torstai 31. elokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä - BAR Finland, 18

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa.

Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Elämänmeno (1975). Tämä on sikäli hyvin ymmärrettävissä, sillä kummankin näistä romaaneista pääasiallisena tapahtumapaikkana on Helsingin Kallion kaupunginosa ja elämä on molemmissa aineellisesti köyhää ja perheen eteen päin luotsaaminen on pitkälti perheen äidin varassa. Sonjan äiti yrittää hänkin kahta työtä tekemällä pitää perheestä huolen, kun perheen isä keskittyy lähinnä ryyppäämiseen ja kapakasta kotiin konttaamiseen. Sonjan perheeseen kuuluvat lisäksi hoitolaitoksessa oleva downin syndroomainen Leo-veli sekä baabuska ja dieduska, joilta Sonja saa matkaevääkseen rikkaan venäläisen tarinaperinteen ja "liekutuslaulut."

Sonjan vanhempien yhteiskunnallinen irrallisuus jatkuu heidän tyttäressään elämän supistuessa selviytymistaisteluksi, jossa Sonjalle ei riitää hoivaa eikä huomiota.

 Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan.

Hoivapula saa Sonjan jakautumaan kahtia. Hänessä on Sofia, joka on hyvä ja osaava sekä Sonja, joka taas on paha ja väärintekevä. Sonjan "ase" on hänen ruumiinsa, josta tulee niin ottaja kuin antajakin. Kaurasen romaanissa esiin pääsee enimmäkseen Sonja, jonka matka kohti aikuisuutta kulkee tiheään vaihtuvien seurustelu- ja seksikumppaneiden kautta. "Miinuslinssinen arkkienkeli" Mikael Paljasjalka, Kissamies, Leonid Pavlovits, "80-luvun James Dean" Karri, Ilari Mestarirunoilija, tohtori-Erik, turpeaviiksinen Reijo Seilori ja kumppanit ovat niitä katuja, joita pitkin Sonja O. kuljeskelee. Etsiipä hän itseään myös naistenvälisen rakkauden kautta.

*

Sonja O. on hajumaailmaltaan hikinen. Nenään tunkevat lukiesssa niin likaisten alusvaatteiden, oksennuksen kuin ihmisen erinäisten eritteidenkin vahvat aromit. Tämä romaani tärisee kiimaa, huohotusta ja muuta vastaavaa panemisen meininkiä sellaisella hengästyttävyydellä, että vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa oltu naisen kirjoittamana aiemmin - jos jälkeenkään - nähty.

Sonja heitetään kotoa ulos, hän joutuu puoleksitoista vuodeksi mielisairaalaan ja tulee raskaaksi. Hänen aborttia edeltävissä mietiskelyissään kokoontuu yhteen tabujen kaatamisen meininki.

Kaikkien söpön pastellisten orastavien äidinmietteiden ohella funtsailin huvikseni miltä tuntuisi imettää kersaa niin että joku jätkä (eikä lainkaan välttämättä sen oma isäpappa) panisi minua samalla takaapäin perseeseen. Se ajatus kiihotti minua mielettömästi ja runkkasin monet räjähtävät seismologiset orgasmit tuo irvokas ikoninkuva mielessäni.

Sonja O. on kovapanosammuntaa, jonka pauke ei ole vuosien kuluessa hälvennyt.  Siinä missä Sonja O. levittää ruumiinsa pitkin maita ja mantuja, Kauranen singahtaa tämän romaanin myötä rakettina suomalaiselle kirjailijataivaalle. Kummankin punaiset hiukset hulmahtavat kuin vallankumouksen lippu.

Sonja O:hon on ladattu paljon ja ruhtinaallisesti, kammettu kaksin käsin ja puhallettu henkiin Södergranin "vierge moderne." Se on äänekäs kirja, joka ei suostu unohtumaan. Identiteetti ja oman paikan etsiminen maailmassa on ikuinen teema, eikä se tänä päivänä ole nuorelle naiselle yhtään sen helpompaa kuin Sonjalle aikanaan. Vaikka Sonja O:lle tyypilliset tiukat sukupuolten välisten maailmojen erot ja säännöt ovat löystyneet kontrolloidaan naisen seksuaalisuutta pääsääntöisesti edelleen ankarammin kuin miesten. Fallosentrismi on päälajike. "Pillusentrismi" tekee yhä tuloaan.

*

Tietyt kielenkäytön muodot, sanonnat, viitteet ja kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallinen tilanne välittyvät tästä teoksesta vahvasti. Voisi melkein sanoa, että Kauranen on tässä teoksessaan säilönyt lasipurkkiin teoksen kirjoittamisajankohtaa edeltävät vuodet. Kun purkin avaa, sieltä vyöryy päälle kokonainen aikakausi. Kallion asfalttikadut polttavat,  mielisairaala huokuu lääkehöyryjään Sonjan istuesssa sen sängyn reunalla kuin "Munchin Puberteetti," porttikongeissa haisee pissa kusi, Leningradin yöt haukkaavat öistä kulkijaa, vartalot menevät litisevään solmuun.

Elämänetsinnän hiki ei vuosien kuluessa ole yhtään laimennut, eikä syke hidastunut. Sonjan tarina tuntuu nykypäivästä käsin ilmestymisajankohtansa dokumentilta. Teokselta, jota ilman kirjallisuudestamme puuttuisi jotakin täysin olennaista. Se on kielellisesti kaikin puolin kekseliästä, tilaa vaativaa ja railakasta menoa.



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1986/1981)
275 sivua
Kustantaja: WSOY

Helmet-haaste: Kohta 17 - kotipaikkakunnallesi sijoittuva kirja


Muut Bar Finland -postaukset (klik)

maanantai 28. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Sukupolviromaani. Apua! Juoksen karkuun. Vaan enpäs juoksekaan, kun romaanin on kirjoittanut Kjell Westö. Silloin juoksen sitä suoraan päin, niin että polveni kolisevat vasten sukupolvien polvia.

Kun Kjell Westö julkaisee uuden romaanin, on se minulle aina tapaus. Tai oikeammin Tapaus, sillä olen viettänyt lukuisia intensiivisiä lukuhetkiä hänen tuotantonsa parissa. Erityisen vahvasti minut on maailmaansa imaissut - kenties monen mielestä hieman yllättäen - Westön romaani Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 200), jonka nimikin on jo täynnä kaipuuta ja vaaraa. .

Rikinkeltainen taivas on konstailematon romaani, joka käynnistyy hieman dekkarinomaisesti, kun teoksen päähenkilö, nimettömäksi jäävä kirjailija (josta käytän nimeä K.), huomaa Borgesista ja Bolanosta kirjoittaessaan talonsa ulkopuolella liikkuvan epämääräisen hahmon ja hänen ystäväänsä Alexia puukotetaan kadulla. Näistä nykytason tapahtumista siirrytään menneisyyteen, jossa 11-vuotias K. on vielä liian pieni ymmärtämään, että satujen koskettavuus piilee siinä, että "jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä." Pimeyden äkkisyviä nuppuja löytyy kosolti myös K:n lapsuudesta ja niiden annetaan kertomuksen kuluessa avautua ja näyttää sisimpänsä.

Asetelma, jossa aikuisen pespektiivistä tarkastellaan, miten kertojasta tuli se ihminen, joka hän tarinaansa kertoessaan on, ei vaikuta kovin tuoreelta tai omaperäiseltä kuviolta. Rikinkeltainen taivas kuitenkin osoittaa, että jos ihmisellä on jumalattoman hienot tarinan kertomisen lahjat jopa kaltaiseni kokeellisuutta ja kirjallisuuden uudistuskeinoja peräänkuuluttava lukijatyyppi notkahtaa polvilleen ja myhäilee mielihyvästä. Westön romaaneja lukiessani olen aivan aseeton. Ne yksinkertaisesti vievät niin vahvasti mukanaan, että on huomattavasti parempi vaihtoehto antaa vaan mennä sen sijaan että yrittäisi vikistä vastaan.

K:n kertoessa lapsuudestaan nostalgia värjää Rikinkeltaisen taivaan sivut. Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä nostalgia ei suostu jäämään vain kirjankansien väliseksi ilmiöksi, vaan se astuu kirjasta ulos ja marssittaa silmieni eteen kuvia omasta lapsuudestani. Mummoni herää henkiin, poimimme mustia pulleita ja mehukkaita viinimarjoja. On kuuma, taivas täysin pilvetön ja kesä sillä tapaa pitkä kuin se lapsena on. Näiden kuvien päälle asettuvat nostalgiset muistot hetkistä, jolloin olen lukenut Westötä. Huomaan olevani samaan aikaan Munkkivuoren kallioilla ja sisällissodassa. Nuoruuuden levottomuus kuohuttaa vertani ja tulen tietoiseksi siitä, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma.

Rikinkeltaista taivasta voisi kutsua kehitysromaaniksi, sillä se kertoo K:n tarinan. Niin tehdessään se kertoo myös lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä ihmissuhteista ylipäätään. Se on kuvaus rakkaudesta, joka ei tahdo päästää vapaaksi. Rakkaudesta, joka tekee linnunpesänsä ihmiseen. Tuulisen ja huojuvan rakennelman, joka puhaltaa ihmistä kohti rakastettua niin etelän lempein tuulin kuin pohjoisen ikiroutaisin virtauksin.

Westö kirjoittaa Rikinkeltaisessa taivaassa alemman suomenruotsalaisen luokan historiaa, jos toki tulee samalla merkinneeksi muistiin myös yläluokan menneisyyttä. K:n vanhemmat ovat nousseeet keskiluokkaan, kun taas Alex on jo syntyjään yläluokkaa, jonka sisällä hän hilaa itseään yhä ylemmäs rahavainullaan ja osin hieman hämäräperäisillä bisneksillään. Miesten välinen ystävyys kuitenkin jatkuu läpi vuosien ja kritiikki porvariston hillittyä charmia sekä Alexia ahneutta ja hänen toimintatapojaan kohtaan tuodaan esiin epäsuorasti K:n kirjoittaessa Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman herättämistä reaktioista newyorkilaisyleisössä.

[t]apahtui monta kertaa ettei näytelmän loputtua kuulunut lainkaan aplodeja. Oli hiljaista, mutta hiljaisuudesta erottui nyyhkäisyjä ja avointa itkua. Ja ne olivat miehiä jotka itkivät, murtuneina näkemästään. Niin voimakas oli näytelmän kuvaus siitä, millainen tragedia oli uhrata koko elämänsä kapitalismille ja pitää taloudellista menestystä onnen ainoana mittarina.

Toisin kuin Alex on K. humanisti, joka taistelee kirjoittamisensa kanssa. Suurta menestystä saavuttaneen esikoisromaanin jälkeen kirjoittaminen ei tahdo luonnistua. Hän haluaisi kirjoittaa suuren romaanin, mutta se ei ota syntyäkseen. Rikinkeltainen taivas yhdistyy K:n kirjoittamistuskailuihin mielenkiintoisella tavalla, sillä tavallaan se on se romaani, jonka K. haluaisi kirjoittaa, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin, sillä K:n ja kertojan identiteetit eivät ole yhteneviä.

Kertoja tuo esiin työtapojaan ja kritisoi kirjoittamaansa kovin sanoin sekä kommentoia omia kirjallisia ratkaisujaan.  "Tarinani on mutkitteleva, enkä pysty pitämään kaikkia henkilöitä kokonaan näkyvillä yhtä aikaa." Käytännössä tämä näkyy siinä, että K:n tarinaa seurataan niin, että mukana kuljetetaan aina yhtä hänelle tärkeää sivupäähenkilöä kerrallaan. Lauseen mahdottomuudesta pitää kaikkia henkilöitä esillä yhtä aikaa voi halutessaan tulkita merkitsevän, että elämä sinällään ei taivu kirjallisuudeksi, vaan sen kirjallistamiseen liittyy aina valintoja, korostamista ja näkymättömiin jättämistä. Yhtä kaikki tämän tapainen huomio kesken tarinan tuntuu varsin yllättävältä, enkä ole ihan varma, mitä siitä tulisi ajatella.

Ennen muuta ja hienommin kuin mikään muu pitkään aikaan lukemani teos Rikinkeltainen taivas kertoo ajan kulumisesta. Miten kerran iso muuttuu pieneksi ja miten aika on arvaamaton merkitsijä, jonka kynänjälkiä kukaan ei pysty pakenemaan. Miten omat vanhemmat vanhenevat ja itse sen mukana muuttuu ihmiseksi, joka on kuoleman vieraslistalla seuraavana. Miten aika kohtelee ihmistä enimmäkseen väärin ja miten juuri se tekee elämästä elämää, joka tekisi mieli kirjoittaa isolla alkukirjaimella ilman mitään erityistä syytä. Fiktiiviseen maailmaan upottamisen kyvyssä Westö on  kirjailija vailla vertaa. Jokainen häneltä lukemani teos muovaa säkkituolia, jonka uumenissa on hyvä maistella Westön lausetta, jonka mukaan kertomukset syntyvät rakkaudesta.



Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (2017)
459 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Den svavelgula himlen (2017)
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck

Kustantaja: Otava
Ruotsinkielisen teoksen kustantaja: Schildts & Söderströms

lauantai 26. elokuuta 2017

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child

Olen kulkenut Lilan ja Elenan seurassa pitkän matkan. Kun tapasimme ensimmäisen kerran he olivat pikkutyttöjä Napolin arvaamattomilla ja väkivaltaisilla kaduilla. Kun eroamme, he ovat aikuisia naisia, ajan merkitsemiä, paljon kokeneita, rakastaneita ja menettäneitä. Toisiaan vasten monin tavoin hiertyneitä. Otan valkoisen puuvillanenäliinan taskustani ja vilkutan. Saattaa olla, että silmäkulmassani on jotain kosteaa.

Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla.

The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään kirjan henkilöiden kasvuympäristö, vaan se nousee Lilan ja Elenan rinnalle romaanihenkilöksi itsekin. Se huokuu, haisee ja pitää otteessaan. Sen jättämät arvet eivät haalistu ja vaikka sen voi fyysisesti jättää taakseen kulkee se mentaalisti henkilöidensä mukana kaikkialle. Ferrante tuntuu sanovan, että Napoli tatuoi asukkaansa heidän loppuelämäkseen.

SLC:ssä Elena tekee asioita ja päätöksiä, joita en edellisten osien perusteella olisi uskonut hänen tekevän. Elena repii elämänsä väkisin omannäköiseensä muotoon ja äkkiä tuntuu kuin hän olisi joku toinen, muuttunut vieraaksi tavalla, joka herättää minussa kummastusta ja raivoakin. Tekee mieli ravistella häntä. Tekee mieli muistuttaa kovin sanoin, että hän on itsenäinen nainen ja kirjailija, eikä mikään rakkauden orja ja palvelija. Tekee mieli repäistä häntä hihasta ja varoittaa, että älä nyt hyvä ihminen, tiedät kyllä, että tuosta ei mitään hyvää seuraa. Kaikki tämä tekee kuitenkin Elenasta myös hyvin inhimillisen ja paljastaa, että hänen menestyvän naisen kuorensa alla on nainen, jolle rakkaus on tärkeintä kaikista jopa - paradoksaalisesti - hänen oman hyvinvointinsa sekä myös hänen lastensa kustannuksella.

Elenan ja hänen äitinsä välinen suhde kiipeää yhä korkeammalle boforiasteikossa tässä sarjan päätösosassa ja äidin Elenaan kohdistamat toiveet ja odotukset puretaan auki kaikessa haavaisuudessaan ja hänen pettymyksensä tyttäreensä tuodaan esiin kovaäänisen ja brutaalin kielenkäytön kautta. Sukupuolten välinen epätasa-arvo jyllää ja nainen määrittyy miehen kautta. SLC:ssä Elena joutuu lisäksi vielä aiempiakin osia tiukemmin kamppailemaan omien, toistensa suhteen yhteensopimattomien roolien kanssa.

[I] withered painfully, the free and educated woman lost her petals, separated from the woman-mother, and the woman-mother was disconnected from the woman-lover, and the woman-lover from the furious whore, and we all seemed on the point of flying off in different directions.

Jos aiemmissa osissa Lila on ollut epävakaa ja kapinallinen, ovat roolit tässä päätösosassa osin kääntyneet. Lila, joka aiemmin on ollut rauhaton ja ajelehtiva tuntuu löytäneen oman paikkansa, kun taas Elenan elämä kulkee kuohusta toiseen. Merkillepantavaa on myös, että tapahtumia tarkastellaan SLC:ssä pelkästään Elenan näkökulman ja reflektoinnin kautta ja tämän vuoksi Lilan elämän mullistavasta tragediasta ei saada suoraa kokemuksellista tietoa. Tämän seurauksena Lilan reaktiot, tunteet ja käytös näyttäytyvät Elenan persoonan kautta, joka synnytti minussa etäisyyden tunteita Lilaa kohtaan. Paikoin jopa niin, että olisin halunnut päästä juttelemaan suoraan Lilan kanssa ilman että Elena olisi toiminut välittäjänä.

SLC:tä lukiessani viimeistään ymmärrän, että en täysin hahmota Napoli-sarjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka kiertyvät sekä Italian poliittiseen elämään että Mafian maanalaiseen toimijuuteen ja yhteiskunnallisista langoista vetämiseen. Sama pitää paikkansa, mitä tulee murteen ja Italian kirjakielen merkitykseen ja niiden väliseen suhteeseen luokka-aspektin ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen nousun estäjänä ja monimutkaistajana. Luokka ja erityisesti rahan ja vallan liitto yhteiskunnallisena jakajana nousee vahvasti esiin myös tässä sarjan päätösosassa samalla kun Ferrante osoittaa, että ihan kaikkia ovia ei edes raha ja valta avaa.

Päätösosaa lukiessani pohdin useampaan kertaan, mihin tämän sarjan suosio perustuu. Onko kyse kenties siitä, että Ferranten kuvaamat henkilöhahmot tuntuvat usein todellisimmilta kuin reaalimaailman ihmiset. Jotain aika kammottavaa on siinä, että "oikeita" ihmisiä harvoin - jos koskaan - pääsee niin lähelle kuin lukija pääsee Lilaa ja Elenaa. Yksi teoksen suosion salaisuus on varmasti se, että se kertoo naisten välisestä ystävyydestä niin lähietäisyydeltä, että vastaavaa ei kirjallisuudesta tule mieleeni. Tämän vuoksi useimmat meistä voivat löytää Lilan ja Elena tarinasta samaistumiskohtia, tuntea kipua, huojennusta ja pelkoa. Kenties myös ymmärtää, miksi jossakin omassa  ystävyyssuhteessa tietyt asiat niin kaivertavat.

Haikein mielin luovun Elenan ja Lilan seurasta. Vieroitusoireita hoitaakseni olen jo ostanut Ferranten teoksen The Lost Daughter sekä Domenico Starnonen teoksen Ties, joka on Starnonen vastaus Ferranten romaanille Hylkäämisen päivät. Kun otetataan huomioon, että Starnone on yksi pseudonyymi Elena Ferranteen liitetyistä "pääepäillyistä" ei onneksi ihan vielä tarvitse kokonaan luopua Ferranten seurasta.



Elena Ferrante: The Story of the Lost Child (2015)
473 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Italiasta englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions





keskiviikko 23. elokuuta 2017

RUNOKUU: Rakkauden epikriisi: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina


Kaikkihan tämän kirjan tuntevat ja jos eivät tunne, voivat mennään  nurkkaan häpeämään ja tulla sieltä pois vasta kun Vuosisadan rakkaustarina on luettu. MOT.

Sillä yksinkertaisesti. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea. MOT.

Eikä siinä kaikki. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea useammin kuin kerran. MOT.


En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan, mutta luin sen nyt jälleen kerran osana Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämää Runokuuviikon haastetta, jossa luetaan rakkausteemaisia runoja. Kuten tiedämme, on tämä kirja Märta Tikkasen vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen kirjalle Mariankatu 26. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea nämä kaksi teosta yhdessä, mutta sen sijaan olen suunnitellut lukevani Vuosisadan rakkaustarinan rinnalla ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin teoksen Århundradets kärlekskrig (Norstedts 2016) joka kertoo tekijän ja hänen puolisonsa, kirjallisuuskriitikko Horace Engdahlin välisen rakkaus- ja erotarinan. Nähtäväksi jää, milloin tämä kaksoisluenta tulee toteutumaan. Tätä postausten varten ostin joka tapauksessa vihdoin omakseni Vuosisadan rakkaustarinan, joten "ainekset" kaksoisluentaa varten ovat valmiina.

*

Vuosisadan rakkaustarinassa rakkaus taivuttaa itsensä kysymyssanan muotoon. Miksi? Sydämenmuotoinen ja -punainen, verinen miksi. Miksi Märta ei jättänyt Henrikiä, vaikka tapahtui kaikki ne asiat, joista hän etukäteen ajatteli, että jos ne tapahtuvat, hän ottaa ja lähtee. Henrikin juomakaudet, hänen lapsiin kohdistamansa ilkeydet, valehtelut, fyysisesti käsiksi käyminen ja lasten oireilu - ne kaikki tapahtuivat, mutta siltikään Märta ei lähtenyt. Miksi?

Miksi rakkaus kestää niin paljon ja joskus liikaa?

Teoksessaan Kaksi/Två (klik) Märta kirjoittaa, että joskus rakastaminen jatkuu, koska vielä vaikeampaa kuin rakastaminen, olisi sen lopettaminen. Ehkä se on toivo, tuo kummallinen ja toisinaan suorastaan järkyttävän sitkeä optimismi, että jonain päivänä sittenkin olisi paremmin. Ehkä se on järjenvastainen usko, että asiat voisivat kuin ihmeistä ihmeimmän kautta muuttua. Ehkä se on se osa rakkautta, jota ei voi sanoin ilmaista. Sen tietää ja tunnistaa, jos sen on kokenut. Jos taas ei ole koskaan joutunut kysymään itseltään, miksi yhä edelleen pysyn tässä suhteessa, joka saa minut voimaan monella tapaa pahoin, miksi-kysymys muuttuu omalla kohdalla absurdiksi. Toisille sen sijaan sen esittäminen on järkyttävän kevyttä.

Vuosisadan rakkaustarina on häkellyttävän suora ja kaunistelematon teos. Rakkauden osin reaaliaikainen epikriisi, jonka säkeissä kaikuvat Henrikin sanamuodot, loukkaukset ja äänenpainot. Teoksen nimikin on peräisin Henrikin ilmauksesta, mutta Märta ironisoi sen teoksessaan moninkertaisesti. Runoelman sivut ovat täynnä Henrikin oksennusta (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti), vanhan oluen/viskin/ginin/viinin/minkätahansamissäonalkoholia hajukonserttia, joka peittää rakkauden tuoksut alleen. Yhä uudestaan on käsillä rakkauden viimeisen kerran viimeellisyys ja yhä uudestaan Märta työntää sen huomiseen. Jos Henrik vielä, niin sitten Märta. Jos, joka ei toteudu.

Henrik muokkaa ihmisiä ympärillään omiin tarkoituksiinsa, eikä Märta ole poikkeus. Henrik on kuningas, joka vie hapen. Hänen vaatimuksensa ja nerokkaat monologinsa, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä perheen muiden jäsenten tarpeiden suhteen. Hänen minäminäminänsä. Hänen rakkautensa, joka vaatii Märtaa olemaan se ehjä lapsuus, jota hän ei koskaan kokenut. Olemaan kaikkea sitä, mistä hän on jäänyt paitsi. Henrikin vaatimusten väleissä rakkaus menee kivuliaille mutkille, mutta se kestää kuin sidostesukka, sillä kaikessa kompleksisuudessaan Henrikin rakkaus Märtaa kohtaan on suunnatonta, julistavuudessaan ääretöntä.

Miten rakkaus voi olla rakkautta, jos se on täynnä halveksuntaa?

Vuosisadan rakkaustarina on rakkauden fileerausta. Sitä lukiessani Märta istuu olohuoneen sohvalla kirjoittamassa. Talossa on vihdoinkin hiljaista, kun lapset ja Henrik ovat nukahtaneet. Märta kirjoittaa, koska hänen on pakko kirjoittaa. Yön rauha on varaventtiili, josta sanat valuvat paperille. Riisutut sanat. Tuhat kiloa painavat sanat. Sanat, joilla sanotaan asioita, joiden ääneen sanominen on sopimatonta, eikä osoita hyvää käytöstä. Sanat, jotka eivät ole valinta, vaan ainoa poispääsy aitauksesta, jonka Henrik on Märtan ympärille pystyttänyt.

Pahinta on, että Henrikin rakkaus satuttaa myös lapsia ja aiheuttaa heissä turvattomuutta. Lapset joutuvat näkemään paljon sellaista, mistä heidän ei kuuluisi tietää mitään. Henrikin alkoholismi pahenee ja sitä myötä ahdistavuus perheessä kasvaa. Pullojen piilottaminen ja niiden sisällön pois kaataminen ei auta mitään. Juotavaa löytyy aina ja niin tulee piste, jossa Märta alkaa odottaa, että Henrik joisi itsensä nopeasti sammuksiin. On tietenkin aivan sopimatonta sanoa tuollainen toive ääneen, mutta Märta sanoo sen silti. On järkyttävän uskalias ja rohkea.

En tälläkään kertaa pystynyt lukemaan Vuosisadan rakkaustarinaa menemättä menneisyyteeni, jossa taas kerran kohtasin "oman Henrikini." Siellä tulen töistä kotiin ja pöydällä odottaa ytimekäs viesti: käy ostamassa kaljaa. Päivääkään ei mene ilman pulloja ja illan vaihtuessa yöksi "Henrikini" nerous kasvaa valtaviin mittoihin. Hänen egonsa saa verhot heilumaan. Hänen sanansa työntävät minut mustaksi petsatun lautalattian rakoihin. Hän on jumalainen nero ja minä olen syypää ihan mihin vaan, mistä hän keksii minua syyttää. Ja hän keksii paljon. On silläkin tapaa luova ja lahjakas.

Vuosisadan rakkaustarina muistuttaa rakkautta siinä mielessä, että se on hyvin kestävää laatua. Sen terävyyteen ja tärkeyteen ei ajan hammas pysty ja sen voi lukea yhä uudestaan. Se on luonteeltaan niin yksityinen, että muuttuu täysin yleiseksi. Se antaa luvan puhua suoraan myös niistä rakkauden puolista, joista ennen Märtan teosta ei oltu niin suoraan julkisesti ääneen puhuttu.



Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
173 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Tammi

#Runokuu #runo100




Runokuupostaukset muissa blogeissa:
21.8 Tuijata. Kulttuuripohdintoja (klik)
22.8 Hyönteisdokumentti (klik)
23.8 Reader, why did I marry him?
24.8 Eniten minua kiinnostaa tie (klik)
25.8 Kirja vieköön! (klik)
26.8 Lumiomena (klik)

maanantai 21. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania?

Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja.

Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä kannen alta löytyy varsin mainio tarina poikineen ja tyttärineen.

Me täytytään valosta lähestyy erään perheen tarinaa usean kertojan voimin ja siirtymät kertojasta toiseen ovat paikoin hyvin hienovaraisia. Lapsikertojien käytössä Storm onnistuu aivan erinomaisesti ja tätä kautta romaaniin tulee monta hupaisaa kohtausta, kun lapset ymmärtävät näkemäänsä ja kuulemaansa omalla tavallaan. Monet lapsikertojien kautta esiinnousevat kuvaukset ovat myös koomisuudessaan hyvin autenttisen tuntuisia. Samaan aikaan sekä henkilökohtaisen tuntuisia että universaaleja.

Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa "kokoamisvinkkejä" vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.

Stormin romaanin vahvuus on erityisesti sen tunnelma, joka tekee mahdottomaksi olla pitämättä tästä romaanista. Siinä on sellaista vilpitöntä aseistariisuvuutta, että huomasin lukiessani muistelevani Elias Koskimiehen Ihmepoikaa (klik). Sadut ja runonpätkät kirjoittuvat pääosin luontevaksi osaksi tarinaa ja satujen myötä korostuu myös lapsuuden itsensä satuluonne. Kuka sen mitenkin kokee ja myöhemmin muistaa ja mitä loppujen lopuksi tapahtuikaan. Lasten päässä mielikuvitus tekee usein kepposiaan ja pelko kasvaa muuriksi, josta on mentävä läpi, vaikka uskallusta ei olisi  yhtään.

Kun olin saanut Stormin kertoman tarinan kasattua tavallani, aloin miettiä, että olisipa mielenkiintoista lukea tämä kirja ensimmäistä kertaa satunnaisessa järjestyksessä ja tutkia, miten lukujärjestys vaikuttaa tarinan hahmottamiseen. Valitettavasti käytännön realiteetit estävät suunnitelmani toteuttamisen. Joka tapauksessa on niin, että jo ihan alusta loppuunkin lukemalla huomasin itsekin täyttyneeni valosta. Ja vähän heliumista. Enpä siis sanokaan enempää, sillä ääneni kuulostaa nyt aika hassulta.


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017)
200 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S

lauantai 19. elokuuta 2017

Muriel Spark: The Driver's Seat

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen (klik) valitsemista teoksista.

Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti.

John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenkilön kautta. Tällä kertaa kyse on Lise-nimisestä naisesta, joka tehtyään 16 vuotta toimistohommia päättää lähteä lomamatkalle tarkemmin määrittelemättömään eteläeurooppalaiseen kohteeseen. The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja, joka on täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä, joista en kuitenkaan halua tässä juurikaan kertoa, koska kirjaa on parasta lähteä lukemaan niin, että siitä ei tiedä sen enempiä etukäteen.

Spark herättää lukijan kiinnostuksen romaanin päähenkilöä Liseä kohtaan rytinällä heti teoksen alussa. Kuka ja mikä oikein on tämä nainen, joka reagoi olosuhteisiin nähden täysin liioitellusti siihen, kun vaatekaupan myyjä suosittelee hänelle likaa hylkivästä kankaasta tehtyä mekkoa. Pian tämän jälkeen Lise ostaa toisesta kaupasta mekon ja takin, joiden värit eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, mutta hänen omasta mielestään väriyhdistelmä on täydellinen. Tässä kohtaa aloin miettiä, että Lise halusi jäädä ihmisten mieliin. Kun tähän vielä  yhdistetään se, että kertoja paljastaa Lisen tulevan murhatuksi hyvin pian, on selvää, että tätä tarinaa ei voi laskea käsistään.

Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkua Lisen henkilöhahmoon tutustumisessa. Pian käy ilmi, että Lise puhuu yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja usein nämä kaksi puhetapaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Tuntuu kuin kertoja olisi samassa juonessa Lisen kanssa. Voin nähdä silmissäni, miten he riemuitsevat höynäyttävänsä lukijaa ja niin he toden totta tekevätkin, mutta niin hurmaavan kiinnostavalla tavalla, että sitä ei voi mitenkään pistää pahakseen.

The Driver's Seat on koettava itse. Sen ominaislaadusta on mahdotonta päästä kiinni jonkun toisen kertoman kautta. Tämä teos on myös erinomaista luettavaa kaikille, jotka itsekin kirjoittavat, sillä Sparkin tapa hämmästyttää ja venyttää uskottavuuden rajoja kertoo jotakin hyvin olennaisesta tarinoiden kertomisen ominaisluonteesta. Kun Lisen yläpuolella on jatkuvasti puhekupla, joka näyttää, että hänen elämäänsä ei enää ole paljoa jäljellä muodostuu tästä teoksesta arvoitus, jossa lukija yrittää vimmaisesti pohtia, miten pisteestä A päädytään pisteeseen B.


Muriel Spark: The Driver's Seat (1970)
107 sivua
Kustantaja: Penguin (Modern classics)



keskiviikko 16. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta.

Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha.

Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki:

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen joksikin.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Fragmentaarinen ja epäkronologinen esitystapa soveltuu tämän teoksen kerrontaratkaisuksi erinomaisesti, sillä Royn kuvaamalla yhteiskunnallisella kuohunnalla ja sekasorrolla ei ole alkua eikä loppua. Ei kohtaa, johon voisi asettua ja todeta: tämä tapahtui, koska ensin tapahtui tämä. Hän kuvaa myös, miten jo ennestään ristiriitaisten tilanteiden tulkintaa vaikeuttaa edelleen se, että erilaiset ryhmät lavastavat tapahtumia ja tilanteita oman agendansa ajamiseksi ja pönkittämiseksi. Väkivaltaisia kuvauksia ei tämäntapaisessa teoksessa voi välttää, mutta Roy tuo ne esiin pitkälti mainintoina, jotka tosin nekin ovat paikoin erittäin karua ja julmaa luettavaa.

Äärimmäisen onnen ministeriö pursuaa henkilöhahmoja. He katoavat ja ilmestyvät. He kuolevat oikeasti ja leikisti, osallistuvatpa välillä myös omiin hautajaisiinsa. Romaanin kertoja poimii heitä kyytiinsä kuin liftareita ikään. Kuljettaa jonkin matkaa, jättää kyydistä ja poimii heidät kyytiin mukaan uudestaan.

Lukijan sisäänheittäjänä tarinaan toimii Anjum, joka on on yksi teoksen monista värikkäistä hijroista (hijra=naissieluinen mies, hermafrodiitti, transnainen). Vaikka Anjum välillä katoaa tarinan melskeisiin hänen hautausmaalle perustamaansa yhteisöön palataan yhä uudelleen. Hän on tarinan tukilanka tai pikemminkin vaijeri yhdessä naispuolisen arkkitehdin Tilon kanssa. Näiden kahden vaiheita seurataan läpi romaanin ja heidän luokseen palataan usein yllättävien mutkien kautta.

Oikeastaan Äärimäisen onnen ministeriö ei ole romaani ollenkaan, vaan kylmä ja likainen sekä usein myös haiseva pyyhe vasten kasvoja, koska Royn kuvaama elämä on täynnä hindunationalismia, kashmirlaista separatismipolitiikkaa, kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia, pakkosiirtoja, kuulustelu- ja kidutuskeskuksia. Ihmisen henki ei tässä teoksesssa usein ole minkään arvoinen. Väkivallan koneisto jyrää alleen kaiken eteensä osuvan välittämättä siitä, onko tappaminen edes sen omien päämäärien vuoksi tarpeellista vai ei. Royn romaania olisi kuitenkin mahdotonta syyttää väkivaltaisuudesta, sillä miten voisi kuvata verenvuodatusta kuvaamatta verta. Kashmiriin viitaten kertoja toteaakin:

Täkäläiset tapahtumat eivät ole hienostuneita. Täällä on liian paljon verta, ei siitä synny hyvää kirjallisuutta.

Jälkimmäisen lauseen suhteen kertoja on kuitenkin väärässä. Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole pelkästään hyvää kirjallisuutta, vaan maailmankirjallisuutta, joka tarinallistaa tapahtumia, jotka eivät lähtökohtaisesti "sivistyneiksi" tarinoiksi taivu. Se kätkee sisälleen myös rakkaustarinan pienen, epävarman ja joka hetki potentiaalisen katkaisu-uhan alla olevan liekin.

Kokonaisuutena Äärimmäisen onnen ministeriö on valtava saavutus. Se on tinkimätöntä ja vyöryvää kirjallisuutta, joka lähestyy lukijaa paikoin täysin odottamattomista suunnista. Roy luo kerronnallisesti onnistuneen tasapainon, jossa mustan ja kauhean rinnalle nousee kauneuden kipeä kirkkaus ja loputtoman toivottomuuden vierelle toivon sitkeä kuiske. Ehkä sittenkin jonain päivänä. Ehkä.



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)
478 sivua
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness (2017)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste, kohta 33 "Kirja kertoo Intiasta"




maanantai 14. elokuuta 2017

Runokuu kutsuu möyrimään runoissa



Oli kuu oli ilta. Oli runokuun silta, jota pitkin nyt tehdään kuumatka Runokuuhun. Herätä siis sisäinen kuumatkalaisesi ja tule mukaan Runokuun pinnalle ja syövereihin.


21. -27.8.2017 järjestettävä Runokuu-festari on Nuoren voiman liiton sekä sen yhteistyökumppaneiden organisoima runojuhla, joka on osa Helsingin juhlaviikkojen tapahtumia. Festari järjestetään tänä vuonna 13. kertaa ja sen teemana on rakkaus.

Runokuun päätapahtumapaikka on Kansallisteatterin Lavaklubi pop up -runokauppoineen. Tarjolla on runsaasti ohjelmaa, jonka monipuolisuus siihen etukäteistutustuessani löi minut suorastaan ällikällä. Nolottaa myöntää, mutta myönnän silti, että en ole aiemmin edes tajunnut, miten monipuolinen tapahtuma Runokuu on. Tänä vuonna on tarjolla mm.

* Runopuhelin,
johon soittaessasi voit valita, haluatko kuulla kaunista vai rumaa rakkausrunoutta

*Runo-olkkari,
joka tarkoittaa sitä, että voit tilata runoilijan kotiisi. Runoilijoista tähän projektiin osallistuvat Anja Erämaja, illmari, Matti Kangaskoski, Lyyti, Elsa Tölli, Jukka Viikilä sekä yllätysesiintyjä.

*Runoja raiteilla,
jossa runous astuu ratikoihin ja metroon

*Runotreffit eläkeläisille,
jota kautta voi etsiä uusia ystäviä

*SUOMI ON RUNO -runomaraton,
jossa ääneen pääsee 26 suomalaista  nykyrunoilijaa. Tämän kolmetuntisen runomaratonin pohjana on runoilija Tuija Välipakan perustama Suomi on runo -blogi (klik), jossa julkaistaan koko Suomen juhlavuoden ajan uusi runo aina maanantaisin.

*Queer Poetry Slam,
jonka järjestää Helsinki Poetry Connection. Tilaisuudessa on myös open mic -osuus, johon kuka tahansa on tervetullut esittämään runojaan.

Koko Runokuun ohjelmaan pääset tutustumaan TÄSTÄ

*

Ja miten tämä kaikki sitten liittyy kirjabloggareihin?

No siten, että muutama meistä sai päähänsä vastata Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämään haasteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme rakkausteemaisia runoja ja kirjoitamme niistä runokuuviikon aikana postauksen.

Postausten aikataulu on seuraava:

21.8. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua
27.8  Muut kirjabloggarit

Kirjasammon sivuilta (klik) löytyy lista, joka esittelee 20 suomalaista rakkaudesta kertovaa runoteosta. Itse olen tältä listalta lukenut Anja Erämajan rakkausilottelun Ehkä liioittelen vähän sekä Sirpa Kyyrösen Tanssivan karhun voittaneen Ilmajuuret, jossa rakkautta on paljon,  mutta jossa paljon ei ole tae sen kestämisestä.

Runokuuta varten sukellan siihen yhteen, kenties ikonisimpaan suomalaiseen rakkaudesta ja sen monista puolista kertovaan teokseen. Mikä teos on kyseessä selviää 23.8.

Kutsun Runokuuhun mukaan sinut.
Siis juuri sinut.
Lopeta nyt se pälyily ympärillesi, sillä sinua juuri minä tarkoitan.

Tee matka Runokuuhun haluamallasi tavalla. Lue, muistele, kuuntele, ihastu, järkyty. Möyri rakkausrunoissa ja julkaise postauksesi 27.8 ja jaa kokemuksesi somessa häsällä #runokuu.

Tervetuloa mukaan kurkottamaan Runokuuhun!







lauantai 12. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

torstai 10. elokuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

En ole koulutyttönä istunut mummolan portailla lukemassa Seljan tyttöjä suupielet mustikasta mansikasta sinisenä punaisena, kun aurinko porottaa ja taivas on pilvistä vapaa. Sellaisiahan ne olivat ne lapsuuden kesät, mutta kirjojeni selkämyksissä luki yleisimmin Victoria Holt tai Sergeanne Colon, joiden kummankin kirjoja olin tuolloin liian nuori lukemaan.

On suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen ja kirjabloggareiden yhteisprojektissa minulle osui luettavaksi juuri Rauha S. Virtasen Seljan tytöt - tyttökirjat kun tosiaan ovat minulle melko lailla neitseellistä maastoa. Onnistuin kasvamaan aikuiseksi ilman runotyttöjä ja pikku naisia, sillä en tuntenut minkäänmoista vetoa niiden tyyppisiä kirjoja kohtaan. Muutaman Anni Polvan kirjoittaman Tiina-kirjan sentään luin, joka johtui pitkälti siitä, että Tiina ei ole mikään hempeä haaveilija, vaan enempi mustelmapolvinen puissakiipeilijä. Sellainen olin nuorena itsekin. Kirjoitin kyllä runojakin, mutta enpä usko, että kenellekään olisi tullut mieleen kutsua minua runotytöksi.

Seljan tytöt on viehättävä pikku kirja, joka tuskin kenessäkään herättää sen suurempia vihan tai aggression tunteita. Se on eloisa, varsamainen ja yltiöidealismistaan huolimatta varsin mainio kuvaus 1950-luvun tyttöelämästä. Olen siinä käsityksessä, että tämä kirja on monien lukijoiden hartaasti rakastama, joten tuntuisi suorastaan rikolliselta käydä Virtasen teosta kovin sanoin kritisoimaan. Onneksi siihen ei ole erityistä tarvetta, vaikka en koe, että olisin jäänyt mistään erityisestä paitsi, vaikka tätä kirjaa en olisi lukenutkaan.

Mielenkiintoista on, että Seljan tytöt on samanaikaisesti melko lailla sekä täysin vanhentunut kuin paikoin edelleen varsin ajankohtainen. Teoksen maailma kuvaa aikaa, joka on auttamattoman ollutta ja mennyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Luonteeltaan tämä romaani on nykynäkökulmasta katsottuna hellyyttävän moraalinen ja kasvattamaan pyrkivä. Sukupuolten välillä, kuten tyttöjen vanhempien kohdalla käy ilmi, vallitsee varsin perinteinen työnjako, jossa nainen ompelee, laittaa ruokaa ja on kodin yleishengetär, kun taas mies nikkaroi ja kirjoittelee romaaneja. Tytöillä on tyttöjen jutut ja pojilla poikien, ekä niiden välistä rajaa ole soveliasta ylittää. Paha tätä asiaa kuitenkaan on kritisoida, sillä Virtasen kuvaus pelkästään mallintaa aikansa sukupuolinormeja.

Virtasen henkilökuvaus on taitavaa ja henkilöhahmot ovat romaanissa läsnä monisärmäisinä ja hengittävinä. Sisaruksista Kris on järkevä, mutta ylipuhuttavissa. Virva puolestaan ujo ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva ja kirjailijan ammatista haaveileva runotyttö. Pikanttisimman mausteensa tarinaan tuo Margarita, joka on adoptoitu Seljan perheeseen hänen vanhempiensa kuoltua. Tytön suonissa virtaa vilkas veri, joka on perua hänen vierasmaalaiselta äidiltään. Margarita on nopeasti leimahtava ja temperamenttinen ja juuri hän on tytöistä se, joka teoksen kuluessa tekee rankimman kasvumatkan. Kuopus Dodo puolestaan on leikkisän pikkuvanha.

Kasvamiseen liittyvät teemat ovat ikuisia, vaikkakin ne on tässä romaanissa kuvattu tavalla, jonka tavoittamiseksi on revittävä irti vuosikymmenten kuluessa niiden päälle liimantunut kontaktimuovi. Rakastumisen ja ihastuksen tunteet, punastelut koulunpihoilla ja ihastuksen kohteen aiheuttamat sydämen rytmihäiriöt toistuvat aikakaudesta toiseen  ja ovat sen vuoksi myös hyvin tunnistettavia. Kun vanhemmat eivät ole kotona nuorten juhlatkin riistäytyvät käsistä ihan samaan malliin kuin nykyisinkin. Tosin sillä erotuksella, että tämä riistäytyminen on siinä määrin viatonta, että siitä ei ole tarvetta kirjoittaa iltapäivälehdissä.

Seljan tytöissä 50-luku hengittää vahvana. Perheen isä palaa teoksen alussa kotiin tuberkuloosisairaalasta, joka tuolloin oli varsin yleinen tauti. Isä on selkeästi auktoriteetti, jota tytöt kunnioittavat, vaikka välillä vastaan napisevatkin. Elämä mullistuu, kun isä kertoo menevänsä uusiin naimisiin. Näin teokseen kirjoittuu uusperhetyylinen kuvio, kun tytöt joutuvat sopeutumaan uuteen äitipuoleen, jota varsinkin Margarita vastustaa voimakkaasti. 

Teoksen henkinen maasto koostuu moraalisista arvoista ja niiden noudattamisesta. Olemassaolon tarkoitukseksi muodostuu pyrkimys tulla paremmaksi ihmiseksi. Vastuunpakoilu on kirjan nuorille vierasta ja kun jotakin tehdään väärin, se pyritään myöhemmin hyvittämään. Seljan tytöissä käden taidot ovat kunniassaan ja siinä korostuu yhdessä tekemisen meininki. 

Seljan tytöt soveltuu hyvin kesäkirjaksi. Sen voi lukea vaikka piknikillä tai uimarannalla, joskaan tämä kesä ei varsinkaan jälkimmäiseen puuhaan juuri ole säitä tarjoillut. Se, että luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa nyt vasta aikuisena sai minut ymmärtämään, miksi en nuorena lukenut tyttökirjoja. En tietenkään tiedä, onko tämä asia yleisesti totta vai pelkästään oma kokemukseni, mutta luulen, että tytöt, joilla on sellainen perhetausta kuin minulla eivät ole kiinnostuneita tyttökirjoissa luoduista maailmoista.



Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (2001/1955)
242 sivua
Kustantaja: Otava

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tekisi mieleni väittää, että uutuusromaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa Selja Ahava tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan kaikkea muuta ja jopa siinä määrin kaikkea muuta, että Ahavan uutuusromaania lukiessa päällimmäiseksi uhkaavat nousta ei-kirjalliset asiat, jota ylösnousua myös kirjan markkinoinnissa on voimallisesti käyty puffaamaan.

Ilmaisulla "tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit" viittaan Gayn yltiörehelliseen kirjoitustapaan erityisesti hänen esseeteoksessaan Hunger sekä Chris Krausin tinkimättömään hänen oman yksipuolisen rakkaussuhteensa penkomiseen teoksessa I love Dick. Ahavan teos sen sijaan on omaelämäkerrallinen tavalla, jossa omaelämäkerrallisuutta ei varsinaisesti tunnusteta.

Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa ja siellä Selja Ahava kertoi romaaninsa taustoista, joten ei ole mikään salaisuus, että hänelle kävi juuri niin kuin käy Ennen kuin mieheni katoaa -teoksen nimettömäksi jäävälle naispäähenkilölle. Eräänä päivänä nimittäin kirjailijan mies tuli ja ilmoitti, että hän on aina halunnut olla nainen ja tämä romaani kertoo siitä, miten tulla toimeen ja jatkaa elämäänsä tämän tiedon jälkeen.  Tämän asian kertomista ei voida siten pitää spoilauksena varsinkaan, kun tätä tekstiä kirjoittaessani on jo julkaistu Ahavan kirjan ympärille rakennettu henkilöhaastattelu niin Aamulehdessä kuin Helsingin sanomien kuukausiliitteessäkin, joten kirjan "salaisuus" on tuotu näkyvästi julki.*

Suomalaisessa kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen tunnustuskirjallisuus on harvinaista herkkua ja se on jäänyt lähinnä suomenruotsalaisten kirjailijoiden (mm. Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman) bravuurilajiksi. Osin tästäkin syystä Ahavan kirja oli minulle odotettu uutuus. Halusin nähdä, miten tunnustuksellisuus tässä kirjassa toteutuu. Pakko kuitenkin todeta, että ei oikeastaan mitenkään. Omaelämäkerralliseen tutkimukseen keskittynyt ranskalainen kirjallisuudentutkija Philippe Lejeune puhuu omaelämäkerrallisesta sopimuksesta, jossa teoksen päähenkilön, kertojan ja tekijän välille kirjoittuu yhtäläisyysmerkit. Tätä ei kuitenkaan Ahavan romaanin kohdalla tapahdu, vaan kirjailija kokevana subjektina korvautuu romaanihenkilön tietoisuudella ja läsnäololla. Ennen kuin mieheni katoaa ei myöskään käy erityisesti Peter Sandströmin tunnetuksi tekemää autofiktioleikkiä lukijan kanssa.

Koska kuitenkin tiedän teoksen taustat ei se voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni ja tämä näkyi erityisesti siinä, että lähestyin Ahavan romaania kuin haurasta lasiesinettä, enkä voinut olla vähän väliä miettimättä, kuinka paljon tämän romaanin kirjoittaminen on häneltä vaatinut. Miettimättä sitä, kuinka paljon tässä tekstissä on aamuyön tuntien kauhua, oikeaa hikeä ja verta sekä yli itsensä uskaltamista.

*

Naisena päähenkilön mies ottaa Ahavan romaanissa käyttöönsä nimen Lili. Tämä herättää väkisinkin muistumia David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, 2000), joka niin ikään pohjautuu tositarinaan ja kuvaa tanskalaisen transgender-pioneerin Lili Elben (1882-1931) elämää. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Todellisen Lili Elben tarinaan voi tutustua hänen omaelämäkertansa, Man into Woman (1930), kautta.

Sukupuolen korjausta käsittelevää kirjallisuutta ei Suomessa liiemmin ole kirjoitettu, joten Ahavan romaani on tässä(kin) mielessä tervetullut tulokas kirjallisuutemme kentälle. Tosin Ennen kuin mieheni katoaa käsittelee asiaa lähinnä teoksen päähenkilön näkökulmasta ja siinä keskitytään niihin reaktioihin, ajatuksiin ja tunnelmiin, joita asia hänessä aiheuttaa. Tämän vuoksi on paikallaan todeta, että Ahavan romaani ei edusta transkirjallisuutta.

Ahavan tekstissä on ihastuttavaa tilavuutta. Tuntuu kuin sanojen välissä puhaltaisi lempeän lyyrinen tuuli. On paikkoja pysähtyä ja levätä. On paikkoja antaa tekstin ja sen merkitysten tekeytyä. Ja selän takana. Siellä on jatkuvasti jyrkänne, jonka pohjalla asuu yhdellä lauseella järkytetty elämä. Se pistää huimaamaan.

Ahava käyttää symboliikkaa taitavasti ja onnistuneesti. Miehen korjaantuminen vähitellen naiseksi rinnastuu Kolumbuksen löytöretkiin ja hänen tekemiinsä virhepäätelmiin. Kartta voi olla olemassa fyysisenä esineenä, mutta kuka tietää, pitääkö siihen tehdyt merkinnät paikkansa. Mitä kartta edes auttaa, jos ei tunne reittejä ja jos matka on yllättäviä vaaroja täynnä ilman varmuutta perille pääsystä? Kolumbus huijaa miehistöään, Lili jättää pitkään totuuden itsestään kertomatta edes läheisilleen.

Kautta tämän romaanin korostuu, että Ahavan kertoma tarina on yksi monista versioista ja että "jokaisella versiolla on tarkoituksensa." Ennen kuin mieheni katoaa on se versio, joka kirjailijan on ollut "pakko" kirjoittaa selventääkseen itselleen, mitä hänelle tapahtui suhteessa hänen kumppaniinsa, jota hän luuli mieheksi, mutta joka olikin nainen. Miehen sanoista käynnistyy sokkivaihe, josta kirjan edetessä kuljetaan kohti elämän uudelleen suuntaamisen vaihetta. Tälle matkalle mahtuu paljon kipeää ja epämukavaa. Järkytystä niin toisen ihmisen kuin omienkin reaktioiden vuoksi. Kun tuttu ja rakas ihminen alkaa oudontua ja muuttua toiseksi, pysyvää on vain "persikan siemen, munankuori, pussin sulkija."

Keskeisiä kysymyksiä romaanissa ovat, miten hyväksyä kumppanissa tapahtuva muutos, miten venyä uuden tilanteen asettamien haasteiden myötä sekä miten tulla toimeen sen kanssa, että omat sanat ja lauseet rapautuvat ja irtoavat niille ominaisista tehtävistä. Että se mitä tapahtuu ylittää kielen.

Osa päähenkilön psyykkistä työstämistä on lapsuusmuistojen ja -kokemusten kirjoittaminen Lilille. Jokaisella on historiansa ja sen ymmärtäminen ja tutuksi tekeminen/tuleminen on tärkeää, mutta valitettavasti tämä osa romaania jää irralliseksi, eikä sen kerronnassa ole samaa loistokkuutta kuin tässä romaanissa muutoin.

*

Ahavan romaanissa totuutta lähestytään kuin kaupunkia, jossa ollessa ei välttämättä tiedä siellä olevansa. Kaupunki on paikka, jossa lähes kaikki on vierasta ja jossa päähenkilön ajatusten välistä näkyy maailma, jossa mikään ei ole muuttunut. Se järkyttää. Se vapisuttaa ja eristää.

Päähenkilö haluaa raportoida kumppaninsa ja tallentaa muistiin hänen ruumiinosansa. Tämä tarina on versio, jossa naiseksi muuttuminen merkitsee miehen katoamista. Tässä kohden joudun vaikeuksiin, sillä en osaa ajatella tätä muutosta katoamisena, vaan koen sen enemmänkin löytämiseksi. Jos kyse olisi fiktiosta asiaa voisi problematisoida, mutta koska kyse on kirjailijan omista kokemuksista on ne pakko ottaa sellaisina kuin millaisiksi ne on tässä teoksessa kirjoitettu.

Oskillaatio teoksen omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen luonteen välillä hämmentää. Toisaalta tämä teos on liian omaelämäkerrallinen nimenomaan siinä mielessä, että omaelämäkerrallinen aines tekee mahdottomaksi kritisoida mm. juuri tämän teoksen ydinalueille sijoittuvaa näkemystä, että sukupuolen korjauksessa on kyse entisen sukupuolen katoamisesta. Fiktiivisen teoksen kohdalla kysyisin, mihin päähenkilö miehessään rakastui. Sukupuolta ilmentäviin ulkoisiin merkkeihinkö? Tästä jatkaisin pohtimalla, mitä sukupuoli oikeastaan tarkoittaa ja millainen on identiteetin ja sukupuolityypillisten ominaisuuksien välinen suhde. Omaelämäkerrallinen aines kuitenkin estää tämän kaltaisten kysymysten esittämisen.

Toisaalta taas tämä teos ei ole tarpeeksi omaelämäkerrallinen, koska omaelämäkerrallisuus ei tule teoksesta ilmi ilman taustatietoja. Teoksen voimakas markkinointi juuri omaelämäkerrallisuuden kautta herättää lisää hämmennystä. Ennen kuin mieheni katoaa on loistava teos vaikeasta aiheesta, mutta väitän, että fiktiona luettuna tämä teos olisi vielä parempi. Ei tarvitse kuitenkaan olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että Ahavan romaanin ympärillä käytävä keskustelu tulee keskittymään sen omaelämäkerralliseen osaan. Ironisen kyynisesti tekisi mieleni todeta, että ketäpä nyt kiinnostaisi itse kirja ja sen ansiot, kun tarjolla on kirjailijan elämä.




Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
kustantajalta saatu sivunumeroton ennakkokappale
Kustantaja: Gummerus



*Aamulehden kirjoituksen olen lukenut, mutta tietoni Hesarin kuukausiliitteen jutusta perustuu muiden minulle kertomiin tietoihin


Helmet lukuhaaste kohta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja





perjantai 4. elokuuta 2017

Albertine Sarrazin: Astragal

Tämän kesän lomamatkani suuntautui Mallorcan saarelle Palman kaupungin lähistölle. Palmasta löytyi oikein mainio englanninkielistä kirjallisuutta myyvä kirjakauppa, jossa huomioni kiinnittyi oitis tähän Albertine Sarrazinen kirjaan Astragal. Kirjan kansi tuntui puhuttelevan minua ihan erityisellä tavalla ja edes tutkimatta, mistä tässä kirjassa tarkemmin ottaen on kysymys, tiesin, että minun on saatava se omakseni.

Kuinka ollakaan esipuheen kirjaan on kirjoittanut Patti Smith, jonka tämä samainen kirja lumosi vuonna 1968 niin, että hän käytti sen ostamiseen viimeisen dollarinsa. Smith kirjoittaa: "I was on the lookout for something I had to have: a book that was more than a book, containing certaing signs that might spin me toward an unforeseen path." Tämän jälkeen Astragal on kulkenut mukana hänen matkatavaroissaan ympäri maailmaa.

Albertine Sarrazin (1937-1967) oli ranskalainen kirjailija, jonka teoksista tunnetuin on juuri tämä puolielämäkerrallinen teos Astragal (1965).  Sarrazin syntyi Algeriassa, jäi orvoksi ja joutui vankilaan, jossa hän Astragalin lisäksi kirjoitti teoksen La Cavale. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi La Traversière. Hän kuoli vain 29-vuotiaana munuaisleikkauksen yhteydessä ilmenneisiin komplikaatioihin. Postuumisti häneltä on julkaistu myös runoja ja kirjeenvaihtoa.

Astragal kertoo 19-vuotiaasta Annesta, joka on joutunut 7 vuodeksi vankilaan tehtyään aseellisen ryöstön. Teoksen alussa hän pakenee vankilasta ja loukkaa siinä yhteydessä nilkkansa. Hänen onnekseen paikalle sattuu Julien, pelastava enkeli, jonka ystävien hoteissa Anne piileskelee neljän seinän sisällä, koska hänen nilkkansa ei kestä astumista ja muutoinkaan hänen ei ole hyvä näyttää naamaansa julkisesti. Julien on pikkurikollisia hänkin. Mies, joka tulee ja menee omien oikkujensa mukaan.

Nilkkavaivat eivät ole kirjallisuudessa mitenkään erityisen usein esiintyvä aihe, joten tuntuu erityisen merkitykselliseltä, että juuri ennen Astragalia luin Roxane Gayn kirjan Hunger, jossa Gay tajuaa oman elämänsä kannalta ratkaisevan tärkeitä asioita, kun hän joutuu sairaalaan satutettuaan nilkkansa. Tuntuu kuin näiden kahden romaanin välillä olisi silta. Tuntuu kuin Gay kevyesti työntäisi minut Astragalia kohti, jossa Patti Smith jo odottaa ja avaa minulle oven Sarrazinen maailmaan. Tuntuu kuin olisin osa harvinaista ketjua.

Astragal sanana tarkoittaa telaluuta, joka muodostaa yhdessä kantaluun kanssa nilkkaluiden ylimmän rivin.* Telaluuvamma eristää Annen. Syntyy ristiriitainen tilanne, jossa hän vankilan ulkopuolella on tavallaan enemmän vanki kuin sen sisäpuolella. Sarrazinen tapa kuvata fyysisen vamman luomia kahleita siirtää Annen kokemat tunnot lukijaan. Välillä epäilen, pystynkö enää nousemaan aurinkotuolista, jossa tätä kirjaa luen. Jään välillä tuijottamaan palmuja ja googletan, että palmujen juurissa on "säteittäisesti pidentyneitä ilmakammioita" ja tämä tieto tuntuu Astragalin kannalta olennaiselta.

Astragal sopii erinomaisesti luettavaksi matkalla, kun on muualla ja irrallaan. Se on mustalla kiihkeiksi rajatut silmät, kasvojen ympärillä kiemurtelevaa savua ja 60-luvun estetiikkaa. Sen tunnelmaltaan katoavainen ja ohikiitävä. Siinä Annen ja muun maailman välissä on filtteri, joka ei johdu pelkästään siitä, että kipeä nilkka tekee hänen elämästään tuskallista. Lukiessani en voi olla miettimättä Patti Smithiä lukemassa tätä kirjaa. En saa tarpeekseni kirjan kannessa kuvatuista Albertine Sarrazinen kasvoista. Silitän hänen poskeaan ja yritän olla kysymättä miksi. Minusta tuntuu, että olen rakastunut tuohon naiseen. Että hänestä on tullut minunkin Albertineni. Annan Pattin saada viimeisen sanan.

My Albertine, how I adored her! Her luminous eyes led me through the darkness of my youth. She was my guide through the nights of one hundred sleeps. And now she is yours.

Minun Albertineni, nyt hän on sinun.


Albertine Sarrazin: Astragal (2014/1965)
190 sivua
Ranskankielinen alkuteos: L'Astragale
Ranskasta englanniksi kääntänyt Patsy Southgate
Kustantaja: Serpent's Tail



*Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Telaluu

PS. Uskomatonta, mutta totta: Astragal on suomennettu nimellä Karkulainen (1968). Suomentaja on Toini Kaukonen ja kustantaja Otava.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Pauli Tapio: Varpuset ja aika #runo100

Tsirp tsirp, sanovat varpuset. Ne lentävät ajassa. Ne lentävät muistissa ja historiassa, ja käyvät siellä, mitä ei vielä ole. Varpuset lukevat lehtiuutisia, ne todistavat kidutuksia ja antavat käteemme peilinsiruja.

Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika teki minusta tutkijan. Kuljin sen sivuilla edestakaisin ja esitin tekstin arkeologia. Lapioni kaivoi innokkaasti. Hiki valui pitkin kaulaa, pitkin selkää. Käsiini tuli rakkoja. Tässä  kokoelmassa yksinkertaisesti on pakko kulkea moneen suuntaan samaan aikaan. Poimia tulevaan mukaan jotakin uutta jo ollutta, mutta ei mennyttä.

Varpuset ja aika on erinomaista luettavaa, jos on utelias mieli. Jos tykkää tehdä löytöjä, hämmästyä ja hämmentyä. Tämä kokoelma on naara ja harava, jonka piikeissä on tuntemattoman verta. Se on runoutta, josta innostun ja jotakin kertonee se, että useita kertoja kävi niin, että minun piti lukea kokoelmasta vain sivu tai kaksi, mutta huomasinkin lukeneeni sen taas kerran melkein kokonaan.

Varpuset ja aika kantaa mukanaan aiempaa suomalaista lyriikkaa, jonka se vetää kasvoilleen kuin vauva unirätin. Se nostaa teoksia alas kansakunnan kaapin päältä ja pyyhkii niistä pölyt. Käyttää joskus liian vahvaa puhdistusainetta. Tahallaan. Jättää jälkiä ja iloitsee omista jäljistään. Se kumartaa kohteliaasti ja pyytää mitalliseen tanssiin, jonka askelista ei etukäteen tiedä. Tapion runojen liikkeet ovat laajoja. Aika voimistelee näissä runoissa. Hyppää puolapuilta siltaan, pysähtyy kesken liikkeen, liikkuu pysähtyessään.

Ulkoisesti tämä teos on mitä luotaantyöntävin. Olli-Pekka Tennilän suunnittelema, epäonnistunutta musteläikkätestiä kuvaava kansi on vahva ehdokas kamalimpien kansien kilpailussa ja kun Poesia tämän kokoelman minulle lähetti en kiinnittänyt siihen tämän vuoksi mitään huomiota, vaan laitoin mokoman rumiluksen pois silmistäni. Myöskään kokoelman nimi, Varpuset ja aika, ei ole erityisen kiinnostusta herättävä.  Eräänä päivänä kuitenkin otin tämän kokoelman käteeni ja sattumoisin avasin sen sivulta 18, josta löytyy runo nimeltä Sestina.

Sestina on runomuoto, joka koostuu kuudesta kuusirivisestä säkeistöstä, jossa ensimmäisen säkeistön säkeiden loppusanat toistuvat tietyn kaavan mukaisesti (ks. esim. klik). Tapio uudelleenkirjoittaa tämän runomuodon, leikkii sillä viimeistä paria mikroaaltouunista ulos ja luo arvoituksellisen ympyrän, jota huomasin kulkevani yhä uudestaan ja uudestaan tietämättä, mistä kohdin voisin astua sen ulkopuolelle.

Varpuset ja aika kuvaa vanhenemista konkreettisen tekstuaalisesti alkamisen, palaamisen ja toistamisen kautta, kunnes ollaan "palvelutalossa" ja tulee aamu, jolloin oma voimattomuus ei enää väisty.

Eräänä aamuna toistaessaan kohtaa (3) ei pääse enää omin voimin ylös. 

Vastakohdat hioutuvat toisaan vasten, syntyy kipinöintiä ja tulta. Välillä omistetaan raamatullisvanhakielisiä, Olkiluotoon sijoitettuja runoja Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšille. Käydään Haltialassa / Terijoella / Hämeenlinnan taidemuseossa / Limingalla / Lappeenrannan torilla. Matkustetaan ajassa ja paikassa, tullaan kuljetetuksi.

Kokoelman puhuttelevin osa kantaa nimeä Inferno ja se on - nimensä mukaisesti - kuvastoltaan helvetillinen ja helvetillisen nerokas. Infernosssa Tapio tuo yhteen välimerellä kuolevat pakolaiset, tavallisen arjen ja eri puolilla maailmaa tapahtuneita mitä julmimpia kidutuksia, teloituksia ja brutaalia väkivaltaa.

6.8.2015

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.

[...]

... mapuchet leikkaavat irti hänen kätensä, paistavat ne nuotiolla ja syövät ne hänen edessään. Pedro de Valdivia kuolee vasta, kun hänen sydämensä leikataan hänen rinnastaan.

Inferno edustaa kenties raakalaismaisinta runoutta, jota olen lukenut. Siinä maailma ihan kirjaimellisesti jakaantuu. Pahat ja kamalat asiat tapahtuvat muille. Siellä jossain. Riittävän kaukana, jotta niitä voi omasta turvallisesta maailmasta käsin tarkastella kaikessa rauhassa.

Kuvittelen ymmärtäväni hirveitä asioita vaikka ei niitä koskaan minulle tapahdu.

Järkyttävät asiat ja ihmiskohtaloiden lohduttomuuden voi selittää itselleen, koska ne tapahtuvat joillekin muille. Kaikessa julmuudessaan Inferno pistää hiljaiseksi ja  saa näkemään, kuinka monella tapaa sitä itse onkaan etuoikeutettu. Infernon tunnelmat jäävät minuun pitkäksi aikaa ja palaan pakonomaisesti lukemaan sitä yhä uudestaan. Hämmästelen omia reaktioitani. Häpeän. Oksettaa. Silmiini tulee yö ja pimeä. Pedro de Valdivian kädet kulkevat ikkunani takana.

*

Varpusten ja ajan puvustuksesta löytyy niin keskiaikaa kuin renessanssiakin. Tapio liikkuu suvereenisti erilaisissa runomaisemissa kokeneen reissaajan varmuudella. On suuri vääryys, että tämä kokoelma ei ole päässyt enempää esiin, mutta onneksi juuri sinä, joka tämän kirjoitukset luet voit tehdä asialle jotain.



Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)
96 sivua
Kustantaja: Poesia
(kustantajan lähettämä arvostelukappale)