sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset


Tästä on vaikea kirjoittaa.

Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset runodokumentoi häntä ja hänen perhettään kohdanneen suruista suurimman: lapsen kuoleman. Teos oli yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista.

Tämänilmaisia lukiessani surusta tulee ilmaa, jota hengitän.  Huomaan pakonomaisesti ajattelevani, miten runoilija on pystynyt kirjoittamaan tämän kokoelman. Tämän surun. Miten hän on kyennyt tekemään sen niin, että vaikka kaikki sanat on surun läpi kirjoitettu on kokoelmassa myös huikaisevan puhdasta, elämän synnyttämää iloa ja vastustamatonta lämpöä.



Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu.
Mukaan lukien elämä.

Isoveljen kautta Isoaron runoihin puhaltuu vilpittömintä mitä on.

Isoveljen, joka "teippaa oveen lapun", johon hän on kirjoittanut "EI KUKIA KIITOS." Isoveljen, joka hautausmaan sijasta haluaisi mennä Ikeaan. Isoveljen, jonka mielestä nyt voitaisiin muuttaa takaisin vanhaan kotiin.

 Sadut kirjoittuvat Tämänilmaisissa uusiksi. Kultakutri, Punahilkka. Kolme pukkia.

Älä minun sarviini survoudu, 
olen keskikokoinen suru, 
kohta kolistaa lankkuja veljeni, 
kauheampi kuin kuunaan saatat kuvitella.


Tämänilmaisissa on monia rekistereitä. Kalevalalaisesta rytmistä muistuttavat runot liittävät ne osaksi surun vuosisataista kiertoa. Laskevat surun surun päälle kuin surusta voisi tulla talo, joka pikku hiljaa murtuu ja muuttuu kodiksi, jonka vakituinen asukas suru ei enää ole, vaikka onkin sen jokaisessa huoneessa, nurkassa ja sängyn alla.

Kaikki näissä runoissa kertoo omalla tavallaan Veikosta, joka meni pois.


Isoaron runoissa on metatasoja, jotka tuovat niihin uutta ilmaa. Isoveljen ylle kirjoitetaan kurahousut ja isoveljen pieni käsi liitetään sanojen avulla äidin käteen.


Voisin lisätä vielä vuodenkierron, annostella valoa 
kuin vuorokauden himmentimellä varustettu katkaisin, 
mutta nyt en ehdi kirjoittaa enempää 
isoveli tarvitsee



Isoveli itsekin vielä pieni kantaa arkea ja sen jatkumista.



Tämänilmaiset on minulle myös luontokokemus. Ihminen suurimman armoilla. Vuorenseinämät jyrkät, kiipeilijää hyljeksivät. Kuluu päiviä ja kuukausia ja ihminen on päätynyt - todennäköisyyksiä uhmaten - vuoren korkeimmalle kohdalle, josta näkyy tulevaisuutta.

Tämänilmaiset on tunturipurovettä. Lopullisen kylmää, kirkkaista kirkkaimpaa, kuun valon varoen kristalloimaa.

Tämänilmaiset on kielellisesti upea ja täyteläinen. Modernisti arkaaisen ikiaikainen. Niin kuin ennen niin myös nyt oma yksityinen suru kaikissa meissä. Sellainen yhteinen nimittäjä.




Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
83 sivua
Aviador (2019)

torstai 23. heinäkuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa


On tämä kirja aikamoinen pakkaus
usein yhtä uskomaton kuin rakkaus
On hämäystä pinkinhempeä kuori
kun sisältä löytyy mies kuin vuori
Laita siis Finlandia soimaan
kaikumaan yli koko Loimaan


Siis häh! Siis että mitä justiinsa luin?

Toki voin todeta lukeneeni Katja Raunion romaanin Sinun päivä koittaa, mutta mitä varsinaisesti tulin lukeneeksi jaa-a.

Ensin ajattelin, että Sinun päiväs koittaa on suurmieselämäkertapastissi ja on se sitäkin.

Suurmies on Anton Harmaja, josta tulee poliitikko, josta tulee presidentti. Tulee presidentti, jonka valtakausien määrää jatketaan, jotta presidentti Harmajan ei tarvitse irrottaa somaa kättään vallankahvasta ja ehkä myös muista ehdokkaista on hieman pulaa, jos asia sillä ja tällä tapaa halutaan nähdä ja tulkita.

Raunio satiirillistaa Anton Harmajan ja hänen kauttaan monen muunkin poliitikon. Harmaja ei ole kuka tahansa. Hän on kohtalon valittu.

Edes kourallinen raiskattuja naisia ei olisi pystynyt sysäämään Harmaajaa kohtalonsa radalta.

