sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kesä ilman miehiä -projektin yhteenveto

Kalenterin mukaan kesä loppuu tänään. On siis aika tehdä pieni yhteenveto kesäprojektistani Kesä ilman miehiä, joka on esitelty tässä.

Projekti onnistui sikäli hyvin, että vain kolme kirjoista jäi lukematta. Julie Orringerin romaania The Invisible Bridge en ehtinyt kesän kuluessa edes aloittaa. Barbara Kingsolverin teoksen Flight Behaviour jätin kesken jo parinkymmenen sivun lukemisen jälkeen. Kingsolver on minulle vaikea kirjailija. En millään tahdo päästä hänen teoksiinsa sisään, enkä oikein osaa edes sanoa, mistä se johtuu. Jennifer Eganin romaanin Keep kohdalla tuli sellainen yllätys, että se osoittautuikin samaksi romaaniksi, joka on suomennettu nimellä Sydäntorni. Koska luin Sydäntornin viime syksynä suomeksi, jätin nyt lukematta sen uudelleen. Sydäntornista mainittakoon kuitenkin sen verran, että se on huikean huiman hulppean hirmuisen hieno teos, joka omissa arvioinneissani kuuluu vuoden 2013 aikana lukemieni teosten kärkisijoille.

Lukemistani romaaneista Tessa Hadleyn The London Train on ainoa, josta en blogannut. Luin sen aikamoisessa kesäflunssassa ja tämän vuoksi monet teoksen hienoudet menivät enempi vähempi ohi. The London Train koostuu kahdesta erillisestä kertomuksesta, joka tuli minulle yllätyksenä. Lontoon juna yhdistää tarinat toisiinsa. Hadleyn kieli on kaunista ja nautinnollista ja teoksessa on syviä havaintoja ihmiselämän kiemuraisista poluista, joilla menneisyys, nykyisyys ja tuleva muodostavat pysähdyttäviä, alati muuttuvia kuvioitaan. Tässä Hadleyn romaanista yksi sitaatti, joka puhutteli minua erityisesti:

"Once, Cora had believed that living built a cumulative bank of memories, thickening and deepening as time went on, shoring you against emptiness. She had used to treasure up relics from every phase of her life as it passed, as if they were holy. Now that seemed to her a falsely consoling model of experience. The present was always paramount, in a way that thrust you forward: empty, but also free. Whatever stories you told over to yourself and others, you were in truth exposed and naked in the present, a prow cleaving new waters; your past was insubstantial behind, it fell away, it grew into desuetude, its forms grew obsolete. The problem was, you were always still alive, until the end. You had to do something."

Linkit Kesä ilman miehiä -projektissa lukemiini teokiin löytyvät tästä:


Jos edellä mainitusta kymmeniköstä haluaisi nostaa esiin parhaimmat lukukokemukset, niin kärkikolmikkoon asettaisin Leen, Morrisonin ja Selasin teokset. Ehkäpä jopa edellä mainitussa järjestyksessä. Koko kesän mielenkiintoisin ja mieleenpainuvin romaanihenkilö oli Leen romaanin Atticus Finch. Hänellä on nyt vakaa paikkansa tärkeimpien romaanihenkilöideni listalla. Paikka, jolta häntä ei hevin syrjään heivata.



lauantai 30. elokuuta 2014

Emmanuel Carrère: Valhe

"Kun teille tullaan sanomaan, että paras ystävänne, tyttärenne kummisetä, vilpittömin ihminen jonka olette tuntenut, on tappanut vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa ja että hän kaiken lisäksi on valehdellut teille kaiken jo vuosikaudet, eikö ole normaalia että luotatte häneen edelleen raskauttavista todisteista huolimatta?"

Emmanuel Carrèren Valhe perustuu tositapahtumiin.  Vuonna 1993 ranskalainen Jean-Claude Romand surmasi vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä vanhempansa. Valhe on kirjailija Carrèren tapa yrittää saada selkoa, miksi näin tapahtui. Carrèren motiiveissa olin aistivinani jotakin samaa kuin Tiina Raevaraan tavassa käsitellä perhesurmia hänen pienoisromaanissaan Laukaisu. Ehkä kirjoittamalla on mahdollista ymmärtää asioita, joiden ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta tai ainakin järjestää omia päänsisäisiä ajatuksiaan käsittelyn kohteena olevasta aihepiiristä.

Ennen surmatekoja Romand oli 18 vuoden ajan teeskennellyt olevansa jotakin ihan muuta kuin mitä hän oli. Hänet tunnettiin paitsi rakastavana perheenisänä, myös menestyksekkäänä lääkärinä, joka työskenteli WHO:ssa. Tosiasiassa Romand oli lopettanut lääketieteen opinnot kesken, koska ei läpäissyt tenttiä. On uskomatonta ja käsityskyvyn ylittävää, miten hän vuosi vuoden jälkeen onnistui huiputtamaan paitsi perhettään myös kaikkia hänet tunteneita ihmisiä. Romandin viettämä kaksoiselämä on taas kerran erinomainen esimerkki siitä, miten elämä on vielä ihmeellisempää kuin tarinat. Kun olin saanut Valheen luetuksi minun oli pakko googlettaa, että onko Romand todellinen henkilö vai onko kyse Carrèren ovelasta kirjallisesta juonesta, jossa hän vain esittää Romandin olevan todellinen. Valitettavasti Romand ei ole kirjailijan keksintöä, vaan äärimmäisestä narsismista kärsivä mies, joka istuu vankilassa tälläkin hetkellä. Ensi vuonna tosin hänen on mahdollista päästä ehdonalaiseen vapauteen.

Valhe ei ole varsinaisesti romaani, vaan pikemminkin kirjallinen dokumentti ja psykopatologinen selvitys ihmismielen sysimustasta. Romandin teot eivät jättäneet kirjailijaa rauhaan, vaan vaivasivat häntä jopa siinä määrin, että hän ryhtyi kirjeenvaihtoon Romandin kanssa ja kävi tapaamassa tätä vankilassa. Toinen asia sitten on, voiko mikään tieto, selvittäminen tai yritys käsittää tapahtunutta auttaa ymmärtämään, miksi Romand teki mitä teki.

Yksi Valheen esiin nostamista puistattavista kysymyksistä on, että emme voi tietää, millainen joku tuntemamme henkilö ihan oikeasti on. Lukiessani mielessäni kävi useammankin kerran Bret Easton Ellisin romaani American Psycho (1991). Se onneksi sentään on fiktiivinen kuvaus Pat Batemanista, joka niinikään on ulkoisesti viehättävä, mutta sisimmältään mätä. Useaan kertaan jouduin lopettamaan lukemisen kesken, koska juutuin kysymykseen siitä, miten Romandin huijaus saattoi olla mahdollinen. Tätä seurasi jatkokysymys: jos Romand onnistui huijauksessaan, miksi ei joku muukin? Miksi ei joku, jonka minä tunnen ja jota arvostan? 

