perjantai 27. helmikuuta 2015

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaani Amalian rakkaus palautti mieleeni englantilaisen kirjailijan Kingsley Amisin (1922-1995) toteamuksen, että kaiken suuren taiteen takana on seksi. En ehkä lähtisi ihan noin vahvan väittämän kannalle, mutta ei Amisin toteamus täysin perätönkään ole. Tosin riippuu tietysti myös siitä, miten seksin määrittelee. Itse puhuisin ehkä mieluummin seksuaalisuudesta, joka on jo ilmiönä huomattavasti laajempi. Miten tahansa, Amalian rakkaus on kuppikakku, joka on rakennettu seksuaalisuudesta, vallasta, fetisismistä ja mustasukkaisuudesta.

Elena Ferrante on italialainen kirjailija, jonka henkilöllisyyttä ei tunneta. Varmuutta ei ole edes siitä, onko hän nainen vai mies. On myös epäilty, että kynänimen taakse saattaisi kätkeytyä useampikin kirjoittaja. Amalian rakkaus on joka tapauksessa tekijän (tai mahdollisesti tekijöiden) esikoisteos. Huikaiseva psykologinen jännitysnäytelmä, jossa Amalian arvoitusta tutkitaan kuin hän olisi patologin pöydällä oleva ruumis. Ja ruumis hän onkin.

63-vuotias Amalia kuolee hukkumalla heti teoksen alussa ollessaan matkalla tyttärensä Delian luokse viettämään tämän syntymäpäiviä. Onko hänen kuolemansa murha? Itsemurha? Vai kenties vahinko? Kun Amalian ruumis löydetään, on hänellä päällään vain rintaliivit, joiden "kauniit kupit oli tehty hienosta pitsistä jonka läpi rinnanpäät kuulsivat. Kupit oli kirjailtu kiinni toisiinsa kolmella v-kirjaimella. Se oli erään kalliin napolilaisen naisten alusvaateliikkeen merkki."

Kun Dalia menee Amalian kotiin tutkimaan tämän kaappeja, löytyy sieltä aivan toisenlaisia alusvaatteita.  "Vanhoja valkoisia ja vaaleanpunaisia alushousuja", joiden kuminauhat ovat lörpsähtäneet. "Muotonsa menettäneitä rintaliivejä, rikkinäisiä aluspaitoja, sukkanauhoja joita käytettiin neljäkymmentä vuotta sitten ja joita hän [Amalia] turhaan säilytti, kurjassa kunnossa olevia sukkahousuja, epämuodikkaita alushameita jollaisia ei enää ollut pitkään aikaan ollut mynnissä ja joiden värit olivat haalenneet ja pitsit kellastuneet."

Heti teoksen alusta lähtien Amalian ympärillä leijuu mysteerin vahva tuoksu, joka saa lukijan pohtimaan, mistä oikein on kysymys. Tunteet ovat Ferranten romaanissa vahvoja. Napolin kadut värikkäitä, meluisia ja likaisia. Niiden yllä leijuu Amalian likaisten alusvaatteiden haju. Elämä syöksyy kevättulvan lailla, huuhtoo ja sekoittaa ihmisten pään. Delian ja hänen äitinsä välinen suhde oli kompleksinen. Äitinsä seurassa Delia koki olonsa sulkeutuneeksi ja epäaidoksi. Hänen ja äidin välit eivät olleet läheiset, mutta äidin kuoltua Delia huomaa liimaantuneensa tämän kohtaloon kuin kärpänen kärpäspaperiin. Kuka äiti oikeastaan oli?

Lapsuudestaan Delia muistaa äidin, jonka oli kiellettyä pitää huolta itsestään ja vartalostaan, koska isän mielestä moinen merkitsi "aviorikoksen valmistelurituaalia." Aviomiehen rakkaus Amaliaa kohtaan oli omistavaa ja julmaa. Hän ei kaihtanut merkitä Amandan vartaloa nyrkeillään. Ja sitten on vielä Caserta. Arvoituksellinen mies, joka rakasti Amandaa tai Amanda häntä tai joiden välinen suhde nousi Delian luomista muistikuvista. Todellisuus ja itselle kerrotut tarinat sekoittuvat. Caserta on paha. Hän voi olla jopa murhaaja tai hänen pahuutensa voi olla Delian mielikuvituksen tuotetta. Caserta, joka vaikuttaisi seuraavan myös Amandaa. Caserta, jonka läsnäolo heittää lisää varjoja kapeille kaduille.

Ferrante huijaa lukijaa. Juonenkäänteet ja -väänteet pitävät tiukasti lukijasta kiinni. Saavat hänet uskomaan ja hetken päästä menettämään uskonsa. Kysymään: mitä tapahtui todella? Identiteetit hajoavat ja kyseenalaistuvat. Kuka minä olen? Mikä minussa on minua ja mikä joku toista. Muisti haparoi. Ajatusmatkat menneeseen tuottavat kertomuksia, joista tulee totuuksia, joiden todenperäisyydestä on vaikea tietää mitään. Ferranten romaanissa vallitsee "la malattia dei sentimenti", joka on termi, jota elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni käytti kuvaamaan elokuviensa henkilöhahmoja. Hän viittasi tällä termillä henkilöhahmojensa tunne-elämän sairauteen; todellisuuspakoon, jonka synnytti tunteiden epävarmuus, pyrkimys torjua ahdistusta sekä seksuaalisten kokemusten tavoittelun hallitsevuus.

Seksuaalisuus on Ferranten romaanissa sekä julkeaa, että piilotettua. Se paitsi motivoi romaanihenkilöiden toimia, on myös keino nostaa pinnalle naisen ruumis ja sen toiminnot. Heti teoksen alussa kerrotaan, miten Delian kuukautiset alkavat äidin hautajaistilaisuudessa ja hän tuntee "märän, lämpimän noron" jalkojensa välissä. Hänen on lähdettävä ostamaan tamponeja kesken hautajaisten.

Vahvojen seksuaalisten tunteiden rinnalle Ferrante nostaa Delian seksuaalista halua tuntemattoman ruumiin. Kun Delia tapaa kouluaikojen ystävänsä, pelottavan ja mystisen Casertan pojan Antonion, ei hän kykene tuntemaan tätä kohtaan minkäänlaista seksuaalista vetoa. Delia on paljas ruumis sängyllä, tunteeton kuin nukke, jota Antonio yrittää herättää henkiin. Hän alistuu Antonion edessä, mutta kaikki hänen tuntemuksensa ovat elottomia ja kuolleita. Ferrante paljastaa ovelat miehen ja naisen välillä vallitsevat seksuaaliset lait, antautumisen hämärän logiikan ja sen riippumattomuuden antautujan tunteista.

"Alistuva mutta haluton asenteeni teki hänet kuitenkin epävarmaksi. Niin kuin aina vastaavissa tilanteissa, ajattelin että minun pitäisi joko teeskennellä kiihkeästi huokaillen tai työntää hänet pois luotani. En kuitenkaan uskaltanut tehdä kumpaakaan. Pelkäsin oksentavani reaktion aiheuttaman hyökyaallon takia. Riitti että odottaisin. En enää edes tuntenut hänen sormiaan. En tiennyt, oliko hän vetänyt kätensä inhoten pois. Oli mahdollista, että hän koski minua yhä, mutta en tuntoaistini menettäneenä aistinut sitä enää."

Kotikaupunki on Delialle tuttu, mutta joka puolelta kuuluvat murrekielellä lausutut hävyttömyydet luovat sen pinnalle toisen, vieraan ja pelottavan kerroksen. "Sanojen aggressiivinen realismi ja riemukas irstaus" heittävät seksuaalisuuden päin Deliaa kerta toisensa jälkeen, eikä lukija voi olla menemättä mukaan peliin, jonka sääntöjä ja luonnetta hän voi vain aavistella. Ferranten kieli on kuvaavaa, tarkkaa ja tunnetiloja tiivistävää. "Ihmiset rapisevat" Delian ohitse kuin "lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

On tarina, jota jokainen kertoo ja muistaa omalla tavallaan niin että tarinan totuutta on mahdoton siivilöidä esiin. Delia itsekin jakautuu kahtia: hänellä on oma minänsä ja Amalia-minänsä. Niiden läpi lapsuusaika hahmottuu eri tavoin. Delian elämänhistoria näyttäytyy toisaalta pitkänä torjuttuna muistona, jonka työntäminen mielen pohjalle ja siellä pitäminen luovat omia tulkintojaan. Toisaalta kyse on hylätyksi tulemisesta, äidin rakkautta vaille jäämisestä.

Ferrante nostaa esiin mielen upposyvät pohjamudat. Amalian rakkaus on kompleksinen ja vangitseva kertomus, joka sisältää paikoin mcewanilaista piinaavuutta, ihmisluonteen nurjaa pimeää ja ruumiin epäselviä vaatimuksia, joista seksuaalisuus sekoittaa omat cocktailinsa. Haluan lisää Ferrantea!


