tiistai 27. kesäkuuta 2017

Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? * * *Prideviikkopostaus

Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) on tuttu useimmille kirjallisuutta yhtään seuraaville, sillä erityisesti hänen esikoisromaaninsa Oranges are not the only fruit (1985, suom. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, Bazar 2007) on saanut suosiota ja näkyvyyttä ympäri maailman. Winterson on muokannut tästä romaanista myös televisiosarjan BBC:lle, joka voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun BAFTA-palkinnon. Itse luin tämän hänen esikoisteoksensa jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ja se, että teos suomennettiin vasta vuonna 2007 tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, kun suomennoksen vuosilukua etsiskelin tätä postausta varten.

Siinä missä Oranges on fiktiivinen tai tarkemmin ottaen puolifiktiivinen tarina on Why be happy omaelämäkerrallinen kehityskertomus Wintersonin elämästä tyyliin "näin ne asiat oikeasti menivät."

Why be happy on järkyttävän kiinnostava teos, jossa Jeanette etsii identiteettiään ja juuriaan sekä pyrkii pääsemään selville, kuka hän oikein on. Hänen tapansa tarkastella omaa elämänhistoriaansa on häkellyttävän tarkka, säälimätön ja rehellinen. Hän päästää lukijan sisälle omaan elämäänsä, jota lapsuus- ja nuoruusvuosina hallitsi yltiöhelluntailainen ja ankara Mrs Winterson, joka koristeli vessanseinätkin raamattusitaateilla ja johon Jeanette pitää kautta kirjan etäisyyttä käyttämällä hänestä juurikin edellä mainittua ilmaisua. Kirjasta löytyy myös Mr Winterson, mutta vaimonsa persoonasta johtuen hän jää enempi taustahenkilöksi.

Mrs Wintersonin tunnuslause voisi olla: jos se on hauskaa se on syntiä tai ainakin väärin. Muistelmissa hänestä piirtyy kuva ankarana ja heltymättömänä ihmisenä, joka ei hyväksy muita näkemyksiä asioista kuin omansa. Ihmiselle hyväksi on normaali ja normaalin määrittää Mrs Winterson. Kun Jeanette kertoo olevansa onnellinen naispuolisen rakastettunsa kanssa Mrs Winterson vastaa jäätävästi: Why be happy when you could be normal?

Jeanette oli yksinäinen lapsi, jolle uskollisinta ja luotettavinta turvaa tarjosivat kirjat. Hän vertaakin omaa adoptiolapsen asemaansa kirjaan, josta puuttuvat alkusivut. Why be happy tihkuu vahvanektarista rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja osoittaa, miten valtava merkitys kirjoilla voi ihmiselle olla. Pikku hiljaa sanat alkavat muodostaa siltoja ja nakertaa hiljaisuutta.

Words are the part of silence that can be spoken.
[...]
A book is magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door.

Jeanetten muistelmat sisältävät useita rangaistuksiin liittyviä kohtia, joista lukiessa tekisi mieli kuristaa Mrs Winterson.  Henkimanauksen ohella yksi ehdottomasti raakalaismaisimmista teoista on, kun Mrs W polttaa Jeanetten omilla rahoillaan ostamat kirjat. Paradoksaalista kyllä tämä teko ajaa Jeanetten entistä vahvemmin kirjojen ja kirjoittamisen pariin ja jos Mrs Wintersonin tarkoituksena oli Jeanetten kirjat polttamalla erottaa hänet kirjoista oli vaikutus täysin päinvastainen.

Why be Happy osoittaa, että ihminen ei pysty määräämään toisen ihmisen elämästä ja siitä, miten tuon toisen ihmisen pitäisi elää. Yrityksenpuutteesta Mrs Wintersonia ei voi syyttää, sillä hän muutti jopa Jane Eyren loppuratkaisun niin että hän pani Janen valitsemaan romanttisvaarallisen Mr Rochesterin sijasta kirjan hyviksen St. John Riversin.

Why be Happy on Jeanetten matka itsekseen läpi olosuhteiden, jossa hän on adoptioäidilleen jatkuvasti vääränlainen ja tämä muistuttaakin usein, että paholainen sai hänet valitsemaan lapsen väärästä kehdosta. Jeanetten ensimmäinen "virhe" oli hänen sukupuolensa, sillä Mrs Winterson olisi mieluummin adoptoinut poikalapsen.

Wintersonin romaani keskittyy pitkälti Jeanetten lapsuuskokemuksiin, mutta siinä käsitellään myös Jeanetten elämää vanhempana, jolloin hän joutuu kyseenalaistamaan ne rakennelmat, joiden varaan hän on elämänsä rakentanut. Vero, jonka Jeanette joutuu maksamaan siitä, että hän ei ole saanut lapsena hyväksyntää on korkea ja Jeanette päätyy yrittämään itsemurhaa.

Why be Happy on rankoista kuvauksistaan huolimatta (tai niiden takia) varsinainen voimakirja, joka todistaa, että ihmisellä on uskomaton kyky selviytyä. Kaikille niille, joiden lähipiiri ei hyväksy heidän seksuaalista suuntautumistaan tämä kirja antaa uskoa ja luottamusta, että kaikki kyllä loppujen lopuksi järjestyy. She could do it. You can do it.





Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? (2011)
230 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape


Helmet lukuhaaste, kohta 36 Elämäkerta tai muistelmateos


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Pieni mestariteos."

Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa.

Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH!

Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin jamaikalaiset pikajuoksijat niin en oikeastaan voisi enemmän samaa mieltä olla.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Barnes kuvaa kolmen hengen poikajoukkoa, johon mukaan liittyy itse mukaan liittymistään erityisesti pyytämättä poika nimeltä Adrian. Teoksen sisältämät kuvaukset poikien koulutunneista tekevät selväksi, että Adrian on älynlahjoiltaan ylivertainen suhteessa kavereihinsa. Siinä missä muut pojat enempi vähempi matkivat toisiaan ja toistensa tekemisä on Adrian coolisti oman tiensä kulkija. Se ei kuitenkaan ole tae siitä, että Adrianin elämästä tulisi menestystarina.

