sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Virginia Woolf: The Voyage Out (Klassikkohaaste 2)

On teoksia, joita pitelen paljon käsissäni sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Tämän vuoksi pidän pokkareista, koska niitä voi käännellä ja väännellä ja päästä fyysisesti lähemmäksi kuin kovakantisia kirjoja. Nämä teokset tuottavat puhdasta nautintoa, kun ne ottaa käsiensä väliin ja puristaa kuin jäljentäisi kämmeniinsä niiden tarjoaman maailman. Silittämällä itse kirjaa silitän sen romaanihenkilöitä. Virginia Woolfin esikoisteos A Voyage Out (1915) on malliesimerkki tällaisesta teoksesta.

The Voyage Out on romaani,  johon ei hypätä kuin avantoon, vaan johon laskeudutaan hitaasti, niin että ihokarva kerrallaan nousee pystyyn. Teos on sekä konkreettinen että henkinen etsikkomatka pääroolissa 24-vuotias Rachel Vinrace, laivanvarustajan ainoa tytär, jonka äiti on kuollut ja joka asuu tätiensä luona, soittaa pianoa, eikä omaa koulutusta. Woolfin tavaramerkiksi muodostuneesta modernismiin kytkeytyvästä tajunnanvirtatekniikasta johtuen kerronta kulkee useiden henkilöiden kautta ja rajat eri henkilöiden välillä ovat toisinaan häilyviä. Juonen paikan ottavat teoksessa vaikutelmat ja yksityiskohdat,  joiden avulla esiin nousevat Woolfin myöhemmille teoksille tunnusomaiset teemat: naisen asema, sukupuolijärjestelmä, koulutus, seksuaalisuus, kuolema sekä oman tilan (huoneen) merkitys. Oman kouraisunsa saa myös brittien tekopyhä siirtomaapolitiikka.

The Voyage Out on tiheä teos ja tämä kirjoitus tuo siitä esiin vain muutaman lyijykynän viivan, jotka nekin ovat epämääräisiä. Tämä on tietysti itse teosta kohtaan väärin. Virginia Woolfin teoksista minun on kuitenkin mahdotonta kirjoittaa sekä lyhyesti että olennaisesti. Kun aikanaan yliopistolla proosapraktikumissa sai viimeisellä kerralla kirjoittaa niin pitkän esityksen kuin parhaaksi näki, kirjoitin Woolfin romaanista To the Lighthouse 27 sivua. Tämä antanee hieman perspektiiviä asiaan. 

Kun The Voyage Out -romaanin maailmaan pääsee sisälle, ei sitä millään malttaisi jättää. Lukeminen oli hidasta ylipäätään ja loppua kohden se kävi aina vain hitaammaksi. En halunnut viimeisen sivun tulevan vastaan. 

*

Teoksen henkilögalleria on laaja ja esiintulon tekee myös muuan Dallowayn pariskunta. Useimmat henkilöhahmot eivä ole niinkään kiinnostavia sinänsä kuin eräänlaisina tulkkeina tai välittäjinä, joiden kautta Woolf tuo esiin teoksen kirjoitusajankohtaa heijastavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Rachelin näkökulmasta avainhenkilöitä ovat erityisesti Hirst ja Hewet -nimiset nuoret miehet, jotka edustavat vastakkaisia puolia nais-mies -kysymyksessä.

Hirst on teoksen herra sovinismi, joka luo itsestään kuvaa radikaalimaskuliinina. Naiset ovat hänen mukaansa "rajattomasti yksinkertaisempia" kuin miehet. Hirst voisi olla pelkästään vastenmielinen, mutta Woolf ristivalottaa hänet tavalla, joka ei voi olla herättämättä mielenkiintoa tätä oman itsekritiikkinsä kahleissa painiskelevaa naisten alemmuutta korostavaa miestä kohtaan. Vaikka naiset eivät Hirstin mukaan kykene rationaaliseen ajatteluun, tutkii hän jumalanpalveluksessa Sapfon runoja. Pitäisikö tämä tulkita niin, että Hirst on sitä mieltä, että naiset kaikesta järjettömyydestään huolimatta ovat kykeneviä taiteilijoiksi ja runoilijoiksi?  Asiaa mutkistaa se, että Hirstillä itselläänkin on kirjallisia intohimoja. Oli miten oli, on varsin nerokas veto Woolfilta panna Hirst lukemaan juuri Lesboksen saaren runoilijaa.

Hewet on monessa Hirstin vastakohta. Hän osaa eläytyä naisten tilanteeseen ja nähdä siihen liittyvät epäkohdat. Hän myös korostaa, että naisten elämästä yksinkertaisesti tiedetään liian vähän, jotta siitä voitaisiin tehdä johtopäätöksiä. Yhteiskunta pitää naista yksityisen alueella, kun taas miehet teutaroivat julkisilla areenoilla. Hewetin kommentti elämän maskuliinisen luonteen läpitunkevuudesta yhteiskunnan eri aloilla on nasevuudessaan riemukas ja masentava.

What a miracle the masculine conception of life is - judges, civil servants, army, navy, Houses of Parliament, lord mayors - what a world we've made of it. 

Romaanissa kohtaavat naisten koruompelumaailma ja miesten poliittinen areena. Kenellä on valta määrittää, kuka mitäkin saa tehdä ja minne astua? Richard Dallowayn mukaan naiset eivät ymmärrä politiikkaa ja hän mieluummin kuolisi kuin antaisi naisille äänioikeuden. Olen jo valmis inhoamaan häntäkin, mutta sitten tulee hänen vaimonsa Clarissa, joka vaimon tietämyksellä toteaa miehestään, että tämä on sekä  mies että nainen. Inhoaminen muuttuu heti vaikeammaksi. Woolf ei anna romaanihenkilöilleen kiinteitä identiteettejä, vaan hän liuttaa henkilökatrastaan identiteettien kirjossa. Naisidentiteetille kerätään voimaa kaunokirjallisuudesta mm. lukemalla Ibsenin Nukkekotia ja toteamalla, että Austen on paras naiskirjailija, koska ei yritä kirjoittaa kuin mies. Väitteet kirjoitetaan uudestaan, ne vahvistetaan ja kumotaan ja niiden ympärille kiedotaan kilo ilmaa.

Rakkaustarinakin teoksesta löytyy, kun Rachel ja Hewet alkavat hapuilla kohti toisiaan. Kyse ei ole perinteisestä love storysta, ei sinne päinkään, mutta siitä huolimatta kannattaa lukiessa varmistua hyvissä ajoin, että nenäliinoja on saatavilla. Hewet on teoksen miehistä parhain, mutta mitä hän tekee? Lukee Rachelille seuraavat otsikon 'Naiset' alle kirjoittamansa sanat:

Not really vainer than men. Lack of self-confidence at the base of most serious faults. Dislike of own sex traditional, or founded on fact? Every woman not so much a rake at heart, as an optimist, because they don't think.

Seinä. Kannattaako edes yrittää kiivetä sen yli. Parhaimmillaankin naisen ja miehen välinen suhde on Woolfin romaanissa kompleksinen ja pohjimmiltaan epätyydyttävä. 

Koska tiedämme, miten Virginia Woolfin elämä päättyi, ovat hänen esiinnostamansa kysymykset elämästä ja sen mielekkyydestä melkeinpä ahdistavan painavia. Rachel kokee voimakkaasti, että hänen ja muiden välillä on kuilu. Keskustelut ovat usein pinnallista sanahelinää. Ihmiset eivät sano, mitä he tarkoittavat, eikä todellisista tunteista puhuta. Vähän niin kuin Facebookissa, elämä on näytelmää, jossa voi olla mukana, jos kykenee ryhtymään yhdeksi näyttelijöistä.

Elämän valo on raaka, hätäinen ja nopeasti katoava. Onko tekemisissämme mitään järkeä? Miksi me ylipäätään teemme mitään, kyselee Hewet:

Is it to prevent ourselves from seeing to the bottom of the things [...] making cities and mountains and whole universes out of nothing, or do we really love each other, or do we, on the other hand, live in a state of perpetual uncertainty, knowing nothing, leaping from moment to moment as from world to world?

Onko elämä vain sen peittämistä, että jos pysähdymme katsomaan, niin huomaamme, että mitään ei ole? Jos näin on, mikä sitten on tämä rauhan tunne, jonka The Voyage Out lukijaansa jättää? Ehkä se syntyy niiden ihmisten kohtaamisesta, jotka ovat nähneet ja päättäneet jatkaa olivat sitten eläviä tai kuolleita.


Virginia Woolf: The Voyage Out (2013/1915)
422 sivua
Kustantaja: Collins Classics

Suomennettu nimellä: Menomatka (Savukeidas)




Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ja hänen julkaisemaansa koontipostaukseen bloggarit linkittävät klassikkohaaste 2 -kirjoituksensa. Käykääpäs tutkimassa!


perjantai 29. tammikuuta 2016

Hyvän kirjan kesken jättämisen taito

Olen jättänyt kirjoja kesken  monista syistä. Koskaan aikaisemmin ei ole kuitenkaan käynyt niin, että olisin jättänyt kesken kirjan, joka on monella tapaa erinomainen ja jonka lukeminen oli  nautittavaa. Nyt kuitenkin tein niin ja tunnen siitä jopa pienoista ylpeyttä. Minä vastustin kirjailijan suunnitelmaa!

Kyseessä on Michel Houellebecqin uusin romaani Alistuminen. Tapansa mukaan Houellebecq kirjoittaa älykkäästi ja niin hyvin, että lukiessa nousee vesi kielelle. Olin myös jo valmiiksi panssaroinut itseni hänen naisvihamielisyyttään vastaan. Alistuminen on hieno teos - väite, jonka perustan 120 luettuun sivuun. Hieman runsas toinen mokoma olisi ollut vielä jäljellä, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteikö sekin olisi vähintään yhtä loistokas kuin teoksen ensimmäinen puolisko.

Teoksen päähenkilö Francois on väitellyt ranskalaisesta kirjailijasta Joris-Karl Huysmansista ja toiminut vuosia opettajana yliopistossa. Sittemmin elämänilo on sammunut, eikä mikään oikein tunnu miltään. Jäljellä ovat vain gastronomiset nautinnot ja ruoka onkin teoksessa ottanut sen paikan, joka ennen kuului rakkaudelle. Tässä mielessä ruoka on konkreettisesti uusi rakkaus. Francois, vähän yli nelikymppinen, on yksinäinen ja pettynyt mies, jolle elämässä ei tarjoa iloa muu kuin seksi kauniin ja hyvävartaloisen nuoren naisen kanssa. 

