perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan



Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on maannut kirjahyllyssäni niin pitkään, että se on jo täynnä makuuhaavoja, vaan eipä se  haitannut lukemista. Ilman klassikkohaastetta olisin kuitenkaan tuskin vieläkään tullut tarttuneeksi tähän teokseen. Omalla kohdallani haaste antoi oivallisen sysäyksen kohdata vihdoinkin tämä kuuluisa paholainen.

Olin jo etukäteen päättänyt, että luen tämän teoksen oli se sitten kuinka hidasta ja tuskallista tahansa ja niinpä teinkin varoiksi laskelman, kauanko Saatanan lukemiseen menee jos sitä lukee 20 sivua päivässä. Sivumäärä, jonka lukee vaikka unissaan tai päällään seisten.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että em. kaltaiset päiväkohtaiset sivumääräpakotteet eivät olleet tarpeen. Tempauduin mukaan tapahtumiin ja olin suorastaan ihmeissäni siitä, miten helposti tämän teoksen lukeminen kävi. Pitkä piimä loisti poissaolollaan.




Saatana saapuu Moskovaan on realistinen ja totuudenmukainen kertomus eräistä tapahtumista Moskovassa. Olet kenties kuullut tätä teosta kutsuttavan satiiriksi tai jopa loistokkaaksi satiiriksi, mutta se on pelkkää hämäystä. Kavala, lukijoita kohtaan suunnattu salajuoni. Totuus tästä teoksesta löytyy siitä itsestään. Teoksen kertoja nimittäin toteaa useampaan kertaan, että kaikki kerrottu on totta ja kukapa tämän asian paremmin tietäisi kuin juuri kertoja. Jos emme voi luottaa kertojaan, kehen sitten voisimme luottaa?

Bulgakovin teoksen venäjänkielinen nimi on Mestari ja Margarita ja vastaavalla tavalla se on käännetty myös esimerkiksi englanniksi. On kummallista, että Suomessa on päädytty antamaan tälle teokselle nimi Saatana saapuu Moskovaan. Käännösnimeä voisi pitää jo  yhtenä teoksen tulkintana, joka vihjaa siihen, että kyse on nimenomaan Saatanasta ja hänen tekemisistään. Vihulaisesta tulee näin teoksen päähenkilö, kun taas Bulgakov itse asetti painopisteen Mestarin ja Margaritan tarinaan. Tämä ero voi tuntua mitättömältä, mutta on mielestäni oleellinen teoksen tulkinnan kannalta.

Oli miten oli, teoksesta löytyy niin Saatana, Mestari kuin Margaritakin sekä erinäinen joukko muita henkilöitä, joille kaiketi löytyy vastineensa teoksen kirjoitusajankohdan (1928-40) venäläisestä yhteiskunnasta. Tuolloin Venäjää hallitsi Josef S., jonka mielivaltaisia tekoja Bulgakov tässä teoksessaan heijastelee. Tämä, sivumennen sanoen, on taas yksi todiste Saatanan realistisuudesta. Todiste, jonka koko kirjoa on mahdoton ymmärtää, jos ei ole elänyt absurdissa sosialistisessa yhteiskuntajärjestyksessä, jossa ihmisten katoaminen, vangitseminen ja pakkosiirtäminen on arkipäivää eikä mielikuvituksen tuotetta. Todellisuudessa, jossa kirjoitettu sana on uhka ja käsikirjoitusten mystinen katoaminen enemmänkin tapa kuin sattumaa.

Bulgakovin teoksen realismi on surrealismia ja unitajuntaa. Hirmuhallinnon alla elettäessä mikä tahansa on mahdollista. Hyvä ja paha  käyvät klassista taistelua toisiaan vastaan. Allegoriat ovat sekä reippaita että mystisiä. Rakenteeltaan Saatana on oudonpuoleinen ja kätkee sisälleen toisen, Jeesuksen aikoja kuvaavan teoksen. Saatana ottaa nimekseen Woland ja hämmästyttää kaupunkilaisia ihmeellisillä teoillaan kissansa ja avustajiensa tukemana. Bulgakov osoittaa, että ihmisellä on halu uskoa uskomattomaan ja järjelle vieraaseen, mikäli siitä on hänelle hyötyä. Faustilainen sopimus levittäytyy yli kaupungin ja mehän tiedämme, mitä tapahtuu, kun antaa pikkusormensa. Pakopaikkoja on vähän. Usein niistä ainoa on vodka, jota Saatanan kissakin juo huomattavissa määrin.

Kaiken keskellä kukoistaa rakkaus. Tuo sinnikäs ihmisten välinen ilmiö, joka puskee läpi mitä kummallisempienkin esteiden ja olosuhteiden.

Seuraa minua, lukija! Kuka sinulle on sanonut, ettei maailmassa muka ole oikeaa, uskollista, ikuista rakkautta! Leikattakoon siltä inhottavalta valehtelijalta kieli poikki! 

Seuraa minua, lukijani, ja minä näytän sinulle sellaisen rakkauden!


Mestarin ja Margaritan rakkaustarina kytkeytyy vahvasti Saatanan tekoihin ja julistaa niiden läpi rakkauden sinnikästä voimaa. Rakkaus on lohtu silloinkin, kun kaikki ympärillä on hajonnut ja muuttunut käsittämättömäksi.

Saatana saapuu Moskovaan on yksi hienoimpia kirjallisia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunta, joka ei salli sen enempää sananvapautta kuin paljon mitään muutakaan vapautta tuottaa huikaisevaa allegorista kirjallisuutta. Ja Saatana. Se saapuu aina vaan uudestaan Moskovaan. On siellä tälläkin hetkellä.


Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Мастер и Маргарита (1920-48)
480 sivua
Suomentanut Ulla-Liisa Heino
Julkaisija: WSOY, loistopokkari


torstai 30. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste 1, koontipostaus



Blogistanian  ihka ensimmäinen klassikkohaaste on tätä kirjoittaessani juuri päättymässä ja on aika julkaista klassikoista kirjoitetut bloggaukset. Itse ainakin odotan suurella mielenkiinnolla, miten klassikoiden luku on bloggaajilta sujunut. Onko tiedossa iloisia yllätyksiä vai onko kenties joku teos osoittautunut ylitsepääsemättömäksi? Ja jos on, niin mikä.

