tiistai 29. maaliskuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste

Sain Kirjojen kamarin Katjalta onnellisuushaasteen, jossa saa luetella asioita, joista juuri tällä hetkellä on onnellinen. Saa luetella muutaman tai vaikka kuinka monta. Kiitos Katja!

Haasteeseen vastaamisen ongelmat alkoivat ennen kuin pääsin listassani edes alkuun. Tuli kysymys, vuorenkorkuinen: mitä onnellisuus on? Mietin tätä kysymystä lukiessani Melenderin esseekokoelmaa Onnellisuudesta. En löytänyt vastausta. Olen tietysti miettinyt tätä asiaa monta kertaa aikaisemminkin, mutta silloinkaan en ole tullut mihinkään erityiseen tulokseen. Sen kyllä tietää, kun ei ole onnellinen, mutta sitä mistä onnellisuus koostuu on paljon haastavampaa määritellä.

Jos ei tiedä, mitä onnellisuus on, miten silloin voi luetella asioita, joista on onnellinen? Vastakysymys kysymykseeni voisi olla, että miksi ihmeessä kaikesta pitää tehdä niin monimutkaista. Vastaukseni vastakysymykseen voisi olla kysymys: entä jos tykkää halkoa hiuksia ja rakastella pilkkuja? Miten tahansa, voittopuolisesti kysymykset ovat vastauksia kiinnostavimpia.

Onni ei ole asema jolle saavutaan, vaan tapa matkustaa.

Tähän lauseeseen olen törmännyt postikorteissa ja tuntenut kummia tunteita, itseni suhteen vastakkaisiakin. Lausehan on tosi kuin vesi. Tosi kuin vesi? Onko vedellä joku totuusarvo? Nyt vedän suitsista ja pysäytän tammani. Onnellisuudessa kyse on enemmän tavasta suhtautua asioihin kuin siitä mitä ne asiat ovat, joihin suhtautuu. Kun sanon näin, alan heti miettiä asioita, jotka romuttavat edellisen. Edellinen väite pätee joltisenkin normaaleissa elämäntilanteissa, mutta katastrofitilanteissa sillä ei ole mitään arvoa. Ei totuusarvoa, eikä mitään muutakaan arvoa. On helppo kirjoitella tällaista puuta heinää silloin, kun elämä on suhteellisen iloisessa kevätkuosissa. Jopa minun on helppo kirjoittaa näin, vaikka en tykkää keväästä ollenkaan ja kammoan erityisesti huhtikuuta, joka kohta on alkamassa. Olen jo etukäteen onnellinen, että toukokuussa huhtikuu on ohi.

Seuraavaksi haluan todeta, että olen onnellinen lähes kaikista henkilökohtaisen elämäni asioista. Myös monesta sellaisesta asiasta, joka ei varsinaisesti anna aihetta onnellisuuteen. Tarkoitan asioita, jotka voisivat olla paremmin, mutta joiden muuttaminen paremmaksi ei syystä tai toisesta ole juurikaan omassa vallassani ainakaan tällä hetkellä. Siksi on helpointa ainakin toistaiseksi vaan hyväksyä nämä asiat ja jatkaa onnellisena olemista. Edellä käytin sanaa henkilökohtainen sen vuoksi, että maailmantilanteesta ja Suomen henkisestä ilmapiiristä on mahdotonta olla onnellinen. 

Edellä sanotun jälkeen aloitan keittiöstä. Olen onnellinen siitä, että liesi toimii. Opin tämän onnellisuudenlajin, kun tyttäreni pudotti vedenkeittimen liedelle ja keraaminen taso särkyi. Päätin olla onnellinen oikeasta ruoasta heti kun pääsisimme valmistamasta mikroruokaa, joka oli pahaa ja josta suurin osa meni roskiin. Onneksi minulle tuli tilaisuus olla onnellinen työkaverista, joka lainasi meille keittolieden ja sen seurauksena opin olemaan onnellinen myös keittoliedestä.

Matka jatkuu. Olen onnellinen, että tiskikone toimii. Kun se oli rikki, opin olemaan onnellinen myös tiskikoneen korjaajasta, joka tuli silloin kun oli luvannut tulla. Vielä onnellisempi olisin ollut,  jos hän olisi osannut korjata sen kerralla sen sijaan, että hänen piti käydä meillä kolme kertaa. Tiskikoneen korjaajan viimeisellä käynnillä opin olemaan onnellinen tiskikoneen valmistajan puhelinpalvelusta, jonne soitin kertoakseni, mistä kiikastaa ja mitä korjaaja on tähän mennessä tehnyt ja kysyäkseni, mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä. Olin onnellinen myös siitä, että korjaaja teki, kuten puhelinpalvelu neuvoi häntä tekemään.

Keittiöstä löytyy vielä yksi kohde, joka on opettanut minulle erityistä onnellisuutta. Kyseessä on jääkaappipakastinyhdistelmä, jonka takaseinässä on reikä, joka menee aina välillä tukkoon, jolloin jääkaappi alkaa täyttyä vedestä. Olen onnellinen googlesta, joka tiesi kertoa minulle, että pitää työntää joku juttu siihen reikään. Olen onnellinen, että keksin, että kutomapuikko käy tähän tarkoitukseen erinomaisen hyvin. Joka kerta, kun käytän tätä kutomapuikkoa, joka nykyisin toimii yksinomaan jääkaapin takaseinässä olevan reiän tukoksen avaamispuikkona, olen onnellinen siitä, että taas kerran tämä homma tuli hoidettua näin näppärästi.

En aio tässä esitellä asuntomme kaikkia huoneita ja niiden tarjoamia onnenaiheita, mutta koska tämä on kirjablogi, niin en malta olla mainitsematta, että ihan hirveän onnellinen olen aina kun löydän hyllystäni kirjan, jota etsin. Tällä kirjamäärällä ja randomjärjestyksellä tätä onnea ei saa kokea ihan joka kerta, kun jotakin etsii, mutta onneksi tarpeeksi usein kuitenkin.


Lopuksi otan onnellisuuden omiin käsiini ja haastan seuraavat blogit:

Kartanon kruunaamaton lukija
Kirjamuistikirja
Luettua elämää

Onnea matkaan!





sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Teatteri Jurkka, Joan Didion ja kirjabloggarit

Tämä on mahtava homma! Teatteri Jurkka on kutsunut kirjabloggareita mukaan projektiin, jossa ensin luetaan kaksi Joan Didionin kirjoittamaa teosta, vietetään iltapäivä teatterikirjoittamista opiskellen, katsotaan Teatteri Jurkan näytelmä Maagisen ajattelun aika ja lopuksi kirjoitetaan näytelmästä bloggaus.

Lähdin Jurkan projektiin mukaan riemusta kiljuen. Monesti haluaisin kirjoittaa enemmän niin teatterista kuin elokuvastakin, mutta kumpaankaan minulla ei ole enempää välineitä kuin  opiskeluaikaiset varsin suppeat näytelmä- ja elokuvakurssit.

Olen jo hakenut Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä Teatteri Jurkasta. Ensin mainitun olen jo ehtinyt lukeakin ja siitä tässä muutama sana.

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon ilman Jurkan projektia tuskin olisin tarttunut. Siinä Joan Didionin käy läpi miehensä kuolemaa ja tyttärensä sairastumista. Kyse on siten elämäkerrasta tai ehkä pikemminkin elämäkerran palasesta. Kyse on myös kirjasta, josta normaalin ihmisen tulee tykätä ja liikuttua. Kirjan luettuani epäilen, että olen vain heikosti normaali ja vähintäänkin samaistumiskyvytön. Tilannetta ei todellakaan paranna se, että Jurkan nettisivuilta luen, että Didionin kirja on saanut maailmalla erittäin myönteisen vastaanoton. Ne muut ovat ihastuneet ja samaistuneet. Olisi varmaan parasta mennä peiton alle häpeämään omaa tunnekyvyttömyyttään.

Edellisestä huolimatta olen jo etukäteen melko satavarma, että tulen liikuttumaan, kun Kristiina Halkola näyttelee Joan Didionia. Kristiina on minulle tosi suuri. Kävyistä selän alla se alkoi ja jatkuu yhä. En tiedä, mikä ihme siinä on, mutta kirjat, joihin lukijan liikuttuminen on etukäteen sisäänkirjoitettu, herättävät minussa jonkinasteista ahdistusta. Sama pätee myös elokuvaan ja sen vuoksi en ole katsonut esimerkiksi Schindlerin listaa. Jotta tilanne olisi tarpeeksi  kummallinen, niin teatteriesityksiin sama ei päde ollenkaan. Luulen, että kyse on ihmisen lumosta. Saa nauraa, mutta siis siitä, että teatterissa on läsnä oikea ihminen, jonka kautta tunteet syntyvät ja siirtyvät katsojaan. Kyse on kohtaamisesta, jota mikään muu taidemuoto ei mahdollista samalla tapaa kuin teatteri.