Varsinainen tosimies. Äijä-äijä, joka suhtautuu naisiin usein kalseasti ja suorastaan pilkallisesti. Mitä tulee naisten ja miesten välisiin eroihin kristalloituu Harmajan toksinen ajatusmaailma hänen naistenpäivänä pitämässään puheessa:

Naiset hakeutuvat mielellään hoiva-aloille tai jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan. Näin he tyydyttävät luontaista huolenpidon viettiään. Miehet sen sijaan ovat kiinnostuneita tekniikasta ja menestymisestä. He tähtäävätkin naisia useammin yritysten ja yhteiskunnan johtoasemiin. Jo metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä miehillä ja naisilla oli omat roolinsa, joista yksi suuntautui luolan sisälle ja toinen sieltä ulos.




Sinun päiväs koittaa on kehystyyliltään vanhahtava.

Miltä ihmeen kehystyyliltä?

Kehystyylillä tarkoitan sitä, että teoksen jokaisen luvun alussa on muutaman lauseen selitys siitä, mitä kyseisessä kappaleessa tapahtuu.

Joo tottakai. Voin toki avata listää tätä kehystyyli-ilmaisun käyttöä käytännössä. Otan esimerkin sivulta 87, jolta alkaa luku 4., jonka otsikko on: Vapaus ja vapauden loppu. Se on kehystetty seuraavasti:

Luku, jossa Anton Harmajan luonnonrakkaus käy lukijalle pilvetöntä taivastakin selvemmäksi samoin kuin ne harmilliset seikat, jotka piirsivät pisteen tälle luonnon ja ihmisen väliselle lemmensuhteelle.

Kappaleiden kehystäminen on tuttua vanhemmasta kirjallisuudesta ja Raunion romaanissa se tuottaa vanhahtavuutta ja lisää tunnetta siitä, että huolimatta tapahtumien sijoittumisesta 1900-luvun viimeisille ja 2000-luvun ensimmäisille vuosikymmenille tuntuu jatkuvasti siltä, että liikutaan kauempana menneisyydessä.




Sinun päiväs koittaa toteuttaa Matti Pulkkisen näkemyksen romaanista sikana, joka syö kaiken. Sian 469 sivun kokoiseen vatsaan mahtuu täysin fantastisia kuvauksia poliittisesta elämästä ja suhmuroinnista, hyvävelien verkostoista ja epädemokraattisesta vallankäytöstä, kahden miehen välisestä kenties homoerotiikkaa sisältävästä läheisriippuvaisesta suhteesta puhumattakaan kirjallisista keinoista, jotka sisältävät mm. puhelinkeskusteluja ja tekstiä peittäviä mustia palkkeja.



Sinun päiväs koittaa on siitä harvinainen romaani, että sitä lukiessani olen välillä aivan kyllästynyt siinä esiintyviin täysin turhiksi kokemiini jorinoihin, mutta samanaikaisesti luen tätä kirjaa kieli pitkällä ja läähättäen Raunion kerronnan taitavuudesta.

Jo Raunion esikoinen Käy kaikki toteen teki minuun vaikutuksen, joten sinänsä ei ole mikään yllätys, että hän on kirjoittanut tällaisen 7 lottonumeroa oikein -teoksen. Sinun päiväs koittaa on hillittömyydessään pitelemätön tapaus ja kokemus. Siinä arkistovirkailija ryhtyy Anton Harmajan elämänkuvaluojaksi, mutta kuten opimme arkistointi voi johtaa harhaan ja nostaa esiin kysymyksen, mitä yleensä pitäisi arkistoida ja mitä salata, jotta suurmiehestä rakentuu kansakunnan kannalta sopiva kuva.

Myös Harmaja itse luo itsestään kuvaa omissa muistelmarepaleissaan ja "unohtelee" niitä puolia asioista, jotka eivät kiillota hänen persoonaansa.



Hyväosaisuus ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta periytyvät.
Niin kuin on Isä, Poika ja Pyhä Henki on Kustaa, Anton ja Godknows Harmaja.
Jälkimmäinen on Anton Harmajan adoptiopoika, joka tietenkin hänkin tarttuu poliitikan höyryävään vallanripaan isänsä ja isoisänsä auki hiihtämiä latuja seuraten.

Raunion romaania lukiessa hyvällä tavalla häiritsee se, että romaanitaiteellisesta fantasmagorisuudestaan huolimatta se taitaa olla ihan lähellä sitä, mitä politiikassa oikeastikin tapahtuu. Ei ole kaunista ei, mutta valta pyhittää kaiken. Luulevat he.

Katja Rauniolle on syytä povata loistavaa kirjailijatulevaisuutta.




Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
469 sivua
Teos (2020)


sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Rosanna Fellman: Strömsöborna


Nyt mennään. Pidä siis huivista kiinni Tatjana, sillä olisihan se. Olisihan se todella.
Olisihan se tråkigt, jos Hermes-huivi lentelisi omille huivien teilleen.

Strömsö on paikka jossa asuu ihmisiä, joista Rosanna Fellmanin runokokoelma Strömsöborna kertoo.