Francois'n kautta Houellebecq kuvaa luonnollisesti länsimaisen ihmisen tilannetta yleisemmälläkin tasolla. Ranskan poliittinen järjestelmä on teoksessa suuren muutoksen kourissa, kun Kansallinen rintama ja Muslimiveljeskunta alkavat saada yhä enemmän poliittista kannatusta. Kaduilla aletaan kapinoida ja Francois katsoo parhaaksi jättää Pariisin. Niin TV, radio kuin internet ovat muuttuneet toimimattomiksi ja Francois alkaa törmätä asioihin, joiden ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut uskoa tapahtuvan. Tämä on se kohta, jossa lopetan lukemisen. Jotta voisin kertoa, miksi niin tein, palaan Alistumisen alkusivuille, joilla esitetyt muutamat huomiot olivat takapiruina kun päätin jättää lukemisen kesken. Kärjistäen voisikin sanoa, että Houellebecq saa syyttää vain itseään siitä, että lopetin lukemisen.

Teoksen alussa Francois saa minut todellakin puolelleen puhumalla siitä, miten ihminen ei puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi lukijaa viekotellaan lisää toteamalla, että ei ole ensisijaista ovatko kirjat hyviä vai huonoa. Tämän sijasta olennaista on, että kirjailija on teoksessaan läsnä. Olin jo ostamassa edellisen lauseen, mutta pian tämän perään Houellebecq kirjoittaa:

Samalla tavoin meille mieluinen kirja on ennen kaikkea kirja, jonka kirjoittajasta me pidämme, jonka seuraan haluamme palata, jonka kanssa haluamme viettää aikaa.

Edellä lainattu kappale on tietysti ironiaa, sillä Houellebecq jos kuka on kirjailija, jota monet suorastaan vihaavat. Tosin on myös niitä, jotka ovat asiasta toista mieltä. Miten tahansa Houellebecqin veto on ovela. Hän ikään kuin kiinnittää lukijan itseensä ja samanaikaisesti sekä ironisoi kirjailijan läsnäoloa että tekee itsensä mitä suurimmassa määrin läsnäolevaksi. Jätin Houellebecqin romaanin kesken, koska en halua hänen läsnäoloaan. En halua hänen kyyniseen maailmaansa, jonka hän teoksensa kautta haluaa minulle siirtää oksentamalla nihilisminsä päälleni. En suostu alistumaan, joten jätin Alistumisen kesken ja vein sen takaisin kirjastoon etsimään uusia uhreja.



Houellebecq Michel: Alistuminen (2015)
Suomentanut Lotta Toivanen
Ranskankielinen alkuteos: Soumission (2015)
Kustantaja: WSOY




keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Katja Raunio: Käy kaikki toteen

Olen kallellani kokeelliseen kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäänsä. Kokeellisten teosten yksi erittäin mainio puoli on, että ne näyttävät meille usein jotakin sellaista, jota emme ennen ole tulleet edes ajatelleeksi ja joka ilman niitä ei koskaan ehkä olisi tullut mieleemmekään. Lisäksi niille on tyypillistä, että ne vapauttavat teoksen vastaanoton jähmeän ymmärtämisen vaatimuksista. 

Katja Raunion Käy kaikki toteen sisältää lajityyppinsä mukaisesti asioita, joiden funktio ei minulle täysin selvinnyt. Itse asiassa minusta tuntui lukiessa paikoin siltä, että teoksen kokonaiskuva on liian vahvasti tekijänsä päänsisäinen välittyäkseen lukijalle. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, koska Raunio tarjoaa niin monia paikkoja, joista voi lähteä mietiskelemään eteen, taakse, sivulle tai mihin suuntaan kukin nyt haluaakin lähteä, että se on ihmiselle paljon tärkeämpää kuin jahdata maaninen kiilto silmissä jotakin teoksen syvintä tarkoitusta, jonka olemassolo on parhaimmillaankin kangastus.

Käy kaikki toteen -romaania voisi luonnehtia kertomukseksi romaanihenkilöistä, jotka ylittävät fiktion ja reaalitodellisuuden rajat. Vaikka Raunio positioi kirjailijan - tai ehkä mieluummin sisäisen kirjailijan - kaikkivaltiaaksi, joka Jumalan tavoin luo maailmansa, eivät romaanihenkilöt suostu olemaan hänen armoillaan. Käy kaikki toteen on luomiskertomus, jossa teoksen sisäinen kirjailija on sekä psykoterapeutti että norsu romaanihenkillöiden posliinikaupassa. Teoksessa toistuu lause: "Ideat kehittyvät. Plagiointi on välttämätöntä: siinä idea toistetaan parempana." Tämä lienee lainaus jostakin ja lainasin sen äsken tähän. Joku ehkää lainaa sen tästä muistiinsa ja kirjoittaa sen uusiksi myöhemmin.

Itse tarinan tasolla Raunio kuvaa nuoria aikuisia, jotka opiskelevat yliopistossa. Opiskelijoiden puheet ovat juuri sellaisia kuin opiskelijoiden puheet usein ovat. Heistä lähimmin pääsemme tutustumaan tyttöön nimeltä Silver eli Silli. Polttopisteessä on Silverin vaikea äitisuhde ja hänen tabujaravistelevan lämmin suhde isäänsä.  Kirjailija yrittää saada Silverin kääntämään toivottomuuden toiveikkuudeksi tai ainakin joksikin, jonka kanssa voisi elää. Silveriä vaan ei usein kiinnosta ja välillä hän on yhtä epäluotettava kuin teoksen kertojakin.

Raunio nostaa esiin kuluttamisen kirot, nuoruudelle tyypillisen vihan normaalia kohtaan ja leikkaa kehityskertomuksen peruskysymykseen: miten minä voisin löytää paikkani tässä maailmassa? Miten elää, kun maailma on, mikä on?

Mitä muuta kuin jotain täysin väärää voisi tuntea tässä maailmassa, jossa kaikki on muovitettu ja kuoritettu ja kiillotettu ja irrotettu ja kiihotettu ja laimennettu ja sulkeistettu.
[...]
Miten voi elää ihmisenä maailmassa, jos kukaan ei välitä?

Trendikkäästi sanottuna maailma on mennyt rikki, eikä se tarjoa mitään sellaista, johon Silver ja hänen opiskelukaverinsa voisivat olemassaolonsa ripustaa. Ratkaisuna näyttäytyy ranskalainen situationismi, marxilaisavantgardistinen liike ja sen johtohahmon Guy Debordin ajatukset. Suomi ei kuitenkaan ole Ranska ja Suomessa punaviinikin on "helvetin kallista" ja ilman punaviiniä situationismin syvimmät salat eivät aukene. Suomi ei tarjoa sen enempää elin- kuin ajatustilaakaan.

Kylmä totuus on, ettei karpalolonkeron voimalla synny mustia huulia ja radikaaleja liikkeitä.

Raunion tekstille on tyypillistä liike. Lauseet tulvivat toisiinsa, toinen lause valloittaa toisen ja syökseen sen paikaltaan tai ottaa oman paikkansa naapurilauseen keskeltä. Kirjoitus on jatkuvassa pyörteessä: kulkee läpi somemaailman, näytelmällisen esitystavan, sananlaskujen, laulunsanojen ja sitaattien.

Kokeellisen ja perinteistä kerrontaa ravistelevan kirjallisuuden julkaisijana Teos oli viime vuonna ylivoimaisesti paras kustantamo. Ensin tuli Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus. Syksyllä sitä seurasi Laura Lindstedtin Oneiron, Alexandra Salmelan Antisankari ja Raunion Käy kaikki toteen. Näissä neljässä teoksessa on hirmuisesti sellaista voimaa, joka saa minut innostumaan ja on upeaa, että tällaista haastavaa kirjallisuutta julkaistaan, vaikka niistä tuskin (Oneironia lukuunottamatta) tullaan tekemään pokkaripainoksia Anttilan kassajonossa hiplattaviksi. Haluan uskoa, että kun on vähän hullu ja tarpeeksi sinnikäs, Käy kaikki toteen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaneekin.


Katja Raunio: Käy kaikki toteen
208 sivua
Kustantaja: Teos

lauantai 23. tammikuuta 2016

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie

The Prime of Miss Jean Brodie (1961) on ensimmäinen teos, jonka valitsin luettavakseni David Bowien suosikkikirjojen listalta. Kun jo edellisen kirjoittaminen tekee tiukkaa surun tunkiessa kirjainten väliin, niin ei varmaan ole kovin vaikea arvata, että tämän tekstin kirjoittaminen on yhtä helvettiä.

Antti Nylén ehti jo vakuuttamaan, että David Bowien kuolemaa ei voi surra ja perusti ajatuksensa näkemykseen Bowien identiteetittömyydestä. Minulle taas identiteetti käsitteenä on pitkälti mysteeri ja sen määrittely varsin haastavaa ja olenkin muuttanut mieltäni useasti sen suhteen, miten identiteetin ymmärrän. Bowien kuoleman aiheuttama suru on minulle joka tapauksessa hyvin konkreettista. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt jonkun lähipiiristäni. Elintärkeän palan itsestäni. Hämmentävää.

Aloin lukea Sparkin romaania samana päivänä, kun tieto Bowien kuolemasta tuli. Sitä ennen olin jo sekavassa olotilassa lanseraannut haasteen, jossa luetaan Bowien suosikkikirjoja. En oikeastaan edes ajatellut mitä tein, mutta jostakin selkärangasta tuli viesti, että ainoa tapa, jolla voisin käsitellä Bowien kuolemaa hänen musiikkinsa lisäksi olisi lukea kirjoja, joita hän luki. Sillä tiellä ollaan nyt.

Yllättävää kyllä ja toisin kuin pelkäsin lukeminen lähti käyntiin varsin hyvin ja luin Sparkin teosta noin puoliväliin jonkinnäköisessä keskittyneen sekavuuden tilassa. Sen jälkeen meni vaikeaksi, en tajunnut mitä luin ja silloinkin kun tajusin en muistanut siitä hetken päästä enää mitään. Olin autio ranta,  jolta lomalaiset olivat lähteneet koteihinsa. Ajatuksissani oli jatkuvasti, mitäköhän Bowie on ajatellut tätä teosta lukiessaan. Mitä hän ajatteli tästä ja tästä ja tästä? Jossakin vaiheessa huomasin jo suunnittelevani musiikkivideota lukemani pohjalta. Että joo. Jätän tämän nyt tähän ja sanon vaan, että vaikka näyttää siltä, että lauseiden välissä on pisteitä, ei ne mitään pisteitä ole, vaan mustia tähtiä.

