun kerron elokuvasta.

Elokuvan ehdottomalle plussapuolelle kuuluu, että se on hyvin afrikkalainen. Ihmiset,  puhetapa ja maisemat luovat vahvan ja värikylläisen kokemuksen Nigeriasta tavalla, jota kirja ei yhtä intensiivisesti välittänyt. Tarinan pääosassa ovat siskokset Olanna (Thandie Newton) ja Kainene (Anika Noni Rose), jotka ovat moderneja nigerialaisnaisia, jotka heti elokuvan alussa hylkäävät isänsä heidän varalleen tekemät suunnitelmat ja valitsevat itse, mitä haluavat tehdä. Kyse on isosta asiasta, isän edustaman patriarkaalisen vallan murtamisesta. 

Biyi Bandelen ohjauksessa korostuu romanssijuoni. Olannan ja Odenigbon (Chiwetel Ejiofor) rakkaussuhteen tielle asettuu jälkimmäisen äiti, pienestä kylästä kotoisin oleva "puskien nainen" vahvoine käsityksineen. Äitiä näyttelevän Onyeka Onwenun roolihahmo on elokuvan parhaita. Siskoksista Kainene rakastuu valkoiseen brittiin (Joseph Mawle), joka jo sinällään on vallankumouksellista 1960-luvun Nigeriassa.

Elokuva sisältää autenttisia historiaklippejä, jotka kytkevät elokuvan onnistuneesti todellisiin historiallisiin tapahtumiin, vuosina 1967-1970 käytyyn Biafran sotaan.  Erityisen puhutteleva on kuvaus Biafraa johtaneen Ojukwun paosta Norsunluurannikolle kaikkine 1500 kilon matkatavaroineen. Yleisesti ottaen Biafran sota jää elokuvassa enemmän taustalle kuin romaanissa ja se näyttäytyy pitkälti elokuvan päähenkilöiden pakona sodan alta. 

Elokuva ei tavoita romaanin intensiteettiä, mutta on joka tapauksessa tervetullutta vaihtelua Hollywood-elokuvaan. Erityisen harmillista on, että Bandelen ohjauksessa Olannasta, joka elokuvan alussa edustaa koulutettua ja itsenäistä nigerialaisnaista tulee sen kuluessa Odenigbon oikkuihin mukautuva ja tämän ehdoilla elävä. Kyseenalaista on myös, että Olannan rooliin on valittu hyvin vaaleaihoinen Thandie Newton, jonka näyttelijäntyö elokuvassa on liian usein suurisilmäisen hämmästelevää ja huokailevaa. Adichien romaani tarjoaa mahdollisuuden vahvoihin naishahmoihin, mutta tämän mahdollisuuden Bandele jättää käyttämättä.


Biyi Bandele: Half of a Yellow Sun (2013) Nigeria ja Iso-Britannia


Osallistun tällä bloggauksella MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Erittäin mielenkiintoinen haaste, jota kannattaa käydä tutkimassa MarikaOksan blogista, jos tämä haaste ei vielä ole tuttu.





tiistai 24. marraskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Haluaisin olla Heikki Harma, eikä liene vaikea arvata miksi. Oneiron nimittäin on niin hyvä, että sitä lukiessa meinaa pää haljeta. Se viiltää, häikäisee älyn loisteella, itkettää ja tekee todeksi maailman, jota  ennen Oneironia ei ole ollut olemassa.

Vaan kerronpa tähän alkuun ensin pienen tarinan:

Olin lukenut Oneironia reilut 50 sivua, kun minulle tuli pakottava tarve nousta lukutuolistani ja astella kirjahyllylle. Tiesin ihan tarkkaan, mitä sieltä etsin ja yllätyksekseni etsimäni löytyikin varsin helposti. Otin kyseisen niteen käteeni ja luin: Nicole Brossard edustaa kokonaisvaltaista, lentävää, rämäpäistä ilman naista: hänen teksteissään naiset ovat paenneet patriarkaalisesta kontrollista omaan avaruuteensa.* Nämä Teija Enorannan sanat kuvaavat jotakin hyvin olennaista siitä, mitä koin lukiessani Oneironia. Minulle Lindstedtin kuvaamat naiset ovat juuri tällaisia paenneita naisia, jotka ovat irronneet siitä, mitä kutsutaan elämäksi, mutta eivät ole vielä saapuneet sinne, mitä kutsutaan (lopulliseksi) kuolemaksi. Teoksessa he luovat oman huoneensa liminaalitilan avaruuteen.

Oneiron on feministinen romaani, joka kertoo seitsemästä naisesta. Ei ole tietenkään sattumaa, että naisia on juuri seitsemän. Numerologiassa lukuun 7 liitetään mm. totuudenetsintä ja kyky nähdä pinnanalaisia merkityksiä. Myös kuolemansyntejä on seitsemän ja raamatussa mainitaan mm. seitsemän karitsaa, pasuunaa ja enkeliä. Lisäksi lukua seitsemän on pidetty "iankaikkisen täydellisyyden symbolina." (Lähde: wikipedia) Naisten määrä, seitsemän, korostaa Oneironissa naisten välisen kollektiivisuuden merkitystä prosessissa, jossa jokaisesta heistä tulee yhteisyyden kautta oman identiteettinsä todellinen haltija.

Lindstedtin romaania voisi kutsua ruumiin kirjoitukseksi, sillä naisen ruumis on tässä teoksessa keskeisessä roolissa. Schlomith on performanssitaiteilija, Polina suupaltti alkoholisti, Rosa Imaculada sydämensiirtopotilas, Nina odottaa kaksosia, afrikkalainen Maimuna tuo teokseen mukaan ei-eurooppalaisen naisen aseman, Ulrike on itävaltalainen teinityttö ja Wlbgis hollantilainen syöpää sairastava nainen. Vasta elämän ja kuoleman välisessä tilassa nämä naiset saavat äänen ja kuulijakunnan. Vasta kuoltuaan he tulevat olemassaoleviksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Vasta omassa liminaalisessa avaruudessaan, "toismaailmallisessa tyhjyydessä", he voivat olla naisia, joita he ovat.

Oneironissa naisen ruumis on paitsi kuoleva, myös loputtoman kykenevä, elastinen, joustava, vahva, nopea, sairaudelle häviävä, väkivallan kohde, raskaana, puutteellinen, tukadutettava. Kaiken kaikkiaan naisen ruumis on elämän kartta, nämä seitsemän naista kaupunkeja kartalla. Kaupunkeja, joiden historian viimeisestä kuvasta tulee uuden, naisten keskenään luoman kertomuksen, alkukuvia. Kuolema, joka yleisesti nähdään loppuna, muuttuu syntyhetkeksi, joka luo tilan jollekin sellaiselle, jolle elämässä ei ollut paikkaa.

Entäpäs jos onkin niin, Lindstedt tuntuu kysyvän, että elämän ja kuoleman välissä on erityinen tila, jossa elämää määrittävät säännöt ja lait lakkaavat olemassa ja ja jossa nainen voi olla olemassa subjektinaisena. Väli- tai liminaalitilassa ei ole aikaa, joten jos meidän aikakäsityksemme mukaan naisten välinen kohtaaminen kestäisi vaikkapa vain muutaman sekunnin, se on riittävästi, jotta kaikki tarpeellinen voidaan käydä läpi. Liminaalitila on neljäs ulottuvuus, jossa kohtaavat tietoinen ja tiedostamaton. Kaikki mitä ihminen voi tietää, annetaan hänelle tässä välitilassa, tämän ja tuonpuoleisen maailman välissä.** 

Vertaisin tätä naisten yhdessä luomaa tilaa siihen hetkeen, joka on ajatuksen ja sen ylös kirjoittamisen välillä. Hetkeen, jossa merkitykset ovat täydempiä kuin ne voivat olla tekstiksi saatettuina. Jos olemme naisia tai naiseksi itsemme mieltäviä, tämä hetki on erityinen myös kielen kannalta, koska siellä naisen kieli on omaa ja läsnolon täyttämää. Oneironin kertoja luottaa kirjoittamiseen kuolemiseen välineenä luoda oma kieli, sanan oma merkitys ja sitä kautta naisen olemassaolon merkitys. Kirjoittamisen Kuolemisen kautta todellisuuteen aukeaa avautuma, tila ja avaruus, jossa naisen todellinen identiteetti voi toimia.*

Rakenteeltaan Oneironia voisi kutsua elämäntarinakokoelmaksi. Jokaisella naisella on oma valokeilahetkensä, jolloin hän antaa muille pääsylipun omaan historiaansa, jonka merkitysten kannalta muiden naisten läsnäolo muodostaa huoneen, jossa naisten elämäntarinat hengittävät.

