lauantai 31. joulukuuta 2016

Henry Parland: Rikki (Sönder) - (BAR Finland, 10)

Suomenruotsalainen modernismi on yksi pitkäaikaisista kirjallisista rakkauksistani ja sen kunniaksi tämän vuoden viimeisin BAR Finland -postaus käsittelee Henry Parlandin romaania Rikki - Veloxpaperille vedostamisesta (Sönder - Om framkallning av Velox papper). Olen lukenut tämän teoksen aiemmin ruotsiksi, mutta en tällä kertaa onnistunut saamaan käsiini sitä keltavihreäkantista kappaletta, johon olen kovin kiintynyt. Sen sijaan huomasin yllätyksekseni, että Sönder on suomennettu nimellä Rikki vuonna 1996 ja kustantaja on Tamara Press, josta en aiemmin muista edes kuulleeni. Hieno kulttuurityö Tamara Pressiltä saattaa tämä teos myös suomenkielisten lukijoiden ulottuville.

Parland itse kirjoittaa, että hänen teoksensa nimi on Rikki, koska ne rakennelmat, joita kirjailija luo, todellisuus aina murskaa monin tavoin. Rikki sopii vuoden päätösteokseksi erinomaisesti myös siksi, että vuosi 2016 on ollut monella tapaa juurikin rikki. Oma maailmani särkyi heti vuoden alussa. Tarkkaan ottaen 10. tammikuuta, jolloin David Bowiesta tuli ihan sananmukaisesti Starman. Moni muu rakastettu muusikko, näyttelijä ja muu kuuluisuus seurasi hänen jälkiään. Yhteiskunnallisesti elimme leikkausten, supistusten ja kurjistamisen aikaa. Vastakkainasettelut ihmisten välillä kasvoivat ja Suomea johdettiin diktaattorin elkein. USA:n presidentiksi valittiin polittiisesti täysin kokematon mieshenkilö. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Tapahtui useita terrori-iskuja ja Syyrian tilanne muuttui yhä epäinhimillisemmäksi. Luottamus elämän kantavaa voimaa kohtaan oli rikki useammin kuin minään vuotena aikaisemmin.

Kirjallisessa mielessä vuosi 2016 oli kuitenkin mahtava. Yksi ikimuistettavia huippuhetkiä oli, kun sain kutsun Finlandia palkintojen jakotilaisuuteen. Myös ihka ensimmäinen Cision-sijoitus lämmitti mieltäni. Blogissani lanseerasin novellihaasteen, joka on herättänyt suurta innostusta ja joka huipentui tämän vuoden osalta luonteeltaan hyvin yhteisölliseen novellimaratoniin 17. joulukuuta. Haaste jatkuu 7.5.2017 asti ja novellimaratoneja tulee kevään myötä lisää. Ennen kaikkea olen kuitenkin tutustunut ihan älyttömän moniin mukaviin kirjaihmisiin ja käynyt superkiinnostavia ja mieltä kohottavia keskusteluja niin blogeissa kuin elävässä elämässäkin. 

Monista synkistä hetkistä olen selvinnyt hulluttelemalla kavereiden ja vähän tuntemattomampienkin kanssa. Haluankin tässä kiittää kaikkia, joilta saatu synergia on valanut uskoa elämään, kun maailma ympärillä on ollut sekaisin. Ihmisissä ja ihmisten välisessä ystävyydessä ja kaveruudessa on valtavasti voimaa ja kun löytyy ihminen, jonka kanssa huumori naksahtaa on heti helpompi hengittää. Toki on myönnettävä, että välillä tuli puukosta kylkiluiden väliin, mutta kaikki haavat ovat hienosti parantuneet ja uskallan väittää, että ihmisluonnot salat ovat tulleet taas hieman tutuimmiksi.

Kiitos tyypit, kiitos ihanat kirjabloggarit, kiitos somekaverit! Olen niinku ihan suhteellisen täynnä rakkautta teitä kohtaan! XOXO!

*

Henry George William Parland (1908-1930) ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana julkaista vain yhden runokokoleman, Idealrealisation (1929). Hänen kuolinsyynsä oli tulirokko. Henryä huomattavasti tunnetumpi on hänen veljensä lääkäri ja kirjailija Oscar Parland. Veljessarjaan kuuluvat myös Ralf ja Herman Parland.

Henry Parland kirjoitti romaaninsa Kaunasissa vuosina 1929-1930 ja se on julkaistu postuumisti kolmeen eri otteeseen versioina, jotka jossakin määrin poikkeavat toisistaan. Lukemani suomennoksen pohjana on ollut Oscar Parlandin valikoimaan Den stora Dagenefer (1966) toimittama versio.


Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Parlandin romaanin pohjalta tähän kysymykseen voisi vastata, että siksi, että jotkut rentut ovat niin ihastuttavia, vihastuttavia ja hullun säkenöiviä. Tällaisesta rentusta erinomainen esimerkki on Parlandin romaanin romaanihenkilö kirjailija Henry Parland, josta selvyyden vuoksi käytän jatkossa nimitystä kertoja Parland. Romaanissaan Parland leikkii autofiktiolla ja metafiktiivisyydellä, jotka teoksen kirjoitusajankohdan huomioon ottaen olivat vielä hyvin uusia kirjallisia muotoja ja tekivat suomalaiseen kirjallisuuteen vasta tuloaan. Teoksen kertoja kommentoi kirjoitusprosessiaan ja sen etenemistä ja kirjoittaa teokseensa myös epilogin, joka alkaa kappaleella:


Kun kirjailija oli saanut tämän romaanin valmiiksi ja kuitannut tekijänpalkkion, hän päätti ryypätä rahat. Se ei ollut mikään hätiköity päähänpisto vaan pikemminkin välttämättömyys, jota hän oli hautonut viikkokausia ja joka oli vähitellen tullut yhä määräävämmäksi.

Kertoja Parland viettää hyvin samantapaista elämää kuin kirjailija Parland, joka joutui erinäisten henkilökohtaisten sotkujensa vuoksi lähtemään Suomesta ja asettumaan Liettuan Kaunasiin.



Veloxpaperista kohoaa Amy

Romaani alkaa kuvauksella, jossa kertoja Parland vedostaa valokuvaa vuosi sitten kuolleesta Amysta, jonka kanssa hänellä oli jonkinlainen rakkaussuhde. Metafiktio lyödään pöytään heti kättelyssä, kun kertoja puhuttelee Amyn kuvaa ja toteaa aikovansa kirjoittaa hänestä romaanin, jonka päähenkilöksi tulee Amy.

Kertoja Parland on omien sanojensa mukaan "tunneihminen" ja monet mustasukkaisuuden synkät syöverit hän käykin läpi suhteessaan Amyyn. Sen sijaan, kun Amy on vakavasti sairas, kokee hän tämän vieressä istumisen ikäväksi velvollisuudeksi, josta hän mieluummin laistaisi. Amy on romaanissa kuvattu korostetun esineellistävällä tavalla, jota kertoja itse kommentoi sanomalla pelkäävänsä, että Amy saattaisi kostaa hänelle, kuten kuolleilla on tapana. Näin Parland on jo muutaman reippaan askeleen edellä niitä, jotka saattaisivat esittää häntä kohtaan syytöksiä Amyn esineellistämisestä.

Kertoja Parlandin mukaan ihmisen tunne-elämä rinnastuu kattiloihin ja termoskannuihin, jos toki on hieman niitä monimutkaisempaa koska siihen liittyy "tietty itseinduktio." Ihmisten ja esineiden välinen ero ei kuitenkaan ole kaiken kaikkiaan kovin suuri, sillä myös "peilit irvistelevät" ja "valokuvapaperit hytisevät kylmästä."

Ihmisen tunne-elämää voi mitata vain volttimittarilla. Tärkein on sisäinen jännite, ei ulospäin näkyvä toiminta. Ampeerimittari näyttää tilapäisen, ulkoisen vastuksen edellyttämän toimintatarmon. Volttimittari sen sijaan rakkauden elektromotorisen voiman.

Teoksen jälkisanoissa suomentaja Hannu Nieminen toteaa osuvasti, että Rikki on ajallisesti Mika Waltarin Suuren Illusionin rinnakkaisteos, mutta Parlandilla kyse on "suuresta desilluusiosta."


Harmaa hattu

Parlandin kerronta tihkuu moniin suuntiin. Kertoja Parland toteaa ottaneensa vaikutteita Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta, jota kotikielenään ranskaa puhunut Parland oli lukenut alkuperäiskielellä. Rikki-romaanissa Proustin Madeleine-leivoksen paikan ottaa harmaa hattu, joka Proustin leivoksen tavoin toimii kerronnan ja muistamisen järjestäjänä.

Parlandin itsetietoinen mielikuvituksellisuus on täynnä ironista naurua ja Rikki sisältää mm. loistokkaan kuvauksen jatkuvissa rahavaikeuksissa olevan kertoja Parlandin tulojen ja velkojen välisestä suhteesta, jossa ne esitetään toisiaan vastaan taistelevina sotajoukkoina panssarivaunu- ja vastahyökkäyksineen.

Vaikka rakkaus on Rikki-romaanissa keskeisellä sijalla on se enemmän rakkaudettomuus- kuin rakkausromaani. Se on kuvaus ihmisistä, jotka ovat eksyksissä maailmassa, joka ei tunnu tarjoavan heille kiinnittymisen kohtia, jos toki he sellaisia eivät edes halua löytääkään. Kertoja Parland ja Amy ovat korostuneesti kaupungin lapsia, joille luonto on vieras elementti. Heidän viihdykkeitään ovat autoajelut ja elokuvat. Amerikkalaista elokuvaa kertoja Parland kommentoikin riemukkaan tyhjentävästi.

En ollut vielä silloin oppinut arvostamaan amerikkalaisen elokuvan sisällöllistä periaatetta, ettei mikään tapahtuma saanut tunkeutua liian syvälle pinnan alle ja että elokuvan piti olla vain tapa kuluttaa illasta kaksi tuntia ja antaa niiden kadota tietoisuudesta jälkiä jättämättä.


Voi elämä!

Elämä näyttäytyy Parlandin romaanissa päämääräämättömänä viinanhöyryisenä oleskeluna, valumisena, flanöörauksena sekä ylipäätään irrallisuutena. Kertoja Parland toteaa Amylle, että tämä kelpaa mihin vaan, paitsi työhön. Säännölliseen elämäntapaan alistumisen kauhu pomppii riveillä ja niiden välissä. Elämä on esittämistä ja vaikutuksen tekemistä, kuten konttorissa, jossa työntekijöitä on ohjeistettu naputtamaan kiivaasti kirjoituskonetta tärkeiden vieraiden läsnäollessa, koska kirjoituskoneen "rätinä kertoi hienotunteisesti mutta samalla selvästi, että toimistossa oli paljon tekemistä."