Ei kuitenkaan kerrota näille tyypeille, että Fellmanin runot kertovat heistä. Ei kerrota, ettei kenellekään tulisi paha mieli sillä ihan aina he eivät pääse näissä runoissa näyttämään sitä parasta puolta itsestään, jota he ovat tottuneet esittelemään.

Keeping UP UP UP the appearances.



Strömsöborna oli yksi tämän vuoden Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Jos se olisi voittanut karhu olisi vetäissyt ihan uuden tanssin - vähän niinku tiputanssi meets ketsuppitytöt ja Gangnamstyle jäisi repeatille.

Strömsöborna on page turner. Runokokoelmat aika harvoin on, mutta Strömsöborna on. Siinä on 326 sivua ja luin sen kahdelta istumalta, koska kun sitä alkaa lukea on toosi vaikea lopettaa kesken. Imua on enemmän kun imurissa ja se on sellasta imua, joka saa mut tuntemaan että olen elossa ja olemaan kiitollinen siitä että näin on.

Fellmanin kokoelma on koostettu niin, että eri Strömsön tyypit on saaneet omat kappaleensa tai osastonsa tai miten niitä kokonaisuuksia nyt haluakaan nimittää. Ääneen ja fokukseen pääsee siis toodellakin hyvin erilaisia tyyppejä.

Tyylillisesti Fellmanin runot lähenevät spoken wordiä, joka on ihan eri asia kuin se word, jota sinä ja minä ja me/te/muut nakutellaan läppäreillämme.




Vähän väliä: suustani pääsee niin hyvä.

Vähän väliä: nauran ääneen

Vähän väliä: tunnen silkkaa onnea näistä runoista



Yhteiskuntakriittiset runot on mun täydellinen porkkanakakku (valitse tähän oma lempikakkusi. Minäkin meinasin laittaa Britan, mutta en tiedä, osaanko leipoa sitä).

Fellman menee ihmisen lähelle. Menee ihmisen sisälle. Menee ajatusten solutasolle. Menee ihmisen pään sisälle kuin löytöretkeilijä.

Voi meitä ihmisiä, kuva meistä ei ole kaunis. En haluaisi uskoa, että emme pysty parempaan, mutta niin se vaan taitaa olla. Silti nauran. Nauran kun osuu napakymppiin niin monta kertaa, että siihen tulee reikä, josta näkyy mitä näkyy. Äkkiä silmät kiinni ja korkeajalkainen lasi kuplivaa käteen.



Strömsöborna on ilveilijä, joka heittelee totuudensiemeniä. Niitä, joita kukaan ei halua kasvattaa, kun niistä tulee hankalia puita, jotka höpisee öisin sanoja, joita en et halua kuulla, kun öisin pitää nukkua, jotta jaksaa pitää fasadia yllä, koska sitä pitää öisin vahvistaa, sillä se sortuu helposti tai siihen tulee kamala murtuma ja iso auts! sitten kaikki näkee ja tajuaa ja kun menettää kasvonsa menettää elämänsä sellaisena kuin sitä on muille esittänyt, eikä menettämäänsä enää saa takaisin edes rahalla.

Ajattele, ei edes rahalla, jolla sentään saa kaikkea, kuten onnea ja veneitä ja monenlaista vaikutusvaltaa.


Vaikka on surullisia asioita Fellman kuvaa niitä usein niin, että pirukaan ei saa selvää, onko se märkä poskillani itkua vai naurua vai silmämeikinpoistoaineen aiheuttama ärsytysreaktio.



Laiva on lastattu (mutta ei ollenkaan näihin rajoittuen):

innostuksella
energialla
citymarketilla
tarkkakatseisuudella
ihmisymmärryksellä
hupparilla

VITTU JAG HAR SÅ JÄVLA MYCKET RÄTT TILL ATT PATRULLERA KROSSA ER MED MIN HUPPARI GE TILLBAKA DEN JAG KOMMER ATT SKÄRA UPP ER KOMMER ATT SÖKA UPP VAR NI BOR OCH KOMMER MED MIN GEMENSKAP MED VÅRA TUSENTALS AXLAR STÅ UTANFÖR ER DÖRR OM NI INTE GER TILLBAKA GER TILLBAKA min huppari

heikomman tukemisella
elämän sisimmällä
tavaralla
kalsareilla, joita on aina liian vähän




Strömsöborna on kokoelma, joka saa verisolut tanssimaan salsaa, eikä ketään lukijaa jätetä ulkopuolelle niin kun kaveria ei jätetä, kun on talvisotameininki. Koska vietän työpäiväni suomenruotsalaisessa ympäristössä saan vielä kaikenlaisia kutkuttavia lisäkicksejä - vähän niinku sivullisena pääsen soutelemaan ankkoja täynnä olevassa lammikossa.

Fellmanin tapa sekoittaa ruotsinkieleen suomenkielisiä ilmaisuja lisää suomenruotsalaista autenttisuutta. Liksom just niin just det.