*

The Prime of Miss Jean Brodie on tarina Marcia Bleinen tyttökoulun Jean Brodie -nimisestä opettajasta ja hänen suosikkitytöistään, joista Jean Brodie käyttää ilmaisua crème de la crème. Tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia, eikä heitä yhdistä varsinaisesti mikään muu kuin se, että he ovat Jean Brodien valittuja.

Jean Brodien opetuksellinen filosofia on kovin erilainen kuin muilla koulun opettajilla ja niinpä hänet yritetään kerran jos toisenkin kammeta pois opettajakunnasta. Häntä voisi kutsua omavaltaiseksi despootiksi, joka opetuksessaan tekee juuri niin kuin parhaaksi katsoo. Hänelle oppilaat ovat tyhjiä astioita, jotka hän täyttää haluamallaan tavalla. Jean Brodien on valta ja voima. Spark haastaa fiktion lainalaisuudet antamalla hänelle kaikkivaltiaan auktoriteetin ja niinpä Jean Brodie kertoilee jo etukäteen, miten tyttöjen elämä tulee aikuisena menemään.

Toisaalta taas Jean Brodie voidaan nähdä ihmisenä, joka ensisijaisesti pitää kiinni omista toimintatavoistaan vakuuttuneena siitä, että hänen opetuksensa on oppilaille hyödyllisempää kuin perinteinen kouluopetus. Käytännön tasolla tämä voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että Jean Brodie opettaa historiaa kertomalla poikaystävänsä kohtalosta sodassa. Hänen kantavana ajatuksenaan on, että siellä missä on tahto, on myös tie. Päättäessään alkaa opiskella kreikankieltä Jean Brodie toteaa:

John Stuart Mill used to rise at dawn to learn Greek at the age of five, and what John Stuart Mill could do as an infant at dawn, I too can do on a Saturday afternoon in my prime.

Opetusfilosofisessa mielessä Jean Brodie toi mieleeni lukioaikaisen ranskanopettajani, jonka tunneilla kuuntelimme paljon Edith Piafia ja jolla oli tapana tarinoida omista letkeistä sunnuntaiaamuistaan, jolloin hän joi maitokahvia sängyssä ja luki Francoise Sagania. Opin ranskantunneilla ranskaa, mutta vielä enemmän opin rakkaudesta, kaipuusta, kestämisestä, innostuksesta. Opin jotakin sellaista, jota missään koulukirjoissa ei opeteta. Sama koskee Jean Brodien tyttöjä. Opettajan tarinat jatkavat kulkuaan tyttöjen mielikuvituksessa ja synnyttävät uusia kertomuksia.

The Prime of Miss Jean Brodie on kielelliseltä ilmaisultaan hersyvän hauska kirja, jossa yhtyvät alakouluikäisten kiinnostus seksuaalisuutta kohtaan sekä heidän arvelunsa Miss Brodien ja muiden opettajien seksielämästä ja muista tekemisistä. Kun Jean Brodie lukee tytöille Kotiopettajattaren romaania, hyppää Rochester esiin ja ottaa paikkansa Sandy-tytön päiväunelmissa. Raja todellisen ja kuvitellun välillä on ihastuttavan keinuva, vähän pinkki ja aikuisen näkökulmasta katsottuna viattomuudessaan kipeää tekevä.

Läpi teoksen korostuu Jean Brodien kukoistus.* Hän opettaa, että ihmisen on olennaisen tärkeää tunnistaa kukoistuksen aikansa ja käyttää se hyväkseen. Hän on ihminen täynnä kulttuuria, varsinainen "kulttuurifestivaali", joten ei olekaan yllättävää, että yksi hänen viisauksistaan kuuluu: "Art is greater than science." Minustakin tuntuu usein ihan samalta.

Jean Brodien läsnäolo teoksessa on massiivista laatua, mutta lukija ei kuitenkaan saa tietää hänestä mitään henkilökohtaista. Jean Brodie ihmisenä jää mysteeriksi, josta haluaisi palavasti tietää lisää.



Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie (2012/1961)
128 sivua
Kustantaja: Penguin Essentials

* Ettei vaan Esa Saarinenkin olisi lukenut Muriel Sparkia


Muissa blogeissa: Nipvet, Hyönteisdokumentti

tiistai 19. tammikuuta 2016

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Tarjolla: kiinalainen laulu tulipunaisesta kukasta eli sovinistikusipään eli "kukkia tallaavan munkin" seikkailuja. Tyypin nimi on Chen Zhong. Hän on pari vuotta alle kolmekymppinen häntähessu, joka harrastaa naisten perseiden tuijottamista, bordelleissa käyntiä sekä vaimonsa pettämistä. Lisäksi Chen Zhong on holtiton rahankäyttäjä. Omat ja firman rahat menevät vähän turhankin usein sekaisin. Kaiken kaikkiaan seksuaalinautintohakuinen pinnallinen jätkä, joka ei teoksen kuluessa kehity paljoa mihinkään.

Murong Xuecunin Unohda minut tänä yönä, Chengdu (UMTYC) on hauska kirja, jos tykkää maskuliiniperseilystä. Minä en tykkää, joten minulle se oli blääh blääh blääh ja luin sen loppuun vain noustakseni Kurjen siiville. Oli kyllä aika vaatimaton lentoonlähtö, mutta ilmassa ollaan!

Xuecunin romaanissa parasta on itse teoksen ulkopuoliset asiat, jotka ovat myös se syy, miksi kirjasta alunperin kiinnostuin. Teoksen kääntäjä Rauno Suonio - jolle kaikki kunnia siitä, että hän on suomentanut teoksen kiinasta ilman välikieltä - kertoo alkusanoissa, että UMTYC julkaistiin alunperin sosiaalisessa mediassa. Suosion myötä teoksesta tehtiin myös paperiversio. Kiinalainen sensuuri ei ole ollut erityisemmin innostunut Xuecunin tavasta kuvata kiinalaista todellisuutta ja kirjailija onkin joutunut useasti sensuurin kohteeksi. UMTYCin kannalta onnekasta on, että sitä kirjoittaessaan Xuecun oli vielä siinä määrin tuntematon kirjailija, että hän sai kirjoittaa rauhassa sensuurilta.

Vuonna 2010 Xuecun jopa sai kiinalaisen kirjallisuuspalkinnon, mutta hänen ei annettu esittää palkintopuhettaan, jossa hän kuvaa kiinalaista kirjoittamista "kastroiduksi" ja nimittää itseään "proaktiiviseksi eunukiksi."

Edellä mainittua taustaa vasten aloitin Xuecunin romaanin varsin innostuneena, mutta pettymys iski kimppuun nopeasti. Ymmärrän toki, että kiinalaisessa kontekstissä tämä romaani näyttäytyy aivan erilaisena kuin mitä se on suomalaiselle lukijalle. Itse ongelma ei silti poistu. Sovinismi on sovinismia missä maassa sitä sitten harrastetaankin ja en jaksanut innostua Chen Zhongin holtittomasta elämästä ja naisten esineellistämisestä. Tosin teos kyllä sisältää ihan hauskaa työpaikkajuonittelua ja miesten välistä matalamielistä mittelyä kukkulan kuninkaan paikasta. Saattanee muutama muukin ansio löytyä, mutta jos päähenkilö on  niin vastenmielinen kuin Chen Zhong, eivät ne paljoa lohduta.

Vähän teoksen puolivälin jälkeen Chen Zhong toteaa itsestään:

Minusta on alkanut tuntua siltä, että olen muuttumassa inhottavaksi ihmiseksi.

Tähän oli pakko vastata Chen Zhongia viattomasti silmiin tuijottaen: Niin kuule minustakin.

Tunnelma tihenee teoksen loppua kohtia, kun Chen saa asiansa yhä enemmän solmuun. En silti osaa sääliä häntä yhtään. Päinvastoin tekee mieli lällättää jotain typerää. Tämä on tietysti kohtuutonta, sillä ei se koskaan ole helppoa huomata, että ystävyys on vaan paskapuhetta ja todellista väliä on vain rahalla. Ja rakkaus, sekään ei osoittaudu sellaiseksi leikkikaluksi kuin minä Chen on sitä pitänyt. Havainto, joka syö miestä, vaikka mies olisi kuin Chen Zhong.

UMTYC kritisoi nautinnolle rakentuvaa kiinalaista urbaanielämää. Tähän kritiikkiin olisin kaivannut vähän monipuolisempaa esitystapaa. Eniten nautin muutamista Xuecunin ilmaisuista, joissa yhdistyvät keskikorkea banaali ja leikkisä ote elämään, kuten esimerkiksi seuraavissa lauseissa, joita voisi nimittää vaikkapa Chenin aforismeiksi:

Jos haluat löytää hetken hurmion, etsi se käsiisi.

Elämä on pelkkä hautausmaalla järjestettävä juhla-ateria.

Voi tätä ihmiselämää: aina pitää olla toivoa, muuten emme ehkä jaksaisi jatkaa.


Kielellisesti teos on tosiaan paikoin varsin hauska. Opin mm., että kun kiinalainen on vihainen toiselle kiinalaiselle hän uhkaa nussia tämän äitiä ja jos menee pahasti aggression puolelle niin hän uhkaa nussia puhekumppanin koko suvun. Kielellisesti äitejä nussitaankin tässä teoksessa varin urakalla.

On varmasti lukijoita, joihin tämä tarina iskee. En kuulu heidän joukkoonsa, mutta suosittelen tekemään johtopäätökset vasta Xuecunin tarinaan tutustumisen jälkeen. Minä lähden nyt etsimään hetken hurmiota ihan jostain muusta teoksesta.



Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu (2015)
362 sivua
Kiinankielinen alkuteos: Chéngdu, jinyè ging jiang wo yiwàng (2003)
Suomentanut: Rauno Sainio
Kustantaja: Basam Books


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tuhon enkeli - Jalostamokollektiivi/Kiasma-teatteri

Kuva Tuhon enkelin esitteestä
Tuhon enkeli (Rechnitz, Der Würgeengel) on itävaltalaisen Nobel-voittajan, Elfriede Jelinekin kirjoittama näytelmä, joka sai ensiesityksensä Münhenissä vuonna 2008. Jelinek on monenlaisia tunteita herättävä kirjailija. Joidenkin mielestä hänen teoksensa ovat suorastaan sietämättömiä, toiset taas vannovat Jelinekin ristiriitaisuuden nimeen. Kun perjantaina twitteristä huomasin tämän esityksen, ostin lipun samoin tein. Syynä oli juurikin se, että kyseessä on Jelinekin teksti, josta en etukäteen tiennyt mitään muuta kuin että se liittyy juutalaisvainoihin.

