sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste 3 - Sylvia Plath: The Bell Jar (Lasikellon alla)


Voidakseni kirjoittaa tämän kirjoituksen minun oli noustava aamulla hyvin aikaisin, kun maailma oli vielä heräämisestä tuore. Kun aurinko vielä mietti, mihin asentoon se itsensä nostaisi ja ympärilläni oli nukkuvien kevyt hiljaisuus. Vaikka on kesä, tuntuu kuin kulkisin jäällä, josta tiedän, että se ei kestä. Toiselle rannalle on siitä huolimatta yritettävä. On uskottava ihmeisiin, on kannettava Sylvia Plathia reppuselässä ja huokaistava pitkä huokaus.

*

The Bell Jar (1963, Lasikellon alla) on ainoa amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) kirjoittama romaani ja se julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Plathin itsemurhaa. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen ja se julkaistiinkin aluksi pseudonyymillä Victoria Lucas, koska Plath ei halunnut että teoksen päähenkilöä Esther Greenwoodia luettaisiin hänen omakuvanaan.

En lukiessani yleensä pohdi kirjailijan läsnäoloa teoksessaan, vaan päinvastoin pyrin välttämään kaikenlaisten yhtäläisyysmerkkien vetämistä kirjailijan ja romaanihenkilö(ide)n välillä. En itse asiassa edes usko, että on mahdollista niin sanotusti kirjoittaa itseään auki tekstiksi, vaan pikemminkin niin, että lopputulos on aina muuntunutta, vaikka tekijä pyrkisi olemaan miten rehellinen tahansa. Sanat ovat parhaimmillaankin epätarkkoja ja kirjoitus poisjättämistä, mukaan ottamista ja valintoja ylipäätään.

Plathin romaanin kohdalla koin kuitenkin mahdottomaksi olla lukematta sitä osin tekijän omien elämäntapahtumien kautta, joka luonnollisesti teki lukemisesta raskaampaa kuin mitä olisi ollut pelkän fiktion lukeminen. Oli mahdotonta päästä eroon ajatuksesta, että tässä teoksessa ovat ne syyt, joiden vuoksi Plath päätti elämänsä. Oli mahdotonta olla turvautumatta ajatukseen, että olisiko jotakin sittenkin voitu tehdä, jotta ei olisi käynyt niin kuin kävi. Oli mahdotonta olla ottamatta kantaakseen Estherin kokemaa tyhjyyttä, elämän kaikkinaista kaventumista ja sitä, että mikään ei koskaan muuttuisi parempaan.

Erityinen hiljaisuus


Romaani alkaa maininnalla yhdysvaltalaisten Julius ja Ethel Rosenbergin kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanosta. Stalinille tietoja toimittaneet Rosenbergit teloitettiin sähkötuolissa vuonna 1953. Samana kesänä Rosenbergien teloituksen kanssa Esther Greenwood matkustaa kuukaudeksi töihin New Yorkiin. Kyseessä on hänen muotilehden kilpailussa voittamansa palkinto.

New Yorkissa Esther joutuu huomaamaan, että muut tytöt ovat kuin eri porukkaa. Esther ei hallitse sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä ja jää ystävänsä Doreenin varjoon. Miehet täyttävät Estherin mielen ja hän rakentaa mielessään romansseja.

There I went again, building up a glamorous picture of a man who would love me passionately the minute he met me, and all out of a few prosy nothing.

Todellisuus ei kuitenkaan muutu kuvitelmien kaltaiseksi. Esther ei pääse eroon 1950-luvun naisille ja miehille varatuista sukupuolirooleista. Hän on jättänyt taakseen oivalta aviomieskandidaatilta vaikuttaneen Buddy Willardin, joka osoittautui petturiksi. Plath panee ajalle tyypilliset näkemykset naisista ja miehistä Buddyn äidin suuhun.

What a man wants is a mate and what a woman wants is infinite security. [...] What a man is is an arrow into the future and what a woman is is the place the arrow shoots off from.

Mitä pitäisi tehdä naisten, jotka ovat Estherin kaltaisia? Naisten, jotka haluavat elämältä enemmän kuin olla ammunta-alustoja miesten nuolille. Naisten, jotka haluavat vaikkapa kirjoittaa, kuten Esther. New yorkissa Esther huomaa, että hänen  ympärillään on erityinen hiljaisuus, joka ei ole hiljaisuuden hiljaisuutta, vaan hänen omaa erityistä, läpitunkematonta ja tukahduttavaa hiljaisuuttaan. Lasikello on alkanut laskeutua hänen päälleen ja kun Esther saa tietää, että hän ei ole saanut paikkaa kirjoittajakouluun, hän jää lasikellon vangiksi.

Olla nainen

The Bell Jarissa tulee vahvasti esiin, miten tärkeää Estherin sukupolven naisille oli löytää aviomies. Miten romanssijuoni ja avioliitto näyttäytyivät päämäärinä, joiden avulla nainen lunasti paikkansa ja oikeutti olemassaolonsa.  Tässä minä luiskahdan sivupolulle ja mietin, miten naiseuden toteuttaminen "oikein" ei pelastanut yhtään miltään - ei silloin, eikä nykyisin. Yleisesti oikeana pidetyn ja yksilön oikean välille avautuu ammottava kuilu, jonka yli ei käy yhtään siltaa.

The Bell Jarissa Plath ottaa kantaa naisille asetettuihin odotuksiin. Hän panee Estherin keräilemään miehiä, joilla on erikoinen sukunimi. Sellainenhan on mukavaa puuhastelua naisille. Älyllisesti vaaratonta. Antaa miesten kokoontua sillä välin keskinäisiin kerhoihinsa puhumaan tärkeistä asioista. On kuvaavaa, että newyorkilaisen muotilehden toimittajasta Jay Ceestä mainitaan, että hän näytti "kauhealta, mutta hyvin viisaalta". Älykkyys tekee naisen rumaksi, eivätkä viisaus ja kauneus yhdessä voi olla naisen ominaisuuksia.

Totuus naisesta on ruumiillinen. Se on kipua ja eritteitä, jotka huipentuvat synnytykseen, johon liittyvät tuskat naiset yritetään saada unohtamaan lääkityksen avulla. Buddy, jonka kanssa Estherin odotetaan menevän naimisiin, kertoo lääkärinopinnoissaan todistamastaan synnytyksestä.

'Push down, Mrs. Tomolillo, push down, that's a good girl, push down,' and finally through the split, shaven place between her legs, lurid with disinfectant, I saw a dark fuzzy thing appear. [...] But the baby's head stuck for some reason, and the doctor told Will he'd have to make a cut. I heard the scissors close on the woman's skin like cloth and the blood began to run down - a fierce, bright red.

Synnyttävän naisen odotetaan olevan "hyvä tyttö". Synnyttäminenkin on tehtävä, joka hänen odotetaan tekevän kuuliaisesti oikein. "Näytelmä" saavuttaa täyttymyksensä, kun sairaanhoitaja toteaa "se on poika."

Synnytyskuvauksen avulla Plath osoittaa, mikä on suurinta, mitä naisella on elämässään odotettavissa. Siihen on sopeuduttava. Siihen on mukauduttava.

Harmaata ja pimeää

The Bell Jarissa Esther ottaa Sylvia Plathin paikan ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Mutta miten ja mistä  kirjoittaa, kun ei ole omia kokemuksia juuri mistään? Plath ironisoi naisten kirjoittamisen. Mistäpä muusta naiset voisivatkaan kirjoittaa kuin omasta elämästään. Parin sivun päässä Estherin kirjoittamisen aloittamisesta mainitaan riemastuttavasti Joycen Finnegans Wake - ikonisista ikonisin teos, jota aivan varmasti kukaan nainen ei pystyisi sen enempää kirjoittamaan kuin ymmärtämäänkään. Tosin tähän väliin on huomautettava, että keskustelin Dublinin matkallani Finnegans Wakestä James Joyce -museon miespuolisen lipunmyyjän kanssa ja hän tunnusti auliinsa, että on aika lailla mahdotonta sanoa, mistä tässä teoksessa on kysymys ja miten sitä pitäisi tulkita. Naisena luonnollisesti en ole sitä edes yrittänyt lukea, vaan tyytynyt pelkkään plaraamiseen.

Esther ajautuu yhä syvempään ahdinkoon itsensä kanssa. Ajautuu mielentilaan, jossa hän ei pysty nukkumaan, ei lukemaan. Ajautuu laitokseen, käy mielessään läpi niitä lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi riistää itseltään hengen. Tulevaisuus muuttuu peloksi siitä, että hänet tullaan unohtamaan valtion mielisairaalaan. Poissa ihmisten joukosta, heidän mielestään ja elämästä. Vuosi vuoden jälkeen unohtuneena, muumioituneena osaksi mielisairaalan rutiineita. Mitä järkeä elämässä ylipäätään on? Mitä järkeä on tehdä asioita, jotka joutuu tekemään hetken päästä uudestaan? Miksi pestä vaatteita, jotka kohta taas jo likaantuvat? Miksi siivota, kun uusi sotku jo tekee tuloaan? Miksi syödä, kun hetken päästä on taas nälkä?

Plath kirjoittaa Estherin sisältä. Kirjoittaa auki toivottomuuden, valumisen elämän läpi. Esther on niin liukas, ei pysty tarttumaan  mihinkään. Hän on niin ahdistunut, hänen ympärillään pelkkää harmaata. Sitä harmaan sävyä, joka ei ole väri ollenkaan. Pelko ja kauhu. Esther on Julius ja Ethel Rosenberg, jotka tapettiin sähköllä. 

Tuskin koskaan on elämään väsymistä kuvattu niin mikroskooppisen tarkasti kuin Plath The Bell Jarissa tekee. Kamalinta on, että The Bell Jar on avainromaani. Se on kurkistus Plathiin itseensä. Se on matka siihen pimeään, joka sai hänet päätymään lopullisen ratkaisuunsa.


Sylvia Plath: The Bell Jar (1999/1963)
257 sivua
Kustantaja: Faber and Faber

Julkaistu suomeksi nimellä Lasikellon alla (suom. Mirja Rutanen, Otava)










perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jari Järvelä: Romeo ja Julia (BAR Finland 5)


Viimeaikaiset surulliset uutiset maailmalta saivat minut kaipaamaan naurua ja kreisikomediaa ja niinpä otin uudelleenlukuun Jari Järvelän romaanin Romeo ja Julian, jonka viime keväänä pelastin kirjaston poistomyynnistä. Kiinnostava lähtökohta oli myös se, että tämän romaanin samannimiset päähenkilöt tekevät uuden tulemisen Järvelän uusimmassa teoksessa Tyttö ja seinä.

Romeo ja Julia on rakkaustarina ja kertomus pakomatkasta. Romeo - arkinimeltään Vantte - on 19-vuotias nuorukainen ja Julia puolestaan 13-vuotias, ei siis kovin aikuinen vielä ollenkaan. Kumpikaan heistä ei ole kotoisin Italiasta, mutta Julia ehti siellä kerran käymään ennen kuin isäpuoli osti matkailuauton ja siirtyi kotimaan matkailuun. Kummallakaan nuorista ei mene kovin hyvin, mutta sen jälkeen kun he rakastuvat menee sentään vähän paremmin. Romeo kuitenkin tekee pahan teon ja nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle.




HULLUTHEVOSET

Erityisesti teoksen alkupuoli on hillittömän hauska. Kielellinen ilotulitus värjää lukijan iltataivaan, jonne muodostuu hieman kirjailija Mikko Rimmistä muistuttava hahmo. Paukkuu ja räiskähtelee.   Hekottelen ääneen. Muun muassa seuraaville lauseille.

Esimerkki 1:
Ukki oli Suomen nuorin sotaveteraani se syntyi vasta neljä vuotta sodan jälkeen.

(Ja tiedoksi sinulle, jonka välimerkkiraivo roihahti edellisen lauseen kohdalla ja joka olet jo aloittamassa yleisönosastokirjoitusta siitä, miten välimerkillisesti järkyttävän huonoa suomea nykyisin kirjoitetaan, niin maltapas nyt vähän. Teoksen motto nimittäin kuuluu: "Kaikki pilkut ovat itseni päättämiä, ja vastaan niistä vain itse. Tekijä." Tietysti jos intoa piisaa voit haastaa Tekijän oikeuteen suomen kielen turmelemisesta. Jos käyt läpi kaikki oikeusasteet, sinulla riittää puuhaa useammaksikin vuodeksi.)

Esimerkki 2:
Se [Julian isoäiti Hillevi] nappaa ikkunalaudalta lehden, pikkukuvassa laivan keula, neljä kirjainta, Hillevi kirjoittaa ruutuihin TITA ja NIC menee yli, se ei välitä. 
[...]
Pälyilen ristikkoa. Hillevi kröhii vieressä, on sun vuoros, se kannustaa, tökkii avuksi sormeaan ristikon pieneen kuvaan jossa on hirnuvan hevosen turpa ja häntä, mutta vain viisi kirjainta tilaa.

Pudistan päätä, en mä tiedä. No kyllä sinä nyt tiät. Hulluja hevosia, ehdotan. Hillevi äsähtää, pitää olla selvä monikko, se kirjoittaa HULLUTHEVOSET, kerniliinaan suurimman osan. Me ollaan joukkue, se sanoo.


Esimerkki 2 nauratti niin paljon, että siitä oli ihan pakko kertoa myös lähiympäristölle. Nauratti se heitäkin. Itse asiassa aika laillakin. Tai  jos ihan totta puhutaan, niin aika paljon enemmänkin. Koska en valitettavasti voi tässä siteerata kaikkia Romeon ja Julian mainioita supliikkeja, koska silloin minun pitäisi kirjoittaa tämä teos lähestulkoon uudestaan, joka taas olisi kopiointia ja tekijänoikeuslakien vastaista, niin toivon, että Romeo ja Julia ilmestyvät yöpöydälläsi olevan kirjakasan päällimmäisiksi. Jos siis haluat nauraa ja pitää hauskaa lukiessasi. Monet eivät halua. Ajattelevat, että vakavana ihminen on syvällisempi.


Varmuudeksi varoitan

Romeo ja Julia osoittaa moniin suuntiin. Sen kuvitteellinen miekka tökkii yhteiskunnan moninaisia epäkohtia TV-shoppeja, venäläisiä rekkakuskeja ja Korkeajännityksiä unohtamatta. Julia ei juo yrttijuomaa kuuluisan kaimansa tapaan, eikä Romeo päätä päiviään myrkyn avulla, mutta kumpikin heistä syö sen sijaan useita purkillisia hilloa, jota he löytävät pakomatkallaan tuntemattomien ihmisten kesämökin kellarista.

Henkilöhahmot ovat taiten ylipiirrettyjä. Erityisesti haluan nostaa esiin Hillevi-mummon hyvinvoinnista huolehtivan lähihoitaja Jukka Kärkkäisen, jolle ei hyvin käy. Itse asiassa käy niin, että se miten käy muodostaa linkin Tyttöön ja seinään. Tapahtuu - purista nyt nenäsi kiinni, sillä kohta haisee ja pahasti - paskan ensimmäinen tuleminen.

Romeon ja Julian jälkimmäisellä puoliskolla vaihdetaan groteskin ja makaaberin suuntaan. Vaihdekeppi ei tutise, ihan smoothisti tapahtuu tämä siirtymä. Sanon nyt kuitenkin varmuudeksi, että kukaan ei pääse syyttämään, ettenkö olisi varoittanut. Sanon, että tämä teos saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita. Huomasitko, edellisessä lausessa oli Ilta-Sanomista tuttu fontti.

On makuasia kenen huumorintajuun Romea ja Julia sopii. Vähitellen nimittäin paljastuu, että Romeo on ollut salaa lukijalta synkällä tuulella ja sillä totisesti on seurauksensa. Realismin ystävät tehköön joukkopaon, nyt mennään ihan muissa tyylilajeissa ja voi että, kun tekisi mieli kertoa vähän lisää siitä, mitä Hilleville tapahtuu, mutta en voi sitä tässä nyt paljastaa. Pyydän anteeksi, mutta oikeasti en ole yhtään pahoillani, vaan jatkan nauramista. Jätetään tähän.

YOLO!


Jari Järvelä: Romeo ja Julia
182 sivua
Kustantaja: Tammi


BAR Finland, edelliset kirjoitukset:

BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja





tiistai 26. heinäkuuta 2016

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Jos sattuu olemaan kotona, kun tulee jano, voi kävellä keittiöön ja laskea hanasta lasiin vettä ja tainnuttaa janonsa. Useimmiten ei tule edes ajatelleeksi, miten onnekasta on, jos raikasta juomavettä on saatavilla suoraan hanasta. Lisäonnekasta on, että suihkussakin voi lorotella vettä mielin määrin (tosin jonkun äänen pitäisi kyllä soimata ja muistuttaa, että vettä ei ole tehty tuhlattavaksi). Puhdas vesi on meille itsestäänselvyys, mutta se ei ole sitä suinkaan kaikkialla ja harvinaisen vähän se on sitä Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin tytär (2012), jossa eletään myöhempiä aikoja, jolloin vedestä on tullut luksusta, jota jokainen saa käyttöönsä vain tietyn kiintiön ja jonka väärinkäytöksiä vesivalvojat tarkkailevat.

Teemestarin kirja on ollut suuri menestys niin koti- kuin ulkomaillakin. Lukemani pokkaripainoksen takakannessa kerrotaan, että kun se ilmestyi Yhdysvalloissa kesällä 2014 siitä otettiin heti kättelyssä 50 000 kappaleen painos. Englanninkielisestä käännöksestä vastasi kirjailija itse. Myös blogimaailmassa Itärannan romaania on sekä luettu että kehuttu paljon. Onkin kummallista, että Finlandia-palkintoehdokkaaksi tämä teos ei koskaan päätynyt. Lieneekö syynä se, että Teemestarin kirja on dystopia?

Entäpä jos?

Huolimatta kaikesta hyvästä hälinästä Teemestarin kirjan ympärillä, minusta on aina tuntunut, että se ei olisi minun kirjani. Sen nyt luettuani on todettava, että Teemestarin kirja herätti minussa varsin samankaltaisia epämääräisen pelon tunteita kuin Leena Krohnin Hotel Sapiens ja se ilmeni mm. epämukavuutena ja pysähtymisenä kirjan kannessa olevan tytön kasvoihin. Teki sekä mieli lukea eteen päin että pidättäytyä lukemasta. Jos itse lukemiseen liittyikin monenlaisia, vaikeastikin tavoitettavia tuntemuksia, on sen sijaan helppo todeta, että Itärannan esikoinen on suomalaisen nykykirjallisuuden eittämätöntä bravo-luokkaa.

Teemestarin kirjassa Itäranta luo erittäin realistisen tuntuisen tulevaisuudenkuvan maailmasta, josta vesi on jo melkein loppunut. Tämä maailma on niin todentuntuinen, että siitä lukiessa pelko istuu olkapäällä ja liikahtelee levottomasti. Entäpä jos? Entäpä jos Itäranta on kirjoittanut itsensä toteuttavan ennusteen?

Ihan erityisesti pidin siitä, miten teoksen päähenkilö, nuori nainen nimeltä Noria ja hänen ystävänsä Sanja pyrkivät tulkitsemaan aiempien aikaukausien elämän merkkejä. Toiselta puolen tämä kertoo siitä, että monet kulutuksemme merkeistä, kuten metalli- ja muoviesineet, eivät häviä, vaan siirtyvät tulevien sukupolvien taakaksi. Samanaikaisesti kyse on myös tiedon välittymisestä niille, jotka tulevat kulkemaan polkujamme joskus vuosikymmenien ja -satojen päästä.

Kielen lähteillä

Teemestarin kirja on kielellisesti varsin loistokas. Se on täynnä vuosirenkaita ja paikoin positiivisessa mielessä suorastaan arkaaista kielenkäyttöä. Itäranta kirjoittaa loppuunhiottua, varmaa ja pakotonta kieltä, joka  nousee tuoreena kuin vesi lähteestä, joka on paikassa, jota ei enää ole. Kieli on täynnä uudissanoja ja se on sillä tavalla sileää kuin ovat kalliot, joita vesimassat ovat vuosisatojen ajan syleilleet - milloin hellästi, millloin armottoman kovaa ja suorastaan väkivaltaisesti. 

Noria seuraa isänsä jälkiä teemestarina. Kyse ei ole ihan tavallisesta asiasta, sillä on harvinaista, että teemestari on nainen. Tarinan yllä lepää jännityksen mustanpaksuja pilviä, sillä yhä useamman talon oveen maalataan sininen ympyrä, joka kertoo siitä, että talossa asujat ovat syyllistyneet vesirikokseen. Joka hetki on oltava varuillaan, sillä vesivalvojat ovat tarkkailutyössään sekä uupumattomia että armottomia. Heidän langettamansa tuomiot epäinhimillisen kovia.

Salaisuuden taakka

Itäranta ei juurikaan puhu suoraan ilmastonmuutoksesta, vaan vie minut suoraan aikaan, jolloin vuodenajat ovat pitkälti jo lakanneet olemasta. Noria pohtii, miltä lumi ja kylmä tuntuu. Miltä tuntuisi lumihiutale kielellä ja pakkasen huurruttama ilma. On vaikea kuvitella sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut, mutta jonka tietää aikoja sitten olleen ihmisille ihan tavallista. 

Norian isä vihkii tyttärensä salaisuuden haltijaksi. Salaisuuden, jota on raskasta kantaa ja joka lyö kiilaa Norian ja Sanjan väliin.

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään, hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.

Salaisuus tekee kalvon Norian ympärille. Se eristää hänet muista ja niinpä ennen pitkää tulee päivä, jolloin hän ei voi vastustaa sen kertomista ystävälleen. Käy niin kuin salaisuuksien kanssa on tapana käydä. Kun salaisuuden ojentaa eteen päin ei sen kulkua voi enää pysähdyttää ja pian koko kylä saa tietää sen, minkä tietäminen oli uskottu pelkästään Norian haltuun. Uhka ja pelko lisääntyvät, alan epäillä yhä vahvemmin, että tässä tarinassa ei voi käydä hyvin. Toivo kuitenkin roikkuu Norian kohtalon yläpuolella. Niin paljosta hän on jo selvinnyt, niin nerokas hän on. Miksei siis hän selviäisi tielleen kasaantuvista uusistakin koettelemuksista? 

Teoksen loppupuolella ahmin sivuja kuin ne olisivat moottoritie, jonka pinnalla aika kulkee ajaessani pakoon vesivalvojia.

Mikä jäljelle jää

Jonain päivänä joku tutkii meidän tavaroitamme ja ihmettelee niiden käyttötarkoituksia. Kääntelee käsissään kummilta vaikuttavia esineitä ja yrittää keksiä, mihin niitä on tarvittu ja mitä niiden avulla on tehty. Hahmottaa sitä, mitä joskus on ollut sen avulla, mitä meistä on jälkeemme jäänyt. Joku kirjoittaa historiaa, pukee sen tarinan muotoon. Joku ihmettelee, mikä on totta, mikä keksittyä ja kirjoittaa googlen tapaiseen hakujärjestelmään sanaparin 'oikea historia.'

Joku toivottavasti löytää Teemestarin kirjan ja lukee siitä:

Historialla ei ole alkua tai loppua, on vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin... Ja jotta tarinan voisi kertoa, on valittava, mitä jättää kertomatta.

 *

Teemestarin kirja on vähäeleisesti vakuuttavaa kirjallisuutta, joka jää resonoimaan lukijaan. Sitä voi kehua lukuisin ylistävin sanoin ilman että tulee yhtään liioitelleeksi. Se ei julista, eikä uhoa, vaan näyttää, millainen maailma saattaa tulevaisuudessa olla. Näin tehdessään se asettaa nykyihmiselle haasteen toimia niin, että siinä kuvatun maailman ei tarvitsisi käydä toteen. 



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2016/2012)
330 sivua
Kustantaja: Teos (pokkari)



sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Ihminen voi lukea sanomalehdistä epävakaista yhteiskuntaoloista, vallankumouksista ja sodista vaikka koko ikänsä ja tietää niiden todellisesta luonteesta siitä huolimatta huomattavasti vähemmän kuin lukemalla Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Persepolis - Iranilainen lapsuuteni.

Nousen nyt korokkeelle, otan megafonin käteeni ja julistan:

Persepolis on häkellyttävin teos, johon olen törmännyt aikoihin. Se on tinkimätön, monisärmäinen, todellinen, mykistävä, hauska, julma, itkettävä, naurattava, hykerryttävä - kerta kaikkiaan uniikilla tavalla upea kuvaus siitä, millainen oli vuonna 1969 syntyneen Marjane Satrapin lapsuus Iranissa. Sarjakuvaformaatti nivoutuu loistavasti Satrapin historiankirjoitukseen ja tuo siihen oman moninaisiin suuntiin värisevän lisänsä.

Pohjustin itseni Persepolista varten katsomalla Jafar Panahin elokuvan Taxi Teheran (2015), joka kuvaa elämää nykyajan Iranissa, jossa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kontrolli on edelleen vahvaa ja monet asiat näyttäytyvät länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna varsin käsittämättömiltä. Sekä Panahi että Satrapi kuvaavat kiellettyä ja osoittavat, miten moninaisia ovat rerokkaiden ihmisten keinot. Sensuuri synnyttää riemukasta taidetta, jossa mikään ei ole pelkästään sitä, miltä se näyttää. Hinta, jonka taiteilija joutuu maksamaan on kuitenkin korkea. Panahi on joutunut vangituksi ja häneltä on evätty Iranista poistuminen. Satrapin taas hänen vanhempansa lähettivät Itävaltaan tytön ollessa 14-vuotias. Myöhemmin tosin Satrapi palasi Iraniin, mutta nykyisin hän asuu ja työskentelee Ranskassa.

Leikit todellisuuden peilinä

Irania (ent. Persia) on historian kuluessa hallinneet lukemattomat kansat ja ryhmittymät. Kaiken keskellä iranilaiset ovat kuitenkin onnistuneet säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa, jota voidaan pitää aikamoisena ihmeenä. 

Satrapi oli riemukas lapsi. 10-vuotiaana hän piti itseään viimeisenä profeettana, joka tulisi oikeudenmukaistamaan maailmanjärjestyksen. Hän leikki olevansa välillä Fidel Castro, välillä taas Che Guevara ja hänen lempilukemistoaan oli dialektista materialismia käsittelevä sarjakuvakirja. Väistämättä tulee mieleen, että kenties juuri tämä mainittu teos on toiminut ensisysäyksenä Persepolikselle.

Satrapin sarjakuvaromaanissa hallitsijoiden epärehellisyys, vallanhalu ja kansalaisten suoranainen petkuttaminen törmäävät nuoren Marjanen kiivaaseen temperamenttiin ja opettajia kauhistuttavaan kyseenalaistamiseen. Satrapi esittää kaunistelemattoman kuvan kotimaastaan. On vangitsemisia poliittisista syistä, CIA:n kouluttajien mukanaan tuomaa suurvaltapolitiikkaa, vallankumouksia, sotaa ja kidutuksia. Niitä vasten asettuvat nuoren tytön paikoin hyvinkin naiivit unelmat, kuten hänen toiveensa siitä, että hänen isänsä olisi suuri sankari, joka piirtyisi jälkimaailman muistiin. Väliäkö sillä, että sankareiden kohtalona on yleensä ennen pitkää joutua vangituiksi ja tapetuiksi. Satrapi nauraa sekä nuorelle itselleen että sankarimyytille ja siinä sivussa tulee purkaneeksi tämän myytin peruskiviä.

Vanhempiensa tytär

Satrapin vanhemmat edustavat vapaamielisiä, rohkeita ja koulutettuja iranilaisia. Heidän perinteistä iranilaista kulttuuria liberaalimmat arvonsa siirtyvät myös heidän tyttärelleen. He eivät lannistu, vaikka ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin, sukulaisia ja tuttavia kuolee ja pelko on jatkuvasti läsnä. Yliopistotkin suljetaan kahdeksi vuodeksi ja maan rajat vuotta pidemmäksi aikaa. Elämä on siinä määrin kovaa, että on ihan pakko hankkia paksummat pimennysverhot joiden turvin pitää juhlia, pelata korttia ja juoda alkoholia.

Persepoliksessa on jatkuvasti läsnä useampi todellisuuden taso ja juuri se tekee tästä teoksesta keitoksen, josta riittää ammennettavaa loputtoman tuntuisesti. Samaan aikaan kun nuoret pojat räjähtelevät miinakentillä, Satrapi viettää "törkeen makeen" punkkarin elämää. Persepoliksessa tuodaan yhteen poliittisesti riemastuttavan epäkorrektilla tavalla asioita, joista ei yleensä samassa yhteydessä puhua. Näin yhteiskunnallisen todellisuuden eri kerrokset avaavat yhä uusia horisontteja. Kaiken kerrotun ja piirretyn yllä lepää kuriton absurdismi, joka on raakaa kuin raaka kananmuna ja kypsää kuin yli-ikäinen banaani.

Kids in America

Ajatollah Khomeinin johdolla Iranissa siirryttiin sotilaallisuskonnolliseen yhteiskuntamuotoon, jonka tavoitteena oli islamistinen maailmanjärjestys. Vuonna 1980 Iran ajautui sotaan Irakin kanssa ja tavallisten ihmisten elämä kävi yhä tukalammaksi. Kaiken kuohunnan ja verenvuodatuksen keskellä Satrapi on tyypillinen teini-ikäinen tupakkakokeiluineen ja vanhempien vastustamisineen. Hän pukeutuu Niken lenkkareihin ja koristelee farkkutakkinsa Michael Jackson -rintanapilla ja saa vallankumouksen vartijat peräänsä. Hän oppii valehtelemaan, anomaan, vetoamaan ja itkemään. Kun pahasta paikasa on selvitty Satrapi "rauhoittuu" kotonaan luukuttamalla Kim Wilden biisiä "Kids in America."

Persepoliksen mustavalkoiset kuvat ovat yksinkertaisia ja puhuttelevia. Niissä on valtavasti voimaa ja energiaa, joiden avulla Satrapi saa ne kuvastamaan nuoren minänsä kokemia moninaisia tunteita. Ei voi muuta sanoa kuin että Persepolis on ihan mieletön statement. Jos et ole sitä vielä lukenut, niin suosittelen korjaamaan tilanteen pikimmiten.



Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni (2014)
sivunumeroton sarjakuvaromaani
Ranskankielinen alkuteos: Persepolis (2000&2001)
Suomentanut Taina Aarne
Kustantaja: Otava




lauantai 23. heinäkuuta 2016

Brooklyn (elokuva)

Katsoin eilen John Crowleyn ohjaaman elokuvasovituksen Colm Toibinin romaanista Brooklyn. Kuinka ollakaan Kaisa V. oli juuri postannut tästä elokuvasta, joten sen sijaan, että olisin kirjoittanut ajatukseni Kaisa V:n bloggauksen kommenttiboksiin päätin kirjoittaa tästä elokuvasta muutaman sanan blogiini. Samalla tulen edistäneeksi Seitsemännen taiteen tarinat -haastetta.

Lyhykäisyydessään Brooklynin juoni on seuraava: Eilis Lacey ei löydä työtä kotimaastaan Irlannista ja lähteen sen vuoksi Amerikan ihmemaahan. Tarkemmin sanottuna New Yorkin Brooklyniin, johon niin monet muutkin irlantilaiset maahanmuuttajat ovat asettuneet. Uudessa maassa kaikki on vierasta ja Eilis huomaa, että pärjätäkseen hänen on opeteltava amerikkalainen jutustelun taito. Myyjänä hienossa tavaratalossa on asiakkaita miellyttääkseen osattava puhua kepeästi.

Kova koti-ikävä vaivaa Eilisiä ja uusi elämä alkaa tuntua elämisen arvoiselta vasta kun hän löytää rakkauden. Kuinka ollakaan Eilis joutuu palaamaan kotimaahansa siskonsa kuoltua ja hänen lähipiirinsä keksii monia ovelia kommervenkkejä, jotta Eilis jäisi Irlantiin. Rakkauttakin on ilmassa ja Eilis joutuu valitsemaan "kotikylän pojan" ja amerikkalaisen rakkautensa välillä.

Elokuva kuvaa Toibinin romaania hyvin uskollisesti. Seikka, joka on sekä elokuvan ansio että puute. Ansio, koska kaikki olennaiset elementit ovat mukana. Puute, koska elokuva jää lähinnä Toibinin romaanin kuvallistetuksi versioksi. Crowleyn ohjaus ei käytä hyväkseen elokuvan keinoja, vaan tyytyy pelkkään tarinan kuvittamiseen. Näin vaikuttaa olevan hyvin usein, kun kirjan pohjalta tehdään elokuva. Teksti muutetaan kuviksi ja elokuva lepää kirjan tarinan varassa. Usein onkin niin, että kirjan pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani huomaan, että omat lukemisen aikana luomani mielikuvat ja tunnelmat ovat niin paljon vahvempia kuin mitä elokuva pystyy tarjoamaan, että tuloksena on useimmiten jonkinasteinen pettymys.

Brooklynin päänäyttelijät, Eilisiä esittävä Saoirse Ronan sekä hänen italiaisamerikkalainen rakkautensa Tony (Emory Cohen) ovat rooleissaan loistavia ja pelastavat kaiken, mikä pelastettavissa on. He ovat sekä ilmeikkäitä että uskottavia rooleissaan. Saoirse Ronanin kasvoilta on luettavissa paljon ja Emory Cohen taas esittää kutkuttavasti rakkauden pauloihin joutunutta nuorta miestä. Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä, että juuri sellaista rakkaus varmaan oli 1950-luvun Brooklynissa. Viatonta ja varovaista. Siinä missä Eilisin täyttää nostalgia kotimaataan kohtaan, minä taas koen viehtymystä elokuvan kuvamaa aikakautta kohtaan. Ollapa tuollaista suloista viattomuutta maailmassa vielä nykyisinkin. 

Hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät eivät vielä tee loistavaa elokuvaa. Brooklyn edustaa hyvätasoista ja varman päälle tehtyä suurille joukoille suunnattua elokuvaa, mutta sen enempään siitä ei ole. Elokuvasovitus toiminee parhaiten katsojille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.


John Crowley: Brooklyn (2016)
Com Toibinin samannimisen romaanin pohjalta elokuvaksi käsikirjoittanut Nick Hornby
Päärooleissa Saoirse Ronan ja Emory Cohen

torstai 21. heinäkuuta 2016

Iris Murdoch: The Italian Girl

Osoitteessa Ivy Exchange, Parnell Street, Dublin sijaitsee mainio Chaptersin kirjakauppa, jonka yläkerta on pyhitetty second hand -kirjoille. Vaarallinen paikka, jota voin suositella vain erityisen rautaisen itsekontrollin omaaville tai muutoin käy niin kuin minulle. Lähdin Chaptersistä kahdeksan uusvanhaa kirjaa kassissani. Yksi hankinnoistani oli Iris Murdochin romaani The Italian Girl (1964), joka osoittautui vielä paljon mielenkiintoisemmaksi kuin mitä osasin etukäteen aavistaa. Pikainen vilkaisu Helmetiin osoittaa, että Murdochia on myös suomennettu, mutta en muista, että juuri kukaan olisi puhunut hänestä enää aikoihin. Kannattaisi puhua ja puheensa tueksi lukea.

The Italian Girl -romaanissa Murdoch virkkaa unenomaisen painostavia verkkoja, jotka saivat minut antautumaan tarinalle heti sen ensisivuilla. Teoksen alussa on yö. On talo ja talon lukittu ovi, jota äitinsä hautajaisiin tullut Edmund turhaa kolkuttelee. On varjoja. On pimeää. On kummauhkainen ja oudon epärealistinen tunnelma. On selittämätöntä ja tuonpuoleiselta tuntuvaa. Väliin tuntuu kuin Murdoch leikkisi goottilaisella kuvastolla, jonka hän kuitenkin vetää takaisin tämänpuoleiseen maailmaan.

Vuorenkorkuinen äiti

Siinä hän  makaa näytillä, Edmundin kuollut äiti Lydia. Makaa talossa, joka hengittää öisen puistattavaa hengitystä ja hyvin pian käy ilmi, että äiti on vielä kuoltuaankin vuorenkorkuinen. Äidistä ei pääse ohi. Hän on niin Edmundin kuin hänen veljensä Oton ja tämän vaimon tiellä nyt ja aina.

I looked at what lay before me with a horror which was not love or pity or sadness, but was more like fear. Of course I had never really escaped from Lydia. Lydia had got inside me, into the depths of my being, there was no abyss and no darkness where she was not. She was my self-contempt. To say that I hated her for it was too flimsy a saying: only those will understand who have suffered this sort of possession by another.     


Lydiasta kaikki alkaa, mutta mikään ei häneen pääty. Hän on ikuinen horisontti.

Paitsi äitiinsä Edmund on sidottu myös veljeensä teräksisin sitein. Jotakin kamalaa on tapahtunut menneisyydessä. Jotakin, joka on tehnyt elämästä "metafyysisen kidutuskammion." Edmund saa pian huomata joutuneensa välittäjäksi veljensä ja tämän vaimon, "musiikkiin pukeutuvan" Isabelin avioliitto-ongelmissa. Hän yrittää lähteä, mutta kotitalo on juoksuhiekkaa. Lähdön esteenä on myös Oton ja Isabelin melkein aikuinen tytär Flora, joka ottaa Edmundin uskotukseen.

Pölyä ja takkatulta

Ihmisten väliset suhteet ovat "Italialaisessa tytössä" täynnä sakeita ja vääristyneitä intohimoja, joiden avulla elämään yritetään saada liekkiä, joka palaisi villisti kuin takkatuli, jota Isabel polttaa huoneessaan. Tulen rätinän voi tuntea ja haistaa liian täyteen ahdetun huoneen pölyn. Murdochin romaanissa tuli on kuin Tsehovin ase. Kun sen uhkarohkeaa palamista on kuvattu, on sen ennen pitkää riistäydyttävä irti.

The Italian girl lainaa nimensä Edmundin perheen italialaisilta lastenhoitajilta, joiden tehtäväksi jälkikasvusta huolehtiminen on jätetty. Samalla se on käsite, jonka avulla Murdoch nostaa esiin luokan. Lastenhoitajat sulavat Edmundin muistoissa yhteen, yhtä ei toisesta erota. He ovat päällekkäin liimaantuva jatkumo ilman nimiä ja identiteettejä.

Säädyltään alempiarvoisia ovat myös taloon kotiutuneet venäläisnuoret, David ja Elsa, jotka saattavat sekasortoon sen vähänkin järjestyksen, mitä vielä on jäljellä. Asioiden tila paljastuu Edmundille vähitellen kuin painajaisuni, jossa huonetta seuraa aina seuraava, entistä painostavampi tila.

Vuotava vene ja rupinen haava

The Italian girl on vene, jonka pohjassa olevasta reiästä valuu kauheaa vettä. Kauheaa myös siksi, että se on niin kiehtovaa. Se on taulu, johon maalattua maisemaa ei pysty ohittamaan. Rupi, jota on ihan pakko repiä. Tuntuu kuin tarina liikkuisi kerroksissa, joihin ei varsinaisesti ole pääsyä, mutta jonne Murdoch on kuitenkin onnistunut kurkistamaan. The Italian girl on vakuuttavuudessaan arkkityyppinen ja tuore. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, johon olen lääpälläni. Murdochin tuotannossa tämä romaani edustaa hänen tuotantonsa alkupäätä, joten on syytä olettaa, että myöhemmissä teoksissa kierrokset sen kun koveneavat. Kyllä vaan, haluaisin tästä paikasta rynnätä ostamaan/lainaamaan lisää Murdochia. Murdochin tuotanto on onneksi varsin runsas, joten valinnan varaa riittää.


Iris Murdoch: The Italian Girl (2000/1964)
171 sivua
Kustantaja: Vintage Classics


Naistenviikko 2016







maanantai 18. heinäkuuta 2016

Rachel Cusk: Outline

Outline on järkyttävän älykäs romaani, johon minä putosin kuin kaivoon, jonka pohja ei vieläkään ole tullut vastaan.  Sitä lukiessani tajusin myös yhtäkkiä, että sen lukeminen tuntui intensiteettinsä osalta juuri siltä kuin olin odottanut tuntuvan Elena Ferranten romaanin Loistava ystäväni lukeminen. 

Löydät kyllä muutakin luettavaa kuin juuri tämän romaanin

Outline ei ole kaikille. Ei, se ei ole edes useimmille, mutta niille joille se on, se on sitä harvinaisen paljon. Erityisen paljon se on kaikille niille, joissa asuu kirjoittamisen palo ja niille, jotka uskaltavat pysähtyä ja rapsutella omia niin sanottuja totuuksiaan. Se on sukellus vaatteet päällä ja nousu takaisin veden pinnalle alastomana. Se on yksi kertomus aiheesta 'miten kirjat syntyvät' ja miten ihmisen kyky pettää itseään on loputon.

Nyt tulee paukku. Uskokaa tai älkää, Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman  että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saat minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin. Jotain kertonee sekin, että tein Cuskin romaaniin useita alleviivauksia. 

Cusk vapahtaa minut juonesta ja henkilöhahmoista. Jälkimmäisiä tosin hänen romaanissaan on, mutta he itsessään eivät ole tärkeitä. On oikeastaan ihan sama mikä on heidän nimensä, ikänsä, sukupuolensa ja ammattinsa. Tosin useimmat heistä  ovat tekemisissä kirjoittamisen kanssa. Tärkeää on se, mitä he puhuvat ja miten elämästään kertovat. Voi miten toivonkaan, että heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi oikeastikin olemassa ja että he vielä kuuluisivat tuttavapiiriini.

Tunnustusten tuottamista

Päähenkilö on englantilainen kirjailija, eronnut nainen ja äiti. Hänellä on ihmisiin sellainen vaikutus, että nämä alkavat hänen läsnäollessaan puhua asioistaan. Tavallaan kyse on ns. "Susanin vaikutuksesta", mutta toisella tavalla ei ollenkaan, koska Cusk on tosissaan, kun taas Peter Hoegin romaanissa Susanin erityiskyky on lähinnä juonen palveluksessa oleva tehokeino, joka sivumennen sanoen jäi muun tarina jalkoihin.

Outlinen naiselle ihmiset alkavat puhua hyvinkin intiimeistä asioistaan, suorastaan tunnustaa. Teoksen alussa nainen istuu lentokoneessa matkalla Ateenaan, jonne hän on menossa pitämään kirjoittajakurssia. Naisen vieressä istuva mies alkaa puhua hänelle elämästään ja avioliitoistaan. Naisen ja miehen väliset tapaamiset jatkuvat vielä Ateenassakin ja vähitellen miehen kertoessa elämästään yhä lisää hän tulee nostaneeksi pinnalle ihmissuhteiden yhä haisevampaa lietettä. Mies ja muutamat muut henkilöt tässä romaanissa saavat kysymään, onko totuus ihmissuhteissa ylipäätään mahdollista vai onko niiden elossapysymisen edellytys aina jonkinasteinen valehtelu, vaikeneminen, totuudesta pidättäytyminen? Kestävätkö ihmissuhteet totuuden?

Outline surfaa kirjoittamisen merellä. Tanskan prinssi on vihdoin päättänyt olla ja kysyä sen sijaan, että kirjoittaako vai eikö kirjoittaa? Monet ovat jo unohtaneet hänet, sillä on hienoa olla kansainvälisesti menestynyt painosten kuningas ja kuningatar. Asema, jonka saavuttaa parhaiten kirjoittamalla tiukkaotteisia thrillereitä. Vaikka ei olisikaan globaalisti menestynyt, on kuitenkin hienoa, että voi sanoa olevansa kirjailija tai ainakin se on tärkeämpää kuin se, mistä itse kirjoissa on kysymys. Katsokaa, tuossa hän menee, hän on Kirjailija. Voi laittaa kaikille sosiaalisen median tileille titteliksi Kirjailija ja olla suuri. Mikä ihmeen laatu? En ymmärrä mistä te puhutte. 

Oho, nyt taisi tulla muutamia lauseita tuossa edellä jossain tyylilajissa. 

Romaani, joka on romaani, joka on essee, joka on valheidenpaljastuskone

Vaikka Outline on romaani, luin sitä enemmänkin kuin esseetä.  Jos haluat pitää kiinni elämänvalheistasi, pysy kaukana Outlinesta.

[i]t is the very thing you don't see, the thing you take for granted, that deceives you. And how can you even know you have taken something for granted until it is no longer there?
[...]
The human capacity for self-delusion is apparently infinite - and if that is the case, how are we ever meant to know, except by existing in a state of absolute pessimism, that once again we are fooling ourselves?

Jos edelliset sitaatit eivät vielä karkoittaneet sinua, usko edes Henrik Ibseniä, joka Villisorsassa kirjoittaa, että jos vie keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, vie häneltä välittömästi myös hänen onnensa. Valheet suojelevat ihmistä. Ne pitävät kurissa kaiken sen epämukavan, jonka kohtaaminen on kivuliasta ja tuskallista. Outlinessa valheet paljastuvat. Se sattuu. Se on osin masokistinen nautinto, jota jää kaipaamaan. 

Outline saattaa aiheuttaa huomattavan intensiivisiä tuntemuksia. Olen varoittanut. Ratkaisu on tietysti sinun, enkä ota siitä mitään vastuuta. Sen sijaan jään miettimään, mitä valheitani tälläkin kirjoituksellani vahvistan.


Rachel Cusk: Outline (2014)
249 sivua
Kustantaja: Vintage






perjantai 15. heinäkuuta 2016

Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Mitä tapahtuu, kun ihminen hylkää itsensä ja alistuu toisen ihmisen edessä kerta toisensa jälkeen? Luopuu itsekunnioituksestaan ja uhraa oman ihmisarvonsa toisen ihmisen alttarillle ja katselee, miten tämä polttaa sen tuhkaksi ja nauraa päälle. Mitä tapahtuu kun ihminen on valmis tekemään ihan mitä vaan, jotta toinen pitäisi häntä ystävänään? 

Tapahtuu sitä, että ihmisen sisällä alkaa kasvaa viha, joka jonain päivänä saa hänet tekemään peruuttamattomia tekoja. Ann-Sophie Brasmen Henkäys kertoo tällaisesta ystävyyssuhteesta ja vähitellen yhä voimakkaammaksi kasvavasta vihasta.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Tyttöjen välinen ystävyys, silloin kun se on ikävimmillään, on suoraan sanottuna ihan perseestä, kuten Ann-Sophie Brasmen romaani tuo hyvin tarkkanäköisesti ja havainnollisesti ilmi. Kukapa ei tuntisi näitä pieniä kuningattaria, jotka pyörittävät ystävärulettia. Tänään minä olen sinun kanssasi ja huomenna heitän sinut pois ja otan jonkun muun. Minä olen ihanin, kaunein ja suosituin ja jos aiot olla seurassani, sinä teet niin kuin minä sanon. Henkäyksessä tämän bitchin nimi on Sarah ja romaanin päähenkilö Charlène ei mitään muuta niin halua kuin olla Sarahin kanssa.

Romaanin alussa Charlène on ollut melkein kaksi vuotta vankilassa, joten pahat aavistukset täyttävät lukijan mielen heti kättelyssä. Huomiota kiinnittää myös se, että Charléne ei kadu. Päinvastoin hän suorastaan pelkään, että hän jonain päivänä huomaisi katuvansa. Kun olen lukenut Henkäyksen palaan miettimään Charlènea vankilassa ja katumistematiikkaa. Huomaan ymmärtäväni häntä. Ymmärtäväni sitäkin, että hän ei kadu, mikä ei tietenkään tarkoita, että hänen tekonsa olisi hyväksyttävä.

Miten Charlènesta tuli Charlène


Brasme taustoittaa Charlènen ratkaisua kertomalla tämän lapsuudesta. Tutkimalla Charlènen perhesuhteita ja hänen ystäväpiiriään, tai pikemminkin ystävättömyyttään, muodostuu kuva siitä, miksi asiat menevät, kuten ne menevät. Charlène on "itsepäinen ja kiihkeä" lapsi, hänen äitinsä huomattavan tunnekylmä ja isä paljon poissa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan käy ilmi, ovatko näkemykset vanhemmista Charlènen omia tulkintoja vai hänen vanhempiensa ominaisuuksia. Loppujen lopuksi tytön perhe on kuitenkin aika tavallinen ja mitä tulee myöhempiin tapahtumiin ratkaisevaa on, että Charlène kokee olevansa yksin silloinkin, kun hän on muiden joukossa. Teini-iälle tyypillinen viha omaa ruumista kohtaan huipentuu tunteeksi likaisuudesta ja hyödyttömyydestä, eivätkä unelmat oman itsen transformaatiosta jaksa kantaa Charlènea. 

Charlènen pelastus ja tuho on Sarah, josta muodostuu Charlènelle pakkomielle. Hän antaa tämän sekoittaa elämänsä yhä uudestaan. Hän uskoo ja toivoo ja pettyy, eikä pääse tästä kolmipyörästä ulos. Brasme kuvaa tyttöjen välisen suhteen vellovana kenttänä, jossa vallan langat pysyvät tiukasti Sarahin käsissä, kunnes tulee päivä, jolloin Charlène kieltäytyy olemasta Sarahin marionetti. Kuten teoksen motto kertoo, on meidän jokaisen sisällä tuntematon, jonka kanssa meidän on jonain päivänä tehtävä tuttavuutta. 

Mietittävää ja keskusteltavaa

Henkäys piirtää Charlènen elämästä aikajan, joka alkaa hänen lapsuusvuositaan ja päättyy vankilaan. Matkalla on pysäkkejä, jotka kappaleiden nimien mukaan ovat seuraavan nimisiä: Unohtaa, Tukehtua, Hengittää, Leikkiä, Kärsiä, Rakastaa ja olla rakastettu, Epäonnistuminen ja Katson sinun nukkuvan. Jokainen näistä otsikoista tiivistää sen alle kirjoitetun ja kertoo Charlènen tarinan muutamalla verbillä. 

Henkäys on kirja, joka soveltuisi hyvin luettavaksi ja keskusteltavaksi yläasteella. Moni kiusaaja ei varmaankaan ymmärrä, minkälaista tuhoa hän saattaa toisen ihmisen elämälle tehdä. Tematiikkansa puolesta Brasmen teos lähenee niin ikään ranskalaisen Amelie Nothombin romaania Antikrista (Antéchrista, 2003), joka sekin on viiltävä kuvaus tyttöjen välisestä "ystävyydestä" (viimeistään tässä vaiheessa ystävyys on laitettava lainausmerkkeihin), jossa toinen on tähti ja toinen tähden varjo. Jos sinulla on teini-ikäinen tytär kannattaa Henkäys lukea ihan jo senkin vuoksi, että siinä on kirjoitettu auki se, mitä tämänikäisten tyttöjen maailmassa tapahtuu. Se, mistä nämä tytöt eivät ollenkaan aina vanhemmilleen kerro. 


Ann-Sophie Brasme: Henkäys (2003)
141 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Respire (2001)
Suomentanut: Minna-Maaria Koponen
Kustantaja: LIKE

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Olen pettynyt. Etukäteen odotin, että Lisa McInerneyn The Glorious Heresies olisi tyyppiä Hubert Selby Jr.:n Unelmien sielunmessu kohtaa Irvine Welshin Trainspottingin, joka kohtaa Jenni Faganin Panopticonin.

Ei ollut. Vaikkakin:

vimmaiset nuoret - check
alkoholi - check
huumeet - check
väkivaltaisuus - check
prostituutio - check
elämä ilman tulevaisuutta - check

Olen erityisen pettynyt, koska The Glorious Heresies voitti tämän vuoden Baileys-kirjallisuuspalkinnon ja koskaan ennen ei ole käynyt niin, että olisin ollut pettynyt Baileys-voittajaan. McInerneyn teoksen epäkiitollisena osana on siten olla ensimmäinen Baileys-voittaja, joka ei sytytä minua oikein suuntaan jos ei toiseenkaan. Tämän teoksen piti alunperin olla Irlannin matkani matkakirja, mutta malttamattomuuksissani tulin aloittaneeksi McInerneyn romaanin heti samana iltana, kun Baileys-palkinnon voittaja julistettiin. Tiedä sitten, olisinko Irlannin maaperällä onnistunut saamaan tästä irti jotakin sellaista, joka Suomesta käsin ei iskenyt.

Corkilaisten katujen vähemmän aurinkoinen puoli

The Glorious Heresies alkaa kuolemantapauksesta, kun 59-vuotias Maureen Phelan iskee miehen hengiltä puolivahingossa. Maureenin poika JP, Corkin alamaailman kunkku ja huumediileri järjestää jälkien siivojaaksi Tony Cusackin, joka on kuuden lapsen yksinhuoltajaisä ja juomaveikko, jolla ei ole varaa sanoa JP:lle ei. McInerneyn romaanissa kellään ei mene kovin hyvin. Tonyn vanhin poika Ryan on kovaa vauhtia ajautumassa samaan kierteeseen kuin helposti malttinsa menettävä isänsä. Lisäharmia Tonyn ja hänen isänsä välille aiheuttaa liian innokkaasti naapuriapua tarjoava Tara Duane ja kuvioon sotkeutuu myös "menneisyytensä saastuttama" Georgie ja joukko muita henkilöitä. McInerney kutoo eri henkilöiden tarinat kiinnostavasti yhteen ja heidän elämäänsä pääsee näkemään monesta eri suunnasta.

Teoksen kannessa McInerneyn romaanista on käytetty mm. ilmaisuja: "fiendishly hilarious" ja "a head-spinning stomach-churning state-of-the-nation novel". Olenkohan lukenut ihan eri kirjan kuin ne, jotka ovat edellä mainittuja luonnehdintoja käyttäneet. En löytänyt The Glorious Heresiestä oikein mitään hulvatonta (ehkä huumorintajuni on laatua, joka ei natsaa tämän kirjan riemukkuuden kanssa). Jos tämä romaani on kuvaus nyky-Irlannin tilasta, niin siihen en osaa ottaa kantaa. Olin muutaman päivän lomalla Dublinissa, mutta se ei riitä mandaatiksi tämän asian pohdiskeluun. Ehkä on niin, että jos tuntisin Irlantia paremmin, tämä romaani avautuisi toisella tapaa. En lukiessani tuntenut pyörrytystä, eikä vatsassani myllertänyt. Uskon kuitenkin, että tämä romaani on parempi kuin millaiseksi sen lukiessani koin. Joskus käy niin, että romaanin maailmaan ei vaan millään pääse sisään ja lukiessa tuntuu kuin teos hylkisi lukijaansa.

Oppitunti kielestä

Ennen muinoin radiossa oli stereotesti. Muistan, että siinä sanottiin jotensakin näin: "ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta". Lisa McInerneyn romaanissa teksti tulee läsnäolevaksi juurikin epämääräisistä suunnista. Väliin tuntuu, että kielikuvat putoilevat tekstiin yhtä äkillisesti kuin lokkien tiputtamat "yllätykset."

McInerney tarjoaa tuoreentuntuista kieltä ja hienoja kielikuvia. Usein ne kuitenkin saavat miettimään, että mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan. Minulle McInerneyn kieli jäi tyhjäksi, vähän niin kuin sanoisi, että aurinko oli kananmunankeltuainen paistinpannulla. Okei. Vai niin. Niin se sitten varmaan oli. Tämän romaanin viehätys on pitkälti juuri kielessä ja kun se ei iske, on kovin vähän tehtävissä. The Glorious Heresies sai minut kyllä miettimään, mitä ovat ne näkymättömät langat, jotka kulkevat kielikuvien ja merkitysten välillä. Miten ne muodostuvat? Miksi jokin ilmaisu avaa merkitystä useaan suuntaan samanaikaisesti ja toinen taas kolisee tyhjyyttään? Missä määrin kyse on lukijasta ja hänen vastaanottokyvystään ja missä määrin käytetystä kielestä? Miksi jossakin tekstissä ihan yksinkertainenkin sana on valtava, kun taas toisessa yhteydessä se on pelkkä tyhjä sana?

Raspista energiaa

McInerneyn romaanin lukeminen on kuin asettaisi paristoa sähkölaitteeseen väärin päin. Plus-napa vasten plus-napaa ei synnytä jännitettä. Henkilöhahmot ovat kyllä sinänsä ihan mielenkiintoisia, mutta heidän kohtalonsa liikutti minua kovin vähän. Itse asiassa järkyttävän vähän. Suoraan sanottuna hävettävän vähän. Yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden kierre periytyy isältä pojalle ja sinetti lyödään elämän päälle jo kovin varhaisessa vaiheessa. Miksi en tästäkään innostunut, kun kyseessä on teema, joka noin yleisesti ottaen on mitä kiinnostavin. The Glorious Heresies on voimakas fuck you kirjallisessa muodossa, mutta minua sen raspinen energia ei onnistunut puhuttelemaan.