On vaikea selittää, mihin Parlandin teoksen viehätys varsinaisesti perustuu. Rikki on ihastuttava ja raivostuttava. Se naurattaa ja kihelmöityttää. Se on kuin eksoottinen hedelmä, josta ei ole ihan varma, että onko se tarkoitettu syötäväksi vai pelkästään katsottavaksi. Huomaan ajattelevani, että Parland tavoittaa vahvalla vainulla teoksen kirjoitusajankohdan henkisen ja kulttuurisen ilmapiirin. Kyse ei ole pelkästään Parlandin kyvystä uudistaa kirjallisuutta, vaan yhtä lailla hänen taidostaan luoda kokonaistunnelma, joka on enemmän kuin sen osien summa. En myöskään voi välttyä ajatukselta, että miten paljon Parlandilla olisikaan ollut annettavaa, jos hän olisi saanut elää pidemmän elämän.





Henry Parland: Rikki (1996)
133 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos Sönder (1929-1930)
Suomentanut Hannu Nieminen
Kustantaja: Tamara Press


Aiemmat BAR Finland -postaukset ja projektin esittely löytyvät BAR Finland -välilehdeltä

torstai 29. joulukuuta 2016

Parhaat vuonna 2016 luetut kirjat

Tähän aikaan vuodesta on tapana julkaista lista parhaista vuoden aikana luetuista kirjoista. Ikävä tehtävä, koska kirjojen vertaaminen toisiinsa ei ole yhtään mukavaa. Toisekseen tällaiset listaukset keskittyvät yleensä pelkästään kyseisenä vuonna julkaistuihin teoksiin. Ei hyvä. Haluan ottaa mukaan myös vanhempia teoksia.

Aina kun valitsen yhden teoksen, huutaa toinen vieressä: miksi en minä pääse mukaan. Tämän vuoksi sovittakoon niin, että alla oleva lista ei ole millään tapaa kaiken kattava, eikä missään mielessä sen enempää objektiivinen kuin subjektiivinenkaan. Otsikossa mainittu "parhaat" on sekin lähinnä klikkauksenkerääjä.

Olen lukenut tänä vuonna lähes 100 teosta (linkki luettuihin tässä). Niistä olen valinnut mukaan seuraavat, joista jokaiselle olen antanut oman "Vuoden"-tittelinsä. Teoksen nimen jälkeen olevat tekstit ovat lainauksia bloggauksistani.



Vuoden nainen - Eeva Kilpi: Tamara (klik)
'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen sijaan miehen elin on kyllä aina "kaunis ja mielenkiintoinen". "Silloinkin kun se on pieni ja veltto kuin Michelangelon kuolevalla soturilla", toteaa Tamara viitaten kertojaan, jolta ei jää huomaamatta viittaus häneen itseensä.



Vuoden mies - Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa  (klik)
Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta.


Vuoden sukupuolirajat ylittävä - Pajtim Statovci: Tiranan sydän (klik)
Statovci ei tyydy kuvamaan sukupuolenkorjausoperaatiota etäisenä prosessina, vaan paiskaa sen todellisuuden eteeni kaikessa raadollisuudessaan.



Vuoden matkakumppani - In transit (klik)
In Transit syntyy ja elää kielestä. Se on virta, joka kulkee halun palatsin läpi ja vie mennessään kaiken, mikä irti lähtee ja paljon lähteekin. Kieli silittää minua ja se tuntuu hyvältä. Se saa minut lukiessani kierähtämään kyljelleni kissan nautinnollisin liikkein. Se saa haluamaan yhä lisää ja lisää. Se on rohkeaa ja hyvällä tavalla itsetietoista.


Vuoden totaalisin - Tommi Melender: Onnellisuudesta (klik)
Lukemisen jalostava voima on kulttuurinen myytti, jota haluamme ylläpitää.



Vuoden eniten hehkutusripulia aiheuttanut - Sinikka Vuola: Replika (klik)
Vuolan kirjoitus etenee kohti tuntematonta, eikä suostu vahvistamaan niitä mielikuvia, joita lukiessamme teemme. Teksti etenee kohti sitä, mitä kohti sen on edettävä. Se ei mene pitkin tallottuja polkuja, vaan vilahtelee ja lentää. Puhkoo reikiä täyttymistään odottaviin odotuksiin. Se kieppuu, pakottaa ja vaatii. Menee ja kiirehtii niin kuin rakastunut rientää kohti rakastetun syliä tietämättä, missä rakastettu on.


Vuoden suomalainen löytö - Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (klik)
Kun mennään tunteiden sisimpiin kerroksiin, sieltä ei enää samana palata.


Vuoden hengensalpaaja - Edna O'Brien: August is a wicked month (klik)
O'Brien luotaa naisen sielun, läpivalaisee sen polttavalla aineella ja niin tehdessään antaa konventioille kylmää kyytiä.


Vuoden kokemus - Han Kang: The Vegetarian (klik)
Kang kuvaa hyvin seksuaalisesti latautuneita kohtauksia Yeong-hyen ja siskonmiehen välillä, mutta hän tekee sen tavalla, josta kiihottavuuden elementit on deletoitu. Lukijana en voi paeta seksuaalisen päihtymyksen tarjoamaan turvapaikkaan, vaan joudun ottamaan vastaan Kangin kerronnan sellaisena kuin se on. Kliinisyydessään puhkovana ja ravistelevana ilman toivoa armollisuudesta.


Vuoden eurooppa - Ljudmila Ulitskaja: Daniel Sten (klik)
"Ulitskaja näyttää minulle euroopan, joka on täynnä jalanjälkiä. Niiden, jotka lähtivät ja saapuivat. Niiden, jotka pakenivat, piileskelivät ja löytyivät. Niiden, jotka valloittivat ja tappoivat. Lukiessani näen nämä jalanjäljet. Näen niihin kietoutuvat kohtalot. Näen, miten eurooppa repeilee. Näen kauheita asioita, näen suurta urhoollisuutta, ihmisten välistä sisaruutta ja halpahintaista petturuutta. Näen Ihmisen."





Vuoden pohdituttavin - Peter Sandström: Laudatur (klik) ja (klik)
"Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa."








Vuoden tutkimuskiinnostavin - Deborah Levy: Hot Milk (klik)
Levyn kieli on kylmä suihku ja pehmeistä pehmein froteekylpytakki, usein vieläpä näitä molempia samaan aikaan. Hot Milkissä tekstillä on omat lakinsa, on paljon piilotettua ja kerroksellista. Sen lukeminen muistuttaa unta, josta herättyä melkein saa kiinni, mutta ei kuitenkaan. Näin syntyy viehtymys ja halu päästä syvemmälle teokseen. Näin syntyy tunne, että Hot Milkissä on yhä lisää ja lisää tutkittavaa ja löydettävää. Muutun lukiessani ampiaiseksi Levyn kerronnan verkostoon. 


Vuoden esteettisin - Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (klik)
Elisabeth toteaa Säädyllisessä ainesosassa, että hänestä ei ole suuren eurooppalaisen romaanin kirjoittajaksi. Ilmaisun ironia saa minut naurahtamaan. Kuinkakohan monta kertaa olenkaan huutanut suomalaista kirjallisuutta lukiessani "suuren eurooppalaisen romaanin" perään. Ei haittaa, vaikka Elisabeth ei siihen pystyisi, sillä Leena Parkkinen pystyy ja komeasti pystyykin.


Vuoden merenelävä - Rosa Meriläinen: Osteri (klik) ja (klik)
Osterissa vibraattori tekee esiinmarssin aikana, jolloin vibraattoreja ei vielä ollut. Joskus tarvitaan reipasta anakronismia, jotta lukija havahtuisi.


Vuoden avioliitto - Märta Tikkanen: Kaksi (klik)
Pahinta on, kun rakkaussuhteessa suurin yhteys on aivan lähellä, mutta samanaikaisesti sen saavuttaminen on toivotonta. Melkein siinä, mutta ei koskaan ihan.





Vuoden feministi - Rebecca Solnit: Men explain things to me and other essays (klik)
USA:ssa raportoidaan raiskaus noin joka kuudes minuutti. Tosiasiassa raiskausten määrä on tietysti tätäkin suurempi, koska kaikista niistä ei ilmoiteta. Viideosa amerikkalaisista naisista raiskataan heidän elämänsä aikana, mutta tiedotusvälineissä raiskauksista puhutaan ikään kuin ne olisivat harvinaislaatuisia poikkeustapauksia. Republikaanipoliitikot ovat menneet jopa niin pitkälle, että heidän mukaansa raiskausta seuraava raskaus on Jumalan lahja. Kuulostaako tutulta? Samansuuntaisia on lausuttu Suomessakin.


Vuoden käännösteko - Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa (klik)
Tuli luetuksi totaalisen hulvaton kirja.





Vuoden ystävyyssuhde - Elena Ferrante: The Story of a New Name (klik)
Kun miehet menevät makuuhuoneeseen, vaimot seuraavat perässä kuin hyvin opetetut koirat.


Vuoden dystopia - Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (klik)
Teemestarin kirja on kielellisesti varsin loistokas. Se on täynnä vuosirenkaita ja paikoin positiivisessa mielessä suorastaan arkaaista kielenkäyttöä. Itäranta kirjoittaa loppuunhiottua, varmaa ja pakotonta kieltä, joka nousee tuoreena kuin vesi lähteestä, joka on paikassa, jota ei enää ole. Kieli on täynnä uudissanoja ja se on sillä tavalla sileää kuin ovat kalliot, joita vesimassat ovat vuosisatojen ajan syleilleet - milloin hellästi, millloin armottoman kovaa ja suorastaan väkivaltaisesti. 


Vuoden akvarelli - Raija Siekkinen: Metallin maku (klik)
Erilaiset muukalaisuuden tuntemukset ovat kokoelman novellihenkilöille tyypillisiä. Ihminen on ikään kuin keskellä akvarellia. Joka puolella valuu. Kuolema valuu. Lapsuus valuu. Yksinäisyys valuu. Valuva valuu kohti mustaa pistettä, joka on ihminen, eikä ihmisen taulussa ole muita mustia pisteitä kuin hän itse, joka hänkään ei enää ole piste, vaan pelkkää muodotonta nimetöntä valuvaa. Oikea elämä on jossain toisaalla, joskus ihan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin saavuttamattomissa.



Vuoden sairauskertomus - Juha Hurme: Hullu (klik)
Hurmeen Hullu [...] osoittaa, että hulluus ei ole hauskaa, eikä siihen liity mitään erityistä romantiikkaa. Tästä huolimatta itse teos on kyllä paikoin ihan hillittömän hauska, vaikka en kyllä ole ihan varma, miten korrektia sille nauraminen on.