Oneironissa Lindstedt ammentaa laajoista kulttuurisista laareista ja uudellenkirjoittaa meille tuttuja ilmiöitä. Tästä erinomainen esimerkki on teoksessa esiintyvä Niken mainoslause Just do it.

urheiluvetimiin puettu malli pomppii trampoliinilla räikeästi valaistussa studiossa, just do it, taustalla on vahva, yksivärinen mutta ehdottoman räikeä kangas, just do it, malli hyppii hyppii, hyppii, eikä hikoile milliäkään, do it, do it, do it, hän hyppii ja jää ikuisiksi ajoiksi ilmaan eikä vanhene enää pisaran vertaa. 

Kyse ei ole pelkästään just do it -käsitteen mainosmaisen epärealistisuuden esiinottamisesta, vaan myös siitä, että romaanin seitsemän naisen kertomus kulminoituu juuri mainossloganin kaltaiseen just do it -tekemiseen kontekstin ollessa täysin toinen. Lindstedt luotaa tekijöitä, jotka estävät naisia olemasta naisia omilla ehdoillaan. Hän mm. kirjoittaa runon Pussy Riotin Tolonnikovalle ja osansa saavat niin äitiysnormit, Charcot'n hysteriakäsitykset kuin orgasmi- paino- ja horoskooppikeskeiset "kepeät hyvänmielenlehdetkin." Lindstedt käsittelee Emmanuel Swedenborgin filosofiaa ja perusteellisimman tutkimuksen kohteena on juutalaisuuden naiskuva ja sen naisille asettamat oikeanlaisen naiseuden ja naisruumiin vaatimukset, jotka työstyvät edelleen Shlomithin performansseissa.

Lindstedt ei missään vaiheessa nostata hevostaan mahlalaukkaan. Hän ei seksualisoi ruumista ja anna lukijan päätyä tiloihin, joiden vaarana on tuottaa tyhjää koruseksuaalista ajattelua ja kirjoitusta. Ruumis on tässä. Se ei ole kaunis tai ruma. Se on ruumis, johon käytettiin valtaa ja joka eli ja kuoli ja eli täysimmän elämänsä elämän ja kuoleman välisen parin sekunnin aikana. Se on riisuttu ruumis. Sitä ei kaunista mytologian kertomukset tai maalaa taiteilijan satupensseli. Se on lihaa, verta ja molekyylejä.

*

Shlomith. Aina Slomith. Slomith, jonka paras ystävä on nälkä. Shlomith, koska meidän aikamme rakastaa tarinoita naisista, jotka tekevät koko elämästään taidetta ja nälkiinnyttävät itsensä hengiltä. Mikäli olisikaan hienompi tausta juoda samppanjaa kuin osallistua tilaisuuteen, jossa nälkä-Shlomith tekee silmiemme edessä kuolemaa. Miten hyviä kuvia siitä saakaan Instagramiin ja Twitteriin. Shlomith, me rakastamme sinua. Sinä olet meidän väylämme siihen todelliseen, jota meidän yhä ahneemmiksi ja löysemmiksi käyvät aistimme kaipaavat, kun mikään ei enää riitä. Kun mikään ei enää ole tarpeeksi. Kun meidän suumme on jähmettynyt enemmän muotoiseen äänettömään huutoon.

Aina Shlomith. Isossa lakanassa moottoritien varrella luut törröttäen. Anna meille tänä päivänä meidän  ikioma palamme Shlomithista.

Väärin meni ja siksi Wlbgis. Nainen, jonka kuolinsyy on tylsästi syöpä. Ei yhtään niin mediaseksikäs kuin Shlomith. Ei yhtään isoa lakanaa Wlbgisistä. Väärin riutunut Wlbgis sairaalan sängyssä, jossa hoitajat eivät malta olla tekemättä hänen kuolemastaan pilkkaa. Ja sinne Wlbgis jää, sillä Shlomithin luurangonlaiha ruumis työntää hänet pois tieltään, koska me annamme niin tapahtua ja koska me haluamme niin tapahtuvan. Siksi kysynkin Slohmithilta: miksi?

Miksi sinä riudutit itsesi? Ketä varten? Halusitko sinä saada meidät ymmärtämään, että elämme kulttuurissa, jolle todellisin nainen on langanlaiha? Että vaihtoehtoja on vain kaksi: olla näkymätön tai olla näkyvä anoreksian kautta? Uskoitko sinä voivasi kääntää naisen toiseuden vapaudeksi sillä kuoleman rajalla, jolla sinun oli istuttava pyörätuolissa, koska elimistösi ei enää kestänyt menettää yhtään energiaa? Kenen katseelle sinä itsesi laihdutit? Uskoitko sinä, että voisit vaikuttaa maailman ymmärrykseen?

Lindstedtin romaanilla on paljon huimia ansioita, mutta yksi kiinnostavimpia on se tapa, jolla hän kyseenalaistaa ajatuksen, että kuolema tekee meistä tasa-arvoisia. Ei tee. Me rakastamme sellaisia kuolemia, joita Shlomithin kuolema edustaa. Niistä me kirjoitamme. Ne me muistamme. Niihin me palaamme. Niiden kautta me elämme. Siksi Wlbgis ja koska Wlbgis, on viisi muuta naista jäämässä paitsioon. Siksi myös Rosa, joka uuden sydämen myötä sai myös sydämen entisen haltijan ajatukset. Espanjalaisuudessaan espanjalaisuuden halki ja poikki lävistyvä Rosa. Millään kielellä sydäntä tarkoittava sana ei ole niin kaunis kuin espanjaksi. El corazón.

Koska Rosa, siksi myös venäläinen alkoholisti Polina, joka rakastaa kirjoja, mutta on huono lukemaan niitä selvin päin. Siksi myös Nina, jonka kaksoset eivät koskaan syntyneet ja koska Nina, siksi myös Ulrike ja Ulriken tähden myös Maimuna Mimi Mbegue, "hiekalla pitkin pituuttaan, jalkapohjat aurinkoon avautuneina."

Oneironin mottona on Tolstoin esittämä kysymys: Missä minä olen, kun minua ei ole. Tämän kysymyksen läpi tarina kulkee ja tekee siitä omansa. Varustaa sen nimelllään ja kun kaupunkien valot sammuvat, taivaan tähdet loistavat kirkkaammin. Shlomith, Wlbgis, Rosa, Polina, Nina, Ulrike ja Maimuna luovat yhdessä performanssin, jolla ei ole alkua, eikä loppua. Performanssin, joka kiinnittyy graffitiksi taivaan seinään.

Se on.
Se ei.
Se sorauttaa ärrää.
Se on.


Laura Lindstedt: Oneiron
440 sivua
Kustantaja: Teos


*kursivoitu teksti Teija Enorannan artikkelista Satumainen subjekti. Nicole Brossardin integraali ilman nainen. Teoksessa Naissubjekti ja postmoderni, toim. Päivi Kosonen. Gaudeamus. 1996.
**kursivoitu teksti Kirsti Simonsuuren teoksesta Ihmiset ja Jumalat. Kirjayhtymä. 1994.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa - haastepurku






Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste alkoi 2.12.2014 ja se päättyy 2.12.2015 eli ihan muutaman päivän kuluttua. Haastetta emännöi Anna minun lukea enemmän -blogin Annami.