Lisa McInerney: The Glorious Heresies (2015)
371 sivua
Kustantaja: John Murray

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Juha Hurme: Hullu

Hullu on Juha Hurmeen tarina miehestä, joka tuli hulluksi. Teoksen alussa mies huomaa, että asiat ovat sillä mallilla, että on parasta kävellä suoraan sairaalaan. Niin hän tekeekin juostuaan ensin muutaman kerran Eläintarhan pururadan ympäri. Sairaalaan meno tapahtuu kreivin aikaan ja viime tingassa, sillä heti sinne päästyä näkö-, kuulo- ja todellisuusharhat ottavat miehen tukevasti valtaansa.

Olen tietoisesti ollut lukematta Juha Hurmetta, koska minulla on sellainen vahvemmanpuoleinen etiäinen, että hän on tyyppi, jonka kirjoitusten vaikutuksen tulen kokemaan liian(kin) vahvasti. Jos nyt suoraan sanotaan, niin sanotaan, että Juha Hurmeen tekstit pelottavat minua. Nyljettyjä ajatuksia on minulle suoraan jopa suositeltu, mutta lähdin nyt kuitenkin Hullun matkaan, kun se osui käsiini sopivasti juhannuksena, jonka kristillis-pakanalliseen karnevalismiin se oivallisesti sopii.  

Nerot ja hullut

En pidä yhtään sanasta hullu, mutta kun se nyt sattuu olemaan Hurmeen teoksen nimi, niin käytetään sitä sitten. Juha Hurme on Hesarin haastattelussa kertonut, että hän kirjoitti Hullun omien hulluuskokemustensa jälkeen. En silti ole valmis vetämään yhtäläisyysmerkkejä Juha Hurmeen ja teoksen päähenkilön välille. Tosin huomaan lukiessani miettiväni monesti, en niinkään sitä missä määrin miehen kokemukset ovat Hurmeen kokemuksia kuin sitä, että onko teoksen muilla henkilöillä vastineensa todellisuudessa.

Usein sanotaan, että luovuuden/nerouden ja hulluuden välistä eroa on mahdoton tehdä. Enpä tiedä. Edellinen ajatus ei tunnu kovin mukavalta, koska siihen on sisäänkirjoitettu ajatus, että nerojen hulluus on jotenkin parempaa ja hyväksytympää kuin tavallisten ihmisten hulluus. Miksi olisi? En oikein ole valmis nakkaamaan ostoskärryyni sitäkään ajatusta, että hulluus olisi luovuuden ehdoton edellytys. Hurmeen Hullu joka tapauksessa osoittaa, että hulluus ei ole hauskaa, eikä siihen liity mitään erityistä romantiikkaa. Tästä huolimatta itse teos on kyllä paikoin ihan hillittömän hauska, vaikka en kyllä ole ihan varma, miten korrektia sille nauraminen on. 

Minulle Hullu ilmeni tragikomediana, joka onkin huomattavasti kiinnostavampi laji kuin pelkkä komedia tai tragedia. Teoksen dialogi on paikoin niin hulvatonta, että minua hytkytti.

Oletko menossa lukemaan Raamattua?
No joo, huvikseni, ajattelin tsekata nuo jouluevankeliumit, kun nyt on sesonki.
Onko tämä maailma sinusta sen näköinen, että Vapahtaja on täällä käynyt?
No eipä kyllä.

Voin hyvin kuvitella edellisen sananvaihdon vaikkapa johonkin Aki Kaurismäen elokuvaan. Lakonisen tiivis toteilu tavoittaa paljon. Tästä voisi lähteä vaikkapa pohtimaan sitä, että mikä on sairaalassa olevien hullujen ja Kaurismäen elokuvahenkilöiden välinen suhde. No, ei nyt kuitenkaan lähdetä.

Hulluus ja todellisuus

Hulluun sisältyy erinäisiä profeettojen kertomuksia ja saarnoja sekä J.J. Wecksellistä kertova näytelmä, jonka päähenkilö kirjoittaa ja esittää yhdessä sairaalan potilaiden kanssa. Näytelmä toimii teoksessa hulluuden peilinä, johon katsottaessa asiat ja ihmiset näyttäytyvät epätavallisina ja kummallisina, mutta eivät hulluina, koska kyse on näytelmästä. Ylimääräinen kierre tulee siitä, että vuorosanoja lukevat potilaat, ne hullut. Näin teoksensisäinen näytelmä sijoittuu sekä hulluuden ulkopuolelle että sen keskiöön. Näytelmän sisällä potilaat eivät ole hulluja, vaan näyttelijöitä. Näytelmässä mieshenkilö voi olla amputoitu hiiri, eikä se tee hänestä hullua, mutta jos hän väittää olevansa sitä näytelmän ulkopuolella, on tilanne toinen.

Hullu on teos, joka häiritsee ja pistelee. Se ei suostu raameihin, vaan valuu niistä läpi kuin vanhanaikaisesta kuumemittarista karannut elohopea. Potilaiden puheet avaavat väyliä mielen prosesseihin ja saavat miettimään vaikkapa sitä, että miksi juuri uskonnolla sekä Jumalalla että Jeesuksella on usein niin keskeinen rooli, kun ihminen tulee hulluksi. Mistä se kertoo? Maailmassa kun aika paljon muitakin aiheita olisi.

Jos meitä on tässä kaksi, toinen meistä voi olla hullu. Jos sen sijaan olen tässä yksikseni en ole sen enempää hullu kuin tervekään. Tosin ei se ihan niin mene, vaikka hulluus on toki suhteellista, hulluutta verrattuna johonkin ei-hulluun.  Jos me kumpikin olemme näytelmässä, ei kukaan voi tietää varmuudella, olemmeko me sen ulkopuolella hulluja vaiko emme. 

Useimmiten ei-hullun määritelmäksi riittää, että henkilö ei ole vahingoksi itselleen tai muille ja tulee joltisestikin toimeen yhteiskunnan asettamissa raameissa. Seuraavaksi pitäisi määritellä, mitä on vahingoksi oleminen ja mitä ovat yhteiskunnan raamit. Hulluus liukuu käsistä taas kerran. Yhteen sen ilmentymistä voi tutustua Hurmeen teoksen kautta, joka erittäin suurella todennäköisyydellä lisää ihmisen ymmärrystä siitä, mitä hulluus joissakin tapauksissa on.


Juha Hurme: Hullu (2015/2012)
249 sivua
Kustantaja: Teos (pokkarit)


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin


Srrr bzzz srrr bzzzz srrr. 

Mikäs se siinä lentää? No mutta hyvää päivää, sehän on surrealismin kärpänen. Eipäs lyödäkään sitä lätkällä, vaan kysytään, että mistäs mahdat olla tänne tullut. 

Ja kärpänen vastaa: tuoltahan minä André Bretonin taskusta. Pariisista lentelin aikojen takaa.

Henkilögalleria


Uiden kotiin on positiivisesti omintakeinen kuvaus muutaman ihmisen lomaviikosta vuokrahuvilassa. Koska henkilögalleria on niin mainio, esittelen heidät tähän alkuun:

Joe Jacobs (alunperin puolalainen), runoilija, tunnettu myös nimellä kusipäärunoilija
Isabelle Jacobs, Joen vaimo, toimittaja, erikoisalana reportaasit sota-alueilta
Nina Jacobs, edellisten tytär, 14-vuotias, ikä kertoo jo paljon
Kitty Finch, kasvitieteilijä, joka on kirjoittanut runon nimeltä Uiden kotiin, originelli, kaunis ja masennukseen taipuvainen, esiintyy usein alastomana ja käyttää vihreää kynsilakkaa. Henkilö, jota lähes kaikki palvovat
Madeleine Sheridan, kuutta päivää vaille 80-vuotias naapuri ja lääkäri, joka puuttuu  kärkkäästi muiden asioihin
Jurgen, Hessen Siddharthaa lukeva talonmies
Claude, komea ja köyhä yrittäjä
Laura, Jacobsien perheystävä, hyvin pitkä nainen
Mitchell, Jacobsien perheystävä, naimisissa hyvin pitkän naisen kanssa


Surrealismin surinaa

Deborah Levyn romaani on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa. Itse asiassa en enää edes muista, mistä sen alunperin bongasin.  Onneksi uusi pirteä Fabriikki Kustannus on saattanut tämän teoksen suomeksi ja onneksi Maisku kehui tätä blogissaan, niin sain minäkin pistetyksi tuumasta luentaan, josta olenkin hyvin iloinen, sillä Uiden kotiin on juuri sellaista kirjallisuutta, joka minua kiinnostaa.

Levy kirjoittaa huolella valmisteltua tekstiä, jossa sanat hyppivät villisti kuin sadepisarat kananmunan kokoisia rakeita unohtamatta. Tämän vuoksi en suosittele hotkivaa lukuotetta, sillä näennäisestä helppoudestaan huolimatta Uiden kotiin sisältää paljon enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Levyn  hengenheimolaisena tulee mieleeni Amélie Nothomb siinä mielessä että sekä Levy että Nothomb kirjoittavat reikäistä realismia, jossa tapahtuu kaikenlaista vänkää, joka kääntää maailman sellaisena kuin sen tunnemme vähän vinompaan asentoon.

Levy lainaa romaaninsa moton surrealisteilta:

"Joka aamu kaikissa perheissä miehet, naiset ja lapset, jos heillä ei ole parempaakaan tekemistä, kertovat toisilleen unistaan. Olemme kaikki unen armoilla ja olemme itsellemme velkaa sen, että hyväksymme unen vallan hereilläkin." (La Révolution surréaliste, 1. numero, joulukuu 1924)

Tämä motto on sekä hyvä lukuohje Levyn romaanille että sen tiivistys.  Jacobsit ja Kitty Finch asuvat samassa vuokrahuvilassa ja Levy valaisee heitä odottamattomista kulmista. Tunnelma on keveä, mutta ei kevyt. Heti romaanin alussa tehdään selväksi, että Kittyn ja Joen välillä säkenöi ja että heidän romanssissaan on rupinen ryppy.

[h]e tiesivät, että menneisyys asui kivissä ja puissa ja he tiesivät, että himo teki heistä kömpelöitä, hulluja, salaperäisiä, sekavia. Hetket Kitty Finchin kanssa oliva olleet nautintoa ja kipua, järkyttävä koe, mutta ennen kaikkea ne olivat olleet virhe.

Uiden kotiin maistuu mysteeriltä. Se on kuin se kellarin hylly, jossa tietää jotain olevan, mutta ei ole ihan varma, mitä se olikaan. Tuntuu kuin Levyn teksti ei etenisi lineaarisesti vasemmalta oikealle, vaan pompahtelisi silmien eteen eri suunnilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että teksti olisi sinänsä mitenkään erityisen vaikeaa.

"Jos on surullinen, sataa aina"

Henkilöhahmojen riemukkuus ihastuttaa. Vietetään kesäisiä päiviä vuokrahuvilan pihalla, kuljeskellaan Nizzan rantabulevardilla ja törmätään asioihin, joista ei aina ihan tiedä, mistä niissä oikein on kysymys. Kaiken yllä on jonkinlaista kohtalonomaisuutta ja salatun läsnäolo. 

Teoksen lopussa puseroni pullottaa jo kovasti, sillä suru on tehnyt pesänsä sen sisälle. Tarina kiepahtaa ja tekee sen tyylillä, johon en ollut yhtään valmis. Samalla kun kokoilen liikutustani mietin, että Uiden kotiin on tälle romaanille suorastaan ihan täydellinen nimi. Kun mietin sitä, väreilen kylmiä väreitä.

Kertaheitolla Levy ottaa paikkansa niiden kirjailijoiden joukosta, joita haluan lukea lisää. Tutkinkin jo, että hän on ennen Uiden kotiin -romaania kirjoittanut viisi muuta romaania ja tänä vuonna häneltä on ilmestynyt teos nimeltä Hot Milk. Kuulostaa nimensä perusteella oikein lupaavalta. Miltäköhän sen lukeminen tuntuu? Uiden kotiin nimittäin on kuin - Levyn sanoja lainatakseni - "ylittäisi tien silmät kiinni." 


Deborah Levy: Uiden kotiin (2016)
144 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Swimming Home (2011)
Suomentanut Laura Vesanto
Kustantaja: Fabriikki kustannus

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

5 + 12 tietokirjaa -haaste


Viiden tietokirjan haasteen sain ainakin Leena Lumilta (haasteita on nyt viime aikoina ollut niin paljon liikkeellä, että pyydän anteeksi, kun en muista, minkä haasteen olen keneltäkin saanut) ja 12 tietokirjan haasteen Kirjojen Kamarin Katjalta. Kiitos haasteista! Vastaan nyt niihin tässä yhteispostauksessa.


Vastaan näihin haasteisiin nyt niin, että esittelen ensin viisi kirjaa, jotka olen lukenut ja jotka ovat kulkeneet mukana jo monta vuotta. Sen jälkeen esittelen seitsemän kirjaa, jotka ovat tärkeitä erinäisistä syistä. Monet niistä ovat kirjoja, joihin usein palaan ja toiset taas sellaisia, että ne nyt vaan on pakko olla kirjahyllyssä. Mahtuupa mukaan yksi sellainenkin teos, joka on tulossa lukuun lähiaikoina.







Viiden tietokirjan haaste 

1. Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia (1984)
Das Drama des begabten Kindes (1979)
Suomentanut Tuulikki Lahti
Kustantaja: WSOY

Teini-ikäisenä tajusin, että olen hirvittävän lahjakas tyyppi, ihan siis suorastaan nero vertaansa vaille. Tiesin kaikesta kaiken ja tämän vuoksi kehotin äitiänikin lukemaan tämän Alice Millerin kirjan, jotta hän ymmärtäisi, miten väärin hän on kaltaistani lahjakasta lasta kohdellut.

Jännä kyllä, nerouteni haihtui kokonaan, kun tulin vanhemmaksi.

2. Virginia Woolf: Oma huone (1990/1980)
A room of one's own (1929)
Alkusanat, selitykset ja suomennos Kirsti Simonsuuri
Kustantaja: Kirjayhtymä

Oma huone kuuluu listalleni itsestäänselvästi, eikä kaipaa sen kummempia perusteluja. Todettakoon myös, että tämä kyseinen Kirjayhtymän julkaisema kirjasarja oli vallan hieno, kuten tämänkin teoksen kansi osoittaa. Kuvassa on Helene Schjerfbeckin Baskeripäinen tyttö


3. Roger Holmström: Hagar Olsson och den öppna horisonten. Liv och diktning 1920-1945 (1993)
Kustantaja: Schildts

Enimmäkseen jengi diggaa Hagarin "min förtjusande ungea" eli Edith Södergrania. Minä taas olen enempi Hagarin naisia, vaikka Edithin runoista kovasti pidänkin. Hagar-hulluuteni sai opiskeluaikana suorastaan vaarallisia muotoja. Asuin tuolloin vanhassa jugend-talossa ja minulla oli tapana joskus kuvitella, että Hagar oli muinoin asunut siinä samassa talossa. Luulen, että olin vähän rakastunut häneen.

4. Maria-Liisa Nevala (toim.): "Sain roolin johon en mahdu" Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (1989)
Kustantaja: Otava

Erinomainen hakuteos, johon on listattu kaikki suomalaiset sekä suomeksi että ruotsiksi kirjoittaneet naiskirjailijat ja josta löytyy monia sellaisia kirjailijoita, jotka ovat vuosien saatossa unohtuneet ja jääneet kovin vähälle huomiolle. Tällaisia teoksia tarvitaan, kun jostain kumman (!) syystä on tullut tavaksi täyttää kirjallisuuden kaanon lähinnä mieskirjailijoiden teoksilla.

5. Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia I-III (1998)
Histoiré de la sexualité I-III (1976, 1984)
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kustantaja: Gaudeamus

Samoihin aikoihin kun olin rakastunut Hagar Olssoniin, olin rakastunut myös Michel Foucault'hon. Meillä oli tapana hengailla Pariisin yössä ja puhua valtasuhteista. Opin häneltä ihan hirvittävän paljon, enkä halua edes kuvitella, miten kehnosti minun olisi ilman Micheliä käynyt. Muistakaa tekin, että joka paikassa missä valta ilmenee, on olemassa myös vastarinnan paikka ja että valta ei ole ihmisen, vaan hänen asemansa (positionsa) ominaisuus. Jälkimmäinen tuntuu kyllä usein unohtuvan niiltä (kuten vaikkapa pääministeri Sipilältä), jotka siinä valtapositiossa ovat.



12 tietokirjan haaste

Sijoilla 1-5 ovat edellä luettelemani teokset, joista jokaisella on minulle erityinen henkilökohtainen arvo. Jatkan samalla muodikkaan  henkilökohtaisella linjalla ja seuraavat seitsemän teosta ovat nekin jonkin tai joidenkin tärkeiksi katsomieni asioiden tai elämänvaiheiden edustajia. Kaikki niitä en ole lukenut.




6. Nina Simone with Stephen Cleary: I put a spell on You (1991)
Kustantaja: Ebury Press

Nina Simone on maaginen diiva. Sen lisäksi hän on erään rakkaussuhteeni ikoninen kuva. Mennään:

The name of this tune is Mississippi Goddam
And I mean every word of it





7. Tobias Rüther: Heroes. David Bowie and Berlin (2014)
Kustantaja: Reverb


Shhhh. (featuring China Girl)









8. Jean Baudrillard: Amerikka (1996/1991)
Ranskankielinen alkuteos: Amérique
Suomentanut Tiina Arppe
Kustantaja: Loki-kirjat

Kaikki hyvä tulee Amerikasta, kuten esim. Coca-cola ja McDonalds vai miten se nyt olikaan.



9. Andrei Tarkovski: Vangittu aika (1989)
Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomeksi toimittaneet Risto Mäenpää, Velipekka Makkonen, Antti Alanen
Kustantaja: Love


Koska Tarkovski on yksi suurimmista elokuvaohjaajista ja minulle yksi rakkaimmista.




10. Robyn R. Warhol and Diane Price Herndl (ed.): Feminisms. An anthology of literary theory and criticism (1993/1991)
Kustantaja: Rutgers University Press

Yli 1000-sivuinen feministisen kirjallisuudentutkimuksen antologia.



11. Maija-Leena Rossi (toim.): Kuva ja vastakuvat. Sukupuolen esittämisen ja katseen politiikkaa (1995)
Kustantaja: Gaudeamus

Feministinen artikkelikokoelma, joka aikanaan auttoi silmiäni avautumaan ja johon palaan toisinaan vieläkin.






12. Ta-Nehisi Coates: Between the World and Me (2015)
Kustantaja: Text Publishing

Tämän ostin ihan vähän aikaa sitten. Coatesin esseeteoksen kannessa Toni Morrison sanoo, että jokaisen pitäisi lukea se. Uumoilen, että Morrison on oikeassa.