Vuoden koskettavin - Sylvia Plath: The Bell Jar (klik)
Tuskin koskaan on elämään väsymistä kuvattu niin mikroskooppisen tarkasti kuin Plath The Bell Jarissa tekee. Kamalinta on, että The Bell Jar on avainromaani. Se on kurkistus Plathiin itseensä. Se on matka siihen pimeään, joka sai hänet päätymään lopullisen ratkaisuunsa.


Vuoden yllättäjä - Iris Murdoch: Italian girl (klik)
Teoksen alussa on yö. On talo ja talon lukittu ovi, jota äitinsä hautajaisiin tullut Edmund turhaa kolkuttelee. On varjoja. On pimeää. On kummauhkainen ja oudon epärealistinen tunnelma. On selittämätöntä ja tuonpuoleiselta tuntuvaa. Väliin tuntuu kuin Murdoch leikkisi goottilaisella kuvastolla, jonka hän kuitenkin vetää takaisin tämänpuoleiseen maailmaan.


Vuoden kirjasto - Ali Smith: Public library (klik)
Ei se mitä näkee. Vaan miten.
Ei se mitä havaintoja tekee. Vaan miten.
Ei se mitä kirjoittaa. Vaan miten.

Ali Smithin 'miten' on hänen tavaramerkkinsä. The real Real Thing.




Vuoden mustavalkoinen valokuva - Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä (klik)
Marguerite Durasin teksti ei suostu. Se ei tule vastaan. Se on itsepintaista ja välinpitämätöntä. Siinä ui muistamatta, että on uimataidoton. Durasin henkilöt ovat henkäyksiä, heikosti kiinni yhtään missään, mutta niin magneettimaisia, että niistä ei saa itseään irti, eikä kyllä haluakaan.



Vuoden lähikuva - Christa Wolf: Erään naisen elämä (klik)
Wolfin romaani on epänarratiivisuudessaan vaativa ja tyhjentymätön. Romaani, josta joku sanoo: no, eihän tuossa nyt mitään ollut. Onneksi en ole joku. En haluaisi vaihtaa jokun kanssa paikkaa.



Vuoden matka - Virginia Woolf: The Voyage Out (klik)
Elämän valo on raaka, hätäinen ja nopeasti katoava. Onko tekemisissämme mitään järkeä?


Vuoden raivoisin - Ryan Gattis: Vihan kadut (klik)
Tämä teos on hypnoosi, joka vie mukanaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu ja jää sen jälkeenkin epämääräisen muotoiseksi möykyksi päähän. Sitä huomaa katsovansa ihmisiä eri tavalla. Sitä huomaa kävelevänsä toisentyyppisin askelin. Sitä huomaa värähtävänsä jostakin, jota ei halua nimetä.


Vuoden sydäntensärkijä: Yaa Gyasi: Homegoing (klik)
Homegoing särkee sydämen ja korjaa sen parsinneulalla, mutta ompeleiden jäljet eivät häviä. Se näyttää, miten orjuuden kokemukset ja suru vaeltavat sukupolvelta toiselle. Miten se, mitä on joskus koettu vaikuttaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin ja ottaa yhä uusia muotoja. 








Vuoden sielukirja - Rachel Cusk: Outline (klik)
Uskokaa tai älkää, Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saat minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin.






maanantai 26. joulukuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Haisee märkä lammas ja lampaiden veriset sisälmykset. Sataa pahaenteistä sadetta ja puissa laulavat paitsi linnut myös epämääräinen paha, joka ympäröi sen talon, jossa Jake Whyte asuu. Tunnelmassa on jotakin goottilaista ilman että kyse on gotiikasta lainkaan. Epäilen, että tässä romaanissa ei tule hyvin käymään.

*

Evie Wyldin All the Birds, Singing oli vuonna 2014 Baileys-palkinnon ns. pitkälistalla ja jo tuolloin kiinnitin siihen huomiota ja laitoin sen mentaaliselle lukulistalleni. Ilahduin kovasti, kun huomasin että Tammi julkaisi tämän teoksen suomeksi Sari Karhulahden suomennoksena. Kaikki laulavat linnut veti puoleensa, mutta jokin pisti samanaikaisesti vastaan. Vasta kun Wyldin romaani tyrkytti itseään minulle kirjastossa nappasin sen mukaani. Tosin ehdin uusia lainani pariinkin kertaan ennen kuin tuli tunne, että juuri nyt minä haluan lukea nimenomaan tämän kirjan. Niin otin ja luin ja löysin vahvan maailman.

Aloitin lukea Wyldin romaania illalla ennen nukkumaan menoa ja ensimmäiset 70-80 sivua veivät niin mennessään, että en millään meinannut saada unta. Romaanin tapahtumapaikkana ovat englantilaiset jumalanselän takaiset sydänmaat, jonne nainen nimeltä Jake Whyte on paennut. Romaanin alku nosti vahvasti mieleeni Debra Granikin ohjaaman elokuvan The Winter's Bone (2010). Vaikka näillä kahdella ei sinänsä varsinaisia yhteyksiä olekaan, on niissä kummassakin päähenkilönä nuori nainen, joka elää syrjäseuduilla ja taistelee olemassaolon kanssa. Myös niiden tunnelmassa on jotain samaa selittämätöntä pahan ja väkivallan tuntua.

*

Kaikki laulavat linnut etenee kahdella eri tasolla. Romaanin  nykytasolla Jake Whyte yrittää hankkia toimeentulonsa lammasfarmarina. Alusta asti on selvää, että Jakelle on tapahtunut jotakin pahaa ja että hän ei ole valinnut vapaaehtoisesti sitä elämää, jota hän elää. Nykytasolta palataan eri kohtiin Jaken menneisyyttä ja hänen aiempi henkilöhistoriansa paljastuu vähitellen. Wyldin kerrontaratkaisu on vaativa, koska se lataa suuria odotuksia sen suhteen, mitä Jaken elämästä paljastuu. Wyldin pihtaava kerronta sekä toimii että ei toimi. Se luo paljon jännitystä, melkeinpä trillerimäisyyttä, mutta ei onnistu lunastamaan kaikkea lupaamaansa.

Wyldin romaanissa on runsas eläinmaailma ja painostava uhkan tunne on läsnä läpi romaanin. Se natisee Jaken talon portaissa ja huhuilee ulkona myrskyävässä tuulessa. Tuntuu kuin menneisyyden trauma olisi sullottu pulloon ja pullonkorkki saattaisi minä hetkenä hyvänsä poksahtaa.

Kaikki laulavat linnut on vahva teos, jossa välimerkkien paikkoja asuttaa väkivalta. Siellä missä on ihminen, on ihmisen kyljessä kiinni paha. Se on kuin paise, joka ei lakkaa kasvamasta, ellei märkää valuteta ulos viimeiseen pisaraan asti, eikä kaikkia märkiä voi edes valuttaa. Vahinkoja tapahtuu, eikä niiden hinta ole Wyldin romaanissa psykologisesti yhtään pienempi kuin tahallisten tekojen. Ihminen voi paeta koko ikänsä, mutta aina hän itse on itseään vastassa.

Suorastaan käsittämättömän yllättäviä lankoja voi muodostua hyvin erilaisten teosten välille ja tästä Wyldin romaani tarjoaa mitä parhaimman esimerkin. Kaikki laulavat linnut nimittäin päättyy lauseeseen, joka keikauttaa kaiken romaanissa aiemmin kerrotun ja tekee sen kerrontateknisesti tavalla, joka on hyvin läheistä sukua Eeva Kilven Tamaran loppuratkaisulle. Enpä tosiaan olisi lukemaan ryhtyessäni uskonut, että sulkisin Wyldin kirjan kannet Tamaraa ajatellen.



Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
284 sivua
Engl.kielinen alkuteos: All the Birds, Singing
Suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi

torstai 22. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Olemme kävelyllä Helsingissä, minä ja hän. Hän on Jukka Viikilän romaanin herra Engel ja minä olen minä. Emme puhu mitään, koska Engel haluaa puhua vain saksaa ja minun saksankielen taitoni ei riitä keskusteluun. Kävelemme ja käsikynkkämme ovat tyhjiä. Se minua tässä eniten häiritsee. Se, että käsikynkkämme ovat tyhjiä.

Ohitamme yliopiston päärakennuksen, tuomiokirkon ja kaupungintalon. Jatkamme matkaa kohti Tähtitorninmäkeä ja yliopiston observatoriota. Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että herra Engel ei ole seurassani vapaaehtoisesti.


Pitkä odotus

En ole pitänyt kiirettä tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen lukemisella. Aluksi tämä johtui siitä, että minulla oli vahva tunne, että Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole minun romaanini. Tuntui, että lähes kaikissa blogiarvioissa, joita tästä teoksesta luin ja joita onkin kunnioitettavan paljon, kirjoitettiin tämän romaanin kauniista kielestä. Apua! Kun yksi ja toinen puhuu teoksen kauniista kielestä, voin olla melko varma siitä, että minusta on tuleva se "petturi," joka en kyseisestä romaanista innostu.

Kun Akvarelleista tuli Finlandia-ehdokas ryhdistäydyin sen verran, että varasin kirjan kirjastosta. Päädyin jonoon noin sijalle 70, enkä valitettavasti ehtinyt saada Akvarelleja käsiini ennen kuin sen päälle oli laskotettu Finlandia-voittajan viitta. Toisaalta ihan hyvä niin, koska kaiken odottamisen jälkeen olin suht tyhjä taulu, mitä tuli lukemisen aloittamiseen.


Mies, jota en ymmärrä

Akvarellien Engel on ristiriitainen hahmo, joka ei tule lukemalla tutuksi. Paikoin olen löytävinäni teoksesta sisäänpäinkääntyneen huumorin pilkahduksia ja silloin tuntuu, että Engel ei sittenkään ota itseään liian vakavasti, kuten hän muutoin tuntuu tekevän. Hänen harjoittamansa huumori, jos se sitä nyt ylipäätään on, tuo mieleeni miehen, jonka vitsejä en koskaan ole osannut panna merkille ennen kuin hänen kasvonilmeistään olen nähnyt, että nyt hän on sanonut jotakin omasta mielestään hauskaa.

Viikilän romaani on Engelin yöpäiväkirja. "Yöllistä purkutyötä," johon hän kirjaa tapahtumia, ajatuksia ja tunnelmia, joista ei voi päiväsaikaan puhua. Muistiinmerkinnät alkavat vuodesta 1816 ja jatkuvat aina vuoteen 1840 asti. Koko tuon ajan Engel viettää Helsingissä, joka on usein tuulinen, kylmä ja muutenkin ikävän tuntuinen paikka maailman laidalla kaukana Berliinistä, jonne Engelin sydän ja mieli halajaa.