Menin Kiasmaan tietämättä, mitä oli tulossa ja olotilani oli aika jännittynyt, sillä pelkäsin, että esitys saisi minut itkemään, enkä ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisin halunnut itkeä julkisesti. Samanaikaisesti pidin hyvin epätodennäköisenä, että Jelinek olisi kirjoittanut tekstin, jolla haetaan halpaa sensaatioitkua tyyliin Schindlerin lista. Vähäiset etukäteisajatukseni unohtuivat samalla hetkellä, kun esitys käynnistyi,

Jelinekin näytelmän lähtökohtana on vuonna 1945 Rechnitzin linnassa tapahtunut lähes 200 juutalaisen murha. Esitys kertoo tämän tapahtuman peittelemisestä, unohtamisesta ja syyllisyydestä. Ihmisen tempoilusta itsensä vastuusta vapauttamiseksi. Teos on kaukana ns. juoninäytelmästä muodostaen pikemminkin eräänlaisen kokeilun tavasta käsitellä Rechnitzin tapahtumia. Teksti on kauttaaltaan moniäänistä ja tyhjentymätöntä ja hyödyntää erilaisia tyylilajeja parodiasta satiiriin.

Jalostamokollektiivin toteutus on kolmetuntinen intensiivisen tiukka paketti, joka ammentaa niin laulu- kuin tanssiteatteristakin. Yksi erityisesti mieleeni jäänyt laulunpätkä meni muistinvaraisesti jotensakin näin: minulle ei sovi perjantaina, koska silloin minut tapetaan. Kalenteri menee uusiksi, kuten niin moni muukin asia. Pahuus toistuu läpi historian, vaikka jatkuvasti hoemme, että menneisyydestä pitäisi ottaa oppia. Miksi hemmetissä emme sitten ota? Miksi aina vaan jatkamme samaa rataa?

Tanssikohtaukset olivat taidokkaita ja fyysisyydessään vahvoja sekä paikoin eroottissävyisiä. Itseoikeutetusti esiinnousivat esityksen koreografin ja Tuhon enkelin hiljaisen tappajan Jarkko Mandelinin tanssisoolot. Muut näyttelijät olivat sanansaattajia esittäneet Tanjalotta Räikkä, Anna Lipponen, Elisa Salo ja Hannes Mikkelsson, jotka kaikki tekivät vahvaa työtä.

Vaikka esityksen aihe on mitä synkin, ei Tuhon enkeli ole kuitenkaan ensisijaiseseti synkkä esitys. Tämä johtunee paljon siitä, että näyttelijöiden tapa lähestyä tekstiä on niin herkullinen, puhdistettu ja konstailematon. Monenlaisia kulttuurisia viitteitä käydään esityksen aikana läpi ja esitys ottaa kantaa myös nykymaailman menoon. Esitys ikään kuin luo tilan, jossa kulkea, havaita ja tulla kosketetuksi. Pahuus puskee joka paikasta esiin, mutta päällimmäiseksi nousee tästä huolimatta voima, jonka näyttelijät antavat katsojan käyttöön.

Toisinaan kirjoista blogatessani tulen kutsuneeksi jotakin teosta eurooppalaiseksi, nyt tekee mieli tehdä samoin tämän esityksen kohdalla. On ihan hirveän hienoa, että Suomessa tehdään näin älyllisesti kiinnostavaa ja kunnianhimoista teatteria. Bravo!


Jalostamokollektiivi Kiasma-teatterissa
Elfriede Jelinek: Rechnitz, Der Würgeengel
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen

lauantai 16. tammikuuta 2016

Ryan Gattis: Vihan kadut


Vihan kadut on moukari.

Vitun väliä. Se on päivän mietelause. VITUN VÄLIÄ.

Jos haluat paeta surkealta tuntuvaa elämääsi ja sukeltaa sisälle tarinaan lue Ryan Gattisin Vihan kadut (All Involved, 2015). Saatatpa tulla tulokseen, että asiasi eivät niin huonosti olekaan.

Tämä teos on hypnoosi, joka vie mukanaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu ja jää sen jälkeenkin epämääräisen muotoiseksi möykyksi päähän. Sitä huomaa katsovansa ihmisiä eri tavalla. Sitä huomaa kävelevänsä toisentyyppisin askelin. Sitä huomaa värähtävänsä jostakin, jota ei halua nimetä.

Mielenkiintoiseksi Gattisin tarinan koukuttavuuden tekee se, että teos on täynnä raakaa väkivaltaa. Luit ihan oikein. Näin se on ja suuri osa väkivallasta on todella raakaa ja kuvottavaa. Vihan kadut voisi olla kamala kirja, jonka heittäisi kesken kädestään ja vannoisi, että siihen ei enää ikinä koske. Usko kuitenkin kun sanon, että kaikista väkivaltakuvauksista huolimatta ja samalla myös juuri niiden takia, Gattisin romaani on hurja ja loistava. Kirjallista lukijan mentalisointia, joka tullaan muistamaan pitkään ja jonka päälle kulttileima tullaan iskemään.

Vihan katujen pohjalla on Los Angelesin mellakat huhti-toukokuussa 1992. Ne saivat alkunsa, kun Los Angelesin poliisi pahoinpiteli mustan nuorukaisen Rodney Kingin ja oikeuslaitos vapautti poliisin syytteistä. Tämän seurauksena oli tappojen, murhien, ryöstöjen ja tuhopolttojen sarja, jota Gattis romaanissaan kuvaa. Romaanin alkusanoissa mainitaan, että mellakoiden aikana "pidätettiin 10 904 ihmistä, loukkaantui 2 383 ihmistä ja kirjattiin 11 113 tulipaloa" aineellisten vahinkojen ollessa yli miljardi dollaria. Ainakin 60 ihmistä kuoli mellakoissa, mutta kuolleiden lopullisesta määrästä ei ole vahvistettua tietoa.

Vihan kadut on tositapahtumia mukaellen jaettu kuuteen eri päivään ja jokaisessa niistä asioita tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta. Rakenne on oivallinen, sillä jokainen henkilöhahmo täydentää tarinaa ja tuo siihen lisää syvyyttä sekä kyseenalaistaa ne perusteet, joita lukijatuomioistuin käy mielessään läpi. Erityisen maininnan arvoinen on Gattisin tapa kutoa henkilöhahmot yhteen. Väkivaltaisista särmistä kasvaa moniulotteinen vyörypallo.

Ensimmäisen kappaleen luettuani ajattelin, että joo, en pysty tätä lukemaan ja  miksi minun edes pitäisi. Pieni sinnikäs ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että katsotaan nyt vielä seuraava kappale ja sen jälkeen sama ääni alkoi huutaa: lisää lisää lisää. Lisää väkivaltaako halusin vai mitä? Hävettää, miten väkivaltaan turtuu; ihmetyttää, miten siinä näkee kauneuden; itkettää,  kun paatunut 16-vuotias laittaa kuolleen veljensä pään alle flanellipaidan pehmusteeksi, kun tämän ruumis makaa kadulla odottamassa, että viranomaiset ehtisivät korjata sen ruumishuoneelle. 

Gattis kuvaa latinojengimaailmaa, jossa revolveria säilytetään "hellan alaluukussa" ja jossa jalkalistan alta löytyy kivääri sekä kylppäristä ainakin kaksi asetta. Vihan kaduissa ei eletä amerikkalaista unelmaa. Tämä Amerikka ei ole maidon ja hunajan  maa. Perheen tilalla on jengi, klikki, la familia. Se on kaikki. Gattisin romaani pursuaa monentyyppistä ihmistä. On narkkareita, estupidoja, sekopäitä, tägääjiä, kodittomia ja muuten vain kuumaveristä porukkaa sekä yksi aivan mainio sairaanhoitaja. Ylipäänsä enimmäkseen tyyppejä, jotka eivät olleet paikalla, kun elämänonnea jaettiin. On myös palomiehiä, jotka työtään tehdäkseen tarvitsevat poliiseja turvakseen. Jälkimmäisetkään eivät ole pulmusia, vaan tekevät "ennaltaehkäisevää katutyötä" usuttamalla jengejä toistensa kimppuun ja "hoitavat" järjestystä omien kyseenalaisten erityisjoukkojensa avulla.

On katujen anarkia, jolla on omat sääntönsä ja kunniakäsityksensä. On omat koston koodistonsa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että "mikään ei tapahdu tyhjiössä ja kaikella on kontekstinsa."

Yhdysvaltojen kulissien takana on salattu todellisuus, joka kätketään maailman katseilta, todellisuus, jonka vain harvat koskaan näkevät. Toiset syntyvät tuohon todellisuuteen ...

Ne, jotka syntyvät tuohon todellisuuteen eivät istu lukemassa Vihan katuja. He ovat katu.

Gattis näyttää myös toivon. Valaisee sen heikonpuoleisen langan, josta roikkuvat rakkaus ja toive paremmasta. Ihmisen sisällä paha ja hyvä ovat limittäin. Sama mies, joka skalpeeraa toisen miehen vie kissansa eläinlääkäriin viimeiselle piikille. Samanaikaisesti kun väkivaltakuvaukset vyöryvät päälleni huomaan pitäväni teoksen keskuspahiksen Big Faten puolia. Fuck the police! En halua, että Big Fatelle käy huonosti. Hämmentävää.

Gattisin kieli on rouheaa, värikästä ja yhteiskunnallisia epäkohtia esiinnostavaa. Vihan kadut luettuani tiedän enemmän itsestäni ja siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Näen mustassa uuden mustan, sillä se  mitä tämä romaani toi esiin ei ole uljasta ja upeaa, vaan korutonta ja katarttisen kipeää. Gattis shokeraa ja tekee sen tyylillä.