Maagisen ajattelun aika on surullinen, vahva ja rehellinen teos. Sitä lukiessani minua kammotti tarkastella toisen ihmisen elämää ja surua niin alastoman läheltä. Joan Didion oli naimisissa miehensä kanssa 40 vuotta ja heidän yhteiselonsa päättyi miehen äkilliseen sydänkohtaukseen.

Elämä muuttuu nopeasti.
Yksi hetki muuttaa elämän.
Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.

En tiedä mitään pitkistä avioliitoista, mutta suru kokemuksena on universaali. Vai onko? Kirjan nimessä oleva maaginen viittaa siihen tapaan, jolla sureva sekä tarkkailee ympäristöään että löytää siitä erityisiä merkkejä, joita suru saa hänet huomaamaan.

En Didionia lukiessani voi välttyä tuntemukselta, että hän luo kirjassaan kaavaa, miten sureminen tehdään. Niskakarvani hyppäävät villisti pystyyn ja seuraavassa hetkessä tulee häpeä siitä, että en osaa tuntea oikein. Tosiasiassa kyse on luultavasti siitä, että Didion kirjoittaa kielellä, johon en en saa otetta. Tästä huolimatta monet asioista, joista hän kirjoittaa ovat sellaisia, jotka itsekin tunnistan. Kuitenkin, mitä tulee maagiseen ajatteluun, en näe sitä pelkästään suruun liittyväksi ilmiöksi, vaan oman kokemukseni mukaan se kytkeytyy kaikkeen rakkaseen ja tärkeään. Kun esimerkiksi innostuu jostain asiasta tai ilmiöstä, siihen alkaa törmätä jatkuvasti mitä omituisimmissa yhteyksissä.

Lukiessani tunnen Didionin surun Didionin suruna. Se ei tule osaksi minun surujani. Tämä välimatka hänen ja minun välillä on kammottavaa ja loputtoman surullista. Saatan lukiessani ihastella, miten taitavasti Didion kuvaa ensimmäistä miehensä kuoleman jälkeistä vuotta ja sen kaikkea paljasta mustaa, miten pakkomielteisesti hän laskee tunteja, päiviä ja viikkoja, miten hänellä on vastasyntyneen ohut iho, kun hänen miehensä ei ole enää kertomassa mielipiteitään hänen kirjoituksistaan tai mistään muustakaan. Silti se on siinä. Lasi. Alan epäillä, että olen pystyttänyt sen siihen itse. Ehkä sen kulmassa lukee "psykologinen torjuntareaktio."

Mielessäni palaan omiin surun päiviini ja kuten yleensäkin, palaan siihen ajatukseen, että miten maailma voi olla ja jatkaa kulkuaan ihan samana kuin ennenkin vaikka omassa elämässä on tapahtunut peruuttamaton muutos. Itsesyytökset tulevat seuraavana. Olisinko voinut tehdä jotain? Olisiko se, mitä tapahtui ollut estettävissä?

Kun olin 25-vuotias kouluaikaisen ystäväni poikaystävä soitti ja pyysi, että tulisin käymään. En ollut tavannut ystävääni muutamaan vuoteen, mutta sattumalta olin törmännyt häneen juuri pari viikkoa aikaisemmin ja hän oli tuolloin kertonut selvinneensä pahasta masennuksesta, Vastasin, että minulla oli sille illalle jo sovittua menoa. En osannut epäillä mitään pitkään aikaan, kunnes erään mutkan kautta sain tietää, että ystäväni oli parin päivän päästä puhelinsoitosta tehnyt itsemurhan.

Olisinko voinut tehdä jotain? Kysymys, jota olen miettinyt tuhat ja taas tuhat kertaa ja tullut siihen tulokseen, että ihmisen voi pelastaa kerran, toisen ja kolmannen, mutta loputtomasti häntä ei voi pelastaa, jos hän on päättänyt riistää itseltään hengen. Siihen tulee aina ennen pitkää tilaisuus. Ehkä tämä on lohtuajattelua. Varmaa on vain se, että jättämällä menemättä hänen luokseen tein ihan varmasti väärin.



Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (2012)
221 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The year of magical thinking (2005)
Suomentanut: Marja Haapio
Kustantaja: LIKE

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

ENSI-ILTA: 7.4.2016

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Tommi Melender: Onnellisuudesta (BAR Finland, 1)


BAR Finland on avattu ja ensimmäisenä sisään astuu Tommi Melender kainalossaan uusin teoksensa, esseekokokoelma nimeltä Onnellisuudesta.

Olen lukenut elämäni ensimmäisen onnellisuusoppaan, paitsi että en ole. Onnellisuusopas tyylilajina on ehkä kaukaisin genre, jonka Tommi Melenderiin yhdistäisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Melender voisi kirjoittaa ihan jumalattoman hienosti onnellisuudesta an sich, kuten hän tässä esseekokoelmassaan tekeekin. Tämänhän te jo tiedättekin. Nimittäin sen, että minulle Tommi Melender on hyvin innostava kirjoittaja. En silti itsekään olisi etukäteen uskonut, että hänen esseekokoelmansa saisi minut itkemään. Eikä millään kainolla tyylillä, vaan räkä purskuen. Menen nyt aluksi kuitenkin vähemmän räkäisiin asioihin.

Tästä bloggauksesta tuli jättipitkä. Tämä johtuu paitsi Melenderin innostavuudesta, myös siitä, että en halunnut karsia ja tiivistää, koska haluan kirjata muistiin niitä ajatuksia, joita tämän esseekokoelman lukeminen herätti. Seuraamisen helpottamiseksi olen laittanut tekstiin otsikoita. Jos haluat lukea vain sen itkemisosuuden, voit siirtyä suoraan kohtaan Musiikki.

Onnellisuus

Tässä kokoelmassa Melender paljastaa itsensä tai esittää paljastavansa itsensä. Jokainen päätelköön itse. Hän pohtii onnellisuuden kaupallistamista, sen asettamista erilaisiin muottehin ja niitä kriteereitä, millä ihminen hyväksytään onnellisten kerhoon. Olisi kamalan kivaa väittää Melenderille vastaan, mutta se ei nyt millään onnistu, kun itsekin kuulun  niihin, joissa posetiivarikortit banaaleine lauseineen herättävät halun juosta pakoon. Toisaalta, sanottakoon varmuuden vuoksi nyt tämäkin, jos ne jonkun elämänlaatua parantavat, olen tietysti iloinen kyseisten ihmisten puolesta. Minun posetiivarikorttejani edustaa Melenderin esseissä hänen amerikkalais-stubbilaisen "usko itseesi, niin saat kaiken" -ajattelun kritiikki. Tämä on totta. En vetänyt päästäni enkä ole sorry, että sanoin.

Melender riisuu oman onnen sepältä vaatteet ja paljastaa markkinafundamentalismin ja onnellisuusteknologian liiton. Nyt lue huolella. Mitä rautaisemmalla otteella markkinatalouden logiikka ohjaa yksilöiden ja yhteiskuntien kehitystä, sitä kovempaan ääneen posetiivarikonsultit julistavat, että inhimillinen kukoistus on jokaisen henkilökohtainen valinta, vain meistä itsestämme kiinni. Naurattaa Melenderin käyttämä ilmaisu 'kukoistus', jonka tietääkseni lanseerasi suomen kieleen filosofi Esa Saarinen. En tietenkään tiedä, onko Melenderin hampaiden koloissa jotakin juuri Saarista vastaan vai onko kukoistus hänen lauseessaan vaan sattumalta. Myönnetään nyt sekin, että kun työni puolesta ajauduin kuuntelemaan Saarista pari vuotta sitten koin hänet hyvin innostavaksi puhujaksi.

Otetaan nyt vielä tähän naminamikonsultti Marco Bjurström. Tykkään hänestäkin. Ihan erityisesti tykkään, kun Bjurström liikuttuu niin, että hän itkee. Minusta on hienoa, että ihmiset liikuttuvat. Ehkä tässä voisi olla paikka, jossa voisin kalistella sapeleita Melenderin kanssa.  Ainakin voisin kysyä Melenderiltä, että ovatko hänen mielestään Saarinen ja Bjurström henkilöitä, joiden "porvarillinen onnellisuusnarratiivi edustaa rajoittunutta tapaa tarkastella hyvää elämää." Albert Camus'n ajattelua tarkastellessaan Melender puhuu Camus'n onnellisuuskäsityksestä minuuden narrativiina ja kirjoittaa: On luotava kertomus siitä, kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Se, mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen.

Uskon, että edellä boldattu lainaus voisi olla yhtä hyvin Esa Saariselta kuin Marjo Bjurströmiltäkin. Eli? Tässä on nyt aika mielenkiintoinen paikka. Ovatko ajatukset onnellisuudesta jalompia jos ne ovat peräisin Albert Camus'n kaltaiselta henkilöltä? Vähän tässä nyt on omalta osaltani tekemällä tehdyn piston maku, koska se nyt vaan olisi ihan jumalattoman tylsää olla jatkuvasti Melenderin kanssa samaa mieltä.

Tua Forsström 

Esseekokoelmassaan Melender kirjoittaa mm. melankoliasta, jalkapallosta ja Tua Forsströmistä. Nostan tässä yhteydessä esiin Tua Forsströmin siitä yksinkertaisesta syystä, että samoin kuin Melenderille myös minulle Forsström on erityisen tärkeä runoilija. Jos kysytään suomalaisia lempirunoilijoitani, vastaan yleensä juuri  Tua Forsström ja Sirkka Turkka. Melenderille Forsströmin viehätys ei rajoitu pelkästään runouden tasoon, vaan hän nauttii Forsströmin runoista myös henkilökohtaisella tasolla ja ihmettelee, miten on mahdollista, että Forsström puhuttelee häntä niin vahvasti, vaikka tämän monet runomaailmat ovat hyvin kaukana Melenderin omasta elämänpiiristä. Selitykseksi Melender löytää "feminiinisen läsnäolon kaipuun."

En tiedä, mitä kaipuuta Forsströmin runot minussa täyttävät, mutta niiden lukemisesta tulee vähän samanlainen olo kuin ajatellessa tähtitaivasta, avaruutta ja mustaa pientä pistettä, joka on ihminen ja joka ei kovin pitkälle näy. Lainaan tähän alle muutaman rivin yhdestä Forsströmin runosta kokoelmassa Snöleopard. Lainaan, koska mm. allaolevista riveistä en saa koskaan tarpeekseni.

I början gråter man mycket, vill inte vara misstag och Ondskans blommor.
[...]
Man anmäler sig saknad.
Man anmäler sig skadad.
Jag förvarade någon tätt
i min mun tills det
fllödade över.


Lukeminen, kirjailija, kausi ihmisvihaajana

Tässä esseekokoelmassa Melender on hyvin henkilökohtaisesti läsnä. Hän puhuu mm. Flaubertin inspiroimasta Ihmisvihaajan kaudestaan. Hän ampuu alas näennäisempatian, johon usein syyllistymme voidaksemme kyetä uskomaan, että kaikesta huolimatta olemme edelleen hyviä ihmisiä. Hän kyseenalaistaa kirjallisuuden jalostavan vaikutuksen. Pysähdytään siihen.

Miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita? On rasittavan mahtipontista kuvitella, että tullakseen hyväksi ihmiseksi täytyy lukea parasta maailmankirjallisuutta.

Veikkaan, että edellä siteeratut lauseet aiheuttavat monessa lukijassa nikotusta. Mietitäänpä hetki. Melenderin kyseenalaistamasta ajatuksesta seuraa loogisesti, että hyvän kirjallisuuden lukeminen on edellytys sille, että ihminen voi olla hyvä. Empiirinen datani taas kertoo, että tunnen useita ns. hyviä ihmisiä, jotka eivät lue juuri koskaan, jos ollenkaan.

Lukemisen jalostava voima on kulttuurinen myytti, jota haluamme ylläpitää. Ei tunnu mukavalta sanoa näin ja siksi onkin hyvä muistaa, että kirjallisuus ja ylipäänsä "taide on pyhää, koska se ei ole hyödyllistä." Jatkan vielä lainaamalla Kirsti Simonsuuren sanoja taide on parasta ihmisessä, minä haluan ihmisestä vain parhaan. Taide ei omaa sellaista voimaa, joka automaattisesti tekisi ihmisestä paremman ihmisen. Taide on täydellisen tärkeää ja vähän vähemmän hurmoksellisesti sanottuna se on tärkeämpää kuin mikään muu. Sen tärkeys ei ole sidoksissa sen kykyyn tehdä ihmisestä parempaa. Niinkin kyllä voi käydä.

Flaubertia lukiessaan Melender löysi itsestään ihmisvihaajan. Julkisesti hänen kautensa ihmisvihaajana on löydettävissä romaanista Ranskalainen ystävä, joka oli ensimmäinen Melenderiltä lukemani teos. Sen lukemisesta on jo vuosia, mutta se häikäistys jota Ranskalaista ystävää lukiessani tunsin ei ole haihtunut. Melender puhuu esseissään kirjailijoista, joiden pimeät puolet synnyttävät voimakenttiä. Ranskalainen ystävä välitti minulle juuri tuollaisen voimakentän. Erityisen vahva voimakenttä on Michel Houellebecqillä. Alistumisessa se oli jopa niin vahva, että jouduin jättämään teoksen kesken.

Jokaisen kirjailijaksi haluavan kannattaisi lukea Onnellisuudesta. Melenderin kuvaamana kirjailijuus ei nimittäin kovin hohdokkaalta näytä. Lyhyesti sanottuna: paljon työtä-julkaistu kirja-unohdus. Edellä mainittu on kaiken lisäksi onnellinen skenaario. Moni ei pääse edes vaiheeseen kaksi. Muistan joskus nuorempana saaneeni seuraavan neuvon: älä kirjoita, jos pystyt tekemään muuta. Olen noudattanut tätä neuvoa harvinaisen hyvin. Tosin viime kuukausina ...

Kirjailijaksi aikovan on myös hyvä varautua siihen, että ollakseen edes jossain määrin menestynyt, kirjailijan tulee nykyisin olla some-eläin. Melender kirjoittaa, että "kirjailijoille järjestetään nykyisin julkiseen rooliin valmentavaa koulutusta, heille opetetaan esiintymistaitoja, heitä neuvotaan "brändin" rakentamisessa ja sosiaalisen median hyödyntämisessä."

Oma paiseeni

Bloggarina olen pakostakin tullut kiinnittäneeksi huomiota some-aktiivisiin kirjailijoihin, sillä ovathan myös kirjabloggarit heidän kiinnostuksensa kohteena. Kuinka ollakaan juuri äskeistä lausetta kirjoittaessani puhelimeni piippasi twitter-tykkäyksen merkiksi.  Yhdysvaltalainen kirjailija Ryan Gattis oli löytänyt teokseensa Vihan päivät liittyvän twiittaukseni. Ulkomaalaiset kirjailijat ovat kielimuurin takia ns. helppoja tapauksia. Kaikkein helpoimpia ovat tietysti kuolleet kirjailijat.

Kotimaisten kirjailijoiden kohdalla tilanne on monimutkaisempi. Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat. Joku bloggari ehkä sanoo, että hän kirjoittaa mitä kirjoittaa piste. Voi olla, mutta epäilen että harvemmin kuitenkaan. Tajusin, että minulle tämä asia ei ole näin yksinkertainen viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin omaa tekstiäni aivan yllättäen erään kirjailijan facebook-sivulta. En todellakaan usko, että monikaan kirjalija eksyisi blogiini, mutta jo asian oleminen mahdollista riittää.

Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.

Saduilla on onnellinen loppu. En vaan tiedä, onko tämä kissahiirileikki satu. Kiinnostava se joka tapauksessa on.


Musiikki

Monesti sanotaan, että toisen ihmisen kirjasto on avain häneen. Sama pätee levykokoelmaan, vaikka siitä harvemmin näillä sanoilla puhutaan. Minä kestän sen, kun Melender puhuu bändeistä, joita ihannoi nuorena. Minä kestän Joy Divisionin, Talking headsin, The Psychedelic Fursin. Kun hän mainitsee Echo & The Bunnymenin alkaa jo tehdä tiukkaa, sillä kyseisen bändin kuunteluun tiivistyy eräs aikakausi elämässäni. Erityisesti Echo & The Bunnymenin biisi The Killing Moon, jota soitettiin silloisen poikaystäväni isän hautajaisissa on nimensä mukaisesti sellainen killeri, josta toipumiseen yhden elämän ei  kuulukaan riittää.

Edellisestä huolimatta kestin, vaikkakin nikotellen, Echo & The Bunnymenin. Sitä, mitä sen jälkeen tuli, en enää kestänyt, vaan aloin itkeä räkäitkua. Yhtäkkiä Melender nimittäin kirjoittaa David Bowiesta, jonka poismenosta en ole vielä edes selvinnyt. Kirjoittaa, että

olin oppinut, että Bowien maailmassa ei merkitse paljoakaan se, millaiseksi olet syntynyt tai millaiseksi toiset ihmiset sinut kuvittelevat. 

En sano edellisestä enempää, sillä kaikki tarpeellinen on jo sanottu edellä olevassa sitaatissa.

Pari viikkoa Bowien kuoleman  jälkeen  Yle Teema järjesti Bowie-illan, jossa nähtiin mm. dokumenttielokuva Ziggy Stardust & The Spiders from Marsin legendaarisesta Lontoon konsertista vuonna 1973. Tässä Ziggyn viimeiseksi esiintymiseksi jääneessä konsertissa hän esitti mm. kappaleen Rock'n'Roll Suicide, jonka sanoja Melender kirjoituksessaan lainaa. Nämä sanat jätän sinulle.

Just turn on with me and you're not alone

Let's turn on and be not alone.




Tommi Melender: Onnellisuudesta (2016)
183 sivua
Kustantaja: Wsoy


torstai 24. maaliskuuta 2016

BAR Finland - blogi uudistuu







Olen päättänyt aloittaa blogissani BAR Finland -postaukset. Tämä tarkoittaa sitä, että joka kuukausi nostan esiin yhden suomalaisen teoksen ja liitän tämän teoksen BAR Finlandin asiakaskuntaan.

Nämä teokset eivät välttämättä ole uusia, mutta ne ovat taatusti kiinnostavia.

Nämä teokset eivät välttämättä ole niitä, joista kirjakansa puhuu, vaan ne voivat olla myös unohduksesta esiin kaivettuja löytöjä.

Nämä teokset eivät välttämättä ole palkintovoittajia, mutta niillä on ansioita, joiden vuoksi haluan ne nostaa esiin.

Nämä teokset eivät välttämättä ole suuren yleisön tuntemia, mutta ne ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä.

Nämä teokset eivät välttämättä ole edes kokonaisia teoksia, vaan kyseessä voi olla myös novelli tai runokokoelma.

Tervetuloa seuraamaan, minkälaisista teoksista BAR Finland täyttyy.  Ensimmäisen "baarilaisen" esittelen huomenna pitkäperjantaina.




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Jean Brodien parhaat vuodet (elokuva)

Dame Maggie Smith Jean Brodien roolissa
Luin alkuvuodesta Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie. Luin on tässä yhteydessä tosin liian juhlava sana, sillä bloggauksessani mainituista syistä johtuen minä tosiasiassa rämmin ja kompastelin Sparkin romaanin läpi.  Joka tapauksessa mieleeni on erityisesti jäänyt Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen minulle osoittama kommentti, jossa häntä ihmetytti, että olin suhtautunut varsin positiivisesti Jean Brodieen.  Suoraan sanottuna näin jälkikäteen ihmettelen samaa asiaa itsekin.

Elokuvan pohjalla ei ole ensisijaisesti Sparkin romaani, vaan romaanista tehty näytelmäsovitus. Elokuvassa JB on hahmona kirjaa yksiulotteisempi, suorastaan laskelmoinnin huipentuma, joka nerokkaasti verhoaa omat tarkoitusperänsä yleisesti hyväksyttävään muotoon. Elokuva ei myöskään seuraa kovinkaan tarkkaan kirjaa. Elokuvassa esimerkiksi Brodien pääasiallisia tyttöjä on vain neljä, kun taas kirjassa heitä on kuusi. Lisäksi tyttöjen roolihahmoja ei ole siirretty suoraan elokuvaan, vaan niitä on sekoitettu ja vaihdettu keskenään. Tämä on elokuvallisesti sinänsä ihan perusteltavissa oleva ratkaisu, koska se intensifioi tyttöjen ja Jean Brodien sekä koulun opettajien välisten suhteiden kuvaamista.

Elokuvaversiossa Espanjan sisällissotaan lähtee yksi Brodien tytöistä, Mary McGregor, kun taas kirjassa näin tekee koulun uusi oppilas. Vaikuttaa siltä, elokuvantekijät ovat halunneet säästää yhdne näyttelijän palkan. Elokuvaa vaivaa myös paikoin teatterimaisuus ikään kuin elokuvan irrottaminen näytelmäsovituksesta olisi jäänyt osin kesken. Tämä ei kuitenkaan suuresti haitannut, koska henkilöhahmojen kiinnostavuus on huikaisevaa.

Elokuvassa tapahtumat myös etenevät eri järjestyksessä kuin kirjassa. Kaikkein suurin ero kirjaan on kuitenkin se, että elokuva päättyy ennen kuin kerrotaan, mitä tytöille tulee aikuisena tapahtumaan. Yksi kirjaan liittyvistä mielenkiintoisimmista pohdinnoista (jota tosin olen käynyt vasta bloggaukseni jälkeen) liittyy Sandyn ryhtymiseen nunnaksi. Miksi hän teki niin? Tyhjentävää vastausta on vaikea löytää.

Jean Brodie on Maggie Smithin näyttelijäjuhlaa. Millimetrinkin muutos hänen kasvoillaan näkyy ja ilmaisee - herkullisen usein kasvot puhuvat yhtä ja sanat toista. Sekä kirjassa että elokuvassa itse Jean Brodie jää mysteeriksi ja tämä on osa hänen hahmonsa kiehtovuutta. Jean Brodiesta ei saa selvää ja nyt elokuvan katsottuani olen varma, että tulen jonain päivänä lukemaan vielä kirjankin uudestaan.

Kirjaa enemmän elokuvassa tulee esille romantiikka. Jean Brodien ja kuvaamataidon opettajan Teddy Lloydin välillä on ollut suhde ja JB on muuttunut jälkimmäiselle omituiseksi pakkomielteeksi, joka saa hänet ikuistamaan kaikille maalaamilleen muotokuville JB:tä muistuttavat kasvot. Teokseen sisältyy moniulotteinen seksuasalissävytteinen rakenne, jota ilmentää JB:n halu tehdä yhdestä tytöistään Lloydin rakastajatar. Elokuvassa tämä rooli on valittu Jenny-nimiselle tytölle, mutta sen toteuttaa omasta tahdostaan Sandy, joka on tytöistä kaikkein kapinallisin ja selkeimmin JB:n manipulaatioteatterin läpi näkevä. Tulkitsen elokuvaa niin, että JB:n suunnitelmana on, että Jenny muistuttaisi Lloydia siitä intohimon huumasta, jota tämä kerran koki JB:n itsensä kanssa. Tähän tulkintaan minut ohjasi ne monet lähikuvat, joissa JB näyttää dioja Rooman matkaltaan. Hän kertoo kyynelsilmin Ponte Vecchion sillasta ja Danten ja Beatricen rakkaustarinasta, jonka hän kohottaa kaikkien rakkaustarinoiden esikuvaksi ja samalla tekee itsestään Beatricen.

JB romantisoi yhteiskunnallisia johtajia, Il Ducea ja Francoa. Hän löytää fasismista kiintoisaa viehätystä. Tyttöjäänkin hän johtaa kuin sotajoukkoja. Missään vaiheessa ei kuitenkaan käy ilmi, mistä JB:n kiinnostus fasismia kohtaan loppujen lopuksi johtuu.

Sekä kirja että elokuva kysyvät huomattavasti enemmän kuin mitä ne antavat vastauksia. Tämä lienee yksi niistä syistä, miksi Jean Brodien parhaat vuodet kiinnostaa yhä uusia lukija- ja katsojasukupolvia. Muriel Spark on Jean Brodien hahmoon luonut tyhjentymättömän mysteerin, jota elokuvan ohjaaja Ronald Neame valaisee omasta näkökulmastaan.

Miss Jean Brodiesta on tehty myös 7-osainen tv-sarja, joka rakentuu episodeille Jean Brodien elämästä.  Harmillista on, että Sparkin romaania ei ole käännetty suomeksi, sillä elokuva poikkeaa romaanista siinä määrin, että sen perusteella ei kannata muodosta kuvaa alkuperäisteoksesta.


Jean Brodien parhaat vuodet
Ohjus Ronald Neame
Pääosassa Maggie Smith, joka sai roolityöstään Oscar- ja BAFTA-palkinnon
Kesto: 1.50
Valmistumisvuosi: 1969

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Hyvää Minna Canthin ja toistaiseksi toteutumattoman tasa-arvon päivää!

Vuonna 1885 sinä kysyit: "vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?"

Erinomainen kysymys, johon reilut 130 vuotta myöhemmin joudun vastaamaan, että eivät toistaiseksi. Olemme kyllä yrittäneet, ainakin osa meistä, mutta ei, eivät ne vielä ole toteutuneet.

Kuopion kirjeissäsi sinä kirjoitat:

Pahin epäkohta, joka varsinkin suuria kulturimaita uhkaa mitä kauheimmalla mullistuksella, on se vika yhteiskunnallisessa järjestelmässä, jonka kautta suuret omaisuudet kiertyvät muutamain yksityisten haltuun, jota vastaan suuri enemmistö saa kärsiä puutetta ja kurjuutta. Ainoa keino tuon kipeän kysymyksen rauhalliseen ratkaisemiseen on, että vähemmistö tämän epäkohdan olosuhteissa huomaa vääryydeksi ja vapaaehtoisesti luopuu niistä eduista, jotka se toisten kustannuksella on itselleen saavuttanut. Mutta sitä ihmisen tavallinen itsekkäisyys estää heitä tekemästä."

Surukseni Minna joudun ilmoittamaan, että tässäkään asiassa ei ole tapahtunut mitään edistystä. Melkeinpä päinvastoin. Ne, joilla on, ovat tulleet entistä röyhkeämmiksi. Ne ovat tulleet entistä vastahakoisimmiksi näkemään, että köyhemmän kansanosan hyvinvointi on niiden taskussa. Ne ovat tulleet entistä ahneemmiksi ja entistä kykenevimmiksi haalimaan vain itselleen. 

"Kun rikkaiden omatunto on herännyt, ett’eivät enää rauhallisesti voi etujansa nauttia, katsellen kuinka ympärillä suuri joukko ihmisiä joko nälkään nääntyy tai rikoksiin vajoo usein kovan onnen pakosta, silloin he koettavat tukahduttaa tuntonsa soimauksia armeliaisuuden lahjoilla ja luulevat sillä kaikki täyttäneensä. Turvautuvatpa vielä siihenkin oppiin, että se muka on ”Jumalan maailman järjestelmä”, joka määrää pienen osan ihmiskunnasta ylellisyydessä elämään ja suurimman osan kurjuutta kärsimään. Ja näin he ennen kaikkea koettavat säilyttää entisiä oloja, koska heidän osuutensa niiden vallitessa on runsaampi."

Rikkaiden omatunto ei ole herännyt. Itse asiassa epäilen, onko heillä enää edes omatuntoa ja jos onkin, rahalla sen ääni on helppo vaimentaa. Mainitset "Jumalan järjestelmän" rikkaiden keinona oikeuttaa yhteiskunnan jakautumisen. En tiedä, kuka on rikkaiden Jumala. Onko heillä sellaista vai ovatko he itse oma Jumalansa. Sen tiedän, että heidän mielestään on jokaisen oma syy, jos on sairas, työtön tai köyhä. Mitäs sairastuit, mitäs jäit työttömäksi, mitäs olet köyhä. Oma vika. 


Hyvää Minna Canthin ja toistaiseksi toteutumattoman tasa-arvon päivää!



kursivoidut kohdat lainattu täältä




perjantai 18. maaliskuuta 2016

Natsume Soseki: Kokoro

Natsume Soseki (1867-1916) on japanilainen kirjailija, jota pidetään maansa ensimmäisenä modernina kirjailijana. Luin hänen tunnetuimman teoksensa Kokoron (1914) ikään kuin tulevien lukemisteni pohjustukseksi, sillä viime aikoina olen taas tuntenut lisääntyvää kaipuuta japanilaisen kirjallisuuden pariin - lautaselleni aion kattaa ainakin Dazaita ja Mishimaa. Koska kirjallisuus rakentuu aiemmin kirjoitetulle ei minun tarvinnut kauaa epäröidä ennen kuin siirsin Kokoron nettikaupan ostoskoriin.

Kokoro sisältää lyhyen esipuheen, josta opin, että Kokoro tarkoittaa 'asioiden sydäntä'. Teoksen sydämessä, sen teemana on ihmisen yksinäisyys mentaalina tilana, joka eristää hänet muista. Kokoro jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kertojana on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka tuntee selittämätöntä vetovoimaa vanhempaan mieheen, jota hän alkaa pitää jonkinlaisena opettajanaan ja kutsua nimellä Sensei. 

Soseki rakentaa romaaninsa salaisuudelle. Nuorukainen tietää, että Senseille on tapahtunut jokin kamala asia hänen ollessaan nuori, mutta hänellä ei ole mitään keinoa saada selville, mistä on kysymys. Sensei on vetäytynyt lähes kaikesta normaalista elämästä "sairastaakseen" kotonaan eksistentiaalista maailmantuskaa. Hänellä on vaimo, joka kuitenkaan hänkään ei tiedä, mikä on perimmäinen syy siihen, että Sensei kokee elämänsä turhaksi ja onnettomaksi. Sensein ainoan säännöllisen aktiviteetin muodostaa hänen käyntinsä hautausmaalla.  

Kokoron toisessa osassa nuorukainen viettää aikaa kotiseudullaan vanhempiensa luona, jossa hänen oleskeluaan varjostaa hänen isänsä yhä pitemmälle etenevä sairaus. Kolmas osa koostuu Sensein kertomuksesta siitä, mitä hänelle nuorena miehenä tapahtui. Vaikka lukija saakin selville Sensein salaisuuden, ei hän saa tietää, mitä mieltä nuorukainen Sensein kertomuksesta on.  

Sosekin romaanissa tunnelma rakentuu vaivihkaisen taidokkaasti. Sensei varoittelee nuorukaista kiintymästä itseensä ja odottamasta häneltä liikoja ja pitää varmana sitä, että nuorukainen tulee aikanaan hylkäämään hänet. Senseille yksinäisyys on hinta, jonka maksamista elämä vaatii.

There is nothing that I can do, except curse my own soul.
[...]
You see, loneliness is the price we have to pay for being born in this modern age, so full of freedom, independence, and our own egotistical selves."

Nuorukainen on tavallaan Sosekin armoilla, joskin omasta tahdostaan. Yksi teoksen jännitteistä muodostuukin siitä, missä määrin Sensein näkemykset vaikuttavat nuorukaiseen ja hänen tekemiinsä valintoihin.

Sosekin kerronta on vanhanaikaisen vahvaa. Pääosassa on ihmisen mieli ja sen liikkeiden huolellinen kuvaus. Kokoroa lukiessa tuntuu kuin eläisi toisessa ajassa, joka ei vielä edes uneksi kaikesta siitä teknologiasta, jolla olemme itsemme kyllästäneet ja jonka suurkäyttäjä itsekin erittäin mielelläni olen. Välillä on kuitenkin suloista pitää lomaa nykyelämästä ja tähän tarkoitukseen Kokoro on oikein hyvä valinta.

Nappaan Kokorolla toisen sulan Kurjelta.


Natsume Soseki: Kokoro (1914)
120 sivua
Japanin kielestä englanniksi kääntänyt Edwin McClellan
Kustantaja: Digireads.com

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
Lopotti. Ollakseni rehellinen - ja mitä muutakaan sitä kannattaisi olla - on pakko sanoa, että Lopotti on niin kamala kirjannimi, että se nappaisi kevyesti ykkössijan henkilökohtaisessa kamalimpien kirjannimien kilpailussani, jos sellaisen päättäisin järjestää. Minulle Lopotti on verbin imperfekti, joka kuvaa vähemmän mairittelevasti pikkukylän vanhemman juoruilevan naisihmisen puhetapaa. Siinä se menee kumaraa käyntiään talosta toiseen ja lopottaa mennessään. Nyökkää kevyesti vastaan tulevalle Minna Canthin Kauppa-Lopolle. Samaan hengenvetoon on syytä lisätä, että Lopotin onni on, että se nappaa hyviä sijoituksia myös monissa muissa kuin kamalimpien kirjannimien sarjassa.

Lopotti on ehtinyt jo vilahtaa monissa seuraamissani blogeissa. Joitakin siitä kirjoitettuja tekstejä olen lukenutkin ja ne ovat olleet joko kehuvia tai vahvasti kehuvia. Toiset tekstit taas olen ohittanut ajatellen, että palaan niihin, kun oma Lopottini on blogattu. Lyhyessä ajassa Tommi Kinnunen on saavuttanut sellaisen niin kriitikoiden kuin lukevan yleisönkin suosion, että olisi sikakova juttu sanoa Lopotista jotakin negatiivista. Onneksi siihen ei ole erityistä tarvetta. Paitsi vähän, siitä tuonnempana.

Lopotissa Kinnunen kaivaa esiin Neljäntienristeyksestä tuttuja henkilöhahmoja. Pääosassa ovat Helena, jonka äiti on Lahja ja isoäiti Maria sekä Tuomas, jonka äiti on Kaarina ja isoäiti Lahja. Onni, jolle olisin suonut Neljäntienristeyksessä enemmän näyttämöaikaa, on Lahjan mies eli Helenan isä ja Tuomaksen isoisä. Sukulaisuussuhteiden tunteminen on tärkeää, koska sokeassa Helenassa sykkii vahvasti hänen isoäitinsa Maria, kun taas Tuomas toteuttaa sen, mikä hänen isoisälleen Onnille ei ollut mahdollista. Ylipäänsä Lopotissa korostuu suvun merkitys ihmistä koossa pitävänä voimana sekä kehyksenä jota vasten ihmiselämä muotoutuu. Ei ole samantekevää kenen huonetta ja sukua olemme, sillä suvustamme me emme pääse irti, vaikka emme sen kanssa tekemisissä olisikaan.

Rakeenteellisesti Lopotti kulkee usealla eri aikatasolla. Helenan näkökulma on kuvattu minäkerronnan kautta, kun taas Tuomaksen silmin maailmaa tarkastellaan kolmannen persoonan kertojan kautta. Kertojaratkaisu on onnistunut. Se pitää lukijan sekä tarkkana että tukee hänen pysymistään kartalla. Suosittelen Jonas Hassen Khemirille Lopotin lukemista.

Sekä Helena että Tuomas ovat henkilöhahmoina hyvin todellisen tuntuisia. Onnen hetket ovat harvinaista herkkua ja elämä on enimmäkseen Leena Landerin sanoin jumalattoman kovaa tinkiä. Helenan kokemukset sokeain koulussa ovat karuja ja hänen vanhetessaan aletaan lähestyä melkeinpä inhorealismia. Helena on niitä, joita elämä tykkää upottaa, mutta jotka sitkeästi nousevat omalla tahdonvoimallaan uudestaan pintaan. Muiden sairauksien lisäksi Helena sairastaa vahvuutta, joka paikoin saa lähes yli-inhimillisiä kestämisen muotoja.

Tuomas puolestaan käyskentelee homoskenessä, jossa on tarjolla pettymys toisensa jälkeen. Sekin onni, joka asettaa itsensä tarjolle ja saa uskomaan itseensä, alkaa ennen pitkää rakoilla. Kinnusen homopiirien kuvauksessa ei sinänsä ole mitään erityisempää vikaa, mutta sitä vaivaa jonkinasteinen suurennuslasin alle asettamisen tuntu. Sanotaan vaikka niin, että Tom of Finlandiksi pukeutuminen ei vielä tee heteroseksuaalista miehestä uskottavaa homoa.

Omaan makuuni Kinnusen ehdoton vahvuus on vihjailu. Se, mitä ei sanota suoraan. Se, joka on tekstissä kuin nuppu tai hedelmän raakile, jonka lukija saa kypsyttää. Tämäntapaisiin kohtiin liittyy lähes poikkeuksetta myös vahvaa draamallisuutta. Ajattelen Lahjaa, joka nauraa, kun salama osuu kirkkoon tai kun hän Tuomaksen kanssa kuuntelee rankkasadetta ja antaa sateelle ohjeita: Anna mennä! Hakkaa nyt oikein rakeilla Kaarinan kukkapenkin orvokit! Ajattelen myös opettajaa, joka katsoo rehtoria kostein silmin. Intertekstuaalisuuden osalta ajattelen Hemingwayn Moby Dickiä, jonka vanhan kalastajan kohtalon Kinnunen kutoo osaksi Tuomaksen elämänkaarta Ishmael-viittauksen kautta.

Lopotin naiset ovat niskavuorelaista sukua. Paikoin myös Kinnusen tyyli saa melkeinpä arkaaisia sävyjä. Niskavuoren vanha emäntä nostaa itsensä pystympään keinutuolissa ja lyö kepillään lattiaan esimerkiksi seuraavissa lausahduksissa:

Ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vai ei.
[...]
Älä ole muuta kuin olet. Vain itselleen täytyy kelvata.

Tematiikaltaan Lopotti on erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kirjallisuutta. Helenan eristää hänen sokeutensa, Tuomaksen taas homoseksuaalisuus. Ne ovat ne attribuutit, joiden kautta muut heidät ensisijaisesti näkevät ja niin tehdessään lisäävät Helenan ja Tuomaksen kokemusta siitä, että he eivät kuulu samalla tavoin ihmisten piiriin kuin muut. On työlästä tulla tunnetuksi vain yhden ominaisuuden perusteella.

Ylivoimaisesti eniten minussa aiheutti ihmetystä Lopotin kappaleiden otsikointi. Osan otsikoista tunnistin, osaa en. Ne, jotka tunnistin johtivat usein Lopotista pois johtavalle polulle, kuten vaikkapa otsikko "Et viihdy, lintu riemuinen, sa maalla lämpimällä." Tätä laulua kuunteli lapsuudessani eräs vanhempi rouva, jolla oli tapana laittaa hellan päälle appelsiininkuoria, koska hän piti niiden tuoksusta. "Mieli on niin huoleton" käynnisti Marion Rungin Tom Tom Tom -rallatuksen ja "Ja koko elämä räjähtää" marssitti eteeni sekä Vicky Rostin että Antti Tuiskun. En todellakaan tiedä, mitä näistä otsikoista pitäisi ajatella. Omaa lukemistani ne lähinnä häiritsivät. Olisikin hurjan mielenkiintoista tietää, miten nuo otsikot käännetään vieraalle kielelle ja miten muun maalaiset lukijat ne kokevat, kun heillä ei ole samanlaista tunnistuspainolastia kuin suomalaisella lukijalla.

Lienee melko lailla harvinaista, että kirjailijan toinen romaani on niin onnistunut kuin Lopotti on. Se jatkaa Neljäntienristeyksestä omaan suuntaansa ja osoittaa, että Kinnunen ei ole mikään yhden risteyksen lento. Rakenteiden ystävänä minua miellyttää erityisesti Kinnusen tapaa sijoittaa jokaista romaanin kolmea pääosaa edeltäväksi kertomus Kusikosken kartanosta. Niistä muodostuu Helenan talo, jossa armo, tragikomedia ja hulvattomuus lyövät käpälää, joka vaivihkaa kuivaa silmäkulmia.


Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)
368 sivua
Kustantaja: Wsoy






lauantai 12. maaliskuuta 2016

Valeria Luiselli: The Story of My Teeth

Jormauotismaisella äänellä lausuttuna: Tärähtää törähtäen tajuntaan totaalisen täysillä tujauttaen. 

Meksikolainen Valeria Luiselli (synt. 1983) on uusin kirjailijalöytöni. Hän solahtaa kuin läpeensä liukas kala sille pinnanalaiselle hyllylle, jossa asuvat hänen sielukaverinsa.  Luisellin teokset Sideways ja Faces in the Crowd ovat pyörineet lukulistallani jo pidempään, mutta päädyin kuitenkin tutustumaan Luiselliin hänen uusimman teoksensa myötä.

The Story of My Teeth (2015,  jäljempänä Hampaat) on kertomus Gustavo Sánchez Sánchezista, lempinimeltään Highway, joka on maailman paras huutokauppamies ja jolla oli neljä hammasta jo syntyessään. Kyllästyttyään portinvartijan hommiin tehtaalla, Highway kouluttautui huutokauppa-alalle saadakseen rahaa uusiin hampaisiin. Highway on mies, joka parin rommipaukun jälkeen osaa laulaa Janis Joplinia nuotilleen, ennustaa kiinalaisista onnenkekseistä ja laskea japaniksi kahdeksaan. Pystytkö samaan? Minä en.

Kuten teoksen otsikko vihjaa puhutaan tässä teoksessa paljon hampaista. Tapa, jolla Luiselli sen tekee, on omintakaisuudessaan suorastaan järkyttävän kiinnostava. Puhkun ja puhisen innostuksesta lukiessani Luisellia. Ei ole kuitenkaan kovin helppoa saada puhkujani bloggauksen muotoon, sillä kyse on paljon siitä, miten asiat lukijalle tarjoillaan. Jos Hampaat olisi elekroniikkalaite, kirjoittaisin, että se on varustettu monilla erinomaisen hienoilla teknisillä ominaisuuksilla.

Luisellin teoksen menu on seuraavanlainen:

Kirja 1: The Story
Kirja 2: The Hyperbolics
Kirja 3: The Parabolics
Kirja 4: The Circulars
Kirja 5: The Allegorics
Kirja 6: The Elliptics
Kirja 7: The Chronologic

Päivällisellä lukemisen ravintolassa tilaisin ensimmäisellä kerralla kirjan 2. Tässä osiossa Luiselli panee Gustavon myymään hampaita liittämällä niihin erilaisia kertomuksia ja omistajia, mm. Virginia Woolfin. Tältä pohjalta esitän oman esimerkkini, joka ei liity suoraan Hampaisiin, vaan olen keksinyt sen Luisellin teoksen pohjalta havainnollistamismielessä.

Siis: otetaan tilanne, jossa on valittavana kaksi kiveä: toinen on ihan tavallinen kivi, rannalta poimittu, kun taas toinen on kivi, jota Shakespeare on pyöritellyt käsissään miettiessään sonettejaan. Kysymys kuuluu: kummasta kivestä maksetaan suurempi hinta? Vastaus edelliseen kysymykseen kertoo jotakin olennaista siitä tavasta, jolla maailmamme toimii.

Toisella päivällisellä valitsisin kirjan 5 allegoriat ja tutustuisin mm. unettomuudesta kärsivään Margo Glantziin, jonka poika sairastaa narkolepsiaa ja jonka isä-Margo yrittää lähettää postipakettina Surinamiin; Valeria Luiselliin, joka lähetetään puhekurssille; punajalkanaiseen, jolle kelpaavat vain valkoiset kananmunat; itkeviin Puskiniin ja Gogoliin; vakuutusmieheen, joka yrittää hirttäytyä.

Hampaiden sivuilla vilisee kuuluisaa porukkaa. Osan heistä Luiselli liitttää osaksi Gustavon sukua. Jos hän siteeraa vaikkapa Marcel Proustia, Gustavon sedän nimi kirjoittuu muotoon Marcelo Sánchez Proust. Teoksesta löytyy myös serkku nimeltä Juan Pablo Sánchez Sartre ja setä nimeltä Fredo Sánchez Dostoyevsky. Jne. Jne. Jne. Toivon, että sait edes vähän kiinni siitä, mistä Hampaissa on kysymys ja miten kekseliäästi Luiselli on romaaninsa rakentanut. Tosin, jos itse lukisin tätä kirjoittamaani tekstiä ilman että olisin lukenut Hampaat, en ole varma, että ymmärtäisin paljoakaan.

Story of my Teeth on erinomaisen inspiroiva teos, jota suosittelen kaikille, joita viehättävät omintakeiset kirjalliset maailmat ja kirjallisen teoksen rakentamistavat. Varoituksen sanana sanottakoon, että Hampaat saattavat synnyttää lukijassa hillitöntä rakkautta kirjallisuuden monimuotoisia mahdollisuuksia kohtaan.



Valeria Luiselli: The Story of my Teeth (2015)
188 sivua
Espanjankielinen alkuteos: La historia de mis dientes (2013)
Englanniksi kääntänyt: Christina MacSweeney
Kustantaja: Granta

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä

Naistenpäivän kunniaksi suurella ylpeydellä tuon blogiini Marguerite Durasin teoksen Lol V. Steinin elämä (1964). Se on tiukasti aikajärjestyksessä etenevä juonivetoinen romaani, jonka kaikkitietävä kertoja vie sinut mukanaan. Se on naisille tarkoitettu romanssi, jonka ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja tarjota lukijalle täydellinen pakopaikka arjesta.

Huijasin! Omana päivänäni tunsin vastustamatonta halua kurittomuuteen. Otetaanpa uudestaan.

Lol V. Steinin elämässä ei ole tietoakaan juonesta ja siinä kuvatut ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joista on vaikea saada selvää. Se on mustavalkoinen valokuva (melko suuri kooltaan) näyttelyssä, jonne se ei oikeastaan edes kuulu. Joka tapauksessa katsoja sen eteen saavuttuaan kokee harvinaisen vaikeaksi jatkaa matkaansa, koska hänellä on jatkuvasti tunne, että hän on juuri käsittämässä tästä valokuvasta jotakin niin oleellista, että sitä ilman hän ei missään tapauksessa halua enää olla.

Voisi sanoa niinkin, että Durasin tapa kuvata romaanin päähenkilöä Lol V. Steinia on sukua Christa Wolfin tavalle etsiä totuutta Christa T:stä. Sinänsä en näe mitään erityistä syytä tuoda näitä kahta teosta yhteen. En kuitenkaan voi kieltää,  etteikö sekä Lol V. Stein että Wolfin Erään naisen elämä liikkuisi sillä samalla alueella, joka edeltää kielen syntymistä symbolisena järjestelmänä. Sillä alueella, jolla sanamerkit hahmottuvat ja työntyvät synnytyskanavaan ylpeän Isän odottaessa, milloin pää tulee näkyviin tietämättä, että ennen kuin niin tapahtuu hänet tullaan sysäämään syrjään.

Lol V. Steinin elämässä on kolme keskeistä henkilöä: Lol V. Stein, Tatjana Karl ja Jacques Hold. Teoksen alussa on ilta, jolloin tenniskentällä toisiinsa tutustuneet 19-vuotias Lol ja 25-vuotias Michael Richardsson tanssivat viimeisen tanssinsa T. Beachin kasinolla. Sitä ennen häät on sovittu vietettäväksi syksyllä ja sitä ennen Lol on tanssinut monta kertaa pihalla  ystävänsä Tatjanan kanssa. Tämän kaiken jälkeen tulee Lolin hulluus ja siinä välissä Michael Richardsson ottaa tanssiaisista mukaansa rakkauden ja Anne-Marie Stretterin, jolle hän rakkautensa ojentaa. Julma teko, jos sitä katsoo Lolin näkökulmasta tanssiaissalin ruukkukasvien takaa.

Lolista sanotaan, että hän oli hauska. Häneen voi kokeilla kuvailumielessä useita eri adjektiiveja. Joka tapauksessa Lol oli myös kaunis, mutta hän ei ollut koskaan täysin itsessään, vaan aina osin jossakin muualla. Häntä ei pääse lähelle. Edes hän itse ei pääse itsensä lähelle, mutta samanaikaisesti kun hän on itsestään kaukana poissa, toinen ihminen voi olla lähempänä häntä kuin hän itse.

Tällä hetkellä vain minä yksin kaikkien väärentäjien joukossa tiedän: en tiedä mitään. Sen minä ensiksi huomasin Lolin yhteydessä: se ettei tiennyt hänestä mitään oli jo hänen tuntemistaan.
[...]
[e]i voi olla lähempänä ihmistä kuin  minä olen häntä, lähempänä häntä kuin hän itse, joka kaiken aikaa on karkuteillä elävästä elämästään.

Michael Richardssonin jälkeen Loliin iski hulluus. Myöhemmin hän meni naimisiin Jean Bedfordin kanssa ja he saivat kolme lasta. Lol sai päähänsä etsiä käsiinsä lapsuudenystävänsä Tatjanan, jonka rakastaja oli Jacques Hold. Lolin, Tatjanan ja Jacquesin välille syntyy kolmiodraama tai siltä se ainakin vaikuttaa. Sen ydintä voi  kuvata kertomalla vaikka siitä, miten Tatjana ja Jacques ovat tuntihotellissa ja Lol makaa ruispellossa odottaen rakastavaisten vilahtavan ikkunassa.

Kun Jacques ei ole Tatjanan kanssa, hän on Lolin kanssa, mutta Tatjana on ruumiittomasti heidän mukanaan. Tatjanan läsnäolo on elintärkeä. Tatjanan, joka suree sitä, että Lol on parantunut intohimostaan Michael Richardssonia kohtaan. Tatjanan, jolla ei ole aikaa ystävälleen Lolille, koska hän haluaa rakastajiensa täyttävän kaiken hänen vapaa-aikansa. Tatjanan, jolle Lolin hulluus on sitä, että se estää asioiden kauhean katoavaisuuden, hidastaa hiukan menneiden kesien mieletöntä pakenemista.

Rakastavaisten kombinaatiot, niiden totuus:

Harmaa home peittää rakastavaisten kasvot, vartalot.

Kuva sivustolta

Marguerite Durasin teksti ei suostu. Se ei tule vastaan. Se on itsepintaista ja välinpitämätöntä. Siinä ui muistamatta, että on uimataidoton. Durasin henkilöt ovat henkäyksiä, heikosti kiinni yhtään missään, mutta niin magneettimaisia, että niistä ei saa itseään irti, eikä kyllä haluakaan.

Kuka Lol V. Steinin tarinaa kertoo? Heti teoksen toisessa kappalessa on ilmaus "en ole kuullut mitään erityistä Lol V. Steinin lapsuudesta, en edes Tatjana Karlilta..." Kerronnan minä on kieltosanassa läsnä, mutta Duras ei anna hänelle identiteettiä. Minä-kertoja ottaa tavakseen peittää itsensä kolmannen persoonan kerrontaan, mutta ei kuitenkaan malta olla tekemättä itseään välillä näkyväksi tuomalla samalla esiin, että hän ei tiedä kaikkea kuvauksena kohteena olevista henkilöistä: "En kuule Tatjanan lauseen loppua, sillä kuljen kohti ulkoportaita, joilla Lol seisoo nyt selkä käännettynä puutarhaan päin." Myöhemmin todetaan: "Lol nousee vuorostaan. Häntä vastapäätä Tatjanan takana Jacques Hold, minä."  Ja seuraavalla sivulla: "Tatjana kääntyy Jacques Holdin puoleen."

Jacques Hold on jakautunut kerronnan tasolla kuten hän on jakautunut Lolin ja Tatjanan rakastajana. Durasin henkilöt eivät ole missään kokonaan, mutta he ovat koko ajan joka paikassa. Kerronta on juuretonta, sillä ei ole jatkumoa. Se on kuvaamiensa ihmisten peili. Lol ja Tatjana ovat puutarhoja, joissa Jacques Hold käyskentelee ja poimii mitä poimii.

Lol V. Steinin elämää lukiessa on hyvä panna merkille sen kirjoitusajankohta, vuosi 1964. Esitystapansa puolesta Durasin teos ankkuroituu ranskalaiseen ns. uuteen romaaniin (nouveau roman), jolle oli tyypillistä kielen ja kerronnan konventioiden kyseenalaistaminen sekä pyrkimys uudenlaiseen realismista irrotettuun todellisuuden kuvaamisen tapaan,  joka näkyi mm. luopumisena juonesta, tapahtumien kronologiasta ja kaikkitietävästä kertojasta.

Kirjallisena teoksena Lol V. Steinin elämä ei ala alusta eikä lopu loppuun. Se vie lukijan keskelle ruispeltoa, joka kenties on se sama pelto, josta Lol katseli ikkunaa vasten piirtyviä Tatjana Karlin ja Jacques Holdin hahmoja.


Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä (1986)
154 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Le ravissement de Lol V. Stein (1964)
Suomentanut: Annikki Suni
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto -sarja)

Lol V. Steinin elämä siirtyy Pop of the Tops -listalleni ainakin siihen asti, kun olen uudelleenlukenut lisää Durasia.



torstai 3. maaliskuuta 2016

POP of the Tops

Luen aina innolla kirjalistoja. Sen ja sen kirjahyllyn 100 parasta kirjaa, kevään/syksyn/talven/kesän/vapun/juhannuksen/joulun/loppiaisen parhaat kirjat, 
palkintoehdokaslistat, parhaat kylvyssä luettavat kirjat, parhaat Pariisi-kirjat jne. 
eli käytännössä kaikkea, jossa on samassa lauseessa kirja ja lista.

Listamaanikkona päätin luoda oman listani, jolle tein yläpalkkiin oman välilehden David Bowien listan viereen.

Listan luonti on luonnollisesti hermostuttavan hankala tehtävä ja juuri sen vuoksi sen laatiminen on kutkuttavan nautinnollista. Varsinkin, kun pyrin siihen, että listalla tosiaan olisi vain ne kaikkein parhaimmat. Tehtävän helpottamiseksi keskityn pelkästään niihin kirjoihin, joista olen blogannut. Tästä seuraa, että muutamia (tai no: varsin moniakin), blogielämääni edeltäviä teoksia on nyt pakko lukea uudelleen, jotta saan ne mukaan listalle. Niistä kuuluu aikanaan.

Olen nyt pitänyt blogia reilut kaksi vuotta ja viisi teosta nousee esiin sen enempiä miettimättä ja ne saavat korkata listani.


Kyseessä ovat (lukemisjärjestyksessä):




"Do you know what a time being is? Well, if you give me a moment, I will tell you."





Siri Hustvedt: The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma)

"Fight for yourself. Don't let anybody push you around. You hear me?"







Jhumpa Lahiri: Med andra ord (In altre parole)

"Miksi minä kirjoitan? Tutkiakseni olemassaolon mysteeriä. Sietääkseni itseäni. Lähestyäkseni kaikkea sitä, mikä ympäröi minua."






Patti Smith: M Train (suom. M Train)

"It's not so easy writing about nothing."










Christa Wolf: Erään naisen elämä (Nachdenken über Christa T.)

"Hän oli - meni liian pitkälle. Hän ei kyennyt tunnustamaan niitä rajoja, jotka nyt kerta kaikkiaan on asetettu jokaiselle. Hän eksyi joka asiaan, sitä saattoi odottaakin." 








Siinä vaiheessa kun lista on täynnä, mielenkiintoiset vaiheet vasta alkavatkin, sillä tämä ei ole 100+ -lista, vaan raja kulkee todellakin 100 teoksessa.

Miksi muuten et tekisi omaa listaasi, jos sinulla ei sellaista vielä ole.





tiistai 1. maaliskuuta 2016

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Kun sain Helka-Maria Kinnusen runokokoelman käsiini jäin tuijottamaan sen kantta pitkäksi aikaa. Kuten vasemmalla puolella olevasta kuvasta näkyy, kannessa on nainen, jonka kasvoja aika murentaa. Kansi tuntuu hirvittävän, suorastaan hypnoottisen intiimiltä ja ennen kuin olen lukenut yhtäkään Kinnusen runoa, huomaan miettiväni, että uskallanko kurkistaa kannessa olevan naisen elämään. Ajatuksissani kiertää saksalainen näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Heiner Müller. Kannen nainen on Müllerin huonetta ja sukua.  

Minä olen pamfletti on kokoelman nimenä huutomerkki, mielenosoitus ja peräänantamattomuus. Se nostaa lukijan odotuksen tilaa. Pakottaa suoristamaan selän ja kääntämään kasvot vastatuuleen. Tulkaa pisarat, tulkaa hiutaleet, minä en tästä väisty.

Runoilijan läsnäolo teoksessa on vahva. Monien runojen kohdalla kuvittelen hänen olevan kesämökillä. Hänellä on kumisaappaat silloinkin, kun ei sada. Hänellä on tapana kuljeskella pitkässä heinikossa. Hänen kuljeskellessaan runot tekeytyvät.

'Minä olen pamflettia' lukiessani kuulen suomalaisen runouden kaikuja. Eeva Kilpi kuiskuttelee. Se, että ne ovat kaikuja on hyvä. Kaiut juurruttavat osaksi runoperhettä. Ne eivät kuitenkaan toista ennen kuultua, vaan lujittavat Kinnusen runojen identiteettiä. Se on oikein hyvä. 

Kinnusen runoilija ottaa lukijan käsikynkkään ja kuljettaa läpi vanhenemisen, yksinäisyyden, luopumisen, periksiantamattomuuden ja kuoleman. Matka on hyvin ruumiillinen. Runot tulevat liki. Osaksi ihoa ja hengitystä. Näin siitä huolimatta, että kokoelmaa vaivaa paikoin epätasaisuus, rytminen epävakaus ja liiallinen avaaminen.

Kokoelma jakaantuu kuuteen osaan, joista läheisimmiksi koin neljäsivuisen proosarunoelman nimeltä Hän ajattelee sekä osan III, joka kantaa nimeä Kolme kuollutta naista. Hän ajattelee -runossa minua kiinnostaa Kinnusen tapa ohjailla kieltä. Minulla on odotus runon etenemisestä, mutta runo vaihtaa äkkiarvaamatta suuntaa. Kieli leikkii ja kutsuu, härnää. Runo ei suostu tulemaan lukijaa vastaan, koska sen on kuljettava sinne, minne sen täytyy kulkea. Ihmisen sietäisi ottavan oppia runosta, jonka on kuljettava läpi niiden äänien, jotka etsivät siitä paikkaansa ja kysyvät: Mikä on?

Hän ajatteli tässä se nyt on. Lukittu kaappi, rikottu peili. Hän ajatteli nainen, mitä se on, mikä on, elämä ilman runoa, ilman leijailevaa kesäilmaa. Tässä se on. Yö saaressa ja pimeä radio.
[...]
Kuljetettu melun väreilyyn ruumis, ajattelee erottamatta mikä on mitä ei kuule kuulee erottelematta luulee pään kohinaksi.

Erityisesti Hän ajattelee -runon haluaisin kuulla lausuttuna. Kokeilin itsekseni lukea sitä ääneen ja siinä yhteydessä paljastui, miten monia tulkinnan mahdollisuuksia tähän runoon sisältyy.

*
Lukiessani runoja minulla on tapana kirjoitella muistiin niiden herättämiä tuntemuksia. Kinnusen kokoelmassa ylivoimaisesti eniten muistiinpanoja synnytti Kolme kuollutta naista, joka kysyy muun muassa, miksi ihmisestä vasta kuoltuaan tulee merkityksellinen. Miten me aina päätämme, että nyt kyllä kerromme rakastavamme häntä jo hänen eläessään ja miten niin ei kuitenkaan tapahdu. Ja miten päätämme saman asian uudestaan ja miten lopputulos on taaskin sama. Miten me jonain päivänä olemme hän.

Kolme kuollutta naista sisältää myös kokoelman lempirunoni (s. 29). Lainaus runon keskeltä:

On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä.

Miten se onkaan niin, että voimien hiipuminen on niin ennustettavaa, että se tulee joka kerta täytenä yllätyksenä kuin Suomen talvi autoilijoille. Kenen valinta on olla puhumatta? Onko se valinta ollenkaan? Miten puhuminen on turhaa joko siksi, että se on liian vaikeaa tai siksi, että siihen ei ole mitään syytä tai siksi, että näytteleminen kuuluu vanhuuteen. Anteeksi, pitäisi sanoa ikinuori ja tuntea syyllisyyttä siitä, että ei osaa edes vanhenemista. Tämänkin asian minä taas unohdin.

Myöhemmin runoilija tarjoaa kepeänpainavan lohdun unohtelijoille. "unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta".

Kirjoitan googlehakuun: minä. Saan tietää: Minä on persoonapronomini, joka viittaa kyseisen sanan sanovaan henkilöön. Kun minun minäni viittaa minuun, miten sinun minäsi voi viitata sinuun?

Kinnusen runot herättävät paljon innostusta. Niillä on ihmistä laajentava vaikutus. Pidän hänen tavastaan luoda tunnetiloja. Liikkua rekistereillä, joilla erilaiset äänet tulevat yllättävällä tavalla yhteen. Pidän runojen suunnanmuutoksista, Kinnusen sanoihin kätketystä dramaturgiasta ja siitä painavasta, jota ei voi ohittaa. Vaikka sattuu, pidän myös siitä kivusta, jonka Kinnusen runot nostavat esiin. Sen kivun runoilija minulle jättää, sillä kivulla tekee minusta enemmän ihmistä.


Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti (2015)
78 sivua
Kustantaja: Noxboox

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Helka-Maria Kinnunen (s. 1959) on näyttelijä, käsikirjoittaja, teatteripedagogi ja teatteritaiteen tohtori. Tällä hetkellä hän toimii Kajaanin kaupunginteatterin johtajana.