Luin Valheesta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten ja yritin lainata sen jo silloin kirjastosta, mutta tuolloin se ei ollut saatavilla ja sen vuoksi päädyin lainaamaan samalta tekijältä pienoisromaanin Huviretki painajaisiin. Kuinka ollakaan, myös Romand lukee tätä kyseistä Carrèren romaania Valheessa. Kun yritän kuvitella, miltä Romandista on tuntunut elää elämää, jonka valheellisuuden hän tietää väistämättömästi jonain päivänä paljastuvan mieleeni tuli juuri Huviretki Painajaisiin -romaanin ahdistava tunnelma. Näin lukija, todellisuus ja fiktio kietoutuivat yhteen petolliseksi suonsilmäkkeeksi, joka imee, imee, imee.

Carrèren tavoin halusin ymmärtää Romandia - sitä Romandia joka oli sen toisen Romandin julkisivun takana. Toisaalta ajatus ymmärtämisestä tuntui suorastaan vastenmieliseltä ja turvattomalta. Tunsin samanaikaisesti halua työntää Romandin jonkin rajan taakse, josta hänellä ei olisi mitään yhteyttä siihen maailmaan, jossa elän. Romandin tarinan herättämien kysymysten epämiellyttävyydessä on jotakin samaa mitä koin lukiessani Lionel Shriverin romaania Poikani Kevin (2006, We need to talk about Kevin (2005)). En haluaisi hyväksyä ajatusta suunnattomasta pahuudesta tai haluaisin ainakin löytää selityksen sille, miten tuo pahuus on syntynyt, jotta siihen voitaisiin vaikuttaa. Jotta sitä voitaisiin parantaa. Niin Carrère kuin Elliskin ja omalla tavallaan myös Shriver nostavat esiin kysymyksiä äärimmäisestä narsismista. Miten se syntyy? Miksi? Voiko se olla synnynnäistä? Entä jos narsisti itsekin on uhri? Entä jos mitään parannuskeinoja ei ole?

Carrère kuvaa myös Romandin lapsuutta etsiessään syitä tämän myöhempään käytökseen. Oikeudenkäynnissä Romand kertoo: "Ehkei minun sovi puhua lapsuuteni kärsimyksistä...En voinut puhua niistä, koska vanhempani eivät olisi ymmärtäneet, he olisivat olleet pettyneitä..En valehdellut silloin, mutta en koskaan uskonut syvimpiä tunteitani kenellekään muulle kuin koiralleni...Hymyilin aina, eivätkä vanhempani varmaan koskaan epäilleet, että oli surullinen." Hakeeko Romand myötätuntoa? Hakeeko hän sympatiaa? Yrittääkö hän vakuuttaa kuulijat siitä, että hän teki mitä teki, koska ei voinut muuta?

Vankilassa ollessaan Romand puhuu ihmisten ymmärtämisen tärkeydestä tuomitsemisen sijasta. Carrère näkee Romandin puheissa yhtymäkohtia Paavalin näkemyksiin virheitä tekevästä ihmisestä, joka  haluaa tehdä hyvää, mutta tekeekin pahaa. Voiko tuomita ihmisen, joka haluaa tehdä hyvää, mutta on siihen kykenemätön? Onko pahuus hyväksyttävämpää, jos ihminen syyllistyy siihen, koska ei muuhun pysty? Valheessa Carrère liikkuu syvällä ihmisen psyyken tuntemattomilla poluilla. Vaikka kirjassa on vain 155 sivua meni sen lukemiseen parisen viikkoa, koska minä ainakaan en pystynyt vain lukemaan siinä esitettyjä ajatuksia, vaan juutuin pohtimaan niitä eri näkökulmista. Valheen voi työntää kirjahyllyyn, mutta Jean-Claude Romand astuu aikanaan vankilasta meidän joukkoomme.


Emmanuel Carrère: Valhe
Ranskankielinen alkuteos: L'Adversaire (200)
Suomennos: Marja Haapio
Like

Nicole Garcia on ohjannut romaanin pohjalta teoksen nimeä kantavan elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 2002. Jean-Claude Romandia näyttelee Daniel Auteuil.


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Juhlapostaus. Alice Walker: Now is the time to open your heart


Tämä bloggaus on 100. kirjoittamani bloggaus, joten halusin tässä postauksessa ottaa tarkastelukohteekseni jonkun itselleni erityisen tärkeän kirjan. Valitsin hyllystäni Alice Walkerin romaanin Now is the time to open your heart (jatkossa Now is), jonka nyt luin ensimmäistä kertaa. Osasyy valintaani oli, että ajattelin, että Walkerin kirjan nimen mukaisesti voisi olla aika kertoa hieman itsestäni.

Mutta. Voi itku.

Now is ei ole lainkaan paras mahdollinen juhlapostauksen kohde. Siitäkään huolimatta, että Alice Walker tulee aina olemaan minulle erityinen kirjailija, jonka seurassa viettämäni hetket ovat olleet ainutlaatuisia ja vaikuttaneet minuun pysyvällä ja perustavalla tavalla.

Kirjoitin graduni Walkerin romaanista Meridian (1976, suom. Meridian 1984). Se vei minut tutkimaan feminismiä ja 1960-luvun kansalaisoikeusliikettä Yhdysvalloissa. Toisella kädellä pidin kiinni ranskalaisesta filosofista Michel Foucault'sta, jonka ajatukset vallan ja vastarinnan välisistä suhteista muodostivat teoreettisen kehyksen, jonka kautta tarkastelin Meridianin samannimisen päähenkilön kehitystarinaa. Kuukausia Meridian oli minulle läheisempi kuin monet tosielämässä tuntemani ihmiset.

Monille Walker lienee tunnetuin huikeasta Pulitzer-palkitusta romaanistaan The Color Purple (1982, suom. Häivähdys purppuraa 1986), jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Vaikka hyllyssäni on useita Walkerin kirjoittamia teoksia, en ole raaskinut lukea niitä. Olen jotenkin vähän hassusti halunnut säästellä niitä, jotta minulla olisi Walker-nälän iskiessa aina löydettävissä jotain ennen lukematonta. Tätä juhlpostausta varten päätin kuitenkin "uhrata" yhden lukemattoman Walkerin teoksen.

*

57-vuotiaana Kate Talkingtree alkaa kokea polvivaivoja. Talo hänen ympärillään alkaa vähitellen rapistua. Maalit kuoriutuvat seiniltä, kylpyamme vuotaa ja ovet eivät enää sulkeudu kunnolla. Kate alkaa polttaa omia kirjoituksiaan ja siinä samalla  hän polttaa myös useita sadan dollarin seteleitä osoittaakseen itselleen, että raha ei määritä hänen elämäänsä. Ihmissuhde vaikuttaa tulleen tiensä päähän. On koittanut muutoksen hetki. On tullut aika lähteä muiden naisten kanssa matkalle pitkin jokea.

Lukiessani teoksen ensimmäisiä sivuja kaikki oli vielä hyvin. Now is sisältää kuitenkin omaan makuuni liian paljon new age -vaikutteita ja mikä pahinta se ei ole kirjallisestikaan mitenkään loistokas teos. Shamanismia, meditaatiota, parantavia lauluja, ruumista puhdistavia pahanmakuisia juomia ja oksentamista, häilymistä toden ja kuvitellun välillä, sekavia unia. Tätä pettymystä on raskas kantaa. Onneksi kuitenkin tässäkin teoksessa on välähdyksiä, jotka saavat minut taas muistamaan, miksi Alice Walker on minulle niin tärkeä kirjailija. Samanaikaisesti tiedostan, että moni asia Now is:ssä olisi mennyt ohi, jos en olisi aiemmin viettänyt niin paljon aikaa Alice Walkerin seurassa.

Yksi Alice Walkerin kuuluisimmista toteamuksista on, että jos olemme naisia meidän on ajateltava menneisyyttä äitiemme kautta. Tämä hänen ajatuksensa manifestoituu Now is -romaanissa ja on sen tärkeimpiä lähtökohtia. Kate lähtee matkalle ottamaan selvää itsestään. Samanaikaisesti hänen kumppaninsa Yolo matkustaa Havaijille, jossa hän kokee asioita, joilla on ratkaisevia vaikutuksia hänen elämälleen. Now is liikkuu vuorotellen Katen ja Yolon matkassa. Se ei ole yhtenäinen tarina, vaan muodostuu pitkälti Katen jokimatkallaan kuulemista muiden naisten tarinoista, joihin Yolon kokemukset Havaijilla tuovat oman tärkeän lisänsä.

Alice Walker on ennen muuta poliittinen kirjailija. Toisaalta kyse on rotuun, toisaalta naisiin liittyvästä politiikasta. Hän on kritisoinut feminismiä sen perustumisesta ennen muuta valkoisten heteronaisten kokemuksille ja ottanut käyttöön kaikki erilaiset naiseudet kattavan sanan womanismi. Now is onkin hyvä esimerkki Walkerin womanista. Kate on paitsi musta, myös biseksuaali. Se on puheenvuoro erilaisten naiseuksien hyväksymisestä ja arvostamisesta.

Parhaimmillaan Alice Walker on, joskin eri tavalla, Toni Morrisonin tapainen tiheä kirjoittaja. Pienetkin lauseet ulottavat juurensa suuriin, usein rotuun, naiseuteen ja ruumiiseen, liittyviin kysymyksiin. Walkerilla ihminen on kokonaisuus: se mikä tapahtuu psyykessä, tapahtuu myös ruumiissa. Jakoa henkisen ja ruumiillisen välillä on mahdotonta tehdä. Kate käy läpi omaa transkendenssiään etsimällä vastauksia kysymyksiinsä oman sukunsa historiasta. Now is:ssä esivanhemmat ovat voiman lähde. Kuolleiden, mutta meissä yhä elävien ihmisten joukko, joka odottaa, että heidän tarinansa tulisivat kerrotuiksi.

Vakuuttavimmin Walker kuvaa vangitsemisen ja orjuuden vaikutuksia ihmiseen. Hän tuo esiin, että kaikki se, mikä ihmisessä voidaan vangita on ulkoista. Ihmisen sisimpään millään orjuutusjärjestelmällä ei ole pääsyä. Ihmisessä on henkilökohtaisen vapauden paikka, jota kukaan ei voi häneltä viedä. Walker korostaa niinikään, että menestyksekäs taistelu sortoa vastaan on luonteeltaan yhteisöllistä. "One's struggle against oppression is meaningless [...], unless it is connected to the oppression of others." Osallistumalla jokiretriittiin muiden naisten kanssa Kate voi saavuttaa sellaista tietoa itsestään, johon hän ei yksin kykenisi. Muiden naisten tarinoiden kautta naisten kokema sorto saa konkreettisen muodon, jonka aiheuttamia muistijälkiä naiset yhdessä voivat muuttaa. Olemme olemassa toisiamme varten ja toistemme kautta. Yhdessä voimme saavuttaa tilan, jossa voimme astua "unien kaivattuun katedraaliin."

Now is:ssä Walker kritisoi television kyllästämää elämänmenoa ja puhuu luonnon ja puhtaan ravinnon tärkeydestä. Elämäntavasta, jossa yhteys esivanhempiin on aukinainen ja läsnä. Elämäntavasta, jossa annamme itsemme tulla esivanhempiemme, erityisesti isoäitiemme opastamiksi. Hän muistuttaa meitä siitä, että historiaa ei pidä unohtaa. Now is:ssä tämä tulee esiin mm. kertomuksena havaijilaisten kuningattaresta, heidän äitinään pitämästään Lili'uokalanista, jonka amerikkalaiset syrjäyttivät vallasta 1890-luvulla. Walkerin lukeminen nostaa esiin unohduksiin painuneita historiallisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Itse esimerkiksi en koskaan ennen ollut edes kuullut Lili'uokalanista ja hänen kohtalostaan.

Now is:iä lukiessani koin, että olen vieraantunut Alice Walkerista. Että hän on lähtenyt kulkemaan suuntaan, johon en voi/halua häntä seurata. Ehkä juuri tämän vuoksi olin suorastaan lapsellisen iloinen, kun huomasin, että jokin ajattelussani edelleen seuraa hänen ajatustapaansa. Now is:ssä Kate näkee unen, josta mietin, että olipahan varsinainen Liisa ihmemaassa -uni. Seuraavassa kappaleessa Walker käyttää juuri samaa termiä. Tämän jälkeen heti seuraavalla sivulla hän viittaa erääseen Oscar Wilde -sitaattiin, jota itsekin usein käytän, nimittäin Wilden sanoihin siitä, että hän voi vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.

Vaikka Now is ei ollutkaan kirjallinen täyttymys ihailen edelleen valtavasti Walkerin tapaa muistuttaa meitä mustien ja erityisesti mustien naisten asemasta ja kokemuksista. Kun hän Now is:ssä kirjoittaa hiuksista huomasin vajoavani takaisin aikoihin Meridianin seurassa. Hiusten poliittinen kuvaaminen ei tosiaankaan ole Chimamanda Adichien keksintö, vaan jo vuosia häntä ennen Walker on nostanut esiin hiukset ja niiden poliittisen merkityksen. Katen toivuttua lääkeyrtin aiheuttamasta pahoinvoinnista hän kuvailee olotilaansa vertaamalla sitä hiustensuoristuskokemuksiinsa. "I began to experience a feeling I hadn't felt since high school,  when I first began straightening my hair. I began to feel humiliated. It felt like I was abusing myself."

Alice Walker on kenties syvästi humanistisin kirjailija, jonka tiedän. Jopa silloin kun olen hänen tekstinsä kanssa eksyksissä ja jopa silloin, kun oma kokemukseni on, että nyt mennään suuntaan, johon en tahdo lähteä, on hänen tekemänsä vaikutus vahva kuin yhtäkkiä lapsuudesta kirkkaana esiin pulpahtava, jo unohdetuksi luullut muisto, joka näyttää nykyisyydestä puolen, josta en aiemmin ole ollut tietoinen. Walker vakuuttaa, että elämä jatkuu. Myös silloin kun se tuntuu olevan umpisolmussa. "Something is always happening. In fact, everything is always happening.


torstai 21. elokuuta 2014

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage (Värittömän miehen vaellusvuodet)

Haruki Murakamin uuden romaanin ilmestyminen on kirjallinen Tapaus ihan kansainvälisestikin ottaen. Muistelisin lukeneeni, että Japanissa hänen uutuuttaan Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage (jatkossa CTT) myytiin viikossa yli miljoona kappaletta. Kun itse aloin lukea CTT:tä, mielessäni pyöri kaksi pääasiallista ajatusta. Apua, jos se onkin pettymys. Apua, jos se on niin hyvä, että sen jälkeen en pariin viikkoon pysty muusta edes puhumaan, kuten minulle on muutamien Murakamin teosten lukemisen jälkeen käynyt.

Kun näin CTT:n kirjakaupassa, minulle tuli vahva tunne, että haluan ostaa tämän teoksen juuri kuvassa näkyvillä kansilla. Toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Teoksen luettuani voin todeta, että kansi on erityisen onnistunut. CTT on taattua Murakamia, tosin aika erilaista kuin hänen edellinen teoksensa, mammuttimainen IQ84. Tyylillisesti se on lähempänä Suurta lammasseikkailua ja Norwegian Woodia, vaikka se ei näiden teosten tyylilajiin varsinaisesti asetukaan. Omalle Murakami-suosikilleni, teokselle The Wind-Up Bird Chronicle, se ei vedä vertoja, mutta siinä on hurjasti nyansseja, jotka eivät tyrkytä itseään, vaan odottavat lukijan löytävän ne.

CTT on kertomus miehestä nimeltä Tsukuru Tazaki ja hänen pyrkimyksistään tulla sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa sekä löytää oma paikkansa maailmassa. CTT:tä voisikin kutsua murakamilaiseksi versioksi perinteisestä kehitysromaanista. Tsukurun koko olemassoloa vaivaa traaginen kokemus hänen teinivuosiltaan, jolloin hän muodosti kiinteän porukan neljän ystävänsä kanssa. Tässä joukossa Tsukuru koki ulkopuolisuutta, koska hän oli joukosta ainoa, jonka nimeen ei liittynyt väriä. Tsukurun miespuolisten ystävien nimet tarkoittivat punaista ja sinistä, naispuolisten valkoista ja mustaa. 

Tsukuru sen sijaan on väritön keskitien kulkija, joka ei omaa mitään erityisiä kykyjä tai lahjakkuutta. Hän on rautatieasemista kiinnostunut nuori mies, joka joutuu kivuliaan surun ja kuolemanhalun valtaan, kun hänen ystävänsä äkkiarvaamatta ja ilman mitään selityksiä sulkevat hänet pois joukostaan. Tästä hylkäämisestä tulee Tsukurun elämän vedenjakaja. Ennen. Jälkeen. Jokainen matka menneisyyteen johtaa takaisin kipuun, mutta nämä matkat ovat välttämättömiä, jotta menneisyyden kuristusote hellittäisi.  Aikuinen Tsukuru on yksinäinen mies, kunnes hän tutustuu Saraan, joka kiteyttää hienosti ihmisen ja hänen menneisyytensä välisen suhteen. "You can hide memories, but you can't erase the history that produced them."

Juuri Sara saa Tsukurun uskomaan, että hänen on etsittävä käsiinsä nuoruudenaikaiset ystävänsä. Tästä alkaa Tsukurun henkilökohtainen vaellusretki, joka tuo hänet myös Suomeen ja Hämeenlinnaan. Suomeen sijoittuva jakso oli erityisen kiinnostavaa luettavaa, koska varsin harvoin sitä pääsee näkemään oman kotikaupunginsa oman suosikkirjailijansa henkilöhahmon silmin. Väistämättä tulin pohtineeksi, missä hotellissa Tsukuru asui ja missä ravintolassa hän söi. Ammatikseen rautatieasemia rakentava Tsukuru vietti luonnollisesti aikaa myös Helsingin rautatieasemalla.

Tsukurun kokemukset omasta värittömyydestään ja hänen ajatuksensa itsestään tyhjänä laivana ovat traagisia ja koskettavia. Ajatus siitä, että ihmisen elämällä ei olisi mitään arvoa,  että kukaan ei edes huomaisi, onko hän poissa vai läsnä saa loputtomassa surullisuudessaan rintakehän puristumaan ja epämukavan palan nousemaan kurkkuun. "Colorless Tsukuru Tazaki, he said aloud. I basically have nothing to offer to others. If you think about it, I don't even have anything to offer myself."

CTT:ssä ihmiset liittyvät toisiinsa kipupisteiden kautta. Ihmiset aiheuttavat toisilleen sisäisiä lukkoja ikään kuin he eläisivät toisen ihmisen sisällä. Murakami luotaa ihmisen rajoja, unia, unelmia ja niiden väliin jäävää vaikeasti hahmotettavaa kuvitteellisen aluetta. Vaikka maagiset elementit eivät ole CTT:ssä yhtä läsnä kuin monissa muissa Murakamin teoksissa, nostaa myös CTT esiin kysymyksiä ruumiista irtautumisesta, kaksoistietoisuudesta ja vapaan tahdon problematiikasta. Voiko tietää, mikä on totta? Voiko sen todella tietää vai onko tieto vain kuvittelulle annettu nimi? Millä tavoin todella tapahtunut eroaa kuvittelemalla tapahtuneesta? Jos kaikella on rajansa, onko vapaa tahto mahdollinen?

Musiikilla on tärkeä rooli monissa Murakamin romaaneissa. CTT:ssä Tsukuru kuuntelee paljon Franz Lisztin pianokonserttoa Le mal du pays, joka on osa Lisztin teosta The Years of Pilgrimage. Tsukurua viehättää erityisesti Lazar Bermanin esitys kyseisestä teoksesta ja itse kuuntelin vastaavaa teosta spotify:sta koko sen ajan, kun tätä blogikirjoitusta valmistelin. Tsukurulle Le mal du pays on linkki aikaan, jolloin hän kuului porukkaan. Aikaan, jolloin hänen ystävänsä Shiro soitti mieluiten juuri tätä Lisztin pianokonserttoa. Tsukurun kohdalla kyse ei ole "vain" musiikista, vaan hänen rikkirevityn sydämensä kaistaleesta, sitkeästä langasta, joka liittää hänen nykyisyytensä menneisyyteen.

Saran myötä Tsukurun mielenmaisemaan tulee kevään ensi merkkien kaltainen lupaus ja odotus. Jospa Tsukuru sittenkin voisi liittää elämänsä osaksi toisen ihmisen elämää. Sarassa on kuitenkin jotakin pelottavaa ja pahaenteistä, jota Tsukuru tosin ei tunnu huomaavan. Lukijana huolestuin kuitenkin Saran vaikutuksesta Tsukuruun ja Saran mahdollisista vähemmän kauniista tarkoitusperistä. Tämä jännite piti tiukasti otteessaan kirjan viimeiselle sivulle asti.

Tsukuru on oman elämänsä pakolainen. Hänellä ei ole paikkaa, minne mennä. On vain se paikka, jossa hän kulloinkin on. Rautatieasemat ovat Tsukurulle paikkoja, joissa täsmälliset aikataulut ja asioiden sujuminen tarjoavat lohdutusta ja tyydytyksen tunteita. Ne ova myös paikkoja, joiden rakentamisessa hän, jonka nimi Tsukuru merkitsee käsillä tekemistä, on ollut mukana. Junat lähtevät ja saapuvat aikataulussa. Raiteet eroavat ja yhtyvät. Asemalaitureilla tungeksivat ihmiset ovat jo lähteneet, mutta eivät vielä ole perillä. Koko valtavan verkoston jokainen osatekijä ja sen toiminta on etukäteen huolellisesti suunniteltu. Murakamin kuvaamina rautatieasemat nousevat vakuuttaviksi Tsukurun elämän käänteismetaforiksi.

Murakamin uusinta romaania ohjaavat pikemminkin elämän kuin kirjallisen taideteoksen lait. CTT ei ole kirjallisessa mielessä täydellisesti tai loppuun jalostettu kokonaisuus, jossa asiat saisivat selityksensä niillä ehdoilla, joilla Murakami on Tsukurun henkilöhahmon luonut. Tsukurun kokemat vaikeudet tulla toimeen oman elämänsä kanssa ovat osa tosielämän sattumanvaraisuutta, kuten myös ja ennen kaikkea sen hyväksyminen että menneisyyden haavat yltävät yli Tsukurun tarinan. Pohjimmaiset kysymykset eivät tule selitetyiksi, vaan niiden ympärille jää mysteerin ilmapiiri. "Some things in life are too complicated to explain in any language."

Elämä tarjoaa Tsukurulle myös epifaniset hetkensä, mutta niiden mentyä ohi kipu ja epävarmuus ovat jälleen läsnä ja kirjoittuvat osaksi Tsukurun oleskelua rautatieasemilla ja hänen elämäänsä Tokion kaltaisen suurkaupungin mahdollistamassa anonymiteetin tilassa. Teoksen loppu ei ole sen loppu, vaan teos jatkuu yli omien rajojensa. Murakami kirjoittaa elämän keskeneräisyydestä ja rikkoo hiipivän hitaasti odotuksia siitä, että jonain päivänä tulisi hetki, jolloin ihminen voisi ymmärtää oman osansa maailmassa. Murakamin sanoma lukijalle näyttäisi olevan, että kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia, eikä ihminen pysty tätä tilannetta millään pyrkimyksillään muuttamaan. Elämä on seinä vasten kasvoja ja ihmisen osa on tulla yhä tietoisemmaksi omasta seinästään. 



Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage
Japanin kielestä englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
Kannen suunnittelu Chip Kidd
Alfred A. Knopf, 2014

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hélène Grémillon: Uskottuni

Kuvittele olevasi kustannustoimittaja. Postiluukustasi alkaa löytyä tekstiä, jota ensin epäilet jonkun kirjailijan lähettämäksi käsikirjoitukseksi. Lähettäjä ei kerro itsestään mitään. Olet ihmeissäsi ja kummissasi ja siinä vaiheessa kun teksti alkaa vaikuttaa juuri sinun historiastasi kertovalta, alat olla myös peloissasi. Kysyt itseltäsi, mistä oikein on kysymys. Alat tehdä omia selvittelyjäsi tekstin antamien vihjeiden perusteella. Et pääse eroon ajatuksesta, että teksti kertoo juuri sinusta.

Hélène Grémillonin romaanin 'Uskottuni' lähtökohta on kutkuttava. Kustannustoimittaja Camille Werner alkaa saada postia nimettömältä lähettäjältä. Vähitellen alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että tekstit kertovat juuri Camillesta. Mystisen Annien, Loisin ja rouva M:n avulla Grémillon luo valheiden, salailun ja harhaanjohtamisen verkoston, joka paikoin sai minut muistelemaan Clevèsin prinsessaa

Grémillonin romaanin ongelma on, että se motivoituu melko lailla pelkästään juuri yllättävien juonenkäänteiden kautta. Kerrotaan yhtä ja kumotaan se. Kerrotaan toista ja kumotaan sekin. Aluksi tämä oli kiinnostavaa, mutta mitä pidemmälle teos eteni, sitä tarkoitushakuisemmalta lukijan huiputtaminen alkoi tuntua. Myöskään teoksessa kuvatut tapahtumat eivät vaikuta kovin uskottavilta. Ehkä 'Uskottuni' toimisi parhaiten jos sitä lukisi jonkinlaisena Kauniiden ja rohkeiden pastissina. Mikään itse teoksessa ei kuitenkaan tukenut tämänkaltaista lukutapaa.

'Uskottuni' on eräälainen kirjeromaanin moderni uudelleenkirjoitus. Siinä kuvatut henkilöt eivät kuitenkaan ole kovin kiinnostavia, vaikka esimerkiksi rouva M:n pakkomielle raskaudesta voisi toisentyyppisenä toteutuksena tarjota hyvinkin antoisaa pohdiskelua. Grémillon on valitettavasti asettanut paukkunsa tarinan käänteiden vääntelyyn, jolloin henkilöhahmot ja heidän tunteensa ja sielunelämänsä jäävät toisarvoisiksi. Myös teoksen lopun runomuotoinen osuus vaikuttaa lähinnä keinotekoiselta yritykseltä kohottaa teos jonnekin korkeammalle tasolle, johon se ei yllä.

Hélène Grémillon: Uskottuni, Otava 2012
Ranskankielinen alkutes Le Confident
Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Teosta on luettu monissa muissakin blogeissa ja uskon (vaikka en kirjoituksiin ole tutustunutkaan), että se niissä on saanut myös myönteisempää vastaanottoa



perjantai 15. elokuuta 2014

Aminatta Forna: The Hired Man

Tutustuin Aminatta Fornaan ensimmäistä kertaa vuonna 2008, kun sattumoisin panin kirjakaupassa merkille hänen romaaninsa Ancestor Stones. Noihin aikoihin olin aloittamassa tutustumista afrikkalaiseen kirjallisuuteen laajemmassa mielessä ja Fornan tarina, jossa kuvataan eri ikäisiä afrikkalaisia naisia ja heidän historiaansa, muistoja ja muistamista teki minuun suuren vaikutuksen. Innostuksestani huolimatta koin, että Fornan romaani ikään kuin hylki lukemisyritystäni. En päässyt siihen niin sisälle kuin olisin halunnut.

Fornan seuraavan romaanin suhteen odotukseni olivat varovaisen tunnustelevia. The Memory of Love (2010, suom. Muisto rakkaudesta) osoittautui kirjalliseksi jättipotiksi. Huikean hieno teos, joka kertoo Sierra Leonen sisällissodasta. The Memory of Love hilasi odotusriman korkealle Fornan seuraavan romaanin, The Hired Man (2014, jatkossa HM), suhteen. Sen kanssa kävi kuitenkin vähän samalla tapaa kuin Ancestor Stonesin kanssa. Hieno romaani, mutta jollakin tapaa luin sitä ulkopuolisena. Nimenomaan niin, että luin kirjaa, en elänyt kirjassa. Totuuden nimessä on kuitenkin todettava, että HM osui melkeinpä huonoimpaan mahdolliseen lukusaumaan. Kaiken lisäksi luin tätä teosta hyvin pienissä pätkissä melkeinpä kuukauden ajan ja HM jos mikä on teos, joka kärsii näin sporadisesta lukemisesta.

Aiemmin lukemieni Fornan romaanien tavoin myös HM:ssä on tärkeässä roolissa historia, tällä kertaa Kroatian historia. Muistot ja muistaminen vaikuttaisivat niin ikään olevan asioita, joita Forna käsittelee romaaneissaan yhä uudestaan. Lisäksi hänelle on kirjailijana tyypillistä tarinan kuoriminen esiin hitaasti intensiteetin voimistuessa loppua kohti. HM:ssä tarinan hidas paljastuminen vertautuu Duron esiin raaputtamaan mosaiikkikuvaan. Koska Forna oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija oli minulla vahva ennakkoaavistus siitä, että tämä kirja kannattaa lukea loppuun, vaikka se välillä oli työlästäkin. En ollut väärässä.

HM:n alkajaisiksi teoksen kertoja esittelee itsensä. "At the time of writing I am forty-six years old. My name is Duro Kolak." Eletään vuotta 2007 ja Duro asustelee yksikseen käsittääkseni kuvitteellisessa Gostin kylässä Kroatissa. Hänen elämänsä näennäinen rauha häiriintyy, kun englantilainen perhe ostaa naapurustossa olevan sinisen talon. Perheen äiti Laura sekä hänen teini-ikäiset lapsensa Grace ja Matthew Lauran ensimmäisestä avioliitosta tutustuvat pian toisiinsa ja Laura palkkaa Duron tekemään erinäisiä remonttihommia sinisessä talossa Lauran uuden miehen ollessa enimmäkseen matkoilla.

Kesä on hiostavan kuuma ja ilmassa on pikkukylän painostavuutta. Hyvin pienillä vihjeillä Forna antaa ymmärtää, että Duro on kokenut asioita, joita kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan. Teoksen edetessä Kroatian sota, maan irrottautuminen Jugoslaviasta itsenäiseksi valtioksi, nousee Duron mielessä yhä hallitsevammiksi muistikuviksi. Nykyisyys ja erityisesti naapuriin muuttanut Laura, jota kohtaan Duro alkaa tuntea muutakin kuin pelkkää ystävyyttä, vahvistavat Duron menneisyydessä kokemien tapahtumien esiinmarssia.

Forna kirjoittaa hengityksenomaisen kevyesti, mutta tekstin yllä on synkkiä pilviä ja menneisyyden painovoimaa. Erityisesti Duron ja hänen lapsuudenystäviensä Kresimirin ja Fabjanin väliset suhteet näyttäytyvät uhkaavina ja Krotian sodan aikana tapahtuneet asiat kiertävät ne yhä tiukempaan solmuun. HM on Duron yritys tehdä tiliä itsensä ja elämänsä rajallisuuden kanssa. Jonkun on kerrottava ja toivottavaa olisi, että joku toinen kuuntelisi.

"I have to tell this story and I must tell it to somebody, so it may as well be you, come to sort through my belongings. You are young and you don't know or don't remember the things that happened. Nobody seems to remember, even those who are old enough, those who were there. But I remember it all, every grinding minute, hour and day, how things unfolded."

Nuorena Duro rakasti Ankaa, mutta rakkaus ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kun Duro tutustuu Lauraan, keksii hän oivallisen ja muiden kannalta myös pirullisen keinon herättää Anka henkiin edes lyhyeksi ajaksi. Menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuttaa ja Duron tarina osoittaa, että pakeneminen on turhaa, koska itseään kukaan ei pääse pakoon. 

Oikeastaan vasta tätä bloggausta kirjoittaessani ymmäsin, miten hieno teos The Hired Man on. Se olisi todella ansainnut paremman lukijan kuin mitä minä tällä kertaa olin.


maanantai 11. elokuuta 2014

Toni Morrison: Home (Koti)

Suhteeni Toni Morrisoniin ja hänen tuotantoonsa on siinä mielessä kummallinen, että ihailen häntä kirjailijana aivan valtavasti, vaikka häntä lukiessani tiedän, että moni asia menee minulta ohi. Erityisesti hänen viime aikaiset teoksensa - Love (2003, suom. Rakkaus (2004)) ja Mercy (2008, suom. Armolahja (2009) - ovat olleet niin vaikeita, että en varmasti ole ymmärtänyt niistä kuin pienen osan. Siksi olenkin erityisen iloinen, että tulin lukeneeksi hänen pienoisromaaninsa Home (2012, suom. Koti (2014), joka toki sekin oli haastava, mutta kuitenkin paljon helpommin lähestyttävä kuin kaksi edellä mainittua.

Romaani alkaa morrisonmaiseen tapaan vavahduttavasti hänen kuvatessaan miten sisarukset Frank ja Cee näkevät, kun ruumis pudotetaan kottikärryiltä hautakuoppaan. Seuraavassa kappaleessa Morrison siirtyy kuvamaan jo aikuista Frankia, joka kantaa sielussaan Korean sodan aiheuttamia traumoja. Se, mitä Frank on sodassa nähnyt ja kokenut, ei jätä häntä rauhaan, vaan pulpahtelee esiin hänen mielessään välähdyksinä ja muistikuvina, joiden ahdistavuus ja paino vangitsevat lukijan. Morrison kuvailee Frankin tuntemuksia uskomattomalla intensiteetillä, vaikka hänen kuvauksensa on pikemminkin luonnosmaista kuin varsinaisesti kertovaa.  On huimaa lukea, miten Frank lopulta joutuu tunnustamaan, että hän on pettänyt itseäänkin.

Toni Morrisonilla on ihmeellinen taito kirjoittaa niin, että hänen lauseensa sisältävät paljon suurempia merkityksiä kuin niiden sisältämät sanat. Hänen lauseensa resonoivat ja avautuvat moniin suuntiin samanaikaisesti. Tämän vuoksi Morrisonin lukeminen vaatii suurta tarkkaisuutta, jotta sanojen väliset ja niiden yli ulottuvat merkitykset tulisivat huomioiduiksi. Kun Morrisonin luomaan maailmaan onnistuu solahtamaan pääsee lukija nauttimaan lyyrisen flow:n tilasta, joka toisinaan lyö ilmat pihalle keuhkoista ja toisinaan saa pidättämään hengitystä.

Teoksen alusta lähtien tekstin ylle heittyy musta ja uhkaava taivas, kun Frank saa viestin, jossa sanotaan: "Come fast. She be dead if you tarry." Pulassa oleva on Frankin sisko Cee. Vaikka teos aluksi aukeni tarinana nimenomaan Frankista, kasvoi se loppua kohden kertomukseksi ennen muuta hänen siskostaan. Morrison osoittaa taas kerran, että ihminen pystyy selviytymään mitä järkyttävimmistä kokemuksista. Ceen kohdalla apuna on mustien naisten yhteisö, uskonnolliset laulut, naisten viisaus ja tilkkutäkkien valmistaminen. Morrisonin teoksissa pidänkin erityisesti siitä, että hän ottaa aina mukaan mustan kulttuurin elementtejä, kuten tässä tapauksessa tilkkutäkit, joilla on vahvat historiasta nousevat juuret mustien naisten selviytymisessä.

Kiinnitin huomiota myös Homen erityisen onnistuneeseen kansikuvaan. Ensin ihmettelin, miksi kuvassa olevan naisen kasvoja ei näytetä. Morrisonin romaanin luettuani ymmärrän syyn kasvojen osittaiseen posjättämiseen. Kaiken kaikkiaan Home on täydellisin romaani, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Se on puhdasta nautintoa ja muistutus siitä, miksi kirjallisuus on tärkeää ja hienoa ja miksi sanat voivat olla aseita vaarallisempia. Home on paitsi Frankin ja Ceen selviytymistarina, myös kertomus sisaruudesta ja löytyypä siitä rakkaustarinakin. Morrison punoo hienosti yhteen kotiin liittyvän tematiikan sekä kertoen että jättäen tulkittavaksi. Koti kun voi tarkoittaa niin kovin monenlaisia asioita.

Lopetan kirjoitukseni teoksen alkulehdellä oleviin sanoihin, jotka teoksen lukemisen jälkeen saivat ihoni entistä enemmän kananlihalle. 

Whose house is this?
Whose night keeps out the light
In here?
Say, who owns this house?
It's not mine.
I dreamed another, sweeter, brighter
With a view of lakes crossed in painted boats;
Of fields wide as arms open for me.
This house is strange.
Its shadows lie.
Say, tell me, why does its lock fit my key?

Home (2012), 147 sivua, Vintage
Suomeksi romaani on ilmestynyt nimellä Koti (2014) Morrisonin luottosuomentajan, Seppo Loposen, kääntämänä


Ks. myös esimerkiksi Suketuksen hieno kirjoitus




sunnuntai 10. elokuuta 2014

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Tyrmäävän jäätävä vai jäätävän tyrmäävä? Kumpi tahansa tai molempia yhtäaikaa. Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ravisteleva kuvaus raiskauksesta kaikilla mausteilla. Tuntuupas hullulta ja oikeastaan aika pahalta kirjoittaa "kaikilla mausteilla" - kuitenkin juuri samalta kuin tuon kirjoittaminen tuntuu Oatesin lukeminen. Lukijassa tapahtuvat epämiellyttävät muljahdukset kohtaavat Oatesin taitavan ja säästeliään kirjoitustavan sekä tarinan, joka vaatii lukijaa ottamaan kantaan.

Eräänä myöhäisenä iltana Teena Maguire palaa juhlista 12-vuotiaan tyttärensä Bethien kanssa. Hän päättää oikaista huonosti valaistun puiston poikki sillä seurauksella, että joukko nuoria miehiä hyökkää hänen kimppuunsa ja joukkoraiskaa ja pahoinpitelee hänet. Tämä ei ole juonipaljastus, vaan Oatesin pienoisromaanin lähtötilanne. Itse teos kertoo siitä, minkälaisia vaikutuksia raiskauksella on, miten naapurusto asiasta puhuu ja miten lehdet siitä kirjoittelevat.

Kosto: rakkausromaani on kirjoitettu kolmannessa personassa, mutta Bethietä koskevat kappaleet sinä-muodossa. Tämän seurauksena Bethien kokemukset vaikuttavat vahvasti kertojan tulkinnoilta ja en keksi tälle kertojaratkaisulle muuta syytä kuin sen, että Oates haluaa tuoda esiin Bethien kokemukset aikuisen ajattelutavan ja pohdinnan kautta. Taas kerran ihmettelen myös teoksen nimen käännöstä suomeksi. Alkuperäisteos on nimeltään Rape: A Love Story ja jostakin syystä raiskaus on päätetty kääntää suomeksi kostoksi. Miksi ihmeessä? Varsinkin, kun sanan 'kosto' nostaminen teoksen nimeen ohjaa itse teoksen tulkintaa. Teoksen nimeen sisältyvä rakkaustarina jää osin arvoitukseksi ja jokainen voi tulkita sen omalla tavallaan.

Oatesin romaanin esiin nostamista kysymyksistä keskeisin on kysymys siitä, voiko raiskaus olla uhrin omaa syytä. Oikeuttavatko liian paljastavat vaatteet tai provosoiva käytös raiskauksen? Opiskellessani naistutkimusta olin jossain vaiheessa kiinnostunut Camille Paglian teoksessaan Sexual Personae (1990) esittämistä ajatuksista. Paglian mukaan naisten ei tulisi ehdoin tahdoin asettaa itseään alttiiksi raiskaukselle. Tällaista alttiiksi asettumista on hänen mukaansa juurikin liian niukka vaatetus tai sellaisilla alueilla erityisesti yksin öiseen aikaan liikkuminen, joilla raiskauksen todennäköisyys on suuri. Helsingissä tällainen alue on esimerkiksi Rautatien torin vieressä oleva Kaisaniemen puisto.

Jos seuraisimme Paglian ajatuksia johtaisi tämä vähitellen siihen, että vältettäviä alueita muodostuisi helposti yhä lisää ja seurauksena olisi naisten ulkonaliikkumiseen liittyvät huomattavat rajoitukset. Tätä problematiikkaa on käsitelty esimerkiksi Anja Kaurasen romaanissa Pelon maantiede (1995) ja sen pohjalta tehdyssä, Auli Mantilan ohjaamassa samannimisessä elokuvassa (2000). Viimeaikaisessa uutisoinnissa on noussut esiin Ruotsin laivoilla tapahtuneet raiskaukset, joissa uhri on yleensä ollut vahvasti humalassa. Onko humalainen nainen vapaata riistaa? Tähän kysymykseen on helppo vastatata, että ei tietenkään ole. Tämä tosin on vain minun mielipiteeni, ei suuren yleisön.

Kosto: rakkaustarina osoittaa miten helposti ihmiset tuomitsevat ja syyllistävät uhrin. Lehdistölle raiskaus on myyvä uutisaihe, eikä se epäröi repiä asiasta mitä raflaavampia otsikoita. Tässä suhteessa Oatesin romaani lähestyy Tiina Raevaaran Laukauksessa kuvaamia lehtiklippejä. Kun lehdet pääsevät vauhtiin ihminen tapahtumien takana unohtuu ja hänen häpeänsä moninkertaistetaan lehtien kirjoittelussa. Oates kiinnittää huomiota myös oikeusistunnon retoriikkaan - siihen, miten oikeudessa ei ole kyse ensisijaisesti oikeuden tapahtumisesta, vaan siitä, kuka osaa parhaiten perustella näkemyksensä.

Kaiken julkisen kohun keskellä Teena ja hänen tyttärensä yrittävät jatkaa elämäänsä, joka Teenan raiskauksen myötä on elämää ennen ja elämää jälkeen. Jälkeen-elämää hallitsevat traumaattiset kokemukset ja pelko. Elämä ei ole ihmisen ohjattavissa, vaan sattumalla on sanansa sanottavana niin hyvässä kuin pahassa. Entä jos -kysymysten jatkumo on loputon, hiertävä ja itseä syyllistävä. Ajatus siitä, että oikeus ei välttämättä tapahdu edes oikeudenkäynnissä on ahdistava ja epämukava. Mitä jos syylliset pääsevät luikahtamaan karkuun saamatta mitään rangaistusta? Mitä jos katharsista ei olekaan? Mitä jos oikeuden tapahtumiseksi on otettava ohjat omiin käsiin? Tätä pohtii rikospaikalle ensimmäisenä ehtinyt poliisikonstaapeli Dromoor.

Oatesin romaani on pysähdyttävä. Se ei ole mukava ja kiva välipalakirja, mutta se on kirja, joka sitä suuremmalla syyllä kannattaa lukea. Se osoittaa, että raiskauksessa on kyse paljon enemmästä kuin itse teosta ja että laki ja sen noudattaminen tai rikkominen ovat moraalisesti suhteellisia käsitteitä.  

Kosto:rakkaustarina (2010), 152 sivua
Engl.kielinen alkuteos Rape: A Love Story (2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Otavan kirjasto

Kosto: rakkaustarina muissa blogeissa, ks. esim.: Mustetta ja paperia; Kirjapolkuni; Kannesta kanteen

tiistai 5. elokuuta 2014

Jennifer Egan: Emerald City and other stories

Kiinnostuin Jennifer Eganin tuotannosta luettuani hänen uskomattoman teoksensa A visit from the Goon Squad (2010, suom. Aika suuri hämäys). Tämän lisäksi olen lukenut häneltä romaanit Look at me (2001) ja suomenkielisenä romaanin Sydäntorni (engl.kielinen alkuteos Keep, 2010). Kerran kirja-alessa harhaillessani ostin Keepin ja iloitsin löytäneeni aiemmin lukemattoman Eganin romaanin, kunnes huomasin, että samainen teos oli juurikin aiemmin lukemani Sydäntorni.

Emerald City (1993) on käsittääkseni Eganin esikoisteos. Se sisältää yhteensä 11 novellia, joissa maailma on pinnalta hyvin arkimaailman kaltainen, mutta henkilöhahmoilla on omat hienovaraiset vinksahtaneisuutensa ja selittämättömiksi jäävät pakkomielteensä. Emerald City vie lukijansa mm. Bora Boralle, Kiinaan ja New Yorkiin. Monet novellien henkilöistä myös matkustavat paljon. Mietin jotakin novelleja yhdistävää teemaa ja se voisi olla kaipaus jotakin usein tarkemmin määrittelemätöntä kohtaan. Jotakin, joka ei ole läsnä novellihenkilöiden sen hetkisessä elämässä. Se voi olla lanka kohti mennyttä tai tulevaa, jo elettyä tai eletyksi odotettavaa. Eganin henkilöhahmoja vaivaa rauhattomuus ja tyytymättömyys sen hetkiseen elämäntilanteeseen.

Parissa Emerald Cityn novellissa liikutaan mallipiireissä ja ne palauttivat mieleeni Eganin romaanin Look at me intensiivisen tunnelman. Niitä voisikin pitää aihioina, jotka Egan on hionut huippuunsa kuvatessaan Look at me -romaanissa entistä mallia, joka menetti tärkeimmän työkalunsa, kasvonsa. Kokoelman novellien henkilöjä yhdistää myös jonkinlainen itsestään vieraantuminen. He elävät omassa ruumiissaan, mutta eivät ole läsnä. Elämä on kunderalaisen toisaalla. Vaikka Eganin novellit ovat suhteellisen lyhyitä sisältävät ne suuria maailmoja ja perustavanoloisia paloja kuvattujen ihmisten elämästä. Niille on tyypillistä jonkinlaisen näkymättömän, irrationaalisen kerroksen läsnäolo, jonka merkitystä Egan ei selittele.

Melkein kaikki novellit kiertyvät jollakin tavoin ihmissuhteiden kautta. On mies, joka pakonomaisesti hankkiutuu hänet aiemmin pettäneen miehen seuraan. On tyttö, joka tuntee selittämättömän intensiivistä kiinnostusta luokkatoveriaan kohtaan. On mies, joka pettää vaimoaan ja jonka salaisuuden hänen tyttärensä saa selville. On nainen, joka toimii muotikuvausten stailistina ja viettelee miehen toisensa jälkeen. On mies, jolle äkkirakastuminen on suorastaan ammatti. On nainen, jonka kaikki miehet haluavat. On nainen, joka on off-season matkustaja, jota erinäiset miehet seuraavat.

Eganin henkilökuvaus on huolellista ja värikästä ja välillä tuntuu, että lukiessa voi nähdä hänen kuvaamiensa ihmisten ilmeetkin. Osa henkilöistä on niin rikkaita, että kalliista luksuslomista on tullut heille arkipäivää. Minne he sitten matkustavatkin, elämä ja sen merkitys ovat aina askeleen edellä, yksityislentokoneen saavuttamattomissa. Toiset taas uskovat, että elämän mielekkyys on saavutettavissa mallintöiden ja rikkauksien kautta. Sitten joskus. Ihan kohta. Kunhan ensin.

Egan on erityisen taitava kuvaamaan ihmisten välillä vallitsevia näkymättömiä valtasuhteita. Novellissa Sacred Heart Sarah lumoutuu luokkakaveristaan Amandasta, joka näyttää siltä, että hän viettää synkkää elämää. Amandasta tulee Sarahille idoli, joka saa hänet tekemään tekoja, joita hän ennen Amandaan tutustumista ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä. Samanaikaisesti se on tarina teini-iästä, kasvamisesta ja samaistumisesta.

Mallimaailmaan sijoittuvat kuvaukset (Emerald City, The Stylist) paljastavat kyseisen bisneksen karuuden. Mitään todellista ei ole, mutta samanaikaisesti kamera muuttaa keinotekoisen todellista todellisemmaksi. Oma suosikkini Eganin novelleista oli One Piece, joka on kertomus siitä, miten veljesten autoleikit koituvat heidän äitinsä kuolemaksi. Tästä novellista löytyy myös yksi kokoelman mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Kertoja miettii, onko kyse onnettomuudesta, jos sen aiheuttaa, koska ei muuta voi.

Kaiken kaikkiaan Eganin novellikokoelma vahvistaa hänen paikkaansa lempikirjailijoideni joukossa. Taitavaa, koskettavaa, tarkkanäköistä. Egan on aikamoinen haka uimaan kuvaamiensa ihmisten nahkoihin.