Itse tykkään haastaa itseäni lukijana ja niinpä välillä luen myös teoksia, joiden lukeminen ei ole helpoimmasta päästä. Saan jotakin kummaa nautintoa siitä, että kamppailen lukutieni läpi vastaan haraavan romaanin. Oma tuskallinen viehätyksensä on myös siinä, kun ei millään pääse teoksen kyytiin, vaikka sadat ja tuhannet ovat sen aiemmin lukeneet ja hyväksi ja hienoksi havainneet. Klassikoissa on ihan omanlaistaan viehätystä, jolle jokainen lukukerta tuottaa lisää merkityksiä.

Klassikkohaaste on niin sanottu jatkuva haaste ja seuraavaa haastetta emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogin Tuija. Toivottavasti mahdollisimman monet tarttuvat tähän haasteeseen. Itse olen jo miettinyt seuraavaa klassikkokohdetta ja olen tällä hetkellä kiikun kaakun kahden eri teoksen välillä.

Tämän postauksen kommentteihin jokainen voi linkittää oman klassikkobloggauksensa. Somessa: #klassikkohaaste #klassikkohaaste1

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Submarino on armottoman tinkimätön kuvaus kahdesta veljeksestä, jotka yrittävät selvitä elämästä hengissä eväillä, joita eivät koskaan saaneet. [Jotakin edellisen tapaista tästä teoksesta kai kuuluu kirjoittaa.] Jonas T. Bengtssonin romaani ei ole miellyttävä eikä kaunis. [Ei ole. Tästä lauseesta olen samaa mieltä.] Bengtsson sohaisee tanskalaiset idyllit rikki, näyttää maailman, jossa onnellinen ydinperhe on samalla tavoin vieras käsite kuin tuntematon sivisstyssana. [Jep.]

Sen jälkeen kun aloin myydä heroiinia meistä on tullut se perhe, joka olemme aina halunneet olla.

[Tämänkaltainen sitaatti saattaisi innostaa tarttumaan tähän teokseen. Sillä kiinnostavathan ne. Huumeet ja niiden aiheuttama ihmisen rappio. Niistä on mukava lukea omassa tutussa lukutuolissa istuen. Lukea ja ehkä vähän kauhistellakin tai ylpeillä siitä, että ei tunne moraalista ylemmyydentuntoa.]

Teoksen takakannessa Sofie Oksanen toteaa, että Submarino on "elämän varjopuolen klassikko jo nyt." [Mitä se Sofie nyt oikein puhuu? Kenelle on, kenelle ei. Minulle ainakaan ei ole. En kuulu niihin, joita Sofie tarkoittaa.] Okei. Kertomus miehestä, joka on sekä narkomaani että yksinhuoltaja on kiinnostava lähtökohta. [Ehkä. Varsinkin, jos tällaiseen yhdistelmään ei ole aiemmin törmännyt.] Ollakseni rehellinen, on kuitenkin todettava, että minulle ylittämätön huumekirjallisuuden klassikko on Hubert Selby jr.:n Unelmien sielunmessu (Requiem for a dream, 1978), josta tehdyn elokuvan olen myöskin nähnyt ja joka sisältää kohtauksia, joita edes niin huonomuistinen ihminen kuin minä ei kykene unohtamaan. [Ja jotkut niistä poistaisin mieluusti muististani.]

Submarinoa lukiessani en pääse eroon ajatuksesta, että se on sosiaalipornoa. [Mistä tämä johtuu? Miksi en koe samalla tavoin vaikkapa Susanna Alakosken teosten suhteen?] Kiinnostavin kohta teoksessa on, kun huomaan toivovani, että huumeisä alkaisi jo myydä perintörahoilla ostamiaan huumeita, jotta hänen elämänsä ei sortuisi. [Kummallinen toivomus, mutta tosi. Tämä kai kertoo siitä, että samaistuin jollakin tavoin tähän huumeisään ja toivoin, että hän pystyisi jatkamaan elämäänsä yhdessä poikansa kanssa.]

Bengtssonin romaani osoittaa, että huumeidenkäyttäjät ovat ihmisiä siinä missä muutkin. [Tämä tietysti ei ole yllättävää kuin siinä tapauksessa, että on aiemmin pitänyt heitä jonain omana omituisena rotunaan.] Teoksen veljekset ovat monella tapaa hyviä ihmisiä. Pyrkivät hyvään, mutta ovat heikkoja, koska heiltä puuttuu turvallinen lapsuus ja elämän valttikortit. [No nyt tuli kyllä aikamoinen klisee.]

Submarino nostaa esiin kysymyksen, missä määrin ihminen tekee valintansa itse ja missä määrin valinta on jo tehty johtuen siitä, mitä hänelle on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. [Moralistilla luonnollisesti on vastaus tähänkin kysymykseen. Me muut joudumme kamppailemaan eri vaihtoehtojen välillä.]

Veljeksiä yhdistää se, mitä lapsena tapahtui, koska he olivat lapsia, eivätkä osanneet estää sitä mitä tapahtui tapahtumasta. [Sanon tämän nyt näin, että en suoraan kerro, mistä oli kysymys.]

Tästä romaanista on luonnollisesti tekeillä elokuva, sillä näyttäähän se todella kiinnostavalta, kun pikkupoika leikkii leikkejään ja isä piikittää vessassa heroiinia. [Ne lipputulot! Leffateatterin turvallisen pehmeät penkit, popcornit ja irtokarkit.] Lisäksi teos tarjoaa seksiä, josta osa ei ole tavallisimmasta päästä ja mikäänhän tässä maailmassa ei myy yhtä hyvin kuin seksi. [Maailmamme seksualisoitumisen loppu ei edes häämötä. Päinvastoin. Seksuaalisuutemme vaikuttaa jauhautuvan päivä päivältä vahvemmin markkinavoimien rattaanpyörissä.]

Jos haluaa tarinan, joka nappaa mukaansa ja vie ajatukset pois arkielämästä, Submarino on erinomainen valinta. [On se.] Mitä selvemmältä alkaa näyttää, että tämä teos ei voi päättyä onnellisesti, sitä hanakammin tätä teosta lukee. On pakko saada tietää, miten tässä käy. [Niin kävi minullekin.]

Bengtssonin teosta lukiessa voisi itkeä ja surra. Miten asioiden pitikään mennä, kuten ne menivät. Olisiko jotain ollut tehtävissä? [En itkenyt, en surrut ja päätin jo lukiessa, että en käytä bloggauksessani ilmaisuja, jotka tähtäävät kyynelkanavien avaamiseen. En siitä huolimatta, että tämä teos tarjoaa siihen erinomaisia mahdollisuuksia.]