Akvarellit saavat minut näkemään, että jokaisella meistä on oma Helsinkimme. Tämä ajatus on tietysti sinänsä varsin simppeli, mutta Akvarelleja lukiessa minua huimaa, kun ajattelen kaikkien näiden Helsinkien määrää. Kun ajattelen, miten erilaisia asioita Helsinki ihmisille merkitsee ja miten eri tavalla he tämän kaupungin kokevat ja miten moninaisia tunteita kotikaupunkiani kohtaan tuntevat. Tätä kirjoittaessani en tosin enää tavoita sitä ylevyyttä, jota lukiessani koin.

Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa: "Tämä on naisten maailma." Jaa-ha. Vai niin. Kenties Engel alentaa naisia ylentämällä. Saan sen käsityksen, että hän alkoi suunnitella taloja, koska se oli hänen tapansa synnyttää ja olla olemassa painavammin maailmassa. Vielä hullumpia hän kirjoittaa seuraavassa sitaatissa:

Kaupungin rakentaminen on kaikkein tärkeintä. Toivokaamme siis, ettei kohtalo meitä lyö, sillä sivistyneillä ihmisillä on niin paljon menetettävää, että apua on turha odottaa. Köyhät kyllä nostelevat toisiaan, mutta he ovatkin yksi suuri eläin.

Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa rivistö kysymysmerkkejä. Muutoinkin monet yöpäiväkirjassa esitetyt ajatukset jäävät irrallisiksi huomioiksi, eivätkä ne kiinnity varsinaisesti mihinkään. Tämä toki sinänsä kuvastaa hyvin ihmisen - tässä tapauksessa Engelin - tapaa kirjoittaa ajattelemiaan aiheita muistiin. Vaikka olenkin fragmentaarisen ystävä, en olisi pannut pahakseni muutamia yöpäiväkirjamerkintöjen välisiä henkisiä siltoja.


Estetiikan oppitunti

Jukka Viikilä kertoi Finlandia-puheessaan, että hän on salakuljettanut Akvarelleihin runoutta. Mainio idea, ajattelin ja sitä paitsi hyvin käytännöllinen, koska runojen myynti on huomattavan vähäistä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Akvarellinen lukeminen kompastui kohdallani juuri tähän salakuljetukseen. Toisaalta taas juuri sama seikka osoittautui hyvin antoisaksi tarjoamalla minulle estetiikan oppitunnin.

Monet Viikilän lauseet ovat hienoja ja on helppo ymmärtää, että moni on niistä vaikuttunut ja liikuttunutkin. Minulle ne jäävät kuitenkin usein vieraiksi ja osin käsittämättömiksi. Otan pari randomisti valittua irrallista esimerkkiä.

"Huone taas on sydämen järjestys, sen kestävimpien kappaleiden heijastus."

"Aika ajoin huomaan pitäväni ajatuksiani maailmasta vapautuneena musiikkina."

"Maailma on paljolti sitä, mitä me unelmoimme siihen."

Lauseissa maistuu runo, mutta ne eivät luennassani toimi runouden tavoin. Havainnollistan näkemystäni seuraavalla runoilija Sirkka Turkan lauseella, joka ulkomuistista menee suunnilleen näin: "ja poppelit seisoivat rivissä kuin pienet hartaat pojat."

Kun luen Turkan lauseen näen poppelit ja pojat, näen heidät sekä yksilöinä että joukkona, näen poikien rivistön, näen niiden välistä kulkevan tien, joka jatkuu pitkälle horisonttiin, näen hiekkapölyä kyseisellä tiellä, näen poikien hartaat ilmeet, näen heidän polvihousunsa ja naarmuiset polvensa, näen heidän poskiensa punotuksen. Tunnen, miten poikia odottaa maailma ja maailman murheet, joista he eivät vielä mitään tiedä ja koen surua heidän puolestaan, sillä tiedän, että jonain päivänä heidän on kohdattava niin monia sellaisia asioita, jotka tekevät kipeää.

Viikilän lauseet taas eivät jatku päässäni eivätkä ruumiissani ja uskon tämän johtuvan siitä, että hänen teoksensa ei yksinkertaisesti osu esteettiseen rekisteriini. Näen Akvarelleissa kauneutta ja potentiaalisia haltioitumisen paikkoja, mutta ne kulkevat ohitseni ennen kuin ehdin sulkemaan ne syliini. Olen joka tapauksessa erittäin iloinen siitä, että luin Akvarellit, koska se pohdinta, mitä olen päässäni käynyt sen suhteen, miksi tämä romaani ei puhuttele minua henkilökohtaisella tasolla on ollut paitsi erittäin kiinnostavaa myös hyvin opettavaista. Luulen, että olen päässyt jäljille sen suhteen, miksi ns. kaunistekstiset teokset eivät usein ole ominta juttuani.


Mutta sitten 

Unohda mitä olen edellä kirjoittanut. Pyyhi sanani mielestäsi, heitä ne hevon kuuseen tai mäntyyn tai mistä puulajista nyt satutkin tykkäämään. On nimittäin vielä  yksi juttu ja se on Viikilän romaanin loppu. Sen ihan viimeinen sivu, joka tuo sen sydänmuljahduksen, jota koko teoksen ajan odotin.



Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
213
Kustantaja: Gummerus




sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Koostepostaus - #Novellimaraton 17.12.2016



Olen niin tuhannen fiiliksissä novellimaratonista, että tekisi vaan mieli huutaa ilosta. En etukäteen olisi osannut kuvitella, että maraton voisi olla niin huikea kokemus kuin se oli. Novellihalu kasvoi syödessä ja loppusaldoksi tuli 31 luettua novellia 14 eri kokoelmasta. Tulos on erinomainen, koska maratonin 24 tuntiin kuului myös kaupassa ja kirjastossa käyntiä, ruoanlaittoa sekä Step Up -tanssikoulun joulunäytös. Niin ja muutama tunti piti nukkuakin välillä.

Halaukset ja kiitokset kaikille kanssamaratoonareille. Oli ihan mieletöntä seurata, miten suurella innostuksella novelleja luettiin. Twitterissä #novellimaraton oli ahkerassa käytössä ja maratoonarien twiitit toimi mahtavina tsemppaajina. Erityiskiitokset vielä Eniten kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, jonka novellimaratonhimo sai minut tämän maratonin järjestämään. Niille novellimaratoonareille, jotka vielä ovat matkalla isot tsempit. You can do it!

*

En ole lähtökohtaisesti ollenkaan maraton-tyyppiä, jos ajatellaan, että pyrkimyksenä on lukea sivullisesti mahdollisimman paljon. Tykkään lukea hitaasti ja kirjoittaa muistiinpanoja. Itse asiassa muistiinpanot ovat minulle olennainen osa lukemista, mutta novellimaratonilla asetin itseni muistiinpanokieltoon ja kirjoitin ylös vain kirjailijan ja novellin nimen. Jos nyt olisi printteri, jolla voisi tulostaa pääni sisällä olevan näkymän, niin se olisi kuulkaas veikeää katseltavaa.

Listaan alle lukemani novellit lukujärjestyksessä:


1. Chimamanda Ngozi Adichie: Yksityisasia 
(kokoelmassa Huominen on liian kaukana, Otava 2011, suomentanut Sari Karhulahti, Alkuperäisteos The Thing Around My neck 2009)

Adichie on yksi lempikirjailijoitani ja olen lukenut tämän kokoelman aiemmin englanniksi. Aion lukea sen myöhemmin kokonaisuudessaan suomeksi ja tuoda blogiini.

"Hän katsoo vain yhtä ruumista, joka lojuu maassa jäykkänä, alastomana ja kasvot alaspäin, ja tulee ajatelleeksi, ettei hiiltynyttä lihaa katsomalla pysty sanomaan, onko osittain palanut ihminen igbo vai hausa, kristitty vai muslimi."




2. Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri 
(kokoelmassa Vaaleanpunainen meri, WSOY 2014)

Rasi-Koskisen novellit ovat häikäisevän hienoja. Olen todella iloinen, että olen "löytänyt" hänet.

"Pimeässä kännykän näyttö sattuu silmiin: ÄLÄ TULE ENÄÄ TAI MÄ HOMMAAN NIIN ETTET SÄ NÄE SITÄ ENÄÄ IKINÄ! [...] Minun isyyteni loppu mahtuu viiteenkymmeneenyhteen merkkiin."





3. William Trevor: Love Sunday, 1950 
(kokoelmassa The Hill Bachelors, Viking 2011)

Kuukausi sitten kuollutta irlantilaista William Trevoria pidetään yhtenä taitavimmista nykynovelisteista. Irlantilaisuus oli lukemassani novellissa vahvasti läsnä.



4.  Marina Tsvetajeva: Äidin satu 
(kokoelmassa Piru ja muita kertomuksia, (LIKE 2006, suomentanut Elina Kahla, julkaistu venäjäksi vuonna 1935)

"Kun ihminen sanoo kyllä, mutta kurkussa on ei, niin mitä hän silloin sanoo?"






5. Eeva Rohas: Tyttö ja Varis 
(kokoelmassa Keltaiset tyypit, Otava 2010)

Eeva Rohas oli minulle uusi tuttavuus ja olisin lukenut hänen kokoelmastaan mieluusti enemmänkin. Tytössä ja variksessa kohtaavat natsi ja sen tyttöystävä.

"- Mut sähän sanoit, ettei suhun kannata rakastua.
- No niin vittu sanoin ja arvaa mitä?
- No?
- Koska silloin tytöt aina rakastuu."





6. Raymond Carver: Mitä te San Fransiscossa teette?
7. Raymond Carver: Miksi, kulta?
8. Raymond Carver: Polkupyöriä, muskeleita, savukkeita
(Kokoelmassa: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, Tammi 1997/1986, suomentanut Raija Mattila, novellit julkaistu alunperin kokoelmissa: Will You Please Be Quiet, Please (1978); What We Talk About When We Talk About Love (1981); Cathedral (1983)

Luin ensimmäisen Carverin novelleista samalla kun pilkoin sipulia pastakastiketta varten. Tämä multitaskaaminen oli suhteellisen haastavaa.

Carver on armoitettu novellisti ja tunnettu novellien lopun tyrmäysiskuista, jotka saavat lukijan herkullisesti ymmälleen. 'Miksi, kulta?' ruoppaa vahvalla kuormakauhalla äidin ja pojan välistä suhdetta. Polkupyöriä, muskeleita, savukkeita -novellissa selvitellään lasten tekosia ja se päättyy arvoituksellisesti lauseeseen:

"Hamilton jätti oven auki, tuli sitten toisiin ajatuksiin ja painoi sen puoliksi kiinni."