Lähdin tähän haasteeseen mukaan alunperin ajatuksella "eiköhän sitä muutama pohjoismainen kirja tule vuoden aikana luettua." Tällä taktiikalla myös etenin ja plakkariin kertyi seuraavat yhdeksän teosta:


Ruotsi
Katarina Wennstam: Alfauros
Victoria Larsson: Ett norrländskt trauma
Katarina Wennstam: Petturi

Norja
Karin Fossum: Varoitus
Per Pettersson: Hevosvarkaat
Hanne Ørstavik: Vecka 43

Tanska
Jonas T. Bengtsson: Submarino
Peter Høeg: Susanin vaikutus

Islanti
Sjón: Poika nimeltä kuukivi


Mainetta ja kunniaa tästä haasteesta sai seuraavasti:

"Minimisuoritus haasteeseen on kaksi kirjaa, jotka eivät saa olla samasta maasta.
Jos luet kustakin maasta yhden kirjan, olet Pohjoismaissa reissaaja.
Jos luet kustakin maasta kaksi kirjaa, olet Pohjoismaiden tuntija.
Jos luet jostakin maasta vähintään neljä kirjaa (muista kuitenkin minimisuoritus!), olet kyseisen maan kirjallisuuden taituri."


Haasteen sääntöjen mukaan suoritukseni kuuluu kategoriaan: Pohjoismaiden reissaaja. Yhdellä islantilaisella lisäteoksella olisin kohonnut luokkaan Pohjoismaiden tuntija, eikä kauaksi jäänyt myöskään, että olisi Ruotsin tai Norjan kirjallisuuden taituri.

Kiitän Annamia mukavasta haasteesta ja terveisiä kaikille kanssareissanneille!



lauantai 21. marraskuuta 2015

Linda Grant: We had it so good

Jokunen vuosi sitten luin brittiläisen Linda Grantin romaanin The Clothes on their back (2008) ja se jätti minuun kaipuun lukea lisää Grantia. Akateemisen kirjakaupan 80 %:n kirja-ale tarjosi ilokseni pilkkahintaan Grantin romaania We had it so good (WHISG). Arvatkaapa, montako minuuttia mietin, ostanko vai en. Oikein, lukema on täysin pyöreä.

Joskus sitä tulee syöneeksi jotain oikein hyvää. Ensin maistuu lupaus ja siitä kehittyy houkutus, joka saa haluamaan lisää ja sitten sitä onkin jo ihan koukussa. Tähän tapaan minulle kävi WHISG:n kanssa.

Teoksen alku on komea. Pikkupoika Stephen vaeltelee isänsä turkisvarastossa ja tarttuu säilytyksessä olevaan Marilyn Monroen turkkiin, joka on sekä kevyt, että painava ja tuoksuu "kuumilta helmiltä." Hän ei voi vastustaa kiusausta pukea turkki ylleen ja hetken hän on Marilyn. Sitten isän käsi läjähtää poskeen. Sopimaton käytös.

Stephenin perhe on siirtolaisia. Isä alunperin Puolasta, äiti Kuubasta. Kovan työn avulla he ovat ottaneet paikkansa Los Angelesin lähiössä. Isä pelkää pojallaan olevan "vääränlaisia" taipumuksia ja niinpä hän haluaa karaista kemiaa rakastavaa poikaansa lähettämällä tämän kesäisin merille miehen oppiin. Kun Stephen saa stipendin, hän jää Britanniaan opiskelemaan tietämättä, että kotimaan vaihdos tulee olemaan lopullinen. Euroopassa vastassa on historia ja menneisyys ja sieltä käsin Amerikka näyttää maalta, joka on pelkkää nykyisyyttä, jota kuorimalla löytyy vain lisää nykyisyyttä.

Britanniassa Stephen heittäytyy mukaan 60-luvun lopun "ideakarnevaaliin", jonka papittarina toimivat opiskelijatytöt Andrea ja Grace sekä heidän  ystävänsä Ivan. Andrea on pitkälti raivoisan Gracen taustatuki, kun tämä julistaa, miten kapitalismi pitäisi tuhota ja kaikki aloittaa alusta. Ivan puolestaan uskoo vaihtoehtoiseen yhteiskuntaan, joka eläisi rauhallisesti rinnakkain kapitalismin kanssa. Grace on peräänantamaton voima, jonka idealismin kautta Grant luo autenttista kuvaa 60-luvusta. Gracen luottamus orgon-nimisen kosmisen energian parantavaan voimaan kuvaa loistavasti ajan idealistista (ja vähän hupsua) zeitgeistia.

You have people go inside this box and screw; and they produce this orgone with their orgasm. Then people who are mentally or even physically ill go into the box and the energy from the orgasm cures them.

WHISG on pitkälti tarina siitä, mitä tapahtuu nuoruuden arvoille. Useimmat meistä jo vähän vanhemmista muistanevat omastakin nuoruudestaan, miten viisaita silloin olimme. Miten korkeita olivat suunnitelmat ja ajatusrakennelmat, joilla luulimme muuttavamme maailmaa. Vaan miten kävi. Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita, yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita.* Ja ne unelmat. Ne suunnitelmat. Ne jäivät muun elämän alle.

*

Alunperin Stephen menee naimisiin Andrean kanssa välttyäkseen suorittamasta asevelvollisuutta, mutta tältä huteralta pohjalta kasvaa avioliitto. Samalla luokkaloikka kiihtyy. Köyhä siirtolaiselämä Los Angelesin esikaupunkialueella vaihtuu kasvavaan vaurauteen, johon kuuluvat perhe, työ tiedetoimittajana BBC:llä sekä Islingtonin hienostoalueella oleva hulppea omakotitalo. Kärjistäen voisi sanoa, että jokainen tilipussi haukkaa palasen nuoruuden ihanteista.

Didn't we think kids would do best if they were allowed to run wild?
Didn't we say no one ever grew because they were being measured?
Didn't we say that property was theft?
All of that may be true, but not in Islington. (kursivointi minun)

Grantin teksti iskee kuin moukari; but not in Islington, but not in Islington, but not in Islington ... jää soimaan päähäni repeatillä.

Grantin kuva aikuisuudesta ei ole kovin mairitteleva. Porvarilliset arvot ovat kasa kiviä tavallista laadukkaimmissa loafereissa. Joukkoon kuuluakseen on tehtävä samaa kuin kaikki muutkin: syötävä samoja ruokia, luettava samoja kirjoja, puhuttavalla samalla puhetavalla, katsottava samoja tv-ohjelmia jne. Boring. Tätä ei tilattu, mutta tämä saatiin.

Elämä vaatii WHISG:ssä jatkuvasti vähän enemmän kuin mihin ihmisellä on jaksamista ja kykyä. Se tarttuu Stepheniin viidenkympin kriisin niskapersotteella ja näyttää Andrealle, että vanheneva nainen ei ole todellakaan uusinta tekniikkaa, vaan korkeintaan C-kasetti. Se tekee sokeaksi sillekin, mitä tapahtuu ihan lähellä ja niinpä Andrea ja Stephen eivät edes huomaa, että heidän 8-vuotiaalla pojallaan on kuulo-ongelma. Heillä ei myöskään ole aavistustakaan siitä, että poika opettelee taikatemppuja, jotta jonain päivänä saisi itsensä katoamaan kokonaan.

Grant näyttää, miten romaanin henkilöt hellivät päässään erinäköisiä kuvia ja ajatelmia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Stephenin ja Andrean tytär Marina päätyy valokuvaajaksi Bosnian sotaan, joka on hänelle ennen muuta loistava valokuvausmahdollisuus. Todellisuus kuitenkin photoshoppaa kameran linssin peruuttamattomasti.

Vähitellen lukija saa yhä enemmän tietoa asioista, joista Stephenillä ei ole aavistustakaan. Lukiessa aloin pitää teoksen henkilöhahmoja tietynlaisina ja liittämään heihin attribuutteja, jotka Grant viskaa taitavasti syrjään. Romaanin henkilökuvaus on syvää ja tarkkaa. Miellyttävyys ja raivostuttavuus ovat vaihtuvia positioita ihmisessä, eikä niiden välinen heiluriliike pysähdy. WHISG:n henkilöt eivät suostu still-kuviksi. Yhden totuuden sijasta he kantavat mukanaan lainausmerkeissä olevien totuuksien armeijaa.

Grant kuvaa, miten jokaisella sukupolvella on omat juttunsa niin hyvässä kuin pahassakin. Yhteistä kaikille on vanheneminen, joka WHISG:ssä kohtelee rankimmin Stepheniä, kun hän joutuu luopumaan työstään ja kohtaamaan itsensä. Teoksen kuluessa sen päähenkilöksi nouseekin terapeutiksi kouluttautunut Andrea, joka on se runko, jonka ympärille koti kasvaa.