Ihan yksinkertaisesti haluaisin, että kaikki ihmiset lukisi Strömsöbornan ja innostuisi siitä yhtä paljon kuin minä, vaikka tiedänkin, että jos on kovin rikas ei varmaan pysty innostumaan, kun voi olla optio-, bonus- ja pörssihuoli näinä epävakaina aikoina.

Kun ei liikoja omista ja rikkaushuolet ei paina voi lukea vaikka Fellmanin runoja ja puhtaasti vaan nauttia, eikä se ole vaan, vaan niin toosi paljon enemmän eli suunnilleen kaikki.




Rosanna Fellman: Strömsöborna
326 sivua
Förlaget (2019)




torstai 16. heinäkuuta 2020

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku


Stig debord!

Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi.

Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille.

Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile.



Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle.



Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen siihen asiantilaan, että minusta on tullut ihminen, joka on lukenut Rakas kapitalismi pilkun eli olisin peruuttamattomasti asiantilassa, jossa en enää voi lukea Rakas kapitalismi pilkkua ensimmäistä kertaa.


Santanen on hankkinut kannuksensa runoilijana alatyyppiä setelirunoilija. Hänen runouttaan tuntevana minulla oli odotuksia tämän novellikokoelman suhteen. Ne täyttyivät.



Rakas kapitalismi pilkku sisältää novelleja, tuotteita ja lisää tuotteita. Graafisen värikkäistä kohtaamisista emme onneksemme tässäkään teoksessa pääse eroon. Emme myöskään köyhästä,. Emme erityisesti "jättikokokoisesta punaisesta köyhästä muoveissa." Onneksi sentään muoveissa, että jättikokoisen punaisen köyhän köyhyys ei pääse tarttumaan. Olisihan se kovin onnetonta, jos se pääsisi leviämään esimerkiksi eiralaisilla kaduilla. Tai Kauniaisissa.

Santanen ei anna lukijan vaipua sen kaltaiseen fiktion lumoon, jossa olisi mahdollista unohtaa lukevansa fiktiota. Jossa imeytyisi osaksi teosta niin, että unohtaisi oman arkipäivänsä. Ehei! Santanen viskaa lukijan naamaan representaatiot, joiden takaa on turha etsiä mitään oikeaa tai aitoa, koska ne katosivat jo kauan sitten.

Tavaraa sinun on haluaminen ja sen jälkeen lisää tavaraa.

Guy Debord totesi jo vuonna 1967, että "tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua." Sittemmin tavara on yhä tavarallistunut.

Koneisto namittelee köyhillä - ei siksi, että köyhät maistuisi hyvältä, vaan siksi, että kun köyhien luut menee rikki ja poikki koneiston hampaissa siitä lähtee ääni, joka on suloinen koneiston korvissa.
Köyhät ei lopu kesken. Mikä onni Koneiston kannalta.



Teoksen etukannessa on kirjaimet M ja I, takakannesta taas löytyy R, joista yhteenluettuna syntyy MIR eli venäjänkielinen maailmaa tarkoittava sana. Rakas kapitalismi pilkku pusertaakin kansiensa väliin koko nykyisen maailman. Ottaa sen ikään kuin vangiksi ikään kuin luupin alle.


Santasen tekstiä häiritsevät erinäiset koodit ja systeemit. Koodit voisi tulkita esim. köyhiksi, jotka ikävällä tavalla häiritsevät rikkaiden elämää. Onneksi aina voi kääntää selkänsä, sillä selän takana köyhät lakkaavat olemasta.

Välillä teksti huutaa. Kiljuu isoilla kirjaimilla sivu toisensa jälkeen. Huudon voisi tulkita niin, että köyhät siinä mekastavat niillä kun tuppaa olemaan inhottavan kirkuva ja kova ääni, jos ne jaksaa huutaa. Usein ei onneksi jaksa.

Köyhät on sitkeitä ja joskus myös nerokkaita. Erityisen sitkeitä ja nerokkaita ovat erinäiset kulttuurin parista leipäänsä etsivät, kuten vaikka erään Santasen kokoelman novellin tyyppi, joka on keksinyt toimeentullakseen esittää kanaa. Kiva juttu, niin ei tarvii käydä luukulla. Tosin kovin vaikea kanamiehen on saada työstään palkkaa, mut hei pitäiskö siitä tosiaan maksaa, että joku esittää kanaa? Pitäiskö kulttuurialan tyypeille kaiken maailman vapaalancereille ylipäätään maksaa yhtään mitään, kun ne ei tee mitään oikeeta työtä?

Jos asian arvoa ei voi mitata rahassa, onko sillä arvoa ollenkaan?




Rakas kapitalismi pilkusta löytyy 18 sivun pituinen NURMENVIHREÄstä koostuva versaalirääkäisy, joka saattaa hyvinkin representoida myllypurolaista ruokajonoa, josta näin kerran kuvan you tubessa. Juma, niitä oli paljon. Ne näytti melkein ihmisiltä. Ne pilas koko maiseman.