Ryan Gattis: Vihan kadut (2015)
448 sivua
Englanninkielinen alkuteos: All Involved (2015)
Suomentanut Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like

torstai 14. tammikuuta 2016

Anna Karenina (elokuva)

Kaikki hyvä elokuvat ovat toistensa kaltaisia, jokainen huono elokuva on omalla tavallaan huono. Vai miten se nyt menikään? Tolstoin samannimiseen romaaniin perustuvan Anna Kareninan uusin elokuvaversio (2012) on omalla tavallaan suorastaan järkyttävän kelvoton.

Suurin ongelma on, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi. Ei sitten yhtään. Rakkauspari on toisilleen niin sopimaton, että on mahdotonta edes hyvälläkään mielikuvituksella onnistua kuvittelemaan, että heidän väliltään löytyisi edes intohimon häivä. Suurimpana syynä tähän on, että Aaron Taylor-Johnson - tuo Juhan af Grannin nuoruuskuvaa muistuttava näyttelijä - on aivan liian poikanen rooliinsa. Kuka nyt tuollaiseen heppuun rakastuisi ja jättäisi perheensä? Ei sitten niin kukaan.

Koska Annan ja Vronskin suhde on tämän stoorin THE juttu, kaatuu koko elokuva sen mukana. Kunnianhimon puutteesta tekijöitä ei kyllä voi syyttää. Kaikennäköistä näyttämö- ja lavasterakennelmaa on tarjolla elokuvan taiteellistamiseksi, mutta koska päähenkilöiden välinen liekki puuttuu, vaikuttavat nämä rakennelmat lähinnä huvittavilta yliyrittämisefekteiltä, vaikka ne ovatkin sinällään taidokkaita ja kiinnostavia. Jos tarkoituksena on kulissien avulla viitata siiten, että tarinan henkilöiden elämä on pitkälti kulissia, niin tämä olisi kyllä tullut vähän vähemminkin ponnistuksin selväksi.

Anna Kareninan ohjaaja Joe Wright on ohjannut myös Ian McEwanin romaaniin Sovitus (The Atonement) pohjaavan elokuvan, joka on todella hieno. Siksi on sitäkin kummallisempaa, että tämän elokuvan kohdalla toteutus on mennyt niin pieleen. Wright käyttää monenlaisia kommervenkkejä, joista esimerkiksi ihmisten pysäyttäminen kesken liikkeen patsasmaisiin asentoihin voisi onnistuessaan toimia todella upeasti, mutta Anna Kareninassa ne lähinnä syövät tarinaa sen tehostamisen sijaan. Tuloksena on lähinnä hämmentäviä hetkiä, jotka purkautuvat kotisohvalla ilmaisuun: mitä ihmettä?

Kävikin niin, että katselussani Anna Karenina muuttui huonoksi komediaksi. Hah-haa, tuossa ne tuijottavat toisiaan ja yrittävät esittää rakastuneita. Ei mene läpi. Tuntuu pelkästään hassulta. Näin hengittämätöntä elokuvaa en muista nähneeni aikoihin. Tarina sinänsä on mitä mielenkiintoisin ja tekee selväksi, että se mikä oli sallittua miehelle, ei todellakaan ollut sitä naiselle. Elokuvaa katsoessa mietinkin, onko Tolstoi kenties kirjoittanut Annan ja Vronskin rakkaustarinan moraliteetiksi, jonka tarkoituksena on olla varoittava esimerkki naisille siitä, miten käy, jos uhmaa sovinnaisuussääntöjä.

Eipä tässä oikeastaa muuta. Mielipiteeni taisi jo tulla aika selväksi. :)



keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian äänestys



On taas se aika vuodesta, kun bloggarit äänestävät vuoden 2015 parhaita teoksia. Viime vuosi oli aivan loistava kirjavuosi ja montaa hiusta ei enää ole päässä jäljellä, kun olen seulonut lukemistani teoksista niitä kaikkein parhaimpia.

Moni erinomainen teos jäi listani ulkopuolelle päätyessäni seuraaviin teoksiin.



Finlandia:

3 pistettä: Laura Lindstedt: Oneiron

2 pistettä: Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

1 piste: Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus


Globalia:

3 pistettä: Laurent Binet: HHhH

2 pistettä: John Williams: Stoner

1 piste: Roberto Bolano: 2666


Tieto: 

3 pistettä: Patti Smith: M Train


M Train oli myös koko lukuvuoteni 2015 paras teos.









maanantai 11. tammikuuta 2016

David Bowien suosikkikirjat -haaste


 







Tänään tuli suru-uutinen. Ei hiljaa huoneeseen hiipimällä, vaan täydellä rytinällä. On vaikea uskoa, että David Bowie on poissa. Yhtä lailla mahdotonta on sanoin kertoa, kuinka paljon hän minulle merkitsi. Siksi en edes yritä, vaan lanseeraan haasteen, jossa luemme David Bowien suosikkikirjoja, jotka löytyvät Kirjasampon sivuilta poimimastani linkistä. Bowien lista sisältää sekä kauno- että muuta kirjallisuutta.

Tavoitteena on lukea ainakin yksi Bowien suosikkiteoksista hänen muistoaan kunnioittaaksemme.

Haaste alkaa tänään 11.1.2016 ja postaukset julkaistaan sitä mukaan kuin on jonkun Bowien suosikeista lukenut. Hashtag: #DavidBowieFaveLit

LISÄYS: yllä olevasta linkistä aukeava lista ei sisällä kaikkia kirjoja. Täydellinen lista löytyy täältä ja laitan sen myös tähän jatkoksi:



Interviews With Francis Bacon by David Sylvester

Billy Liar by Keith Waterhouse

Room At The Top by John Braine

On Having No Head by Douglass Harding

Kafka Was The Rage by Anatole Broyard

A Clockwork Orange by Anthony Burgess

City Of Night by John Rechy

The Brief Wondrous Life Of Oscar Wao by Junot Diaz

Madame Bovary by Gustave Flaubert

Iliad by Homer

As I Lay Dying by William Faulkner

Tadanori Yokoo by Tadanori Yokoo

Berlin Alexanderplatz by Alfred Döblin

Inside The Whale And Other Essays by George Orwell

Mr. Norris Changes Trains by Christopher Isherwood

Halls Dictionary Of Subjects And Symbols In Art by James A. Hall

David Bomberg by Richard Cork

Blast by Wyndham Lewis

Passing by Nella Larson

Beyond The Brillo Box by Arthur C. Danto

The Origin Of Consciousness In The Breakdown Of The Bicameral Mind by Julian Jaynes

In Bluebeard’s Castle by George Steiner

Hawksmoor by Peter Ackroyd

The Divided Self by R. D. Laing

The Stranger by Albert Camus

Infants Of The Spring by Wallace Thurman

The Quest For Christa T by Christa Wolf

The Songlines by Bruce Chatwin

Nights At The Circus by Angela Carter

The Master And Margarita by Mikhail Bulgakov

The Prime Of Miss Jean Brodieby Muriel Spark

Lolita by Vladimir Nabokov

Herzog by Saul Bellow

Puckoon by Spike Milligan

Black Boy by Richard Wright

The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald

The Sailor Who Fell From Grace With The Sea by Yukio Mishima

Darkness At Noon by Arthur Koestler

The Waste Land by T.S. Elliot

McTeague by Frank Norris

Money by Martin Amis

The Outsider by Colin Wilson

Strange People by Frank Edwards

English Journey by J.B. Priestley

A Confederacy Of Dunces by John Kennedy Toole

The Day Of The Locust by Nathanael West

1984 by George Orwell

The Life And Times Of Little Richard by Charles White

Awopbopaloobop Alopbamboom: The Golden Age of Rock by Nik Cohn

Mystery Train by Greil Marcus

Beano (comic, ’50s)

Raw (comic, ’80s)

White Noise by Don DeLillo

Sweet Soul Music: Rhythm And Blues And The Southern Dream Of Freedom by Peter Guralnick

Silence: Lectures And Writing by John Cage

Writers At Work: The Paris Review Interviews edited by Malcolm Cowley

The Sound Of The City: The Rise Of Rock And Roll by Charlie Gillete

Octobriana And The Russian Underground by Peter Sadecky

The Street by Ann Petry

Wonder Boys by Michael Chabon

Last Exit To Brooklyn By Hubert Selby, Jr.

A People’s History Of The United States by Howard Zinn

The Age Of American Unreason by Susan Jacoby

Metropolitan Life by Fran Lebowitz

The Coast Of Utopia by Tom Stoppard

The Bridge by Hart Crane

All The Emperor’s Horses by David Kidd

Fingersmith by Sarah Waters

Earthly Powers by Anthony Burgess

The 42nd Parallel by John Dos Passos

Tales Of Beatnik Glory by Ed Saunders

The Bird Artist by Howard Norman

Nowhere To Run The Story Of Soul Music by Gerri Hirshey

Before The Deluge by Otto Friedrich

Sexual Personae: Art And Decadence From Nefertiti To Emily Dickinson by Camille Paglia

The American Way Of Death by Jessica Mitford

In Cold Blood by Truman Capote

Lady Chatterly’s Lover by D.H. Lawrence

Teenage by Jon Savage

Vile Bodies by Evelyn Waugh

The Hidden Persuaders by Vance Packard

The Fire Next Time by James Baldwin

Viz (comic, early ’80s)

Private Eye (satirical magazine, ’60s – ’80s)

Selected Poems by Frank O’Hara

The Trial Of Henry Kissinger by Christopher Hitchens

Flaubert’s Parrot by Julian Barnes

Maldodor by Comte de Lautréamont

On The Road by Jack Kerouac

Mr. Wilson’s Cabinet of Wonders by Lawrence Weschler

Zanoni by Edward Bulwer-Lytton

Transcendental Magic, Its Doctine and Ritual by Eliphas Lévi

The Gnostic Gospels by Elaine Pagels

The Leopard by Giusseppe Di Lampedusa

Inferno by Dante Alighieri

A Grave For A Dolphin by Alberto Denti di Pirajno

The Insult by Rupert Thomson

In Between The Sheets by Ian McEwan

A People’s Tragedy by Orlando Figes

Journey Into The Whirlwind by Eugenia Ginzburg





sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta oli minulle yksi suomalaisen kirjasyksyn odotetuimpia teoksia. Jonottelin sitä sinnikkäästi kirjastosta ja niin kävi, että vuosi ehti vaihtua ennen kuin pääsin tätä teosta lukemaan. Odottavan aika oli pitkä, mutta odotus palkittiin ruhtinaallisesti.