We had it so good on kerroksellinen romaani, joka tanssii hidasta tanssia sillä pohjalla, jolle ihminen elämänsä rakentaa. Grantin koreografia on nautinnollinen ja ennalta arvaamaton, sen liikkeet tietoisia siitä, miten lyhyt on loiston aika. Andrean sanoin: "Miten kummallista onkaan, että lapsuuden puutarharuusut elävät kauemmin kuin me itse."


Linda Grant: We had it so good
344 sivua
Kustantaja: Virago Press  


*Anssi Kela: 1972

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Ukrainalaista syntyperää oleva brittikirjailija Marina Lewycka osaa totisesti valita teoksilleen kiehtovia nimiä. Aiemmin olen lukenut häneltä englanniksi teokset We are all made of glue (2009, suom. Meidät kaikki on tehty liimasta 2011) ja Two Caravans (2007, suom. Muu maa mansikka? 2013). Tunnetuin hän on esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2006, A Short History of Tractors in Ukrainian 2005), joka on käännetty wikipedian mukaan 35 eri kielelle. Teos oli myös Man Booker-listan pitkälistalla ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla (tuolloin tosin vielä nimellä Orange Prize). Sammakkoa saamme kiittää siitä, että Lewyckaa voi lukea myös suomeksi. Ja minä kiitänkin kovasti, sillä Lewycka on kirjallista huumetta, jonka teksti aikaansaa odottamattomia vaikutuksia.

Yksi tapa kertoa surullinen ja rankka tarina, on tehdä tarinasta koominen ja antaa painavan tirskua läpi. Tätä kutsutaan yleensä tragikomediaksi ja juuri siitä on kyse Lewickan romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (TLHU). Henkilökohtaisesti olen suuri tragikomedian ystävä, koska genrenä se parhaimmillaan yhdistää sekä komedian että tragedian parhaimmat puolet ja jauhaa niistä keitoksen vailla vertaa. TLHU osoittaa, että kyyneleet, mistä syystä ne sitten vuotavatkaan, on samoista nestemäisistä aineksista tehty.

TLHU:n päähenkilö on 84-vuotias entinen ukrainalainen, nykyinen britti Nikolai, joka rakastuu 36-vuotiaaseen ukrainalaiseen Valentinaan ja haluaa mennä tämän kanssa naimisiin ja saada vielä lapsiakin. Nikolain tyttäret Vera ja Nadja ovat asiasta toista mieltä. Soppa on valmis. Sisarukset ovat vuosia olleet riidoissa keskenään ja heidän isänsä on Valentinan myötä muuttunut teiniksi, joka on "vajonnut omiin maailmoihinsa."

Valentina on kaunis vaaleaverikkö, jolla on persikan väristä kynsilakkaa, "korkeakorkoiset untuvahörhelöiset aamutossut"  ja "suunnattoman suuri povi." Lewycka kirjoittaa hänet ironisen herkulliseksi hahmoksi, jossa tiivistyy stereotyyppinen mielikuva itäeurooppalaisesta naisesta. Tahtonsa puolesta Valentina on ainakin yhtä vahva kuin ukrainalainen traktori ja hän kyntää Nikolain elämän sekaisin vauhdilla. Hän haluaa tarjota teini-ikäiselle pojalleen Stanislawille brittiläisen koululaitoksen hedelmiä ja päivittää elämäntyylinsä brittistandardeja vastaaviksi. Niinpä tarvitaan auto, eikä mikä tahansa auto. "Täytyy olla hyvä auto. Täytyy olla vähintään Mercedes tai Jaguar. BMW on OK." Ford ei kelpaa, sillä pitää olla hieno auto, jolla kuljettaa Stanislaw hienostokouluun. Nikolai taipuu ostamaan Range Roverin ja hups vaan sinne menivät hänen eläkesijoitusobligaationsa. Rover ei kulje, mutta näyttäähän se hienolta, kun se seisoo pihalla.

Tarvitaan myös liesi, eikä mikä tahansa liesi.

"Entisessä Neuvostoliitossa kaikki liesit on valkoiset. Paska liesit." [...] Sinä paljon raha pihi. Sinä halua antaa minulle paska liesi. [...] Sivistyneelle ihmiselle liesi täytyy olla kaasu, täytyy olla ruskea."

Sivistyneen ihmisen lieteen Nikolailla ei ole käteisvaroja,  joten se ostetaan osamaksulla, kuten myös sivistyneen ihmisen pölynimuri.

Lewyckan kieli on raikkaan poreilevaa. Hän leikittelee sekä Valentinan vajavaisella englanninkielen taidolla että erinäisillä hulvattomilla termeillä, kuten vaikkapa "penetraatioperusteinen seksi" tai "erektiivinen dysfunktio." Itse Valentina tuntuu niin elävältä, että lukiessa väkisinkin huomaa nojaavansa taaksepäin, kun Valentina käy päälle sivistyneen ihmisen vaatimuksineen.

Kun on lakannut nauramasta, huomaa alkavansa miettiä, eikö Valentinalla  ole oikeutta parempaan elämään. Haluaisitko itse elää Ukrainan syrjäkylillä ja kärsiä nälkää ja puutetta? Ettei vaan olisi niin, että sinäkin haluat laittaa ruokasi sivistyneen ihmisen liedellä ja imuroida pölysi sivistyneen ihmisen pölynimurilla? Sisaruksista Vera tuomitsee Valentinan jyrkästi, kun taas Nadja tuntee häntä kohtaan myös ymmärrystä ja sääliä. Vera perustelee, että vaikka heidänkin perheensä on kotoisin Ukrainasta, se on aivan eri asia, koska he eivät ole koskaan olleet sellaisia moukkamaisia maahanmuuttajia kuin Valentina.

Sisarusten välinen dialogi on hulppeaa luettavaa, joka maistuu vuosien takaisilta kaunoilta. Niin vähäpätöistä asiaa ei olekaan, joka ei puolin ja toisin tarjoaisi piikillä pistämistä ja itsen pönkitystä toisen kustannuksella. Nikolain tilanne saa siskokset lyöttäytymään yhteen, mutta Nikolai puolestaan hermostuu Veran käytökseen ja vertaa tytärtään Staliniin. Henkilöiden väliset suhteet ovat jatkuvassa liiketilassa ja välillä Vera taas asettuu Valentinan kannalle, koska tämä on niin dynaaminen ja Nadja puolestaan joutuu riitaan miehensä kanssa, kun tämä ymmärtää Nikolaita tavalla, joka Nadjan mielestä on väärä. Tilannetta mutkistaa lisää paikalle saapuva Valentinan  ukrainalainen mies sekä Valentinan raskaus.

Valentina halveksii lattarintaisia Veraa ja Nadjaa ja on pettynyt, kun Nikolaille ei ole tarjolta hänelle muuta kuin Britannian passi. Perimmältään Lewycka tökkii juuri niitä kysymyksenasetteluja, jotka ovat päivänpolttavia myös pakolaisvirtojen täyttämässä nyky-Euroopassa. Nikolain mielessä elävät muistot Ukrainasta ja hän pitää yllä suhdettaan entiseen kotimaahansa kirjoittamalla teosta Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Vaikka teoksen yleissävy on voittopuolisesti hersyvän koominen ovat läsnä myös Stalinin puhdistukset öisine kyydityksineen, ihmisten katoamisineen ja Stalinin masinoima holodomor eli ukrainalaisten nälänhätä vuosina 1932-33, joka johti 7 - 10 miljoonan ukrainalaisen kuolemaan.* Tähän liittyen teos sisältää myös varsin järkyttävän kuvauksen siitä, miten pitkälle ihminen on ääriolosuhteissa valmis menemään pysyäkseen hengissä. Myöskään Nikolain henkilöhistoria ei ole valoisimmasta päästä.