Minne köyhät voisi karkottaa mieluusti jonnekin saareen, jossa ne saisi huutaa keskenään miksi tarpeeksi isoa saarta tähän tarkoitukseen ei löydy otanpa lasin skumppaa. Mut jos köyhiä ei olis niitä pitäis tehdä lisää, koska niitä pitää olla koska ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikki on rikkaita ja onnellisia.



Rakas kapitalismi pilkku on moderni luokkaromaani, jos sen sellaiseksi määrittelee. Tunnen halua tämänkaltaiseen määrittelemiseen.

Lopuksi ajattelen, että ei maailma ihan täysin toivoton paikka ole. Ei niin kauan, kun meillä on esimerkiksi Eino Santanen.





Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku
201 sivua
Teos (2020)


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sinéad Gleeson: Constellations


Miten rehellisesti ihmiset puhuvat kirjoista?

Tämä kysymys mietityttää erityisen paljon nyt, kun olen saanut päähäni, että kirjoitan Sinéad Gleesonin esseekokoelmasta Constellations niin rehellisesti kuin osaan.

Ai helppo tehtävä? Kertoo vaan, mitä mieltä on.

Entä jos hävettää olla sitä mieltä mitä on? Entä jos on itsensä kanssa useampaa mieltä yhtä aikaa? Entä jos omat mielipiteet eivät ole ns. salonkikelpoisia?





Irlantilaisen Sinéad Gleesonin esseet käsittelevät pääosin sairastamista, kipua ja hänen kokemuksiaan terveydenhuollosta. Goodreadsissä sille on annettu enimmäkseen 4 tai 5 tähteä. Kyseessä on siis teos, josta useimpien kuuluu pitää.

Lukemiseni alkaa hyvissä merkeissä ja luen ensimmäiset 100 sivua kuin huomaamatta. Ihailen, miten Gleeson sanallistaa oman kehonsa ja kaiken sen kokeman kivun ja siihen kohdistetut hoitotoimenpiteet. Mietin, miten ihmeellinen naisen keho on, kun se kaikkea muuta kuin täydellisesti toimivanakin kykenee suoriutumaan raskaudesta.


Vaan käy niin, että huomaan kyllästyväni.
Lukeminen muuttuu hitaaksi.
Sinnittelen.
Huomaan ajattelevani enemmän omia reaktioitani kuin sitä, mistä Gleeson kirjoittaa.


Constellations on tärkeä kirja. Varmasti on. Sen tärkeyttä ei vähennä tai lisää se, mitä mieltä juuri minä siitä olen. Sitä paitsi en ole sitä mieltä, että Gleesonin teos olisi huono. En lainkaan. Hän kirjoittaa tarkasti ja läheltä ja itseään säästämättä. Hän kirjoittaa tavalla, joka varmasti saa monen naisen painamaan tämän kirjan rintaansa vasten ja kokemaan, että kerrankin joku kirjoittaa niin, että omatkin tunteet ja kokemukset tulevat sanoitetuiksi.




Kaiken loputon kehollisuus kietoo immanenssinsa ympärilleni.
Tukahduttaa.
Ahdistaa se, mitä luen.
Ahdistaa se, mitä tunnen.
Ahdistaa se, että en pysty olemaan tästä ahdistuksesta hiljaa.

Jos en nyt kykene, kuten tilanne näyttää olevan, suurempaan empaattisuuteen Gleesonin kertoman kanssa olen huono ihminen. Erityisesti huono nainen ja superhuono feministi.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin osoittaa muunkinlaisen kirjallisuuden kuin sotakirjallisuuden tärkeys? Mikä voisi olla kirjallisuuden kaanonia murtavampaa kuin rehellisesti ja taitavasti reflektoida omaa elämäänsä, kuten Gleeson tekee?



Gleeson on sairastanut paljon. Syönyt kourakaupalla kipulääkkeitä. Olen roisto, kun en intoudu kehumaan tätä teosta ylitsevuotavaisesti. 

Puolustuksellinen oljenkorteni on Emilie Pine ja hänen esseekokoelmansa Notes to Self (suom. Tästä on vaikea puhua, Atena). Näitä kahta kirjaa ei olisi pitänyt lukea niin peräkkäin kuin minä ne luin. Koska sekä Pine että Gleeson kirjoittavat osin samoista teemoista Gleesonin esseet kärsivät siitä, että olin lukenut Pinen esseet ensin.


Sellainenkin ajatus tulee, josta en ole kovin ylpeä. Taas tätä samaa.


Silti ja ehdottomasti tätä samaa - tätä naiskehollisuutta - on tärkeää tuoda esiin yhä uudestaan.

Kenenkään kirjailijan tehtävä ei ole kirjoittaa juuri minulle. Tai sinulle. Tai sinun tai minun naapurille. Siis kirjailijat jatkakaa kirjoittamista kuukautisista ja naisten kehoista, vaikka minä taidankin nyt nousta kärryiltä ja jatkaa matkantekoa kohti polkuja, joilla kärryt eivät mahdu kulkemaan.