Elena Ferrante: Amalian rakkaus (2005)
Amore molesto (1992)
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Bloggari Prahassa

Tänä vuonna hiihtolomamatka suuntautui Prahaan, jossa kävin tapaamassa ystäviäni. Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi muuttaa pois Helsingistä jonnekin ulkomaille, olisi Praha vahva ehdokas. Olen käynyt Prahassa kolmasti ja joka kerta olen tuntenut siellä vahvaa kotona olemisen tunnetta.

On paikkoja ja kaupunkeja, joissa asiat ovat vaikeita ja niiden logiikka itselle vierasta. Prahassa en ole onnistunut edes kunnolla eksymään, vaan tunnun suorastaan mystisesti löytäväni tieni sinne, minne olen menossakin.

Tällä matkalla kiinnitin huomiota hieman erilaisiin asioihin kuin aiemmin ja alla olevista kuvista ja niiden pohjalta osin dramatisoimastani tekstistä toivottavasti saatte edes hieman kiinni niistä tunnelmista, joita matkallani koin. Käytössäni oli vain kännykkäkamera, joten kuvien laatu on, mitä on.




Pimeyden myötä Praha näyttää toisenlaiset kasvot. Taivaalle kohoavien tornien myötä astun goottilaiseen romaaniin. On peilejä ja salakäytäviä. Ovet narisevat ja oven alta puhaltaa äkkiä kylmä tuulenvire.

Seinät ovat paksut ja kosteat. Ne huokailevat ja valittavat.

Golem lähestyy. Näen jo sen otsasta hohtavan valon. Totuuden häikäisevän valon. Totuuden sokaisevan valon. Kohti ojentuvat kylmät sormet ovat pitkät ja vapisevat.




Kun löydän tieni takaisin Prahan kaduille, kuulen absintin syntisen kutsun. Äkkiä ollaankin 1900-luvun alkuvuosissa. Joka puolella kuuluu puhetta kirjallisuudesta. Enää ei ole myöskään selvää, ollaanko Prahassa vai Pariisissa.

Kadut ovat kapeita ja kapenevat yhä. Ne johtavat paikkoihin, joihin säädyllinen kulkija ei suostu edes menemään. Menen silti. Kuumottaa.


Absintti valuu alas kurkusta ranskankielisen puheen säestyksellä. Keitä ovat nuo miehet ja naiset, jotka niin kiihkeästi väittelevät jonkun sanan käännöksestä?

Pahan kukkia kasvaa seiniin.

Spleen.

Viini.

Kuolema.

Kapina.

Vihreän valon houkutus.

Yösydän. Katse. Hikiset kainalot ja paljas selkä.

Savukeholkit.

Savuinen jazz.



Riisun epäaidot timanttikoruni ja menen hotelli Europaan nukkumaan. Pukuni on repeytynyt, kuinkas muutenkaan.

Sydämessä jyskyttävät öiset rytmit. Yön viime tuntien keskustelijat tulevat uniini uusine väittelyineen.

On kevyttä ja painavaa. On kylmä ja kuuma. Vuoden pituinen jano. Vesikarahvi luiskahtaa käsistäni.

Miten rakastankaan tätä hotellia. Sen muinaista loistoa ja lukemattomia tarinoita.

Kun aamulla herään on vuosi 2015 ja seison Grand Hotel Europan edessä ottamassa siitä kuvaa kännykällä.

Nyt siellä ei asu kukaan, mutta se tekee uutta tuloaan. Se tekee uutta loistoaan.  Sen tarinat tulevat saamaan jatkoa.



Nälkä vie minut aasialaiseen ravintolaan. Lounaan jälkeen nautin jälkiruoaksi trdlo:n.




Jälkiruoan nro 2 nautin taiteen muodossa. The Art Gallery of Prague esitteli Andy Warholin, Alphonse Muchan ja Salvador Dalin töitä. Nämä kolme taiteilijaa ovat mielenkiintoisen erilaisia keskenään ja galleriassa jokaiselle heistä oli varattu oma kerros.

Olen hieman heikkona Andy Warholin (1928-1987) pop-taiteeseen. Warholin tarina on jokseenkin mieletön. Kun luovuus ja idea kohtaavat, voi tuloksena olla melkein mitä tahansa. Kuljeskelin Marilynien, Maojen, pop-tähtien ja Campbellin tomaattikeittopurkkien seassa. Minua viehättää Warholin tapa vierittää samaa ideaa lähes loputtomasti, niin että se sekä banalisoituu että muuttuu uniikiksi.  Warhol saa katsomaan ympäristöä uudella tavalla ja ehkä juuri siksi koen hänen taiteensa hyvin inspiroivana.

Tsekkiläisen Alphonse Muchan (1860-1939) taidetta on usein kutsuttu viettelyn taiteeksi. Häntä pidetään art nouveau -tyylisuunnan puhtaimpana edustajana. Muchan tunnetuimpiin töihin kuuluu   slaavilaisten historiaa kuvaava teossarja. Siinä missä Warhole kerrosta ylempänä räiskäisi eteen värejä ja vahvoja muotoja, on Muchan värimaailma useimmiten pidättyväinen. Itse kiinnostuin erityisesti hänen ottamistaan valokuvista.

Gallerian pohjakerroksessa mellasti Salvador Dali (1904-1989). Tarjolla oli useita hevosiin liittyviä variaatioita, mutta toki muitakin surrealistisia kuvaelmia. Nuorena olin Dalista hyvin innostunut, mutta nyt hänen työnsä jättivät minut jotenkin omituisen kylmäksi.






Taidenäyttelyn jälkeen on hyvä antaa silmiensä levätä kauniissa rakennuksissa, kuten vasemman puoleisessa kuvassa olevassa Edustustalossa, joka kätkee sisälleen hienon konserttisalin.


On hyvä myös pohtia, onko rakkaus ikuista, jos sen merkiksi lyödään lukko Kaarlen sillan kupeeseen. Keitä he ovat - nuo lukkoihin nimensä kirjoittaneet ihmiset? Vieläkö he katsovat yhdessä samaan suuntaan? Vieläkö he rakastavat toisiaan?



On tullut tarinoiden aika. Astun sisään Shakespeare & Sons -nimiseen kirjakauppaan. Siellä aika lakkaa olemasta. Tutkimme ystäväni kanssa erityisen tarkkaan hyllyä, jolta löytyy englanniksi käännettyä tsekkiläistä kirjallisuutta.

Jokaiselta matkalta haluan ostaa muistoksi paikallista kirjallisuutta. Tällä kertaa pohdin pitkään runoantologian ja romaanin välillä. Lopulta päädyn Magdaléna Platsován teokseen Aaron's Leap.

Teoksen takakannessa sitä kuvataan mm. näin: "Aaron's Leap is a deeply moving portrait of love, sacrifice, and the transformative power of art in time of brutal uncertainty."

Aaron's Leap kainalossani käyn vielä kirjakaupan kellarikelloksessa, joka on mainio lukuluola mukavine pehmeine nojatuoleineen. Sinne voisi jäädä pitkäksi aikaa, mutta matka jatkuu ja ostan vielä Nabokovin teoksen Invitation to a Beheading. Luettuani Nabokovin Kalvaan hehkun olen tuntenut jatkuvaa poltetta tutustua lisää hänen tuotantoonsa. Olipa itse kirjailijasta mitä mieltä tahansa, niin hänen lahjakkuutensa on kiistämätöntä. Yksityiskohtana mainittakoon, että Shakespeare & Sons -kirjakaupan seinältä löytyi juuri samainen valokuva, joka oli myös Kalvaan hehkun sisäkannessa ja jonka postasin Instagramiin. Isken silmää. Tämä jos mikä on merkki siitä, että minulle on koittanut Nabokov-aika.

Matkani päätteeksi käyn Prahan pääkirjastossa. Sen aulassa on taideteos, joka koostuu poistetuista kirjoista. Teos ulottuu sekä ulos- että sisäänpäin. Kuvassa oikealla on teoksen nielu, joka jatkuu loputtomiin.

En voi olla ajattelematta kaikkia niitä kirjailijoita, jotka ovat kärsineet ja raataneet teostensa vuoksi. Kokeneet epätoivoa ja suuren riemun hetkiä. Jatkaneet kirjoittamista, luopuneet ja jättäneet sikseen. Aloittaneet uudestaan. Sinnitelleet. Kokeneet kylmää, nälkää ja rahapulaa ja jonain päivänä pitäneet kädessään omaa uutuusteostaan kuin lämmintä limppua.