9. Alice Munro: Se, mitä muistetaan 
(kokoelmassa Viha, ystävyys, rakkaus, Tammi 2002, suomentanut Kristiina Rikman, alkuperäisteos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage 2001).

Oli ihanaa lukea Munroa pitkästä aikaa. Blogiaikana en olekaan lukenut häneltä tätä ennen novelleja, mutta sen sijaan romaanin Lives of Girls and Women. Munron lukeminen tuntui siltä kuin olisi tullut kotiin. Niin mahdottoman taidokasta ja hyväilevää. Suuria liikahduksia ihmissuhteissa.










10. Anton Tšehov: Ylioppilas (1894)
11. Anton Tšehov: Rothschildin viulu (1894)
(Kokoelmassa: Vaimoni ja muita novelleja, Otava 2010, suomentajat Martti Anhava, Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen)

Tšehovilla oli meille kaikille tärkeää asiaa.

"Jollei olisi vihaa ja ilkeyttä, ihmisillä olisi toisistaan suunnatonta hyötyä."







12. Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi (kokoelmassa Keltainen Seinäpaperi, Savukeidas 2010, suomentanut Ville-Juhani Sutinen, alkuperäisteos The Yellow Wallpaper 1892).

Feministisen novellin klassikko. Ihan älyttömän hieno.










13. Katherine Mansfield: Syntymäpäivä
14. Katherine Mansfield: Saksalaiset aterialla
15. Katherine Mansfield: Myrkky
16. Katherine Mansfield: Kevätkuvia
17. Katherine Mansfield: Feuille d'album
18. Katherine Mansfield: Pikkutyttö
19. Katherine Mansfield: Kanarialintu
(Kokoelmassa Kanarialintu, Gummerus 2005. Novellit kokoelmaan on valinnut suomentaja Marja Alopaeus ja ne ovat vuosilta 1911-1922)

Mansfieldistä innostuin niin, että hänen novellejaan hupsahtikin seitsemän putkeen. Mansfield rakentaa novellinsa hienosti ja erityisesti tuo 'Myrkky' oli sellainen, että sitä lukiessa nousi joka ikinen ihokarva pystyyn.





20. Katja Ketju: Piippu nro 32: Kristalliyö
21. Katja Kettu: Piippu nro 7: Lapinkoira
(Kokoelmassa Piippuhylly, WSOY 2013)

'Kristalliyö' on historiallinen novelli, joka vie lukijansa Kolmanteen valtakuntaan. Ketulle tunnusomaisesti hänen novelliensa kieli on sekä kaunista että rujon raakaa. 'Lapinkoiraa' en suosittelisi kovin eläinrakkaille ihmisille.

Piippuhyllyn alkulehdellä lukee 'novelleja,' mutta enemmänkin kyse on kertomuksista tai tarinoista. Ketun "novellien" lukeminen havainnollisti sitä, mikä on novelli ja mikä taas ei. Takkaan ottaen novelli ei tosiaankaan ole sama asia kuin lyhyt tarina, vaan sillä on omat kerronnalliset lakinsa, joihin kuuluu esimerkiksi se, että novellista löytyy käännekohta (peripetia) ja kliimaksi. Yhtä kaikki komeaa kerrontaa Ketulta.



22. Maritta Lintunen: Karavaani
23. Maritta Lintunen: Mozartin hiukset
(Kokoelmassa: Mozartin hiukset, WSOY 2011)

Jos tuossa edellä vähän nikottelin, että Ketun novellit ei muotonsa puolesta ole novelleja, niin nämä Lintusen novellit sitten taas edustavat tyylipuhdasta novellistiikkaa. Suorastaan järkyttävän hienoja olivat nämä kaksi. En ole lukenut Lintusta aiemmin, mutta tämän jälkeen tulen lukemaan häntä paljon lisää. Ei ole liioiteltua sanoa, että Lintunen on novellimaratonini löytö.







24. James Joyce: Eveline
(Kokoelmassa: Dubliners, Wordsworth 2011/1914)

Ostin tämän kokoelman viime kesänä Dublinista, koska aiempi omistamani Joycen Dubliners oli jo kovin huonossa kunnossa ja sivut irtoilivat. Valitettavasti Joycen lukeminen jäi tähän yhteen novelliin, mutta hänet halusin kuitenkin ehdottomasti novellimaratonille mukaan.




25. A.S. Byatt: Pinkki nauha 
(kokoelmassa Pieni musta kirja, Teos 2012, suomentanut Kersti Juva, alkuperäisteos Little Black Book of Stories 2003)

Vaikka omastakin kirjahyllystäni löytyy A.S. Byattia, en ole häntä varsinaisesti koskaan lukenut. Yritin kerran lukea hänen kirjaansa Ragnarök ja vaikka se vaikutti olevan taidokas teos ja sivujakin siinä on vain vhähän yli 160, niin kesken jäi. Pinkin nauhan kanssa meni paremmin ja se vahvisti uskoani siihen, että kyllä minusta vielä saattaa sukeutua Byattin lukija.




26. Marisha Rasi-Koskinen: Isänpäivä
(edellä mainittu kokoelma)

Oi joi joi joi. Tämä oli viiltävän hieno.

27. Maritta Lintunen: Habitus
(edellä mainittu kokoelma)

Lintusen kokoelma on kyllä luettava ihan rauhassa ja ajan kanssa. Hän on varmaan lukenut Carverinsa tarkoin, enkä nyt tarkoita, että kyse olisi mistään matkimisesta, vaan ihan vaan Lintusen taidokkuudesta tuli mieleen.

28. Raymond Carver: Lentoja
29. Raymond Carver: Chefin talo
(edellä mainittu kokoelma)

Olipahan taas lopetukset näissäkin novelleissa.






30. Marisha Rasi-Koskinen: Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa 
(edellä mainittu kokoelma)

Nukuttuani yön yli, jatkoin vielä novellimaratonia ja luin jo ennen maratonia aloittamani Rasi-Koskisen kokoelman loppuun. En kommentoi hänen novellejaan tässä enempää, koska kirjoitan niistä myöhemmin oman postauksensa. Sen verran kuitenkin haluan sanoa, että olen myyty.







31. Katherine Mansfield: Luottamuksellisesti 
(edellä mainittu kokoelma)

* * *

Maalissa. Väsynyt ja onnellinen. Olipa matka!

Novellimaraton oli yhteisöllistä lukemista parhaimmillaan. Kiitos maratonseurasta! Ensi vuonna uudestaan. XOXO

Kanssamaratoonaajat linkittäkää alle omat postauksenne. Kommentit tietenkin myös ovat tervetulleita, kuten aina.


torstai 15. joulukuuta 2016

Ääneen ajattelua: Peter Sandström, Laudatur ja autofiktio


Näin unta Peter Sandströmistä. En muista, mitä unessa tapahtui, mutta Sandström oli ihan itsensä näköinen. Villisti veikkaan, että uneni johtui siitä, että olen mietiskellyt viime aikoina paljon Laudaturia, jonka ensimmäisellä kerralla luin ruotsiksi (klik) ja nyt vielä uudestaan suomeksi.

Kieli ei vaikuttanut juurikaan siihen, miten Laudaturin koin, joten tästä voitaneen päätellä, että Outi Mennan suomennos on varsin onnistunut. Toki toisella lukukerralla lukee eri tavalla johtuen ihan jo pelkästään siitä, että kirjan tapahtumat ovat tuttuja. Eniten minua jäi ensimmäisen lukukerran jälkeen mietityttämään autofiktio ja tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen asian tiimoilta.

*

Kun kirjoitin Sandströmin Valkea Kuulaasta helmikuussa 2015 (klik ) minulle selvisi, että Sandströmin teosten päähenkilö on yleensä Peter-niminen mies. En siitä silloin ajatellut sen kummempia. Totesin vaan itsekseni, että tämäpä hauska keksintö. Kiinnostava keksintö, jonka avulla kirjailija luo lukijalle ikään kuin mahdollisuuden lukea häntä itseään fiktion kautta. En ottanut koko asiaa tosissani, eika Valkea Kuulaan mahdollinen autofiktiivisyys käynyt edes mielessäni.


Peter on Peter

Laudaturia lukiessa panin merkille, että sen Peter-nimisellä päähenkilöllä on erittäin paljon yhteistä kirjailija-Peterin kanssa. Tästä huolimatta en oikein osaa lukea Laudaturia autofiktiona. Lainaan alle tekstipätkän, jonka avulla pohdin asiaa.

Peter Sandström "toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastavamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi."

Luen edellä olevan sitaatin useaan kertaan ja minusta tuntuu, että se samanaikaisesti sekä pitää paikkaansa, mutta toisaalta sitten taas ei. Se ei poista sitä autofiktiivistä hiertymää, jonka Laudaturin lukeminen minussa aiheuttaa. Tässä kohdin katson aiheelliseksi tunnustaa, että yllä lainaamani teksti ei liity Peter Sandströmiin lainkaan, vaan se on peräisin Päivi Kososen artikkelista Itsensä lukijat, jossa hän kirjoittaa Karl Ove Knausgårdista (Parnasso 5/2015). Knausgårdin nimen tilalle olen vaihtanut Sandströmin.

Autofiktiosta tekee kiinnostavaa se, että se on sekä totta että sepitettä, eikä lukija voi tietää, mikä on edellisten välinen suhde. Minua tällainen epämääräinen maasto kiinnostaa kovasti ja siksi pidänkin jonkinasteisena ihmeenä, että en ole lukenut Knausgårdia. Hänen projektinsa vaan vaikuttaa niin megalomaniselta, että en ole kyennyt hänen lukemistaan aloittamaan. Toisaalta on niin, että en usko omaelämäkerrallisen kirjoittamisen autenttisuuteen, koska se on aina täynnä valintoja ja korostuksia, joiden perusteella muokkantuu tietynlainen kuva, joka olisi erilainen, jos kirjoittaja olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Ihmisen elämän kuvaaminen todenmukaisesti on mahdottomuus.

Peter Sandströmiltä itseltään on useampaankin kertaan kysytty, missä määrin hänen teoksensa ovat omaelämäkerrallisia ja hän on kiistänyt niiden sitä olevan, vaikka ne liippaavatkin läheltä hänen elämäänsä. Vuonna 2012 Sandström totesi itsensä nimisen päähenkilön käyttämisestä, että "aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa ja jonkinlainen keino lyödä kipinää siihen, mitä olen luomassa."*

Asian pohtimisen voisi jättää sikseen ja uskoa Sandstömiä, mutta mistäpä minä tiedän, josko onkin niin, että autofiktiivisyyden kieltäminen on osa hänen mainitsemaansa "leikkiä." Tästä johdun pohtimaan edelleen, että jos oletamme Sandströmin teosten olevan autofiktiivisiä, niin mikä merkitys on silloin sillä, että tekijä itse kieltää asian. En tiedä. Huomaan taas olevani keskellä peliä ja pelinappulani ovat vaivihkaa pudonneet laudalta, mutta haluan jatkaa peliä entistä kiihkeämmin.


