tiistai 29. syyskuuta 2015

1001 kirjaa -lista





Vaikka luettavien kirjojen pinot huojuvat, päätin ottaa tarkasteluuni 1001-kirjaa listan eli ns. Boxallin listan päivitetyn version. Kyseinen lista löytyy blogini välilehdeltä, jonka nimi yllätys yllätys on 1001.

Olen päivittänyt listaan sinisellä, mitä kirjoja olen siltä jo lukenut. Jos olen lukenut listalta teoksen blogiaikanani, olen laittanut myös linkin blogikirjoitukseeni.

En aio todellakaan tätä listaa mitenkään orjallisesti lähteä käymään läpi, mutta lueskelen sieltä aina välillä jonkun teoksen ja suhteellisen monia muutoinkin lukusuunnitelmissa olleita teoksia löytyy tältä listalta. Tämän lista olkoon myös yksi tukikeppini pyrkimyksessäni lukea vähän vanhempaa kirjallisuutta.

Vihreällä olen merkinnyt ne teokset, joiden lukeminen on vakavammin suunnitteilla. Todettakoon myös, että suurin osa vihreällä merkityistä on naisten kirjoittamia teoksia. Moni sanoo, että heille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Minulle taas sillä on paljonkin väliä ja itse asiassa naiskirjailijoiden suosiminen on minulle sukupuolipoliittinen päätös. Niin kauan kuin kirjallisuushistorioissa sun muissa suuren kirjallisuuden katalogeissa ääneen pääsevät enimmäkseen mieskirjailijat, minä jatkan tietoista naiskirjailijoiden suosimista. Koska asiat muuttuvat hitaasti, tulen luultavasti jatkamaan tällä linjalla loppuikäni. Asiaa ei kuitenkaan pidä käsittää niin, että minulla olisi mitään mieskirjailijoita vastaan.

Luettujen teosten sinisiä merkintöjä ei ihan kauheasti tullut, joten eiköhän tässä riitä harrastusta vuosiksi eteenpäin. *ja tähän tulisi nyt joku veikeä hymiö*



lauantai 26. syyskuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Med andra ord

Hänelle, joka uskoo Jumalaan Jhumpa Lahirin Med andra ord on temppeli. Hänelle, joka uskoo shoppaamiseen, se on päättymätön ostoskeskus. Hänelle, jolla on nälkä, se on muutama leipä ja pari kalaa.

Kirjailijoita, joilta haluan lukea kategorisesti kaiken, mitä he kirjoittavat ei ole hirveän monta. Jhumpa Lahiri on yksi heistä. Med andra ord on esseekokoelma, jonka ääressä kielen ja identiteetin välisestä suhteesta kiinnostuneen lukijan kannattaa viivähtää tovi jos toinenkin. Harvoin törmää niin autenttisen oloiseen kirjoitteluun ja pohdintaan kuin mitä tässä teoksessa on tarjolla. Med andra ordin luettuani kunnioitukseni ja ihailuni Lahiria kohtaan on entistä suurempaa eli varsin valtavaa.

Edellisessä kappaleen kirjoitin harkitun rauhallisesti. Tosiasiassa olen niin innoissani, niin vaikuttunut, niin tiloissa, niin ihailun kukkuloilla, niin vapiseva, niin missä kaikissa lieneekään ihailusanoissa, että sormeni tuskin osuvat näppäimille. Vaan rauhoitutaan taas.

Avaan nyt muistiinpanovihkoni. En ole varma, mitä olen siihen kirjoittanut. Katsotaan. Olen maailmassa, josta en halua koskaan pois. Med andra ordin viimeisten sivujen lukeminen kävi hitaasti, niin hitaasti. En halunnut luopua Lahirin seurasta. Osa minusta kirjoitti hänelle kiitoskirjettä. Osa kuuli pyykkikoneen ilmoittavan, että pesuohjelma on loppu. Olkoot pyykit, odottakoot, nyt on tärkeämpää tekemistä.

*

Tämä esseekokoelma on heille ja meille, joita kiinnostaa kielen ja identiteetin välinen suhde. Lahiri kertoo, miten hänessa avautui huone italian kielelle. Miten Roomasta tuli hänen sielukaupunkinsa. Miten hidasta, työlästä, vaikeaa ja hankalaa on omaksua uusi kieli ja miten tässä omaksumisessa ei koskaan tule vastaan pääteasemaa. Miten sitä on hyväksyttävä omat kielellisest heikkoutensa ja virheensä. Miten kerta toisensa jälkeen törmää seinään ja tulee uusi mustelma vanhan viereen. Miten ei voi muuta kuin jatkaa jatkaa jatkaa.

Lahirin teksti on alastonta, suorastaan ihotonta. Tunnen lukiessani olevani ihan hänen vieressään. Asiat, joista Lahiri kirjoittaa ovat niitä, joista itsekin olen suunnattoman loputtoman kiinnostunut. Silti  - ja tämä on nyt paljon sanottu - vielä huimempia ovat ne tunteet, joita Lahirin esseiden lukeminen herättää. Olen tunnehuoneessa. Riisun kaiken. Olen olennaisessa ja kiitän. Niin hirvittävän naiivia. Niin hirvittävän tärkeää.

Ti amo.

*

Muutamia havintoja:

Lahiri kirjoittaa, että vieraalla kielellä lukiessa on avuttomampi ja heikompi, mutta samanaikaisesti ponnistelu tekee tarkemmaksi. Mietin jokin aika sitten lukemaani Hanne Ørstavikin romaania, jota lukiessani minulla oli vahva tunne, että en olisi saanut siitä yhtä paljon irti, jos olisin lukenut sen suomeksi. Ruotsin kieli asetti minulle vaatimuksia, joiden kautta tämä teos avautui ihan uudella tasolla. Luulen ymmärtäväni, mitä Lahiri tarkoittaa. Vuosia sitten ponnistelin kyetäkseni lukemaan englanniksi. Aluksi se kävi hitaasti ja työläästi, mutta ajan myötä siitä on tullut minulle paitsi helpompaa, myös elintärkeää. Asun englannin kielessä toisin kuin äidinkielessäni. Se on kielikoti, jota kaipaan alati ja tämän vuoksi minulla yleensä onkin yhtä aikaa kesken sekä suomen- että englanninkielinen teos.

Lahirille kielet ovat metaforisesti kuin lapsia. Italian kieli on sylivauva, englannin kieli teini-ikäinen. Lahiri kirjoittaa: "Haluan puolustaa italian kieltäni, jota pidän sylissäni kuin vastasyntynyttä. Haluan puuhastella vauvani  kanssa. Hänen täytyy nukkua, syödä ja kasvaa. Italian kieleen verrattuna englannin kieleni on kuin pitkätukkainen ja haiseva teini. Haluan sanoa sille: häivy täältä. Älä kiusaa pikkuveljeäsi, hänen täytyy saada levätä. Hän ei osaa vielä juosta ja leikkiä. Hän ei ole ajattelematon, vahva ja itsenäinen kuten sinä."*

Lahirin tunteet italian kieltä kohtaan, hänen antautumisensa kielelle, joka on pieni mutkitteleva polku kohti kohtia - polku, joka eksyttää; polku, jolta on jatkuvasti suistumassa;  polku, joka välillä häviää; polku, jolla jokainen askel on rakas - on niin täynnä rakkautta sekä hyvinä että huonoina hetkinä, että minä täytyn ja tyhjenen, muutun painavaksi ja kevyeksi, nouse ilmaan ja juurrun kiinni maahan.

Ti amo.

Bengali on Lahirille hänen vanhempiensa ja kodin kieli. Englanti taas se kieli, jolla hän liittyi laajemmin osaksi ympäristöään. Vanhemmat odottivat hänen puhuvan bengalia, mutta kavereidensa läsnä ollessa Lahiri häpesi bengalin kieltä ja tämän jälkeen hän häpesi omaa häpeämistään. Hän on koko ikänsä elänyt kielten välisessä kuilussa ilman kotimaata. Bengalin ja englannin kieleen kytkeytyvät identiteetit ovat toisistaan erillään. Yhdysvalloissa hän ei ole tarpeeksi amerikkalainen, Intiassa taas ei tarpeeksi intialainen.

Lahiri kokee, että italian opiskelu on ollut tietyllä tavalla pakoa bengalin ja englannin kielten välillä vallinneesta valtataistelusta. Kuuluisuuden myötä hän menetti anonymiteetin ja sen myötä 'näkymättömän' paikan, joka oli juuri se paikka, josta hän kirjoitti. Italian kieli on antanut hänelle uudenlaisen anonymiteetin.

Lahiri kuvaa hyvin intiimisti niitä mustasukkaisuuden ja kateuden tunteita, joita hänessä herää, kun hänen miestään pidetään italialaisempana kuin häntä itseään, koska tämä näyttää italialaiselta. Vaikka hän kuinka opiskelee italiaa vuodesta toiseen, on opiskellut italiaa jo parikymmentä vuotta ja pyrkii tekemään kotinsa tähän kieleen, italialaisille se ei riitä. Kaupassa häneltä kysytään usein pelkän ulkonäön vuoksi: May I help you?

Ti amo.

Lahiri sanoo uskovansa, että "kääntäminen on intiimein tapa lukea tekstiä." Vieraalla kielellä lukeminen on sekin eräänlaista kääntämistä. Tosin tällöin itse käännös jää pään sisälle ja sieltä sillä on vielä pitkä matka sanoiksi. Jokainen, joka on kääntänyt omaa tekstiään tunnistanee sen kummallisen tunteen, jota herää, kun lukee oman tekstinsä käännöstä. Sama on eri on sama. Eri kielten lait kirjautuvat tekstiin ja osoittavat, että uskollinen käännös on monella tapaa mahdottomuus.

Entä sitten kirjoittaminen? Tuo kummallinen projekti, joka on sidoksissa kieleen, jolla kirjoittaa. Lahiri sanoo, että englanniksi kirjoittaessaan hän toteuttaa itseään. Toisaalta taas italiaksi kirjoittaessaan hän tuntee itsensä vapaammaksi, vaikkakin toisaalta myös kahlitummaksi ja rajoittuneemmaksi. Kun kieltä ei osaa tarpeeksi, joutuu tulemaan toimeen sillä, mihin pystyy. Joutuu tekemään kaivauksia vieraassa kielessä ja etsimään olennaisimman, koska kyvyt eivät riitä enempään. Tuloksena saattaa olla koruttoman kaunista kieltä, jossa ei ole mitään ylimääräistä.

"Miksi minä kirjoitan? Tutkiakseni olemassaolon mysteeriä. Sietääkseni itseäni. Lähestyäkseni kaikkea sitä, mikä ympäröi minua."* Vain kirjoitettu, vain kirjoitusprosessin kautta jalostuneet sanat, ovat pysyviä. Kirjoittaminen on Lahirille läsnäoloa maailmassa. Kirjoittamiseen kuuluu, että joutuu hyväksymään sen, että se ei tavoita inspiraation korkeuksia. Voi miten raivostuttavaa onkaan, että päässäni Lahirin esseet tanssivat suurissa saleissa, mutta kirjoituksesi muutettuina ne ovat vain epämääräisiä liikkeitä, joita tuskin tanssiaskeliksi tunnistaa. Tämä on hyväksyttävä, halusipa tai ei.

Ti amo.

Lahiri pohtii myös taiteen merkitystä ihmiselle. Hän kysyy, mikä on taiteen vahvuus? Mitä me taiteesta etsimme? Mitä me etsimme lukiessamme romaania, katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia? Lahirin mukaan kyse on metamorfoosista, jonka taiteen vastaanottaminen meissä aiheuttaa. Etsimme  jotakin, joka muuttaisi meitä niin, että romaanin, elokuvan tai musiikkiteoksen vastaanoton jälkeen emme ole enää sama kuin sitä ennen. Että taiteen vastaanotto paljastaa meille jotakin, josta emme ole olleet aiemmin tietoisia.

Lahirin sanat eivät kenties kuulosta kovin omaperäisiltä. Isot asiat ylipäänsä kuulostavat usein hieman latteilta, silti niissä on jyvä ja siemen, joiden kasvaakseen on ensin hautauduttava multaan. Näen mielessäni, miten Lahiri tarttuu sanakirjaan löytääkseen etsimänsä italiankielisen sanan. Kääntäjä kääntää tuon sanan ruotsiksi ja minä katson sanakirjasta sen merkityksen suomeksi. Tässä on jotakin maagista. Me hapuilemme kohti toisiamme kielten avulla ja niiden läpi. 

Jos annat kätesi Lahirille, hän ottaa siitä kiinni ja sitten mennään. Juostaan polvisukat vilkkuen pitkin Rooman kapeita katuja. 

Ti amo.
 
Tämä kirjoitus on omistettu HP:lle ja ilmestyy eetteriin lauantaina 26.9.2015 klo 13. Se on kellonlyömä, jolloin alkavat HP:n hautajaiset.  


Jhumpa Lahiri: Med andra ord (2015)
157 sivua
Italian kielestä ruotsiksi kääntänyt: Helena Monti
Italiankielinen alkuteos: In altre parole (2015)
Kustantaja. Brombergs 


* kaikki tekstissä olevat sitaatit ovat omia suomennoksiani






tiistai 22. syyskuuta 2015

Hanif Kureishi: Love + hate. Stories and Essays

Hanif Kureishi on juurtunut muistiini miehenä, joka kirjoitti Esikaupunkien buddhan (The Buddha of Suburbia, 1990). Kureishi oli tuolloin vekkulisti palavasilmäinen nuorimies, jolla oli mustat kiharat hiukset. Kun katson hänen kuvaansa Love + hate -kokoelman liepeessä, ihmettelen mitä on tapahtunut. Ei enää pitkiä hiuksia, vaan lyhyet ja harmaat. Ai niin, hän on vanhentunut ja sehän tarkoittaa, että olen itsekin vanhentunut siinä samalla. Miten nyt pääsikään unohtumaan ...

Love + hate on alaotsikkonsa mukaisesti kokoelma kertomuksia ja esseitä,  joissa rakkaus ja viha näyttäytyvät eri näkökulmista. Kureishin kokoelmassa puhuu humanisti, jolla on sekä oppiarvollista että sydämen sivistystä. Osassa kirjoituksia hän laittaa itsensä henkilökohtaisella tasolla melko lailla säälimättömästi peliin ja päästää lukijan lähelle itseään. Tähän ryhmään kuuluu mm. kokoelman päättävä kirjoitus siitä, miten hän joutui huijatuksi. Kyse ei kuitenkaan ole missään määrin paljastelukirjasta tai henkilökohtaisen käyttämisestä taktiikkana. Kureishin novellit, kertomukset ja esseet korostavat kirjoitetun sanan voimaa ja teoksen kannet suljettuani ajattelin, että ehkä maailmalla vielä on toivoa.

Novelleista suosikkini oli teoksen avausnovelli, joka kertoo lennosta, joka ei teknisen vian vuoksi pysty laskeutumaan. Tunnit kuluvat ja muuttuvat päiviksi. Novellin päähenkilö miettii maanpinnalla olevia rakkaitaan. Koneessa olevat ihmiset menettävät sivilisaatiolle ominaiset tunnusmerkit hämmästyttävän nopeasti ja pian on ihan luonnollista ulostaa koneen lattialle ja pyyhkiä takapuolensa lentoyhtiön ostosesitteeseen. Kureishi kyseenalaistaa sivistyneen käytöksen ohuuden ja saa lukijan tuntemaan suurenpuoleista epämukavuutta.

Avausnovellia lukiessani ihmettelin, miksi en pitkään aikaan ole lukenut Kureishia. Hänen tapansa kirjoittaa uppoaa minuun kuin lappilainen puukko voimariiniin. Myös avioeroa tekevästä pariskunnasta kertovassa novellissa teksti on vahvaa ja tummaa, maksoittuneen veren väristä. Pariskunta nimittäin päättää päättää suhteensa keskinäiseen juoksukilpailuun. Toista osapuolta kohtaan tunnettu katkeruus ja viha tihkuvat jääpuikkojen terävää kylmää. Mihin suuntaan sitten päättääkin juosta, on se juoksemista jotakin kohti.

"Anyone who is running from something is running towards something else."

Kolmas novelli, jonka tässä haluan nostaa esiin alkaa kuvauksella miehestä, joka pelastaa naisen, mutta novellin kuluessa roolit vaihtuvat. Novellissa kuvataan, miten nuoruuden rakkauteen voi jäädä kiinni niin, että siitä ei vielä keski-ikäisenäkään halua päästää irti. Tässä novellissa erityisen hienoa on Kureishin tapa kuvata, miten nuoruudenrakkaus säilyy mielessä kaikin puolin vanhentumattomana riippumatta siitä, mitä rakkauden kohteelle on todellisuudessa tapahtunut. Kun elämä on pitkää toistuvaa tylsyyttä, harmaan täyttämää ikävyyttä, voi kuva nuoruudenrakastetusta muuttua ainoaksi syyksi elää. Mitä tapahtuu, jos tämä kuva osoittautuu vääräksi? Miten sellaisen tiedon kanssa voi elää?

*
Esseen ja kertomuksen välimuotoon sijoittuvassa kirjoituksessa I am the Future boy Kureishi kertoo, miten hän lähtee lenkille poikansa kanssa ja tästä kertoessaan hän miettii samalla,  miten tuli ryhtyneensä kirjailijaksi. Erityisen kiinnostava on Kureishin havainto siitä, että tekstillä on aina implisiittinen lukija, jolle kirjoittaja kirjoittaa. Vaikka tämä lukija onkin fiktiota, hänen merkityksensä kirjoittamiselle on olennainen, koska hän toimii suunnannäyttäjänä kirjailijalle. "Lukija mahdollistaa kirjoittajan." Toisaalta tämä lukija hermostuttaa kirjailijaa, koska hän esittää tälle aina halunsa tulla lumotuksi. Tästä nousee jokaiselle kirjailijalle olennainen kysymys: miten pitää lukijan mielenkiintoa  yllä?
*

Erinomaisen kiinnostava on myös Kureishin Kafkaa käsittelevä essee His Father's Excrement, jossa Kureishi kuvaa miten Kafkan tuotannossa näkyy se, että hän ei merkinnyt isälleen mitään. Miten Kafka teoksesta toiseen kirjoitti isäsuhdettaan itsestään ulos. Kureishi tutkii erityisesti Muodonmuutosta ja Nälkätaiteilijaa, joissa Kafkan kovat kokemukset saavat paljaimman muotonsa.

Tässä maailmantilanteessa, jossa pakolaisvirta kohti Eurooppaa kiihtyy ja pakolaisia koskevat vihapuheet valtaavat alaa, ovat Kureishin esseet The Heart of Whiteness ja We are the Wide-Eyed Piccaninnies mitä ajankohtaisinta luettavaa.

Ensin mainitussa esseessä Kureishi tarkastelee E.R. Braithwaiten teosta To Sir, with Love (1959), jossa Braithwaite kuvaa valkoista valtaa sekä valkoisuutta normina ja ytimenä. Näkymättömänä standardina, jota ei-valkoisen on mahdotonta saavuttaa. Vaikka valkoisuus on yhtä lailla rakennelma kuin mikä tahansa muukin värisyys, valkoisuus on haluttu nähdä luonnollisena ylivaltana.

Blacks, Asians and others will always be secondary in derivation, with no identity of their own. They are like us, but never enough like use. They are separate; they are not authentic, but failures or 'mimic men', bad copies of the original. Their position is always impossible, which is how the whites like it. (kursivointi minun)

Rasististen loukkausten avulla pidetään yllä unelmaa puhtaasta valkoisuudesta. Toiset, ne muut, halutaan nähdä kontrolloimattomina, ahneina, meluisina ja seksuaalisesti pelottavan ylivertaisina. Heihin suhtaudutaan kuin lapsiin, joiden odotetaan alistuvan valkoisten (lasten kohdalla aikuisten) auktoriteettiin heidän omaksi parhaakseen. Tämän kuvitteelliseseti positioidun oman parhauden näkemyksen kautta voidaan vaientaa ne moraaliset ristiriidat, joita toisten ja lasten kohtelu muuten saattaisi aiheuttaa.

Esseessä We are the Wide-Eeyd Piccaninnies Kureishi kirjoittaa omista kokemuksistaan ei-alkuperäisenä englantilaisena ja niistä tuntemuksista, joita populistinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell hänessä herätti. Powell tunnetaan vuonna 1968 pitämästään maahanmuuttoa koskevasta puheesta, jossa hän pyrki vetoamaan Englannin kansaan. Puheen pääviesti oli, että toiset tulevat ja vievät meidän naiset ja työpaikat. Toisten mukana tulee kodittomuus, työttömyys, prostituutio ja huumeet. Toisten tulo merkitsi Powellille, että valkoisista tulisi vieraita heidän omassa maassaan. Powellille rasismi oli "politiikan kokaiinia."

Powellin sanat vaikuttavat kovin kovin tutuilta, kuten myös hänen taipumuksensa nähdä itsensä uhrina ja marttyyrina. Toivoa herättää se, että loppujen lopuksi Powellin puheet kääntyivät häntä itseään vastaan ja niiden seurauksena oli vastarinta hänen näkemyksiään kohtaan.

Esseensä lopuksi Kureishi kysyy, mistä erilaisuus alkaa ja ihmettelee, miksi sen halutaan nähdä alkavan juuri  rodusta ja ihonväristä. Tätä kannattaa miettiä pitempikin tovi.



Hanif Kureishi: Love + Hate. Stories and Essays. (2015)
217 sivua
Kustantaja: Faber et Faber

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Edwidge Danticat: The farming of bones (Veressä viljava maa)

Misery won't touch you gentle. It always leaves its thumbprints on you; sometimes it leaves them for others to see, sometimes for nobody but you to know of.

Joku blogini lukijoista saattaa vielä muistaa, että ihastuin suuresti Edwidge Danticat'n teokseen Claire of the Sealight. Tämä teos osui keskelle erästä suruprosessiani ja siitä tuli käsi, joka avasi oven surusta pois. Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen kirjailija käy erityisen rakkaaksi ja se osa Danticat'lla minun mielessäni on.

The farming of bones -romaanista kirjoittaessani jatkan sotaan liittyvien teosten esittelyn sarjaa, jonka aloitti JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja jota seurasi Laurent Binet'n HHhH. Nyt ollaan Haitissa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Danticat'n teoksessa on erotettavissa tavallaan kaksi eri kerrontatapaa, toinen niistä on fiktiota, jossa pääosassa on haitilaisnainen Amabelle. Toinen osa taas on selkeämmin historiankirjoitusta. Näiden kahden linjan läsnäolo teoksessa on myös sen ongelma, sillä nämä eri linjat eivät nivoudu kovin hyvin yhteen. Danticat'n herkkä, hauraankaunis kieli on omimmillaan fiktio-osassa, mutta varsinainen historiallinen osuus ei oikein nivoudu muuhun tarinaan.

Yhtä kaikki on kirjoja, jotka on kirjoitettava, koska maailma ei saa unohtaa. Tässä mielessä liittäisin Danticat'n teokseen samaan ryhmään kuin esimerkiksi etiopialaisen Maaza Mengisten romaanin Beneath the Lion's gaze, nigerialaisen Chimamanda Adichien romaanin Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) tai sierraleonelaisen Aminatta Fornan romaanin Muisto rakkaudesta (Memory of Love). Tähän ryhmään kuuluville kirjoille on ominaista, että asiat joista kerrotaan tarvitsevat julkituloa riippumatta siitä, tapahtuuko tämä fiktiivisen puolen kustannuksella. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö nämä teokset voisi samanaikaisesti olla myös taidokasta fiktiota, kuten ehdottomasti on Adichien ja Fornan teosten kohdalla.

The farming of bones alkaa Amabellen traumaattisesta kokemuksta, kun hän näkee vanhempiensa hukkuvan jokeen. Hänet adoptoidaan rikkaaseen dominikaaniperheeseen ja elämä voittaa pikku hiljaa, kunnes Dominikaanisen tasavallan presidentti Rafael Trujillo vuonna 1937 saa suuruudenhulluun päähänsä, että haitilaiset on karkotettava Dominikaanisesta tasavallasta. Trujillon päätös puhdistaa maansa vierasmaalaisista eskaloituu nopeasti kaaokseksi, jossa haitilaiset pyrkivät pakenemaan sotilaiden mielivaltaa kotimaahansa. Moni kuolee (arvioiden mukaan 20 000 - 40 000), moni tulee pahoinpidellyksi, traumatisoituu tai yksinkertaisesti vain katoaa.

Trujillon aikaansaamasta verilöylystä käytetään usein nimitystä Persiljajoukkomurha. Tämä nimitys syntyi siitä, että sanan persilja lausumista käytettiin keinona erottaa dominikaanit ja haitilaiset toisistaan. Persiljasta tuli myös kidutusväline, sillä Trujillon sotilaat pakottivat haitilaisia syömään persiljaa, joka toisinaan johti siihen, että haitilaiset kirjaimellisesti tukehtuivat persiljaan.

The Farming of Bones -teoksen lopussa olevassa haastattelussa Danticat kertoo, että Trujillo halusi matkia Hitleriä ja Francoa. Loppujen lopuksi hän kuitenkin salli joidenkin juutalaisten maahantulon isoja korvauksia vastaan ja jotta nämä vaalentaisivat dominikaanista rotua. Yksi persiljaverilöylyn syistä oli Danticat'n mukaan juuri se, että Trujillo koki haitilaisten olevan esteenä rodulliselle vaalentumiselle. Paradoksaalista kyllä yleisesti uskotaan, että Trujillon omatkin sukujuuret ovat Haitissa.

Danticat kertoo, että hän halusi kirjoittaa verilöylystä nimenomaan fiktion keinoin ja korostaa, että Amabellen tarina on yksi monista tarinoista. Lukiessani mietin, että Amabelle toimii teoksessa tavallaan oppaana, joka johdattaa lukijan tapahtumien äärelle samalla kun hän on itse yksi niistä, joita tapahtumat suoraan koskevat. Historiallisen kuvauksen lisäksi The Farming of Bones on myös Amabellen ja Sebastienin rakkaustarina, josta happy ending puuttuu.

Yhteiskunnan kerrostuneisuus tulee teoksessa esiin pienin, mutta sitäkin osuvimmin ilmaisuin. Yläluokka viettää loisteliasta elämää, kun taas köyhällä kansalla ei ole varaa edes ostaa ruumisarkkuja rakkailleen, vaan he tekevät niitä kotiensa ovista. Esiin nousee myös kysymys, miksi Haitin presidentti ei puolustanut omia kansalaisiaan. Erityisen vakuuttavasti Danticat'n romaani tuo esiin, miten tärkeää verilöylystä selvinneille on päästä kertomaan tarinansa. Oleellista ei ole, kuka kuuntelee, vaan se, että saa puhua ja sanoittaa kokemuksena.

Koetut kärsimykset piirtävät ruumiiseen haavojen kartan. Ystävät ja tuttavat jatkavat elämäänsä eloonjääneiden mielissä. Suru, vaikkakin se on yhteisesti koettua, on luonteeltaan kuitenkin yksityistä. Se kasvaa aidaksi ihmisen ympärille. Amabelle toteaakin, että "jotkut surut ovat liian yksityisiä jaettavaksi." Poikkeustilanteessa ihminen tekee epätoivoisia tekoja, joskus vahingossa kuten Amabelle, eikä niiden tarkastelu kestä päivänvaloa myöhemminkään.

Huomaan Danticat'n teoksesta kirjoittaessani keskittyneeni lähinnä teoksen historialliseen puoleen. Tämä johtunee siitä, että teoksessa kuvatut fiktiiviset henkilöt jäivät minulle etäisiksi. Näen mielessäni joen, jonka ylitse haitilaiset yrittävät paeta uimalla. Näen sotilaat, kuulen ammusten äänen. Näen veden pinnan alle uppoavia päitä. Näen persiljan vihreäksi tahraamia vaatteita.

Lopetan kirjoitukseni lainaamalla Danticat'n Persiljajoukkomurhan muistotilaisuuteen kirjoittaman runoelman muutamia rivejä.

Come and gather children
Let us mourn
Hoping this will be
The last time we are torn
The last time we will cry
Or shake or burn or drown
Come and gather children
Let us mourn.


Edwidge Danticat: The Farming of Bones (1998)
312 sivua
Kustantaja: Soho Press
Teos on suomennettu nimellä Veressä viljava maa


Tätä teosta on luettu myös Yöpöydän kirjat -blogissa, josta löytyy myös enemmän kuvausta teoksen juonesta

torstai 17. syyskuuta 2015

Laurent Binet: HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä

Nyt uskallan sanoa, että olen 99 %:n varmuudella lukenut vuoden 2015 parhaan käännösromaanin. Laurent Binet'n HHhH on ollut lukulistallani siitä saakka, kun teos ilmestyi englanniksi pari vuotta sitten, mutta lukeminen on syystä jos toisestakin lykkääntynyt ja niinpä teos ehti ilmestyä suomeksi ennen kuin siihen pääsin tarttumaan.

Binet'n romaanin nimi HHhH tulee sanoista Himmlers hirn heisst Heydrich eli suomeksi Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Himmler on tietysti Heinrich Himmler, SS:n ja Gestapon päällikkö, joka oli vastuussa natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleirien organisoinnista. Himmlerin alaisena toiminut Reinhard Heydrich puolestaan tunnetaan mm. nimillä Prahan teurastaja ja valkoinen peto ja häntä pidetään yleisesti natsi-ajan kylmimpänä, kammottavimpana ja tunteettomimpana miehenä. Hän toimi Prahan protektoraatin käskyhaltijana ja kylvi kauhua, missä liikkuikin.

HHhH:ssa Binet'n kertomuksen ydin muodostuu kuvauksesta, miten slovakki Jozef Gabčík ja tsekki Jan Kubiš päätyivät vastarinta-agenteiksi, jotka ryhtyivät tehtävään, jonka tarkoituksena oli tappaa Reinhard Heydrich. Miesten nimet olivat minulle vieraita, joten heti heistä luettua googletin, pitääkö Binet'n kertoma paikkaansa. Samalla sain ensimmäisen oppitunnin binet'läisestä tottelemattomuuskoulusta (moi Jani Leinonen). Älä usko sokeasti mitään, älä edes historiankirjoittajaa, äläkä nyt ainakaan romaanikirjoittajaa. Voin nyt tosin paljastaa, jos joku on laillani tietämätön, että Gabčík ja Kubiš ovat todellisia historian henkilöitä.

Vaikka Binet'n teos kertoo natsi-Saksan aikaisista hirmuteoista, on teoksen varsinainen aihe historian kirjoittaminen ja siihen liittyvät kysymykset ja juuri tämä tekee tästä teoksesta erityisen. Binet on loistava kertoja ja hänen tapansa kertoa siitä, mitä ongelmia historian kirjoittamiseen liittyy on sekä älykäs että hauska. Luit oikein. Huolimatta siitä, että kyse on maailmanhistorian kammottavimmista tapahtumista, onnistuu Binet ujuttamaan teokseensa myös huumoria.

*

Binet positioi itsensä kirjailijana osaksi kirjoittamaansa teosta eli hän on teoksessaan läsnä avoimen henkilökohtaisesti. HHhH:ssa hän on paitsi kirjailija myös teoksen sisäinen lukija, joka panee merkille milloin kirjoituksen teennäisyyden, milloin huomauttaa, että kyse on virheellisestä tiedosta. Hän on myös valmis myöntämään omat epävarmuutensa ja mokansa, jotka todetessaan hän osoittaa kohti historioitsijoita ja heidän vastaavia tekojaan, jotka tosin useimmiten jäävät joko tunnustamatta tai tiedostamatta ainakin heiltä itseltään.

TAI ei sittenkään. Ei se niin mene.
[...]
Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.
[...]
Lisäksi unohdin kertoa, ettei hän [Gabčík] suinkaan lähtenyt virastaan tekemättä minkäänlaista sabotaasia: hän oli kaatanut happoa sinappikaasuun, mikä oli ilmeisesti aiheuttanut vahinkoa Saksan armeijalle - minkälaista, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Paha unohdus! Ensinnäkin riistin Gabčíkilta hänen ensimmäisen tekonsa vastarintamiehenä, toki vähäisen, mutta rohkean yhtä kaikki. Lisäksi jätin poisi tärkeän lenkin hänen kohtaloaan ohjaavasta syiden ja seurausten ketjusta ...

Aivan aluksi Binet haastaa sellaisen historiankirjoituksen tavan , jossa historiallisista henkilöistä kirjoitetaan ikään kuin tunnettaisiin heidän sielunelämänsä sen syvimpiä sopukoita myöten. Tosiasiahan on, että tiedämme varsin vähän siitä, mitä joku henkilö todellisuudesssa ajatteli tai miten hän reagoi, mutta historiankirjoittajilla on usein tapana täydentää kuvaamiensa henkilöiden ajatusmaailmaa. Nämä täydennykset kenties osuvat kohdalleen, kenties eivät. Se, miten paljon totuus poikkeaa kerrotusta voi olla detalji (henkilö punastui tai kalpeni; auto, kuten Heydrichin mersu oli musta tai tummanvihreä), mutta toisissa tapauksissa taas tuloksena voi olla varsin huomattavia vääristymiä. Jos hyvin käy seuraava historiankirjoittaja onnistuu kumoamaan edellisen virheet, mutta usein käy myös niin, että väärä tulkinta tai tieto voi jatkaa voittokulkuaan pitkäänkin.

Binet nostaa myös esiin niitä kiusauksia, joita historioitsija kokee. Jonkin asian väittäminen todeksi voi tuntua vastustamattomalta, koska se ikään kuin sopii niin hyvin osaksi kerrottua, antaa sille väriä ja ylevöittää tai alevoittaa tilanteesta riippuen. Keksityn rinnalla totuus voi vaikuttaa tylsältä ja värittömältä. Erityisen haastavia ovat Binet'n mukaan historiallisten henkilöiden lapsuuskuvaukset, koska niiden suhteen kirjoittaja voi helposti liukua epämääräiselle harmaalle alueelle, jossa lapsuuskuvaukset muokkautuvat tai ne halutaan tulkita henkilön myöhempien tekojen selittäjiksi. Monesti historiankirjoituksen oikeellisuuteen voivat vaikuttaa Binet'n mukaan myös varsin yksinkertaiset seikat, kuten esimerkiksi se, saako kirjoittaja käsiinsä jonkin oleellisen teoksen vai ei.

Binet nostaa teoksellaan esiin kysymyksen, onko historiallisesta henkilöstä kirjoittaminen ilman oletuksia ylipäätään mahdollista? Tärkeämpää kuin vastaus on tiedostaa tämä kysymys. Historiankirjoittaja kuvaa kirjoittamaansa aina jostakin näkökulmasta, joka sekin vaikuttaa siihen, minkälaiseksi hänen kirjoittamansa teoksen totuus muokkautuu. Fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa ainakin jossain määrin helposti silloinkin, kun ne nimenomaan yritetään pitää erillään. Historiankirjoittaja joutuu myös aina tekemään valintoja ja niiden seurauksena korostuvat yhdet asiat toisten jäädessä vähemmälle. Tietyn historiallisen tapahtuman tai henkilön kuvaus näyttäisi toisenlaiselta jos yhdet ja toiset asiat vaihtaisivat paikkaa.

Binet'n kommentit omasta kirjoittamisestaan ovat usein riemastuttavia.

Seuraavien sankareidemme henkilökuvien todenperäisyyttä minun ei juuri tarvitse epäillä, sillä olen yksinkertaisesti kääntänyt Ison-Britannin armeijan laatimat kirjalliset arvio heistä.

Näinköhän on?

Olen jo hävinnyt taisteluni. En voi kertoa tätä tarinaa niin kuin pitäisi.  [...] Hakkaan lakkaamatta päätäni historian muuriin ja näen, miten syiden ja seurausten lannistava köynnös kiemurtelee, kasvaa ja levittäytyy sitä pitkin eikä herkeä hetkeksikään. Se kurottaa yhä ylemmäksi, tihenee entisestään.

On siis olemassa jokin taso, miten tarina pitäisi kertoa, mutta tämä taso ei ole aina toteutettavissa. Rajaamisen ongelma aiheuttaa päänvaivaa. Missä on piste, johon pysähtyä? Entä jos kulman takaa ilmestyisi vielä asioita ja tekijöitä, jotka olisivat oleellisia?

Kuolleet eivät pysty vaatimaan, että heidän oikeuksiansa kunnioitettaisiin. Binet tuo esiin, että vaikka historioitsija kirjoittaa siitä, mitä on joskus ollut ja niistä, jotka ovat joskus eläneet, hän tekee sen elossa olevien tähden.

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan saman tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä on kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

*

HHhH:n mainioin piirre on, että samalla kun Binet kiinnittää lukijan huomion historiankirjoituksen subjektiivisuuteen ja siihen liittyviin lukemattomiin totuuden vääristymisen mahdollisuuksiin, hän leikkii kritiikkinsä kohteena olevilla asioilla. Binet'tä lukiessa on pakko olla koko ajan tuntosarvet maksimilla. Hän kietoo lukijan niin hienovaraisesti omalle puolelleen, että lukijan olisi varsin helppoa uskoa, että juuri Binet'n kertomus on tosin.

Binet'n teos osoittaa, että ihmisellä on suuri tarve totuuteen, mutta useimpien asioiden totuusarvo käy sitä mutkkaammaksi, mitä lähempää niitä tarkastellaan. Enimmäkseen uskomme johonkin, jolle olemme totuusarvon antaneet.


Laurent Binet: HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä (2015)
344 sivua
Ranskankielinen alkuteos: HHhH (2010)
Suomentanut Taina Helkamo
Kustantaja: Gummerus


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään


Sydämen voi pysäyttää  monella tavalla. Luodilla, rakkaudella tai vaikka myrkyllä.

JP Koskisen teoksen nimi 'Kuinka sydän pysäytetään' ei liene kysymys, koska sen perässä ei ole kysymysmerkkiä. Jos se ei ole kysymys, on se joko toteamus tai väite, jolloin sanan 'kuinka' synonyymiksi asettuu 'näin.'  Ja toden totta, JP Koskinen näyttää ja komeasti näyttääkin, miten monella tapaa sydän voidaan pysäyttää. Lukiessani teoksen nimi kulki mielessäni eräänlaisena johtomotiviina ja se sai yhä uusia merkityksiä ja tulkintoja sitä mukaa kuin etenin teoksen lukemisessa.

Koskinen kirjoittaa historiallista fiktiota, jossa hän sekoittaa onnistuneesti todellista ja keksittyä. Kuinka sydän pysäytetään sisältää myös autenttisia kopioita lehtileikkeistä ja asiakirjoista, joiden mukaan ottaminen tuo teokseen yhden tason lisää. Niistä käy ilmi esimerkiksi Suomen epätoivoiset avunpyynnöt talvisodan aikana. Fakta ja fantasia limittyvät, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri tämän takia opin Koskisen romaanista enemmän talvisodasta kuin mitä kouluaikaiset opettajat onnistuivat päähäni takomaan.

Teos on kokemuksellisesti äärimmäisen vahva. Silmissäni vyöryvät panssarivaunut. Rikkinäiset lumipuvut lepattavat. Suomalaissotilas ilmoittaa muille kansallisuutensa huutamalla "kuusenkäpy, kuusenkäpy." Neuvostoliitto kompensoi sotilaidensa taidot määrällä. Ihmishenki on vain huokaus 40 asteen pakkasessa. Verta on paljon. Jäseniä ja irtopäitä makaa maassa. Lopun voit kuvitella, mutta miten tahansa kuvitteletkin, todellisuus oli vielä kamalampi.

Koskisen naturalistinen sodankuvaus on sitä luokkaa, että sen rinnalla Danten Helvetin piirit alkavat näyttää paratiiseilta. Koska varsinainen sotakuvaus on paikoin äärimmäisen raakaa, jopa ahdistavaa, on loistava veto Koskiselta rakentaa romaani niin, että sotatapahtumista käydään välillä siviilielämässä. Loppua kohti sodan kuvaaminen tosin kiihtyy kuin Ravelin Bolero.

Teoksen päähenkilö on Juho - mies, jolla on monet kasvot. Hänen elämänsä kolmioleipä muodostuu sodasta, isästä ja Laurasta. Sotimisen filosofian hänelle opettaa isä, jolla sotiminen on sillä tavoin verissä, että hän ei osaa ilman sitä eläkään. Jopa se, kenen joukoissa taistelee, on toissijaista. Jo pikkupoikana Juho oppi isänsä spartalaiskertomuksista kunnian, peräänantamattomuuden ja urheuden merkityksen. Toisinaan isä turvautui myös fyysisiin keinoihin tehdessään Juhosta sotilasta.

Juhon kehitystä on mielenkiintoista seurata. Koskinen vaikuttaisi vihjaavan, että vaikka kapinoisimme sitä vastaan, mitä meille lapsena on opetettu, eivät nämä opit muutu neutraaleiksi tai merkityksettömiksi, vaan niistä kulkee teräsvaijeri nykyisyteen. Vaikka isän katoaminen maailman sotiin herättää Juhossa katkeruutta, hän huomaa isän tarinoiden olevan se ydin, jolle hänen oma näkemyksensä maailman hahmottamisesta perustuu.  

En ole koskaan innostunut mistään niin paljon kuin isäni tarinoista. Kunnia, taistelu ylivoimaa vastaan, peräänantamattomuus. Ne ovat jossakin täällä, sisälläni. Minusta tuntuu, että yksi mies voi kääntää historian kulun pelkällä tahdonvoimallaan.

Isä tuntee Mannerheimin ja sitä kautta Juholle junautuu paikka diplomaattitehtävissä. Näin hänelle avautuvat laajemmat ympyrät, erityisesti Moskova ja Berliini. Poliittiset kanssakäymiset osoittavat, että Juho  on haka pukeutumaan tämän syksyn muotivaatteeseen: kääntötakkiin. Hänen sosiaaliset taitonsa pääsevät oikeuksiinsa erityisesti Neuvostoliitossa, jossa hän muokkaa itseään sen mukaan, minkälaisena on kannattavaa esiintyä ja minkälaista kuvaa itsestään hän haluaa vahvistaa.

*
Laura tulee Juhon elämään jo lapsuudessa ja he jakavat kaiken sen kamalan, jota kokevat kansalaissodan jälkeisellä vankileirillä. Voisi sanoa, että Laura on naula, jonka elämä lyö Juhon sydämen läpi ja tartuttaa häneen sitkeän bakteerin, josta myös nimeä rakkaus käytetään. Poliitikan ja rakkauden tähden Juho tekee pahoja tekoja. Tarkoitan, että hän tekee hyvin pahoja tekoja. Siviilielämässä on eri lait kuin sodassa, mutta Juho toimii toisinaan myös ensin mainitussa kuin olisi pysäyttämässä puna-armeijaa. 

Nuorena oli toisin. Juho ja Laura olivat rinta rottingilla kohti elämää, joka avautui heidän edessään loputtomien mahdollisuuksien virtana.  

Tulevaisuus on suuri ja kaunis. Ja se kuuluu meille, uskotko? Tulevaisuus on meidän, sinun ja minun!

Nuoruuden voima kohoaa korkealle, korskahtelee voimantunnossaan ja vyöryy kuin panssarivaunu. Uskoo, että tulevaisuudesta voi leikata ikioman itselle merkityn palan. Miten väärässä tämä voima onkaan ja mikä onni on, että nuoret eivät sitä tiedä.

Sodasta ja sotafilosofiasta huolimatta Kuinka sydän pysäytetään ei ole varsinaisesti sotaromaani, vaan pikemminkin kuvaus eräästä historiallisesta ajasta ja miehestä, joka eli isänsä, sodan ja rakkauden varjossa. Upposin Koskisen romaanin maailmaan täysin. Teoksen viimeiset 150 sivua luin yhtä soittoa sohvannurkkaan liimaantuneena näkemättä ja kuulematta, mitä ympärillä tapahtui. Jostakin syystä käy yhä uudestaan niin, että kun mietin, mihin sanoihin pukisin tämän teoksen vaikuttavuuden, mieleeni tulee kerta toisensa jälkeen sanapari 'hyvin hyvä'. Tiivistettäköön sitten niin: Kuinka sydän pysäytetään on hyvin hyvä. Finlandia-ehdokkaaksi mars mars!


JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
350 sivua
Kustantaja: WSOY

torstai 10. syyskuuta 2015

Anne Tyler: A Spool of Blue Thread

Tapasin Anne Tylerin ensimmäistä kertaa päivällisellä Koti-ikävän ravintolassa. Tästä on aikaa arviolta 20 vuotta. Paljon on unohtunut, mutta muistan nauttineeni hänen seurastaan. Tämän jälkeen tiemme erkanivat vuosiksi, kunnes Amerikan lapset saivat meidät taas yhteen. Seuraavan kerran tapasimme Onnellisen matkamiehen yhteentuomina ja tästä seurauksena oli yhteinen Pako. Kului kuitenkin taas vuosia ennen kuin löytyi Sininen lankakerä, josta kumpikin leikkasimme pätkän omiin ompeluksiimme.

A Spool of Blue Thread (SBT) valittiin tänä vuonna sekä Baileys-palkinnon että Man Booker -palkinnon pitkälistoille. Kyynikko voisi ajatella, että tämä johtuu siitä, että tämän teoksen uskotaan jäävän Tylerin viimeiseksi romaaniksi.

Oli miten oli, huokuu Tylerin tekstistä vahva ammattitaito. SBT toi mieleeni niin pataruoan kuin kestävyysjuoksijankin. Pataruoan siksi, että siinä on jotain samaa kuin tutulla ja turvallisella reseptillä rakkaudella valmistetussa hitaasti kypsytetyssä ruoassa, jonka maku hurmaa kerta toisensa jälkeen. Kestävyysjuoksijaan taas vertaisin tätä teosta siksi, että se muistuttaa monellakin tapaa, että loppujen lopuksi elämä on sisulaji, jonka aikana akillesjänteet paukkuvat, pistokset vääntävät vatsaa ja juottopisteitä ei aina löydy.

Tyler tunnetaan erityisesti perhekuvaajana. Hänen suurennuslasinsa on armoton ja vähitellen esiin nousevat perheenjäsenten väliset pienet nitkahdukset, peitellyt kokemukset ja sielun kuohu. Näin on myös SBT:ssä, jossa tapahtumapaikkana on monien muiden Tylerin kirjojen tavoin Baltimore. Tyler rakentaa tämän uutuusromaaninsa nerokkaasti. Romaanin ensimmäisessä ja laajimmassa osassa valokeilassa ovat Abby ja Red Whitshank sekä heidän neljästä lapsestaan erityisesti Danny, jonka kouluongelmat, katoamistemput, äkillinen naimisiinmeno ja isäksitulo aiheuttavat Abbylle ja Redille monenmoista huolta.

Monien muiden perheiden tavoin myös Whitshankit kokevat olevansa erityisiä. Heidän perhekulttuurinsa kulmakiviä ovat tee-se-itse -mentaliteetti, kaksi sukupolvelta toiselle kulkevaa perhetarinaa sekä tapa ajatella asioiden olevan hyvin, oli tämä sitten totta tai ei.  Tylerin henkilöhahmot ovat kokonaisia, aidon kompleksisia ja hengittäviä. Abby nousee teoksen keskushenkilöksi ja hienosti nouseekin. Ammatiltaan tämä entinen kansalaisoikeustaistelija ja Vietnamin sodan vastustaja on sosiaalityöntekijä ja hänellä on tapana kerätä kotinsa ruokapöytään vieraita hätää ja puutetta kärsiviä ihmisiä. Kun Abbyn muisti alkaa pätkiä, on koko perherakennelma vaarassa romahtaa. Tyler harhauttaa ovelasti lukijaa, joka uskoo, että SBT:ssä on kyse nimenomaan Abbystä ja hänen perheestään. Niinpä teoksen ensimmäisen jakson loppu pitääkin sisällään aikamoisen yllätyksen.

Abbyn hahmo kautta esiin nousevat elämän suuret kysymykset. Ne,jotka saattavat tuntua hieman noloilta ja jopa banaaleilta, mutta joihin suhtaudumme toisin kun ne osuvat omalle kohdalle. Tässäkö tämä elämä olikin? Tämänkö verran elämällä oli tarjota ennen kuin tarinamme loppuun kirjoitettiin piste? Mielessäni välkkyy Stoner ja se valo, joka osuu hänen kasvoilleen hänen tehdessään kuolemaa. Miksi me keskitymme niin moniin epäolennaisuuksiin? Miksi usein vasta liian myöhään ymmärrämme, mistä elämässä todella on kysymys? Miksi keräämme niin paljon tavaraa, jota emme kuitenkaan saa mukaamme lähdön hetkellä? 

*

SBT:n toisessa osassa hypätään nuoren Abbyn elämään vuoteen 1959. Aikaan, jolloin hän seurusteli Redin kaverin kanssa. Kolmannessa osassa siirrytään vielä pidemmälle menneisyyteen ja kuvataan Redin vanhempia Linnietä ja Junioria. Teoksen viimeinen osa jatkuu siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi.

SBT:n rakenne on nerokas kuvatessaan ihmisiä sekä heidän nykyisyydessään että muistelun kautta. Juuri tämä onkin SBT:n hienointa antia. Miten ihmiset elävät muistoissa, mitä heistä on kerrottu ja mitä heistä tiedetään ja tätä vasten se, millaisia he ja heidän elämänsä todellisuudessa olivat. Linnie kertoo Abbylle hänen ja Juniorin rakkaustarinan. Hupsista, ei se mennyt niin kuin hän sen kertoo. Ei sinne päinkään. Emme voi tietää, mikä on Linnien motiivi kertoa asioista niin kuin hän tekee. Ehkä hän haluaa muistaa ne niin. Kenties hänen muistiinsa ne todellakin ovat piirtyneet niin kuin hän ne kertoo.

Tyler vie minut miettimään oman sukuni tarinoita. Niiden muotoa, niiden totuuksia. Mitä tapahtui todella? Miten paljon teemme oletuksia ja kuljemme toistemme ohi, koska emme tiedä, mistä jokin teko pohjimmiltaan johtui?

SBT on rauhan ääni maailman hälinässä. Nykyhetken ja historian väliin on hyvä ripustaa sinisestä langasta kudottu riippukeinu, jossa voi rauhassa levähtää.


Anne Tyler: A spool of blue thread (2015)
358 sivua
Kustantaja: Penguin Random House





maanantai 7. syyskuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika heijastaa lokakuun aamukirkasta, syksyn taittamaa valoa. Alkavan päivän aikaisia hetkiä, jolloin maailma on pusertunut kuulaan viileäksi ja saa ovesta ulos astuvan ihmisen muistamaan, että hengittäminen on olennaista. Se on romaani, joka menee suoraan esteettiseen nautintokeskukseen.

Vanhtalon romaanissa kuvataan valokuvaaja Aarni Koskiaavan elämää. Vanhtalo tarkentaa tekstinsä muutamiin Aarnin elämäntapahtumiin kuin rajaisi valokuvia. Liikutaan eri vuosikymmenillä. Kuljetaan ajassa eteen ja taakse. Rauhallisesti. Hillitysti ja harkitusti ja vahvan tasapainoisesti. Saamme seurata ihmettä, kun kehitysliuoksesta piirtyy esiin Aarnin elämä. Kirjoittaessani romaanista Poika nimeltä Kuukivi totesin, että se puhuu elokuvan kieltä. Vanhatalon romaanista voisi sanoa, että se puhuu valokuvaa. Valottaminen on läsnä niin Aarnin elämänkaaren kuin yksittäisten elämäntapahtumienkin tasolla ja se on myös keino, jonka kautta Aarni itse maailmaa tarkastelee.

Aarnista olisi hyvin voinut tulla yksi niistä, jotka valuvat läpi elämänsä saamatta oikein mistään otetta. Hän ei tiedä, miten eläisi elämäänsä. Koulu ei kiinnosta ja porukoissa Aarni jää helposti jalkoihin. Ajatus oman elämän päättämisestä kuumottaa Aarnin mielessä. Ihminen tarvitsee jotakin, jonka varassa elää, toteaa Pitkän valotusajan Sanelma Rantanen:

Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa elää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

Aarnin onneksi äiti keksi järjestää hänelle työpaikan Emmi-tädin valokuvausliikkeestä. Kun Aarni alkaa kuvata, maailma hengähtää syvään ja avaa itseensä Aarnin muotoisen paikan. Valokuvauksesta tuli Aarnille Sanelma Rantasen tarkoittama ajatus.

Aarnista piirtyy kuva jäyhänoloisena miehenä, joka on liikkeissään kömpelö. Hänellä on isot ja pitkät kädet, paidanhihat jättävät ranteet paljaiksi. Puvun hän kokee vieraaksi ja epämukavaksi vaatekappaleeksi. Se on kuin väärä iho, joka hänen toisinaan on pakko pukea päälleen. Kaiken kaikkiaan Aarni on positiivisessa ja koskettavassa mielessä hieman maunokoivistomainen. Hän on luotettava, teeskentelemätön ja itselleen uskollinen. Rehellisyys on hänelle enemmän kuin sana. Toisaalta hän on epävarma ja kertoo itsestään mieluusti huonot puolet heti kättelyssä, jotta ne eivät tulisi kenellekään yllätyksenä. Hän ei usko ansainneensa elämältä hyvää ja siksi hänelle, joka ei ole tottunut onneen, onkin loppumaton ihme, että hienon perheen tyttö Ilse valitsee kumppanikseen juuri hänet.

Eloisa ja vilkas Ilse jättää yliopistoelämän Helsingissä ja muuttaa Aarnin kanssa Ouluun. He perustavat perheen. Syntyy lapsia. Vanhatalo kuvaa Aarnin ja Ilsen suhdetta juuri sellaisella hellyydellä, jota pitkästä avioliitosta parhaimmillaan löytyy. Ymmärtämiseen ei tarvita sanoja. Ilmeet, eleet ja liikkeet kertovat, mitä toisen mielessä liikkuu. Ilse on Aarnin hengenpelastaja, joka lakkaamatta istuu rantatuolissa valvomassa, että Aarni ei huku elämän hyökyihin.

Lohtu oli siinä taas eikä Aarnilla ollut voimaa panna vastaan. Ilse auttaisi hänet tämänkin päivän aamusta iltaan, parsisi hänet kokoon  niin kuin rikkinäisen sukan, jonka moni olisi jo heittänyt menemäään.

Päivästä ja vuodesta toiseen Ilse parsii Aarnin, kunnes tulee päivä, jolloin Aarni omilla toimillaan pudottaa neulan Ilsen kädestä. Vanhatalo näyttää, miten ihminen itse on itselleen pahin susi, vaikka hän näkisikin vihollisensa toisessa ihmisessä.

Vanhatalon ajankuva on vahvaa. Hän kuljettaa lukijaa Oulusta Helsinkiin ja Pariisiin alkaen 1960-luvulta ja päätyen nykyaikaan. Matka ei ole ajallisesti suora, vaan verkkaan hypähtelevä. Yksi syy, miksi pidin tästä teoksesta niin kovasti, on se, että tarina on niin vahvasti Vanhatalon hallussa. Lukiessani mieleeni tuli Akhil Sharman teos Family life, jolla sinänsä ei ole mitään yhteistä Vanhatalon romaanin kanssa, mutta Sharman romaanin tavoin myös Pitkä valotusaika tuntuu hyvältä, koska se on niin täysin vapaa kaikesta yrittämisestä ja kerronnallisista kikkailuista.

Kamera yhdistää Aarnin osaksi maailmaa. Se on käytävä, jota pitkin Aarni voi kulkea myös siellä, missä kulkevat ihmiset, joiden seurassa hän on ikuisesti oman ulkopuolisuutensa eristämä. Taidegallerioiden viileän vaaleissa saleissa vieraiden ihmisten joukossa Aarni on "miehen varjo." Hänen paikkansa on toisaalla. Valokuvat seinillä ovat passi, joka takaa pääsyn, mutta ei kotoisuutta.

Aarnin kaskessa kantona on Teuvo - lapsuudenystävä, jolle elämän hedelmät putoilevat niin kovin helpon tuntuisesti. Siinä missä Aarni vetäytyy syrjään ottaa Teuvo paikkansa ihmisten keskellä itsestäänselvästi. Hän myös hylkää ystävänsä ja Oulun murteensa ja myy kuvia skandaalilehteen. Vanhatalo luo Teuvosta hahmon, jota vasten kuvastuu Aarnin luonne tinkimättömänä ja itselleen sekä taiteellisille arvoilleen uskollisena miehenä. Aarnille on valokuvauksessa olemassa "raja, jota ei voinut rahankaan vuoksi ylittää." Teuvo puolestaan ei moisia rajoja tunne. Hänen takkiaan kääntävät tiuhaan niin muotitrendit, politiikka kuin laskelmointikin. Kateus Teuvon näennäisesti helppoa elämää kohtaan polttaa Aarnia sisältä päin.

Vaikka hän oli kuinka yrittänyt ryhdistäytyä, jokin hänen sisällään oli pannut kampoihin. Kenenkään ei ollut lupa saada kaikkea. Teuvon ei ollut lupa saada kaikkea. Teuvonkin elämässä asioilla täytyi olla hinta. 

Vanhatalo jättää asioita juuri sopivasti vihjailun varaan. Se mihin vihjataan on kuin valokuvassa oleva arvoitus, aavistus jostakin, jota ei voi tarkasti tietää, mutta joka saa katsojan rakentamaan jatkotarinaa näkemälleen.

*

Aarnille valokuvaus on keino pysähdyttää aika.

Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Pitkä valotusaika herättää monia kiintoisia kysymyksiä valokuvista ja valokuvaamisesta. Keskustelen Aarnin kanssa valokuvauksen filosofiasta. Emme ole aina ollenkaan samaa mieltä ja juuri se tekee keskustelustamme mielenkiintoisen. Ajatellaan vaikkapa perhealbumeja, joihin on ikuistettu elämän korkeat hetket. Tarkoitatko Aarni, että juuri nämä kuvat ovat niitä pysyviä? Nämä kuvat ihmisistä parhaimmissa vaatteissaan, seisomassa hieman vaivaantuneina ja kameraa arastellen. Ne ovat yksi kertomus siitä, mitä elämä on. Muutaman kuvan tiivistelmä, joka jää elämään sukupolvelta toiselle. Samalla nämä kuvat kysyvät, mitä muuta tapahtui. Mitä kaikkea tapahtui niinä päivinä ja hetkinä, joita ei kuvattu. Miten paljon kuvat vääristävät ihmisen elämää, joka oli muutakin kuin rippi- ja hääjuhlia sekä syntymäpäiviä. Aarni hymyilee hiljaista, aavistuksen vaivautunutta hymyään. Mitä todennäköisimmin hänen sukassaan on reikä.


Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)
223 sivua
Kustantaja: Tammi



perjantai 4. syyskuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Nyt osuu. uppoaa, tärähtää ja värähtää!

Viime aikoina olen lukenut kosolti hyvää kirjallisuutta ja sitten tulee vielä heppu nimeltä George Saunders, jonka Joulukuun kymmenes vaatii suureen ääneen paikkaansa hyvän kirjallisuuteni pinossa. Eikä siinä mitään, ihan aiheesta vaatii ja pirun kovalla äänellä vaatiikin. Suorastaan huutaa. Okei. Huudan takaisin. Huudamme kilpaa.

En ollut George Saundersista koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin Helsingin Sanomissa Jukka Petäjän kirjoitukseen Joulukuun kymmenennestä. Sen luettuani minut valtasi malttamattomuuden kuume ja olisin heti halunnut päästä lukemaan Saundersia. Jonotin kuitenkin kiltisti tätä teosta kirjastosta ja varausjono se mateli niin hiljakseen, että tuskin edes liikkui. Onnekseni kävi niin, että Joulukuun kymmenes löytyi eräänä päivänä pikalainaosastosta. Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin yhtä suuren hartauden vallassa kuin lapsena avatessani joululahjoja. Vihdoin. Vihdoin oli tullut hetki luopua Saunders-neitsyydestäni.

Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoittaja totesi Joulukuun kymmenennestä, että hän jätti lukemisen kesken, koska ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa suomennettua lukematonta Saundersia ei olisi enää jäljellä. Ymmärrän tämän ratkaisun täysin. Itsekin luin kitsaasti vain yhden  novellin päivässä, jotta saisin kokoelman kestämään edes hieman pitempään. Saundersin teos nimittäin on. On on. Kyllä se on

tapaus.

Ihmetyttääkin kovasti, että tämä teos ei ole saanut jalansijaa blogistaniassa.

*

Teoksen liepeissä todetaan mm., että Saunders "on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa." Tykkään vertailla mainospuheita omaan lukukokemukseeni ja Joulukuun kymmenennen kohdalla on todettava, että edellä mainittu kehulause sisältää kyllä totuuden omenansiemeniä. Saunders ei tyydy pelkästään kulkemaan kirjallisilla poluilla, joita ei ole ennen kuljettu. Hän kulkee vielä kulkemattomienkin polkujen vieressä. Näkökulmien autiomaassa, jossa ihmisen hajua ei ennen ole haistettu.  Hänen tapansa tarkastella elämää ja sen ilmiöitä on erinomaisen tuore ja omintakeinen. Saundersia lukiessa tuntuu kuin kerronta ja kieli olisivat kaupunkeja, jotka Saunders ensimmmäisenä löytää. Saundersin kerronta möyrii kielen, rakentelee omiaan, sekoittaa uuttaa ja vanhaa, järjestää, kutsuu rock'n rolliin kielen sisäiset lait. Tuttu ja outo muodostavat omia liittojaan. Etukäteen on usein mahdotonta tietää, mitä seuraavaksi on tulossa.

Saundersin ote on kauttaaltaan satiirinen ja hänen Amerikkaa viiltävä fileerausveitsensä on täydessä terässään. Novellissa Pentu kohtaavat järjestyksen ja kaaoksen maailmat. Alla olevan katkelma tarjoaa myös erinomaisen esimerkin yhdestä saundersilaisesta kerrontarekisteristä:

No just, tästäpä tulikin hieno retki lapsille, Marie mietti, hah, (törkyä, homeenhajua, tietosanakirja tyhjässä akvaariossa, kirjahyllyssä pastakattila, josta pilkotti jostakin kumman syystä puhallettava karamellitanko) ja vaikka jotakuta olisi saattanut inhottaa (esimerkiksi auton vararengas keskellä ruokapöytää, tai se miten pahantuulinen emokoira, oletettu matollekakkaaja, hinkkasi nurkassa peräpäätään vaatekasaan istuallaan, jalat levällään ja idioottimaisen tyytyväinen ilme naamalla), Marie tajusi (samalla kun hillitsi halunsa mennä tiskialtaalle pesemään kädet osin siksi, että tiskialtaassa oli koripallo), että oikeasti tämä oli todella surullista. (kursivoinnit Saundersin)

Saundersia lukiessa hämmennys, huikaistuminen, hengenpidätys, itku ja nauru käyvät hippaa keskenään. Novellissa Pako hämähäkin sydämestä käsitellään tunteiden, puheen ja halun kemiallista stimulointia. Paimenkirje puolestaan irvailee työpaikan positiivisuusvaatimuksille ja Al Roosten -niminen novelli sohii hyväntekeväisyyskampanjoita. Semplica-päiväkirjoissa kritiikin kohteena on lasten yhä kalliimmiksi ja mielikuvituksellisemmiksi yltyvät syntympäpäiväjuhlat puihin ripustettuine siirtolaisineen. 

Ihmiset näyttäytyvät Saundersin novelleissa paitsi omituisena lajikkeena, myös paljaina, rujoina ja väliin suorastaan naurettavina, joskin väliin samanaikaisesti myös suurta myötätuntoa herättävinä. Saundersin novelleissa vallitsee riemukas moniäänisyys ja karnevalismi. Omat suosikkini olivat teoksen ensimmäinen ja viimeinen novelli, joten en malta olla sanomatta niistä muutamaa sanasta.

Kokoelman avaa novelli nimeltä Kunniakierros. Olen monesti marmattanut näkökulminen käytöstä ja siitä, miten niitä käytetään ikään kuin monipuolistamaan tarinaa, vaikka käytännössä niiden käytön seurauksena on liian usein pelkästään teoksen repaloituminen ja jännitteen löystyminen. Jokaisen näkökulmista kiinnostuneen pitäisi lukea Kunniakierros, joka kertoo kolmea päivää vaille 15-vuotiaan Alison Popen kidnappausyrityksestä. Tässä novellissa kerronta kulkee niin Alisonin itsensä, sääntöviidakossa elävän naapurinpoika Kylien kuin kidnappaajankin näkökulmien kautta. Kunniakierros myös tavallaan pohjustaa, mitä on tuleman myöhemmissä novelleissa. Kielellinen suvereniteetti ja ketteryys kulkevat metafiktion kautta.

Sanotaan vaikka että portaikko oli marmoria. Sanotaan vaikka että päät kääntyivät Alisonin laskeutuessa portaita. Missä [mielitietty]? No siinä, kumarsi keveästi ja sanoi: Miten voi olla noin paljon kauneutta tuollaisessa pikku paketissa`Oho. Sanoiko se tosiaan pikku paketissa? Ja jäi siihen seisomaan? Leveä prinssinnaama tiukasti peruslukemilla? Voi raasua! Ei, ei sittenkään, se meni alakertaan, ei se ollutkaan [mielitietty]. (kursivointi Saundersin)

Kokoelman päättää niminovelli Joulukuun kymmenes, jossa syöpää sairastava mies päättää tehdä itsemurhan, mutta päätyykin pelastamaan hukkumaisillaan olevan pelastustehtävistä haaveilevan Robin-nimisen pikkupojan,  joka etsii omistajaa löytämälleen takille, joka kuuluu miehelle, joka aikoi tehdä itsemurhan.

Joulukuun kymmens on kokoelman novelleista vakavin. Saunders kuvaa toisaalta Robinin rikasta mielikuvitusmaailmaa ja toisaalta sairaan miehen tuskaisia ajatuksia. Mies haluaisi säästää läheisensä niiltä tuskilta, joita hänen sairastamisensa ja lähestyvä kuolemansa herättävät. Hän ei haluaisi olla taakaksi muille, ei joutua elämään muiden avun varansa. Kaiken lisäksi hänen sairautensa on edennyt pisteeseen, jossa kommunikaatio on käynyt vaikeaksi, koska sanat tulevat hänen suustaan ulos kummallisesti vääristyneinä.

Joulukuun kymmenes kasvaa kannanotoksi elämän - erityisesti hyvin lähellä päättymistään olevan elämän - arvokkuudesta. Sen se tekee paljaasti ja ilman korulauseita.

Miksi hän ei saisi tehdä tai puhua hulluja tai näyttää omituiselta tai inhottavalta? Miksei paska saisi valua pitkin kinttuja? Miksi hänen rakkaimpansa eivät saisi nostella ja käännellä ja ruokkia ja pyyhkiä häntä, sillä hän tekisi ilomielin samoin heille?


George Saunders: Joulukuun kymmenes (2015)
230 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä
Englanninkielinen alkuteos: Tenth of December (2013)
Kustantaja: Siltala

Erityiskiitos suomentaja Markku Päkkilälle, joka on saanut Saundersin kielen soimaan hienosti suomeksi. Tehtävä ei varmasti ole ollut helppo.




keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja.

Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomisesta katsoen tänään oli paremmin. Huomenna olet taas asteen kuluneempi. Asteen loppuunkalutumpi kuin luu, jota koira järsii vanhasta tottumuksesta kuin suorittaisi velvollisuuttaan isäntäänsä kohtaan.

On tarpeeksi paha, jos ympäristö tuijottaa ihmistä. Astetta pahempaa on, jos tuijottava ympäristö on kulunut, väsynyt ja nukkavieru ja se siitä huolimatta katsoo oikeudekseen tuomita ihmisen. Tietää paremmin kuin hän. Olla tuomari. Ihmisen arvon juustohöylä. Irtileikatut viipaleet kuivuvat nopeasti.

Rhysin lauseet jäävät usein kesken. Päättyvät kolmeen pisteeseen ja korostavat kokemusten epävarmuutta, havaintojen lukkoonlyömättömyyttä ja elämän väliaikaisuutta. Rhysin armoa tuntematon tyyli lävistää kaiken hänen kirjoittamansa. Hänen sanansa muuttavat Sashan ulkopuolisuuden kokemukset tekstiksi, joka on pinnalta kuin ohut lyijykynän jälki, mutta jossa sanojen sisällä on lyijypainot. Kohdatessaan toisensa ne kolisevat eksistentiaalisen tuulikellon tavoin.

Eikö jokaisessa sanassani, jokaisessa ajatuksessani, jokaisessa teossani siitä asti kun synnyin ole aina ollut side, kahle, raskas paino? Ja painakaa mieleenne, minä kyllä tiedän ettei näillä eväillä voi onnistua. Tai hetkittäin onnistun liiankin hyvin, aivan helvetillisen hyvin ...

Itseironia on selviytymiskeino. Se vie muutaman askeleen eteen päin, antaa illuusion, että sillä on väliä, seisooko juuri tässä vai hieman edempänä. Sasha on kokenut suurimman yksinäisyyden, joka on saanut hänet yrittämään itsemurhaa. Hänet on kuitenkin "pelastettu, ongittu puoliksi hukkuneena syvästä tummasta joesta." Hän on hengissä, mutta merkitty. Itsemurhayritys on kirjoutunut hänen ruumiiseensa. Se on näyttänyt hänelle kolkoimman yksinäisyyden, joka on laskenut häneen kotelonsa.

Minä tarkoitan tositilannetta. Sitä että ihminen hyppää jokeen ilman että lähellä on yhtään auttavaista ja innokasta ystävää, sitä että kun hän vajoaa, hän vajoaa hohottavan naurun säestyksellä.

Pariisissa Sashan on tarkoitus alkaa voida paremmin. Ystävä on lainannut hänelle matkarahat. Sasha ei edes ole hänen oikea nimensä, vaan hän otti sen siinä toivossa, että se toisi hänelle onnea. Onni asuu kuitenkin imperfektiivissä. Tapetit ovat tahroja täynnä, Sashan turkki kulunut, yöpöytää hallitsee Luminal-unilääke. Raha polttaa jatkuvasti mieltä, kun sitä ei ole. Miehet kulkevat läpi Sashan elämän. Menevät ja tulevat. Kerran oli lapsikin, mutta hän kuoli sairaalassa.

Kaikki on liian raskasta. Itsensä tappaminenkin ylivoimaisen työlästä. Elämä tykkää leikkiä Sashalla murtaaksen hänet yhä uudestaan.

Heti kun ihminen on saavuttanut paratiisillisen piittaamattomuuden tilan, hänet tempaistaan siitä irti. Taivaasta on palattava takaisin helvettiin. Kun ihminen on jo kuuro maailmalle, hänet havahdutetaan, ellei muusta syystä niin siksi että hänet voisi saattaa naurunalaiseksi.

Huomenta, keskiyön vavahduttavimmasta puheenvuorosta vastaa Sashan venäläinen ystävä, joka toteaa, että hän ei pyytänyt syntyä maailmaan. Luettuani Rhysiä löydän saman ajatuksen Maurice Merleau-Pontylta, joka kirjoittaa: "Kuinka voisimme koskaan tuntea täydellistä yhteisymmärrystä yhdenkään tekomme kanssa, edes niiden jotka olemme tarkoituksella valinneet, kun vähintäänkin valitsemisen tarve on määrätty meille ulkoapäin ja meidät on heitetty maailmaan kysymättä?" Tämän loogisena seurauksena on, että meidän ei pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että olemme olemassa, viemässä oman tilamme maailmasta. Itsensä vapauttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Sashalle se on ylivoimaista.

Sasha ei kuvitellut elämää sellaiseksi kuin miksi se osoittautui. Hän roikkuu elämässä kiinni kuin yhden langan varassa oleva ulsterin nappi. Päivä päivältä lanka hiutuu. 

Jälkisanat Huomenta, keskiyöhön on kirjoittanut Raija Siekkinen. En pääse eroon niistä tunteista, joita kuvittelen hänen tunteneen tätä teosta lukiessaan. Siinäkin on lanka. Tuskin havaittava. Kaikille ihmisille yhteinen lanka. Tuskin havaittava.


Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
248 sivua
Suomentanut Hanna Tarkka
Englanninkielinen alkuteos: Good Morning, Midnight (1939)
Kustantaja: Otava, Seitsentähdet sarja


*Maurice Merleau-Ponty: Filosofisia kirjoituksia, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012


Sain innoituksen lukea Huomenta, keskiyön uudelleen tästä Juhan kirjoituksesta.