Lewyckan kertojanotteessa kohtaavat mahdollinen ja mahdoton, eikä niitä usein voi erottaa toisistaan millään ennalta tutulla logiikalla. Esimerkistä käy vaikkapa se, kun Nikolai alkaa tehdä kapinaa Valentinaa vastaan ja tämä alkaa väittää kivenkovaan, että Nikolai on vainoharhainen. Lukijana huomasin olevani tilanteessa, jossa sekä olin Nikolain puolella, että  jouduin tunnustamaan, että vainoharhaisuus on asia, josta Valentinalla on taatusti enemmän kokemusta kuin minulla, koska ainoastaan ihminen, "joka on elänyt totalitaarisessa valtiossa voi täysin käsittää vainoharhaisuuden todellista luonnetta." Valentina on sekä uhri että uhrin kääntöpuoli, eikä näitä kahta eri puolta voi viipaloida nätisti eroon toisistaan.

TLHU julkaistiin 10 vuotta sitten,  jolloin Ukrainan taivalta Neuvostoliitosta itsenäistyneenä valtiona oli kestänyt noin 15 vuotta. Paljon on tapahtunut Ukrainassa teoksen julkaisuajan kohdan jälkeen ja tuntuu, että kaukana on se päivä, jolloin Ukraina olisi todellakin vapaa. Lewyckan romaani on mustavalkoisuusvapaata tekstiä, jonka sieluna palaa tupsutohvelinainen, joka melkein onnistuu saamaan sekaisin koko brittiläisen oikeuslaitoksen. Lewycka kirjoittaa suurella sydämellä, johon mahtuvat myös Ukrainan historian synkemmät ja vähemmän miellyttävät puolet ja Valentinan kaltaiset puskutraktorimaiset naiset. Tekstin yllä leijuu Ukrainan valtion motto:  Volja, zlahoda, dobra - vapaus, sopusointu, hyvyys.



Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2007)
365 sivua
Englanninkielinen alkuteos: A short history of tractors in Ukrainian (2005)
Suomentanut: Vesa Suominen
Kustantaja: Sammakko


*Luvut nälänhädän uhrien määrästä vaihtelevat suuresti. 7-10 miljoonaa on Lewyckan käyttämä luku, mutta arviot liikkuvat kolmesta neljääntoista miljoonaan. Vasta vuonna 2008 Euroopan parlamentti tunnusti holodomorin päätöslauselmassaan kutsuen sitä "järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan" (Lähde: wikipedia)



lauantai 14. marraskuuta 2015

Niq Mhlongo: Dog eat dog

Onko mitään järkeä julkaista bloggausta tällaisena päivänä, kun suru täyttää maailman Pariisin terroristi-iskujen vuoksi? Tarkemmin mietittynä sitähän terroristit juuri haluavat. Että täytymme pelosta, tulemme toimintakyvyttömiksi ja kykenemättömiksi jatkamaan elämäämme. Että turvattomuus halvaannuttaa meidät. Mutta: emme saa antaa pelolle valtaa. Koskaan. Ikinä.

Lainaan Martin Luther King jr:n sanoja:

Pimeyttä ei voi karkottaa pimeydellä, vain valo pystyy siihen. Viha ei lopu vihalla, siihen tarvitaan rakkautta.

Solidaarisuus olkoon tiemme.

*

41-vuotias Niq Mhlongo on uuden etelä-afrikkalaisen kirjailijasukupolven puhutuimpia tekijöitä. Hänet toi tietoisuuteni Helsingin sanomien toimittaja Sami Sillanpää, jonka artikkeli uusista etelä-afrikkalaisista kirjailijoista julkaistiin syyskuun alussa. Heti sen luettuani tartuin puhelimeeni ja varasin kirjastosta Mhlongon romaanin Dog eat dog. Itse asiassa vähän pelkäsin, että Mhlongon tuotantoa ei kirjastosta ehkä olisi saatavilla, mutta kirjastotädit ja -sedät ovat olleet hyvin hereillä. Kiitosta vaan kirjaston suuntaan.

Sami Sillanpää kutsuu artikkelissaan Mhlongoa Soweton ääneksi ja se on napsakasti todettu, sillä Dog eat dogissa Mhlongo tosiaankin antaa ääneen monelle, jota kukaan ei halua kuunnella tai jolta ääni on kokonaan viety.  Teos sijoittuu vuoteen 1994, jolloin Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit, joissa äänestysoikeus oli kaikilla etnisillä ihmisryhmillä. Myös Mhlongon romaanissa jonotetaan vaaliuurnille ja kun nuorista ihmisistä on kyse, juhlitaan tätä historiallista päivää rankemman puoleisesti.

Dog eat dog kertoo nuorista mustista opiskelijoista, jotka yrittävät tulla toimeen yhteiskunnallisessa murroksessa. Vaikka apartheid-järjestelmä on virallisesti kumottu, on jäljellä paljon vähemmän ja enemmän räikeää rotusortoa. Nuorten, joista pääroolissa on nuorukainen nimeltä Dingz, elämä on jatkuvasti epävarmaa taistelua niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisten olojen arvaamattomuudenkin takia. Yksinkertaisetkin asiat, kuten vaikkapa taksimatka, saattavat muuttuvat painajaismaisen monimutkaisiksi ja usein ainoa keino tilanteesta ulos on kaipaa kupeestaan riittävä määrä randeja. Jos niitä ei ole, on pahassa pulassa.

Dog eat dog on erinomaisen katu-uskottava teos. Elämässä eteenpäin pääsy vaatii Mhlongon teoksessa paitsi sisua, myös mielikuvitusta, jonka avulla keksiä valheet, joiden tarkoitus pyhittää keinot. Mhlongo kuvaa, miten Dingz joutuu pulaan, kun häneltä jää yksi tentti väliin. Jotta saisi luvan tentin uusintaan, on esitettävä hyväksyvä syy, joita dekaani ei kovin montaa tunne. Hädissään Dingz keksii olleensa sukulaisensa hautajaisissa, mutta tämäpä ei dekaanille riitä, vaan hän vaatii saada nähdä vainajan kuolintodistuksen. Tästä alkaa tragikoominen, koko teoksen läpi kulkeva kuolintodistuksen jahtaamisprosessi.

Kielellisesti Mhlongon teos on räiskyvä. Räkätin ääneen kun Mhlongo käytti Jeesuksesta ilmaisua "heavenly hunk" ja kirjoitti lyhenteen BA tarkoittavan "bachelor of alcohol". Mhlongo ottaa mukaan myös sowetolaista puhekieltä, jonka rinnalla on sanottu samat asiat englanniksi. Tämä lisää teoksen autenttisuuden tuntua. Vuoropuhelu on kautta teoksen vahvaa. Tässä esimerkki kahden autokuskin välisestä keskustelusta:

- Where did you buy your driver's license?
- I bought it from your mother's arse
- Your mind is as short as your hair, you piece of shit
- Go fuck yourself, you white bastards
- Who do you think you are? You think democracy means running around driving the way you like without thinking? You uncivilised black shit!
- You can suck my dick. I don't give a shit about you, you racist bastard.

Yllä oleva lainaus kuvaa havainnollisesti myös sitä, miten konfliktien ilmaantuessa asiat kääntyvät hyvin nopeasti rotukysymyksiksi. Demokratian jää on niin ohutta, että se ei kestä edes linnun, saati ihmisen painoa. On kuitenkin muistettava, että puhujat ovat etelä-afrikkalaisia ja heidän käyttämiään perseitä ja paskoja ei voi kääntää suoraan suomeksi, koska puhetapa on vahvasti kiinni puhujien kulttuurissa.

Dog eat dogille antaa biitin nuoruuden pulssi. Pojat, joiden mielen täyttävät tytöt, jotka saavat poikien housut pullottamaan. Mhlongo kuvaa tuoreesti myös HIV:hen liittyvää keskustelua, jossa HIV nähdään mm. amerikkalaisten juonena köyhien mustien seksuaalisuutta vastaan, sillä pitää olla rikas, jotta on varaa ostaa kunnon kondomeja, jotka eivät hajoa kesken käytön. Mhlongo kirjoittaa HIV:stä samaan aikaan sekä hilpeästi että vakavasti ja keinuttaa stereotypioita. Asiaan tietysti kuuluu, että täydessä junavaunussa saarnaava pappi ei hänkään malta olla puhumatta HIV:stä, joka hänen mukaansa on synnin palkka.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisen vastaanoton Mhlongon teos on saanut Etelä-Afrikassa. Täältä maailman pussin pohjalta katsottuna se näyttäytyy värikylläisenä ja herkullisen polemisoivana. Afrikkalaisuus on vahvasti läsnä, mutta maisemaa koristavat ihan muut jutut kuin iänikuiset akaasiapuut.