Paljastaminen

Omaelämäkerrallinen kirjallisuus voimistaa itseään paljastamalla ja tätä samaa mekanismia voi luonnollisesti hyödyntää myös autofiktio. Edellisestä lauseessa käy ilmi, että en pidä omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja autofiktiota tarkkaan ottaen synonyymeinä (vaikka niitä siten olen tässä välillä  käyttänytkin), vaan ajattelen, että ensin mainitussa on vahvempi, vaikkakin käytännössä tuhoontuomittu, pyrkimys kirjoittaa omasta elämästä niin kuin se on eletty ja koettu. Autofiktiossa taas näen jo alusta alkaen olevan kyse liikuskelusta todeksi koetun ja fiktiivisen välillä. Laudatur sisältää muutamia kohtia, jotka ovat erityisen häiritseviä, kun mietin niiden suhdetta Peter Sandströmin "oikeaan" elämään.

En kuulu niihin lukijoihin, jotka lukevat fiktiota jonkinlaisena kirjailijan ja hänen mielensä peilikuvana. Mietin harvoin, millä tapaa kirjoituksen juuret nousevat kirjailijan elämästä ja tämän vuoksi on sitäkin kiinnostavampaa, että Sandströmin kohdalla tämä asia minua pohdituttaa. Laudaturissa kerrotaan Peterin heittäneen vaimoaan lasilla (ei osunut) ja lyöneen poikaansa, jonka kanssa he ovat läsnä toistensa elämässä kuin turistit. Kertoja-Peter toteaa myös: "Lapsi huomaa, että aikuinen seisoo tupakalla lehmusten alla, ettei aikuinen oikeasti välitä liukumäki- ja hiekkalaatikkotouhuista, että leikkipuistossa käynti on vain velvollisuus, joka pitää hoitaa ennen kuin voi siirtyä tekemään jotain muuta, jotain tärkeämpää."

Kun luin nämä kohdat ensimmäisen kerran huomasin puhuvani puoliääneen kirjailija-Sandströmille, että olisit nyt edes nuo jättänyt pois. Nyt ihmiset luulevat, että olet väkivaltainen mies, jolle isänä oleminen on tylsänpuoleinen velvollisuus. Jos kyse olisi omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta edellä mainittuja kohtia voisi kutsua paljastuksiksi. Autoautofiktiossa sen sijaan paljastuksille ei voida antaa totuusarvoa ja fiktiossa taas tämäntapaiset kuvaukset motivoituvat kerronnallisista tarpeista lähtien. Koska en osaa asettaa Laudaturia mihinkään edellä mainituista kategorioista, eri vaihtoehdot ovat jatkuvasti läsnä ja mahdollisuudet jäävät avoimiksi.


Peittäminen

Sandström on taitava peittämään paljastamalla. Hän kiinnittää huomioni itse kirjoitusprosessiin ja muistuttaa tekijän valinnanvapaudesta, kuten seuraavassa esimerkissä:

"Oravainen oli mies, jonka minä olisin voinut keksiä, hän olisi voinut esiintyä hahmona jossain tekstissäni. Voin tehdä hänellä mitä haluan, ajattelin. Kaikki valta on minun käsissäni."

Laudatur sisältää useampia kohtia, jotka kuuluvat absurdin piiriin. Viittaan tässä yhteydessä erityisesti kohtauksiin, joissa Peter menee isänsä kanssa hakemaan Karviselta kuollutta emakkoa sekä Peterin isän ja Kronin karuselliajeluun ja jälkimmäisen nostamiseen lipputankoon.

Absurdi voidaan nähdä tapana hämmentää. Sen avulla realistististen tapahtumien päälle luodaan laskoksia, jotka asettavat realismin liikkeeseen. Absurdin vaikutus levittäytyy ympäristöönsä ja sai minut hakemaan sitä sieltäkin, missä sitä ei ollut. Jos ajatellaan omaelämäkerrallista projektia absurdi on mitä hedelmällisin keino salakirjoittaa asioita, joista kirjailija ei halua puhua suoraan. En väitä, että Sandström tekisi niin, mutta tällainen mahdollisuus on olemassa.

Miettiessäni tarkemmin emakonhakumatkaa aloin pohtia, miksi kyseessä on emakko, miksi ei karju. Miksi kuollutta emakkoa pitää ampua ja miksi se haetaan mieheltä, joka ei osaa lukea. Psykologisista tulkinnoista tykkäävät voivat edellä mainituista kohdista löytää vaikka mitä mielenkiintoista. Oli miten tahansa, niin tällä absurdilla kuvauksella Sandström luo rikkaan maailman, joka ei vähillä tyhjene. Itse esimerkiksi hahmottelin tulkintaa, jossa pohdin Karvisen lukutaidottomuutta osana symbolisen järjestelmän ulkopuolella olemista. Mitä tästä seuraa Sandströmin romaanin kannalta? En tiedä ja se tekee asiasta entistä mielenkiintoisemman. Tunne siitä, että olen jonkin syvän lähteillä on vahva, mutta en osaa nimetä, mistä on kysymys.


Mennyttä etsimässä

Samaisessa yllämainitussa Parnasson artikkelissa Päivi Kosonen kysyy: "Mitä muuta omaelämäkerrallinen projekti ylipäätään merkitsee kuin kirjailija-kertojan pyrkimystä korjata ja parantaa menneisyyden tuhoa ja haavat?" Kososen kontekstinä on tässä yhteydessä edelleen Knausgård, mutta hänen esittämänsä kysymys on myös yleisluonteinen. Miksi ihminen haluaa palata menneisyytensä, ellei sitten ymmärtääkseen paremmin sitä, mitä on tapahtunut. Tämänkaltaisen juonen löydän myös Laudaturista, joka romaanina liikkuu sekä kertoja-Peterin elämän nykytasolla että kesässä vuonna 1988, jolloin hän oli nuorukainen.

Peter pohtii, että hänen isänsä ei enää ole sama ihminen kuin joskus aikaisemmin ja laajentaa tämän pohdinnan sekä itseensä että yleisempään asian mietiskelyyn. "Milloin ihmisestä tuli joku muu kuin se, joka hän oli ollut? Kuka minusta tulisi?" Kun kertoja-Peter kysyy, kuka hänestä tulisi kysyy kirjailija-Peter samaa kysymystä. Autofiktion siivet lepattavat.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Laudaturin autofiktiivistä vaikutelmaa lisää erityisesti Sandströmin tapa liikkua ajassa ja muistoissa. Kertoja-Peter esimerkiksi toivoo, että voisi kokea uudestaan ne hetket, kun hän osti ensimmäisen LP-levynsä ja runokokoelmansa. Tämänkaltaisten kuvausten omaelämäkerrallisuuden tuntu noussee osin siitä, että kyse on ihmiselle yleisestä kokemisen tavasta. Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä kirjailija Sadie Jones kertoi uskovansa, että osasyy siihen, miksi nuoruudesta kirjoitetaan niin paljon on juuri se, että silloin niin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Menneeseen itseen ei voi palata. Sitä voi ainoastaan tarkastalla siitä paikasta, joka nuorelle itselle oli tulevaisuuden horisonttia. Vaikka paluu omaan nuoruuteen ja aiemmin tapahtuneeseen ei ole mahdollista, ihminen käy jatkuvasti keskustelua aiempien elämänvaiheidensa kanssa, etsii ja antaa niille merkityksiä ja kirjoittaa niitä mielessään uudestaan.

Salamyhkä ja epävarmuus sen  ympärillä, mikä Laudaturissa on totta ja mikä ei lisää tämän romaanin kiinnostavuutta ja tässä mielessä Sandströmin projektia (mikä se sitten onkin) voidaan pitää harvinaisen onnistuneena. Hän kirjoittaa paitsi hurjan taitavasti, myös herkullisen kerrosteisesti. Laudatur ei tyhjene lukemalla. Se jättää minuun kutinan.


Peter Sandström: Laudatur (2016)
Suomentanut Outi Menna
Kustantaja: S&S


* http://www.sets.fi/forfattare/peter-sandstrom/

maanantai 12. joulukuuta 2016

Evelyn Waugh: Vile Bodies


Monet romaanit näen lukiessani kuvina. Kerran on käynyt jopa niin, että olen ihan tosissani selostanut elokuvan tapahtumia, kunnes tajusin, että kyseisestä kirjasta ei ole edes tehty elokuvaa, vaan kuvat olivat kulkeneet pelkästään pääni sisällä. Harvinaisempaa sen sijaan on, että "kuulen" romaanin henkilöiden puhuvan. Näin kuitenkin kävi Evelyn Waugh'n teoksen kohdalla, jonka tiheään toistuvat divine-huudahdukset olivat kuin livree-pukuisia palvelijoita, jotka samppanjatarjottimet käsissään osoittivat minulle tietä eteen päin.


The pretty things

Waugh kuvaa romaanissaan joukkoa nuoria ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä pääosin juhlimiselle ja oikeanlaisen vaikutuksen tekemiselle muihin ihmisiin lukemattomissa erilaisissa juhlissa.

"Masked parties, Savage parties, Victorian parties, Greek parties, Wild West parties, Russian parties, Circus parties, parties where one had to dress as somebody else, [...] parties in flats and studios and houses and ships and hotels and night clubs, in windmills and swimming-baths ...."

Vile Bodiesin ihmiset ovat kauniita ja haluavat loistaa ja tulla nähdyiksi. Koska poimin tämän kirjan luettavakseni David Bowien 100 kirjaa -listalta ei ole ihme, että se sai päässäni soimaan repeatillä Bowien biisin Oh, you pretty things. En kuitenkaan usko, että Bowien ja Waugh:n "pretty thingsien" välillä on olemassa sen kummempia yhteyksiä. Bowie itse on sanonut, että Vile Bodies toimi innoittajana hänen Aladdin Sanelleen.