Submarino herättää sisäisen kyynikkoni ruususenuniltaan. Se on prinssi, joka ei tarjoa suudelmaa, vaan jotain ihan muuta. Se saa minut myös muistamaan koulussa pitämäni huume-esitelmän ja tilaisuudessa läsnäolleen huumepoliisin sanat: Kaikki, mitä huumeista sanotaan ja kirjoitetaan, lisää niiden käyttöä.


Jonas T. Bengtsson: Submarino (2015)
Suomentanut Päivi Kivelä
448 sivua
Kustantaja: LIKE




torstai 23. heinäkuuta 2015

Toni Morrison: God help the child (Luoja lasta auttakoon)

Se tunne sormenpäissä, kun otan käteeni Toni Morrisonin uusimman teoksen kuin särkyvän kallisarvoisen esineen. Kun pitelen sitä kädessäni, koskettelen, avaan ja haistan. Vanha piintynyt tapa. Lukeminen alkaa haistamisesta.

Teoksen kansi on täydellisen kaunis. Jonotin kirjastosta juuri tätä kyseistä painosta, vaikka toinen editio olisi ollut nopeammin saatavilla. Tumma nainen valkoisessa mekossa ilman kasvojen yläosaa. Naisen mekko sulautuu taustaan. Hänen ihonsa hohtaa.

Her color is a cross she will always carry.

*

Morrisonin uudemmat kirjat ovat olleet tiheitä, toisinaan suorastaan läpitunkemattomia, kuten esimerksiksi hänen romaaninsa Rakkaus (Love, 2003), joka ei ole auennut minulle kahdellakaan lukukerralla. God help the child sen sijaan on avara sali, johon lukija huomaa astuneensa asiaa enempää pohtimatta. Siinä on tunnelmansa puolesta jotakin samaa kuin ensimmäisessä lukemassani Morrisonin teoksessa Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970).

God help the child on kirkasta kristallia. Pakkaskukkia ikkunassa. Böömiläistä lasia. Lasipinnoille heijastuu säde, joka tulee kaukaa aina taivaan tarhoista asti. Helähdys kuuluu toiseen kaupunkiin. Helähdys kulkee läpi ajan. Nousee lapsuudesta koko myöhempään elämään. Se, mitä meille tapahtui lapsena. Se hyvä. Se paha. Se on nyt tässä. Elää tässä hetkessä ja muokkaa sitä. Ei lähde vaikka häätäisi. Ei edes voi lähteä, koska se on peruskivi. Se kivi, josta tämä elämäksi kutsuttu kertomus alkoi rakentua.

Lapsuus on nurmikenttä. Joskus tasaisen vihreä, hoidettu ja kasteltu. Useimmiten kuitenkin kulottunut, täynnä kuivia, usein spermanvärisiä, läiskiä. Veden puutetta. Sateen puutetta. Hoidon puutetta. Unohdettu maapläntti, jonka läpi oikaistaan kovaa kyytiä. Lapsuus on joutomaa, jota aikuiset kyntävät omia tarkoituksiaan varten. Aikuisuus kasvaa lapsen ympärille, puristuu tiukkaan. Tukahduttaa ja koteloi.

Miten paljon lapselle tapahtuu pahaa, koska hän on pieni. Aikuisen voiman edessä helposti musertuva. Morrisonin tekstin tematiikka kiertyy lapsuuden kautta. Jokainen teoksen henkilö tuo tekstiin oman näkökulmansa ja nyt minä, joka viime aikoina olen kritisoinut näkökulmatekniikan käyttöä hullaannun Morrisonin tavasta hyödyntää sitä. Näkökulmat vievät sekä eteenpäin että syvemmälle. Niiden välissä on ilmaa lukijan hengähtää. Ne ovat pyykki, jota kierretään kuivaksi. Yhteen suuntaan ja toiseen. Narulla kuivuvat jokaisen omat tahrat.

*
Lapsuudesta lähtevät polut, jotka tuovat yhteen Briden ja Bookerin. Sen polun varrella paljon ohdakkeita, orjantappuroita, nokkosia, Kaikkea sellaista, joka jättää arvet, jos ei ihoon, niin sen alle. Yhdessä on kuitenkin hyvä olla.

Sober as priests, creative as devils, they invented sex. So they believed.

Mutta. Niin nopeasti tulee hetki, jolloin lakanat kylmenevät. Booker sulkee oven, eikä enää tule takaisin. Eivät he oikeastaan edes tunteneet toisiaan. Booker pysyi mykkänä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Bride kertoi omaa elämäntarinaansa, mutta vaikeni siitä, mistä kaikki johtui. Bookerille Bride oli kauneinta mustaa.

Every feature - the ledge of her cheekbones, her invitational mouth, her nose, forehead, chin as well as those eyes - was more exquisite, more aesthetically pleasing because of her obsidian-midnigt skin.

Ihosta, joka oli risti, tuli katseen, halun ja nautinnon kenttä.  

*

Kun Bride syntyi, hänen äitinsä kauhistui hänen "sudaninmustaa" väriään. Ei halunnut liikkua ulkona lapsensa kanssa. Ei imettää. Häpesi. Oli raivoissaan. Olisi halunnut tukahduttaa kuoliaaksi sysimustan tyttärensä. Teki tyttärensä väristä syyn oman ihmissuhteensa katkeamiselle. Eikä häntä saanut kutsua äidiksi, vaan häntä piti kutsua nimellä Sweetness. 

Lapsi voi tehdä kauheita asioita, jotta hänen vanhempansa huomaisivat hänet. Jotta äitisi pitäisi kädestä edes hetken. Jotta hän edes kerran katsoisi tytärtään hyväksyvin silmin. 

16-vuotiaana Bride luo itsensä uudelleen. Menestyy. Tapaa Bookerin, joka jää hänen ruumiiseensa. Ja ruumis, se kirjoittaa oman tarinansa. Kosketusta huutava iho on fonttityyppien kirjo. Arial. Helvetica. 

Morrisonin lauseita tekee mieli lukea yhä uudestaan niiden silkan kauneuden vuoksi. Niiden yhteentuomien maailmojen kohtaamisten vuoksi. Miten sanat kantavat. Miten sanat satavat kuin sade, joka kulkee läpi tämän teoksen.  Miten sanat ovat kuin tuuli, joka ottaa haltuunsa huoneiston ja puhaltaa läpi ihmisen, joka sen omistaa. Miten tuulesta tulee purkupallo. Miten se paiskautuu ja hajottaa. Ja miten kaikessa puretussa on uuden alun siemen.

Naistenviikon kunniaksi tunnustan: Rakastan sinua Toni Morrison! 