Teoksensa loppupuolella Gleeson kirjoittaa Irlannin aborttilainsäädännöstä ja se jos mikä on luettavaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn.

Vuoden 1980 jälkeen 150 000 irlantilaisnaista on lähtenyt kotimaansa ulkopuolelle abortintekomatkalle. Irlannin lainsäädäntöön saatiin muutos vasta kaksi vuotta sitten. Siihen asti oli muiden kuin naisen itsensä oikeus määrätä ja määrittää, miten naisen kehoa kohdellaan.

On varsin vituttavaa, miten naiskeho on se paikka, jonka oikeuksiin pyritään kajoamaan heti, kun konservativismi pääsee enemmän valtaan. Taistelu ei ole ohi.




Kun kysyn, miten rehellisesti muut ihmiset kirjoista puhuvat, saan vastaukseksi lähes poikkeuksetta, että he kertovat rehellisen mielipiteensä ja vain ja ainoastaan rehellisen mielipiteensä so help them God.*

Minä taas kompastun rehellisyyden kanssa useasti. Minusta on paljon helpompaa pikkasen tai joskus pikkasen enemmänkin viedä näkemystäni positiiviseen suuntaan. Ei niin, että varsinaisesti valehtelisin, mutta niin, että tuon enemmän esiin teoksen positiivisempia puolia.

Ja myös niin, että jos kyseessä on teos, jota arvostavat ihmiset, joiden näkemystä itse arvostan on minun paljon vaikeampi sanoa, että juu ei, en tykännyt teoksesta ollenkaan. Se tuntuu samalta kuin sanoa ääneen, että olen liian tyhmä tajutakseni kyseisen teoksen hienouksia.

Onko kirjan hyvyys mielipidekysymys?

Ei ole. On lukematon määrä hyviä kirjoja, joita esim. minä en jaksa lukea, vaikka olenkin vakuttunut niiden hyvyydestä an sich. Constellations on ainakin neljän tähden kirja, jos maksimitähtimäärä on viisi. Nämä tähdet vaan ovat yleistason tähtiä, eivät henkilökohtaisia tähtiäni.




Mihin unohtui Sinéad Gleeson?

Otan tähän sitaatin niin Sinéad pysyy matkassa mukana. Kyse on hänen potiluutta (tämä ei kyllä ole sana, yritetäänpä uudestaan) potilaan asemaa koskevasta pohdiskelustaan.

A patient is not a person.
    A patient is a medicalised version of the self.
    A patient is a hospitalised double of the body.
   To become a patient is an act of transmutation, from well to sick, liberated citizen to confined patient.

Foucault tykkäisi tulla tähän, mutta ehkä joku toinen kerta. Sorry.



Vuosien myötä on käynyt yhä enenevässä määrin niin, että kirjoitan omia juttujani sen sijaan, että pitäytyisin kirjoittamaan siitä teoksesta, jonka nimi on mainittu tekstini otsikossa.

Saan tehdä niin.

Blogi on ainoa paikka, jossa saan olla täysin yksinvaltias. Se voi johtua siitä, että kun kirjoitan kirjoista kirjoitan yhtä lailla itseäni. Edellisen lauseen loppuosan olen tainnut lainata Deborah Levyltä, vaikka ensin ajattelinkin sen olevan Peter Sandströmiltä. Se taas johtunee siitä, että Levyn kirjaa The Cost of Living lukiessani mietin myös Sandströmin kirjaa Äiti marraskuu.

Koska autofiktikto ja muita yhteisiä juttuja näiden kahden välillä.




Darlingseja ei ole pakko tappaa.




En erityisemmin pidä kuukautistaiteesta. Saako tämän sanoa ääneen? Olenko vähemmän sisterhood is powerful -ihminen, jos kerron, että kuukautistaide ei ole mun juttuni. Ai miksi? Jos sanoo jotakin on tiedettävä, miksi niin tekee.

Se liittynee naiskehollisuuden korostamiseen. Miksi sitä pitää erityisesti korostaa? Miksi sitä ei pitäisi erityisesti korostaa? Olenko kehokammoinen? Siis minä, joka aina suurella innolla luen kehoa (oikeasti tykkään enemmän sanasta ruumis, mutta sitä ei kai (?) kuulu nykyisin käyttää) käsitteleviä tekstejä.

Okei. En ole niin kiinnostunut naisten kehoerityisyydestä, vaan enemmän kehon ja vallan välisistä suhteista, johon tietysti myös kuukautistaide liittyy.

Um-pi-ku-ja.


Onko tämä sukupuolikysymys? Mitä jos Gleeson olisi mies? Suhtautuisinko hän teokseensa toisin? Jos mies kirjoittaisi lonkkavaivoistaan, leikkauksistaan, leukemiastaan, kivuistaan? Varmasti silloin kärsisin tekstin mieserityisyydestä. Olen hankala.




