sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Aura Nurmi: Leijonapatsailla

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan.

Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista.

kukaan ei suojele sinua 
ei ole sinun puolellasi 
he laittavat kätensä rintsikoittesi alle

Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin

nyt onnea sulle toivottaa
ihanat vanhempasi
on polkus vasta alkamassa
rippijuhlanasi

Miten kaukana voivatkaan olla korusanat ja todellisuus? Miten irvokas on viittaus ihaniin vanhempiin. Miten polku on todellisuudessa piikkimatto.

Perhejuhlat, ristiäiset, häät ja vastaavat itkettävät minua noin yleensäkin. Itkettää ihmiset, jotka pukeutuvat ns. parhaimpiinsa ja yhden juhlan ajaksi yritetään luoda kohottunut tunnelma. Minä kuitenkin tunnen noissa tilaisuuksissa suurta surua, jonka uskoisin johtuvan juuri siitä ristiriidasta, mikä vallitsee normielämän ja juhlatilanteen välillä. Juhlat ovat liian usein yhteinen valhe.

Nurmen runojen lukeminen tuntuu samalta kuin yrittäisi pukea vaatetta pahan palovamman kärsineen ihonosan päälle. Palovammat kuitenkin paranevat, runoissa kuvatun tytön elämä ei.

Hankoon sijoittuvien runojen myötä huomaan olevani Monika Fagerholmin romaanissa Kuka tappoi Bambin? Sieltä kuljen Nelli Ruotsalaisen kokoelmaan Täällä en pyydä enää anteeksi. Haluan pelastaa kaikki nuoret tytöt. Pelastaa heidät itseltään ja muilta ihmisiltä.

Leijonapatsailla on kokoelma, jossa mitään ei alleviivata, ei osoiteta. Sanat välähtelevät kuin salamat, jotka valaisevat voimalla, jota vastaan ei auta edes silmien sulkeminen

on kesäkumibiisi 
kiekkolaulu 
kansallishymni 
soittoääni 
raiskausbiisi

On kiire aikuisuuteen. Siellä odottaa lohduton tulevaisuus. Siellä odottaa kahtiajakautunut yhteiskunta, riistotalous ja alemman yhteiskuntaluokan hyväksikäyttö. Siellä odottaa suloinen kapitalismi viikate kädessään ja liian moni meistä on pitkäksi kasvanutta heinää.

Siivoojan näkökulmasta kirjoitettu proosaruno tiivistää kaiken oleellisen. Itkeskelen sitä lukiessani. Kun on antanut koneistolle kaiken mitä pystyy saa palkaksi palkattomuuden. Tämän kohtalon kokeneen ystävä lähettää tekstiviestin, jossa hän toteaa, että

[e]n saisi toiseksi viimeistä enkä viimeistä palkkaani. Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot.

"Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot."

Aura Nurmen runot antavat äänen vaiennetuille ja tuovat esiin yhteiskunnan sen varjopuolen, josta rikkaat yrittävät pestä käsiään juostessaan nonstop-Cooperia oman napansa ympärillä kassakoneen viehkon kilinän säestyksellä.

En pysty. Sanani eivät riitä. Ei kykyni. Ei taitoni. Olen tiloissa tämän kokoelman taidokkuudesta ja keksin ihan hirveän monta ihmistä, jotka pitäisi lukita häkkiin ja päästää ulos vasta, kun he ovat sisäistäneet Nurmen kokoelman sanoman.

Leijonapatsailla on huuto, joka herättää valtavasti tunteita. Se näyttää, miten maailman epäoikeudenmukaisuuden mekanismit toimivat ja herättää halun käydä taisteluun tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Enempää ei runokokoelmalta voisi vaatia.

Leijonapatsailla on elintärkeää runoutta, jonka lukemista kenenkään ei pitäisi jättää väliin.



Aura Nurmi: Leijonapatsailla
86 sivua
Otava (2020)



sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Kristiina Wallin: Meduusameri

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus.

Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea.

Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa.

Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään.

Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalka osuisi sen limaiseen pintaan. Että uimarista lähtisi huuto kuin naisesta, joka synnyttää.

Sanoilla voi tehdä mitä vaan, jos niitä käyttää yhtä taitavasti kuin Wallin, joka antaa sanansa luomistyön rakennusvälineiksi.

Kirjoitan sanoja kuten toivo veistän alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää. Hiekka kerääntyy kynnykselle, synnyttää dyynejä ja soraharjuja, kasvattaa matalia mäntyjä. Mäntyjen takana seisovat kuuset, kuusten takana lehmukset ja vaahterat.
Niin syntyy puisto.

"Niin syntyy puisto."

Puisto on silmissäni silmieni edessä. Se on minussa. Siitä käytetään joskus nimeä Luxembourg. Minä kävelen Wallinin luomassa puistossa, pysähdyn George Sandin patsaan eteen ja tunnen jokaisen kivenmurusen kenkieni alla. Niin syntyy muisto puistossa kävelystä.

Voin sen sanoa ääneenkin. Sanon, koska haluan ja haluan kaikkien tietävän. Sanon sen kuin väenkokouksessa torilla megafoni kädessäni.

Olen suuresti mieltynyt Wallinin runojen materiaan. Niihin aineksiin, joista on luotu "planeetan luusto" ja kaikki se, jota olemme tottuneet kutsumaan maailmaksi.

Yön ja päivän sanat, jakautuminen kahtia kuin 1500-luvulla hiuksiin tehty jakaus, joka vuosisatojen ajan peitetään meduusan hiuksista tehdyllä peruukilla. Sanat, jotka ovat tämän hetken uimakelloja, joista purkautuvat vedet työntävät liikkeeseen sen mitä on ollut ja sen mitä on tuleva. Uimakellojen aika, jossa vuosisata ja silmänräpäys kohtaavat kuin kaksi toisilleen vieraudessaan oudon tuttua arki-iltana kahvilassa torin laidalla.

Wallin kääntää uuteen asentoon tutun ja panee sen kohtaamaan odottamattomia asioita.

Kirkon rappusilla istuu nainen sylissään kristallikruunu, sylissään rautatie tai lapsi.

Meduusameren sanoissa tapahtuu "luiden fotosynteesi". Luista tehdyt kirjaimet, pyöreiksi hioituneiden luiden pisteet sanojen päällä ja lopussa.

Wallinin runot kantavat toivoa, joka "syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella." Ne kantavat toivoa kuin pää laakeriseppelettä tai Lucia-neito kruunua, jossa on steariinikynttilät. Toivoa, joka asuu hoitokodissa olevan vanhuksen käden suonien alla ja josta hän ei enää mitään tiedä.

mutta öisin meduusat liimautuvat limakalvoja vasten

Minun limakalvojani kutittelee Meduusamerta lukiessani Tiina Lehikoisen Multa ja Saila Susiluodon Metropolis. Ajan liike niissä ja niiden välillä.

Meduusameri hiljentää nykyelämän kuumeisen hälyn ja palauttaa ihmisen osaksi luonnon kiertokulkua. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Se tuntuu armolta.



Kristiina Wallin: Meduusameri
84 sivua
Tammi (2020)




sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate on pornomyrsky, joka aiheuttaa kuvotusta. Se on sen laatuista seksuaalista psykedeliaa, että vastaavaa ei liene aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa nähty.

Olen fanittanut Anu Kaajaa hänen esikoisteoksestaan Muodonmuuttoilmoitus alkaen ja nyt ihan viimeistään hei kaikki ihmiset HALOO menetätte kamalasti, jos ette lue Kaajaa.

Katie-Katessa ei säästellä pornoa kuvastoa, jonka Kaaja yhdistää Kateen (Middleton), Katieen (Price) ja Katie-Kateen (skandinaavinen Åsa) sekä brittien kuninkaallisiin.

Katie-Kate on kuvaannollisesti läpeensä versaaleilla kirjoitettua tekstiä, jonka sanoman voisi kiteyttää vaikkapa seuraavaan lauseeseen
Nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa.

Länsimainen ihminen on kyllästetty seksuaalisuudella kuin se olisi ihollemme pensselöityä vernissaa. Käsittelyä ei pääse pakoon, vaan se iskeytyy kimppuumme kaikkialta. Tämän vuoksi onkin vaikea suhtautua kovin vakavasti teoksiin, joiden kirjoittaja on keksinyt, että seksikuvaukset myyvät ja siinä tarkoituksessa hän on ripotellut teokseensa muutaman sukupuolielimen ja puolituhman kuvauksen poikasen/tyttösen.

Katie-Kate ei ole tällainen kirja. Se on kauimpana pikkusievästä näpertelystä seksin ympärillä. Se on kathyackeria. Se on hengästyttävä saavutus, joka tekee selväksi, mikä ihmisryhmä käyttää seksin ylivaltaa. Erityisen jysäyttävä on litterointi pornoelokuvaan sisältyvästä naisen ja miehen dialogista.

Kaajan romaania lukiessani tiesin jo, mitä ja miten tulisin siitä kirjoittamaan. Tulisin liitelemään korkealla ja kamppailemaan hengästymisen kanssa. Tulisin ironian kautta ylistämään Katie-Katen maasta taivaaseen.

Tämä teksti ei kuitenkaan ole se teksti, jota päässäni pyörittelin. Se taas johtuu siitä, että olen suunnattoman kuvotuksen vallassa, enkä halua tuottaa yhtään lisää seksikirjoitusta ja ilman sitä taas Katie-Katesta on melko mahdotonta puhua.

Oksettaa ja niin pitääkin. Katie-Katen jälkeen kuuluukin olla epämukava ja toivoton olo. Kaaja hieroo lihamarkkinoiden mekanismit suoraan lukijan naamaan. Olen puolustuskyvytön, enkä voi lopettaa lukemista ennen kuin olen päässyt teoksen loppuun.

Katie-Katen jälkeen minua mummottaa. Haluaisin lukea kirjan, jossa kuvataan ruskeassa sukkahousussa olevaa silmäpakoa niin, että se saa maailmani värisemään. Jossa päivän suurin päätös liittyy siihen, mitä teelaatua juodaan. Jossa perheenäidin esiliinalla on ratkaiseva merkitys. Jossa viherkasvin hyvinvointi on oleellinen asia.

Whatever.

Voisin kirjoittaa Katie-Katesta, että se kuvaa naisen esineellistämistä vahvan feministisellä, röyhkeällä ja totaalisen anteeksipyytelemättömällä otteella. Jos kirjottaisin niin, kirjoittaisin totta. Katie-Kate on Peeping Tom, jonka linssi paljastaa sukupuolten väliset valtasuhteet niiden kaikessa ällöttävyydessä.

Katie-Katen hallitsevin neste on sperma ja pornoteollisuusmiesten silmäkulmissa kiiluvat kosteiden setelien esiinnostattamat himotipat. Lukiessa tekee mieli kirota. Saatanan perkele tätä maailmaa.

Katie-Kate iskee vasten kasvoja prinsessaseksualisoituneen kulttuurimme. 

Sain Katie-Katesta todellakin tarpeekseni ja minulle se on tämän romaanin suurin juttu. Vaikka alunperin pidinkin Kaajan romaania teoksena, joka sopii juuri kaltaiselleni feministiselle lukijalle en ole asiasta enää ollenkaan varma.

Kaajan romaani on toteutettu taidokkaasti, mutta siitä huolimatta väsyn väkisinkin sen jokapaikasta tunkevaan seksuaalisuuteen. No mutta sellainenhan tämä maailma on, joku sanoo ja on tietysti oikeassa. En vaan oikein keksi, miksi minun pitäisi altistaa itseni niin moninaiselle pahoinvoinnille, jota Katie-Kate minussa aiheuttaa.

Onko niin, että mitä raadollisemmin sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvataan seksuaalisen kuvaston ja pornon avulla sitä parempi romaani on?

Ei ole.

Rajansa kaikella. Palautan mielihyvin Katie-Katen takaisin kirjastoon, enkä aio sitä koskaan enää lukea. Julistaudun tylsäksi keski-ikäiseksi. Puen päälleni vekkihameen, pienikukallisen valkoisen paitapuseron ja ne kaikkein epäseksikkäimmät sukkahousut.

Katie-Kate osoittaa vakuuttavasti, miten hurjia maailmoja sanoilla voidaan luoda. Se on tinkimätön voimannäyttö. Punnerrus ja työntö, joka ei häpeä mitään.

Katie-Katen luettuani haluan maadoittaa itseni ruisleipätaikinaan. Kiitos Anu Kaaja, mutta please ei enää.



Anu Kaaja: Katie-Kate
262 sivua
Teos (2020)




sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille

Tommi Tabermann (1947-2010) ei esittelyjä kaipaa. Hän on suomalaisen eroottisen runouden itseoikeutettu pappi. Hänen tuotannostaan poimitut lainaukset ovat naistenlehdissä yhtä yleisiä kuin Risto Rasan tiskaava toukka.

Ruusuja Rosa Luxemburgille on Tabermannin esikoiskokoelma vuodelta 1970. Siinä eroottiset viittaukset ovat useimmiten vielä nuppuisia - ikään kuin varovaista esileikkiä kohti sitä, mitä myöhemmin tuleman pitää. Suorempiakin eroottisia leikittelyjä kokoelmasta toki löytyy.

Tänä iltana teet lihastasi
                               kirkon
Minun sadetakkisen pappini
                               kulkea edestakaisin.


Ruusujen runominä on aamuyön yksinäinen kotiinpalaaja kylmien valojen kaupungissa. Mahdollisuus toisen ihmisen edes hetkellisesti tarjoamaan turvaa tuottavaan lämpöön on mennyt. Maailman vieraus ja sen vaatimukset tuntuvat kipuna, jolle ei suo lohtua edes Tuomari Nurmion tutuksi tekemä taksin katolla vilkkuva valo.

Sentimentaalista? Ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea haikeaa ja surumielistä tavalla, joka on sukua Pentti Saarikosken alastomimmille kuvauksille ihmisen hauraudesta, perimmäisestä yksinäisyydestä sekä ulkopuolisuudesta. Runominä on Sisyfos, joka ei jaksaisi kantaa elämän sille kasaamaa kiveä.

Ruusujen maailma on vielä on aikaa -maailma, josta Juice Leskinen lauloi vuosikymmenen Tabermannin kokoelman ilmestymisen jälkeen osuvasti biisissä Myrkytyksen oireet. ”Kuule istuta vielä se omenapuu / vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee.”

Lenin-viittauksineen ja Rosa Luxemburgeineen Ruusuja kytkeytyy 70-luvun vasemmistolaisuuteen ja siinä voi kuulla kaikuja Agit Propin laulujen sanoituksista. Vaikka Tabemann nykyisin tunnetaan parhaiten eroottisesta runoudestaan, joka on pehmeää kuin Saden Smooth operator, on Ruusuja ennen muuta runoutta maailmaan heitetystä ihmisestä.

Metaforisella tasolla runominä kulkee pitkin yhden pakkasyön jäädyttämää jäätä, joka pitää pelottavaa ääntä hänen askeltensa alla. Toivon aspekti on runoissa kuitenkin käsinkosketeltava. Vielä on aikaa, vielä on mahdollista. Vielä muutaman hetken on avoinna ovi, jonka kautta maailman voisi ohjata kohti inhimillisempiä kehityskulkuja.

Ruusut ovat tässä kokoelmassa punaistakin punaisempia ja niiden punaisuus huipentuu Rosa Luxemburgille ojennettuun kimppuun. Punainen ei ole vain väri, vaan myöe elämä, veri ja maailmankatsomus.





Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille
57 sivua
Gummerus (2011/1970)