Toni Morrison: God help the child
178 sivua
Kustantaja: Chatto & Windus


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Pirkko Saisio: Signaali


Elämä on seinä;  olen siis tapetti.
Elämä on aalto; olen siis pisara.
Elämä on kulkue; olen siis askel.

Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa.

Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja. 

Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä.

Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus - Saision tekstinsä eräässä yhteydessä käyttämiä sanoja lainatakseni - "tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan."

Romaanin alussa Saisio nostaa esiin romaanin kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia. Teksti kommentoi itseään. Lause ei suostu kuulostamaan hyvältä. Se sanotaan toisella tavalla, kolmannellakin. Vähitellen kirjoitus pääsee vauhtiin. Ponnistaa läpi muistetun ja hipaisee sitä, jonne muisti ei enää varmuudella yllä. Ajan rajallisuus nousee esiin ystävien kuoleman kautta. Joku kesä tai syksy. Se viimeinen. Se nimittäjä. Se sama viimeinen nimittäjä meillä kaikilla.

Teksti soljuu kuin ajaisi pyörällä loivaa alamäkeä. Mikäs tässä on istuskella satulassa ja käydä Saision mukana Tampereella tutustumassa tohtoriksi vihkimisen moniin vaiheisiin, istua saaressa ulkosalla juomassa viiniä ja polttamassa tupakkaa tai kuljeskella Romaniassa etsimässä pankkia, joka suostuisi vaihtamaan rahaa.

Saisio kirjoittaa dramatisoitua ajatusvirtaa. Hihkun innosta joka kerta, kun hän aloittaa lauseen kieliopin vastaisesti esimerkiksi mutta-sanalla. Siitäs saatte kielioppipoliisit. Punastukaa. Pälyilkää alta kulmain. Tuntekaa ihkaoikeeta häpeää. Me jyrätään teitit.

Koska se nyt vaan on niin vapauttavaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti.

Saision sanoilla on pitkät juuret. Joskus muhkuraiset, joskus ilmakuplaiset. Lukiessa vedän tekstiä maasta kuin porkkanaa. Haukkaan malttamatta pestä. Saision omat juuret ovat kenties Romaniassa, jossa räiskäleitä on kaapissa vieraita varten  "puolen metrin korkuinen torni." Niiden pinnasta heijastuvat pahvista kahvimukia ojossa pitävät kerjäläiset maailman kaduilla.

Signaali on sulatusuuni, jonka polttopuita ovat kappaleiden nimet, jotka tuovat mukanaan tuulia muusta kirjallisuudesta ja taiteesta. Ne nostavat esiin myös omia kokemuksiani kyseisten teosten parissa. Ne vievät etsimään Marcelin kuuluisaksi tekemää kadonnutta aikaa.

Esimerkkejä:

Kenelle kellot soivat. Voi miten taistelinkaan, että sain luetuksi Hemingwayn mestariteoksen. Se oli se kesä kalliolaisessa kaksiossa, jolloin sisälämpötila ei neljään kuukauteen laskenut alle kolmenkymmenen. Se oli se kaksio, joka söi suihinsa tuulettimien hihnat. Pappi luki sunnuntaisin Kallion kirkossa niiden nimet, joille kellot olivat soineet henkilökohtaisesti.

Vanheneminen tuo mukanaan hautakivet, joissa on yhä useammin rakkaiden ystävien nimiä.

Mansikkapaikka. Bergmanin elokuva. Mies ja kello, jossa ei ole viisareita, mutta myös Tampere, jossa Pirkko Saisiosta tehdään kunniatohtori. Promootioseremonia. Monimutkainen prosessi. Paljon harjoittelua. Tohtorit jonossa kuin metsämansikat heinänkorressa. Ihmisten yhteentulo ja ero. Matkalaukuissa punaiset erokirjat.

Kauppamatkustajan kuolema. Voi Willy Loman, ei ole helppoa luopua unelmistaan. Ei se koskaan ole, vaikka ei sen toteaminen nyt tässä voi sinua mitenkään lohduttaa. Ensin oli pienet haaveet, niiden jälkeen isommat. Lopussa oli jotain muuta. Sen jälkeen kun olit tavannut Kainin tyttären, kiusaajan, viettelijän ja kantajan. Sen jälkeen katsoit ikkunasta. Mikä se siellä oli ja meni? Elämä kaikkine menoineen.

Viettelyksen vaunu. Miten paljon paremmalta se kuulostakaan englanniksi. A Streetcar named desire. Helsingin kaupunginteatterissa Blanche kävelee portaita ylös. Spottien hehku. Vastavalo. Ilmassa on paljon kaikenlaista. Tukahdutettua. Pullistuvaa. Istun punaisella penkillä ja huomaan olevani jännittynyt. Vaunun ikkunoissa on Tennessee Williamsin kyyneliä.

Ja niinhän siinä tietysti käy, että herra Marlon B. tiukassa t-paidassaan istuutuu viereiselle istuimelle. Mihin minä nyt silmäni panisin?

*

Kappaleiden nimet tuovat jokaiselle lukijalle hänen omat tämänsä. Näihin teoksiin liittyvät muistot. Keskustelut ja villalankamatoille kaatuneet viinit. Nämä muistot vatkataan vatkaimella, joka on merkkiä Signaali.

Kaikkein hulvattomin kappalenimi on kuitenkin Oidipus Kolonoksessa. Oidipus se vasta ihme jätkä onkin. Matkustelee missä sattuu ja köyttelee itseään kiinni laivaan, jotta ei lankeaisi houkutuksiin. Silti tulee muitta mutkitta Pirkko Saision kanssa kolonoskopiaan. Respect!

*

Kirjoittamalla ihminen juurruttaa itsensä. Se, mikä on sanoiksi puettu, on olemassa, muistimmepa sitä tai emme. Olimmepa elossa tai kuolleita tai niiden yhdistelmä. Ihminen tekeytyy kirjoituksessa. Saa raajat ja välineistön, jolla hengittää. Mansikkapaikalta meidän jokaisen sisäinen kauppamatkustaja astuu viettelyksen vaunuun. Sillä on yksisuuntainen määränpää.

Sitä ennen tässä. Näissä sanoissa roikkumassa. Identiteetti pisteissä ja pilkuissa, väärällä sanalla aloitetuissa lauseissa. Siinä, mitä on sanottu ja jätetty sanomatta. Siinä, mikä on kadonnut ja löydetty. Siinä, mikä on jäänyt löytymättä. Siinä paikassa, jossa huudettiin "hullaantumisesta huutavalla äänellä." Huudettiin halki betoniyön.

