maanantai 29. kesäkuuta 2015

Emma Healey: Elizabeth is missing



When you are old and grey and full of sleep,
And nodding by the fire, take down this book,
And slowly read, and dream of the soft look
Your eyes had once, and of their shadows deep

W.B. Yeats


Emma Healeyn romaanin 80-kymppinen Maud sai pääässäni soimaan ylle lainaamani W.B. Yeatsin sanat. Olla vanha. Olla harmaa. Olla unta täynnä. Maudin muisti on haurasta paperia. Kuin juusto, jonka reiät vaihtelevat paikkaa.

Kaikenlaista on tullut elämän aikana luettua, mutta ei mitään vastaavaa kuin Elizabeth is missing. Se on ainutlaatuinen, riemukas ja pakahduttava.  Emma Healey on luonut tarinan, joka toimii kuin simulaattori, jonka avulla lukija voi kokea, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun oma tytärkin muuttuu vieraaksi ja tunnistamattomaksi. Kun ei muista, mikä on se paikka, jossa on ja miten sinne on päätynyt. Kun ei muista sitäkään, kuinka monta kertaa on käynyt poliisiasemalla tekemässä katoamisilmoituksen ystävästään ja tämän vuoksi käy tekemässä sen yhä uudestaan.

Maud kirjoittaa muistilappuja, mutta usein ne ovat hukassa tai hän ei tiedä, mihin lappuun kirjattu muistiinpano liittyy. Usein ainoa asia, josta Maud voi olla varma, on se, että hänen ystävänsä Elizabeth on kadonnut.

Romaanin nykytason rinnalla kulkee Maudin lapsuuteen sijoittuva kertomus. Sodanjälkeinen köyhyyden aika, jolloin hänen sisarensa Sukie katosi mystisellä tavalla. Healey kuljettaa lukijaa ovelasti näiden kahden eri tason välillä ja tuo julki, miten Maudin tekemiset motivoituvat sitä kautta, mitä hän lapsena koki. Se, mikä nykytasolla näyttää epäloogiselta muuttuu ymmärrettäväksi, kun asiaa katsotaan Maudin henkilöhistorian kautta.

Maud lienee ainoa muistivaikeuksista kärsivä salapoliisi, johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Lapsena hän ei ymmärtänyt kaikkea mitä hänen ympärillään tapahtui ja nyt Sukeyn kohtalon selvittämistä hankaloittaa hänen muistivaikeutensa.

Healeyn romaanissa kohtaavat komedia ja jännityskertomus - genrepari, jonka yhtäaikainen läsnäolo tekee tästä romaanista ikimuistoisen. Maudin teot saavat lukijan nauramaan, mutta se on naurua, joka on täynnä lasikuitua. Se on naurua pimeässä yössä, kun muut nukkuvat lämpimien peittojensa alla. Se on naurua, joka muistuttaa siitä, että se mille nauramme on kenties omakin kohtalomme.

Elizabeth is missing huokuu lempeää rakkautta ihmisen osaa kohtaan. Vaikka mieli on repaleinen kartta kahvitahroja täynnä ja kompassin neula nyrjähtänyt vie polku juuri sinne, missä on koti ja määränpää. Sinne, missä selviää, mitä kadonneelle siskolle tapahtui.

Tämä on romaani kaikille niille, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita. Tämä on matka toisen ihmisen sieluun ja mieleen, jossa asioita kiinnipitelevät langat katkeilevat ja menevät kummallisille mutkille. Ennen kaikkea tämä on juhlapuhe sen puolesta, että elämä on arvokasta silloinkin, kun on vanha ja harmaa ja unia täynnä.


Emma Healey: Elizabeth is missing
275 sivua
Kustantaja: Penguin

torstai 25. kesäkuuta 2015

Grace McClee: The Offering


Jos painajaisunesta ei heräisikään. Jos jäisikin siihen maailmaan, jossa pelko koputtaa ruumista edestä takaa sivulta alhaalta ylhäältä mitä niitä suuntia onkaan. Tai jos heräisi, mutta se kaikki olisi yhä läsnä pinnan alla. Musta öljynläikikäs vesi - hapokas kuin vanhaksi mennyt viini.

Onneksi on olemassa Baileys-kirjallisuuspalkinto, jonka ehdokaslistoilta olen löytänyt lukuisia kiinnostavia teoksia. Grace McCleenin romaani The Offering on niistä yksi.

Piirrän teille saaren, joka sijaitsee kaukana mantereelta. Saareen piirrän talon ja taloon perheen: isän, äidin ja tyttären nimeltä Madeline. Heidän sydämiinsä ruiskutan uskonnon, sen tiukat lait ja opetukset. Ripustan tämän piirustuksen seinälle ja otan uuden paperi2arkin. Siihen piirrän Madelinen ja hänen koiransa Elijahin. Kaverien kohdalla on pelkkää valkoista, sillä Madeline ei käy edes koulua, koska siellä hän voisi saada vääränlaisia vaikutteita niiltä, jotka eivät ole uskovia.

Kuuntelen taivaasta kuuluvaa laulua. Menen Lethem Parkin psykiatriseen sairaalaan, jossa Madeline on ollut potilaana 21 vuotta. Piirrän Madelinen lääkärin tohtori Lucasin ja hypnoosissa olevan Madelinen. Kysyn, mitä tapahtui todella? Mikä sai aikaan Madelinen anamneesin?

*

If blood is shed, sin, so the law says, can be forgiven. But shedding blood is itself a sin - and a memorial; an act of worship to the god who made sin ...

The Offering on käytävä maan alla, se jatkuu yhä syvemmälle. McCleenin teksti on hellää ja raakaa. Se kietoutuu lukijaan. Pala palalta lääkärin avustuksella Madeline käy yhä syvemmällä menneisyydessään. Siellä isä on ilman työtä, vihainen ja ahdistunutkin. Siellä äidin hiukset menettävät kiiltonsa ja silmät muuttuvat sameiksi. Siellä äiti sairastuu. Siellä Madeline juoksee koiransa Elijahin kanssa pitkin maita, pitkin mantuja. Tuuli hiuksissa ja Elijahin turkissa. Isä kasvaa sivu sivulta.

Tunnelma tihenee, pahaenteiset aavistukset ovat yhä vahvempia. Tämä ei hyvin pääty. McCleenin tekstiä on paikoin melkeinpä liian raskasta lukea, niin Madelinen nahkoihin hän lukijan ujuttaa. Lukemattakaan ei voi olla. The Offering on rupi, jota on pakko repiä.

Saari on erityksissä. Madeline saaressa. Ainoa lohtu on uskonto. Jumala, joka sitkeiden pyyntöjen jälkeen alkaa vierailla Madelinen luona. Se on vierailua, jossa Madelinesta tuntuu niin hyvältä ja suloiselta, että sen ihanampaa ei ole. Se on vierailu, joka on sitä, mitä kenties ajattelet.

Talo sortuu päivä päivältä vähän lisää. Sortuu nopeammin kuin isä ehtii remontoida - varsinkaan, kun rahat ovat vähissä. Puutarhassa on kauniita kukkia ja vehreitä puita. Mielen sementtiä.

Tie on väylä, joka vie eteenpäin. Sen alussa on portti, jonka avaimet ovat Madelinen lapsuuden taskussa. Tasku on ommeltu kiinni. Tohtori Lucas uskoo tietää toivoo, että hypnoosi avaa ompeleet, nappaa avaimet ja avaa portin. Madelinen hoitosuunnitelma on Lucasin ohjaama näytelmä, jonka roolista Madeline ei voi kieltäytyä.

But Lucas is playing his part - the caring therapist - and I must play mine. I must not arouse suspicision because Lucas has an agenda and I am part of it: he stands to win or to lose depending on the result of my treatment. His agenda is called: 'An Experiment in Amnesia Disguised as Helping a Patient.'

Monien hypnoosikertojen jälkeen Madeline alkaa lähestyä sitä, mistä on perimmältään kyse. Kun alan aavistaa, mitä se on huudan ääneen. Ei, et voi. Keksi jotakin muuta. Mutta Madeline, hän tekee juuri sen teon, jota pelkäsin.



Grace McCleen: The Offering
259 sivua
Kustantaja: Hodder & Stoughton

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran - a Memoir in Books


Ostin Azar Nafisin teoksen ihan pelkästään sen nimen perusteella tietämättä siitä ennalta yhtään mitään. Lolita ja Teheran vaikuttivat lupaavalta yhdistelmältä, varsinkin kun viime aikoina olen tuntenut melkoisen suurta Nabokov-heikotusta. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että Reading Lolita in Tehran on hurja teos. Se vie mukanaan iranilaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuden transformatiiviseen voimaan. Paikoin teos lähenee kirjallisuudentutkimuksellista esitystä. Asia, jonka itse koin pelkästään myönteiseksi, sillä Nafisin tapa tarkastella kirjallisuutta on sekä tarkka, yllätyksellinen että nautinnollinen.

Tämän teoksen luettuani katson itsekin kirjallisuutta toisin. Huomaan oman laiskuuteni ja leväperäisyyteni, mitä tulee kirjoista bloggaamiseen. Nafisi osoittaa, miten suuria kysymyksiä ja mestarillisia tulkintoja kirjalliset teokset tarjoavat ja hänen havaintojensa rinnalla omat muutamat sanani vaikuttavat niin kovin vaatimattomilta ja harrastelijamaisilta. Kyllä vaan, olen tosiheikkona sen tyyppiseen kirjalliseen analyysin, jota Nafisin teoksessa harjoitetaan. Tässä teoksessa kirjat eivät ole pelkästään kirjoja, vaan välittäjiä eri maailmojen välillä. Ne ovat turvapaikkoja ja uskollisia ystäviä, joiden seurassa pitkät ja pommeista vavahtelevat yöt ovat kestettävissä. Ne ovat aukkoja romaanihenkilöiden sieluun, jonka peilistä voi nähdä itsensä, jos uskaltaa katsoa pohjaan asti. Tässä teoksessa kirjat antavat välineitä tulkita todellisuutta, kestää epätoivoa ja myllerrystä. Ne ovat syli, joka on auki 24/7.

Reading Lolita in Tehran ei ole varsinaisesti fiktiota, vaan teoksen alaotsikon mukaisesti kyseessä on Nafisin kirjoittama muistelmateos, jossa iranilaisen kulttuurin erityispiireet kohtaavat kaunokirjallisten teosten kanssa. Teoksen rakenne muodostuu Nafisin ja hänen lukupiirinsä lukemien teosten kautta. Kaksi ensimmäistä osiota, Lolita ja Gatsby lainaavat nimensä kaunokirjallisilta teoksilta, kun taas kaksi jälkimmistä osiota on nimetty kirjailijoiden, James ja Austen, mukaan. Mainittujen lisäksi teos sisältää monia muitakin kirjallisia teoksia ja kirjailijoita, joista erityisesti Bellow, Sparks, Bronte, Flaubert ja Scheherazade ovat keskeisessä asemassa.

Tämä kirja tarjosi minulle paljon enemmän kuin olisin villeimmissänikään kuvitelmissa osannut odottaa. Samalla se oli erinomainen esimerkki siitä, miten kirjallisuus voi yhdistää niin ihmisiä kuin kulttuureitakin. Parhaimmillaan se voi olla se kanava, jonka kautta toisilleen vieraat ja erilaisista kulttuureista kotoisin olevat ihmiset voivat kohdata. Tämän teoksen laitan siihen  hyllyyn, jossa ovat ne teokset, joita aina välillä on ihan pakko käydä koskettelemassa.



Azar Nafisi. Reading Lolita in Tehran (2003)
343 sivua
Kustantaja: Harper Perennial

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana




Yö oli kuulas, aavistuksen pakkasella, ja Franzin hengitys höyrysi. Hän tunnusteli asetta taskussaan, siveli sormillaan rungon pintaa samalla kun käveli kohti huoltoasemaa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kokonaiseksi, tunsi pelon ja vihan kaikkoavan kun vain puristi pistoolia. Se täytti tyhjyyden hänen kädessään.





Keskusteluissa Elina Hirvosen romaanista 'Kun aika loppuu' olen pannut merkille, että lukijat ovat kaivanneet Hirvoselta selitystä sille, miksi romaanin päähenkilö Aslak päätyi ampumaan ihmisiä. Miksi nuoresta miehestä tulee tappaja? Tähän kysymykseen vastaa Pärttyli Rinne romaanillaan 'Viimeinen sana' ja komeasti vastaakin.

*

 'Viimeisen sanan' Franz on lukion viimeisellä luokalla oleva poika, josta on tuleva suuri ajattelija, joka luo uuden filosofian. Näin hän ainakin itse uskoo. Muissa ihmisissä hänen suuret puheensa eivät herätä kovin suurta innostusta, vaan pikemminkin tekevät hänestä oudon ja ulkopuolisen. Joukkoon kuulumattoman ajatusrakennelmia päässään pyörittelevän kummajaisen, jonka talismaani on hänen taskussaan oleva Nietzschen kirja.

Rinteen romaani on parhaimmillaan dramaturgisesti vahva, voimakaskuvainen ja vakuuttava. Heti teoksen alkajaisiksi Franz menee ystävänsä Kolehmaisen kanssa metsään ampumaan ja Kolehmaisen purkaessa Glock-pistoolia mietin Tsehovin lausetta siitä, että jos näytelmän alussa on seinällä ase, on se myöhemmin laukaistava. Mikäli näin ei tehdä, ase on turha. 

Franz on tehnyt itselleen filosofiasta tukirakennelman, jonka avulla hän torjuu kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin sekä epäonnistumiset. Itse luomansa vapauden filosofian kautta hän julistautuu muiden yläpuolella olevaksi yli-ihmiseksi, jonka päämääränä on olla esitys ja seremonia. Nietzchen ajatukset löytävät hänestä hedelmällisen maaperän juurtua ja kasvattaa pavunvartta, jota pitkin voi kiivetä vain yhteen suuntaan.

Kaikki mikä on, on väärin. On alkamassa miehekkäämpi, vapaampi aikakausi. Minun ajatustapani vaatii falsifioivaa mielenlaatua. Olen sotilas. Ja kun puhun, niin jokainen lauseeni kumoaa minkä muun lauseen tahansa.

*

Rinne taustoittaa Franzin mielenmaisemaa viittauksilla häpeään, joita synnyttävät koulukiusaaminen ja yksinäisyys. "Mutta kun niitä kavereita, ei niitä Anttilasta osteta," toteaa Franzin äiti. Häpeään kytkeytyvät myös Franzin yritykset muodostaa seurustelusuhteita. Franzin pakkomielle on Virpi, jonka oikkuja noudattaessaan Franz on valmis luopumaan viimeisistäkin arvokkuuden rippeistään. Yli-ihmisestä tulee rakkauden juoksupoika.

Franzin halu Virpiä kohtaan on bensiininkatkuista tosileikkiä seksuaalivietin arvaamattomissa pyörteissä. Kun Rinne kuvaa Franzin ja Virpin välisiä hetkiä ollaan todella kiinnostavan äärellä. Erityisesti on mainittava kohtaus, jossa Virpi syö lakritsia Franzin katsellessa vierestä. Se tihkuu eroottista dominointia intensiteetillä, joka muistuttaa Nabokovin Lolitasta ja mustavalkoelokuvien tiheistä tunnelmista.

Franzin henkilöhahmo on luotu huolella ja se avaa lukijalle väylän ajatuksiin, jotka johtavat epätoivoiseen tekoon. Jossain määrin jännite kärsii Franzin filosofisista pohdiskeluista, mutta ne ovat toisaalta välttämättömiä hänen ajatusmaailman syventämiseksi ja ymmärrettäväksi tekemiseksi. Erityisesti pidin siitä, että Rinne ei käytä näkökulmatekniikkaa, vaan maailmaa katsotaan tiukasti Franzin silmin. Teoksen loppupuolelta on löydettävissä Hohto-elokuvasta tuttua jacknicholsonmaista todellisuudentajun järkkymistä, joka avaa lukijalle vielä yhden väylän Franzin tietoisuuteen. Kaiken kaikkiaan 'Viimeinen sana' on nuoli, joka ampuu suoraan maalitauluun. 



Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
213 sivua
Kustantaja: Noxboox

Kiitos arvostelukappaleesta!



sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Don DeLillo: Esittäjä




Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa.



Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta.


*

Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä ja satoja. Tämän aamun jälkeen niitä ei enää tule. "Yksinäisten paikkojen elokuvan runoilija" Rey Robles ottaa auton avaimet, ajaa New Yorkiin. Häntä jää suremaan hänen kolmas vaimonsa Lauren Hartke.

Esiintyjä on vieraannutettu kuvaus elämästä ja sen konventioista. Siitä, miten puhumme ja miten luulemme puhuvamme. Siitä, miten useimmin enemmän jää huomaamatta kuin tulee huomatuksi. Siitä, miten mielivaltaisia ovat ne sidokset, joilla rakennamme kokemustemme tukirankaa. DeLillo rikkoo kielen. Irrottaa sen totutusta niin, että aukko sanan vieressä varjostaa sanan. Peittää ja valaisee sen samanaikaisesti.

Tullen ja mennen minä lähden. Minä menen ja tulen. Lähteminen on tullut minulle. Me kaikki, meidät jätetään joskus. Koska minä olen täällä ja missä. Ja minä menen tai en tai ei koskaan. Ja minä olen nähnyt mitä tulen näkemään. Jos olen siellä missä tulen olemaan. Koska minun väliini ei tule mitään.

DeLillo poistaa tekstistä hälyn.  Hän vangitsee lukijan, paiskaa vasten seinää. Ei niin, että tulisi mustelmia, mutta niin, että ruumis tuntee olevansa elossa. Tuntee ilmavirran. Tuntee paineen. Aavistaa, että kohta. Sanat törmäävät. Kun  ne pukee päälleen on jossain liikaa ja jossain liian vähän. Olemisen saumat repeilevät. Ääni jää kiertelemään pitkin korvaa kuin se olisi löytänyt korvasta moottoriradan.

Lauren suree ja surressaan hän löytää talosta pojan tai olennon tai jonkun. Ehkä se on hänen surunsa muoto tai minän siirtymä. Ehkä se on Reyn heijastuma. Lauren antaa sille mikä se onkaan nimen Tuttle lukioaikaisen luonnontieteiden opettajansa mukaan. Laurenin suunnitelma on "jäsentää aikaa, kunnes hän pystyisi taas elämään." Tuttle on osa aikaa, hän liikkuu siinä toisin kuin muut, koska hän hänen ajassaan on toisenlainen.

DeLillo tutkii aikaa, valuttaa sitä varovasti pikku hiljaa. Se vie paljon aikaa, koska aikaa on paljon. Erityisen paljon silloin, kun rakastettu on kuollut. Silloin kun rakastettu on sanonut: "Sinä pidät kaikesta. Sinä rakastat kaikkea. Sinä olet minun onnellinen kotini." Se tapahtui toisessa ajassa, joka on jo mennyt ja kauhistuttavan läsnä. Ajasta tulee sytykkeitä Laurenin ruumiseen, niveliin ja "lentolihaksiin".

Esittäjä on pieni teos. Minimalistinen. Hypnoottisesti halaava ja sellaisenaan suorastaan täydellinen. Linnut lentelevät sen sivuilla ikkunalaudalta toiselle kuin ne naiset, jotka T.S. Eliotin runossa kulkevat huoneissa puhellen Michelangelosta. Ne naiset. Niissä naisissa Pina Bausch, Lauren Hartke ja hän joka lukee Esittäjää. Nainen. Suhteellinen käsite. Myös mies.



Don DeLillo: Esittäjä
Englanninkielinen alkuteos: The Body Artist (2001)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Erityiskiitos Helene Bützowille loistokkaasta suomennoksesta


torstai 11. kesäkuuta 2015

Katarina Wennstam: Petturi

Siitä puhutaan ja se aiheuttaa kuohuntaa. Yksissä se herättää inhoa ja jopa suoranaista vihaa. Toiset taas pitävät vähintäänkin kummallisena, että tämä asia herättää niin voimakkaita tunteita. Kolmansia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kyse on homoseksuaaleista urheilijoista, joka on myös Katarina Wennstamin Petturin aihe. Heti alkuun on todettava, että pidän Wennstamin tyylistä sekoittaa keskenään yhteiskunnallinen pohdinta, feminismi ja jännityskertomus. Pidän myös hänen kiihkottomuudestaan, paasamattomuudestaan ja julistamattomuudestaan. Jos kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä, verta, ihmisenpaloja ja myynnin edistämiseksi kirjoitettuja sadistisia seksikuvauksia, ihmiskauppaa, rituaalimurhia ja lasten hyväksikäyttöä, kannattaa pysyä kaukana Wennstamista. Hänellä kun on muutoinkin tapana kirjoittaa aiheistaan niin, että tapahtumat voisivat olla suoraan tosielämästä.

*

Petturi on ensimmäinen osa Wennstamin uuttaa dekkaritrilogiaa. Tarina kytkeytyy vahvasti jalkapalloon ja sen ympärillä esiintyviin lieveilmiöihin.

Englannissa sairaaloiden henkilökunnalle on tuttua, että kun jalkapallomaajoukkue on pelannut huonosti loppuottelussa, vastaanotoille tulee aviomiestensä kurittamia, hakattuja naisia tavanomaista enemmän. 

Myös pelaajille lähetetään tappouhkauksia, sillä jalkapallo on monelle paljon enemmän kuin pelkkä peli ja tämän vuoksi se "tarjoaa" lukemattomia tilaisuuksia purkaa aggressioita muihin ihmisiin. Tätä taustaa vasten ei ole kovin yllättävää, että seuraa vaihtanut pelaaja Johannes Lilja löytyy kuolleena asunnostaan. Kun käy ilmi, että Lilja oli homoseksuaali, alkaa ilmassa olla viharikoksen merkkejä.

Petturi on tunnelmaltaan rauhallinen ja tasapainoinen. Kevytfeminismiä rikoskertomukseen upotettuna. Tutkinnanjohtaja Charlotta Lugn ja iranilaistaustainen asianajaja Shirin Sundin ovat teoksen voimakaksikko. Wennstamin romaanissa heidän tehtävänsä ei rajoitu pelkästään rikosselvittelyyn, vaan heidän kauttaan kirjailija tuo esiin niin seksuaali- kuin maahanmuuttopoliittisiakin kysymyksiä. Lugn elää lesbouusioperheessä ja Sundin taas toimii esimerkkinä maahanmuuttajasta, joka on osannut käyttää hyväkseen niitä mahdollisuuksia, joita ruotsalainen yhteiskunta hänelle tarjoaa.

Ruotsissa Shirinin ja hänen veljensä Dariuksen sukupuolet ikään kuin pyyhkiytyvät pois. Menestyminen on kiinni onnesta, kovasta työstä ja uutteruudesta.

Mutta heidän erilaisuudessaan ei nykyisin ole oikeastaan niinkään kysymys sukupuolten välisestä erosta kuin kaikesta muusta. Shirin on pukeutunut moitteettomasti bleiseriin ja kapeisiin farkkuihin, ja hänen polvellaan on kallis käsilaukku, Dariuksella taas on puhkipesty pikeepaita ja hän istuu taksin ratissa. Shirinin ruotsalainen sukunimi on messinkikyltissä vanhankaupungin hienon toimiston ovenpielessä, Dariuksen sukunimi Babakzadeh on väärin kirjoitettu taksin kojelautaan kiinnitettyyn Tukholman taksinkuljettajakorttiin.

Menestyksekkäästä urasta huolimatta Shirinin onnellinen elämä on pitkälti kulissia. Hänen avioliittonsa junnaa paikoillaan ja haluava katse kääntyy aivan toisen miehen kuin aviomiehen puoleen. Joka aamu Shirin luo itsestään asianajajan vähän samaan tapaan kuin Johannes Lilja joka peliä varten loi itsestään heteropelaajan. Menestyksellä on hintansa. Kannattaako se maksaa?

*

Petturissa on mukana tuttuja henkilöitä Wennstamin edellisestä trilogiasta. Asinajaja Jonas Wahl ei ole yhtään kehittynyt ihmisenä, vaan on samanlainen häntäheikki kuin Wennstamin aiemmissakin teoksissa. Mies, joka kärpästelee naisten ympärillä ja luulee olevansa vastustamaton. Tiedämmehän nuo tyypit, jotka koiran sijasta ulkoiluttavat egojaan ja joiden katseet jumittuvat naisten kaula-aukkoihin ja takapuoliin.

Petturissa Wahl toimii murhaepäillyn puolustusasianajajana ja Sundin taas murhatun omaisten oikeusavustajana. Wahl joutu vaikeaan tilanteeseen, koska Sundin on aiemmin pelastanut hänen tyttärensä ja niinpä Wahl luuleekin jo tuntevansa Sundinin. Mutta voi, miten väärässä hän onkaan. Oikeussalissa ei käsitellä pelkästään rikosta, vaan yhtä suuressa määrin kyse on Wahlin ja Sundinin välisestä taistelusta. Ja oi oi oi, miten ihastuttavan lopun Wennstam onkaan lukijalle kirjoittanut ja kun viime metreiltä löytyy vielä cliffhanger, on selvää, että tulen lukemaan Wennstamin seuraavankin teoksen.


Katarina Wennstam: Petturi
413 sivua
ruotsinkielinen alkuteos: Svikaren
Suomentanut Anja Meripirtti
Kustantaja: Otava



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Graffitiseinä Berliinissä, kuva by Omppu


Metro on suomalaisen kirjailijan Jari Järvelän luoma fiktiivinen henkilöhahmo ja ns. Metro-trilogian päähenkilö. Metro on myös Helsingissä toimiva, Suomen ainoa ja maailman pohjoisin metrojärjestelmä. (lähde: wikipedia)

Hupsista. Nyt tuli vähän hypättyä tulevaisuuteen, mutta parin vuoden kuluttua tämän bloggauksen ensimmäinen lause mitä suurimmalla todennäköisyydellä pitänee paikkaansa. Tyttö ja rotta nimittäin päättyy tavalla, joka suorastaan huutaa jatko-osaa.

*

S-bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa  ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana.

Se kolmas olisin minä.

Tyttö ja rotta katapulttaa lukijan keskelle Berliiniä, jossa Metro ystävineen istuu junassa matkalla tekemään seuraavaa iskuaan. He ovat sekalainen joukko kadun vähemmän aurinkoisen puolen kulkijoita. Ryhmä nimeltä Jäärotat, joihin Metron lisäksi kuuluvat Kielletty, Aljosha, Vorkuta ja Koskelo. Kielletty manifestoi jo nimellään, miten osalta porukkaa melkein kaikki on kiellettyä. Alles Verboten. Vorkuta taas on lainannut nimensä venäläiseltä rangaistusleiriltä. Nyt ei juoda ylihinnoiteltua lattea Pravdaan pukeutuneina ja Fifty Shades of Gradea puolihuolimattomasti design-aurinkolasien läpi silmäillen, kun odotetaan prinssin saapuvan paikalle lamborginillaan. Ei, nyt taistellaan julkisesta tilasta ja oikeudesta tuon tilan käyttöön.

Verrattuna Tyttöön ja pommiin on Järvelän uusin askel kohti kovaksikeitetympiä dekkareita. Tarina kulkee kuin toimintaelokuva ja on visuaalisesti voimakas ja mieleenpainuva. Kun ajattelen lukemaani mielessäni vilisee teräksisiä kannatinpalkkeja, purkupalloja, kantaaottavia graffiteja, suursnautsereita sekä klaustrofobiaa aiheuttavia maanalaisia käytäviä höystettynä mustelmilla ja fyysisillä vammoilla. Niin ja tietysti Banksy, jonka kautta Tyttö ja rotta liittyy laajempaan poliittisen graffitin kenttään.

Brittiläinen Banksy on yksi tunnetuimpia graffititaiteilijoita. Hänen töissään on usein vahva poliittinen viesti ja ne kritisoivat yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaupallisuutta. Tekisipä mieleni käyttää niinkin vahvaa ja korkeaa termiä kuin kapitalismin kritiikki. Yksi hänen tunnetuimmista hahmoistaan on anarkistirotta, jonka variaatiolla myös Tytössä ja rotassa on keskeinen rooli.

Tyttö ja rotta kärsii teoksena jossakin määrin vauhtisokeudesta, joka on vaarassa peittää alleen sen, mistä todella on kyse: yhteiskuntakritiikistä, petturuudesta ja homoseksuaalien oikeuksista. Väsynyt valtakulttuuri kaipaa piristeitä ja mistäpä muualta se niitä nokkelammin saisi kuin imeyttämällä itseensä marginaalitaidetta. Tämä on ns. marginaalista salonkiin -ilmiö, jossa aiemmin halveksitusta tulee kiihkeästi haluttua.

Vittu Banksy, kuuluisin kaikista wraittereista. Banksyn tunsivat nykyään niin paavi kuin prinssi Charles. Tai he tunsivat Banksyn työt, Banksy itse piti naamansa ja oikean nimensä piilossa. Hollywoodin filmitähdet maksoivat satojatuhansia, jotta saisivat jonkin Banksyn spreijaamista töistä olohuoneeseensa.

Graffitimaailma on oma juttunsa ja Berliinissä jengit taistelevat sen herruudesta. Vaikka ollaan samassakin jengissä voi houkutus edetä toisen ansioilla käydä liian suureksi. Järvelä teos onkin sisimmältään kertomus ystävyydestä ja petturuudesta. Piissien muotoon puettu klassinen spraymaalipurkein käytävä hyvän ja pahan välinen taistelu. Kun lukiessa tuntuu siltä, että ei kerta kaikkiaan kestä, jos hyvä ei voita, ollaan onnistuneen romaanin äärellä.

*

Kulttuurissa, jossa vapaa mielipiteen ilmaisu on estetty, on hyvin vähän keinoja tuoda esiin virallista totuutta vastustavia näkemyksiä. Perinteinen keino kirjallisuudessa on ollut erilaisten allegorioiden käyttö. Tytössä ja rotassa ihmisoikeuksien puolesta taistellaan visuaalisesti varsin riemukkaasti. Jos ei saa sanoa, voi maalata. Jos osaa, jos uskaltaa ja kunhan ei jää kiinni.

Tulilinjalle pääsee Venäjän salainen poliisi, jonka virkailijoita tervehtii Neva-joen nostosiltaan maalattu kuvaviesti.

Aina kun sillanpuolisko nousi, seiskytämetrinen penis sojotti suoraan FSB:n ikkunoihin. Ylös alas. Ylös alas. Väsymättä. Yötä päivää ne homonjahtaajat saivat tuijottaa terhakkaa kullia.

*

Berliinissä Metro onnistuu jäljittämään isänsä, mutta tutustuminen häneen jää lyhyeksi. Kaksi Jäärotista kuolee hämärissä olosuhteissa ja kolmas osoittautuu petturiksi. Tie sylttytehtaalle johtaa Metron takaisin Suomeen. Tytön ja rotan loppuosa on suorastaan piinaavan  jännittävä. Ratkaisevat tapahtumat sijoittuvat Kotkaan, jonka taivaalla on kaikkea muuta kuin säätiedotuksista tuttua ohutta yläpilveä. Luonto salamoineen ja ukkosen jyrähdyksineen luo vaikuttavat puitteet välienselvittelylle, jossa Metro ja Vorkuta käyvät taisteluun oikeuden puolesta. Se on yö, jolloin pelkosi kertoo, kenen puolella olet. Kenen joukoissa seisot ja niin edelleen.

Tytössä ja rotassa Järvelä jatkaa niiden ihmisten puolustamista, jotka valtaapitävät haluaisivat hiljentää mieluiten lopullisesti. Metro on vaiennettujen ääni, nykyajan Robin Hood. Kun Metro tarttuu happopulloon liu'un siihen samaan katarsikseen, jota koin 13-vuotiaana katsellessani, miten isokokoinen intiaani heitti pesukoneen ikkunan läpi Milos Formanin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän. Katarttisen puhdistautumisen tunne syntyy siitä, kun oikeus tapahtuu ja hyvä selättää pahan. Tämä synnyttää ihmisessä vahvan halun elää ja taistella paremman puolesta. Niin tekee myös Tyttö ja rotta.


Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
248 sivua
Kustantaja: Tammi

Kiitos arvostelukappaleesta!

torstai 4. kesäkuuta 2015

Per Petterson: Hevosvarkaat


Katsoin uudestaan Jonia, ja silloin hän oli jo kumartunut eteenpäin, ja toisella kädellään hän repi [linnun]pesän irti oksanhangasta, piteli sitä edessään suoran käden varassa ja rusensi sen tomuksi sormiensa välissä vain muutaman sentin päässä silmistäni.

*

Hevosvarkaat on melkeinpä käsittämättömän raskas kirja. Tämä ei johdu siitä, että Pettersonin kirjoitustapa olisi erityisen raskas, eikä oikeastaan edes siitä, että teoksessa käsitellyt asiat ovat raskaanpuoleisia. Pikemminkin kyse on siitä, että teos on niin täynnä pinnanalaisia jännitteitä, vuosikausia kerääntynyttä pahaa oloa, luopumista ja pettymyksiä, jotka on pantu ämpäriin ja kansi päälle. Lukiessani olen tuossa ämpärissä ja ponnistelen saadakseni kannen liikkumaan.

Se, että Hevosvarkaat on raskas, ei tarkoita, etteikö se olisi hyvä teos. Asia on juuri päinvastoin. Vaatii suurta lahjakkuutta kuvata elämän raskautta kuvaamatta varsinaisesti  juurikaan itse asioita, jotka tuon raskauden ovat aiheuttaneet. Kuvata niitä kuin jokaisessa lauseessa oli nilkkapaino. Kuin ihminen olisi uppoamassa uudestaan ja uudestaan. Kuin elämä olisi paineistettu huone, jossa jokainen askel on ponnistuksen takana.

Teoksen päähenkilö on Trond Sander, 67-vuotias mies, jolla ei ole mitään sanottavaa kenellekään. Hän on jättänyt kaupungin hälinän taakseen ja muuttanut asumaan syrjäseudulle, jossa hän kunnostaa asuinmökkiään ja elelee hiljaista elämää. On vuosi 1999, vuosituhannen vaihteen aatto. Trondin vaimon ja siskon kuolemasta on kulunut kolmisen vuotta ja hän haluaa elämän olevan selkeää, jokaisen esineen olevan paikallaan odottamassa hetkeä, jolloin sitä tarvitaan. Trondin rauha kuitenkin rikkoutuu, kun hän tajuaa naapuristossa asuvan miehen olevan hänen lapsuudentuttunsa.

Tarina liikkuu sekä Trondin nykyisyydessä että lapsuusvuosissa. Mitä tapahtui näiden kahden ajanjakson välillä, siitä Pettersson vaikenee ja nuo "tyhjät vuodet" kumisevat kuin isän poissaolo Trondin mielessä.

*

15-kesäinen Trond näkee vilahduksia ihmisten välisistä suhteista, joita hän ei oikein ymmärrä, mutta joihin hän tietää liittyvän enemmän kuin mitä hän niistä osaa tulkita. Kaverin kanssa Trond tekee poikajuttuja. Menee hevosvarkaisiin, jossa tosin kyse ei ole varastamisesta. Maistuu Antti Hyrylle, Johannes Linnankoskelle ja Ernest Hemingwaylle. Muun muassa.

Luonto on vahvasti läsnä. Taivaalla pilvet kerääntyvät ukkossääksi. Juuri tuollainen ukkosta edeltävä painostavuuden tunne kuvaa erinomaisesti Pettersonin teoksen tunnelmaa. Se on tulossa. Sitä ei pääse pakoon. Se tulee kuin Saksa, joka miehitti Norjan. Se tulee kuin saksalaisten sivuvaunumoottoripyörät. Pakeneva selkä. Luoti. Toinen luoti. Ja kolmas. Mytty maassa.

Menneisyys on puinen varasto. Se pilkottaa lautojen välistä. Sinne voi halutessaan mennä, potkaista oven kantimiltaan.

Jos vain keskityn, voin mennä muistini varastoon ja löytää oikealta hyllyltä oikean elokuvan ja uppoutua siihen ja tuntea ruumiissani sen kerran kun ratsastin metsän halki isäni kanssa korkealla joen yläpuolella harjunselkää ylös ja toista alas, rajan yli Ruotsiin ja pitkälle sinne mikä oli ainakin minulle vieras maa.

Trondin lapsuudessa ihmisen  määritti työ. Miehuus rakentui tukkitöiden ympärille, mutta oli toinenkin puoli. Varjopuoli, jossa Trondin isä kuljetti salaisia viestejä osana vastarintaliikkeen toimintaa. Elämä oli vaarojen kohtaamista, kiinnijäämisen pelkoa ja puolinaisia lauseita. Nämä tunnelmat ovat läsnä myös Trondin nykyisyydessä. Hän korjailee taloaan pikkuhiljaa ja pelkää jäävänsä lumen motittamaksi. Kärsivällisyys ja kestäminen ovat elämisen avainsanoja. Trond myös eristäytyy hallitakseen oman maailmansa ja paikkaansa siinä. Hän korjailee taloaan harkiten kuin rakentaisi omaa kuolemaansa.

Trondin henkilöhahmo on kaikinpuolin taiten luotu. Petterssonin teksti on punnittua ja syvää, mysteeristä ja ilmaisuvahvaa. On helppo ymmärtää, että tämä teos on nauttinut suurta suosiota niin lukevan yleisön kuin palkinnonjakajienkin joukossa.

Hevosvarkaat jättää painavan olon. Se imeyttää maailman murheet lukijaan. Nostaa hänen selkäänsä Kristoforoksen taakan.


Per Petterson: Hevosvarkaat (2009)
214 sivua
Norjankielinen alkuteos: Ut og stjaele hester (2003)
Suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava

Teos voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009.

Osallistun Hevosvarkailla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Anu Holopainen: Ihon alaiset ja Jenni Fagan: The Panopticon

Ring ring! Herätys ja huomio! 
Jos mielesi on tehnyt lukea dystopiaa, mutta se on jäänyt pohdiskelun asteelle, tässä on nyt teos, jonka myötä on helppo uida tämän genren liiveihin.

Ihon alaisissa muokataan. Kaikkia niitä osia, joita ihmisessä on. Lisätään, poistetaan ja työstetään. Toisinaan leikataan luutakin. Kauneusklinikoilla syntyy täydellisennäköisiä muovi-ihmisiä, jotka vastaantullessaan julistavat koko olemuksellaan, että on vanhanaikaista olla luomu eli muokkaamaton. Pois tieltä köyhät ja rupsahtaneet, maailma on muokattujen. Tämä on tulevaisuutemme, vaikka joku vielä yrittääkin puhua siitä, miten rypyt ja arvet ovat kauniita, koska ne kertovat eletystä elämästä.

Anu Holopainen iskee neulansa ulkonäkövaatimusten valtimoon ja runttaa ihan kunnolla. Eletään maailmassa, jossa iirismuokkauksia, labioplastioita, kiristyksiä ja pursotuksia ostetaan klinikoilta kuin Ruispaloja lähi-Siwasta. Ruumiista on tullut teatteri. Näyttämö, jonka kautta julistetaan olemassaoloa turkkalaisen horkkanäyttelemisen intensiteetillä. Luomut ovat paariajoukkoa, jolle ei aukene sen enempää työ- kuin opiskelupaikkojenkaan ovet.

Ihon alaiset on nuortenkirja. Tosin sillä ei mielestäni ole juurikaan merkitystä lukemisen kannalta. Mainitsen sen nyt kuitenkin, että asia ei tule kenellekään yllätyksenä. Holopaisen luomassa tulevaisuudenkuvassa luomuista on tullut poikkeus jopa siinä määrin, että Luomuklubista, jossa esiintyvät vain luomut tanssijat, on tullut suuri menestys. Luomusta on tullut sirkusfriikki. Hassu olento, jolla on karvoja. Huvittava otus, jonka vartalo on epätäydellinen ja iho rosoinen.

Holopainen yhdistää romaaniinsa blogikirjoituksia ja nettikeskusteluja, joiden kautta erilaiset mielipiteet pääsevät ääneen. Kuvaamiaan nuoria Holopainen kuljettaa taitavasti ja romaanin kuluessa heidän elämänsä kohtaavat joko ohimennen tai pysyvämmällä tavalla.  On niitä, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen itseään muokatuksi. Nuorille tytöille tämä 'mitä tahansa' avaa vaarallisen maailman, pahimmillaan hengenvaarallisen. Teoksen päähenkilö Jara puolestaan edustaa tyypillistä nuorta, jonka halu muokkauksiin on suuri, mutta jolla ei ole riittävästi rahaa. Kolmas joukko ovat luomut, jotka haluavatkin pysyä luomuina. Osa heistä on valmis hyvinkin radikaaleihin tekoihin edistääkseen luomujen asiaa.

C'moon
c'moon
ulkonäkö voittaa "sisänäön" 
mennen tullen 
Valitse leirisi, ole voittaja!
Älä odota, ryhdy toimeen jo tänään.
Mielenosoituksissa on tilaa.

Anu Holopainen: Ihon alaiset (2015)
202 sivua
Kustantaja: Karisto





Jenni Faganin The Panopticon kuuluu niihin teoksiin, joihin päätin tutustua sen nimen vuoksi. Panoptikon, alunperin englantilaisen filosofin Jeremy Benthamin kehittämä vankien valvontajärjestelmä, oli minulle toimintaperiaatteiltaan tuttu Michel Foucault'n teoksesta Tarkkailla ja rangaista (1980, Surveiller et punir 1970), jossa Foucault pohtii panoptikonia ihmisen rankaisemisen ja jatkuvan tarkkailun näkökulmasta. Benthamilla panoptikon tarkoittaa vankilarakennelmaa, jonka arkkitehtuuri mahdollistaa vankien valvonnan mahdollisimman vähällä henkilökunnalla. Se on järjestelmä, jossa ihminen on potentiaalisesti jatkuvasti valvonnan alla. Se on myös yhä enemmän meidän jokaisen todellisuutta, sillä tulemme päivittäin kaupungilla ja julkisissa tiloissa liikkuessamme tallennetuiksi yhä useampiin valvontakameroihin. Laajemmassa merkityksessä panoptikon on yhteiskunnann valvova silmä, joka tarkkailee meitä erilaisin seurauksin sen mukaan, minkälaisiksi se meidät olettaa. 

Faganin romaanissa seurataan Anais Hendricksiä, 15-vuotiasta tyttöä, jolla on niskassaan syytteet 247 eri rikkomuksesta. Teoksen alussa hän istuu käsiraudoissa poliisiautossa matkalla kohti Panopticon-nimistä nuorisolaitosta. Anais kokee olevansa tutkimuskohde, jota poliisi-, sosiaali- ja muut viranomaistahot herkeämättä tarkkailevat.

I'm an experiment. I always have been. It's a given, a liberty, a fact. They watch me. Not just in school or social-work reviews, court or police cells - they watch everywhere. [...] They're there when I fight, and fuck, and wank. [...] They watch me, I know it, and I can't find anywhere, anymore, where the can't see.

The Panopticon on kerrottu ensimmäisessä persoonassa ja elämää katsotaan Anaisin silmin. Tämä on olennaista. Vaikka Anais Panopticonissa asuessaan on jatkuvasti tarkkailun alla, lukijalle hän on myös toimiva subjekti. Näin Fagan välttää kaikenlaiset helpot lukemistavat, joissa Anais asettuisi vain pelkäksi räyhääväksi teiniksi, jonka teot olisi helppo tuomita.

Kieli on teoksessa roisia. Yleisimpiin sanoihin kuuluvat fuck, wank ja cunt. Jos sen tapainen ärsyttää, en suosittele tutustumaan tähän teokseen. The Panopticonin ansioihin kuuluu, että se ei maistu sosiaaliraportilta. Se on ihan harvinaisen rehellisen, ravistavan ja todellisen tuntuinen kuvaus Anaisista, joka seisoo siinä tienhaarassa, jossa yksikin teko vielä vie hänet suljettuun laitokseen aina 18-vuotispäivään asti.

Anais on saalis, jonka yhteiskunta mieluusti siirtäisi pois keskuudestaan. Kun eräs kaupungin poliisiseista pahoinpidelllään ja hän makaa sairaalassa koomassa ja Anaisin vaatteista samanaikaisesti löytyy verta, on selvää, että tämä tarjoaa poliisilaitokselle erinomaisen tilaisuuden poistaa Anais yhteiskunnasta suljettuun laitokseen. Vaikka osoittautuukin, että veri Anaisin vaatteissa ei ole pahoinpidellyn poliisin verta, eikö tässä kohti rikostutkimuksia ole yhteiskunnallisesta näkökulmasta aivan luvallista hieman oikaista ja sälyttää teko Anaisin niskoille? Vaikkapa sitten sillä perusteella, että kyllähän Anais kuitenkin jossakin vaiheessa tulee tekemään henkirikoksen.

Epämiellyttävää vai mitä. The Panopticon herättää valtavan määrän kysymyksiä. Niistä kiperimpiä on kysymys siitä, onko Anaisin elämä jo menetetty vai onko hänen mahdollista löytää elämänsä jostakin muualta kuin vankilasta. Fagan vie lukijan Anaisin viereen, istuttaa hänet samaan pieneen huoneeseen, johon tornissa oleva vartija näkee esteettä.

Teosta puhkoo Anaisin epävarmuus omasta syntymästään. Hän ei ole koskaan nähnyt äitiään, isästä ja muista sukulaisista puhumattakaan ja usein hän miettiikin saaneensa alkunsa koeputkessa. Unelmissaan Anais kulkee Pariisissa ja luo itselleen lähipiirin, jonka kautta hän tulee olemassaolevaksi.

Paris it is. Maybe one sibling? A brother. Gay. Overly protective, smart, funny, ridicuously attractive. And three aunties. One in Florence. One in New York. One in Iceland. Mandatory holidays to each every single yera. It's a total fucking chore.

Anais toteaa lakonisesti, että hänellä ei ole identiteettiongelmaa, koska hänellä ei ole identiteettiä. Anaisin lapsuus voisi olla yksi selitys siihen, miten hän on saanut elämänsä niin sekaisin. Fagan ei kuitenkaan tee Anaisin lapsuudesta yksinkertaistettuja päätelmiä, vaan Anaisin pohdinnat esitetään ennen muuta kaipuuna löytää omaan syntymään liittyvä kertomus, eräänlainen henkilökohtainen syntymämyytti. Juuren palanen, joka kiinnittäisi hänet maailmaan.



Jenni Fagan: The Panopticon (2010)
282 sivua
Kustantaja: Hogarth