Ei ole tärkeämpää kuin tyyli

Vile Bodies (1930) on 1920-luvun Lontooseen sijoittuva sosieettikuvaus, jonka päähenkilö on tyhjätasku Adam Fenwyck-Symes. Hän on rakastunut Ninaan, jonka kanssa hän ei rahan puutteen vuoksi voi kuitenkaan mennä naimisiin. Adamin ja Ninan mahdollinen avioliitto on yksi teoksen läpi kulkevista juonista ja siihen liittyy monia hullunkurisia kiemuroita, joista hilpeimpiin kuuluuvat Adamin rahanpyyntöyritykset Ninan rikkaalta ja muistamattomalta aristokraatti-isältä. Waugh:n kuvaamana naimisiinmeno näyttäytyy yhtenä puuhana muiden puuhien joukossa, eikä siihen ole syytä sen vuoksi suhtautua missään määrin vakavasti.

Toinen avioliiton tavoin läpi teoksen kulkeva juonne on raha. Toisilla sitä on paljon, toisilla ei juurikaan, mutta sen puute ei ole sinänsä ongelma (Adamin ja Ninan avioliiton toteutumista lukuunottamatta), koska ainahan voi lainata siltä, jolla on. Rahaan liittyvillä kuvauksilla käyty herkuttelu huipentuu Adamin tekoon sovittaa velkansa myymällä tyttöystävänsä Nina.

Adamin toimittajantyön kautta Waugh sohaisee skandaalilehdistöä ja näyttää, miten se pyrkii omalla kirjoittelullaan vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin ja luomaan tarinoita, joiden todenpitävyys ei kestä tarkempaa tarkastelua. Kyse ei kuitenkaan ole yhteiskunnallisesta kritiikistä, vaan Waugh operoi muodin ja seurapiirien hektisillä kentillä ja tehostaa vaikutelmiaan antamalla romaanihenkilöilleen mitä kummallisempia nimiä. Teoksesta löytyy muun muassa: Lady Metroland, Mrs. Melrose Ape, Lord Circumference, Miles Malpractice, Peter Pastmaster, Mary Mouse, Lord Monomark ja Maharajah of Pukkapore.

Vile Bodies on hillittömän hauska ja Waugh:n satiiri saa hykertelemään. Hyvä esimerkki hänen kirjoitustyylistään löytyy seuraavasta kappaleesta:

"They lunched Chez Espinosa, the second most expensive restaurant in London; it was full of oilcloth and Lalique glass, and the sort of people who liked that sort of thing went there continually and said how awful it was."


Otetaanpa taas!

Vile Bodiesin viimeisen kappaleen nimi on Happy Ending ja sen tapahtumapaikkana on sotanäyttämö. Teoksen tyylimaailma huipentuu komeasti, kun Waugh kuvaa, miten sodassakin olennaisinta on, että autosta löytyy pullo kuohuvaa. Hänen satiirinsa leikkaa herkullisesti kuin se olisi kiillotettu hopeaveitsi, joka viipaloi ankanrintaa. Itse leikkaaminen ei tietenkään ole tärkeintä, vaan se, että veitsi hohtaa niin, että sitä katsellessa on ihan pakkoa sanoa: Divine!

Pinnallisuus on niin täydellistä, että on makuasia, onko siinä kyse pinnallisuudesta ollenkaan. Parasta siis tehdä, kuten Waugh:n romaanihenkilöt ja ehdottaa: Let's have a drink!



Evelyn Waugh: Vile Bodies (2012/1930)
289 sivua
Kustantaja: Little Brown


lauantai 10. joulukuuta 2016

Novellimaraton lauantaina 17.12.2016

Novellikokoelmakandidaatteja
omalle novellimaratonilleni

Tässä parin bloggarikaverin kanssa päätettiin pitää novellimaraton lauantaina 17.12.2016. Joo. Ihan huono päivä. Kaikilla on varmaan jotain jouluaskarteluja sun muita meneillään. Mutta ajatelkaas, kun ihmiselle tulee novellimaratonin tarve, kuten kävi Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, niin onhan sitä autettava kaveria hädässä ja laitettava novellimaraton pystyyn. Ja varsinkin, kun Tiia & Tommi Karvakasakirjoista oli heti valmiina lähtemään mukaan.

Käytännön hommelit menee niin, että lukeminen aloitetaan lauantaina 17. päivä ja siitä sitten jatketaan 24 tuntia. Aikaisimmillaan voi aloittaa heti keskiyöllä, kun perjantai 16. päivä vaihtuu lauantaiksi ja viimeisin aloitushetki on lauantaina 17.12 klo 23.59. Jos on epäselvää niin kysykää. En ole ennen järjestänyt lukumaratonia, joten kenties en huomannut kertoa jotain oleellista.

Hommaan kuuluu, että raportoit lukemastasi koostepostaukseen, jonka julkaisen maanantaina 18.12.2016. Mainitse postauksessa, kuinka monta novellia luit ja laita linkki oman blogisi koostepostaukseen. 

Ja tosiaan sekin riittää jos luet vaikka yhden novellin ja kerrot postauksessa, että olet sen lukenut. Mitä tulee siihen omaan blogiin kirjoitettuun postaukseen, niin sen voi tietysti jokainen kirjoittaa omalla tyylillään. Haastetarkoitukseen riittää kuitenkin ihan pelkkä lukemansa luettelointi. Aika helppoa, vai mitä. 

Ilmoittautumisia voi laittaa kommentteihin aina 16.12.2016 asti.


Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus uppoutua syvälle novellin maailmaan ja muuttua novellien asiantuntijaksi tai muuten vaan paremmaksi ihmiseksi. Sen verran vielä on ihan pakko sanoa, että olen kuvassa olevasta Marisha Rasi-Koskisen kokoelmasta lukenut kaksi ensimmäistä novellia ja ne on. Ne on todella hyviä.

Lisäksi haluan sanoa ääneen, että olen ollut tosi iloinen kaikista niistä hyvistä poreista, joita novellihaaste on saanut aikaan. On ihan huippua huomata, kun joku, joka on vieroksunut novelleja alkaakin kokea niitä  kohtaan rakkautta. Novellihaaste on yhteisöllinen juttu ja siinä hengessä toivotan kaikki tervetulleiksi novellimaratoonaamaan!


 



torstai 8. joulukuuta 2016

Raija Siekkinen: Metallin maku - #Novellihaaste

Novellihaaste ilman Raija Siekkistä olisi kuin ....  niin mitä se olisi. Eipä paljon mitään, tyhjä ja vajaa. Raija Siekkinen on yksi ehdottomimpia suomalaisia kirjailijasuosikeitani. Tiesin kyllä, että kun lukisin Siekkistä tulisi ennen pitkää se hetki, että istun tässä tuijottamassa tyhjää draftia, sillä Siekkisen teksteistä kirjoittaminen on minulle hirveän vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Tämän koin jo aiemmin, kun yritin kirjoittaa Siekkisen pienoisromaanista Saari (klik). Nolosti kävi, teksti jäi kesken. En osannut, en pystynyt, en edes halunnut. Ja taas olen samassa pisteessä, mutta nyt menen siitä pisteestä läpi. Olkoon kompurointia, jos on ollakseen, mutta menen.

Metallin maun novellit ovat lähtötelineitä. Olen pikajuoksija, hyvin hidas sellainen. Painan sormenpäät radan pintaan ja odotan starttipistoolin käskyä. Sitä ei tule tai ehkä tulikin, ehkä en vain kuullut. Viereisillä radoilla ei ole ketään. Jospa näenkin unta. Kovasti Calderonin näköisen tyypin varjo heittyy eteeni. Mikä matka tämä edes on? Ei kai maratonille startata lähtötelineistä? Lähden liikkeelle ja ajattelen, että tämänkin juoksun voi tehdä niin  kovin monella tapaa. Juostessani pilkkaajat huutavat lujimpaa. Ne kutsuvat sitä kannustukseksi.


Läsnäoloa ja muukalaisuutta

'Metallin makua' lukiessa minusta tuntuu, että Raija Siekkinen itse on hyvin voimakkaasti novelleissaan läsnä. Niin hänen henkensä kuin ruumiinsakin ja minä tunnen itseni tunkeilijaksi ikään kuin kulkisin salaa huoneissa, joissa minulla ei ole lupaa olla. Näitä tuntemuksia on vaikea selittää, mutta luulen, että ainakin Siekkistä fanittavat tietävät mistä puhun.

Erilaiset muukalaisuuden tuntemukset ovat kokoelman novellihenkilöille tyypillisiä. Ihminen on ikään kuin keskellä akvarellia. Joka puolella valuu. Kuolema valuu. Lapsuus valuu. Yksinäisyys valuu. Valuva valuu kohti mustaa pistettä, joka on ihminen, eikä ihmisen taulussa ole muita mustia pisteitä kuin hän itse, joka hänkään ei enää ole piste, vaan pelkkää muodotonta nimetöntä valuvaa. Oikea elämä on jossain toisaalla, joskus ihan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Miten silloin lohduttaakaan, kun kuuntelee remonttimiesten arkista sanailua, kuten mies novellissa Kaupungin koirat. Miten ovatkaan remonttimiehet konkretiassa kiinni, miten heidän dialogissaan kaikuu monet yhteiset työn tunnit. Miten se, joka heitä kuuntelee, ei voi heidän maailmaansa päästä. Miten lohdun sanat ovat tuomion sanoja.

Yksi tapa suojautua maailmalta on jäädyttää itsensä tuntevin osa. Niminovellissa Metallin maku on kaksi Elisaa, jotka ovat yksi. Toinen heistä piiloutuu mieheltään oven taakse, eikä vastaa puhelimeen. Toinen taas "kulkee pitkin harppauksin puiston nurmikon kautta." Elisassa olevat kaksi naista muuttuvat erilaisista syistä, mm. siksi, että vanhetessaan ihminen kadottaa nuoruuden palon ja öisin kuolema tulee yhä useammin ja näyttää, miten yksin ihminen on.

Elisa kuulee järkyttävän tarinan, joka tuo metallin maun hänen suuhunsa ja hän oppii ymmärtämään, että hänen kaksi osaansa ovat osa jotakin yhteistä ja suurempaa. Hän ymmärtää, että itsensä voi suojata kuin omenankukat, jotka suojataan jäädyttämällä. Jonakin päivänä helle tulee ja koko kivulias prosessi alkaa avusta.


Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää

Siekkisen novellit ovat täynnä kuin ohimennen heitettyjä koukkuja, joka leikkaavat syvältä. Tapahtuu keikahdus ja ihmisen elämä saa odottamattoman suunnan. Se, mikä on ollut selkeää, jopa itsestään selvää muuttuu joksikin aivan muuksi. Novellissa Tekohengitystä mies menee lääkärin vastaanotolle ajokortin uusimista varten, mutta hänet sekoitetaan toiseen samannimiseen mieheen ja ajokortin uusijassa käynnistyy prosessi, joka saa hänet miettimään, mitä on normaali ja miten se määritellään ja kuka sen loppujen lopuksi päättää. Viattoman erehdyksen seuraukset ovat ajokortinuusijan kannalta kohtalokkaita.