Seksistä ja matematiikasta kertoo paitsi teoksen otsikossa mainituista asioista myös mm. lajien synnystä ja kuolemasta, ympäristökatastrofeista, kehitysvammaisuudesta, ei-binäärisestä sukupuolisuudesta, romanttisten tarinoiden olemuksesta sekä ihmis- ja sisaruussuhteista. Kaiken kaikkiaan teoksen hyllyt notkuvat tavaraa - kapitalismi porskuttaa ja ihminen jos toinenkin voi siinä määrin kehnosti, että oman elämän päättäminen alkaa näyttää houkuttavalta vaihtoehdolta. Rauma osoittaa, miten itsensä muun luomakunnan herraksi ja rouvaksi nostava ihminen voi säilyttää harhakuvitelmansa omasta suuruudestaan vain peittämällä tyhjyytensä kiireeseen ja alati yhä kiihkeämmäksi käyvään kuluttamiseen.

... meillä ei ole ulospääsyä siitä, että olemme kompromisseja ja kaikuja, surkastumia ja omituisia refleksejä ja parasta ennen -päivämääränsä ohittaneita sopeumia ...

Iida Raumalla on intoa ja virtaa sanoa paljon. Halua kiinnittää lukijan huomio siihen, miten monella tapaa maailmamme on pielessä ja suorastaan epätoivoisessa tilanteessa. Tässä suhteessa Seksistä ja matematiikasta lähenee Alexandra Salmelan Antisankaria, vaikka ne esitystapansa osalta ovatkin hyvin kaukana toisistaan. Jotain ihastuttavan luokseenvetävää on siinä, että nuori kirjailija jaksaa lapioida maailmamme paskaa sillä innolla, millä sekä Rauma että Salmela tekevät.

Seksistä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika (paitsi ehkä sittenkin Annukka, ellei kuitenkin Tuovi) - armottoman lahjakas matemaatikko, "enemmän taskulaskin kuin tyttö." Rauman menuetissa matematiikka ja ruumillisuus askeltavat vaihtoaskelin. Rauma nostaa esiin naisruumiillisuuden vaietumpia puolia. Premenstruaaliset kivut, kuukautiset, masturbaatio, hiivatulehdus, sietämättömän kova pissahätä ja sukuelinherpes ovat kaupunkeja Erikan ruumiskartalla ja niiden yllä palaa kirkas hälytysvalo. Niitä vasten asettuu henkinen maailma matematiikan tarjoamine pakopaikkoineen. Luonnollisten lukujen välistä löytyy loputtomasti muita lukuja. Ääretön jatkumo, joka huimaa.

Seksistä ja matematiikasta tarraa reipppaa otteella juuri tällä hetkellä somessa vellovaan raiskauskeskusteluun. Heti teoksen alussa Berliinissä asuvan Erikan suomalaiskollega Tom yrittää raiskata Erikan, joka loukkaantuu vakavasti niin fyysisesti kuin henkisestikin Tomin käydessä hänen kimppuunsa. Tästä saa alkunsa myös Tomin vaino Erikaa kohtaan. Päästäkseen Tomista eroon Erika päättää muuttaa takaisin Suomeen. Se on paniikkiratkaisu, joka ei ratkaise mitään.

Raiskausyritys avaa oven, jonka takaa pöllähtävät esiin Erikan lapsuusmuistot. Suuri lahjakkuus on suurta kipua, joka jo pienenä eristi Erikan ikätovereistaan. Matematiikka on kaunis kapseli. Vankila, jonka erityssellissä Erika elää erossa niin muista kuin itsestäänkin.

Hän tunsi muuttuneensa kuoreksi täynnä vavahtelevia aineksia, pelkoa, rytmihäiriöitä ja hikeä, ikään kuin hän olisi kadottanut jonkin olennaisen rakenteen, jonka resonointi loi sinänsä hajanaisten elintoimintojen keskelle kokemuksen yhtenäisestä minuudesta [...] hän oli ohut, jotenkin vailla sielua ...

Kun on lahjakas jossain, on se jostain muusta pois. Kun on superlahjakas jossain, on se superpois jostain muusta. Tunnelma tihenee, kun Erika alkaa saada postia Saksasta. Tyhjiä kirjearkkeja, joiden lähettäjääkään ei ole mainittu, mutta jonka Erika hyvin tietää.

Erikan elämän kuvaus on monellakin tapaa kiinnostavaa, mutta siitä huolimatta alan parin sadan sivun jälkeen tuntea hienoista puutumusta. Kuin taivaan lahja astuu kirjaan juuri tuossa vaiheessa Tuovi. Tähän entiseen biologian opiskelijaan, nykyiseen kirjastovirkailijaan, vegaaniin ja maailman tilasta huolta kantavaan ihmiseen ihastun suuresti. Tunnen suurta halua päästä halaamaan Tuovia ja minusta tuntuu, että jos joku maailman pelastaa, niin se on juuri Tuovin kaltaisten ihmisten joukko. Ne, jotka ottavat ympäristömme tosissaan ja käyttävät vähät rahansa luonnonmukaisiin elintarvikkeisiin, jotta pallomme jaksaisi edes hetken kauemmin älytöntä kuluttamistamme.

Siinä missä Erika on jähmeä ja suorastaan kylmä, matematiikan mahtavissa saleissa kulkeva nero, on Tuovi maanläheinen kädet taikinassa -nuorukainen, joka herättää oitis hoivaviettini. Tämän lisäksi Tuovi on transmies - asia, joka teoksessa otetaan yhtä lailla normijuttuna kuin vaikkapa iltateen juonti. Tuovin transsukupuolisuuden kuvaus ottaa teoksessa melkeinpä utooppisen luonteen. Ollapa maailmamme sellainen, jossa sukupuolet olisivat vapautuneet binäärirakenteistaan. Rauma ei muutoinkaan kiinnitä huomiota toisistaan seksuaalisesti kiinnostuvien ihmisten sukupuoliin. On kyse isommasta jutusta kuin ensi alkuun saattaa näyttää. On kyse tilanteesta, jossa heteronormatiivinen valtajärjestelmä on purettu. Tekisi mieli laittaa caps lock -päälle, sillä nyt puhutaan todella suuresta ja tärkeästä asiasta.

Erikan ja Tuovin välissä on Annukka, jonka kumpikin heistä tuntee. Annukka, josta tuli nuoren Erikan ensimmäinen ystävä. Itse asiassa minäkin taidan tuntea pari Annukkaa. He ovat muualta Suomesta Helsinkiin muuttaneita murretta puhuvia naisia, joiden korostetun feminiinen ulkonäkö peilaa naisiin liitettyjä stereotypioita ja synnyttää mielenkiintoisen ja tervetulleen ristiriidan, kun he avaavat suunsa ja osoittavat ajattelunsa syvyyden ja laajuuden. Näin Rauma purkaa ajatteluketjun, jossa ulkonäölliseen (yli)feminiinisyyteen liitetään tyhjäpäisyys.

Annukka on välittäjähahmo. Mytologian lautturi, joka yhdistää erilaiset maailmat ja ihmiset. Annukassa yhdistyvät maalaisjärki, looginen äly ja käytännöllisyys. Hän haastaa naisille asetetut roolit ja sukupuolten väliset rajat. Jos tyttö ja poika näyttävät ihan samalta, kumpi heistä on tyttö ja kumpi poika? Miksi tällä asialla pitäisi ylipäätään olla merkitystä? Sukupuoli ei Rauman teoksessa ole jotakin, jonka ihminen saa syntyessään, vaan se luodaan tekojen ja toiston avulla joka päivä uudestaan.

Rauma ottaa esiin isoja ja perimmäisiä ihmisen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Voisi ajatella, että tästä johtuen Seksistä ja matematiikasta olisi raskasta luettavaa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä raskaatkin ihmisenä olemisen aiheet on usein kirjoitettu kuin höyhenellä. Se, kuka antaa itseensä osua, värähtää. Joku toinen ei välttämättä edes huomaa. Rauma osoittaa miten turvallisuuden tunne määrittyy elämää kohtaan tunnetun luottamuksen kautta. Lohdutamme itseämme uskomalla, että jotakin ei tapahdu, vaikka tiedämme, että jonain päivänä kaikesta huolimatta voi tapahtua mitä tahansa.

Erika kulkee teoksen aikana henkisesti pitkän ja uuvuttavan matkan ja yksi käännekohdista on, kun hän alkaa epäillä, että hänellä ei kenties ole sellaista inhimillistä tietoisuutta, jonka olemassaolosta hän kykenisi muut vakuuttamaan. Ehkä Erikaa ei edes ole. Ehkä hän on matemaattisten kaavojen kimppu, ohjelmoitu robotti, jolla on kyky tuntea ihmisen kipua. Ehkä raja ihmisen ja koneen välillä on niin epäselvä, että ennen pitkää tulee hetki, jolloin sitä ei enää voi erottaa.

Ruumis on maailmassa rajallisena ja monet siihen liittyvät tabut ovat ylikulttuurisia. Rajoilla käyskentelevät vartijat, jotka Rauman romaanissa ottavat kulttuuristen  myyttien tapaan myös konkreettisten koirien muodon. Erikan lapsuudenkodissa koiria on paljon ja kun Erika lähtee synkin ajatuksin jäälle kävelemään, on sielläkin vastassa koira, joka vartioi elämän ja kuoleman tullipistettä.

Tyylillisesti Seksistä ja matematiikasta on maagisilla elementeillä maustettua realismia, jonka yhtä vanaa pitkin kulkee jännityskertomus. Maagisen tason tarkoituksena ei kuitenkaan ole varsinaisesti viitata yliluonnolliseen tai arkijärjen ylittävään sinänsä, vaan haastaa näkemys, jonka mukaan kaikki olisi selitettävissä järjellä, päättelyllä ja logiikalla. Kummallisen tuntuisia, selittämättömiksi jääviä asioita tapahtuu. Todellisuuksia on enemmän kuin mitä silmällä näkee ja korvalla kuulee. Rauma on kirjoittanut hivelevän monitasoisen romaanin, jota voi tarkastella useista eri näkökulmista, johon voi upota ja jota lukiessaan voi kuulla koirien rajahaukun.



Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (2015)
474 sivua
Kustantaja: Gummerus


Muissa blogeissa: 


perjantai 8. tammikuuta 2016

Kevään 2016 varmat lukunakit

Rosa Meriläinen
Kuva: Heini Lehväslaiho
(kuva Teoksen kevään 2016 kirjakatalogista)

En ole aiemmin julkaissut uutuuskirjoihin liittyviä lukusuunnitelmia, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että haluan heittää ilmoille kevään varmojen nakkien lukujärjestykseni ja höpötellä niistä syistä, joiden vuoksi juuri nämä seitsemän teosta kiinnostavat ihan erityisesti.  