Niq Mhlongo: Dog eat dog (2012/2005)
224 sivua
Kustantaja: Ohio University Press



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Tunnustan. Paljon puhetta osakseen saanut Kätilö, joka myös elokuvaksi on saatettu, ei aiheuttanut minussa suuria. Tarina oli vahva, mutta repaleinen - tosin jälkimmäistä varmasti osin siitä syystä, että en ehtinyt lukea sitä kovinkaan putkeen. Kätilön aikaansaamista fiiliksistä johtuen tartuin Yöperhoseen epäröiden. Korviini oli kantautunut äänenpainoja teoksen vahvasta ja varsin seksuaalisesta kielestä. Toiset ylistivät, toiset taas ei. Joka tapauksessa päätin, että Yöperhosen tulee saada osakseen keskeytymätön huomioni.

*

Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:

- Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

Yöperhonen alkaa vahvasti. Edellä mainituilla sanoilla Kettu luo Irga Malisesta lähes ylimaallisen vahvan naisen ja samalla teoksen ylle heijastetaan seksuaalinen linssi, jonka läpi tapahtumia katsotaan. Se on ja pysyy, väliin vaimeammin, väliin vahvemmin, läsnä kuitenkin joka hetki. Kuolema ja seksuaalisuus ovat Yöperhosessa erottamattomia. Ne ovat rakastaja, joka ähkii elämän ruumiin päällä. Ne survovat ja pakottavat, niiden alla elämä on henkäys vain, rikkaruohoa sitkeämpi.  

On vuosi 1937. Irga Malinen hiihtää Neuvostoliittoon, jossa paratiisin sijasta odottaa Vorkutan leiri. Hengissä pysyminen vaatii erityisiä taitoja, joista huonoimpia eivät ole valehtelu, itsekkyys ja liittyminen yhteen oikeiden ihmisten kanssa. Irgan turvana ovat hänen sisarekseen kutsuma Elna eli Elena Mihailova sekä rakastaja Aleksei Ignatenko. Leirivuodet jatkuvat aina Stalinin vuonna 1953 tapahtuneeseen kuolemaan asti ja vielä vuoden verran sen ylikin. 

Vorkutan lisäksi Kettu kuvaa nykyelämää Lavrassa, jossa asustaa Irgan leirisisar Elna ja jonne matkustaa suomalainen Verna selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta. Lavra on kuolemaa tekevä kylä, jonka eristää muusta maailmasta Jumalan suuri selkä, jonka takana talot lahoavat, muinaiset myytit elävät arkipäivässä eikä yhteyksiä ulkomaailmaan ole.  Kylän yllä leijuu pelko, arvaamaton luonto ja kiimaisenoloinen jännite. Lavrassa elää "venäläinen unohtamisen kansanperinne" ja salailu on siellä korkea hyve. Jokaisella on syynsä, joista monet kestävät huonosti päivänvaloa.

Tarinan kuljettaminen kahdella eri aikatasolla on onnistunut ratkaisu, joka luo teokseen kiinnostavan jännitteen ja kuten myöhemmin selviää, myös aikamoisen yllätyksen. Noin ylipäätään Yöperhosen ainekset ovat moninaiset. Kettu lainaa uskontotieteilijä Uno Holmbergin (myöh. Uno Harva) teosta Tsheremissien uskonto (1914), jossa Holmberg kuvaa aiemmien tseremisseiksi kutsuttujen marilaisten uskomuksia. Ketun romaanin kannalta tärkein on uskomus, jolta teos lainaa myös nimensä. Marilaisten mukaan nimittäin ihmisellä on kolme sielua eli örtia ja yksi niistä voi yöaikaan liikku yöperhosena.

Marilaiset ovat Neuvostoliitossa/Venäjällä olleet monella tapaa halveksittu kansa, joten on erinomaista, että Kettu nostaa romaanissaan heidän asemansa esiin. Marilaisten uskomusten kautta teokseen syntyy myös jossain määrin maagis-realistinen taso, joka saa ilmentymänsä myös esimerkiksi lavralaisen "seniilin kammotuksen" käärmeenkieli Odenin, Keremit Valosilmän ja vanhan eksyttäjän, Aimaladasin kautta. 

*
Vorkutassa mykkä Irga oppii puhumaan ja synnyttää kaksi lasta, joista kumpaakaan hän ei voi kasvattaa. Esikoinen kuolee myöhemmin, kun taas jälkimmäisestä pojasta tulee suorastaan kuolematon. Leirillä Irga ja Aleksei yhdistävät älynsä ja aloittavat projekti Sumusilakan, jonka tuloksena syntyy Motyljok, pelottava hallitsija, jonka he saavat elämään ja kasvamaan ihmisten mielissä. Ihmisluonnosta kertoo paljon se, että kun siemenen kylvää sopivasti, ihmisen mieli hoitaa kyllä lopun. 

Yöperhosessa liikutaan paikoin draaman yläasteikolla, joka horjuttaa teoksen uskottavuutta ja vahvuuskuorrutuksen vaara kurkkii turhan usein kulman takaa.En myöskään oikein ostanut Vovan hahmoon puettua Putin-kritiikkiä, joka jäi teoksessa enemmänkin ikävän paiseen oloiseksi, joskin Vova romaanihenkilönä liittyi olennaisesti itse tarinaan.

Ketun kieli sen sijaan on kautta romaanin sekä komeaa että uudistavaa. Paikoin hän suorastaan luo uutta suomenkieltä. Kielen avulla hän luo teokseen hypnoottisen rytmin, jonka voima nousee jostakin kaukaa marilaisten syrjäseutujen historiasta asti. Yöperhosen kielessä on vahva seksuaalinen, suorastaan eläimellinen sivumaku. Se ei ole vaan sanoissa, vaan koko kielen laulussa.


Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
326 sivua
Kustantaja: WSOY



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Bernhard Schlink: The Reader (Lukija)

Useimmilla meistä lienee muistin kätköissä niin sanottuja arkkikuvia. Tarkoitan kuvia, joihin tiivistyy jokin elämämme aikakausi, tapahtuma tai suhde jonkun ihmisen kanssa. Kun palaamme ajassa taaksepäin juuri tuo kuva nousee ensimmäisenä esiin. Se kantaa mukanaan paitsi tiettyä hetkeä, jolloin tuo kuva muodostui, myös laajempaa historiallista kontekstia ja kokemuskenttää, joiden tiivistymä se on. Bernhard Schlinkin Lukijassa tällainen arkkikuva on kuva naisesta riisumassa sukkaa. Se on sensuelli ja eroottinen kuva, joka saa lukijan näkemään, miten sukka (huom! aina sukka,  sukkahousut olisi tässä yhteydessä mahdottomuus) liukuu yli nilkan, jalkapöydän ja varpaiden. Teoksen lukija voi tuntea itsessään sekä sukan kosketuksen että ne tunteet, joita sukan riisuminen teoksen päähenkilössä Michaelissa herättää.

Bernhard Schlinkin Lukijasta on puhuttu paljon. Jostakin syystä en kuitenkaan ole sitä tullut lukeneeksi ennen kuin nyt, kun törmäsin tähän englanninkieliseen versioon, jonka kanteen ihastuin. Mustavalkoinen, osin epätarkka kuva painetusta tekstistä kertoo tästä teoksesta jotakin oleellista, jota tosin en voinut ennen teoksen lukemista tietää. Siitä huolimatta juuri tuo kuva sai aikaan sen, että minun oli mahdotonta lähteä kirjastosta ottamatta tätä teosta mukaani.

Lukijan alussa Schlink painaa nappia, jossa lukee "elämän sattumanvaraisuus" (toisille "kohtalo", toisille "johdatus" ja lienee niitä muitakin nimiä). Käy nimittäin niin, että 15-vuotias Michael sairastuu hepatiittiin, josta seurauksena on muun muassa, että hän oksentaa kadulla, jolloin eräs nainen tulee häntä auttamaan. Michaelin äiti pyytää tätä viemään naiselle kukkia kiitokseksi. Näin Michael ja nainen, Hanna Schmitz, tutustuvat. Tapahtuma, jolla tulee olemaan vaikutuksensa koko Michaelin  loppuelämälle.