Nyt taisin keksiä.


Ei voi olla totta vaikka onkin totta, että juuri nyt tässä hetkessä tätä kirjoittaessani keksin, mistä saattaisi olla kysymys.

Naiskehollisuuden korostaminen väkisinkin lujittaa sukupuolikategorioita eli vahvistaa juuri sitä luokittelua, jota haluaisin murtaa.

Onko näin?

En jaksa tätä tekstiä enää ja sen vuoksi lopetan sen tähän.




Sinéad Gleeson: Constellation. Reflections from Life
245 sivua
Picador (2019)


*Tein asiasta pienen gallupin Instagramissa ja sen mukaan 5/6 puhuu kirjoista aina rehellisesti



sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään

Keskellä Matti Kangaskosken runokokoelmaa Johdatus pimeään asuu Marlon Brando, joka tässä yhteydessä tunnetaan paremmin nimellä Walter E. Kurtz.

Joseph Conrad kirjoitti sydämen pimeään ja Francis Ford Coppola muutti sen Ilmestyskirjaksi. Nyt.

Siellä me ollaan: Pimeyden sydämen pimessä ytimessä. Sinne Matti Kangaskoski on meidät taitavasti johdattanut ja sieltä hän johdattaa meidät myös pois.



Kokoelman aluksi runon puhuja paikallistaa itsensä osaksi maailmaa ja näin tehdessään osoittaa, miten se mitä ympärillämme on ja miten me olemme ympärillämme olevan osa ei ole ilmiselvää tahi yksinkertaista, vaan perustuu erinäisille sovituille tavoille, jotka olemme sisäistäneet niin, että usein emme tule niitä edes ajatelleeksi.

Kaikki mikä on jotenkin on ollessaan vain eräs toteutuma tai paremminkin toteutumaksi uskottu ja luotettu. Ollessaan kuten se mikä on, sen oleminen peittää sen, että se voisi olla usealla tavalla toisin. Jokin vaihtoehto on tullut vallitsevaksi, kuten kertomus siitä, että luomisen päätteeksi tuli valo. Olisi voinut tulla pimeys tai mikä tahansa tuhansista valon ja pimeyden väliin jäävistä sävyistä. Olisi voinut tulla jotain parempaa tai jotain vielä paljon huonompaa. Jostakin syystä sitä, joka tuli, kutsuttiin valoksi. Sopimuksenvarainen nimitys sekin.

Johdatus pimeään on itsestään tietoista runoutta, johon yhtyy sen itseyden tiedostamattomuus. Julki tuotu ja julki tuomaton. On se, mikä näkyy ja näkyväisen takainen. Jälkimmäistä on enemmän.

Kangaskosken runot sisältävät paljon sen laatuisia huomioita, jotka tekevät minulle kotoisan olon. Tätä kokoelmaa lukiessani olen vähemmän yksin. Nämä runot harjaavat ulkopuolisuuteni takkuja ja ovat kuin ystävä, jonka lohduttavan viileästä kädestä saan pitää kiinni ja unelmoida, että ottaisimme sormemme ja nostaisimme ne kappelin kattoon, jossa ne kohtaisivat toisensa.



Jos olisin yksin maailmassa, minua ei olisi.


Olla. Ole-massa. Olla massassa olemassa. Olla Ole-massassa.


Johdatus pimeää näyttää maailman perusteet. Näin tämä systeemi on rakennettu. Tässä kohtaa sitä on halkeama. Tässä kohtaa se on keinosaaren kaltainen. Ja tässä se uskottelee, että vain juuri näin voi olla.


Kirjaimia jätetään pois, mutta ne ovat siitä huolimatta läsnä. Alfabeettinen aavesärky. Signifioijien sähköpurkaus. Tanssiinkutsu signifioiduille.

ERO
Ero

 Kuinka pienellä kaikki muuttuu. Kuinka pienellä muutoksella merkitys pysyy samana.



Johdatus pimeään on kielenrakastajien runoutta. Miten kieli niin luonnollinen systeemi suostuu riisumaan vaatekappaleitaan Kangaskosken käskystä ja antaa luonnollisuutensa luonnottomuuden näkyä.

Onko kielellä tunteet tai sisäelimiä? Millä kielellä?



Aivosolujen öinen päivinen jumppakyyditys.

vapaus syntyy 1: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän näystä
vapaus syntyy 2: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän käsittämisestä
vapaus syntyy 3: todellisuuden ylitsetulvivan pimeän käsittäisen ymmärtämisestä

vapus syntyy 4: pimeän käsittämisen ymmärtämisen käsittämisen luovuttamisesta


Saat sen josta.