Kirjatornista teokset ovat löytäneet viimeisen leposijansa. Niitä kai tulisi pitää onnekkaina, että ne eivät olet joutuneet tuhotuiksi esimerkiksi sen kaltaisen koneen ansiosta, jota Jean-Paul Didierlaurent kuvaa teoksessaan Lukija aamujunassa. Tästä huolimatta tuntuu pahalta näiden kaikkien teosten puolesta.

Juon kuuman viinini loppuun ja suljen matkalaukun vetoketjun. On tullut aika lähteä takaisin kotiin.





lauantai 21. helmikuuta 2015

Attica Locke: Black Water Rising


Vene lipuu pitkin rämeistä jokea, lutakkoa. Äkkiä kajahtaa laukaus ja hetken päästä toinen. Kuuluu naisen huutoja, veden läiskähtelyä, plutaamisen ääniä. On Bernien syntymäpäivä ja sen kunniaksi hänen miehensä Jay on järjestänyt yksityisen jokiristeilyn. Laukausten äänet ja Jayn vedestä pelastama nainen päättävät Bernien juhlapäivän ikävällä tavalla. Tuosta illasta saa alkunsa tapahtumakierre, joka imaisee Jayn mukaansa.  Musta Ford LTD alkaa seurata Jaytä minne hän meneekin ja pian panoksena on niin hänen oma kuin hänen raskaana olevan vaimonsakin elämä.

*

Attica Locke kertoo teoksensa jälkisanoissa, että hän on kokenut syntyneensä lopussa. Tällä hän tarkoittaa vanhempiensa avioliiton ja Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen loppua. The Black Water rising pohjautuu osittain hänen tuntemuksiinsa hänen vanhempiensa kokemuksista siitä, miten kansalaisoikeusliike sekä onnistui että epäonnistui. Voittopuolelle kuuluu ennen muuta se, että mustat saivat äänioikeuden ja erityisistä mustien ja valkoisten sairaaloista ja kouluista luovuttiin ja busseissa, ravintoloissa ja vastaavissa julkisissa tiloissa ei enää ollut erityisiä rodunmukaisia osastoja. Paljon jäi kuitenkin vielä parannettavaa. Locke toteaa teoksen jälkisanoissa: "But some basic things as basic as the right to walk down a street unmolested by law enforcement, to shop without being followed by store personnel, to feel completely free in one's own country, were still beyond the reach of many black citizens."

1950- ja 1960-lukujen tapahtumat, rotumellakat ja mustien vaatimukset oikeuksiensa puolesta haluttiin unohtaa ja monista Yhdysvaltojen osavaltioista juuri Teksas oli paikka, jossa öljyrahojen turvin haluttiin nähdä tulevaisuus pelkästään suurena lupauksena ikään kuin edeltäviä kipeitä vuosikymmeniä ei olisi koskaan ollutkaan. Tämän vuoksi Locke halusi sijoittaa teoksensa tapahtumat juuri Teksasin Houstoniin, seudulle, joka Locken romaanissa toivottaa vielä 1980-luvullakin kävijät tervetulleeksi kyltillä, jossa lukee: PROUD HOME OF THE KU KLUX KLAN.

Black Water Rising on jännitysromaani vahvoin yhteiskunnallisin painotuksin. Sen päähenkilö Jay Porter on musta juristi, joka nuorena miehenä osallistui aktiivisesti kansalaisoikeusliikkeeseen ja kantaa sen aikaisten tapahtumien traumoja sielussaan. Kuin ihmeen kautta Jay onnistui välttämään tuomion oikeudessa, mutta jäljet hänen osallistumisestaan SNCC:n (The Student Non-violent Coordinating Committee) ja erityisesti sitä radikaalimman COBRAn (Coalition for Better Race Relations) toimintaan seuraavat  hänen mukanaan ja luovat oman jännitteensä tarinan kulkuun. Kerran jo melkein tuomittu, on helppo tuomita seuraavalla kerralla. Kerran jo epäilyksen alaiseksi joutunut, on sitä tulevaisuudessakin.

Kansalaisoikeusliikkeen aikakausi, 1950- ja 1960-luvut Yhdysvalloissa, on yksi minua historiallisesti eniten kiinnostavia ajanjaksoja ja tämän vuoksi olenkin halunnut lukea Locken teoksen sen ilmestymisestä, vuodesta 2010 lähtien. Viisivuotinen odotukseni ei kulunut hukkaan. Locke punoo taitavasti yhteen jännitysmomentit ja yhteiskunnalliset epäkohdat. Kahtia-asettelua on niin valkoisten kuin mustien, yksilön ja yhteiskunnan kuin rikkaiden ja köyhienkin välillä. Kuvio toimii niin, että se pyrkii takaamaan valkoisten edut  ja oikeudet, jos ei muutoin niin taloudellisten resurssien epätasaisen jakautumisen kautta. Hierarkian huipulla on valkoinen rikas mies, joka ei kaihda keinoja hierarkian ylläpitämiseksi. Kaverikorruptio rehottaa. Toisaalta myös osa valkoisista on köyhiä ja tämä rikkoo jäykkiä roturajoja. Teoksessa on vahvasti esillä esimerkiksi ahtaajien lakko, joka osittain mursi roturajoja, koska lakkoilijoilla oli yhteinen vihollinen: valkoisten, rikkaiden ja häikäilemättömästi käyttyvien miesten joukko, joka ei vieroksunut väkivaltaa tai edes tappamista estääkseen ahtaajia äänestämästä lakon puolesta.

Locken teos liikkuu toisaalta teoksen nykyajassa 1980-luvun alkupuolella, toisaalta Jayn nuoruusvuosissa kansalaisoikeustaistelijana. Tämä kerronnallinen ratkaisu toimii loistavasti ja sen avulla Jayn elämälle luodaan vahvat juuret ja perusta, josta hänen nykytoimintansa kumpuaa ja selittyy. Kansalaisoikeusliikkeen aikaisten tapahtumien kuvaaminen Jayn yksilöhistorian kautta antaa tuolle aikakaudelle juuritason kasvot, jotka muutoin olisivat vaarassa rakentua lehtijuttujen ja muiden tuota aikakautta kuvaavien esitysten varaan. Locken teoksessa historia ei ole jotakin, joka tapahtui muille ihmisille menneinä vuosikymmeninä, vaan se tapahtui Jaylle ja se tapahtuu teoksen myötä taas uudestaan. Joen nykyelämä ja historia kietoutuvat erottamattomasti yhteen ja samalla myös hänen nykyelämästään tulee osa historiankirjoitusta.

Jay haluaa elää elämänsä toisin kuin isänsä, hän haluaa omalta elämältään enemmän kuin kansalaisoikeustaistelun vaatimukset yhtäläisistä oikeuksista. Hän haluaa elää ilman pelkoa joutua tuomituksi teoista, joita hän ei ole tehnyt, mutta jotka liian helposti voidaan sälyttää hänen tekemikseen pelkästään ihonvärin takia. Tähän saumaa iskee karismaattinen puhuja Stokely Carmichael, josta tulee tietyllä tapaa Jayn henkinen isä. Locken romaani osoittaa, miten alttiita hoivaköyhyydestä kärsivät, toivottomuutta kokevat nuoret ovat ääriliikkeille.

Jay ei kuitenkaan lähde militanteimpaan Black Power -porukkaan mukaan, vaan hän ihailee Martin Luther Kingin rauhanomaista ideologiaa ja pohtii rodullista epätasa-arvoa yleismaailmallisemmissa mittasuhteissa. Hän on romaanihenkilö, josta on vaikea olla pitämättä. Hänen puolestaan tunsin pelkoa ja olin vihainen joistakin hänen teoistaan. Eniten kuitenkin ihailin Jayn sinnikkyyttä ja hänen uskallustaan kohdata menneisyytensä.


Julkaisen tämän postauksen paitsi bloggauksena Attica Locken romaanista, myös osana Malcolm X:n 21.2.1965 tapahtuneen salamurhan 50-vuotismuistopäivää.

Attica Locke: Black Water Rising
Serpent's Tail





sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Colm Toibin: Nora Webster


"There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?"

Katossa on reikä, josta Colm Toibinin sanat putoilevat kuin pisarat, joiden paino tekee niistä niin kevyitä, että ne uhkaavat lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua.

*

Olen monista blogeista lukenut, että kirjoittaja mainitsee tietyn teoksen tarvitsevan juuri sopivan lukuhetken ja olosuhteet. Olen sekä samaa että eri mieltä. Toisaalta uskon, että kun teos on tarpeeksi puhutteleva, se onnistuu murtamaan lukemisen esteet ja viemään mukanaan. Toisaalta olen itsekin törmännyt tilanteeseen, että teos on auetakseen vaatinut toisen, ensimmäistä otollisemman lukukerran. Uskon myös, että on teoksia, joiden lukemiseen oma mielentila vaikuttaa suhteellisesti enemmän kuin joidenkin toisten teosten kohdalla. On teoksia, joiden avautuminen vaatii lukijalta rauhallisen seesteistä mielentilaa, täydellistä keskittymistä ja kykyä antautua täysimääräisesti niiden palvelukseen. Colm Toibinin uutuusromaani Nora Webster kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Se sopii huonosti yhteen kiireen kanssa. Sen lukeminen kärsii, jos lukemiseen kuluu liian pitkä aika. Se on parhaimmillaan isohkoissa paloissa nautittuna, kun kaikki kiire ja normaali elämäntouhu on eristetty mahdollisimman kauas itse lukemisesta.