Lukija on kerrottu Michael Bergin muistelmina. Tässä teoksessa Michael palaa menneisyyteensä pyrkiessään ymmärtämään, mitä ja miksi hänelle  oikein tapahtui. Muistelmat kurottavat kohtin muistelun nykyaikaa ja teoksen lopussa niiden välinen ero on enää 10 vuotta.

Ensimmäinen silmiinpistävä seikka on, että 15-vuotias Michael rakastuu häntä parikymmentä vuotta vanhempaan rouva Schmitziin, joka on ammatiltaan raitiovaunun rahastaja. Minulle on olennaista rouva Schmizin univormu, sukat ja hänen puserossaan olevat hikiläikät sekä vaatetukseen tarttunut metallinen työnhaju. Niistä nousee se eroottinen halu, jota Michael Hannaa kohtaan tuntee. Schlink kuvaa, miten Hanna kylvettää Michaelia ja Michael puolestaan lukee ääneen Hannalle. Suhde on ikäerosta johtuen epätasapainoinen, mutta aistillisuudessaan ikiaikainen. Rakkaus Hannaa kohtaan saa Michaelin tekemään myös asioita, joita hän ei muutoin tekisi. Asiaan kuuluu  myös ajoittainen molemminpuolinen toisen huonosti kohteleminen.

Edellä mainittu on kuitenkin vain johdantoa, jonka läpi Schlink kuljettaa lukijan monimutkaisten moraali- ja syyllisyyskysymysten äärelle. Hannan ja Michaelin jo erottua käy nimittäin myöhemmin ilmi, että Hannalla on sekä varsin synkkä menneisyys että salaisuus, jonka paljastuminen asettaa Hannan toiminnan häntä vastaan nostetussa natsioikeudenkäynnissä aivan uuteen merkityskenttään.

Ero Hannasta tekee Michaelista arrogantin. Hän alkaa pitää itseään muita parempana ja käyttäytyy kuin mikään asia ei voisi häntä liikuttaa. Michael  maksaa menetetyn rakkauden huuman hintaa. Kun Michael muistelee tätä ajanjaksoa elämästään näyttäytyy se aikana, jolloin mikään ei ollut ongelmallista. Hän keskittyi opiskelemaan oikeustiedettä ja elämä sujui sutjakkaasti. Tosiasiassa, kuten Michael itsekin epäilee, kyse on taidokkaasta omien tunteiden ja reaktioiden tukahduttamisesta.

Schlink on ammatiltaan juristi ja se näkyy hänen kielenkäytössään, kun Michael pohtii Hannan oikeudenkäyntiin liittyviä ulottuvuuksia. Itse asiassa mietin välillä, onko Lukija osin omaelämäkerrallinen teos, sillä niin taitavasti Schlink kuvaa Michaelin päänsisäistä elämää. Omaelämäkerrallisuuden vaikutelmaa lisää teoksen minä-muotoinen kerronta. Lisäksi vuonna 1944 syntynyt Schlink kuuluu juuri samaan toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen kuin Michael. Miten tahansa asia onkin, on Lukija tärkeä osa kirjallisuutta, jossa kuvataan sukupolvea, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta holokaustista, mutta jonka kuitenkin on tultava toimeen tämän kammottavan historiallisen perinnön kanssa.

*

Vaikka Michael kuinka haluaisi unohtaa menneisyytensä, vaikuttaa se jatkuvasti hänen nykyelämäänsä. Ihmissuhteiden tasolla tämä näkyy niin, että Michael etsii kaikista naisista Hannaa. Muut naiset eivät yksinkertaiseseti tunnu "oikeilta." Henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi hän ei myöskään pysty liittymään niihin saksalaisiin, jotka käyvät läpi Saksan natsimenneisyyttä yleisellä tasolla. Nuorena koettu suhde Hannaan eristää Michaelin. Hanna elää hänessä jatkuvasti, mutta vuosiin Michael ei puhu hänestä kenellekään, ei edes vaimolleen. Kun hän vihdoin uskaltautuu mainitsemaan Hannan naisystävilleen, eivät nämä halua kuunnella.

There's no need to talk, because the truth of what one says lies in what one does.

Se, mitä Michael on kokenut saa hänet kysymään, kuka hän itse asiassa on. Millainen ihminen ryhtyisi suhteeseen Hannan kaltaisen naisen kanssa? Selitykseksi ei riitä, että seurustellessaan Hannan kanssa Michael ei tiennyt tämän menneisyydestä. Entä pitäisikö Michaelin auttaa Hannaa, kun tämä oikeudenkäynnissä ei osaa puolustaa itseään vaan päinvastoin tekee puhumisillaan itsestään entistä enemmän syyllisen. Pitäisikö Michaelin kunnioittaa Hannan itsemääräämisoikeutta ja tämän päätöstä varjella salaisuuttaan vai ryhtyä toimiin Hannan puolesta edellisestä välittämättä?

Schlink osoittaa, että holokaustin kuvitteleminen on mahdotonta. Samaan tulokseen tulin itsekin juuri äskettäin, kun syysmatkallani kävin riikalaisessa ghetossa. En pysty edes kuvittelemaan, miltä ghetossa olleista ihmisistä on täytynyt tuntua. En vaan pysty. Ehkä niin on hyvä. Ehkä ei pidäkään pystyä.


Bernhard Schlink: The Reader (1998)
218 sivua
Saksankielinen alkuteos: Vorleser (1995)
Saksasta englanniksi kääntänyt Carol Brown Janeway
Kustantaja: Randon House

Suomeksi: Lukija
Suomennos Oili Suominen
Kustantaja: WSOY

Lukijan pohjalta on tehty myös elokuva, jonka on ohjannut Stephen Daldry




torstai 5. marraskuuta 2015

Liebster awards



Olen saanut Liebster Award -haasteen Kirjavarkaan tunnustuksia -blogin Kirjavarkaalta, Kirjojen kamarin Katjalta ja Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V:ltä. Kiitos teille kaikille haasteesta.  Tykkään haasteista, mutta olen välillä luvattoman huono vastaamaan niihin.  En myöskään ole unohtanut erästä aiemmin saamaani haastetta ja kaivan sen kyllä esiin jossain vaiheessa.


Asiaan:

Kirjavarkaan kysymykset:

Millä kirjalla on mielestäsi kaunein kansikuva?
Ohitan tämän alla olevalla valokuvalla, joka on Nuori Voima -lehden naisnumeron (kaikki kirjoittajat naisia) kansikuva. Se on minusta onnistuneinen kansikuva naismiesmuistiin.

Marja-Sisko Aalto

Millä perusteella valitset luettavat kirjat?
Taitaa olla enempi niin päin, että kirjat valitsevat minut. Mekastavat niin kirjastossa, kaupassa kuin hyllyssäkin kovaa ja korkealta päästääkseen luettaviksi.

Jos saisit viettää päivän yhden kirjailijan (elävän tai jo edesmenneen) kanssa, kuka hän olisi?
Toni Morrison

Tykkäätkö lukea kauhua näin Halloweenin alla tai ylipäätään?
En. Se on liian pelottavaa.

Milloin viimeksi kävit kirjastoautossa?
Monta vuotta sitten.

Jos saisit valita parhaaksi ystäväksesi jostain kirjasta tutun henkilön, kuka hän olisi?
Heidi Köngäksen romaanin Hertta samanniminen päähenkilö

Mitä kirjaa sinulle suositeltiin viimeksi?
Jaa-a. En nyt kyllä osaa sanoa.

Jos saisit omistaa vain kolme kirjaa, mitkä ne olisivat?
Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma) Judith Butler: Gender Trouble, Chimamanda Adichie: Americanah (Kotiinpalaajat). Ilokseni mainitut löytyvätkin hyllystäni.

Oletko joskus matkustanut jonnekin vain (tai osaksi) sen takia, että lukemasi kirja sijoittui sinne? Minne?
En varsinaisesti, mutta haluaisin matkustaa Orgosoloon, josta oli puhetta Jari Järvelän romaanissa Tyttö ja Rotta.

Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?
englanniksi ja ruotsiksi

Aiotko ostaa jollekin läheisellesi kirjan joululahjaksi? Vaikka et aikoisi, miltä kirjalta löytyy joululahjapotentiaalia?
Juuri tällä hetkellä luen Laura Lindstedtin Oneironia ja siinä on vaikka mitä potentiaalia

Kirjojen kamarin Katjan kysymykset:

Jos olisit kirjallisuuden henkilöhahmo, kuka olisit? Saat myös perustella mutta ei ole pakko.
Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kissa. Perusteluja ei varmaan tarvita. :)

Mikä oli lapsuusaikojesi lempikirja? Tai mitkä, saat sanoa useammankin. 
(Yhden valitseminen on usein kamalan vaikeaa.)
Olin hulluna Viisikoihin ja muistan elävästi, kun myös leikin heidän seikkailujaan. Tiina-kirjoista tykkäsin myös.

Kerro kolme kirjaa, jotka ovat jättäneet sinuun erityisen merkittävän jäljen.
Hagar Olsson: Chitambo, Alice Walker: Meridian, Simone de Beauvoir: Mandariinit

Ja kolme kirjaa, joita et ole lukenut mutta jotka joskus haluaisit lukea.
Piakkoin ovat tulossa lukuun Alexandra Salmelan Antisankari ja George Peret'n Elämä. Käyttöohje. Keväällä ilmestyvää Ljudmila Ulitskajan Daniel Steinia odotan kovasti.

Mikä on suomalainen suosikkiklassikkosi? Miksi? 
No joo, saat sanoa tähänkin kolme. Jos tahdot.
Hagar Olsson: Chitambo - tämän sanon aina, kun kysytään, koska tämä teos aloitti minussa prosessin, joka jatkuu ja jatkuu ja toivottavasti ei koskaan lopukaan
Aino Kallas: Sudenmorsian - moniulotteinen tarina, joka ei vanhene koskaan
Markku Lahtela: Sirkus - pyörryttävä kokemus

Minkä kirjan voisit lukea loputtoman monta kertaa?
Virginia Woolf: Mrs Dalloway

Kuvaile kirjamieltymyksiäsi kolmella sanalla.
Identiteetti, representaatio, sukupuoli

Mitä kirjoista kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Elämäntapaa

Onko sinulla kesken useampia kirjoja samaan kirjaan? 
Yleensä on. Ainakin yksi suomen- ja yksi englanninkielinen samanaikaisesti.

Jos sinussa olisi kannet, millaiset ne olisivat?
Pohjaväri olisi punaoranssi. Jonkun verran olisi myös harmaata ja mustaa, ripaus kultaa. Noin ylipäätään ne olisivat graffitihenkiset, liekehtivät ja vieriväiset.

Aiotko toivoa Joulupukilta kirjoja? (Ai liian aikaista kysyä tätä? Eikä ole. 
Maassa on jo monena aamuna ollut kuuraa.)
Tottakai ja ostan ne itse.

Kaisa V:n kysymykset:

Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa?
Kansi vaikuttaa ja tietysti kirjailija

Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä?
Riippuu kirjasta. Joskus jään ikävöimään kirjaa, toisinaan taas olen helpottunut, että kirja loppui.

Millainen on kirjahyllysi?
Sekainen ja naiskirjailijavoittoinen. Eri hyllyissä on kaunokirjallisuus ja kirjallisuuden teoria + muu ei-kauno.

Mitä luit teini-iässä?
Sergeanne Colonen Angelika-kirjoja ja Victoria Holtia

Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi?
Viisikot ja Tiina-kirjat

Mitä otat mukaan divareista?
Jonkun feministisen opuksen.

Mihin aikaan päivästä yleensä luet?
Illalla ja yöllä + työmatkalla

Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään?
Ei oikeastaan. 

Millaista kirjaa välttelet?
Kirjoja, joissa on hyvin pientä tekstiä ja onnettoman pienet marginaalit  

Kirjoitatko muuta kuin blogeja?
En varsinaisesti.

Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella?
Kaikkien, jotka vaan suostuu kirjoista puhumaan.


En nyt haasta ketään, koska tähän haasteeseen lienee suunnilleen kaikki muut jo vastanneet. 

Kiitos vielä kanssabloggaajat tästä haasteesta ja anteeksi, että vastaaminen kesti näin kauan.







tiistai 3. marraskuuta 2015

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus


- Kun kerran lehdessä niin kirjoitettiin, se on totta
- No ei kyllä välttämättä ole
- Kylläpäs on. Jos ei sanomalehteen voi luottaa, niin mihin sitten?
- Vähän nyt lähdekritiikkiä kehiin
- Sinä olet vainoharhainen
- Sinä olet naiivin hyväuskoinen

Umberto Econ 'Numero Zeron tapaus' on satiristinen iloittelu, joka leikkii tiedonvälityksen vääristymillä. Muun muassa. Se ankkuroituu vahvasti italialaiseen mediaan ja sekoittaa keskenään faktaa ja fiktiota. Muun muassa. Yksi teoksen keskeisistä hahmoista, toimittaja nimeltä Braggadocio luo oman kertomuksensa siitä, mitä Mussolinille tapahtui. Braggadocion tarina kirnuaa Italian poliittista kertomusta voiksi asti. Muun muassa. Itse romaanin kannalta Braggadocion salaliittokertomus on toisaalta rehottava sivujuoni, toisaalta taas Econ terävin nuoli, joka sujahtaa italialaisen poliittisen tikkataulun napakymppiin tai sen ohi. Kukin uskokoon, mitä haluaa.

Romaanina Numero Zeron tapaus on jollakin tapaa keinotekoisen tuntuinen, eikä se oikein pysy fokuksessaan. Eco aloittaa kertomuksensa sen lopusta. Tilanteesta, jossa keski-ikäinen toimittaja Colonna huomaa olevansa hengenvaarassa. Näin teokseen kirjoittuu myös jännitysjuoni. Tämän jälkeen siirrytään varsinaiseen kertomukseen ja lopussa palataan taas alkuun.

Colonna saa tehtäväkseen kirjoittaa kirjan, jolla vakiinnutetaan mielikuva sanomalehdestä ja sen päätoimittajasta, joka esitetään vapaan ja puolueettoman tiedonvälityksen sankarina.  Kirjan tarkoituksena on kertoa projektista, jossa luodaan kuvitteellinen sanomalehti niin, että toimittajat päätoimittajaa ja Colonnaa lukuunottamatta eivät tiedä, että tarkoituksena ei ole luoda todellista sanomalehteä. Toimittajat alkavat suunnitella tätä Huomenna-nimistä lehteä, jossa kerrottaisiin - ei siitä mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pohjimmaisena tarkoituksena on saada aikaan tilanne, jossa yhteiskunnan "suuret kihot" joutuisivat ottamaan päätoimittajan piireihinsä, jotta tämä ei paljastaisi lehdessään asioita, jotka halutaan salata. Lehteä voitaisiin siis käyttää myös kiristyksen välineenä. Koko tämä kuvio oli minusta suhteellisen sekava, enkä oikein ymmärtänyt mihin Eco sillä pyrkii. 

Edellisestä huolimatta Numero Zeron tapaus sisältää kiinnostavia huomioita sanomalehtityön etiikasta, lukijan johdattelusta ja informaation vääristelystä.  Ajatus suomalaisen tiedonvälityksen luotettavuudesta ja puolueettomuudesta lienee suhteellisen yleinen. Yhtä yleistä lienee ajatella, että vaikkapa Venäjällä informaatio ja disinformaatio ovat pääsemättömissä toisistaan. Jos haluaa säilyttää naiivin uskon tiedonvälityksen puolueettomuuteen, ei kannata lukea Econ romaania, sillä saattaa hyvinkin käydä niin, että teos yliampuvasta satiirisuudestaan huolimatta pääsee kylvämään epäilyksen siemenjyvän hyväuskoisen lukijan aivopoimuun. Ja kun epäilys kerran herää, ei se hevillä suostu enää kuolemaan.


Umberto Eco: Numero Zeron tapaus (2015)
211 sivua
Italiankielinen alkuteos: Numero Zero (2015)
Suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY