sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tuleeko sota? - Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus * BAR Finland, 40

Vain amatöörit lukevat pelkästään kirjoja, joista he pitävät ja joiden lukeminen on viihdyttävää. Kirjallisuuden tosiystävät sen sijaan taistelevat myös sellaisten teosten kanssa, joiden lukeminen ei tahdo ottaa onnistuakseen ja joiden sivuilta löytyy "vastaanpaneva seinä" jos toinenkin.

Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua.

Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oman lukijakuvan luomisesta kuin siitä, mitä varsinaisesti luetaan.

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus (1942) oli minulle juuri sellainen kirja, jonka lukeminen oli työlästä ja jota lukiessani välillä ihmettelin, että miksi ihmeessä tämäkin kirja nyt täytyy lukea. Paikoin etenemiseni hitaus muistutti Stendahlin Punaisen ja mustan lukemisesta, jonka niin ikään luin sinnillä loppuun, koska se on teos, johon viitataan erittäin usein ja ihan aiheesta klassikko ja lisäksi myös psykologisen romaanin edelläkävijäteos. Mitään lukujuhlaa sen läpi taapertaminen ei kuitenkaan ollut.

Ennen sotaa oli nuoruus on tärkeä kirja ennen muuta sen takia, että se säilöö aikaa. Se säilöö yliopisto-opiskelijoiden elämää ja aatteellisia virtauksia ennen sodan puhkeamista. Pennasen käyttämä filtteri on juuri sodan uhka, joka on jatkuvasti läsnä. Se on taivaalle kerääntyvä mustien pilvien rintama, joka saattaa muuttua sateeksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla kun tämä romaani on täysin kiinni 1930-luvun aatteellisissa virtauksissa voi sen nähdä laajenevan myös yleisemmäksi kuvaukseksi siitä, mitä on olla nuori aikuinen, jonka tulevaisuus on uhattuna. Nykylukija voi sijoittaa sodan tilalle vaikkapa ilmastonmuutoksen.

Ennen sotaa oli nuoruus on Eila Pennasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Pennanen kertoo, että hän on romaanissaan jakanut itsensä kolmeksi eri henkilöksi. Teoksen päähenkilö Kirsti opiskelee suomalaista kansanrunoutta ja kannattaa isänmaallisuusaatetta. Hilkka taas on kotoisin köyhistä oloista ja rahanpuute on usein tehdä hänen opiskelustaan lopun. Hilkan aatteellinen koti löytyy kommunismista. Näiden kahden henkilön väliin jää estetiikkaa opiskeleva Tuula.*

Pennasen romaani kertoo siitä kiihkeästä elämänvaiheesta, kun kodin turvallinen ja tuttu elämänpiiri on jäänyt taakse ja maailma kuoriutuu esiin uusine yllykkeineen yliopisto-opiskelujen myötä. Monille kirjan henkilöistä tämä merkitsee myös ensimmäisiä kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kirjassa on mukana useampikin henkilöhahmoille hämmennystä aiheuttava eroottisen heräämisen kuvaus.

Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa aatteiden taistelua. Nationalistinen ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) pitää päämääräänään Suur-Suomen rakentamista. Samaa ajattelua löytyy myös ylioppilaiden ja akateemisten muodostamasta Akateemisesta Karjala-seurasta. Vaikka Pennanen ei suoraan sano, on teoksesta luettavissa, miten edellä mainitut liikkeet pyrkivät pitämään yllä naisten ja miesten välistä eroa. Miesten jutut on miesten juttuja ja kuuluvat salonkeihin, kun taas naisten paikka on keittiössä naisten puuhissa. Yksi IKL:n kannattajista, Hannu Rauta, toteaa:

Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla kuumaa teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.

IKL:n ja AKS:n rinnalla keskeinen yhdistys teoksessa on myös Akateeminen sosialistiseura (ASS) sekä Kristillinen ylioppilasliitto. Kommunistiset liikehdinnät henkilöityvät teoksessa vahvimmin Kirstin serkkuun Jorma Vehmaaseen, joka on jättänyt vaimonsa ja lapsensa maaseudulle ja muuttanut Helsinkiin, jossa hän pyrkii värväämään uusia jäseniä kommunistiselle liikkeelle ja toimittaa sen sanansaattajana toiminutta Nyrkki-lehteä.

Pennanen kuvaa niitä ristiriitoja, joita teoksen henkilöt kokevat suunnistaessaan eri maailmankatsomusten ristitulessa. Usein tilanteet monimutkaistuvat kun läheiseksi koettu opiskelutoveri löytääkin paikkansa omien aatteiden suhteen vastakkaisesta ideologiasta. Ihastumiset ja rakastumiset sekoittavat pakkaa nekin, sillä äkkiä ihastuksen kohteen suosima aatesuunta saattaa alkaa kummasti vetää puoleensa.

Ennen sotaa oli nuoruus sisältää monia vastakkainasetteluja. Rintamalinjoja vedetään niin aatesuuntien välille kuin myös naisten ja miesten, maalaisten ja kaupunkilaisten sekä tosissaan opiskelevien ja opiskelijaelämään keskittyvien välille. Usein nousee puheissa esiin myös se, olisiko parempi liittoutua Venäjän vai Saksan kanssa.

Toisinaan kansallissosialistisen Saksan ihailu on teoksessa ajan hengen mukaisesti naiivin varauksetonta. Ylistystä saa osakseen niin Saksan armeijan "komeampi miesaines" kuin saksalainen "yhteinen kasvatuskin".  Samalla kuitenkin Pennanen hyödyntää aatekeskustelua myös sukupuolten välisen epätasa-arvon kuvaamiseksi. Suuret sanat ja aatteet ovat miehistä maastoa, mutta romaanin naiset eivät aina suostu olemaan keskustelun hiljaisia koristeita, vaan pyrkivät ottamaan aktiivisesti paikkansa niistä keskusteltaessa ja samalla luomaan mielitietylle kuvaa itsestä ajattelevana ja tiedostavana naisena.


Kansallissosialismi on itse asiassa suuri aate, kun se tekee tuollaisia uusia ihmisiä, terveitä, kauniita tyyppejä. Niitä näkee heidän propagandakuvissaan, ja ihanne on mielestäni arvokas. - - -Tuula koetteli kepillä jäätä.


Ennen sotaa oli nuoruus on saanut alaotsikokseen lajimääreen ylioppilasromaani. Näin korostuu se, että kyse ei ole kenestä tahansa nuorista ihmisistä, jotka etsivät suuntaansa elämässä, vaan nimenomaan nuoresta sivistyneistöstä.

Pennasen romaanin loppu on hätkähdyttävä. Se iskeytyy lukijan silmälle kuin juurikin sota, jonka mahdollista puhkeamista romaanin henkilöt niin usein pohdiskelevat.





Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus
270 sivua
WSOY (1942)


Merkittäviä suomalaisia kirjoja käsittelevän BAR Finland -sarjan muihin teksteihin pääset tutustumaan tästä



*Kirsti Manninen: "Ennen sotaa oli nuoruus", teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989)




keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

🌈 viikko * Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile



Olen jo pitkään halunnut lukea taiwanilaisen Qiu Miaojinin romaanin Last Words from Montmartre (1996), jonka hän kirjoitti ennen itsemurhaansa. En kuitenkaan ole saanut tätä teosta käsiini, joten kun Helmetin sateenkaaritietokannasta löysin Miaojinin romaanin Notes of a Crocodile (1994) päätin lukea sen Montmartre-teoksen sijaan.


Miaojinin avoimesti lesboutta kuvaavilla kirjoilla on ollut suuri merkitys Taiwanin LGBT-yhteisölle ja Notes of a Corocodile on hyvää vauhtia matkalla kulttiteokseksi ellei se sitä jo olekin. Miaojin (1969-1995) opiskeli kotimaassaan psykologiaa ja vuonna 1994 hän muutti Pariisiin jatkaakseen opintojaan mm. Hélène Cixous'n opetuksessa. Miaojinin sisäinen elämä ja ulkomaailma olivat jatkuvasti törmäyskurssilla tavalla, joka sai hänet päätymään itsemurhaan vuonna 1995. Täyttä varmuutta siitä, miten hän itsemurhan teki ei ole, mutta useimpien näkemysten mukaan hän puukotti itsensä kuoliaaksi keittiöveitsellä.*


Notes of a Crocodile koostuu yhdeksästä muistikirjasta, joista löytyy niin päiväkirjanomaisia merkintöjä, tuokiokuvia, elokuvakäsikirjoituskohtauksia kuin perinteisempää proosakerrontaakin. Romaanissa kuvataan joukkoa taiwanilaisia LGBT-nuoria ja heidän elämäänsä 1980-luvun Taiwanissa. Teoksen päähenkilö on Lazi, jonka nimi on slangisana lesbolle kiinankielessä.


Läpi teoksen kulkee symbolinen tarina krokotiileistä, jotka pyrkivät tulemaan toimeen yhteiskunnassa, joka suhtautuu heihin epäluuloisesti. Krokotiilimyönteiset vaativat, että krokotiilit pitäisi hyväksyä muiden joukkoon, kun taas krokotiilivastaisten mukaan ne ovat moraalittomia ja levittävät sairauksia. 


Romaani alkaa vuoropuhelulla, jossa ääneen pääsevät krokotiili, Osamu Dazai, Yukio Mishima ja Haruki Murakami. Tämän keskustelun kautta Miaojin vakiinnuttaa sen tunnemaaston ja painoluokan, jossa romaani tulee liikkumaan. Mikään "Krokotiilissä" ei ole kevyttä, vaan elämisen paino on läsnä sen joka sivulla. Tiedostava ihminen elää oman ruumiinsa muodostamassa vankilassa yksinäisenä ja muista eristettynä.

The fact is, most people go through life without ever living. They say you have to learn how to construct a self who remains free in spite of the system. And you have to get used to the idea that it's every man for himself in this world. It requires a strange self-awareness, whereby everything down to the finest detail must be performed before the eyes of the world.

Maailman tiedostava silmä tuijottaa Lazia herkeämättä. Perheen hänelle asettamat toiveet joutuvat törmäyskurssille hänen omien toiveidensa kanssa. Vapaus ja vaikeus valita nostavat esiin kysymyksen vapaasta tahdosta. Onko sitä edes?


Miaojin kuvaa värikkäästi, mutta pohjavireeltään melankolisesti kirjan henkilöiden ystävyys- ja rakkaussuhteita sekä opiskelijaelämää, joka kirjassa tapahtuu lähinnä yliopiston ulkopuolella. Sukupuoli näyttäytyy kirjassa usein vankilana, jonka kaltereita on väännettävä vaikka väkisin, jotta vapaampi elämä olisi mahdollista.


Notes of a Crocodile on syvällinen teos, jossa ihmisen ja maailman välistä hankausta kuvataan filosofisen tarkasti.  Se on kirja, joka tarjoaa mahdollisuuksia monista eri näkökulmista tehtäville tulkinnoille.



Qiu Miaojin: Notes of a Crocodile
鱷魚手記 (1994)Englanniksi kääntänyt Bonnie Huie
242 sivua
New York Review Books (2017)







*Wikipedia: Qiu Miaojin (klik)

maanantai 24. kesäkuuta 2019

🌈viikko * Jeanette Winterson: The Gap of Time


Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns?


Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesbø. Itse olen näistä uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed, joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn.

Pride-viikon kunniaksi päätin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time, joka aloittaa Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta.  Heti alkuun pitää todeta, että Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - lähtenyt tekemään queer-versiota Shakespearen näytelmästä, mutta ihan heterosti tämä teos ei sentään kaikilta osiltaan etene.

Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on askarruttanut häntä yli 30 vuoden ajan.

Wintersonille tämä Shakespearen näytelmä on ennen muuta kertomus löytölapsesta. Siinä menneisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti sidoksissa toisiinsa ja menneisyyden tragedia tulee julki tulevaisuuden kautta yhä uudestaan. Lisäksi Talviselle tarinalle on keskeistä anteeksiannon tematiikka.

Wintersonin romaania voi toki lukea itsenäisenä teoksena, mutta oman kokemukseni mukaan siitä saa eniten irti, jos tuntee Talvisen tarinan. Näin syntyy myös tilanne, jossa Shakespearen näytelmä ikään kuin edustaa menneisyyttä ja Wintersonin romaani taas tulevaisuutta, ja nämä kaksi ovat toisistaan yhtä pääsemättömissä kuin menneen ja tulevan tasot Shakespearen näytelmän tapahtumien tasolla. Minulle Talvinen tarina ei ole kovinkaan tuttu, joten luin sen synopsiksen netistä.

Wintersonin henkilöhahmot ovat pitkälti saaneet nimensä Shakespearen näytelmästä. Sisilian kuningas Leontes on romaanissa Leo, Bohemian kuningas Polixenes puolestaan Xeno. Winterson tosin riisuu kummatkin heistä kuninkuudesta ja kirjoittaa heidän välilleen nuoruusvuosiin sijoittuvaa intiimiä läheisyyttä. Niinikään Shakespearen näytelmälle keskeinen kadonneen lapsen tarina ja siihen liittyvä ennen muuta Leon kautta ilmenevä mustasukkaisuusdramatiikka on mukana Wintersonin romaanissa vauhdikkailla tapahtumakäänteillä maustettuna.

The Gap of Time alkaa kiinnostavasti ja erityisesti Leon kiivas luonne ja hänen raivonpurkauksensa luovat romaaniin vahvan jännitteen. Toki samanaikaisesti mielessä käy, mikä mahtanee olla ollut motiivina siihen, että Winterson on halunnut viedä tapahtumien kuvauksen toimintaelokuvaa muistuttavaan mekkalointiin. Luultavasti kyse on jonkinlaisesta huumorista, josta en uskalla lähteä enempiä lausumaan. Varsin hulppea on joka tapauksessa esimerkiksi parkkitaloon sijoittuva kohtaus, jossa Leo pyrkii romuttamaan Xenon ajaman auton.

The Gap of Timen alussa Shep, jonka nimi viittaa suoraan Shakespearen näytelmän paimeneen (Shephard), löytää sairaalan "vauvaluukusta" tyttövauvan, jonka hän ottaa mukaansa. Lapsen nimeksi tulee sen esikuvan mukaan Perdita, joka tarkoittaa kadonnutta. Juuri kun ehdin kiintyä Shepiin ja hänen Clo-poikaansa ja odotan jännityksellä, miten he vauvanhoidosta selviävät, Winterson siirtyy kertomaan, miten tultiin siihen pisteeseen, että Perdita piti jättää "vauvaluukkuun."

The Gap of Time on levoton romaani ja varsinkin sen loppuosa vaikuttaa vähän hätäisesti rakennetulta. Romaanissa myös selitetään ikään kuin varmuuden vuoksi asioita, jotka lukija kyllä on tullut jo panneeksi merkille, jos hän yhtään on ollut hereillä.Toisaalta juuri se, että tapahtumat jäävät osin irrallisen ja välähtelevän tuntuisiksi luovat vaikutelman elämänkaltaisuudesta.

Shakespearen näytelmälle tärkeät kysymykset anteeksiannosta ja lojaaliudesta ovat läsnä, mutta Wintersonin kieputtaa niitä omaan tapaansa, joka jättää minut osin hämmennyksen valtaan. Tuntuu siltä kuin katsoisin, mutta en näkisi. Tekstissä on vieraannuttavia elementtejä, joista en saa otetta. Kieltämättä vähän huimaakin, kun mietin, miten pitkään Winterson on fanittanut Talvista tarinaa. Moni mainio yksityiskohta meni minulta taatusti ohi, koska en tunne alkutekstiä tarpeeksi hyvin.

The Gap of Timen kohtaloksi tulee olla kirja, johon en onnistu pääsemään sisään tavalla, jolla haluaisin. Usemman kerran käy myös niin, että en oikein tiedä, onko kyse Wintersonin viisaista sanoista vai "coelho-viisaudesta":

It takes so little time to change a lifetime and it takes a lifetime to understand the change.

Winterson liittää omat pohdintansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa Talvisesta tarinasta suoraan romaanin jatkoksi ja samalla hän sulkee Shakespearen ja oman teoksensa välisen aikaluukun. Kun hän kirjoittaa romaanihenkilöihinsä viitaten "so we leave them now" olen minäkin valmis luopumaan näiden tyyppien seurasta.



Jeanette Winterson: The Gap of Time
289 sivua
Vintage (2015)




torstai 20. kesäkuuta 2019

Tätä on kirjallisuuden voima - Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis (Rakkauden Antarktis)

Kärlekens Antarktis herättää voimakkaita tunteita. Surua, ehkä vihaa ja suoranaista inhoakin. Voimattomuutta ja kapinamieltä. Kuvotusta, kauhua ja oksennusreflektin aktivoitumista. Sara Stridsberg vie lukijan yhä uudestaan tilanteeseen, jonka tämä haluaisi jo unohtaa. Jättää taaksensa kun painajaisunen. Mutta ei. Se mikä tapahtui tapahtuu yhä uudestaan.  Se pusertaa rintalastaa ja saa vatsan kouristelemaan.

Tämän romaanin kertoja on kuollut. Hän on nuori nainen, joka on kuristettu hengiltä. Se, joka hänet tappoi leikkasi hänen päänsä irti ja paloitteli hänen ruumiinsa kahteen valkoiseen matkalaukkuun.

Och nu skär han det som är kvar av min kropp i sju delar och stoppar resterna i två vita resväskor. Huvudet slänger han i det där avfallshålet vars yta har samma skära färg som spyor.

Löysin Sara Stridsbergin aikanaan hänen romaaninsa Drömfakulteten (2006, suom. Unelmien tiedekunta (Tammi 2018) myötä. Olin iloni kanssa yksin, sillä kukaan tuntemani henkilö ei ollut lukenut tätä romaania. Sen käännöstä suomeksi olisi kipeästi tarvittu, mutta piti odottaa aina vuoteen 2018 ennen kuin ihme tapahtui.

Käsitykseni Stridsbergin kirjailijanlaadusta syntyi pitkälti juuri Drömfakultetenin pohjalta ja siksi hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Niin raskas on rakkaus (Tammi 2016, Beckomberga: Ode till min familj (2014)) oli aikamoinen pettymys. Sen kirjoittaja ei ollut "minun" Stridsbergini. Samalla päätin, että jatkossa luen Stridsbergiä ruotsiksi, mikä ei kuitenkaan johdu siitä, että käännöksissä olisi jotakin vikaa. Haluan kuitenkin hänen kielensä juuri sellaisena kuin se on kirjoitettu ihan jokaista pientä nyanssia myöten. Drömfakultetenin luin ensin ruotsiksi heti sen jälkeen, kun se oli voittanut August-palkinnon ja on pakko myöntää, että kun luin sen suomeksi reilut kymmenen vuotta myöhemmin ei se vakuuttanut ihan niin vahvasti kuin ensimmäisellä lukukerralla. Toki tämä saattaa johtua muustakin kuin kielestä.

Kärlekens Antarktiksessa nuori nainen löytyy kuolleena metsästä. Mitäs erikoista siinä nyt on saatat kysyä. Nykydekkareissa nuoret tapetut naiset retkottavat vähän väliä pahoinpideltyinä, raiskatttuina, mustelmaisina ja jäsenet vääntyneinä milloin missäkin ympäristössä.  Mitä rankempaa heitä kohtaan tehty väkivalta on sitä paremmin kirja vaikuttaa myyvän. Nuori nainen ei näissä kirjoissa ole ihminen, vaan trooppi, jonka avulla käynnistetään juoni. Ei ketään kiinnosta näiden naisten elämä, heidän unelmansa tai se elämänpituinen tyhjiö, jonka heidän murhansa heidän läheisilleen aiheutti. Eikä varsinkaan, jos tapettu nainen on narkkari, kuten Stridsbergin romaanin päähenkilö on.

Kärlekens Antarktis tuo mieleen Anna Paavilaisen ohjaaman lyhytelokuvan Kaksi ruumista rannalla, jonka alussa Laura Birnin esittämä nuori nainen löytyy kuolleena rannalta muovipussiin käärittynä ja jossa tämä ruumis herää henkiin ja tiuskaisee: "Ei oo saatana todellista, taas!"

Paavilaisen lyhytelokuvan tavoin Stridsbergin romaani haastaa dekkarien nuoren tapetun naisen troopin. Kun Kärlekens Antarktis antaa tälle troopille elämän kaikkine eri puolineen on kyseessä feministinen teko, jonka kautta tulee esiin, minkälaista elämää tapettu nainen eli ja miten tultiin siihen tilanteeseen, että naisesta alkoi tuntua, että parasta mitä hänelle voisi tapahtua olisi se, että joku tappaisi hänet. Että kaikki olisi ohi, koska mitään toivoa ei enää ollut.

Kärlekens Antarktis kertoo tapetun nuoren naisen huostaanotetuista lapsista. Kuollut nainen seuraa lapsiaan ja kertoo näiden elämästä. Hän sytyttää minussa hullun toivon, joka kamppailee pahojen aavistusten kanssa. Hän kuvaa lapsen haurauden ja oman perheen tärkeyden.

Det är det som är så hemskt med familjer, att de är hela ens värld, det finns ingenting utanför.

Välillä minun on pakko lopettaa Stridsbergin romaanin lukeminen. Laitan sen sohvalle viereeni ja tuijotan sitä ja tunnen täysin irrationaalista pelkoa ja epäilen, että en enää uskalla lukea sivuakaan enempää. Toisinaan taas luen Kärlekens Antarktista kuin hypnoosissa. En voi laskea sitä kädestäni. Olen siellä, missä on kipu ja sellainen elämän karheus, että äänettömästi huudan: ei. Ei, ei, ei. Mitä minun huutoni auttaisi. Ei tietenkään mitään. Nuori nainen tapetaan taas. Tappajan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille. Hänen on valta ja voima.

Kärlekens Antarktis kertoo tapetun naisen vanhemmista, jotka eivät oikein osanneet olla vanhempia. Se kuvaa hetkiä, jotka tapettu nuori nainen vietti pikkuveljensä kanssa. Miten pieni veli olikaan, miten täynnä elämää. Se kertoo toivosta, joka oli kuin myrskytuuleen sytytetty lyhty. Se kertoo vauvan imettämisen vaihtumisesta reiteen iskettyyn ruiskuun ja naisista, jotka hytisevät kaduilla hankkiakseen rahaa seuraavaan huumepiikkiin.

Vi väntar oss ingenting, vi har ingenting, vi bara är där, man får göra vad man vill med oss. 

Kertomus palaa yhä uudestaan metsään, jossa nainen tapetaan. Se palaa hetkiin juuri ennen kuin mies kuristaa naisen hengiltä. Kauhu, kun jo tietää, mitä on tulossa eikä tulevaa voi paeta. Viimeiset kuvat silmissä. Raiskatuksi tuleminen juuri ennen kuolemaa. Valonsäteet puiden oksien välistä. Järven kimmellys.

Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävää. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. "Madot ryömivät kukkasissa ja kuolleiden silmissä." Stridsberg onnistuu välttämään sentimentaalisuuden, joka paikoin vaivasi hänen romaaniaan Niin raskas on rakkaus. Kärlekens Antarktis onkin kielellisessä komeudessaan lähempänä Drömfakultetenia. Kummassakaan näistä kirjoista ei voi osoittaa kohtaa, jossa väkivalta, armo ja oksennus olisivat erotettavissa toisistaan.

Uutisista olemme lukeneet, että jää sulaa Antarktiksella kiihtyvää vauhtia. Niin sulaa myös Stridsbergin romaanin rakkaus ja sen rakkaussula ei päästä lukijaa otteestaan. Tämä on romaani, jota on mahdotonta unohtaa. Vaikka on vasta kesäkuu, on ihan  mahdollista, että olen juuri lukenut tulevan syksyn parhaan käännösromaanin.

Jään malttamattomasti odottamaan, minkälaisen vastaanoton Kärlekens Antarktis saa Suomessa.



Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis
314 sivua
Alber Bonniers Förlag (2018)

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Minuuden nuohous - Jere Vartiainen: Minuus / Miinus





Jere Vartiaisen runokokoelman Minuus / Miinus kansi on kertakaikkisen upea. Se kiteyttää itseensä koko tämän kokoelman tavalla, joka tekee sanat turhiksi, mutta kirjoitan nyt kumminkin jotain, kun se on tavakseni tullut.

On poika, ensin nuorempi, sitten vähän vanhempi, nuori mies aikuisuuden syrjässä kiinni. On, mutta heikosti. Juuri niin kuin kannen ihmiseen viittaava kuva. Poika kiinni paperinukkelerpakkeilla tässä ihmisten maailmassa, jossa kukaan ei kosketustasi kaipaa.

Pojan pää on jo lähtenyt omille teilleen. Missä lie meneekin, sitä poika ei tiedä. Pään tilalla ilmapallo. Sekin pojassa kiinni vain heikolla narulla, joka on katkeamassa.

Poika lähtee etsimään päätään psykologin vastaanotolta. Siellä hänestä tulee tva (tutkittava). Hän kutistuu kirjainlyhenteeksi. Miinus ottaa häneen minuutensa haltuun.


Minuus / Miinus on medikalistinen kutistus? / rutistus? ja miesmuotoisen sielun hätähuuto. Se sisältää lyhyttä ja pitkää runoa, graafista esitystä, pieniä ja isoja ja lihavoituja kirjaimia. Se kieppuu villisti ja esitystapansa kautta korostaa ihmisen personaallisuuden monia eri puolia. Ihan nyt kysyisinkin, eikö sinullakin ole päiviä, jolloin olet lähinnä niin haaleaa kursiivia, että sinua tuskin katukuvassa huomaa? Tai päiviä, jolloin et ole ainoastaan bold, vaan myös beautiful, eikä kukaan voi ohittaa sinua panematta sinua merkille?

Vartiaisen runojen poika/miehen minuus on kriisissä. On pakko olla muita parempi. On pakko olla erityinen. On pakko peittää oma huonous, tehdä minuuden nuohous vaikka sitten maksamalla siitä tyypille, joka ammattinsa puolesta kuuntelee (tai esittää kuuntelevansa).

Janten laki on poika/miehen perustarina. Se on iskostettu häneen kerta toisensa jälkeen. Se on painettu häneen jo kotona. Se on kirjoitettu häneen kysymyksenä "Mitä sinä teit ensin?" Se on syötetty hänelle syyllisyyden siemeninä, joista hänen ruumiinsa kasvattaa puuta, jonka lehvistössä leviää viruksen kaltainen pakkomielle saada osakseen ihailua. Kuulla olevansa erityinen.

Älä luulekaan. Muista aina, kuka olet. "Nimettömän pikkujumalan hukkapala / tulehtuneena sykkivä umpisuoli."

Umpisuolen voi leikata pois. Sen leikkaaminen pois ei haittaa yhtään.

*

Vartiaisen kokoelma on jaettu viiteen osaan ja jokaista osaa edeltää lauseen pituinen tiivistys siitä, mitä kyseisessä osassa tapahtuu. Nämä tiivistykset toimivat kuin zuumausohjeet kameramiehelle. Nyt katsotaan tästä kulmasta, tältä etäisyydeltä kohti sitä, miten voisi olla mies.

Mikä on mies ja miten mieheksi tullaan? Jos lapsuus ei anna eväitä matkaan, mitä aikuisena syödään?

On satuja, joissa ei ole prinssejä. On "satuja".

Olipa kerran lapsuudessa pojalla äiti ja isä. Sen pituinen se. Tai ei ihan. Äiti muutti pois ja isä alkoi nussia muita naisia "olohuoneessa keskellä kirkasta päivää."

ihossa tuhat kertaa hylätyn lapsen laulu, seiniin hakkaava aaltokone

Minuus / Miinus on S.O.S ja Banksyn No friends. 




*

Minuus / Minuus menee mun tunteisiin.  Erityisesti ne kohdat, joissa hennosti väreilee minuus +:n mahdollisuus. Ne kohdat, kuten tämä

Mutta Puppekin löysi pallon. 
Toivoa on. 

On, on.

Vartiaisen kokoelmassa on valtavasti tunnemaastoa, joka vaihtelee betonista pehmoeläimiin. Se kysyy, miten ihminen pysyy kasassa, kun tukipuita ei ole. Kuvittele talo, jolla ei olisi kivijalkaa. Kokisiko se taloelämänsä mielekkääksi?

Näiden runojen pojalle / miehelle mieheys on yhtä kaukana kuin planeetta, jota ei vielä ole löydetty. Olla kuin mies on itseään omalla tavallaan kertova tarina, jonka osaksi vain tietyillä tarinoilla on oikeus yhtyä. Olla kuin mies hylkii niitä, jotka eivät ole sille kunniaksi, jonka se itse on määrittänyt.

Joskus varmaan pojalla oli pyjama, jonka rintamuksessa oli supersankarihahmo. Pyjama, joka kauhtui ja jäi liian pieneksi ja jonka supersankarihahmo alkoi valvottuina öinä halkeilla niin että sen supersankarivoimat lensivät poks! vaan ikkunalasin läpi ulos.

Minuus/Miinus on yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Ja syystä. Erittäin syystä.




Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
80 sivua
Kolera (2018)
Grafiikka: Daniil Kozlov



torstai 13. kesäkuuta 2019

Herkän TaiteilijaMiehen kokoelmat - Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien Kovakuorisen kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan.

Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla (WSOY 2013), Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine (WSOY 2015) sekä Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä.

Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tarinankuljetuksen ja jännitteen luomisen kannalta olennaista. Kovakuorinen vihjaa ja sen sanojen yllä roikkuu mysteerin lepattava valo.

Eeva ja Mira ovat ystäviä. Kovakuorinen kertoo heistä lapsina ja aikuisina. Se kertoo yhteisistä leikeistä, teinivuosien hölmöilyistä sekä lupauksista, joiden lunastamisen aika on edessä myöhemmin elämässä. Eri aikatasojen väliin sijoittuu tarina Miehestä, joka on suuri taiteilija sillä tapaa kuin vain mies voi suuri taiteilija olla. Mies on järkyttävän itsetietoinen ja hänen itsensä esittämisen tapa aina tarkkaan harkittua huivin kaulaan kietomista myöten.

Huivin piti näyttää siltä, että se on vahingossa löydetty laatikon pohjalta ja kietaistu kaulaan puolihuolimattomasti. Tuttu stylisti on opettanut, että siltä pariisilaiset miehet näyttävät, ja Mies on painanut vinkin muistiinsa, koska hän haluaa oppia koko ajan ja kaikkea.

Kovakuorinen sisältää monia hykerryttäviä huomioita sukupuolirooleista ja suomalaisesta kulttuurista kulttuurikritiikkiä ja näyttämötaidetta unohtamatta. Miestaiteilijan kaulaliinan asento ei ole tuulesta temmattu havainto sekään ja sen kuvaus palautti elävästi mieleeni vuosien takaisen tilanteen, jolloin olin luovan kirjoittamisen kurssilla ja MiesTaiteilija astui huoneeseen viininpunainen huivi ah! niin luonnollisen (eli kaikkea muuta) huolimattomasti aseteltuna.

Kovakuorinen on uitettu populaarimusiikissa, intertekstuaalisuudessa ja elokuvissa. Tapani Kansa laulelee R-A-K-K-A-A-N-S-A perään, Freeman ajelee Tandemilla, Marit muistelee Jäätelökesää ja Baccaran naisduo vakuuttaa hallitsevansa boogien. Musiikki luo vahvasti ajankuvaa ja minuun se upposi ihan erityisen hyvin, sillä suuri osa Kovakuorisessa mainituista biiseistä löytyi lapsuuteni vihreältä 90 minuutin BASF-merkkiseltä C-kasetilta, jota kuuntelin isäni kanssa aina siivotessamme.

Siinä missä musiikki luo ajankuvaa, elokuvaviitteet johdattelevat teoksen sisäistä maailmaa kohti. Avainasemassa on Kovakuorisessa mainittu Ingmar Bergmanin ohjaama elokuva Persona - Naisen naamio. Bergmanin elokuvan merkittävyyttä Kovakuorisen kannalta korostaa vielä se, että Naisen naamion toinen päähenkilö Elisabeth Vogler on näyttelijä samoin kuin Kovakuorisen Mira. Myös temaattisia yhteyksiä löytyy, sillä kummassakin teoksessa hyvin keskeinen rooli on menneisyydellä.

Samoin kuin Naisen naamio myös Kovakuorinen vaikuttaa aluksi ihan muunlaiselta teokselta kuin mitä se on. Lukiessani sovittelin sen ylle jo chick lit -genren viittaa, mutta teoksen edetessä kyseinen vaatekappale alkoi pysyä yhä huonommin Kovakuorisen hartioilla ja niinpä otin käyttöön toisen viitan kärpännahkoineen kaikkineen. Viitan, jossa lukee gender-lit ja jonka saumoista irvistelee rinnakkaistodellisuus.

Läpi Kovakuorisen kulkee feministinen biitti, joka yltyy joka kerta, kun Mies pääsee vuoroon. Mies ei ole ainoastaan Mies, vaan hän on tietenkin myös Mestari. Vähintäänkin Jumalan tuuraaja maanpäällä. Kulttuurimiesten kuningas.

Mies on yhdistelmä herkkyyttä ja maskuliinisuutta. Hän tarvitsee naisia, jotka ovat herkkiä niin feminiinisellä tavalla, että heidän herkkyytensä ylittää Miehen herkkyyden kuitenkin niin että suhteessa nimenomaan Miehen herkkyyttä varjellaan, sillä se on erityistä. Mieshän tarvitsee herkkyyttä taiteessaan, jossa hän on noussut Mestariksi. Mestarillisuus on puolestaan ladattu maskuliinisuudella jonka ylläpitämiseen tarvitaan sekä selkään taputtelevia veljiä että väkevästi feminiinisiä vastapuolia, jotka laskeutuvat Mestarin jalkojen juureen ja pysyvät siellä.

Miehen ongelma on, että harva nainen on kokee unelmahommakseen Miehen jalkojen juuressa kyyristelyn ja mies joutuu kokemaan naisrintamalla pettymyksen jos toisenkin. Sen enempää kuvanveistäjänainen, kosmetologinainen kuin pienirintainenkaan nainen eivät ymmärrä tarpeeksi miehen ja hänen herkkyytensä erityisyyttä.

Mies kerää naisia ja kovakuoriaisia. Jälkimmäiset hän sulkee putkiloon ja edelliset omien kohtuuttomien vaatimustensa hormistoihin.