*

Nora Webster on kertomus surusta ja sen kanssa elämisestä. Yrityksistä löytää elämänusko uudelleen rakkaan puolison kuoltua. Romaanin alussa Nora Websteristä on juuri tullut leski ja hän elelee kahden kouluikäisen poikansa, Conorin ja Donalin, kanssa. Perheen tyttäret, Aine ja Fiona, ovat jo muuttaneet kotoa opiskelemaan. Noran koti on surutalo. Hän itse nainen, jonka sydän on muuttunut värittömän kirkuvan punaiseksi ja saanut pysyvältä tuntuvan vaurion.

Eletään 1960-luvun loppua Irlannissa. Aikaa, jolloin työviikon päätteeksi pukeuduttiin hohtavan valkoiseen paitaan. Aikaa, jolloin pyykki kuivui ulkona narulla ja aurinko liimasi siihen oman tuoksunsa. Tunnelmia, joissa vuodenajasta riippumatta tuntuu syksyn mukanaan tuoma raskaus. Joka puolella kuralätäköitä. Uhkia isoille askelille. Toibinin kerronta näyttää elämän perusrakenteet. Huojuvat telineet, joiden kiinnitysmekanismit ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Nora Webster on kuorittu kaikesta dramatiikasta. Se kertoo ihmiselon arkipäivästä koruttomasti ja osoittaa, että kun arkista katsoo tarpeeksi tarkkaan, siitä löytyy pyhyyden elementtejä. 

Suru on Noran sisällä ja ympärillä. Se eristää hänet kuvun alle, tekee mahdottomaksi nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän ei näe poikiaan, ei kuule. Ei tiedä, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Kuljetaan villasukat jalassa, mutta niistäkin lähtee hirveä ääni, joka huutaa Noran puolison Mauricen perään. Nora putoaa takaisin sairaalaan. Sängyssä makaava Maurice, letkut ja putket. Pojat ovat jossain poissa, Noran tädin Josien luona. On vain Maurice. Nora unohtaa poikansa. Ei soita. Ei käy heidän luonaan. On vain Maurice. Letkut ja putket. Myöhemmin Nora kokee syyllisyyttä, mutta hänen on niin vaikea muistaa. Muistoissa on vain Maurice, joka lähtee kotoa viimeisen kerran. Maurice, joka vielä kerran haluaa nähdä taivaan. Maurice, joka ei enää puhu selkeitä lauseita. Muistot ovat "sadeveden peittämän lasin" takana.

*

Romaanin alussa Nora käy perheen kesätalossa Cushissa. Hän  haluaa myydä talon. Se tuntuu samalta kuin möisi siellä vietettyjen kesien muistot, yhteisten vuosien aikakauden. Repisi valokuvat pois albumista, tuijottaisi liiman tummentamia läikkiä. Hyvästi kesät. Hyvästi retket rannalle. Hyvästi tuuli, uimapuvut ja picnic-kori. Hyvästi kokonainen aikakausi ja sydämen juuret. Jääkää ja maatukaa. Kun oikein siristelee, voi nähdä taivaanrannassa häämöttävän palan tulevaa. Sen varjo osuu Noran kotiin. "In future, once the boys went to bed, she might have the house to herself more often. She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live." 

Kuka on Nora? Ulospäin hän on keski-ikäinen nainen, leski, neljän lapsen äiti, joka on ollut reilut 20 vuotta kotiäitinä. Toibin piirtää Noran henkilöhahmon huolella. Ristiriitaisen tarkasti, joka tekee Norasta uskottavan. Hän on kaukana paperin mausta. Häneen voisi hyvinkin törmätä kadulla tai lihakauppiaan luona. Hän pelkää tehdä itsestään numeroa. Katuu suuresti, kun ottaa hiuksiinsa uuden leikkauksen ja värin. Pelkää kohdata tuttuja uudessa lookissaan. Toisaalta hän menee ammattiliiton kokoukseen tuosta noin vaan. Teko, joka vaatii häneltä melkomoista rohkeutta, koska hän tietää sillä tavoin toimivansa vastoin työnantajansa odotuksia.

Suru kasvattaa kaihimaiset kalvot Noran silmiin. Hän ei huomaa, miten huonosti hänen lapsensa voivat. Toinen pojista kärsii pahasta änkytyksestä, toinen pakenee valokuvaukseen. Nora ei oikein osaa olla tytärtensäkään kanssa. Keskustelu on kankeaa. Hänen lapsensa ovat hänelle muukalaisia. Arvoituksia, joita suru estää pitkään näkemästä. Ja kun suru Mauricesta väistyy, tulee toinen suru. Suru siitä kaikesta, jota ei ole huomannut  ympärillään tapahtuvan. Syyllisyys ja avuttomuus, epäonnistumisen tunne. Toinen yksinäisyys, joka kietoutuu Noran ympärille kuin raskas viitta. Sen panssarina puristavassa sylissä Nora näkee yksinäisyyden pohjaan.

"So this was what being alone was like, she thought. It was not the solitude she had been going through, nor the moments when she felt his death like a shock to her system, as though she had been in a car accident, it was this wandering in a sea of people with the anchor lifted, and all of it oddly pointless and confusing."

Niinhän se oli, että kaikki pitivät enemmän Mauricesta. Kun Nora ja Maurice tapasivat muita ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä, Nora oli ylimääräinen. Hän ei kuulunut porukkaan. Muut ihmiset sietivät häntä Mauricen vuoksi ja tämän kuoltua muut auttoivat häntä velvollisuudesta.

*
Surutyö. Tehdä työtä surun kanssa. Olla surun työmaa. Olla keskeneräinen tontti, jolle on tarkoitus pystyttää rakennus. Noran rakennuksen ensipaaluttajina toimivat elokuvat. Ensimmäinen näistä on George Cukorin ohjaama goottilainen, noir-sävyinen Gaslight (Kaasuvalo 1944), toinen Frank Capran ohjaustyö Lost Horizon (Sininen kuu 1937). Vaikka kyseisiä elokuvia ei tarkemmin tuntisikaan, jo niiden nimet ovat paljon kertovia. Kaasuvalo jo sanana synnyttää monia assosiaatioita, joista vähäisin ei ole se, että Cukorin elokuvan myötä kehittyi termi kaasuvalottaminen, joka tarkoittaa toimintatapaa, jolla uhri pyritään saamaan sekavuustilaan, jossa hän menettää elämän realiteettien hallinnan. Lost Horizon taas kertoo unelmamaasta, Shangri-la:sta, jossa ihmiset eivät vanhene. Jossa he pysyvät ikuisesti nuoren näköisinä, vaikka olisivat sata tai kaksisataa vuotta vanhoja. Sinänsä on ihan sama, mitä elokuvia Nora poikiensa kanssa katsoo, sillä kaikki elokuvat kertovat heidän elämästään. "Slowly, however, as the film went on, she saw that no matter what they watched, it would remind them of their circumstances more than anything that had been said all day in the house." Kaikkiin elokuviin on kirjoitettu paitsi Mauricen kuolema ja Nora suru, myös ne hiljaiset liikkeet Noran poikien ajatuksissa, joista hän ei ole aiemmin ollut tietoinen.

Colm Toibinin tapa käyttää edellä mainittuja elokuvia Noran ja hänen poikiensa mielenliikeiden kuvastajina on yksinkertaisesti jäätävän tyrmäävä ja vasta nyt, tätä kirjoittaessani, näen kaasuvalon koko kolkkouden ja julmuuden. Vasta nyt tulevat ahdistavat ajatukset surusta, joka sekään ei vanhenisi, vaan pysyisi samana vuosikymmenestä toiseen. Ja juuri nyt, näiden sanojen kohdalla, lakkaan epäröimästä, onko Nora Webster hyvä romaani. Ei, ei se ole hyvä. Se on huikea. Sen tie tajuntaani ei ole ollut suora, mutta juuri nyt  jotakin pääsi perille. Jotakin, jota kuvaa vain yksi sana, joka ei tarvitse määreitä ympärilleen. Varmaan jo arvasitkin, että se sana on mestarillinen.