Teos sisältää paikoin aforistisen kiteytyneitä lauseita, joissa banaalin ja pyhän liitto toteutuu tavalla, joka lävistää minut kuin miekka, jonka terässä on sateenkaari. Saision lukeminen tekee minulle hyvää. Minussa alkaa kiertää ja napsahdella. En ole enää halkeilllut maa. Juon pillillä poreisia pisaroita. Annan mennä. Nyt jos koskaan.

Sillä:

Elämä on seinä; hilseilen.
Elämä on aalto; murrun rantakivikkoon.
Elämä on kulkue; olen megafoni.



Pirkko Saisio: Signaali  (2014) 
297 sivua
Kustantaja: Siltala


torstai 16. heinäkuuta 2015

Adaobi Tricia Nwaubani: I do not come to you by chance





Aihe: Kiireellinen avunpyyntö


En kirjoita Sinulle sattumalta. Etsin luotettavaa ulkomaalaista henkilöä tai yhtiötä ja olen saanut yhteystietosi Nigerian kauppa- ja teollisuusministeriöstä. Toivon, että voin luottaa Sinun apuusi taloudellisten asioideni järjestelyssä. Aviomieheni ja Nigerian entisen pääministerin kenraali Sani Abachan äkillisen kuoleman johdosta olen joutunut äärimmäiseen  hätään nykyhallituksen toimenpiteiden johdosta. jne. jne. jne. (vapaa suomennos Nwaubanin tekstin pohjalta).

Edellä olevaan tapaan alkaa perinteinen, suorastaan jo klassikoksi muodostunut nigerialainen sähköpostihuijaus, josta nigerialaiset käyttävät lyhyttä ja ytimekästä nimeä 419. Nimenä käytetty luku on peräisin nigerialaisesta lainsäädännöstä. Lahjakas nuori nigerialaiskirjailija Adaobi Tricia Nwaubani tutustuttaa lukijan näihin huijauksiin huijareiden itsensä näkökulmasta.

Teoksen päähenkilö Kingsley ei syntynyt huijariksi. Päinvastoin hän varttui perheessä, jossa arvostettiin koulutusta  yli kaiken, välillä melkein liiallisuuksiin asti. Kingsleyn vanhemmille koulutus on väylä rikkauteen, kunniallisuuteen ja ikuiseen elämään. Kingsleyn isä opettaa pojalleen, että koulutus on hyvän elämän edellytys.

He explained that without education, man is as though in a closed room; with education, he finds himself in a room with all its windows open towards the outside world. He said that education makes a man a right thinker; it tells him how to make a decisions. He said that finishing school and finishing well was an asset that opened up thousand more opportunities for people.

Kingsley omaksuu isänsä asenteen koulutusta kohtaan ja hänen elämänsä olisikin saanut varmasti aivan eri suunnan, jos isä ei olisi sairastunut ja kuollut. Nwaubani paiskaa vasten kasvoja nigerialaisen todellisuuden. Kingsleyn isän kohtaloksi koituvat hänen elämänsä ohjenuorat. Hän priorisoi kunniallisen ja rehellisen elämäntavan, joka valitettavasti merkitsee myös köyhyyttä. Niinpä kun hän sairastuu, ei perheellä ole varaa hänen hoitoonsa. Ilman takuumaksua sairaalaan ei oteta edes sisään ja kun tämä erinäisten tuttavuussuhteiden kautta onnistuu, on potilaan tuotava mukanaan omat liinavaatteensa ja ostettava kaikki hoidossa tarvittavat lääkkeet ja välineet. Tässä kohdin muutaman tunnin jonotus terveyskeskuksessa alkoi vaikuttaa suht pieneltä pulmalta.

Isän kuoleman jälkeen Kingsleystä tulee perheen pää, joka tarkoittaa paitsi huolenpitoa myös taloudellista vastuuta. Ilman rahaa perheen ylläpito on mahdotonta ja niin Kingsley ajautuu huijausmoguli Cash Daddyn tiimiin.

Jostakin syystä Cash Daddy toi mieleeni Cee Lo Greenin. Tämä ehkä johtui siitä, että mieleeni on painunut Voice of American jakso, jossa Green esiintyi kokopunaisissa kenkiä myöten ja mieleeni jäivät erityisesti juuri hänen kenkänsä. Ihmeellisiä nämä ihmismielen tiedostamattoman retket. Joka tapauksessa kenkiä Cash Daddyllä on huoneet täynnä. Eri värisiä ja eri materiaalista valmistettuja, eikä mitään halpoja lipokkaita, vaan kalliita design-kenkiä. Autojakin hänellä on niin paljon, että ne on rekisteröity tyyliin Cash Daddy 1, Cash Daddy 2 jne. On asuntoja, vaimoja ja turvamiehiä. Rikkautta joka puolella. Setelit kirjaimellisesti tippuvat hänen taskuistaan. Eletään ihan eri maailmasssa kuin se, jossa raivoaa Boko Haram tai jossa elävät langanlaihat lapset, joita tv-kuvaaja pyrkii pääsemään mahdollisimman lähelle näyttääkseen katsojille mahdollisimman suurta kärsimystä.

Kaikkinensa tuntuu varsin ymmärrettävältä, että Kingsley siirtyy Cash Daddyn bisneksiin, kun hänen insinöörin koulutuksensa ei avaa työpaikkojen ovia ja muita toimeentulomahdollisuuksia ei ole. Kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta valinnasta, vaan Kingsleyn on ajateltava myös sisarustensa tulevaisuutta. Koulunkäynti maksaa.

419 osoittautuu myös Kingsleyn kohdalla nopeaksi tieksi menestykseen. Omatunto ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä häntä helpolla. Hän tietää tekevänsä väärin, mutta lohduttautuu Cash Daddyn sanoilla siitä, että länsimaalaiset ovat ryövänneet niin paljon afrikkalaisia, että on tullut takaisinmaksun aika. Auts. Onhan se niinkin.

On uskomatonta, miten laajasti 419-huijaukset toimivat. On sinänsä tavallaan surkuhupaisaakin, että toisessa päässä on rahanahne afrikkalainen ja toisessa päässä yhtä rahanahne länsimaalainen. Mugu*, jonka järjen ääni himmenee, kun hänelle luvataan kuut ja linnunrata taivaalta. Nwaubani kuvaa lystikkäästi niitä monia papereita, joita muka tarvitaan ennen kuin prosessi etenee ja mugu saa rahansa. On sitä ja tätä ja tota sertifikaattia ja todistusta ja leimaa. Cash Daddyn toimisto on hyvin organisoitu ja sieltä löytyy eri instanssien logokirjepaperia lähtöön jos toiseenkin.

Nwaubanin romaani on värikäs ja iloitteleva. Cash Daddyn kumiseva nauru tunkee kirjan sivuista läpi. Hänen läsnäolonsa on massiivista oli sitten kyse hyvästä tai pahasta tai rahasta. Hän ei pelkästään huijaa ja haali omaisuuksia itselleen, vaan käyttää rahoja myös hyväntekeväisyyteen ja nigerialaisten auttamiseen. Kingsley puolestaan joutuu seinätysten valintojensa kanssa. Punnitsemaan keskenään asioita, jotka eivät saman vaa'an kuppeihin mahdu.

Romaanin toteutus on siinä määrin hilpeä, että kun olen viimeisen sivun lukenut, en voi todeta muuta kuin että: Aika velikultia!


Adaobi Tricia Nwaubani: I do not come to you by chance
345 sivua
Kustantaja: Phoenix


*Mugu = suuri idiootti, nigerialaisten käyttämä nimitys länsimaalaisista huijattavista


maanantai 13. heinäkuuta 2015

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

Haaleaa tiskivettä, kulahtanutta tapettia ja keskiruskeat paksuhkot sukkahousut. Jossakin edellä mainittujen luomassa kolmiossa tyttö, joka on Jenny Erpenbeckin romaanin päähenkilö. Voi hyvänen aika. miten värittömäksi Erpenbeck teoksensa päähenkilön kirjoittaa. Tytön rinnalla Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien mies on suoranainen ilotulitus.

*

Erpenbeckin pienoisromaani päätyi luettavakseni Berliini-innostukseni kautta. Kirjailija on teoksen etuliepeen mukaan itä-berliiniläisen kulttuurikodin kasvatti ja kaikki itä-Berliiniin liittyvä on minusta syystä tai toisesta varsin kiinnostavaa. Oli kyse sitten niistä eräistä kuuluisista suolakurkuista tai kirjallisuudesta. Vanhan lapsen tarina on Erpenbeckin vuonna 1999 ilmestynyt esikoisteos.

Teos kertoo tytöstä, jolla ei ole nimeä. Hänet löydetään kadulta seisomasta ämpäri kädessään. Hän ei tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, eikä edes sitä, kuka hän on. Ainoa asia, jonka hän tietää on hänen ikänsä. Hän on 14 vuotias. Ei osaa mitään. Ei ole missään hyvä. Ei ole mukava, eikä miellyttävä, vaan juurikin tapettiin sulautuva. Hän on isokokoinen ja veltosti liikkuva. Sairastuu helposti ja on mielellään sairaalassa. Makaa sängyssä tavallistakin veltompana. Melkein kuin ei olisikaan ihminen, vaan lihaisa paketti, jota hoitajien on ammattietiikkansa vuoksi hoidettava.

Hän kuuluu mieluiten lastenkodin arvoasteikon alimpaan päähän. Hän haluaa olla heikoista heikoin. Halveksittava. Niin alhainen, että alemmas ei voi enää joutua.  Sellainen hän on ja sellaisena häntä pitää sietää 115 sivun ajan.

Jopa hänen nuhansa on hierarkian alimman portaan nuha, arvoton nuha, joka panee hänen räkänsä valumaan nenästä kuin vanhuksella, ei kuten muiden nuha, joka tukkii nenän viikoksi ja pakottaa heidät hengittämään suun kautta, mutta on sen jälkeen ohi, ei, eikä hänen aivastuksensa ole koskaan vapaa ja hieno räjähdys, vaan aina kissan aivastus, vaimea, nytkähtävä tuhaus, kuin kissa aivastaisi.

[...]

Mihin hän saapuu, sieltä lähtevät muut, missä hän on, siellä alkaa heti kohta menneisyys, muut jättävät hänet naureskellen joukostaan, mutta hän roikkuu heidän perässään kuin kaiku.

Hän on mauttomaksi jauhettu purkka. Väritön hubbabubbapallo, joka takertuu niihin, jotka ovat lähistöllä. Hän on kommunikaation ulkopuolella. Vaikka hän sanoisi samoin kuin joku toinen, hänen sanansa menevät mutkalle, eivät tavoita vastaanottajaa. Kun hän avaa suunsa hänen sanansa muuttuvat tahraisiksi, nääntyvät ja näivettyvät. Hänen koulukaverinsa eivät saa hänestä selvää.

Voisi käydä niinkin, että näin läpikotaisin mitäänsanomatonta henkilöä alkaisi rakastaa. Asettuisi hänen puolellelleen jos ei muutoin niin velvollisuudentunnosta tai jonkin tarkemmin määrittelemättömän sisäisen etiikan vuoksi. Minulle ei käynyt niin. Kertomus tytöstä oli kuin piimää. joka valuuu loputtomiin. Valuu, mutta ei katkea. Mokomakin valkoinen hapahko noro.

Saattaisi käydä niinkin, että lukijalle tulisi halu ravistella tyttöä. Tarttua häntä olkapäistä ja sanoa, että lopeta nyt jo ihmeessä tuo kynnysmattona oleminen. Puolusta itseäsi. Älä suostu olemaan se, joka kerta toisensa jälkeen työnnetään sivuun. Minulle ei käynyt niinkään. En halunnut lähestyä häntä, vaan otin mieluummin etäisyyttä. Uin perhosta tiskivedessä pois päin hänestä.

Sekin olisi mahdollista, että lukija ottaisi tytön siipiensä suojelukseen. Levittäisi ne hänen ympärilleen kelpo suojelusenkelin tavoin. No, minun siipeni olivat pyykissä, pyykkikorin alimpina. Likaiset edellisten suojelukeikkojen jäljiltä. Hieman revenneetkin.

Näin mitäänsanomattoman ja haalean päähenkilön luominen on tietenkin tahallista. Erpenbeckin tarinassa tytöllä on kaikesta huolimatta oma paikkansa ja merkityksensä muiden koululaisten silmissä. Hänessä on kynnysmattovoimaa. Sellaista kavalaa voimaa, jota on vaikea selkeästi hahmottaa. Hän on esimerkiksi hyvä säilyttämään salaisuuksia, koska kenelle hän niitä puhuisi eteenpäin. Hän on ryhmän osa, halusi hän sitä tai ei. Niin kuin me kaikki. Halusimmepa sitä tai emme. Sidoksissa ja verkoissa keskenämme. Osa perhosen liitorataa.



Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (2011)
115 sivua
Saksankielinen alkuteos: Geschichte vom alten Kind (1999)
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kustantaja: Avain



torstai 9. heinäkuuta 2015

Heather O'Neill: The girl who was Saturday Night

John Travolta liikkuvine lantioineen sormi pystyssä - siinä ensimmäinen mielikuvani, kun luin Heather O'Neillin teoksen nimen. Ja onhan tämäkin omanlaistaan lauantai-illan huumaa. Tosin kirjan päähenkilölle Nouschkalle  ja hänen kaksoisveljelleen Nicolasille lauantai on melkeinpä joka päivä, eikä se ole pidemmän päälle hyvä asia ollenkaan.

Kanadalainen Heather O'Neill on taas yksi niistä kirjailijoista, jotka olen löytänyt Baileys-kirjallisuuspalkinnon kautta. Olen lukenut aiemmin hänen teoksensa Lullabies for little criminals (2006), joka kertoo 12-vuotiaasta Babystä, joka elelee heroiiniriippuvaisen isänsä kanssa. Tälle teokselle ominaisia ajelehtimisen ja irrallisuuden tunnelmia on löydettävissä myös nyt lukemastani O'Neillin romaanista.

*

Nouschka ja Nicolas Tremblay ovat 19-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka elävät isänsä, riemukkaista sanoituksista tunnetun folklaulaja Étienne Tremblayn varjossa. Kaksosten äiti, yksi Étiennen viettelemistä nuorista tytöistä, oli vasta 14-vuotias lasten syntyessä ja tämän vuoksi hän joutui luoppumaan lapsistaan ja jättämään heidät isoisä Louloun kasvatettaviksi. Nouschkan ja Nicolasin välinen suhde on tiivis, suorastaan tukahduttava. Vanhemmuuden puuttuessa he ovat oppineet turvautumaan toisiinsa ja kasvaneet tiiviiksi yksiköksi, joka tarjoaa vähän henkilökohtaista liikkumavaraa. He ovat toistensa tuki ja turva, mutta myös aikuistumisen este.

Tapatumat sijoittuvat 1980-luvun vaihteen Quebeciin. Ympäristöön, jossa elämän jäljet ovat näkyvillä. Elämän, jonka luonne voitaisiin tiivistää vaikkapa lauseeseen: "There hasn't been a relationship that worked out on this street since 1973." Katu on Boulevard Saint-Laurent Montrealiassa. Elämä on rikkonaista ja tempoilevaa. Nuoruus kuume Nouschkan ja Nicolasin veressä. Étienne liiaksi oman itsensä pauloissa, jotta hän kykenisi olemaan isä lapsilleen.

Étienne elää julkisuudesta ja on valjastanut Nouschkan ja Nicolasin sen palvelukseen jo  pienestä pitäen. Hän käyttää kaksosia hyväksi luodakseen perheestään sellaista kuvaa, jollaisena hän haluaa heidät muille ihmisille esittää. Sanomattakin on selvää, että tällä kuvalla on kovin vähän tekemistä totuuden kanssa. Étiennen toimien seurauksena yksityisyys on Nouschkalle ja Nicolasille tuntematon käsite ja he erottuvat aina joukosta. Hän vie hapen lastensa eämästä.

O'Neillin teos on eläväinen, naurun ja itkun rajat toisiinsa liukenevia. Läpi tekstin kulkee kissoja, jotka tulevat ja menevät. Metaforat maistuvat. Lauseiden rytmiikka ja sanavalinnat luovan lukijan ympärille suojaisan teltan. Välillä tuoksuu, toisinaan haisee. On kurkotuksia tähtiin, joiden takaa alkaa aikuisuus.  Étiennen narsismi ja itsesääli ovat musteläikkiä, jotka leviävät hänen mukanaan, minne hän sitten meneekin. Nouschka etsii lohtua venäläisestä vanhemmasta miehestä, joka on "äidein" ihminen, jonka hän tuntee. Äidin poissaolo on selittämätön musta syöveri, joka imee Nouschkaa ja Nicolasia kuin kesäyön kiihkeä hyttynen.

The girl who was Saturday night on muodoltaan sukua kehitysromaanille. Se kertoo Nouschkan pyrkimyksistä hahmottaa edes jonkinlainen oma identiteetti ja työntää jalkaa elämän ovenväliin. Nouschkan itsenäisyyspyrkimykset peilautuvat laajemmalla tasolla Quebecissä järjestettyyn kansanäänestykseen sen irtautumiseksi Kanadasta.

Jokaisella on omat huolensa ja ongelmansa, mutta elämä voi siitä huolimatta olla ihan hyvää kunhan vain jaksaa taistella oman tiensä löytämiseksi.

"Because I have my shit and you have your shit. And everybody has their shit. But that doesn't mean we can't come together at the end."


Heather O'Neill: The girl who was Saturday Night
403 sivua
Kustantaja: Quercus


sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Niccolò Ammaniti: Me and you

Löysin Niccolò Ammanitin kuutisen vuotta sitten. Luettuani hänen romaaninsa Taivaan ja maan väliltä (Come Dio comanda, 2006) olin niin vaikuttunut, että halusin saman tien lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun tartuin teokseen I'm not scared (Io non ho paura, suom. Minä en pelkää) ja tätä lukukokemusta seurasi hillittömyydessään huikea Juhla alkakoon (Che la festa cominci, 2009).

Kun nyt aloin tarkastella wikipediasta Ammanitin tuotantoa, huomaan, että minulta on jäänyt lukematta Ti prendo et ti porto via (1999), joka on käännetty englanniksi nimellä Steal you away, mutta jota ei tietääkseni ole suomennettu. Tieto lukematta olevasta Ammanitin teoksesta ilahduttaa minua suuresti, sillä juuri lukemani nuortenkirja Me and You (Io e te, 2010) jätti minuun palon lukea lisää Ammanitia. Mieluummin heti tai ainakin mahdollisimman pian.

Me and You kertoo teini-ikäisestä Lorenzosta, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa ikäistensä porukassa. Hän oppii toimimaan ikään kuin olisi yksi muista, mutta se on ulkoista, opeteltua samankaltaisuuden esittämistä. Sisimmässään hän tietää, että hänen ja muiden välillä on ylittämätön juopa. Koulunkäynti on Lorenzolle vastenmielistä ja hänen on vaikea löytää siitä mielekkyyttä.

Why did I have to go to school? Why did the world work like this? You are born, you go to school, you work and you die. Who had decided that that was the right way? Couldn't we live differently? [...] Why didn't they just leave me alone? Why did I have to be just like the others? Couldn't I live by myself in a forest in Canada?

Lorenzon esittämät kysymykset ovat tyypillisiä teini-iän kysymyksiä. Miten tässä maailmassa tulisi olla? Mistä löytyisi paikka, joka tarjoaisi mahdollisuuden kasvattaa juuret ja siivet? Miten olla minä? Miten olla minä suhteessa muihin?

Lorenzon ja hänen äitinsä välillä vallitsee vahva, tukehduttava suhde. Poika haluaa äitinsä olevan onnellinen ja koska hän tietää, että äiti kärsii siitä, että hänellä ei ole ystäviä, hän keksii oivan ajatuksen ja valehtelee äidilleen, että koulukaverit ovat pyytäneet hänet mukaan hiihtoretkelle Cortinaan. Paljon liikkuu Lorenzon mielessä, kun hänen osallistumisensa hiihtoretkelle saa äidin itkemään onnesta.

Pian Lorenzo viettää hiihtoretkeä piilottelemalla kotitalonsa kellarissa ja on pääsemättömissä äidilleen esittämänsä valheen kanssa. Kun paikalle yllättäen saapuu hänen sisarpuolensa Olivia tapahtumat saavat käänteen, jonkalaista Lorenzo ei olisi osannut aavistaa. Teoksen loppu liikuttelee lukijan kurkussa olevaa palaa puolelta ja toiselle.

Me and You on kerrottu Ammanitin vahvalla, tiheätunnelmaisella kertojanäänellä. Se osoittaa, että portti, josta kuljetaan aikuisuuteen on ahdas, eikä päästä kulkijaa helpolla. Jotta siitä pääsisi läpi, on jotain jätettävä sen toiselle puolelle. On uskallettava luopua, jotta uutta voisi kasvaa tilalle.



Niccolò Ammaniti: Me and You
155 sivua
Italiankielinen alkuteos: Io e te
Englanninkielinen käännös: Kylee Doust
Kustantaja: Canongate


torstai 2. heinäkuuta 2015

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita on vimmainen ja filtteritön kuvaus siitä, miten Patti Smithistä tuli Patti Smith ja Robert Mapplethorpesta Robert Mapplethorpe.

Mikä tekee taiteilijan? Sinnikkyys kestää puutetta ja nälkää, köyhyyttä ylipäätään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Luja usko ja luottamus omien teosten taiteelliseen merkitykseen. Epätoivo. Epäily. Tinkimättömyys. Sokerina teessä lahjakkuus.

Pattin ja Robertin mukana muutan asumaan hotelli Chelseaan. Todellisuudessa minun hotelli Chelseani on hotelli Dalmacija Kroatian Makarskassa. Istun hotellihuoneessa lukemassa Patti Smithistä ja Robet Mapplethorpesta toisella puolella vuoret ja toisella meri. Äkillinen ukkosmyrsky raiskaa maisemaa. Olen muusta maailmasta erillään, hotellihuoneeseen suljettuna. Olen Patti. Toisinaan Robert. Luen heidän tarinaansa. Katson välillä kamerasta ottamiani valokuvia ja mielessäni heiluvat Robertin vahvat kukkaset, joita katselin Kiasman näyttelyssä.

Ihan kakaroita olisi pitänyt lukea englanniksi, mutta tulin ostaneeksi sen suomenkielisenä, kun ostoksellani sain viiden euron alennuslipun Kiasman Mapplethorpe-näyttelyyn. Ja mikäs siinä, olihan tämä ihan kelpo Antti Nylénin suomennoksenakin, vaikka jäinkin kaipaamaan englanninkielistä versiota.

Ihan kakaroita läähättää taidetta ja taiteilijoita. Halua, unelmia, pyrkimyksiä. Toiveita, että jonain päivänä. Päivänä, joka pitkään on niin kaukana, mutta joka on tuleva kuin kiskoille jumittunut tavarajuna.

1960-luvun loppu ja sitä seuraava vuosikymmen sekä 1980-luvun alku yhdysvaltalaisessa taide-elämässä on hillittömän kiinnostavaa aikaa. Varjossa ja valossa siellä ja täällä. Estradilla ja sen takana yksi hontelo puolalaistaustainen hopeatukka. Andy W. ja hänen Tehtaansa. Hänen maailmaan lyömänsä yhä monistuvat merkit.



Mapplethorpe-sitaatti Kiasman seinällä

Robert etsi valokuvissaan mustinta mustaa. Halusi nähdä ja kuvata sen, mitä ei ennen ole nähty ja kuvattu. Minäkin tahdon, vaikka en olekaan Robert, eikä kuvani ole museon seinällä, enkä ole edes valokuvaaja. Minä tahdon blogissani ja kysyn: eikö blogin kirjoittamisessa parasta ole juuri se, kun syntyy jotakin, jonka olemassaolosta ei edes tiennyt ennen kirjoittamista? Hiiteen konventiot ja säädyllisyys. Tervetuloa sanojen rupinen rock and roll. Tervetuloa Jumala. "Sillä taide viestii Jumalasta, ja Jumalalle se pohjimmiltaan kuuluu."

Haluta enemmän ja sen yli. Etsiä sanojen sydäntä, munuaisia ja maksaa. Etsiä niitä kohtia, joissa ne taipuvat tavoilla, joka murhaa kieliopin. Ettäjottakoskakun. Ja ne pilkkusäännöt ennen kaikkea. Tulee pilkkupoliisi epoletit hohtaen. Vauhdilla tuleekin. Välkkyvä sinivalo valaisee sakkolapun. On tultava tuomituksi, jotta voisi päästä vapaaksi. 

Ihan kakaroita on kahden suuren ihmisen läsnäolo. Intensiivinen presenssi preesensissä. Minulle sen viehätys ei ole siinä, mikä on kerrottu sanoin, vaan siinä, miten valtava henki Patti Smithin tekstissä on. Hengitän sitä itseeni kuin heliumia. Puhun oravaäänellä. Luen, miten syntyi videoteos, jota katselin Kiasmassa. Pattilla on valkoinen mekko. Hän on huoneessa, jota katselen toisesta huoneesta. Hämähäkki kulkee huoneiden välillä. Pitkin seiniä, joita tulppaanit uhmaavat. Sen verkossa kosteaa kyynelli(i)maa.

Se, joka on kuollut elää. Syntyy uudestaan kerta toisensa jälkeen niille, joilla on aikaa pysähtyä.



Patti Smith: Ihan kakaroita
Englanninkielinen alkuteos: Just Kids (2010)
Suomentanut Antti Nylén
383 sivua
Kustantaja: Siltala