Novellien pienet, toisinaan lähes huomaamattomat repeämät nielaisevat ihmisen käsityksen hänestä itsestään. Novellissa De Gaullen räätäli Siekkinen kuvaa, miten lattiamatto ei puhdistu, tapetin alta löytyy hyönteisiä ja asunnon seinään on keskiajalla muurattu naisen ruumis. Pinta ei kestään yhtään raapaisua, vaan alkaa pienimmästäkin kosketuksesta valuttaa ihmisen eteen epäjärjestystä ja pelkoa. Mikään ei ole niin, miltä se ulospäin näyttää. Maasto, jota pitkin ihminen kulkee on hetteikköjä täynnä.


Naisen onni

Feministiset teemat pilkahtelevat Siekkisen kokoelmassa. Esimerkiksi novellissa Asian ydin kertojana on naiskirjailija, joka on vierailulla mieskirjailijan kotona, jossa tämä laittaa hänet tiskaamaan tiskit ennen vaimonsa kotiintuloa. "Sinä olet nainen, sinä peset astiat nyt." Naiseudesta seuraa erinäisiä asioita, kuten samassa novellissa vaikkapa se, että rakennusmestari ei suostu rakentamaan kertojalle työhuonetta, vaan tekee sen sijaan hänelle kodinhoitohuoneen, koska mitäpä nainen nyt työhuoneella tekisi.

Edellisessä kappaleessa kerrottu ei edusta kuitenkaan tämän novellin ydintä, vaan tärkeimmät asiat tapahtuvat automatkalla, kun nainen ajaa halki pimeän lumisen yön, läpi räntäsateen ja turtumuksen. Ajaa ja miettii mm. hevosia.

"Villi hevonen kesytetään sitomalla se kiinni kesyyn hevoseen [...] kesy kesyttää villin. Koskaan ei käy toisinpäin, kerran kesytetty ei villiinny enää."

Naisella on kiire päästä kotiin, koska hänellä on sanoja, jotka hän haluaa sanoa siellä odottavalle miehelle. Sanoja, joita hän ei muista, kun hän on saapunut kotiin.

Kokoelman päättävä novelli Naisen onni palaa temaattiseseti villishevosteemaan. Novelli kertoo Juhanista, jolla on jo kolmas vaimonkesytys menossa. Kuvaavaa on, että Juhanilla on tapana kutsua vaimoa vaimoksi sen sijaan, että hän käyttäisi tämän etunimeä. Tässä tietysti on se hyvä puoli, että kun vaimot vaihtuvat niin ei tarvitse muuttaa sanaa, jolla kutakin heistä kutsuu. Naisen onneksi muodostuu päätyä sarjarakastaja Juhanin vaimoksi.

*

'Metallin maun' edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että ihan oli kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Tämä kokoelma vahvisti ajatustani siitä, että Raija Siekkinen on oma genrensä. Hän kirjoittaa hyvin terävällä kynällä painavaa jälkeä, joka magnetisoi hänen sanansa. Sanat ovat monella vaa'alla punnittuja ja kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Siekkistä lukiessa tuntuu, että on olemassa paikka, josta vain harva tietää ja vielä harvempi siellä käytyään kykenee sitä kuvaamaan. Raija Siekkinen osaa sen tehdä.



Raija Siekkinen: Metallin maku (1992)
170 sivua
Kustantaja: Otava

#novellihaaste - 9 novellia




maanantai 5. joulukuuta 2016

Han Kang: The Vegetarian (Vegetaristi)

Jos tykkäät hyvistä kirjoista, niin minulla on sinulle hyviä uutisia. Ensi vuonna nimittäin saadaan Gummeruksen kustantamana suomeksi Han Kangin romaani The Vegetarian (Vegetaristi), josta tuonnempana käytän helppouden vuoksi myös nimeä Vege.

Olin ehtinyt laittaa Vegen kirjastovaraukseen ennen kuin sain tietää tulevasta suomennoksesta. Kun ilmoitus tuli, että kirja odottaa minua varaushyllyssä en malttanut jäädä odottamaan suomennoksen ilmestymistä, sillä ilmassa oli vahvasti sellainen kutina, että Vege saattaisi olla isomman puoleinen kokemus. Kangin romaanin kanteen on painettu Guardianista poimittu ilmaus "An extraordinary experience" ja se summaa hyvin sen, mitä itsekin koin Vegeä lukiessani. Kun olin lukenut Vegeä ensimmäiset 50 sivua, tilasin myös jo toisen hänen kirjoittamansa romaanin Human Acts.* Siitä voinee päätellä aika paljon.


On samea viini unien

The Vegetarian maistuu oudolta unelta, josta ei oikein tiedä, onko se unta ollenkaan vai onko todellisuus ottanut huomaamatta uuden muodon. Sen lukeminen tuntuu ruumiin ympärille kietoutuneilta hikimäriltä lakanoilta, kun herää keskellä yötä, eikä äkkiä muista, missä on ja mitä eilen tapahtui ja mihin heti aamusta pitäisi mennä. Se on paikoin suorastaan painajaismaisen vahva alitajunnan läpi kulkeva myrsky ja sen kosketus menee rasvakerroksen läpi suoraan syvimpiin lihaksiin vähän samaan tapaan kuin Haruki Murakami parhaimmillaan ja erityisesti romaaneissaan The Wind Up Bird Chronicle ja Norwegian Wood. Vege peilautuu tunnelmansa puolesta myös Ian McEwanin alkutuotantoon, mutta se klangi joka siinä on, on silkkaa originaalia Han Kangia.

Vegen päähenkilö on Yeong-hye, joka eräänä päivänä päättää lopettaa lihansyönnin ja myöhemmin luopua syömisestä kokonaan. Romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista jokaisessa Yeong-hyetä katsotaan eri henkilön näkökulmasta. Ensimmäisessä luvussa kertojana toimii Yeong-hyen mies, joka valitsi vaimonsa sillä perusteella, että tämä vaikutti tyypiltä, joka ei haittaisi hänen elämänjärjestystään. Toisessa osassa kertojana on Yeong-hyen siskon mies, jossa Yeong-hye herättää vahvoja ja kaiken muun elämän sivuun työntäviä tunteita. Kolmannessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen sisko.

Kangin kerrontaratkaisu korostaa Yeong-hyen irrallisuutta maailmasta. Hän on ruumis, joka syö itseään sisältä pän. Hän on museon seinälle ripustettu taulu, joka on voimaton sen suhteen, mitä näyttelyvieraat hänestä ajattelevat ja minkälaisia merkityksiä häneen liittävät. Yeong-hyen aviomies tietää, miltä taulun kuuluu näyttää, minkälaisiin kehyksiin se pitää ripustaa ja minkälainen valo siihen ohjata, jotta sen taulumaisuus olisi sellaista kuin hän haluaa. Mitä muuta voisi taulu tällaisessa tilanteessa tehdä kuin pyrkiä kadottamaan itsensä niin, että sitä ei enää seinästä erota.


Ruumis kukkii ja kuihtuu

Vege on ruumiin ja vallan kirjallisuutta. Se kysyy, kuka ruumiisi omistaa ja kuka sen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä saa päättää. Siskonmiehelle Yeong-hyen ruumiista tulee taideprojektin kohde ja hän saa tämän puhkeamaan kirjaimellisesti kukkaan. Tapa, jolla Kang kuvaa Yeong-hyeta siskonmiehen taideobjektina on intensiivinen ja erittäin visuaalinen. Näen heidät selvästi edessäni tätä kirjoittaessani ja pidänkin ihmeenä, josta tästä romaanista ei tulla tekemään elokuvaa.

Kang kuvaa hyvin seksuaalisesti latautuneita kohtauksia Yeong-hyen ja siskonmiehen välillä, mutta hän tekee sen tavalla, josta kiihottavuuden elementit on deletoitu. Lukijana en voi paeta seksuaalisen päihtymyksen tarjoamaan turvapaikkaan, vaan joudun ottamaan vastaan Kangin kerronnan sellaisena kuin se on. Kliinisyydessään puhkovana ja ravistelevana ilman toivoa armollisuudesta. Kun Yeong-hyen ruumis irrotetaan hänestä itsestään ja siitä tehdään intohimosta sakeiden halujen purkukenttä, Yeong-hye subjektina on vaarassa kadota. Ollakseen olemassa hänen on muutettava psyykkinen kipu itserankaisuksi ja alettava hävittää ruumistaan yhä intensiivisemmin. Hänen on kadottava itseltään ja muilta.

Yeong-hyen siskon näkökulma esittelee Yeong-hyen, joka on enää heikosti hengissä. Syyllisyyttä on paljon. Ajatuksia siitä, olisiko sisko voinut tehdä jotain, että asiat olisivat lähteneet eri suuntaan. Romaanin kolmas osio tuo lähelle Miriam Toewsin loistokkaan sisaruuskuvauksen All my puny sorrows (klik), jossa siinäkin samantyyppisiä kysymyksiä nousee pintaan ja jossa vastauksia on yhtä vähän. Selittäviä tekijöitä löytyy, mutta niiden selittävyydestä ei voi saada varmuutta. Monet langoista johtavat sisarusten isään ja siihen, miten hän Yeong-hyeta kohteli. On paljon mustaa, epämääräistä pahaa oloa.


David meets Elfriede

The Vegetarian sisältää voimakkaasti vaikuttavia ja brutaaleja kohtauksia. Se on lintu, joka kuolee lentäessään korealaisia perhekäsityksiä kuvaavaan ikkunaan. Se on äärimmäinen ja vahvalla korahduksella omaan maailmaansa imaiseva. Se on kertomus myös siitä, miten meidän unelmamme ovat yksityisiä unelmia, joita välttämättä kukaan toinen ei jaa. Se iskee rautaisella nyrkillä siihen paikkaan ihmistä, jossa asuu toivo, että maailmassa olisi joku toinen, joka kokee samoin kuin minä.

The Vegetarian sisältää sellaista yötajunnan voimaa, että sen luettua tuntuu siltä kuin olisi todistanut David Lynchin ja Elfriede Jelinekin välistä tapaamista. Kang raottaa verhoa ja kun sen taakse katsoo, jää sen vangiksi, mitä näkee.



Han Kang: The Vegetarian (2015/2007)
183 sivua
Koreasta englanniksi kääntänyt Deborah Smith
Kustantaja: Portobello Books


Lue myös: Elegian kirjoitus blogissa Kartanon kruunaamaton lukija


*Lisäys: Gummerus kommentoi juuri Instagramissa, että myös Human Acts on myöhemmin tulossa suomeksi. Tämäpä on tieto, joka ilahduttaa aika jättimäisen paljon.