Yritin ensin valita vain kuusi teosta, mutta se oli mahdotonta. Kuusi on huono luku, mitäänsanomaton ja sen voi väärinkäsittää havupuuksi. Seitsemässä sen sijaan on potkua ja ulottuvuutta. Kysykää vaikka Laura Lindstedtiltä!






Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY), suom. Helinä Kangas
Omalla kohdallani kevään odotetuimpia teoksia on Elena Ferranten Loistava ystäväni. Olen lukenut Ferrantelta aiemmin vain yhden teoksen nimeltä Amalian rakkaus (1992/2005) ja jo se riitti vakuuttamaan, että Ferrante on kirjailija, jonka tekemisiä haluan seurata tarkasti. Maailmalla Ferranten 4-osainen Napoli-sarja, jonka ensimmäinen osa Loistava ystäväni on, on ollut suurmenestys. Alkusyksystä oli myös HBL:ssä iso artikkeli Ferrantesta ja Napoli-sarjaa lukeneiden kehuvista mielipiteistä, joka pisti taas kerran miettimään, että ollaanko me suomenkielinen kirjakansa aina vähän jäljessä.


Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein (Siltala), suom. Arja Pikkupeura
Toinen kovasti odottamani uutuus on Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein. Vuoden 2015 aikana koin Ulitskaja-herätyksen ja luin häneltä peräti kolme teosta (Vihreän teltan alla (2011/2014), Iloiset hautajaiset (1999/2002), Medeia ja hänen lapsensa (1996/2012) ) sekä kävin kuuntelemassa Ulitskajaa kirjamessuilla. Rinnassani läikähti lämpimästi aina kun ymmärsin jonkin Ulitskajan venäjänkielisen sanan. Pitikö sitä tuonkin kielen opiskelu jättää kesken, manasin mielessäni. Ulitskaja oli kiinnostava esiintyjä, josta välilttyi paljon lämpöä, tietoa ja viisautta.  


Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Tammi, Keltainen kirjasto), suom. Outi Menna
Kolmantena haluan mainita Sara Stridsbergin romaanin Niin raskas on rakkaus. Tästä romaanista en etukäteen tiedä mitään, enkä oikeastaan edes haluakaan. Stridsbergin esikoinen Drömfakulteten (2006), jota harmillisesti ei ole suomennettu, meni ja voitti ruotsalaisen August-palkinnon ja on kuulkaas ihan kerrassaan mieletön teos. Siinä on läsnä niin radikaalifeministi Valerie Solanas manifesteineen kuin myös viharakastettuni Hopeatukka (aka Andy Warhol). Stridsbergistä on sanottu, että hänen kirjailijanäänensä on sukua Elfried Jelinekille ja Marguerite Durasille - jo tämä pistää ihoni kihelmöimään.


Tommi Melender: Onnellisuudesta (WSOY)
Neljäntenä herkkuna on Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta. Kuten joku ehkä muistaakin olen melkoinen Melender-fani. Kunniatehtävä, jota saan täällä blogistaniassa kantaa melko lailla yksin, sillä Melender ei kuulu niihin kirjailijoihin, joiden teoksista bloggarit tykkäävät kirjoittaa eli bloggareiden keskuudessa hän on ns. epähaahtela. Bloggaukseni Melenderin romaanista Kylmä sota (2014) herätti yhden antoisimman ja villeimmän blogissani käydyistä keskusteluista, joten kiinnostuksella odotan, minkälaisia efektejä Onnellisuudesta tuo mukanaan.


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (Tammi)
Viidenneksi odotan Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosaa Tyttö ja seinä. Metro on mahtava hahmo. Ihan timantti. Jos et ole häneen vielä tutustunut, niin kehotan korjaamaan tilanteen niin pian kuin mahdollista. Järvelä antaa trilogiassaan graffiteille sen kunnian, joka niille kuuluu ja trilogian kakkososa, Tyttö ja rotta (2015), herätti minussa kovan halun matkustaa jonain päivänä graffitin syntysijoille Orgosoloon. Kokonaisuutena Tyttö ja rotta ei kuitenkaan yltänyt ihan yhtä korkealle kuin trilogian aloitusosa Tyttö ja pommi (2014), josta olin ihan liekeissä. Jo etukäteen jännittää, minkälaisen päätöksen Metron tarina saa ja tietysti mielessä on myös haikeutta, koska Tytön ja seinän myötä joudun luopumaan Metrosta.


Rosa Meriläinen: Osteri (Teos)
Rosa Meriläinen on räväkkä yhteiskunnallinen keskustelija ja mainio feministi. Olen lukenut häneltä aiemmin historiallisen romaanin Nainen punainen (2012). Osterista kiinnostuin, kun teoksen katalogissa sitä kuvataan seuraavasti: "Osteri on tarina kehollisuudesta ja katsomisesta, katseiden alla olemisesta." Vaihtaisin tosin sanan kehollisuus sanaan ruumillisuus, mutta muutoin tuo lause kuvaa mainiosti teostyyppiä, josta tuppaan yleensä innostumaan. Saattaapi olla, että Osteri tulee kääntämään myös teoriahanaani.


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (Kustantamo S&S)
Vuosi 2015 oli vuosi, jolloin löysin Pauliina Vanhatalon. Olin tosin häneltä jo vuosia sitten yhden teoksen lukenut, mutta varsinainen ihastuminen Vanhatalon kirjoitustapaan tapahtui viime vuonna. Pitkä valotusaika (2015) teki minuun suuren vaikutuksen. Valokuvauksen läsnäolo teoksessa oli toteutettu harkitun tyylikkäästi ja puhuttelevasti. Korvaamattomasta (2012) puolestaan löysin alicemunromaista kerrontaa, joka oli niin hivelevää, että kirja oli välillä laskettava käsistä, jotta olisin muistanut lukevani fiktiota. Masennuksesta kertova Keskivaikea vuosi on varmasti aivan eri tyyppinen teos kuin kaksi edellistä ja saattaisin hyvin ohittaa sen asiaa enempää pohtimatta. Tämän teoksen pariin minua ajaa ennen muuta se, että haluan lukea, miten Vanhatalo tästä hankalasta, tärkeästä ja vaikeasti kuvattavasta asiasta kirjoittaa.


torstai 7. tammikuuta 2016

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Huomaamattani olen tullut luoneeksi tradition, että vuoden vaihteen tienoilla luen Iréne Némirovskya. Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten postasin Némirovskyn pienoisromaanista Tanssiaiset, joka oli ensituttavuuteni hänen tuotantoonsa. Kyseisestä postauksesta löytyy yleistietoa Némirovskysta, joten luon siihen linkin. Némirovskyn romaanista David Golder postasin noin vuosi sitten ja nyt on vuorossa Ranskalainen sarja.

Ranskalaista sarjaa Némirovsky ei ehtinyt viimeistellä, koska hänet vietiin keskitysleiriin, jossa hän kuoli. Teoksen lopusta löytyy Némirovskyn, hänen miehensä ja muun lähipiirin välistä kirjeenvaihtoa, joka on järkyttävää luettavaa, koska tiedossa on, miksi kirjeenvaihto päättyi. En voinut välttyä - monen mielestä ehkä kliseiseltä tuntuvasta - ajattelusta, että tässä tämä ihminen kirjoittaa, on elävä ja kirjallisesti hirmuisen lahjakas ja sitten ei mitään. Tyhjyys. Ammottava aukko.

Vielä hankalammaksi ja epämiellyttävämmäksi Némirovskyn kohtalon pohtimisen tekee se, että venäjänjuutalainen Némirovsky itse suhtautui monissa teoksissaan juutalaisiin alempiarvoisena ja halveksittavana rotuna. Ranskalaisen sarjan alkupuheessa Myriam Anissimov on kerännyt yhteen niitä ilmaisuja, joita Némirovsky teoksissaan juutalaisista käytti.

"kähärät hiukset, kyömynenä, veltto kädenanto, koukkuiset sormet ja kynnet, tummahko, kellertävä tai oliivinsävyinen iho, lähekkäin olevat mustat kiiltävät silmät, hintelä ruumis, paksut mustat kiharat, kalpeat posket, epätasaiset hampaat, värähtelevät sieraimet, mihin on lisättävä rahanahneus, hyökkäävyys, hysteerisyys, jostain aikojen takaa periytyvä taito myydä ja ostaa rojua, trokata valuuttaa, toimia kauppamatkustajana, välittää väärennettyjä pitsejä tai salakuljetettuja ampumatarvikkeita ..."

En tiedä, mitä edellä olevasta pitäisi ajatella. Ehkä Némirovskyssa oli kaksi eri persoona, jotka elivät toisistaan eristettyinä. Kirjailijana hän joka tapauksessa oli huimaava sanankäyttäjä, joten siirrytäänpä nyt itse teoksen pariin.

*

Olen uusinut Ranskalaisen sarjan kirjastosta jo neljä kertaa, koska en vaan millään ole saanut tartutuksi siihen. Kun sitten olin lähdössä joulunviettoon, tiesin, että se on se teos, jonka haluan ottaa mukaani. Némirovskin romaani sopikin erinomaisesti joulunaikaiseen hiljaiseen elämään, joka mahdollisti keskittymisen ja antoi riittävästi tilaa tälle eeppiselle romaanille kohota kaikkeen loistoonsa.

Ranskalainen sarja sijoittuu toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin Ranskassa. Teoksen alkupuolella kerrotaan, miten ihmiset pakenevat sotaa Pariisista. Teoksen jälkimmäisessä osassa taas kuvataan ranskalaisten elämää saksalaismiehityksen aikana. Sotaolosuhteet tarjoavat erinomaiset puitteet Némirovskyn taidokkaalle henkilökuvaukselle. Voisi sanoa, että olosuhteiden erityisyys kaivaa ihmisistä esiin ne viimeiset pelastusköydet, joiden varaan ripustaa elämänriepu, joka saattaa pudota narulta milloin tahansa. Perusporvarillinen rouva Péricand "ratkaisee" tilanteen ajattelemalla, että on kyse niin vaikeista kysymyksistä, että niihin ei löydy vastauksia kuin miehiltä. Egotietoinen, tavallisia ihmisiä inhoava kirjailija Gabriel Corte taas hapuilee eteenpäin kuin hänen otsaansa olisi tatuoitu: Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ärsyttävä tyyppi kaikinpuolin tämä Corte, eikä vähiten seuraavien sanojensa vuoksi:

Naisen pitää muistuttaa lempeää, luottavaista, uhkeaa hiehoa, jolla on kermanvalkoinen ruumis, tiedättehän millainen iho on vanhoilla näyttelijättärillä, kun sitä on pehmitetty hieronnalla ja siihen on upotettu rasvoja ja puutereita.

Saita materialisti Charles Langelet puolestaan pakenee sotaa kauniita esineitä kohtaan tuntemaansa rakkauteen. Hän ei mieti menneitä tai tulevia, eikä kiinny mihinkään tai kehenkään. Hän nostaa itsensä "ainoan järkevän" valtaistuimelle, josta käsin hän julistaa taideteosten, museoiden ja kokoelmien olevan tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pakomatkalla jokainen heistä joutuu tunnustamaan, että nälkä on nälkää, väsymys väsymystä ja kipu kipua yhteiskunnallisesta asemasta ja omista turvarakenteista riippumatta. Ihmisen susiluonne ulvoo hyistä huutoaan. Poikkeusoloissa parhaiten selviytyvät Michaud'n pariskunnan kaltaiset henkilöt, joiden elämä on rakentunut humaanin ihmisyyden  ympärille. Herra Michaud'n lämpimän järkiperäinen suhtautuminen pakomatkaan tulee esiin mm. hänen sanoessaan, että "kansainvaellukset ovat itse asiassa luonnonlaki" ja luonnonlakeja vastaan meidän on turha kapinoida. Näinä pakolaisvirtojen aikoina herra Michaud'n sanat saavat erityistä painokkuutta. Erinomaisen hieno on myös hänen ihmisen sisäistävä vaputtava korostava ajatuksensa sekä siihen liittyvä näkemys siitä, miten elämässä tulee vastaan asioita, joiden läpi on vaan elettävä.

Sisäinen vapaus on ihmisen kallisarvoisin ja pysyvin ominaisuus, sen säilyttäminen tai menettäminen on yksin minun itseni varassa. Sen mikä on alkanut täytyy myös loppua. Toisin sanoen katastrofit menevät ohi ja täytyy vain yrittää pysytellä hengissä niiden yli, ei sen kummempaa. Tärkeintä on siis elää: Primum vivere. Päivä kerrallaan. Kestää, odottaa, toivoa. 

Ranskalaisessa sarjassa nuoruuden korkea ihanneusko ja naiivi vilpittömyys kohtaa äkisti heräävän tuhovimman ja raakalaismaisuuden. Nuorukaisten mielissä väikkyvät sodan kunnian kentät osoittautuvat muhkuraiseksi veripelloksi. Ihminen on usein luonteeltaan alhainen, mutta aina, ihan aina, on myös niitä, joista hyvä ei vaan suostu lähtemään. Myös rakkauden ovelat ja soveliaisuuden kyseenalaistavat muodot tekevät omat polkunsa Ranskalaiseen sarjaan.

Patrick Modiano viittaa useissa teoksissaan Ranskan miehityksenaikaan, mutta siinä missä Modianon viittaukset ovat reunoiltaan epäselviä, tuo Némirovsky tämän ajan lukijan iholle. Hän "pakottaa" lukijan miettimään tilannetta, jossa sodassa hävinnyt majoittaa kotonaan sodassa voittanutta ja elää olosuhteissa, joissa rakkaat kotikulmat on vihollisen hallinnassa. Samanaikaisesti sota näyttäytyy sattumanvaraisena: yhdellä kerralla voittavat yhdet, toisella toiset ja varmaa on vain se, että voittaapa kuka tahansa niin kaikki häviävät.

Némirovsky positioi sodan kauheuden siihen tapahtumien kenttään, jota kutsumme sodaksi ja irrottaa sen sotaa käyvistä subjekteista. Sotilas on väline, jonka kautta sota operoi. Ranskalaisten siviilien ja saksalaisten sotilaiden välinen yhteiselo herättää lukijassa monenlaisia tunteita - eikä vähiten siksi, että sodan ulkopuolella sotilaista tulee esiin myös toinen puoli, joka saattaa olla suuressa ristiriidassa sen kanssa, miten sotilas toimii sodassa. Näin Némirovsky osoittaa, että ihmisessä on alusta sekä hyvälle että pahalle ja joskus on kiinni pelkistä olosuhteista, kumpi näistä puolista pääsee valtaan.

Hätkähdyttävintä on, kun ranskalaiset siviilit toteavat useaan kertaan teoksen aikana, että myös saksalaiset sotilaat ovat ihmisiä. On paljon helpompaa ajatella, että vihollinen on vihollinen kuin että vihollinenkin on ihminen. Jokainen toteamus saksalaissotilaiden ihmisyydestä purkaa yksioikoista joko-tai -jaottelua ja näin tehdessään nostaa esiin myös sen epämiellyttävän asian, että myös meissä itsessämme on tämä toinen puoli, halusimmepa sitä tai emme.

Ranskalainen sarja tökkii myös luokkaeroja, jotka kääntävät ranskalaiset toisiaan vastaan. Jokainen meistä on oman itsensä vanki. "Ihminen arvioi maailmaa oman sydämensä pohjalta. Saituri näkee että ihmisiä ohjaa voitonpyynti, hekumoija että he tavoittelevat vain nautintoja." Némirovskyn romaanissa kerronta on jollakin tapaa erityisen puhdasta ja konstailematonta. Se saa voimansa tekijänsä taituruudesta ja on puhuttelevuudessaan sukua ruisleivälle, oliiviöljylle sekä puhtaille, lähellä tuotetuille raaka-aineille. Ihminen osoittautuu Némirovskyn kuvaavamana ristiriitaiseksi olennoksi.

Ihminen on mutkikas, monisärmäinen, jakutunut, yllätyksiä täynnä, se tiedetään, mutta vasta sota tai muu suuri mullistus tuo sen todella esiin. [...] Merta ei voi sanoa tuntevansa ennen kuin on nähnyt sen niin myrskyävänä kuin tyynenäkin. 


Ranskalainen sarja jää kesken ja sisältää kaksi osaa Némirovskyn suunnittelemasta viisiosaisesta sarjasta. Tietyllä tapaa keskeneräisyys sopii oikein hyvin teoksen tematiikkaan, sillä niinhän sitä ihminen yleensäkin. Jää kesken.




Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (2005)
507 sivua
Ranskankielinen alkuteos: La suite francaise (2004)
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus




keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Sateenkaarihaasteen koonti kuvina

Päivälleen vuosi sitten julkaisin Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari -haasteen, jossa säännöt olivat yksinkertaiset: luetaan 7 kirjaa, joiden selkämys muodostaa sateenkaaren värit. Aikaa lukemiselle oli vuoden 2015 loppuun.

Haaste herätti suurta kiinnostusta ja sateenkaaren päästä löytyvää kultapataa lähti etsimään sankka joukko. Lieneekö kaaren pinta ollut liukas, sillä suurin osa porukasta lipesi joukosta matkan varrella. No, tämähän ei haittaa. Itse asiassa se ei todellakaan haittaa, sillä mitä vähemmän ottajia, sitä suurempi saalis. :) :) :)

Ensimmäisenä haasteesta suoriutui Hyönteisdokumentin hdcanis, joka saapui sateenkaaren päähän jo toukokuussa. Antakaamme hänelle raikuvat aplodit. 


Hyönteiskdokumentin hdcaniksen sateenkaari

Orfeuksen kääntöpiirin Suvi niittasi haasteen maaliin Stepthen Kingin paksukaisella Kuvun alla. Se pitää Suvin muut haastekirjat tiukasti paikoillaan.


Orfeuksen kääntöpiirin Suvin sateenkaari

Satun luettujen Satun sateenkaaressa on todella puhtaat värit. Ihastelkaapa kuvaa alla.


Satun luettujen Satun sateenkaari


Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogista on tehnyt haastekirjoista kollaasin, koska kaikki haasteeseen luetut kirjat eivät olleet paikalla samanaikaisesti kuvausta varten.

Oksan hyllyltä Marika Oksan sateenkaarikollaasi


Ullan luettujen kirjojen Ulla on kerännyt sateenkaareensa hyvin monipuolista kirjallisuutta.

Ullan luettujen kirjojen Ullan sateenkaari


Cats, books and me -blogin Kirsi kirjoittaa koostepostauksessaan, että haaste jäi 80 sivua vajaaksi, mutta olette varmaan samaa mieltä siitä, että haaste on suoritettu, kun Kirsi on viimeissäkin teoksessa jo loppusuoralla.

Cats, books and me -blogin Kirsin sateenkaari



Kaisa Reetta luki osan teoksista e-kirjoina, joten kirjojen selkämysten kuvaaminen oli mahdotonta. Kaisa Reetta ratkaisi asian tekemällä haasteeseen lukemistaan kirjoista kollaasin.

Kaisa Reettan sateenkaarikollaasi


Oma koostepostaukseni löytyy tästä.  Haastekirjani ovat koristaneet blogini sivupalkkia koko vuoden 2015 ajan, mutta siltä varalta, että jollakin on mennyt ohi laitan tähän lopuksi vielä omistakin haastekirjoistani kuvan.  

Ompun sateenkaari

Lisäys: Huomasin juuri, että myös Kirjakaapin kummitus oli saanut haasteen maaliin. Tässä kuva.

Kirjakaapin kummituksen Jonnan sateenkaari


Lisäys 2: Myös Yöpöydän kirjojen Niinan blogista löytyi sateenkaaripostaus. Onpas hieno värikäs kuva.

Yöpöydän kirjojen Niinan sateenkaarikuva

Lisäys 9.1.2016:

Cilla in Wonderland  -blogin sateenkaari



Haluan kiittää kaikkia haasteeseen osallistuneita ja myös niitä, jotka lähtivät mukaan, mutta eivät päässeet haasteen loppuun. Lähden itsekin usein innolla mukaan erilaisiin tempauksiin, mutta toteuttamisen kanssa on välillä ongelmaa. Jos olen jonkun sateenkaaren unohtanut tästä postauksesta, niin karjaiskaa isolla fontilla, niin korjaan asian.

Tätä haastetta oli todella mukava emännöidä ja nyt suunnittelenkin jo seuraavaa haastetta, jonka mahdollisesti lanseeraan joskus myöhemmin tänä vuonna.


Värikästä vuoden 2016 jatkoa!