*

Mauricen kuoleman myötä Noran taloudellinen tilanne on heikko ja hänen on pakko mennä töihin siitä huolimatta, että hän kokee töihin menon henkilökohtaisen vapautensa menetyksenä. Elämän julmiin tosiasioihin kuuluu, että surua tai ei, ilman rahaa ei voi elää. Töihin paluu samaan työhön, jossa Nora oli nuorena tyttösenä on paluuta menneisyyteen. Tylsähkö toimistotyö ei vaadi Noralta enempiä ponnistuksia. Noran sitä huomaamatta siitä tulee kuitenkin lautturi, joka sitkeästi keinuttaa häntä kohti vastarantaa, jolla olevassa kyltissä lukee Elämä.

Kuitenkin vasta laulutunneista ja musiikista tulee Noralle todellisia suruvirran yli kuljettajia. Laulutunneilla Nora löytää, kenties ensimmäistä kertaa elämässään, jotakin täysin omaa. Jotakin, johon ei liityä ainoatakaan muistoa Mauricesta. "[i]t was not merely that Maurice had no ear for music, and that music was something they had never shared. It was the intensity of her time here; she was alone with herself in place where he would never have followed her, even in death."

Musiikki täyttää Noran tavalla, johon mikään sitä ennen ei ole kyennyt. Nora matkustamaan Dublinin musiikkiliikkeisiin ja alkaa kerätä levykokoelmaa. Erään LP:n kantta katsoessaan hän äkkiä toivoo järjettömän voimakkaasti, että hän voisi olla levynkannessa oleva, selloa soittava tyttö. Noran kautta Toibin nostaa esiin sen ihmisestä riippuen järkyttävän tai helpottavan ajatuksen, että se, mitä olemme on pitkälti sattuman kauppaa. Kaikki voisi  yhtä hyvin olla toisinkin.  Jostakin syystä olemme, ketä olemme, mutta voisimme olla aivan toisiakin ihmisiä. Jossakin toisessa maassa eri-ikäisinä ja eri sukupuolta edustavina. Voisimme olla pianisteja tai syvänmerensukeltajia. Voisimme olla kodittomia tai hollywoodilaisia näyttelijöitä. Voisimme olla olemassa useammilla toisilla tavoilla kuin mielikuvituksemme pystyy edes keksimään. Ajatus on huikaiseva, se maistuu vapaudelle, jonka ympärillä on vankila, sillä me olemme kuitenkin tässä. Ihan juuri tässä, kuten Nora on 1960-luvun Irlannissa.

Musiikin kautta Noran on mahdollista nähdä elämä myös sellaisena kuin se olisi voinut olla. Musiikki on mahdollisen elämäntarinan aluetta. Sellokonsertto vaihtuu kuitenkin aivan toisenlaisiin ääniin, kun Pohjois-Irlannin Derryssä brittiarmeija ampuu yli 20 roomalaiskatolista oikeuksiensa puolesta marssinutta mielenosoittajaa. Verinen sunnuntai, jota seuraa brittisuurlähetystön tuhopoltto Dublinissa. Noran suru, kansakunnan suru, toisiaan vastaan olevien ihmisten suru. Noran poliittisesti aktiivinen tytär kadoksissa. Yleinen ja julkinen tunkeutuvat osaksi Noran kotia ja henkilökohtaista elämää. Sysäävät LP-levypinot kumoon. Elämän todellisuuden piilopaikat lakkaavat olemasta.

Toibin täydellistää Noran elämänkohtalon teoksen lopussa vahvan symboliikan kautta.  Vaikka lukiessani olin paikoin epävarma sen suhteen, onko Toibin mennyt Nora Websterin tietynlaisessa minimalistisuudessa jo liian pitkälle, on tämä teos hivuttautunut lähemmäksi minua kuin Cushin rannikolla päivästä toiseen kiviä vasten murtuvat aallot.  Nora on henkilöhahmo, joka jää lukijan mieleen rasahtelemaan kuin hiljaksiin takassa palavat puut. Colm Toibin on kirjoittanut romaanin, joka lähenee täydellisyyttä. Harvoin on kertomatta jättämisellä kerrottu niin paljon kuin tässä romaanissa. 


Colm Toibin: Nora Webster (2014)
Penquin Books


lauantai 14. helmikuuta 2015

Happy Book Valentine!





Toivotan kaikille blogikavereille hyvää kirjallista Ystävänpäivää! 


 Olen tähän postaukseen kerännyt kuvina alkuvuoden parhaat lukukokemukset, joista kaksi liittyy teoksiin, joista postaus on vasta tulossa.


KEEP CALM AND CARRY ON READING!






keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen Ihmepoika on romaani,  josta en onnistuisi olemaan pitämättä, vaikka kuinka yrittäisin. On tullut luettua viime aikoina voittopuolisesti suhteellisen painavaa kirjallisuutta ja mikäs siinä, olen painavan kirjallisuuden ystävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä olisi mukava hengähtää vähän toisen tyyppisten tarinoiden luona ja siihen Ihmepoika sopii kuin useampi veitsi Beceliin.

Ihmepoika starttaa tavalla, joka ei kirjallisuudessa ole ihan kaikkein tavanomaisin. Kaikenlaista ehtii käydä mielessä, kunnes aavistukseni muutaman sivun päästä käyvät toteen. Tästä johtuen olenkin siitä harvinaisessa tilanteessa, että pääsen välttämään alun spoilausta.

Koskimiehen kertomus pojasta nimeltä Ihmepoika on tragikoominen kuvaus 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta Pohjanmaalla. Pääosassa on Ihmepoika, josta kirjassa ei muuta nimeä taidettu käyttääkään. Ihmepoika on teini, se on hyvin hyvin traagista jo sinällään ja tapa, jolla Koskimies teinituskasta kertoo on hyvin hyvin koominen. Harvoin nauran lukiessani ääneen ja vielä harvemmin niin, että vesi valuu silmistä. Nyt niin pääsi käymään moneen kertaan. Erityisesti teinien viljelemä ilmaus "aivo sulaa" sai minussa aikaan oikein kunnon tyrskähdyksiä. Voi nuoruus ja nuoruuden aivot. Kyllä ne sulavat, palavat ja muuttavat olomuotoaan ahkerasti.

Ihmepoika ei kuitenkaan ole pelkkää naurua, vaan siihen sekoittuvat myös varsin synkät sävyt, kun Ihmepojan isä äkillisesti sairastuu. Isän sairastuminen tekee elämästä entistä suurempaa sekasortoa ja iltatähtipikkuveljestä entistä rasittavamman. Kotitalon vieressä on sentään pikkumetsä, jonne voi mennä pakoon talossa vierailevia sukulaisia ja jossa voi heittää mielestään muiden kyläläisten mukamyötätuntoiset katseet. Jo perustilanne on tarpeeksi rankka. Ihmepoika kun on ihmeellisempi kuin monet muut pojat ja katselee viistosti kulmiensa alta Pökäle-nimistä poikaa, jota luonnollisesti julkisesti halveksuu.

Pyydän anteeksi Ihmepojan isältä, että en suhtaudu tarpeeksi vakavasti siihen, mitä hänelle tapahtui. On vaan niin, että nauru vie tämän teoksen seurassa voiton ja on toisaalta niinkin, että välillä naurua ja itkua ei kovin helposti edes erota toisistaan. Jossain ihmisen syvyyksissä niillä lienee yhteinen alkulähde ja toisinaan on sattumankauppaa kumpaa sieltä lähtee purkaantumaan.

Koskimiehen kuvaus 80-luvun lopusta on herkullista. Pakettimatkat etelään ovat vielä suhteellisen uusi juttu ja Ihmepojalle Torremolinos on melkeinpä paratiisin veroinen paikka. Se on suurta maailmaa, josta voi ostaa Smash-merkkiset verkkarit ja tehdä niitä käyttämällä kotikulmilla tiettäväksi, että on sitä tullut ulkomaillakin käytyä. Sony Walkmanit saavat korvakäytävät tärisemään ja pelkkä ajatus omenaviinistä nousee päähän. Teinikalenterit täyttyvät muistiinpanoista ja puhuessa k:sta tule g. Näin tavallisesta paskasta tulee edes vähän hienompaa pasgaa. Oman riemukkaan sävynsä teokselle antaa sen murre,  joka sopii kuvaukseen yhtä  hyvin kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani Beceliä uhkaavat veitset.

Ihmepoika on yksin koko maailmaa vastaan ja ihmeellisyydestään johtuen hän on sitä vielä reilusti enemmän kuin muut teinit. Hän tapetoi seinänsä Madonnan julisteilla ja kuulee, miten New York kutsuu häntä puoleensa. Siellä olisi elämä valokirjaimilla kirjoitettuna. Kotikulmilla on vaan pasgaa. Onneksi on sentään mummo, joka pelastaa kaiken, mitä pelastettavissa on. Kun mummo sanoo, että paistaa se päivä vielä risukasaankin, niin äkkiä kuulen oman mummoni äänen. Hänellä oli tapana sanoa juuri samoin. Ei siis huolta Ihmepoika, kyllä mummot tietää.


Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)
Gummerus

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Viime lokakuussa, kun kävin Berliinissä harrastin siellä täsmäluentaa. Luin paikoista, joissa olin. Paikoista, joissa kävin ja kävelin. Olin reaalimaailmassa ja fiktiossa samaan aikaan. Olin nykyisyydessä ja historiassa. Aika kulki lävitseni. Tapahtumat. Kokemus oli unohtumaton.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa sai minut harrastamaan vähän toisentyyppistä täsmäluentaa. Seisoin junalaiturin valkoisella viivalla ja luin, miten teoksen päähenkilö Guylain "odotti laiturilla lähijunaansa jalat tarkasti valkoisella viivalla, joka rajasi alueen, jolta ei saanut poistua, ellei halunnut olla vaarassa pudota raiteille." Poistuin valkoiselta viivalta ainoastaan noustakseni junaan, jossa istuin taittopenkille lukemaan Guylainista, joka niin ikään istuutui oman junansa taittopenkille. Vaikutelma oli yllättävän hurmaava, mutta valitettavasti onnistuin toistamaan Guylainin rituaalit vain kahdesti, sillä haluni lukea Didierlaurentia ja toimia kuten Guylain kilpistyi siihen, että seuraani tuppautui naapureita ja muita tuttavuuksia. Välillä en törmää kyseisiin ihmisiin pitkiin aikoihin, mutta nyt heitä ilmaantui seuraani suorastaan jonoksi asti. Mr. Murphy, sinut on nähty.

Lukija aamujunassa on viehättävän ranskalainen teos. Se on pinnalta kevyt kuin hyvä ranskalainen punaviini, jonka jälkimaku on yllättävän voimakas, helmeilevä ja suuteleva. Se toi mieleeni myös lasivitriinissä poseeraavan leivoksen, joka on kauniisti koristeltu, mutta jonka pinta ei anna edes vihjettä varsinaisesta mausta. Lukijan tehtäväksi jää päättää, tyytyykö hän vain katselemaan leivosta vai pyytääkö kahvilatyöntekijää nostamaan sen lautaselleen. Minä kannoin leivoksen pöytään ja päätin haukata. Tämä kirjoitus kertoo siitä, mitä leivoksen sisältä löytyi.

*

Didierlaurentin henkilöt ovat poeettistyylisesti vinksahtaneita. Päähenkilö Guylain Vignolles kantaa nimensä taakkaa. Kun nimestä tekee sanaleikin ja muuttaa sen muotoon Vilain Guignole, Guylainista tulee kamala pelle. Haluaisin lohduttaa Guylainia toteamalla, että sitähän me kaikki olemme, kun tarkemmin syynätään. Oman elämämme pellejä. Usein  myös kamalia, joskus sentään onneksi vähän vähemmän kamalia. Guylainin työkaveri Giuseppe menettää työtapaturmassa jalkansa ja tämän seurauksena hänestä tulee jalkojensa etsijä. Toinen työkaveri Yvon puolestaan on aleksandriinofiili, joka puhuu käyttäen aleksandriinimittaa. Ja sitten on vielä Julie, vessavahti, jonka päiväkirjoja sisältävän muistitikun Guylain löytyy junasta. Tässä en vielä ole onnistunut, mutta pidän silmäni nykyisin erityisen auki junamatkoilla. Ja kun muistitikku löytyy, päivitän tätä kirjoitusta kertoakseni tästä tapahtumasta. 

Lukija aamujunassa on sekoitus seitinkevyttä ja elämänpainoa. Jälkimmäinen on lankaa, jonka reunat ovat sahalaitaiset. Guylain on osa koneistoa, jota hallitsee Kone. Hän auttaa Konetta tuhoamaan kirjallisuutta ja siinä sivussa Kone tulee tuhonneeksi myös Giuseppen jalat, joista tulee paperia, josta tulee kirjoja, jotka Giuseppe haluaa ostaa kokoelmiinsa. Sahalaita kulkee läpi kirjallisuusmaailman, jossa painokoneet tuottavat tauotta kirjallisuutta, joka vanhenee hetkessä ja muuttuu ikäväksi määräksi kirjallisia teoksia, joista on päästävä eroon, kun kukaan ei niitä osta edes pilkkahintaan. Prosessi nopeutuu jatkuvasti, tuskin on teoksesta ehditty sanoa "uutuus", kun siitä on jo tullut "vanhuus", jonka toinen nimi on turha jäte. Ratkaisu ongelmaan on Kone, joka jauhaa tarmokkaisiin leukoihinsa kirjailijoiden hienot ajatukset, heidän innostuksensa ja tuskanhikensä, valkoisen paperin kammon ja muutaman kreikkalaisen muusan sekä Giuseppen jalat.

Sellaista keveyttä. Mustaa ja painavaa, möykkymäistä. Voi ilmetä myös klimppinä kurkussa. Pihistän tähän väliin muutaman mainion tätismin, jotka löytyvät Julien päiväkirjoista.

"Tätismi nro 3: Vessassa valta on aina sillä, jolla on paperi.

Tätismi nro 5: Pissa ei ole leikin asia.

Tätismi nro 12: Vessat ovat rippituoleja ilman pappeja."

Tätismit ovat pinnalta banaaleja, mutta jos katsoo pinnan alle löytyy jotain ihan muuta, mm. Muriel Barberyn Siilin eleganssin portinvartija. Näkymättömät ihmiset, vessaemännät ja portinvartijat. Kuinka helppoa heidät onkaan sivuuttaa. Kuinka keveää onkaan kulkea heidän ohitseen oman elämän suurenmoisessa loistossa ja olla uhraamatta ajatustakaan sille, että nämäkin ihmiset ovat ihmisiä, kuten sinä, minä, pörssimeklarit ja huippukokouspoliitikot.

Toinen porukka, jonka ihmisarvon Didierlaurent nostaa riemastuttavalla tavalla esiin on vanhukset. Erinäisen sattumuksen kautta Guylain päätyy hoivakotiin lukemaan vanhuksille ja se, mistä pidin erityisen hurjasti oli se, kun vanhukset innostuivat Guylanin lukemista seksikohtauksista. Niinhän se yhä useammin menee, että vanhukset työnnetään jonnekin pois. Käydään joskus katsomasssa heitä, jos muistetaan. Usein ei muisteta. Viedään heille nuukahtaneita leikkokukkia. Päätetään asioita heidän puolestaan ja tiedetään, mikä on heille soveliasta ja mikä ei. Lisäksi Didierlaurentia voisi tulkita niinkin, että hänen kuvauksensa vanhusten kiinnostuksesta kirjallista tekstiä kohtaan on valuvavärinen akvarelli, josta piirtyy kuva kirjallisuuden arvostuksesta nykypäivänä. Miksi kukaan tekisi mitään niin epätrendikästä kuin lukisi kirjoja, sehän on hankalaa ja hidasta puuhaa. Onhan meillä sentään lukemattomien älylaitteiden loistokas hohto, johon voimme mennä makaamaan kuin kohtuun. Vanhukset, nuo kurittomat. Nuo kirjallisuuden viimeiset puolustajat. Nuo aikaa käsissään pitelevät. 

*

Kun Guylain löytää muistitikun, hän alkaa sen sisältämiä päiväkirjamerkintöjä lukiessaan haluta löytää myös tekstien kirjoittajan Julien. Vaikka Didierlaurent ei sitä sano, minä epäilen, että Guylain saattaisi hyvinkin pohtia mielessään T.S. Eliotin säkeitä:

"Let us go then, you and I,
When the evening is spread out against the sky
Like a patient etherized upon a table
...
In the room the women come and go
Talking of Michelangelo"

Ja vaikka Guylain ei näitä säkeitä pohtisikaan, kirjoitin ne kuitenkin tähän bloggaukseen, koska ne juuri tällä hetkellä pyrkivät minusta niin kovasti esiin, että johonkin ne on pakko laittaa näytille. Lisäksi Kone saattaa hyvinkin olla nielaissut myös Eliotin runoelman The Love Song of J. Alfred Prufrock, joten on hyvä, että edes muutama  hänen säkeistään pysyy ikuistettuna.

Löytääkö Guylain Julien ja jos löytää, mitä sitten tapahtuu. Se jääköön salaisuudeksi, mutta sen verran voin kertoa, että Didierlaurentin teoksen loppu on viiltävän kaunis. Samanaikaisesti koruton ja yksinkertainen sekä metaforinen ja moniaalle luotaava. Se maistuu Pariisille ja nostaa tekstin sydämelle. 


Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
ranskankielinen alkuteos: Le liseur du 6h27
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi

PS. Lukijan aamujunassa lukee nopeasti vaikka vessakäynneillä. 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Peter Sandström: Valkea kuulas


Peter Sandströmin Valkea kuulas on voimakasta kirjallisuutta. Se repii hämähäkinverkot silmistä. Hellästi ujuttaen. Kivulla riuhtaisten. Se tuudittaa ja iskee keihäällä. Se painaa selän taipumaan kumaraan ja pakottaa suun vääntymään Munchin huutoon. Se on kirosanan hyvä romaani. 

Kirjailija Peter Sandström (s. 1963) on kotoisin Uusikaarlepyystä. Myöhemmin hänen ja hänen perheensä asuinpaikaksi vakiintui Turku. Sama pitää paikkansa romaanihenkilö Sandströmin suhteen. Yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä on huomattavasti enemmänkin ja omasta elämästä ja elämänkokemuksista on vuosien myötä tullut kirjailija Sandströmille materiaalia, josta hän kirjoissaan ammentaa. On kuvaavaa, että päähenkilön nimi on hänen kaikissa teoksissaan Sandström. Vuonna 2012 kirjailija totesi oman elämänsä sekoittamisesta osaksi teoksiaan seuraavasti: "Aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa  ja jonkinlainen keino lyödä kipinää siihen, mitä olen luomassa."*

Valkea kuulas on ensimmäinen Sandströmiltä lukemani teos, mutta ei taatusti viimeinen. Tekeekin mieleni kysyä, että miten ihmeessä on mahdollista, että en ole lukenut Sandströmiä jo ajat sitten? Miten on päässyt käymään niin, että en ole edes tiennyt hänestä ennen kuin luin Valkea kuulaasta muiden blogistien kirjoituksia. Sillä. Jos nyt sanotaan ihan lyhyesti, niin Valkea kuulas on juurikin sellainen omenalajike, joka siitä tuleen mieleen. Haukkaa ja löydät suustasi madon. Maistele. Se mato on myrkyllinen, sen tikapuuhermostosta roiskuu julmuus.

1980-luvun suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa puhutiin ns. pahuuden koulukunnasta, jonka edustajiin luettiin esimerkiksi Esa Sariola, Annika Idström ja Matti Yrjänä Joensuu. Sandström on jotakin kautta suvuntapaista tälle samalle porukalle. Hänen tekstinsä on niin hivelevää, kaunista, kokonaista. Ja sitten täysin äkkiarvaamatta Jumalan ruoska viuhahtaa. Veripoimuja. Teurastamo. Sibeliuksen Valse triste, jonka katkaisee Rammsteinin Du hasst. Tämä on sellainen cocktail, että jos lukeminen olisi baarissa istumista, tilaisin heti kohta pöydän täyteen tätä samaa drinkkiä. Missä koomassa lienevät Finlandia-palkintoehdokkaiden valitsijat olleet, kun eivät panneet merkille Sandströmiä? Skarpatkaapas tyypit vähän.

Valkea kuulaassa Pohjanmaalla kasvanut poika on jo keski-ikäinen aikuinen. Saatuaan äidiltään puhelun, jossa tämä kertoo tarvitsevansa pojaltaan apua, Sandström lähtee käymään kotiseudullaan. Tämä on teoksen nykytarinalinja. Aikuinen Sandström muistelee teini-iän ihastustaan Tereseä ja asioita, joita tuohon aikaan tapahtui. Tämä on tarinan toinen linja. Teresen lisäksi Sandström käy läpi suhdettaan isäänsä, isän tekoja ja tekemättä jättämisiä. Tämä on tarinan kolmas linja. Kirjailija Sandström uuttaa tarinalinjat toisiinsa suurella taitavuudella.

Sandströmin henkilökuvaus tarkastelee kohteitaan tarkkuudella, jolla verisuonetkin näkyvät. Ei kaikki, mutta ne, joihin kirjailija haluaa etsimen tarkentaa. On iäkäs äiti, hänen parannusvoimia omaavat kätensä ja jo pysähtynyt elämänsä, jonka pinta on kuplamuovia, jota muistot paukauttelevat kuolleiden veljien äänien kuuluessa taustalla. On Marius Järvi - rakentaja ja puuhastelija. Mies, joka on rakentanut lentokoneen, kaivanut hautoja ja avustanut varsovia tammoja. Kun Järvi sanoo, että hänen mielestään eläkeläisten tulee pukeutua herrasmiehen tavoin muistan Aki Kaurismäen elokuvaa Le Havre, jossa André Wilmsin esittämä Marcel Marx ei luovu päivittäisestä calvados-lasillisestaan, vaikka hänellä ei olisikaan siihen varaa. Siitä on kyse. Ihmisen arvokkuudesta.

*

Valkea kuulaassa yksi arvokkuuden symboleista on Ford Capri, jota ei ole ajettu 40 vuoteen ja jonka Järvi kunnostaa, jotta Sandström pääsee kyyditsemään äitiään. Katsokaa tuota tietä, katsokaa, miten Ford Capri kuljettaa miestä ja hänen äitiään. Sellaista ei usein näe.

*

Valkea kuulas sisältää kosolti kiinnostavia teemoja. Niistä haluan tässä lyhyesti nostaa esiin isä-poika -suhteen, jonka käsittelytapa on teoksen timanteinta osaa. Isä on sitä sukupuolvea, joka on ollut sodassa. Tapa, jolla kuolemankourat kurkottelevat korsuista vielä nykypäiväänkin on veijomerimäisen pysähdyttävä. Sota tuotti kokonaisen sukupolven isiä, joiden oli vaikea luontevasti - jos ylipäätään - osoittaa hellyyttä lapsiaan kohtaan. Sota syö ihmistä pitkään vielä päättymisensä jälkeenkin, monien kohdalla kuolemaan asti. Tämän "taudin" vaikutuksilta ei välttynyt myöskään Sandströmin isä ja hän yritti hoitaa sitä omilla keinoillaan.

"Olin kerran nähnyt isän juuri ennen kuin hän tappoi koiran, mutta isä ei huomannut minua. Hän seisoi liiterin edustalla, ja koira oli vanha ja väsynyt, seurakoira jolla oli pieni kuono ja harmaata turkissa. Joku nainen oli käynyt tuomassa sen tuntia aiemmin. Näin miten isä polvistui juttelemaan koiralle, mutta en kuullut mitä hän sanoi. Isä silitteli koiraa hellästi, molemmin käsin. Ajattelin, että hän ei ollut ikinä koskettanut minua sillä tavalla, paitsi levittäessään saippuaa selkääni ja hiuksiini."

Luin edellä lainaamani  kohdan yhä uudestaan ja uudestaan. Luen sen taas ja taas ja taas ja taas tulee kylmä, enkä saa sanotuksi mitään. Eikä tarvitsekaan. Tuossa kohdassa on valtava maailma, yksilön kautta kuvattuna tuhansien ja taas tuhansien niin suomalaisten kuin kaikkien niiden muidenkin maiden lasten kohtalo, joiden isät ovat olleet sodassa. Sota ei lopu siihen hetkeen, kun tulee rauha. Sen vaikutukset jatkavat elämäänsä isältä pojalle ja tyttärelle.

*

Sandström jättää paljon kertomatta. Rivien välisillä sydänmailla kasvaa tiheää, paikoin inhorealistista risukkoa. Epävarmuus maistuu ja tuoksuu syysomenilta, kuinkas muutenkaan. Ihminen on heikosti maailmassa kiinni. Hänen aikansa lyhyt ja lapsuudesta vastauksia etsivä katse haparoiva. Mitä on lapsuus? "Tyhjiö jota me kannamme sisällämme." Rakennuksilla menee ihmistä paremmin. Kaikin tavoin. Ihminen hukkaa enemmän kuin ehtii panna talteen. Valokuvat valehtelevat ja kertovat totuuden joka katsomiskerralla eri tavoin. Kuvassa niin rakkaat kasvot. Joko merkit ovat tässä kuvassa nähtävissä? Joko kuvan kasvoista näkyy, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan?  Joko minusta näkyy?

Sandström (jompi kumpi tai molemmat) kiertelee kirjaston hyllyillä. Siellä se on se oma, muutaman vuoden vanha runoteos aivan uutukaisessa kunnossa. Se tapa, miten runouden merkitys nousee tekstistä. Runouden kädet, jalat ja sisäelimet. Kun elämä on niin, että sitä ei kestä ilman runoja. Kun elämä on totta ja fiktion tosi elämän toden komparatiivi.



Peter Sandström: Valkea kuulas (2014)
Ruotsinkielinen alkuteos: Transparente blanche (2014)
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms

* http://www.sets.fi/forfattare/peter-sandstrom/


Erinomaisia kirjoituksia Valkea kuulaasta löytyy myös mm. seuraavista blogeista:



maanantai 2. helmikuuta 2015

Victoria Larsson: Ett norrländskt trauma

Yksi elämän ilmiö, joka herättää minussa aikamoista hämmennystä on se, että kun mies tekee kamalan teon, esimerkiksi murhan tai useampia, naiset lähettävät hänelle sadoittain kirjeitä vankilaan. Muistan vielä hyvin, minkälaisen kirjeryöpyn sai osakseen Steen Christensen, joka 1990-luvun lopulla vankilalomalla olleessaan pakeni Tanskasta Suomeen ja tappoi kaksi suomalaista poliisia. Mistä tämä naisten mielenkiinto näitä rikollisia kohtaan johtuu? Sitä en nyt kuitenkaan ala syvemmin miettimään, koska keittiö-psykologisointi ei ole yhtään blogiseksikästä.

Joka tapauksessa, kun kuulin Victoria Larssonin kirjasta Ett norrländskt trauma (2014), halusin heti päästä lukemaan sitä. Kun Larsson oli teinityttö hän rakastui suomalaiseen kolmoismurhaajaan Juha Valjakkalaan ja rupesi hänen kanssaan kirjeenvaihtoon. Kirja kertoo Veronica-nimisestä tytöstä, jolle kävi ihan samoin. Larsson ei peittele teoksensa lähtökohtia, vaan kertoo suoraan, että teos on erittäin vahvasti omaelämäkerrallinen.

En odottanut Larssonin teoksen olevan suurta kirjallisuutta, eikä se kirjallisesti sitä olekaan. Se sisältää kuitenkin monia kiinnostavia pointteja ja koska suomalainen Valjakkala on siinä keskeisessä roolissa, olisi erittäin toivottavaa, että tämä teos saataisiin pian myös suomeksi.

Åmselen surmatyöt tapahtuivat vuonna 1988, jolloin Valjakkala murhasi ruotsalaisen nelihenkisen perheen isän ja äidin sekä toisen lapsista. Veronica oli tuolloin 16-vuotias ja hänen suurimmat huolenaiheensa olivat ulkonäkö sekä neitsyys, josta hänellä oli kova halu päästä eroon. Larsson esittelee Veronican aggressiivisena teininä, joka usein teki erinäistä väkivaltaa nuorempaa sisartaan kohtaan. Väkivaltaiset ajatukset kohdistuivat usein myös Veronicaan itseensä, erityisesti hänen ulkonäköönsä.

"Jag fantiserar om att ta en osthyvel och skiva bort det yttersta laget av huden. Det skulle så klart svida och blöda, men sedan skulle den vackraste, lenaste persikohuvud, som måste finnas under pizzafejset, träda fram och jag skulle vara vacker."

Vapaa suomennos: Unelmoin ottavani juustohöylän ja höylääväni sillä ihoni uloimman kerroksen. Se varmasti kirvelisi ja vuotaisi verta, mutta sitten sen alta paljastuisi kaunein ja silein persikkaiho, jonka täytyy olla pitsakasvojen alla ja minä olisin kaunis.

Veronican maailmassa kauneus on korkein arvo. Pahinta, mitä tytön kohdalle voi sattua, on se, että hän olisi ruma. Muutoin voi olla miten ikävä, kurja ja kamala ihminen tahansa, kunhan vaan on kaunis. Kauneuden puute on "tuomio ikävään elämään. Elämään statistina." Veronica etsii apua myös tuonpuoleisista voimista ja pelaa ystäviensä kanssa spiritismiä sekä tekee sopimuksen paholaisen kanssa.

Veronican elämä muuttuu, kun hän lukee lehdestä 23-vuotiaasta Juha Valjakkalasta ja tämän paria vuotta nuoremmasta tyttöystävästä Marita Routalammista, joita poliisi etsii epäiltynä Åmselen surmatöistä. Juhasta ja Maritasta tulee Pohjolan Bonnie ja Clyde ja Veronica lumoutuu Juhasta. Tämän mustista silmistä ja kutsuvista huulista. Kun Veronica näkee Juhan pitelevän kylttiä, jossa lukee Il Capitano, hän ajattelee, että Juha saisi mieluusti olla hänen laivansa kapteeni ja se Juhasta tuleekin parin seuraavan vuoden ajaksi, joskaan ei siinä merkityksessä kuin Veronica toivoisi.

Larsson kuvaa, miten Valjakkala sai kymmeniä kirjeitä päivässä teinitytöiltä ja nuorilta naisilta. Jotkut jopa teettivät Free Juha -t-paitoja. Veronican elämän teini-ikäisessä myllerryksessä Valjakkalasta tulee päiväuni, johon Veronican unelmat tiivistyvät. Hän lähettää Valjakkalalle kirjeen ja saa siihen yllätyksekseen vastauksen. Näin alkaa kirjeenvaihto. Veronica käy myös seuraamassa Valjakkalan oikeudenkäyntejä ja uskoo vakaasti miehen syyttömyyteen.

Ett norrländskt trauma sisältää lukuisia Valjakkalan kirjoittamia kirjeitä. En tiedä, ovatko ne oikeita, mutta luulisin niin, koska Larsson on itse korostanut teoksensa omaelämänkerrallisuutta. Kirjeissä Valjakkala vaikuttaa keneltä tahansa ikäiseltään nuorelta mieheltä. Hän kirjoittelee Veronican kanssa musiikista ja bändeistä. Kuvailee paikkoja, joissa on matkustellut ja esittää tyttöystävänsä Maritan surmatöiden tekijänä. Kirjeenvaihdon myötä Juha tulee yhä tietoisemmaksi Veronican ihailusta ja nauttii tytön hänelle osoittamasta huomiosta. Veronican osalta kyse on tyypillisestä teini-ihastuksesta, joka saa pakkomielteen omaisia muotoja.

Larsson paljastaa Veronican suulla hyvinkin intiimejä, Valjakkalaan liittyviä ajatuksia. Miten Veronica haluaisi kirjoittaa Juhalle, että hän haluaisi olla tämän kanssa alasti hämärässä - hämärässä, jotta finnit eivät näkyisi, mutta jossa kuitenkin erottaisi toisen käsien tutkivan omaa ihoa. Jossa voisi kietoutua toiseen niin, että ei enää tietäisi, missä itse loppuu ja toinen alkaa. Ja miten Juha olisi se, joka veisi Veronican neitsyyden ja pelastasi Veronican. "Gör det nu. Precis hur du vill. Gör med mig som du vill. Jan kan rädda dig. Jag ska rädda dig. " / Vapaa suomennos: Tee se nyt. Tee se ihan niin kuin haluat. Tee minulle, mitä haluat. Minä voin pelastaa sinut. Minä tulen pelastamaan sinut.

Larssonin tekstin lukeminen synnyttää hämmentäviä tunteita, jonkinlaista inhonsekaista myötähäpeää. Miksi hän haluaa paljastaa näin intiimejä, nuoruudenaikaisia ajatuksiaan? Onko tämä hänen teoksensa lopullinen hyvästijättö Åmselen miehelle? Larssonin romaanissa Valjakkala rinnastuu rock-tähteen, jota teinityttö epätoivoisesti luulee rakastavansa. Valjakkalalla onkin taustaa myös muusikkona ja hän lähettää Veronicalle kuviaan, joissa hän on itse Veronican ikäinen. Valjakkala kaiketi haluaa kietoa Veronican itseensä nauttiakseen tämän ihailusta, vaikka missään vaiheessa heidän välillään ei mitään suhdetta olekaan ja Valjakkala päinvastoin menee kihloihin ihan toisen tytön kanssa.

Veronican ystäväpiirissä hänen Valjakkala-pakkomielteensä herättää kummastusta ja väliin jopa vihaa, eivätkä ystävät halua hänen puhuvan Juhasta. Teos on yleissävyltään varsin hevisti teenspiritin lävistämä. Veronica lopettaa koulunkäynnin ja viettää viinantäytteisiä viikonloppuja ja tuskailee neitsyytensä kanssa. Kun elämälle ei tunnu löytyvän suuntaa hän ajatuu yhä enemmän kohti satanismia ja päätyy lopulta varsin epämiellyttävään tekoon kutsuakseen paholaista puoleensa.

Ett norrländskt trauma on kurkistus teini-iän epätoivoon. Se on suorastaan häikäilemättömän alaston kuvaus siitä mitä nuorelle, elämässään eksyksissä olevalle tytölle voi tapahtua ja minkälaisia muotoja ihastuminen voi saada. Loppujen lopuksi ei sinänsä liene kovin vaikea ymmärtää, että Veronican tilanteessa Valjakkalan kaltainen henkilö vaikutti tuhannesti kiinnostavammalta kuin naapurin Hans tai Peter. Jostakin syystä edellinen ajatus ei silti tunnu kovin mukavalta.


Victoria Larsson: Ett norrländskt trauma (2014)
Bokförlaget Thorén & Lindskog