Nuorena luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin vanhempana ja tämän Barnes tuo herkullisesti esiin. Suhteellisuudelle ja epävarmuuksille ei poikien ajattelussa ole sijaa ja teoksen päähenkilö Tony Webster näkee selkeästi, mikä on elämän kaava: opiskelu, työpaikka ja hieman omia vanhempia parempi elämä. Sanan hieman voisi tässä yhteydessä alleviivata tai lihavoida, sillä suuret elintasoloikat suhteessa omiin vanhempiin eivät ole korrekteja.

Nuoruus ei kuitenkaan ole pelkkää korkeutta, sillä Tonyn mieleen nousee paikoin kamala pelko siitä, että "elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus." Tämäntapaisista huomioista lukiessani tunnen palanneeni kotiin ja takkatuli lämmittää kuin konsanaan Don DeLillon seurassa. Saattaa olla noloa, mutta myönnän siitä huolimatta, että itsekin olen ajatellut useamman kerran, että olisipa elämä sellaista kuin jossakin romaanissa.

*

Romaanin ensimmäistä osaa lukiessani en tiedä. Siinä vaiheessa en osaa edes aavistaa, miten rykäyksellä Barnes tulee vetämään viininjointiöistä punatahraisen maton jalkojeni alta.

*

Romaanin toista osaa hallitsee keski-ikäinen Tony ja hänen pyrkimyksensä tehdä selkoa elämästään. Siitä, mitä tapahtui ja siitä, mitä hän kenties vain muistaa tapahtuneen. Vaikka muistista ja muistamisesta on viime aikoina kirjoitettu suht runsaasti tuntuu Barnesin ote asiaan tuoreelta. Muisti ja sen kuona yhdistyvät kertojan epäluotettavuuteen ja tämän jos minkä romaanin kohdalla on aiheellista kysyä: mitä tapahtui todella?

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Barnes kyseenalaistaa muistamisen prosessina, jonka avulla elämästä luodaan koherentti kokonaisuus. Sen sijaan, että elämän kuluessa jo eletystä muodostuisi perusta tai ylipäänsä jonkinlainen kiinteä taso, jonka olemassaoloon voisimme luottaa käy elämä Barnesin romaanissa ihmisen vanhetessa yhä huokoisemmaksi. Liuotin toimii huomaamattomasti, eikä sen tekoihin pääse käsiksi. Elämä näyttäytyy touhuna, jolla ei ole perustaa tai totuuksia. Se on liikettä, josta teemme havaintoja, joiden totuusarvoa ei takaa kukaan. Muisti on "epävarmuutta, [...] päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja." Se on kuin "lentokoneen musta laatikko, jonka tarkoitus on tallentaa, mitä tapahtuu onnettomuuden sattuessa."

Muistikuvien varmentajina toimivat ihmiset, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Jos ihminen jää yksin, hän ei menetä ainoastaan potentiaalisia ystäviään, vaan viimeisenkin muistinsa luotettavuuden perustan. Kuin jokin päättyisi saa ajattelemaan omia ystävyysverkostoja. On kauhistuttavaa tajuta, miten paljon eletystä elämästä on unohtunut ja miten paljon jää unohduksen tilaan, jos joku toinen ei unohdettua herätä henkiin.

Romaanin jälkimmäisessä osassa pinnalle nousee myös Tonyn poikavuosien rakkaus Veronicaan - kompleksiseen tyttöön, josta kasvoi kutkuttavan arvoituksellinen nainen, joka muistuttaa Tonya siitä, että tämä yksinkertaisesti ei vaan ymmärrä. Ymmärrä mitä? Kuka tässä nyt huijaa ja ketä?

Barnesin romaani oikeastaan alkaa vasta siitä hetkestä, kun kirjan viimeinenkin sivu on luettu.
Minulle kävi niin, että kirjan käsistäni laskettuani aloin ensimmäiseksi nauraa ääneen muistiinpanoilleni, sillä niitä kirjoittaessani olin tullut dokumentoineeksi huijatuksi tulemiseni. Nauruni naurettuani yritin päästä selvyyteen siitä, mitä tässä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on useita, mutta käsittääkseni vain yksi niistä on mahdollinen. Kenties.



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
157 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Wsoy (Aikamme kertojia -sarja)

Helmet lukuhaaste kohta 16 Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Barnes voitti tällä romaanilla vuoden 2011 Man Booker palkinnon

torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusarvoitus





Nyt on vuorossa juhannusarvoitus, jonka olen kirjoittanut runomuotoon ja joka menee näin:


tänäkin vuonna juhannus
kestää seitsemän päivää
vanhat ja viisaat istuvat varjossa pihalla
nuoret korttitalossa, joka kohta romahtaa

vetää kaikista ovista
vetää tupakan askista
vetää jaloviinaa alas kurkusta

tulee muukalainen niin outo
käy vinoin askelin kuin veljen varjo
kuka olet kysyy porukan hiljaisin
valuvissa vesissä toinen silmä

Johannes vain, muukalainen vastaa
ja hänenkin mustelmaisesta silmänurkastaan
sataa suolaista vettä

yön suvipimeänä tuntina
naisten kesken, miesten kesken
viinapullo kuin kekäle kädessä

koko porukka ja Johannes heidän mukanaan
lähtee katsomaan
miten neito kulkee vetten päällä

ilmassa raikaa juhannuksen taikaa
ja siellä missä kivi palaa, missä lintuset laulaa
siellä jokainen on rikas ja kunniallinen
aamun tullen ilman syytä
avoin, hellä ja katumaton

tulevat sukupolvet kertovat
miten tänä juhannuksena kokon ääressä vannottiin
miten valat kauloihin kiedottiin
miten uskomattomia uhrauksia nähtiin

Juhannusyö, hullun odotuksen yö
silloin tulevat jos tulevat
Tuomari Müller, hieno mies ja hänen
käsipuolessaan
elämän rouva, rouva Glad
jonka juhannusleningissä
ei ryppyä, ei tahraa

vielä

*

Jos löysit yllä olevasta juhannusrunosta kaikki siihen upottamani Eeva Joenpellon kirjojen nimet, elämäsi suuri rakkaus ilmestyy yöllä unessasi ja pyytää sinua treffeille klo 18.

*

Parasta Jussia kaikille!


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari


Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.



Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.



Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International





torstai 15. kesäkuuta 2017

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö -dekkariviikkopostaus

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa.

Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen."

Rakenteelliseseti Despentesin romaanissa edetään seuraamalla Lucien ja Hyeenan pyrkimyksiä löytää Valentine ja tämä tarinalanka katkaistaan kuvaamalla Lucien elämän kannalta tärkeitä henkilöitä. Ääneen pääsevät niin Valentinen isä ja hänen äitipuolensa kuin myös Valentinen serkun veli ja hänen biologinen äitinsä sekä nunna-Elisabeth. Näiden näkökulmien kautta Despentes taustoittaa Valentinen tarinaa ja kuvaa yhteiskunnallista ilmapiiriä mm. maahanmuuttajiin ja poliisiväkivaltaan liittyvien teemojen kautta. Rehellisesti sanottuna en silti aivan ymmärrä, mikä näiden - usein suht yksityiskohtaisten - näkökulmien funktio Despentesin romaanissa on.

Tarina alkaa Pariisista ja jatkuu Barcelonassa, johon Valentinen äiti on muuttanut. Äidin ja tyttären suhde (tai pikemminkin epäsuhde) on täynnä kylmyyttä ja karsastusta. Sen läpi Maailmanlopun tyttö nousee kuvaukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun lapsi ei saa rakkautta ja hyväksyntää. Valentinen konkreettisen etsinnän rinnalla Lucie etsii oman elämänsä suuntaa ja löytää Hyeenan seurassa Barcelonan lesbopiirit. Despentes revittelee lesbotematiikalla ja niin kuvatuksi tulee mm. barcelonalaiset lesbo-orgiat.

Maailmanlopun tyttö on jähmeästi vauhdikas romaani, joka sisältää suht runsaasti aineistoa, jonka käyttö ei motivoidu itse tarinasta käsin. Jos tämän romaanin on tarkoitus kertoa Valentinesta ja niistä syistä, jotka saivat hänet toteuttamaan romaanin lopussa kuvatun teon, teoksessa esitettyjä näkökulmia olisi huoletta voinut tiivistää. Vaikutelmaksi jää, että Hyeena on niin mielenkiintoinen henkilöhahmo, että hän ottaa Maailmanlopun tytössä väkisinkin liikaa tilaa itselleen. Toisaalta myös Lucien sisäisen lesbonsa löytäminen on sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta itse romaanissa se toimii enempi darlingsina, jota Despentes ei ole malttanut tappaa.

Olen lukenut Despentesiltä aiemmin romaanit Teen Spirit ja Kauniita asioita (klik) ja niihin verrattuna Maailmanlopun tyttö jää paikoin vahvasti sykkiväksi, mutta yleisluonteeltaan laimeaksi kokemukseksi. Luultavasti tämä romaani olisi myös ollut antoisampi, jos sitä ei olisi luokiteltu jännityskategoriaan. Koska näin on tehty, lähdin lukemaan Maailmanlopun tyttöä vääränlaisin odotuksin.



Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö (2012)
352 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Apocalypse bébe
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like

tiistai 13. kesäkuuta 2017

SusuPetal: Vanhat poikaystävät

Jos kriitikkojen arvostama runous on kuin taideteokset New Yorkin modernin taiteen museossa, ovat SusuPetalin runot graffitia ennen kuin siitä tuli museokelpoista.

Nämä runot ovat makaronilaatikkoa, lapsiperheissä suosittua konstailematonta lempiruokaa. Runojen vieressä (kuvaannollisesti) pullo ketsuppia, josta ei oteta kuvaa instagramiin, koska ketsuppipullo on ihan vaan tavisketsuppia, eikä sen vuoksi yhtään oikealla tavalla instaesteettinen ja sen kuva muistuttaisi ikävällä tavalla ihmisiä siitä, että on olemassa - hämmästyttävää kyllä - myös niin sanottu oikeaksi elämäksi kutsuttu elämä, joka valitettavan usein tai onneksi (riippuu sinusta) ei aina ole erityisen hohdokasta.

Männä viikolla tuli taas vastaan lause: mutta kun niitä runoja ei ymmärrä. Jos nyt jätetään sikseen, mitä kaikkea ymmärtämisellä mahdollisesti kukakin tarkoittaa, niin on mielenkiintoista (ja surullista), että juuri tästä lauseesta on tullut suorastaan mantrana toistuva estolause tutustua runoihin. SusuPetalia lukiessani aloin miettiä, että runojen lukijaksi ei synnytä vaan opitaan - siis vähän samaan tapaan kuin minkä tahansa asian tai taidon kohdalla. Miksi runot olisivat tässä suhteessa poikkeus? Niinpä väitänkin, että runojen lukemattomuuden syynä ei ole niinkään se kuuluisa ymmärtämättömyys, vaan ihmiselle tyypillinen luontainen laiskuus, joka haluaa kaiken heti.

Paljon on varmasti kiinni myös siitä, minkälaisiin runoihin tottumaton lukija sattuu tarttumaan. On runoja, joiden kohdalla tuntuu, että ne eivät aukene teki sitten mitä. Joskus ne ovat erinomaisia runoja. Joskus ne esittävät olevansa erinomaisia runoja. Joskus minun on vaikea tietää, kumpaan ryhmään ne kuuluvat.

SusuPetalin Vanhat poikaystävät on kokoelma, johon tarttuminen on helppoa, koska se tarjoaa niin runsaasti samaistumiskohtia. Jos mikään Susun runoissa kuvattu tilanne ei ole elämässä tullut vastaan niin siinä tapauksessa lukijan elämä on kyllä ollut varsin extraordinary.

Vanhat poikaystävät kuvaa arkipäivän tilanteita ja sattumuksia. Elämässä vastaan tulevia asioita sellaisina kuin ne ovat kuorruttamatta niitä ns. salonkirunouden keinoin. Kokoelman runot ovat kesyttömiä ja energisiä ja ehdottoman punk. Ne eivät kuulu siihen joukkoon, jossa kaukana on kavala maailma, vaan tägäävät maailman ihan silmien eteen vaikkapa Keittokatoksen muodossa. Näissä runoissa on myös paljon huumoria, vähän mustaa ja vinoa ja paljon sen laatuista, josta tykkään. Paikoin olen löytäväni hieman Anja Erämajan tyylistä iloittelua, kuten esimerkiksi juuri äsken mainitussa runossa nimeltä Keittokatos, joka on on mainio kiteytys siitä, mitä taloyhtiöiden sääntöviidakko saa aikaan. "Varjele sentään."

Lukiessa tuntuu, että nämä runot liippaavat läheltä kirjoittajansa elämää. Tämän vuoksi esimerkiksi runot 'Ase' ja 'Lopullisesti nimetön runo' tekevät tukalan surumielisen olon, sillä ne kertovat runoilijalle läheisestä miehestä, joka kuolee syöpään. Oikeasti, eikä pelkästään runossa. Oikeasti, kuten hän, jonka nimeä en tähän kirjoita.

Vanhat poikaystävät on epätasainen kokoelma, mutta oikeastaan sekin sopii taudinkuvaan, sillä niinhän ne ex-poikaystävätkin usein ovat. Epätasaisia ja kaikenlaista muutakin epää.

Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Susun runoissa kaikuu lähiö ja lähiössä elämä ja tähän loppuun kerron salaisuuden. Samaa olemme me kaikki, olemme sitten naisia, miehiä, muita tai puutarhatonttuja. Kuka tahansa osaa asua Kaivopuistossa, mutta kokeilkaapas elämää lähiössä. Saatat yllättyä tavalla, jota en kerro.



SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
78 sivua
Julkaisija: Käsite (arvostelukappale)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ayòbámi Adébáyò: Stay with me

No mutta tämähän on nigerialaista chick littiä.

Näin ajattelin, kun olin lukenut ensimmäiset kymmenet sivut Ayòbámi Adébáyòn romaanista Stay with me. Tämän ajatuksen synnytti mitä luultavimmin se, että romaani käynnistyy varsin melskeisesti kirjailijan kuvatessa Yejiden ja Akinin avioelämää ja sen suurinta onnettomuuden aiheuttajaa: lapsettomuutta. Dialogi räiski niin, että sylkipisarat lensivät poskilleni asti ja herättivät eloon ne muutamat nigerialaiset elokuvat, jotka olen sattunut näkemään.

Ei tämä kyllä sitten kuitenkaan ollut. Sitä chick littiä meinaan. Vaikka Yejiden kyvyttömyys tulla raskaaksi vaikutti alussa pelkästään koomiselta ongelmalta muuttui se romaanin edetessä kysymykseksi, jonka ympärille kiertyi paljon muutakin ja niin Stay with me kasvoi kertomukseksi, jonka nurkan takaa löytyi uusi käänne ja sen takaa uusi nurkka ja tämän uuden nurkan takaa jälleen uusi  käänne. Tämä romaani todellakin pitää lukijan hereillä, sillä juuri kun on luullut asioiden olevan jotenkin käy ilmi, että ne ovatkin jotenkin toisin.

Stay with me on hyvällä tavalla ylpeästi afrikkalainen romaani, jota ei ole länsimaalaistettu. Modernin nigerialaisen elämän rinnalla elävät perinteiset uskomukset ja toimintatavat. Niinpä Yejiden raskaaksitulemattomuus ratkaistaan niin, että hänen miehensä Akin hankkii äitinsä painostuksesta toisen vaimon. Tosin ei se mikään ratkaisu ole, vaan tapahtumien kulun mutkistaja.

Afrikkalaisen perheyhteisön ote on tiukka ja Akinin äiti rautanäppinen hallitsija, jonka vastustaminen ei yksinkertaisesti tule kuuloon. Romaanissa kohtavaat uusi ja vanha järjestys niin yhteiskunnan tasolla kuin myös yksityishenkilöiden elämässä. Taustalla mölyää Nigerian poliittinen kuohunta vallankaappauksineen ja korruptoituine virkamiehineen. Yejide ja Akin edustavat tiedostavaa uutta sukupolvea, joka kuitenkaan ei pysty täysin irrottautumaan perinteisistä arvoista, jotka romaanissa kulminoituvat naisen rooliin äitinä. Vain äitinä nainen täyttää paikkansa maailmassa. Vain äitinä nainen on ihminen.

Adébáyò näyttää miten ohut on modernin ajattelun pintakerros, sillä niin Yejide kuin hänen miehensäkin toimivat ahdingossaan kyseenalaisilla tavoilla. Yejide turvautuu traditionaalisiin poppaskonsteihin ja Akin puolestaan moraalisesti arveluttaviin ratkaisukeinoihin.  Pyrkimykset ratkaista lapsettomuusongelma synnyttävät salaisuuksista tiheän tilanteen, jonka osatekijät paljastuvat lukijalle vähitellen. Raskaaksi tulemisen ympärille muodostuu Adébáyòn käsittelyssä karnevaali, jonka avulla kyseenalaistetaan äitiyden ja naiseuden välillä oleva yhtäläisyysmerkki.

Romaani sijoittuu pääosin Nigerian Ilesaan ja liikkuu kahdella aikatasolla. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen lukijalle on selvää, että kyseessä ei ole rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Stay with me saa kysymään, miten yhteisö oikeuttaa puuttumisensa kahden ihmisen välisen suhteen intiimeimpään osa-alueeseen. Romaani vihjaa, että Yejiden ja Akinin rakkaustarinan pilaa Akinin äidin kautta kulminoituva yhteisön paine, jossa lapsi (ja mieluiten poikalapsi) on naisen ja miehen välisen suhteen täydellistäjä. Samalla romaani osoittaa, että yhteisön paine tuottaa lähinnä onnettomuutta ja epätoivoisia tekoja, jotka kasvattavat seinän Yejiden ja Akinin väliin. Myöskään lapsi, tuo pitkään ja hartaasti kaivattu avioliiton ihmeliima ja naisen elämän tarkoitus ei Stay with me:ssä ole lauseen päättävä piste, vaan enemmänkin yksi piste pisteiden sarjassa ...

Yleisemmällä tasolla Adébáyòn romaanissa on kyse ihmisen itsemäärämisoikeudesta ja henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta.  Se osoittaa, miten vahvasti nigerialaista yhteiskuntaa historiallisesti koossapitäneet ajatusmallit pitävät ihmistä otteessaan ja miten työlästä niiden vaikutusvallasta on pyristellä irti. Samalla Stay with me muistuttaa myös siitä, että ihmisen kyky vaikuttaa elämäänsä on rajallinen.

Adébáyòn henkilöhahmot ovat värikkäitä ja moniulotteisia. Vaikka romaanin kerronta saattaa vaikuttaa kevyeltä kätkee se sisäänsä tummia ja pakahduttavia tunteita sekä kalvavia ja vaikeasti ratkaistavia moraalikysymyksiä. Jälkeen päin on mahdollista nähdä, että asiat olisivat voineet mennä aivan toisinkin, mutta siinä vaiheessa on jo auttamattoman myöhäistä.

Stay with me on intensiivinen romaani, jonka parissa sivut kääntyvät liukkaasti ja jota voin hyvällä omalla tunnolla suositella myös niille lukijoille, joille afrikkalainen kirjallisuus on suhteellisen vierasta. Adébáyòn luomaan maailmaan on helppo päästä sisään, mutta sen taakseen jättäminen on vaikeampi tehtävä. Romaani jättää kysymään miksi. Miksi Yejiden ja Akinin tarinan piti mennä niin kuin se meni, kun sillä oli kaikki mahdollisuudet mennä toisin?



Ayòbámi Adébáyò: Stay with me (2017)
298 sivua
Kustantaja: Canongate

Adébáyòn romaani oli vuoden 2017 Baileys-palkintoehdokas ja siitä on kirjoittanut myös Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia (klik)

Lisäys: Atena kustannus  julkaisee Adébáyòn romaanin suomeksi ensi keväänä. Kannattaa jo laittaa kirjailijan nimi muistiin! Luvassa on hyvää.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia.

Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa
Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan

Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla
Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella

Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun
Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi verbaalimasturbaatioksi 

Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi
Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää.

*

Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkertainen. Lukemisesta työlästä tekee se, että tekstissä ei liikuta mihinkään samanaikaisesti kun siinä liikutaan kaikkiin suuntiin. Rimmisen tekstin parkkipaikoilta löytyy aika kvanttifysiikasta tutussa itsestään irtoavassa muodossa. Aika venyy tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja nykyhetki, jos sitä edes on, puristuu ajan fiktiivisiin kerroksiin.

Kirjoittamisen ongelma (jos sitä sellaisena halutaan pitää ja itse olen taipuvainen niin tekemään) on, että kun kirjoittaa yhdestä asiasta ei samanaikaisesti voi kirjoittaa mistään muusta. Kirjoitus on luonteeltaan lineaarista ja kuvaa sitä, mikä on jo tapahtunut. Tämän asiaintilan Rimminen MLA:ssa haastaa ja ideatasolla se on mitä kiinnostavinta, mutta käytännön toteutuksena tuloksena on kirjoitusta, joka hylkii lukijaa (joka toki on sen tarkoituskin).

MLA on antiromaani ja yhden miehen performanssi. Minulle on oikeastaan herttaisen yhdentekevää, mitä tässä romaanissa tapahtuu, koska se mikä tapahtuu tapahtuu vain siksi, että jotakin romaanissa aina tapahtuu, vaikka sen tapahtumisen yrittäisi estääkin.  Riittää siis kun totean, että ollaan Berliinissa ja että MLA kertoo Ernstistä ja parista muusta tyypistä, joilla on enimmäkseen koko kirjan ajan "syystä" tai "toisesta" ?hankalaa?, ?hankalampaa? tai ?the hankalinta? ja hyvin monella sivulla mielessäni käy ajatus, että nyt jätän tämän kesken ja yhtä usein päätän, että enpäs jätäkään ja melkein joka sivulla en tiedä, onko tämä kaikki liian vähän, tarpeeksi, liikaa, liian paljon tai "jotain" siltä väliltä.

Please, ei enää lainausmerkkejä.

Turha on tämäkin pyyntöni, turhapa hyvinkin. Lainausmerkkien jumalat eivät ole kuulolla ja niitä sisältävästä laarista riittää ammennettavaa.  Ne liimaantuvat sivuille yhä uudestaan kuin villiksi päässyt liima ja siksi kaikki on enemmän tai vähemmän, mutta ei koskaan juuri sitä, joka on sanoilla ilmaistu ellei sitten kuitenkin niin ole päässyt käymään.

MLA:ssa näyttämölle astuu Kuutio ja sen mukana Elmer Diktonius, joka kuoli vuonna 1961 ja syntyi sitä ennen. Kuution seurueeseen kuuluvat sanakoe, ajatuskoe ja ydinkoe. Tässä vaiheessa heittäisin peliin sitaatin, mutta olen palauttanut MLA:n jo kirjastoon, joten tämä postaus jatkuu ilman sitaattia. Kuution olemusta tarkastelemalla voi joka tapauksessa päätellä kaikenlaista tai yhtä hyvin olla päättelemättä. Se nivoutuu osaksi MLA:n yleistä epävarmuuden ja konditionaalin tilaa ja vahvistaa teoksen kielellistä leikkiä, joka polkeet tekstin merkitykset jalkahikisiin jalkoihinsa.

*

MLA on kissakirjoitusta ja valitettavasti kissa on valittu myös kirjan kanteen ja sen takia tämä kirja oli minulta jäädäkin lukematta, sillä olen kovin paljon koiraihminen, joskaan en myöskään erityisemmin halua lukea fiktiota, jonka kannessa on koira. Joku nokkela kävisi nyt väittämään, että kannen kissa on Schrödingerin kissa ja tätä lausetta voisi jatkaa selostamalla Schrödingerin ajatuskokeen, mutta sen voi jokainen, jota asia kiinnostaa ja joka ei kyseistä koetta tunne halutessaan itse googlettaa. Näin osallistutetaan lukija ja joka tapauksessa Schrödingerin koe tarjoaa yhden tavan tarkastella Rimmisen kirjoittamaa "baabelillista kokonaisärähdystä." Toinen tapa (tapojen määrän ollessa suunnilleen rajaton) lähestyä tekstiä olisi pohtia Rimmisen fyysisen kissan ja tekstin välistä suhdetta ja jos joku ei tiedä, niin kerron tässä, että Rimmisen kissa on kirjoittanut osan tekstistä astelemalla kirjailijan näppäimistöllä.

Roland Barthes kuvaa teoksessaan Tekijän kuolema, tekstin syntymä kirjailijan "kuolemaa" teoksen merkityksen viimeisen sanan sanojana. Barthes irrottaa tekstin merkityksen tekstin kirjoittajan sille antamasta merkityksestä ja esittää, että tekstillä on aina useita merkityksiä. Kun kirjailija "kuolee" korostuu lukijan rooli tekstin merkityksen luojana.

Usein kuulee esitettävän kysymyksen: mitä kirjailija tällä romaanilla tarkoittaa? Kysymys hämmästyttää minua, koska en pidä sitä oleellisena, vaan lähinnä kummallisena, koska tämä kysymys nojaa ajatukseen, että kirjallisella tekstillä on joku yksi tietty merkitys, joka on kirjailijan tiedossa ja jonka hyvä lukija kaivaa tekstistä esiin. Aika ahdistavaa ja tekee tekstistä ruumiinavauksen objektin, jossa lukija-patologi fileroi esiin sen yhden ainoan oikean merkityksen, jonka oikeellisuuden kirjailija vahvistaa. Ei kiitos.

MLA:ta lukiessani en voi olla pohtimatta tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Teoksen kertojalla ja sen päähenkilöllä Ernstillä on heilläkin suhde ja usein kertoja vetoaa kuvailuissaan Ernstiin toteamalla jotensakin niin, että jokin asia olisi Ernstin mukaan jollakin tavalla tai että Ernst ilmaisi asian niillä sanoilla, joita kertoja käyttää. Ernst toimii näin kertojan auktoriteettina ja totuusleimasimena.

MLA on siitä mielenkiintoinen romaani, että siinä tekijä on sekä täysin läsnä että kuollut. Teos on niin rimmismäisyyden saturoima, että hänen läsnäolonsa on tekstin joka paikassa. Toisaalta taas tähän läsnäoloon ei liity merkityksenantotehtäviä, vaan pikemminkin merkitysten poistamista. Lukijalle jää suuria vapauksia tulkita Rimmisen tekstiä haluamallaan tavalla. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että mitä tahansa tästä romaanista kirjoittaakin niin aina se jollakin tavoin osuu kohteeseensa. Vallitsevaksi jää lukiessani näkemys, että tekijä on kyllä "kuollut", mutta hänen ylösnousemuksensa on tekstissä niin vahvaa, että tuntuu kuin hän olisi edelleen elossa. Maailman luonnollisin asia on haudasta löytyvä käärinliina, jossa tekijän ruumiin painanteet ovat paljaalla silmällä havaittavissa.



Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017)
352 sivua
Kustantaja: Teos


Helmet lukuhaaste, kohta 41 Kirjan kannessa on eläin

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kirjabloggarin kesän 2017 epätoivoiset kirjakasat

Tämän jutun juoni on lyhyt ja ytimekäs: keräsin kolme kirjakasaa, joiden olisi tarkoitus kesän aikana huveta.



Ensimmäinen kasa: Hyllynlämmittäjät




Lähdin alkuvuodesta mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, jotka ovat päätyneet syystä tai toisesta hyllynlämmittäjän osaan. Haaste on omalla kohdallani käynnistynyt hitaasti ja nyt kesällä olisi tarkoitus saada sitä edistettyä vähintään viidellä kirjalla.

Juuri tällä hetkellä on fiilis, että voisin aloittaa Don DeLillon Putoavasta miehestä, sillä kesä ilman DonLelilloa on vähän kuin tötterö ilman jäätelöä. Yhtä lailla houkuttaisi Yukio Mishiman The sailor who fell from grace with the sea, joka on myös yksi David Bowien suosikkikirjalistalla olevista teoksista.

*

Toinen kasa: Kirjaston kirjat



Uskallan luvata lukevani ainakin Sinikka Vuolan toimittaman Eroottisen runouden antologian, sillä sen lukeminen on jo hyvässä vauhdissa ja olen luvannut julkaista sitä käsittelevän postauksen ilmestyvän blogissani heinäkuun 3. päivänä (johtuen eräästä myöhemmin ilmenevästä syystä. Nyt vielä hys hys).

Jeanette Wintersonin teoksen Why be happy when you could be normal aion lukea pride-viikolle ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt taas on minulle kirjabloggarien ja Ylen 101-kirjaa projektissa osunut teos. Barnesin Kuin jokin päättyisi on ollut minulla lainassa jo useamman kerran, joten olisihan se mukavaa, jos sen tällä kertaa myös lukisin. En kuitenkaan lupaa. Margaret Atwoodia en ole lukenut vuosiin, mutta nyt innostuin tästä hänen uutuudestaan nimeltä Hag-Seed, joka on Shakespearen Myrskyn uudelleenkerronta. Pitäisi varmaan ensin lukea uudestaan se Myrsky, mutta - rehellisesti arveltuna - tuskinpa tulen niin tekemään.

*

Kolmas kasa: Omat kirjat



Sekalainen seurakunta kirjoja, joita jokaista olen jatkuvasti aloittamassa, mutta aina joku toinen kirja kiilaa väliin. Pinossa toiseksi ylimpänä olevat Aino Kallaksen novellit luen klassikkohaastetta varten ja Virginie Despentesin Maailmanlopun Tytön sijoitan dekkariviikkoon. Naistenviikolle olen suunnitellut lukevani Roxana Gaytä ja Maggie Nelsonia ja sopisihan viikon teemaan myös Julyn Avokämmen. Ja sitten on se O, joka himottaa ihan pirusti, mutta samaan aikaa myös kauhistuttaa. Olen onnistunut jo etukäteen kehittämään kuvitelman, että O on aikamme Romaanihenkilön kuolema ja tästä päähänpinttymästä pitäisi nyt päästä eroon.

Niin ja runot. Vuolan toimittamaa antologiaa lukuunottamatta runot eivät ole kasoissani mukana. Runoja luen joka tapauksessa aina aamuisin ja 6. heinäkuuta me runokirjabloggarit järjestämme Runokävelyn (lisätietoa blogin sivupalkissa), johon kaikki ovat tervetulleita osallistumaan.


Mukavaa lukukesää kaikille! 

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat

Hyppäsin Maria Peuran Tunkeilijat-nimiseen, juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan ihan sokkona. Vähän niin kuin kallion kielekkäältä pommilla veteen ehtimättä päästää mieleeni ajatusta, mitä pinnan alla saattaisi tulla vastaan. Niin minusta itsestänikin tuli tunkeilija.

Mietin. Ihmettelen ja kummastelen, miten 222 sivuun voi mahtua näin paljon, enkä nyt tarkoita novellien lukumäärää (34), vaan niitä kaikkia palasia maailmanmenosta, jotka Maria Peura nostaa esiin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänestä aiemmin kuullut. Tunkeilijat on kuitenkin ensimmäinen Maria Peuralta lukemani teos.

Kokoelman nimi Tunkeilijat on samalla myös yksi tämän kokoelman tulkinta. Toisaalta Peura kuvaa ns. yhtenäismaailmaa, joka kiteytyy novellissa 'Mietaan kavereita', jossa kansallinen identiteetti traumaattisesti kiertyy Juha Miedon sadasosasekunnin häviölle Lake Placidin olympialaisissa. Toisaalta taas yhä suurempi osa ihmisistä joutuu lähtemään liikkeelle. Hakemaan turvaa vieraasta maasta, jossa vastaanotto vaihtelee syleilystä halveksintaan. Ollaan tässä. Ollaan tässä kohtaa maailman tapahtumia, jossa olemme myös tämän kirjan ulkopuolella.

Osa novelleista on kirjoitettu meänkielellä ja vaikka usein hieman vieroksun murteiden käyttöä kirjallisuudessa, niin Tunkeilijoissa murre tuo novelleihin kovatasoisen pohjoislisän. Meänkielisissä novelleissa on usein jotakin erityisen jylhää ja elämänpainavaa ja paikoin niissä on ruman ja kauniin liittymiä kuin Timo K. Mukan tuotannossa konsanaan.

Peuran kertojat sovittelevat usein ylleen pakolaisten nahkoja. Länsimaalainen sääli, objektifiointi, kohtaamattomuus ja vilpitön auttamishalu vievät novelleja eri suuntiin ja luovat monisärmäistä kuvaa aikamme pakolaiskriisistä. Erityisen syvälle turvapaikan hakijoiden päänsisälle Peura vie lukijan novellissa 'Uusi iho', joka käsittelee turvapaikkaa hakeneen perheen elämää vastaanottokeskuksessa heidän omasta näkökulmastaan. Novelli nostaa esiin kysymyksiä mm. siitä, kuka ylipäänsä tietää, millä tavalla turvapaikanhakijoita tulisi auttaa. Onko auttaminen edes mahdollista? Ovatko traumaterapiat vain kulissi, jolla rauhoitamme länsimaalaista omaatuntoamme?

Toisinaan auttajat ovat rasisteja, kuten novellissa 'Konkari', jonka päähenkilö selittää niin oman elämänsä kuin miehensä väkivaltateot parhain päin, mutta näkee armeijallisen malkoja pakolaisten silmissä. Tälle kokoelmalle on tyypillistä, että paikoin enemmän tapahtuu sanojen ulkopuolella kuin itse sanoissa. Joskus taas, kuten novellissa 'Tulkki', sanoja käytetään kirjaimellisesti aseina oman vääristyneen ideologian jakamiseen.

Kaiken kaikkiaan Tunkeilijoita yhdistävänä teemana toimivat erilaiset rajat ja niiden rikkominen. Rajoja ylitetään konkreettisesti valtiosta toiseen, matkaa tehdään niin kohti aikuisuutta kuin törmätään sukupuolen kautta määrittyviin rajoihin. Ihmisen rajoja murskaavat perheväkivallan nyrkit, jotka värittävät iholle mustelmaisia karttojaan. Vanhemmat tunkeutuvat lastensa elämään ja pyrkivät hallitsemaan sitä. Vankilan muurit edustavaa nekin rajaa, joka eristää ihmisen.

Marian Peuran novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka. Ne ovat askelia, joista jää maahan kuviollinen painuma, jota sade muokkaa hellin ja piiskaavin pisaroin. Peuran kieli on kirkasta ja värisevää. Hänen tekstinsä on kuin matonkudetta, joka kantaa mukanaan tunnelmia monista eri ihmisistä ja paikoista. Lisäksi Tunkeilijan novellit ovat juuri sopivan aukinaisia ja kutkuttavat herkullisesti lukunystyröitä. Nämä novellit ovat nykyajan kantajia, joilla on tiheä juuriverkko.



Maria Peura: Tunkeilijat (2017)
222 sivua
Kustantaja: Teos - kiitos arvostelukappaleesta
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta


Nämä runot eivät ole keskuslämmitys. Ei, ei sinne päinkään. Nämä runot ovat työmiesnaisen selkä. Se elämän vääristämä runko, jonka hiessä pitämisestä on pykälä herrojen pöytäkirjoissa.

Ehkä sustakin joskus tuntuu, että rikkaat pahikset tekevät sulle kiusaa ja sun elämästä toivotonta ihan vaan siksi, että ne voivat niin tehdä. Ehkä se on niiden mielestä kivaa ajanvietettä, Reality-Netflixiä, jossa köyhimmän  upottamisesta saa parhaat pisteet.

Okei. Myönnän heti seuraavat asiat: Ostin Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalun vähän itseltänikin salaa eräällä lounastunnilla. Katselin sitä joka päivä, mutta en saanut aloitetuksi, koska jo etukäteen aavistelin eli olin suorastaan varma, että tämä on kokoelma, joka tulee herättämään minussa paljon. Viivyttelin Avaruuskissojen lukemista, koska pelkäsin sitä tunnekirjon määrää, jonka se herättäisi. Eräänä aamuna kuitenkin rohkaistuin ja tämä kirjoitus kertoo siitä, mitä tapahtui.

*

Kun ensimmäisen kerran luin tämän kokoelman takakannen en voinut välttyä ajattelemasta, että Susinukke Kosola on erityisen vahvasti ja yli 18-vuotiaan oikeasti ihmisen puolella. Hänen tapansa puhutella ja ottaa mukaan - siinä on jotakin kerrassaan vastustamatonta. "Sinä olet ihminen. Se on ihan okei." Tavallaan se on silleenniinku naivisti sanottu, mutta sitniinkukummiski täysin viehättävästi ja niin, että noita sanoja lukiessa tulee hyvä ja jotenkin samaan tapaan vähän arvokaskin olo omasta ihmisyydestä kuin katsellessa Aki Kaurismäen elokuvia.

Rohkaistumiseni aamuna jokin minussa aukeni ja kun katsoin ikkunastani torille siellä seisoi ihan Arvo Turtiaisen näköinen mies.  Kävin sanomassa hänelle moi ja hän vastasi käyttämättä yhtäkään hashtägiä, että hänen isänmaansa on "taakka niille, joille tyhjä vatsa puhuu nälän kansainvälistä kieltä."* Niin se on. Arvon mekin ansaitsemme, ajattelin ja jäin seuraamaan vallankumouksen järjestymistä, lipun kohoamista, kivien piiloutumista nyrkkiin.

Sinä soitit ja esitit tekosyyn. Minä kysyin: "Mitä olisi pitänyt tapahtua, jotta olisit noussut ja ottanut kivesi." Sinä hengitit puhelimeen ja minä jatkoin: "Mitä olisi pitänyt tapahtua jotta kaikki olisi toisin."

*

Tunnetko ihmistä, joka olisi mielellään tyypillinen tavis ja haluaisi riemulla kuulua ihmisten valtavirtaan? Kysyn siksi, että minä tunnen lähinnä ihmisiä, jotka joko haluaisivat olla jotenkin erityisiä tai kokevat olevansa sitä. Kosola kirjoittaa luetteloita, joista voi tarkistaa oman valtavirtasuhteensa. Luvassa on yllätyksiä ja hyvin mahdollisesti identiteettikriisi. Jos k-kirjaimen jättää välistä pois, on tuloksena jotakin syötävää. Tämä tiedoksi nälkäisille. Tämä muistiin, jotta omatuntomme ei vaikenisi.

Avaruuskissojen leikkikalu on aamuvelli, jota runoilija pyytää keittämään, kun tilanne ja krapula on paha. Se on pehmeä kuin puurohiutaleen reuna. Siitä voisi tehdä kasvonaamion, jotta edes kaurahiutale koskisi poskea.

Tämä on kokoelma, joka herättää suunnatonta alleviivaushalua, mutta pidättäydyn. Kirjoitan sen sijaan muistivihkooni lauseen toisensa jälkeen. En kirjoita niitä palatakseni niihin, vaan siksi, että haluan näiden lauseiden kulkevan käsieni kautta. Sillä sitähän hyvästä runoudesta nauttiminen parhaimmillaan on - käsityötä, johon ei tarvita mystisesti kadonneita virkkuukoukkuja.

.On lyhyempää ja pidempää, on jääkaapin oveen runoiltua. Kosolan tapa uudellenkirjoittaa tuttuja sanontoja hivelee

esim. näin
Jokainen meistä on profeetta maalla
jonne meidät on huonosti markkinoitu

esim. 2 näin
Yksi pääsky ei tee kesää
mutta yksi ydinkärki talven

*

Avaruuskissojen leikkikalulla leikkii lapsi. Se pieni tyyppi, jolla on "lapsuuden sanakirja kädessä." Sanakirjassa on kaikki tarpeellinen, mutta se viedään lapselta tai hän unohtaa sen itse. Hänestä tulee aikuinen tähän maailmaan, jossa

"kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen
kaikki haluaisivat vain olla
astronautteja ja kirjailijoita"

Look at me.
Look at me.
Look at me.


Avaruuskissojen leikkikalu sisältää runoja, joista ei voi saada tarpeekseen, sillä nämä runot eivät kesyynny, vaan tarjoavat uusilla lukukerroilla yhä uusia kulmia ja erkkereitä.Ne pitävät kädestä, johdattavat ja painavat vasten seinää. Niitä haluan lisää. Niihin haluan mennä uimaan kuin rakastettuun.

Me ollaan tässä. Paitsi ne, jotka eivät ole me ja jotka toivovat, että me emme olisi koskaan syntyneetkään tai ainakin tajunneet kuolla jo aikoja sitten, koska me häiritsemme niiden rappeutunutta rauhaa.

Siis: häiritään lisää. Huudetaan!



Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
80 sivua
Kustantaja: Sammakko



*Arvo Turtiaisen runosta Isänmaa