Johdatus pimeään on abstraktia runoutta, mutta toisin kuin monet muut abstraktit kokoelmat se ei ole minulle kylmää tai käsittämätöntä. Sitä lukiessa ei tunne itseään ensisijaisesti tyhmäksi, vaikka toki tiedostan, että paljon menee tälläkin kertaa (vertaan nyt Kangaskosken edelliseen kokoelmaan Pääkalloneuvottelut) ohi, mutta se tapahtuu niin, että jää tunne, että on moottori/valta/asfaltti/hiekka/milkyteitä, joita kulkemalla löytyy lisää.

On siis voimakas avautuva efekti, joka ei lakkaa. Hillaa hyvä tulee.

On voimakas viehtymys. Päihtymys ja jano. Päihtymyksen jano päihtymiseen päätymisen vastakohtana. Juoda tullakseen selvemmäksi, päihtyä selvittääkseen päätään.


Nabokovin naurua pimeässä. Hah hah haa. InterMilanTekstuaalista. 

Järjestää. Järjestää järjellä järjestää järki.

Luopua. Luopua hitaasti luopua lopusta. Antaa luopumukselle syömälupa lopusta käsin.

luovun ruumistan
luovun mielestän
luovun mielipiteistän



Johdatus pimeään järjestää Matti Kangaskosken entistä vankemmin suomalaisten nykyrunoilijoiden eturiviin. Nämä runot saavat kysymään ja tekevät tutusta vieraasta uutta tuttua. Joskus liike runon sisällä on maksimaalisen pieni. Sen seuraus suurempi kuin mihin ymmärrys kykenee.

Todellakin ja totisesti Johdatus pimeään on Tanssiva karhu -voittonsa ansainnut.



Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään
105 sivua
Teos (2020)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas


Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi.

Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas, joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan.

Kaukaisten saarten Atlas on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt.

[k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan


Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään.
Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ruokkiva hohtava lanka.

Näkemykseni tämän teoksen kauneudesta ei ole subjektiivinen. Vuonna 2009 saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

Schalansky on paitsi kirjoittanut tekstit, suunnitellut myös kirjan ulkoasun kirjasintyyppejä myöten. Tuloksena on enemmän kuin kirja. Tuloksena on mielikuvitusta kutitteleva matka, joka avaa sellaisia osia maailmasta, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Tuloksena on matka ihmetykseen, johon useimmiten kykenevät vain lapset.


Liikun ajassa ja paikassa. Purjehdin pitkin meriä ja mietin: Onko paikka olemassa, jos sitä ei löydy kartalta?

Jotkut saaret sijaitsevat niin kaukana emämaistaan, etteivät mahdu niitä kuvaaviin karttoihin. Useimmiten nuo saaret jätetään kokonaan huomiotta.



Schalansky kertoo jokaisen saaren osalta sen koordinaatit, etäisyydet lähimpiin paikkoihin, kuka ja milloin saaren löysi, mille maalle saari kuuluu, saaren koon sekä asukasmäärän. Kerta toisensa jälkeen yllätyn siitä, miten pitkiä välimatkat lähimpään saaren/mantereeseen ovat. Maailma kasvaa lukiessani.

Eteläisten alueiden terveysviranomainen tutkii jokaisen, joka aikoo viettää Amsterdamsaarella yli vuoden, varmistaen, että tämä soveltuu saarelle: pitkäkestoiseen vapaudenrajoitukseen ja eristyneeseen, täysin maskuliiniseen ympäristöön. Yksikään nainen ei ole viipynyt saarella kahta päivää pidempään.

Luen Kaukaisten saarten Atlasta ja googletan siinä mainittuja saaria. Vaikka lukemani perusteella tiedänkin, että Schalanskyn kuvaamat saaret ovat ihan oikeasti olemassa hämmästyn silti, kun google löytää ne. Zoomaan lähemmäksi ja vielä lähemmäksi. Tunnen olevani enemmän Tyynellä valtamerellä kuin omalla parvekkeellani, jolla Schalanskyn kirjaa luen.



Mitä näiden saarien ihmiset tekevät? Miten he viettävät päivänsä? Pääsevätkö he internetiin? Mistä he saavat ruokansa? Mitä tehdään, kun joku sairastuu?

Kulttuuriset normit, uskomukset, moraalikoodistot. Niin monia tapoja. Niin monella tapaa järjestäytyneitä todellisuuksia.

Saaria, joilla ei asu kukaan. Saaria, jotka ovat torjuneet kaikki vierailijat.


Pukapukalla
Nainen, joka synnyttää aviottoman lapsen, kohoaa arvoasteikolla, ja hänen mahdollisuutensa päästä avioliittoon paranevat, sillä hän on todistanut hedelmällisyytensä tulevalle miehelleen. 




Kaukaisten saarten Atlas on viehtymys. Siitä tulee kiehtovaan humalaan, josta ei puutu myöskään surua, sillä Schalanskyn teos jäi viime vuonna kuolleen runoilija ja kääntäjä Marko Niemen viimeiseksi suomennokseksi.





Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas
144 sivua
Atlas der abgelegenen Inseln (2009)
Suomentanut Marko Niemi
Poesia (2020)