Vähän ennen Kovakuorisen puoliväliä siihen kirjoittautuu jännäritaso teoksessa kuvattujen mielentilatutkimusten kautta. Näitä tutkimuksia edeltävät mustat sivut ovat vahva vihje siihen suuntaan, että Nemesis, jumalaisen koston henki, on laskeutunut kuolevaisten joukkoon.

Kovakuorinen on siitä mainio romaani, että sen voi lukea joko viihdyttävänä tarinana tai syvempänä feministisenä kertomuksena, jota voi kuoria sipulin tavoin. Teoksen ulkoasu ohjaa ensin mainittuun lukutapaan, mutta itse nautin Kovakuorisessa eniten sen kerrostumista ja niiden kaivelusta. Talvitien romaani ei paljasta kaikkea, vaan uskaltaa luottaa lukijan hoksottimiin. Ehdotonta kesälukemista rannoille ja riippumattoon.




Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
227 sivua
Into (2019)

Kustantajalta saatu ennakkokappale
Kirjan julkaisupäivä 15.6.2019


sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum!

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä.

Sylvin mies oli Urho.  Jättiläinen, joka jätti varjoonsa lähimpänsä.

Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.

Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin.

Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään papin puheen päälle." Hän, jonka olivat linnut on kuollut, mutta Sylvin sanoissa hän elää taas.

Suhteeni todellisista henkilöistä kirjoitettuun fiktioon on mutkikas. Tässä "sarjassa" yksi hienoimpia lukukokemuksia on minulle ollut Helena Sinervon Runoilijan talossa, joka kertoo runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Usein kuitenkin huomaan ihmetteleväni, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kuvitelman oikean henkilön elämästä.

Jos kirja vie mukanaan edellä kuvatun kaltaiset huolet unohtuvat ja niin käy mitä suurimmassa määrin Ensimmäisen naisen seurassa. Johanna Venho on tavoittanut Sylvin äänen niin prikulleen, että kirjaa lukiessani minusta tuntuu, että luen Sylvin itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämä on sinänsä hieman merkillistä, koska en tiedä, minkälainen Sylvin omin ääni oli, mutta siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut, että se oli juuri sellainen kuin minkälaisena se Ensimmäisessä naisessa tulee esiin.

Venhon onnistuneen Sylvin äänen tavoittamisen kautta - jota minäkertojaratkaisu vielä korostaa - alan myös pohtia, että syy siihen, miksi jotkut todellisen henkilön elämään perustuneet fiktiot ovat osoittautuneet minulle pettymyksiksi on kenties juuri siinä, että näistä teoksista en ole löytänyt kuvattavana olevan henkilön ääntä.

Sylvin ja Marja-Liisan lisäksi Venhon romaanissa ääneen pääsee myös kuvanveistäjä Essi Renvall, joka tekee kipsipäätä Sylvistä. Tehtävä, joka ei millään meinaa ottaa onnistuakseen ja johon liittyvät ongelmat kasvavat metaforiseksi kuvaksi myös Sylvin henkilökuvan luomisesta. Essin mukana teokseen tulee taiteeseen liittyvää pohdintaa yleistasolla sekä niitä tekijöitä, jotka tekevät juuri Sylvin kuvaamisesta vaikeaa. Sylvi oli henkilönä ristiriitainen ja hänen persoonansa eri puolien kuvaaminen oli osoittautua Essille ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Tämä hieno kuva löytyy kirjan kansipapereiden alta

Kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.

Venho todellakin onnistuu luomaan moniulotteisen kuvan Sylvistä, jonka elämän arkojakaan asioita ei tässä teoksessa peitellä. Keskeisenä tapahtumapaikkana on Kekkosten mökki ja vuosi 1966. Sylvin yksinäiset päivät mökillä elämänsä eri vaiheita muistellen ja Marja-Liisan kanssa keskustellen.

On hienoa, että runsaasti tilaa Ensimmäisessä naisessa on saanut myös Sylvin kirjailijan elämä. Se, miten kirjoittaminen häntä jatkuvasti poltteli ja miten haasteellista se oli muun elämäntohinan keskellä ja miten Sylvi epäili omaa osaamistaan. Ystävyys Marja-Liisan kanssa oli Sylville tärkeää niin henkilökohtaisella kuin kirjoittamisenkin tasolla. Kun Sylvi ei jaksanut uskoa kirjallisisiin kykyihinsä Marja-Liisa uskoi ja kannusti. Samalla hän oli myös peili, josta Sylvi saattoi nähdä tarkemmin.

Sinulle puhuminen rajaa koko ajan eroa meidän välillämme, se tekee mustaa rajaviivaa, jonka onkin omaa ääriviivaani. Tämän takian pidän sinusta, tajuan. Erilaisuutesi valaisee minulle sen joka olen.

Venhon runoilijatausta näkyy teoksessa kielellisenä komeutena ja tavoittavuutena. Teksti hyväilee kuin järvivesi, jossa Sylvi käy uimassa.

Ensimmäisestä naisesta löytyy myös feministisiä huomioita naisen ja naistaiteilijan asemasta. Suorimmin tätä tematiikkaa lähestyy Essi, joka pohtii miten "arkinen elämä käy taiteen kanssa painia joka jumalan hetki." Hänen lähestymistapansa taiteilijuuteen on käytännöllinen: lapset tarvitsevat ruokaa ja laskutkin on maksettava. Voin hyvin kuvitella, että jos tilanne vaatisi Essi juoksisi vekselin maksuun kesken kuvanveiston, kuten tekee runominä kesken runonkirjoituksen Maila Pylkkösen teoksessa Tarina tappelusta (1970). Naistaiteilijalla ei ole varaa taiteilijuuteen, jossa arjen vaatimukset voitaisiin unohtaa ja luottaa siihen, että joku muu kyllä hoitaa asiat. Naistaiteilija kun on yleensä itse se joku muu.

Myös Sylvi ottaa kantaa naistaiteilijuuskysymykseen miettimällä, onko kenties "menestyneiden naiskirjailijoiden takana aina ollut joku hiljainen mies, joka on tukenut heitä, joku vaitonainen hyvä mies."

Sylvin aviomies oli kaikkea muuta kuin hiljaista ja vaitonaista sorttia. Sielujen sukulaisuutta Sylvi löysi Olavi Paavolaisesta, mutta tämän läsnäolo ja  ajatukset olivat siinä määrin kuumottavia, että Sylvi tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa "valitsi itsehillinnän."

Ensimmäinen nainen piirtää kokonaisen kuvan Sylvistä. Se on kuvauksen kohdettaan kunnioittava. Intiimi, mutta ei tirkistelevä. Se nostaa parrasvaloihin Sylvin vahvasti tuntevana ja kirjoittavana naisena. Lukijana en voi olla miettimättä, mitä kaikkea Sylvi olisikaan kirjoittanut, jos hän ei olisi ollut ensimmäinen nainen.



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
261 sivua
WSOY (2019)

Kustantajan tilaisuudesta saatu arvostelukappale

torstai 6. kesäkuuta 2019

Vuoden 2016 August-voittaja - Lina Wolff: De polyglotta älskarna

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta älskarna suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. Tässä kohtaa on ihan pakko taas vinkua, että miksi oi miksi, tätä romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot vähän skarpimpia.

Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen.

Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus.

Wolffin romaania voisi lukea useastakin suunnasta, mutta minua kiinnostaa erityisesti se, miten hän kuvaa naisvihaa ilman että se varsinaisesti olisi tämän romaanin ilmeisin teema. Naisviha ikään kuin pulpahtelee jatkuvasti esiin ilman että sen esiintuloja sen enempää kommentoitaisiin kuin analysoitaisiinkaan. DPÄ:ssä naisvihan kuvauksen voikin sanoa jäljentävän sitä tapaa, jolla se on läsnä modernissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jota pidetään tasa-arvon edelläkävijänä. Raaputa vähän ja johan haisee.

Vissa kvinnokroppar glider i mitt minne in i varandra, liksom ansikten, namn och röster. Det händer att jag kombinerar nya kroppar med delar från vissa som jag sätter ihop med delar från andra. Jag gör kvinnor av kvinnor.

Max Lamasin unelmanainen on yhdistelmä kahdeksasta naisesta ja tämä nainen, jolle hän antaa nimen Lolita, puhuu kieltä jota Max ei ymmärrä. Kertoja antaa näin ymnmärtää, että miehen ja unelmanaisen välillä on ylittämätön etäisyys. Maxin käsikirjoituksessa, jota hän kirjoittaa eräänlaisesta kirouksesta vapautuakseen, Max kuitenkin lähtee etsimään täsmällistä kuvauksen tapaa juuri eri kielien kautta.

Kielen merkitystä korostaa myös teoksen kolmannessa osassa kuvatun italialaista aatelissukua olevan Lucrezian isoäiti, jolla on antaa lapsenlapselleen kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen näistä koskee oman kehon rakastamista, toinen taas luonnontieteiden hylkäämistä ja kieliin keskittymistä. Isoäidin neuvoissa ruumis kielellistyy ja kieli ruumillistuu.

Wolffin romaani on täynnä yllätyksiä, eikä niiden merkitystä voi täysin hahmottaa ennen kuin on lukenut koko romaanin loppuun. Teoksen ensimmäinen osa kertoo Ellinorista ja Calistosta, jotka tutustuvat toisiinsa deittisovelluksessa. Ellinor on kaikkea muuta kuin kulttuuri-ihminen, kun taas Calisto kirjoittaa työkseen kirjallisuuskritiikkiä. Kertoja liittää näin Ellinorin osaksi luontoa, Caliston kultuuria. Sama jako on löydettävissä Maxin ja hänen vaimonsa väliltä. Max on "kulttuurimies", joka häpeää sosiaalityöntekijävaimoaan.

Calistolla on hallussaan Maxin käsikirjoitus ja hän kertoo Ellinorille, miten Max pyrkii tekstissään eläytymään naisen osaan ja kirjoittamaan ikään kuin naiseuden sisältä. Tässä vaiheessa teosta lukijalla ei vielä ole mitään syytä epäillä Caliston näkemystä, mutta teoksen myöhemmästä perspektiivistä käsin Caliston sanat osoittavat kammottavan onttoutensa.

Ellinorin ja Caliston välillä seksuaalisuus saa outojakin ilmentymiä, jotka vaikuttavat suoraan myös Maxin käsikirjoituksen kohtaloon. Läpi DPÄ:n pingottuu näin jännite, jossa ruumis ja teksti yhtyvät ihan konkreettisinkin seurauksin.

Wolffin romaanissa on yllättäviä käänteitä, jotka liikkuvat uskottavan ja epäuskottavan rajalla. Max on mies paitsi yksilömielessä myös kaikki ne miehet, jotka kohtelevat naisia huonosti. Tätä isolla m-kirjaimella kirjoitettua miestä Wolff alleviivaa viittaamalla useita kertoja ranskalaiseen kirjailijaan Michelle Houellebecqiin, joka on tunnettu kirjojensa seksistisistä kuvauksista.

Det är nog så, Max, att du aldrig sett någon. Du har bara sett dig själv, och kvinnorna du haft har bara varit de speglar som du kunnat se dig själv genom.

Maxille naiset ovat välikappaleita. Hän käyttää heitä, kuten joku toinen käyttää alkoholia tai huumeita. Hän halveksii vaimoaan, mutta samalla hän on tälle kateellinen siitä, että vaimo lukee Nietzscheä, kun hän Maxin mielestä on enempi dekkari- ja tosi-tv -tyyppiä.

Kuvaavaa on, että Max ihastuu sokeaan Mildrediin - naiseen, jonka silmistä ei heijastu kuvaa Maxista itsestään. Pettymyksensä Max kostaa toiselle naiselle, jonka vähempiarvoisuutta kertoja korostaa viittaamalla häneen pelkällä pronominilla tai ammatti-ilmauksella reseptionisti ikään kuin tämä nainen ei olisi edes sen arvoinen, että hänestä käytettäisiin hänen nimeään. Mitä tulee yhdessä vietettyyn yöhön naisen kanssa Max ei säästele sanojaan vaan toteaa naiselle, että tämä ei kelpaa. Että tämä on liian vanha, estynyt ja ikävä. Myös kertoja ottaa käyttöönsä arvottavan ja armottoman mieskatseen kuvatessaan naisen ruumista Maxin sanojen jälkeen.

I det hårda ljuset som kom in från fönstren framstod hennes kropp med ens som oändligt defekt med slapp, hängande hud och för smala lår. Hennes ansikte hade antagit ett urgammalt uttryck.

Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen ja ruumis kohtaavat DPÄ:ssä yhä uudestaan. Lucrezian isoäiti meni aikanaan kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kaikkien sivistyneiden ihmisten pitää olla lukenut. Kirjakauppias suositteli Proustia ja isoäiti osti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, jota kukaan perheessä ei kuitenkaan koskaan lukenut.

Lucreziasta kertovan osan nykytasolla suvun parhaat vuodet ovat jääneet taakse ja palatsi, jossa suku on asunut vuosisatoja on jouduttu rahapulan vuoksi myymään. Loiston aika on mennyt ja se on läsnä enää siitä kerrotuissa tarinoissa.

Wolffin romaanin eri osat peilautuvat toistensa kautta ja luovat yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä. Yksityiskohdat värisevät ja kerrostuvat ja kaikkea kerrottua pitää koossa Max Lamasin käsikirjoitus, jolle tärkeän innoituksensa antoi Lucrezian psyykkisesti sairas äiti Claudia, joka kertoo viettävänsä päivänsä kirjoittamalla "lappuja menneisyytensä monikielisistä (polygloteista) ihmisistä."

Claudia näkee Maxin todellisen luonteen selvemmin kuin kukaan muu ja hän tekee unohttumattomalla tavalla selväksi niin Maxille kuin sukulaisilleenkin, mitä mieltä hän Maxista ja tämän käsikirjoituksesta on.

De polyglotta älskarna on merkityksistä rikas ja hyvällä tavalla painava romaani, jonka feminismi ei pidä melua itsestään, vaan hiipii syvälle lukijaan sivu sivulta. Wolffin teos on kuin pistekuvio, jonka pisteiden välille lukeminen piirtää yhteyksiä ja lopputuloksena on jotakin ihan muuta kuin mitä ensimmäiset pisteiden väliset viivat antoivat odottaa.

De polyglotta älskarna on hyvin pitkälti juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei tee johtopäätöksiä lukijan puolesta, vaan antaa lukijan etsiä, löytää ja nauttia. Se on romaani, jota lukiessaan jo tietää, että sen haluaa lukea myöhemmin uudestaan.


Lina Wolff: De Polyglotta älskarna
292 sivua
Albert Bonniers Förlag (2016)







sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kommunikaatiokat ...k ..o...s - Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt


Jonas Hassen Khemirin uutuusromaani Isän säännöt on ovelasti rakennettu moderni perheromaani, jonka kierrokset kasvavat teoksen edetessä.

Perhe on pahin voisi olla Khemirin romaanin tunnuslause. Se, että ollaan samaa perhettä ei takaa ymmärrystä perheenjäsenten välillä. Khemirin romaanissa kuvattuja henkilöitä yhdistävät verisiteiden lisäksi kommunikaatioon liittyvät vaikeudet.

Khemiri jättää romaaninsa henkilöt nimettömiksi. On isoisä, joka on isä. On isä, joka on poika. On sisko, joka on tytär. On yksivuotias ja nelivuotias. Henkilöiden nimeämättömyys on tehokas ratkaisu, joka korostaa, että kirjassa kuvatut kommunikaatiovaikeudet eivät ole vain kirjan henkilöiden ongelma, vaan koskettavat paljon laajempaa joukkoa.

Khemiriltä on totuttu odottamaan kirjallisuutta, jossa maahanmuuttajilla ja maahanmuuttajuudella on keskeinen rooli. Näihin odotuksiin Isän säännöt sekä vastaa että jättää vastaamatta. Kirjan henkilöiden etnisistä juurista ei puhuta  suoraan, mutta ne ovat teoksesta aavistettavissa. Tämäkin on tehokasta, sillä näin kirjan henkilöiden tekemisiä ei voida selittää maahanmuuttajataustan kautta. Henkilöt "vain" ovat, kuten kuka tahansa ruotsalainen.

Isän sääntöjen alku on suorastaan hengästyttävää kuvausta koti-isän arjesta. Monin paikoin on pakko nauraa ääneen, sillä Khemirin vyörytys 1- ja 4-vuotiaan lapsen tekemisistä ja isän yrityksistä pitää tilanne hallussa on kaikessa koomisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan hilpeää luettavaa, kun sitä katsoo ulkopuolisen silmin. Jos on ollut vastaavassa tilanteessa kuin kirjan isä nauru saa ihan uuden vivahteen.

Yksivuotias nousee eteisen lipastoa vasten ja mylvii vaikuttuneena siitä ettei keikahda nurin. Nelivuotias yrittää auttaa pikkuveljeä kävelemään mutta saakin kaadettua pojan kumoon. Yksivuotias itkee. Nelivuotias nauraa. Yksivuotias puree nelivuotiasta sääreen. Nelivuotias itkee. Yksivuotias katoaa ja löytyy olohuoneesta pöydän alle käpertyneenä, suussaan kaksi muovihelmeä.

Vaikka koti-isyys on Isän säännöissä keskeisessä roolissa ei se kuitenkaan ole kirjan tärkein teema, vaan koti-isyyden kautta Khemiri tuo esisijaisesti esiin, miten elämä kotona lasten kanssa versus työelämässä mukana oleminen ovat positioita, jotka väistämättä saattavat privaatin ja julkisen piirissä elävät törmäyskurssille keskenään riippumatta siitä, mitä sukupuolta he ovat.

Isän säännöt alkaa isoisän tulolla Ruotsiin. Heti kättelyssä käy ilmi, että isoisä on hankala tyyppi, jolla ei ole muuta kuin negatiivista sanottavaa olipa asia mikä hyvänsä. Hänellä on kipuja ja sairauksia, ja kummatkin edelliset ovat juuri hänen kohdallaan mittavampia kuin kenenkään muun kohdalla. Isoisällä on totuus hallussaan ja hän tietää asiat muita paremmin.

Ei ole liioiteltua sanoa, että isoisä on kaiken kaikkiaan raivostuttava tyyppi, kun häntä katsoo isän (eli isoisän pojan) näkökulmasta. Khemiri ei kuitenkaa jätä asiaa tähän, vaan pilkkoo kertojan eri romaanihenkilöiden palvelukseen vauvanäkökulmaa unohtamatta. Näin romaanin henkilöt päästään näkemään sekä toisen silmin että tämän omasta näkökulmasta. Kun samat tapahtumat kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta ei  enää olekaan selvää, onko isoisä niin kamala kuin miltä hän vaikuttaa.

Isä vaikuttaa täydelliseltä isältä. Hän tekee kaikkensa, jotta hänen lapsillaan ja naisystävällään olisi hyvä olla. Tämä täydellinen kuva ei kuitenkaan ole mikään totuus hänestä, kuten myöhemmin paljastuu.

Isä on jäänyt isänsä (eli isoisän) rakkautta vaille ja hän hakee isältään hyväksyntää, jota ei koskaan ole saanut. Joskus maaginen hetki roikkuu jo ilmassa ja poika luulee kohta kuulevansa isänsä lausuvan hänen kauan kaipaamansa sanat. Niin ei käy. Onko isoisä sittenkin omahyväinen ja paska tyyppi? Isoisä on ollut paljon poissa lastensa elämästä varsinkin avioeron jälkeen. Tytärtään hän suosii, pitää tätä vallan mahtavana. Poika sen sijaan on isoisän mukaan huono kaikessa mahdollisessa.

Äidiltään poika kuulee, että on ollut aika jolloin isä (isoisä) oli ihan toisenlainen. Se tapahtui vuosina, jolloin poika oli niin pieni, että hänelle ei ole tuosta ajasta jäänyt muistikuvaa.

Isän (isoisän) ja pojan (isän) välinen suhde menee jatkuvasti lukkoon ja väärinymmärrykset ovat molemmanpuolisia. Poika (isä) hoitaa isänsä (isoisän) käytännön asioita isän viettäessä puolet vuodesta ulkomailla. Pojalle (isälle) kyse on suuresta palveluksesta, jota isä (isoisä) pitää itsestään selvyytenä. Kuinka paljon vanhemmilla on oikeus aikuisilta lapsiltaan vaatia? Kuinka paljon aikuisten lasten pitäisi vanhempiaan auttaa? Missä olisi se kohta - ja onko sitä - jossa kummatkin osapuolet voisivat olla tyytyväisiä?

Tolstoin mukaan jokainen perhe on onneton omalla tavallaan. Khemirin romaanissa Tolstoin sanat toteutuvat erityisen kiinnostavalla tavalla. Khemiri nostaa isyyden pöydälle kuin kissan, jonka moinen teko saa paljastamaan kyntensä. On pakko myös kysyä, kenen isän säännöistä loppujen lopuksi on kysymys.



Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
333 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Pappaklausulen (2018)
Suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga